elottomana ja puoleksi kyljellään, uurteinen, vaaleanvihreänkellahtava
vatsa täynnä jos jonkinlaisia naarmuja, repeämiä ja haavoja, ja pää —
pienten aivojen suhteettoman iso kajuutta — kuolleena ammottaen, suu
täynnä hetuloita ja suurena kuin ranta-aitan puolisko. Eräs köysistä
oli sidottu sen puoleksi koholla olevaan, vielä vedessä viruvaan
jättiläispyrstöön, joka muistutti vaitamerihöyrylaivan potkuria.
Tarinat ottelusta ja sen jännittävistä yksityiskohdista säilyvät kauan
sikäläisen rahvaan keskuudessa. Valaan mahtavia, kyynäränpaksuisia
selkänikamia nähdään paikkakunnalla tukipatsaina vajannurkkain alla ja
valtavat karkealuiset alaleuat jossakin kakskymmenjalkaisina lankkuina.
Erityisesti ihmeteltiin kaikkia niitä rihlaluoteja, jotka olivat
tunkeutuneet syvälle rasvakerroksen läpi. Ja vieläkin enemmän sitä,
että valaan toisessa turvonneessa, tulehtuneessa evälihaksessa oli
kiinni uudenaikainen harpuuni, jonka varressa laahasi kuusitoista
kyynärää rautaketjua ja kaksi sen vertaa touvia.
* * * * *
— — Neljäkymmentäviisi tuntia oli valas laahannut perässään raskasta
höyrylaivaa, jonka potkuri kävi takaperin, suoraan vasten tuulta ja
aaltoja, jokaisella valtavan pyrstönsä iskulla voittaen sadan hevosen
voiman. Hurjassa kuoleman tuskassa tykyttävä jättiläissydän lähetti
lämmintä, kuohuvaa verta suuren ruumiin jokaiseen suoneen. Ja joka
kerta, kun eläin pistäytyi ylös hengittämään, kävi vesisuihku yhä
verisemmäksi; pienet, ylöspäinkääntyneet silmät, jotka ovat aivan
lähellä suupieliä eivätkä ole juuri härän silmiä suuremmat, muuttuivat
kahdeksi veren täyttämäksi punaiseksi reiäksi eläimen kiskoessa
äärimmäisillä ponnistuksilla harpuunikoukkua ja höyrylaivaa ulapalle —
yhä loitommaksi ulapalle...
Ja se kiskoi kiskomistaan vuorokauden — ja lisäksi päivän — ja vielä
pitkän, pimeän yön synkässä syvyydessä — kuoleman kynsi ruumiissaan.
Silloin se tuntee yhtäkkiä — ollessaan hirmuisimman kauhun vallassa —
että taakka on tiposen tiessään — poissa — keventynyt...
Ehkä se silloin on jäänyt makaamaan paikoilleen, tuon tuostakin
hermostuneesti nytkäyttäen tai tahdottomasti värähyttäen suuren
ruumiinsa lihaksia; — levännyt siinä kuoleman-väsyneenä ainakin
vuorokauden ja niin lähellä vedenpintaa, että sen on ollut helppo vetää
henkeä, jolloin sen rasvahiukkaset ovat vähitellen kokoontuneet veteen
ja tehneet sen pinnan tyveneksi, ikäänkuin aaltoja olisi uudenaikaiseen
tapaan tyynnytetty öljyllä.
Se on maannut ja vain tuntenut itsensä keventyneeksi, — aluksi
silloin tällöin liikahuttanut eviään tai pyrstöään päästäkseen siitä
varmuuteen, kunnes nälkä on vähitellen herännyt.
Solakka, sorja, pitkulainen ruumis on salaman nopeudella kiitänyt halki
tummanvihreän syvyyden. Eläin on ikäänkuin iloiten nuolennopeudestaan
taivaltanut tuotapikaa uskomattoman määrän penikulmia. Se on imenyt
tynnyrittäin napameren jodinpitoista, hyönteisiä vilisevää vettä
hetulainsa välitse ja ruiskuttanut sitä kiihkeällä elämänhalulla
ilmaan, ryhtyen jälleen sillinajoon.
Vapauduttuaan höyrylaivan suunnattomasta painosta on se aluksi tuskin
tuntenutkaan harpuunia, tuota evälihaksen alla olevaa kiusankappaletta.
Lähinnä on se vain tuntenut itsensä onnelliseksi päästyään savuavasta,
kauheasta vihollisestaan, joka puhkui ja vaahtosi vedenpinnalla
kouristaen rautakynnellään sen ruumista. Valaan vaisto on tuntenut
sen kuten haavan, joka jälleen alkaa vihoitella. Ja vasta vähitellen,
sen telmiessä meressä, alkoi harpuunin kouristus tuntua pistävältä ja
kipeältä.
Ja tuska lisääntyi lisääntymistään — viikkojen vieriessä... Haavan
tulehtuminen on kiihdyttänyt eläimen raivoon — saanut sen ryntäämään
huikeita matkoja, satoja penikulmia pitkin merta — pohjoiseen jäitä
kohden, Novaja Semljan ja Jan Mainin äärille, Fär-saarille etelään...
Alituisessa levottomuudessaan ja koettaen päästä kärsimyksistään on se
jättänyt napameren syvänteet ja mennyt matalan Pohjanmeren särkille
— ja vihdoin epätoivon tuskassa laskettanut Norjan rannikolle läpi
kaitaisten salmien, joihin sen turvallisuuden vaisto muuten olisi
kieltänyt sitä menemästä, vaikka edessä olisi ollut kuinka houkutteleva
silliparvi.
Ja ahtaassa vuonossa se yhtämittaa kihnutti itseään edestakaisin
puolisen päivää pitkin matalikkoja... lakkaamatta; tarvittiin
kaksisataa rihlaluotia, ennenkuin se jälleen kääntyi ulapalle.
Se on koettanut — tämä on tietysti vain arvelu — hankaamalla poistaa
ruumiistaan harpuunin rautaketjuineen.
Ja seuraava epätoivoinen yritys vapautua rautakynnestä vei jättiläisen
myöhemmin samana vuonna surman suuhun eteläisillä rantasärkillä!