Pyrrholaisten mielipide on rohkeampi ja samalla todennäköisempi;

sillä tuo akateemikkojen kallistuminen ja taipuminen pikemmin toisen

väitteen puolelle kuin toisen, mitä se on muuta kuin myöntämistä,

että toinen sisältää jonkin ilmeisemmän totuuden kuin toinen? Jos

kykenemme käsittämään totuuden muodon, ääriviivat, asennon ja

kasvot, niin kykenisimme näkemään sen kokonaan yhtä hyvin kuin

puolinaisena, vasta syntyvänä ja epätäydellisenä. Lisätkää tuota

näennäistä todenmukaisuutta, joka panee heidät kääntymään pikemmin

vasemmalle kuin oikealle, monistakaa sadan-, tuhannen kertaiseksi tuo

todennäköisyyden hiukkanen, joka panee vaa'an kallistumaan, silloin

käy lopulta niin, että vaaka ratkaisee asian täydellisesti ja vie

johonkin lopulliseen valintaan ja täyteen totuuteen. Mutta mikä saa

heidät kallistumaan todennäköisyyden puolelle, jos he eivät tunne

totuutta? Kuinka he tuntevat sen näköisyyden, jonka tosi olemusta he

eivät tunne? Joko me voimme ratkaista asiat täydellisesti, tahi emme

voi ensinkään. Jos älylliset ja havaintokykymme ovat perustusta ja

pohjaa vailla, jos ne vain häilyvät kuin tuulessa, niin turhaan annamme

minkään niiden toiminnan osan, näyttipä se tarjoavan meille minkä

todennäköisyyden tahansa, temmata puoleensa järkemme, ja turvallisin ja

onnellisin älymme tila olisi se, että se pysyisi asemillaan, suorana,

kallistumatta, huojumatta ja liikkumatta: _inter visa, vera aut

falsa, ad animi assensum, nihil interest_.[343] Että oliot eivät ole

tajunnassamme omassa muodossaan ja semmoisinaan, eivätkä tule siihen

omasta voimastaan ja mahdistaan, sen näemme kyllin selvästi; sillä

jos niin olisi, niin me kaikki käsittäisimme ne samalla lailla; viini

maistuisi samalta sairaan kuin terveen suussa; se, jonka sormet ovat

sierettymissä tahi turtina, pitäisi käsittelemäänsä puuta tahi rautaa

yhtä kovana kuin toinenkin; ulkonaiset oliot siis antautuvat meidän

armoillemme; ne ovat tajunnassamme sellaisina kuin me tahdomme. Mutta

jos me puolestamme tajuaisimme jotakin muuttamatta sitä, jos ihmisen

hyppyset olisivat kylliksi voimakkaat ja lujat, jotta me omin neuvoin

voisimme siepata kiinni totuuden, niin tämä totuus, koska nuo apuneuvot

ovat kaikille ihmisille yhteiset, siirtyisi kädestä käteen toiselta

toiselle, ja ainakin löytyisi yksi asia maailmassa niin monista siinä

olevista, jonka ihmiset yksimielisesti uskoisivat; mutta se seikka,

ettei ole ainoatakaan väitettä, joka ei olisi kiistan- ja riidanalainen

keskuudessamme, tahi ei voisi sitä olla, todistaa kylliksi, että meidän

luontainen älymme ei käsitä oikein selvästi sitä, minkä se käsittää;

sillä minun älyni ei voi saada toverini älyä sitä hyväksymään, ja se on

merkkinä siitä, että olen sen käsittänyt jollakin toisella välineellä

kuin minussa ja kaikissa ihmisissä olevalla luontaisella kyvyllä.

Jättäkäämme sikseen tuo ääretön mielipiteiden sekasorto, joka huomataan

filosofienkin keskuudessa, ja tuo alituinen ja yleinen kiista

tietämisestä: sillä ennakolta saattaa otaksua sangen varmaksi sen, että

ihmiset, tarkoitan lahjakkaimmat ja kykenevimmätkin oppineet, eivät ole

mistään asiasta yhtä mieltä, eivät edes siitä, että taivas on meidän

päämme päällä; sillä ne, jotka epäilevät kaikkea, epäilevät sitäkin;

ja ne, jotka eivät sano meidän voivan mitään ymmärtää, väittävät,

ettemme ole ymmärtäneet, että taivas on päämme päällä; ja nämä kaksi

mielipidettä ovat kannattajainsa lukumäärään nähden verrattomasti

voimakkaimmat.

Paitsi tuota ääretöntä erimielisyyttä ja hajaannusta, joka johtuu siitä

sekavuudesta, jonka ymmärryksemme meissä itsessämme aiheuttaa, ja siitä

epävarmuudesta, jonka jokainen tuntee itsessään, on helppo nähdä, että

sen kanta on sangen epävakava. Kuinka eri lailla arvostelemmekaan

asioita! Kuinka monesti vaihdammekaan ajatustapojamme! Mitä mieltä

olen tänään, ja mitä uskon, sitä mieltä olen ja sen uskon täydellä

uskollani; kaikin neuvoin ja keinoin pidän kiinni tästä mielipiteestä

ja vastaan siitä kaikella, mihin ne kykenevät; en voisi omaksua mitään

totuutta enkä pitää sitä omanani vahvemmalla vakaumuksella kuin pidän

tämän; olen kokonaan, olen täydellä todella sen valtaamana; mutta

eikö minulle ole sattunut, ei vain kerran, vaan sata, tuhat kertaa,

ja joka päivä, että olen omaksunut aivan näillä samoilla välineillä,

tässä samassa tilassa jonkin toisen totuuden, jonka sittemmin olen

huomannut vääräksi? Täytyy viisastua ainakin omasta vahingostaan; jos

olen huomannut usein pettyneeni, tätä määrättyä väriä tunnustaessani,

jos koetinkiveni osoittaa tavallisesti erehtyvänsä ja vaakani olevansa

epärehellinen ja väärä, niin miten voin tällä kertaa luottaa niihin

enemmän kuin muulloin? Eikö ole typerää antaa saman oppaan viedä

minut niin monta kertaa harhaan? Mutta vaikka sattuma siirtäisi

meidät viisisataa kertaa paikaltamme, vaikkei se muuta tekisi kuin

tyhjentäisi ja täyttäisi uskomme, kuin astian, toisilla ja yhä toisilla

mielipiteillä, niin kuitenkin tämä nykyinen ja viimeinen on muka aina

se varma ja pettämätön: sen puolesta muka täytyy luopua omaisuudestaan,

kunniastaan, hengestään ja autuudestaan ja kaikesta;

_posterior ... ... ... res illa reperta

perdit et immutat sensus ad pristina quaeque_.[344]

Mitä meille saarnattaneenkin, mitä oppinemmekin, niin pitäisi aina

muistaa, että ihminen se antaa ja ihminen ottaa vastaan, kuolevainen

käsi sen meille ojentaa, kuolevainen käsi sen ottaa vastaan. Yksin

sillä, mikä meille tulee taivaasta, on oikeus ja valta saada meidät

vakuutetuiksi, siinä yksin on totuuden leima; ja sitä me myöskään

emme näe omin silmin, emmekä ota vastaan omin neuvoin; tämä pyhä

ja suuri kuva ei voisi pysyä niin heikossa säiliössä, jollei

Jumala tätä valmista sitä tarkoitusta varten, jollei Jumala sitä

uudista ja vahvista erikoisella ja yliluonnollisella armollaan ja

suosiollaan. Ainakin pitäisi meidän erehtyväisen luontomme saada meidät

käyttäytymään hillitymmin ja varovaisemmin muuttaessamme kantaa; meidän

tulisi muistaa, että mitä saammekin mieleemme, niin saamme usein

sellaista, mikä on väärää, ja saamme sen näillä samoilla välineillä,

jotka usein erehtyvät ja pettävät.

Eikä nyt olekaan kumma, jos ne pettävät, ne kun ovat niin helpot

vähäpätöisenkin asianhaaran taivuttaa ja vääntää kieroon. On varmaa,

että käsityksemme, älymme ja sielumme kyvyt yleensä kärsivät ruumiin

liikutusten ja muutosten mukaisesti, joita muutoksia tapahtuu

lakkaamatta. Eikö henkemme ole valppaampi, muistimme herkempi ja

puheemme vilkkaampi terveinä kuin sairaina ollessamme? Eikö ilo ja

hilpeys saa meitä vastaanottamaan sielullemme näyttäytyviä ilmiöitä

aivan toisin ilmein kuin mieliharmi ja alakuloisuus? Luuletteko

Catulluksen tahi Sapphon runojen viehättävän saitaa ja juroa vanhusta

samoin kuin rotevaa ja intomielistä nuorta miestä? Kun Kleomenes,

Anaksandridaan poika, oli sairaana, moittivat hänen ystävänsä häntä

siitä, että hänellä oli outoja ja tavattomia oikkuja ja päähänpistoja:

"Sen kyllä uskon", vastasi hän; "en olekaan sama kuin terveenä

ollessani; koska olen toinen, niin myöskin mielipiteeni ja ajatukseni

ovat toiset". Oikeuspalatsimme käräjätempuissa on tavallinen seuraava

sanantapa, jota käytetään rikollisista, joiden tuomarit jollakin tavoin

sattuvat olemaan hyvällä, lempeällä ja sävyisällä tuulella: _Gaudeat

de bona fortuna_,[345] sillä varmaa on, että tuomiot sattuvat tulemaan

milloin langettavampia, äkeämpiä ja ankarampia, milloin lievempiä,

säyseämpiä ja taipuvaisempia vapauttamaan; jos joku tuo mukanaan

kotoansa leinin tuskat, mustasukkaisuuden tahi harmin lakeijansa

tekemän varkauden johdosta, jos hänen sielunsa on kokonaan vihan

valtaama ja täyttämä, niin ei ole epäilemistäkään, etteikö hänen

langettamansa tuomio siitä saa vaikutusta tällaiseen suuntaan. Tuo

kunnianarvoisa Areiopagin senaatti langetti tuomionsa yön aikana,

peläten että kantajain näkeminen vaikuttaisi turmiollisesti sen

oikeudenmukaisuuteen. Sääkin ja taivaan kirkkaus vaikuttaa meissä

jonkinlaisen muutoksen, kuten sanoo seuraava Ciceron mainitsema

kreikkalainen säepari:

_Tales sunt hominum mentes, quali pater ipse

Iuppiter auctifera lustravit lampade terras_.[346]

Eivät ainoastaan kuumeet, lemmenjuomat ja suuret onnettomuudet

vaikuta mullistavasti arvosteluumme; mitättömimmät seikat maailmassa

tanssittavat sitä pillinsä mukaan; ja epäilemätöntä on, vaikkemme sitä

huomaisikaan, että jos pysyväinen kuume voi kokonaan lamauttaa sielumme

voimat, niin vuoropäiväinenkin omassa määrässään ja suhteellisesti

vaikuttaa siinä jonkinlaisen muutoksen; jos halvaus kokonaan pimittää

ja sammuttaa järkemme valon, niin on varmaa, että nuhakin sitä

himmentää; ja siten tuskin voidaan tavata ainoatakaan tuntia elämässä,

jolloin järkemme olisi asianmukaisessa tilassa, ruumiimme kun on niin

monien alituisten muutosten alainen ja niin monenmoisilla kojeilla

varustettu, että uskon lääkäreitä, kun he huomauttavat, kuinka

harvinaista on, ettei ainakin joku niistä ole epäkunnossa.

Muutoin tätä tautia ei huomaa niin helposti, ellei se ole aivan

tavattoman kova ja parantumaton, koska järki aina menee menoaan,

kierossakin, untuvanakin ja rampana, tekemisissään niin valheen

kuin totuudenkin kanssa; niin ollen on vaikea huomata sen erehdystä

ja epäkuntoon joutumista. Kutsun yhä järjeksi tuota näennäistä

ymmärryskykyä, jonka jokainen kehittää itsessään; tämä järki, jollaisia

voi olla sata erilaista samasta asiasta, se on lyijystä ja vahasta

tehty ase, venyväinen, taipuvainen, kaikkiin katsantotapoihin ja

mittoihin mukautuva; tarvitsee vain osata käännellä sitä. Niin hyvä

aikomus kuin tuomarilla lieneekin, niin voi, jollei hän visusti

tarkkaa itseänsä, jota harvat viitsivät tehdä, puolueellisuus ystävää,

sukulaista, kauneutta kohtaan ja kostonhalu, eivätkä vain niin painavat

seikat, vaan myös tuo satunnainen vaisto, joka saa meidät suosimaan

toista enemmän kuin toista ja järjeltä lupaa kysymättä ratkaisee,

minkä kahdesta samanlaisesta esineestä valitsemme, tahi jokin muu

yhtä joutavanpäiväinen hämärä vaikutin huomaamatta aiheuttaa hänen

arvostelussaan suosiollisuutta tahi epäsuosiota jotakin oikeusasiaa

kohtaan ja panna vaa'an kallistumaan.

Minä, joka pidän itseäni tarkemmin silmällä ja katseeni lakkaamatta

suunnattuina itseeni, niinkuin mies, jolla ei ole suurin tekemistä

muualla,

_quis sub Arcto

rex gelidae metuatur orae,

quid Tiridatem terreat, unice

securus_,[347]

tuskin uskaltaisin kertoa, kuinka paljon häilyväisyyttä ja heikkoutta

huomaan itsessäni: kantani on niin epävakava ja huonosti perusteltu,

huomaan sen niin helpoksi kumota ja niin valmiiksi horjumaan, ja

mielipiteeni niin vakaantumattomaksi, että syömättömänä tunnen olevani

toinen mies kuin aterian jälkeen. Jos terveyteni ja kaunis, kirkas

päivä mieltäni hivelevät, niin olen rakastettava mies; jos minulla on

liikavarvas painamassa jalkaani, niin olen ärtyisä, epämiellyttävä ja

juro; sama hevosen juoksutapa tuntuu minusta milloin rasittavalta,

milloin helpolta, sama tie nyt lyhyemmältä, toisen kerran pitemmältä,

sama muoto milloin enemmän, milloin vähemmän miellyttävältä; milloin

kykenen kaikkeen, milloin en kykene mihinkään; mikä minua nykyhetkellä

ilahduttaa, se minua kerran surettaa. Mieltäni myllertävät lukemattomat

sokeat ja satunnaiset liikutukset: joko olen melankoolisella tahi

koleerisella tuulella, ja omalla luvallaan vallitsee minussa milloin

mieliharmi, milloin hilpeys.

Kun avaan kirjoja, olen ehkä huomannut jossakin kohdassa erinomaista

kauneutta, joka on tenhonnut mieleni; jos joskus toiste satun palaamaan

samalle kohdalle, niin turhaan sitä kääntelen puolelle ja toiselle,

turhaan sitä taivuttelen ja käsittelen, se on outo ja muodoton möhkäle

minulle. Kirjoitelmissanikaan en aina tunne ensimmäisen ajatukseni

sävyä, nähdessäni sen jälleen; en tiedä, mitä olen tahtonut sanoa, ja

pilaan usein asiani korjailemalla ja panemalla niihin uuden ajatuksen,

kun en enää ymmärrä alkuperäistä, joka oli parempi. Minä vain horjun

edes takaisin: älyni ei aina kulje eteenpäin, se häilyy, se harhailee

_velut minuta magno

deprensa navis in mari, vesaniente vento_.[348]

Useasti, kun harjoituksen vuoksi ja huvikseni olen ottanut

puolustaakseni omalle kannalleni päinvastaista mielipidettä, niinkuin

usein kernaasti teen, järkeni, kääntäen huomionsa sille taholle, sitoo

minut siihen niin lujasti, etten enää huomaa ensimmäisen mielipiteeni

oikeutusta, vaan luovun siitä. Minä ikäänkuin vedän itseni mukaani

sinne, minne päin kallistan itseäni, olkoonpa se mille puolelle

tahansa, ja menen mennessäni omasta painostani.

Jokainen voisi kai sanoa itsestään jotenkin samaa, jos hän tarkkaisi

itseään niin kuin minä; saarnaajat tietävät, että mielenliikutus, joka

heidät valtaa puhuessa, yllyttää heidän uskoansa; ja että suuttuessamme

äidymme kovemmin puolustamaan väitettämme, juurrutamme sen itseemme ja

pidämme siitä kiinni ankarammin ja jyrkemmin kuin kiihkottomalla ja

levollisella mielellä ollessamme. Te selostatte yksinkertaisesti jonkin

asian asianajajalle; hän vastaa horjuen ja epäröiden; te tunnette, että

hänelle on yhdentekevää, kumpaa riitapuolta hän ottaa puolustaaksensa;

mutta, jos olette antaneet hänelle hyvän maksun, jotta hän tarttuisi

asiaan ja asettuisi siinä määrätylle kannalle, jos se alkaa kiinnittää

hänen mieltänsä, jos hänen harrastuksensa siihen on lämminnyt,

niin hänen järkensä ja tietonsa lämpiää samalla; kas silloin hänen

ymmärrykselleen näyttäytyy ilmeinen ja epäilemätön totuus, hänelle

koittaa siinä aivan uusi valo, hän uskoo sen täydellä todella ja on

vakuutettu, että se on niin. Vieläpä melkein luulen, että kiihko, joka

syntyy harmista ja itsepäisyydestä esivallan ja vaaran painostusta ja

ankaruutta vastaan tahi maineen halu on ajanut monenkin miehen pitämään

kiinni aina polttoroviolle asti mielipiteestä, jonka puolesta hän

ystäviensä kesken ja vapaudessaan ei olisi halunnut polttaa sormensa

päätäkään.

Ruumiillisien intohimojen sielullemme antamat työnnit ja sysäykset

vaikuttavat siihen suuresti; mutta vielä voimakkaammin sen omat

intohimot, joiden vallassa se on niin kovin, että ehkä voi väittää,

ettei sitä mikään muu aja liikkeelle, kuin sen omien tuulten henki,

ja että, jos ne eivät sitä liikuttaisi, se pysyisi toimimatta, kuten

aavalla merellä laiva, jonka tuulet jättävät apuansa vaille; ja ken

niin väittäisi, asettuen peripateetikkojen kannalle, se ei tekisi

meille suurta vääryyttä, koska on tunnettua, että useimmat sielun

kauneimmista toiminnoista lähtevät tästä intohimojen antamasta

sysäyksestä ja tarvitsevat sitä. Urhoollisuus, sanovat he, ei

voi kehittyä täydelliseksi ilman vihanpuuskan avustusta; _semper

Aiax fortis, fortissimus tamen in furore;_[349] eikä ilkiöiden

ja vihollisten kimppuun käy kyllin tarmokkaasti se, joka ei ole

vihoissaan; ja he vaativat, että asianajajan tulee nostattaa

suuttumusta tuomareissa, saadakseen heiltä oikeutta.

Intohimot yllyttivät toimimaan Themistokleen, yllyttivät Demostheneen,

ja ovat ajaneet filosofit tekemään tutkimuksia, valvomaan öitä ja

matkustamaan vieraille maille, ne kannustavat meitä kunniaan, oppiin ja

terveyteen, jotka ovat hyödyllisiä tarkoitusperiä; ja tuo haluttomuus

kärsimään surua ja mielipahaa on omiaan pitämään omassatunnossa

vireillä synnintuntoa ja katumusta, ja saa meidät tuntemaan Jumalan

vitsaukset meidän parannukseksemme ja esivallan määräämän kurituksen

vitsaukset; myötätunto on kannustimena armahtavaisuuteen; ja pelkomme

tekee meidät viisaiksi varjelemaan ja hoitamaan itsemme; ja kuinka

monta jaloa tekoa aiheuttaakaan kunnianhimo, kuinka monta ylpeys!

Lyhyesti, ei mitään erinomaista ja toimitarmoista hyvettä ole ilman

jonkinlaista tavallista voimakkaampaa mielenliikutusta. Eikö tämä

ehkä ole yksi syy, joka on saanut epikurolaiset vapauttamaan Jumalan

kaikesta huolenpidosta ja murheesta meidän asioistamme, koskapa

hän ei voinut osoittaa hyvyyttänsäkään meitä kohtaan järkyttämättä

levollisuuttaan intohimoilla, jotka ovat kuin kannustimina ja

kiihoittimina ajamassa sielua hyveellisiin tekoihin? Vai uskoivatko

he toisin ja pitivät niitä ikäänkuin myrskyinä, jotka viekoittelevat

sielun häpeällisellä tavalla pois sen rauhallisuudesta? _Ut maris

tranquillitas intelligitur, nulla, ne minima quidem, aura fluctus

commovente; sic animi quietus et placatus status cernitur, quum

perturbatio nulla est, qua moveri queat_.[350]

Mitä ymmärryksen ja järjen eri tiloja, mitä ristiriitaisia ajatustapoja

tarjoovatkaan nähtäviksemme erilaiset intohimomme! Mitä luottamusta

meillä siis voi olla sellaiseen, joka on niin epävakava ja vaihteleva,

joka luonnostaan on kiihkon herruuden alainen, ja toimii aina vain

pakonalaisena, eikä omassa vapaudessaan? Jos järkemme on itse

sairaudesta ja sekasorrosta riippuvainen, jos sen on pakko vastaanottaa

intohimolta ja yltiöllisyydeltä vaikutelmansa asioista, niin mitä

luotettavuutta me voimme siltä odottaa?

Eikö filosofia ole liian rohkea arvellessaan, että ihmiset suorittavat

suurimmat ja eniten jumaluutta lähentelevät tekonsa ollessaan

suunniltaan, raivoissaan ja mielettöminä? Me tulemme paremmiksi, kun

menetämme järkemme ja se joutuu huumaustilaan; ne molemmat luonnolliset

tiet, joita myöten voimme päästä jumalten työhuoneeseen ja siellä nähdä

edeltäpäin kohtaloiden kulun, ovat raivo ja uni. Tämä on lystikästä

ajatella: kun intohimot vääntävät sijoiltaan järkemme, niin meistä

tulee hyveellisiä; kun raivo tahi kuoleman kuva riistää sen meiltä

kokonaan, niin meistä tulee profeettoja ja tietäjiä. En koskaan ole

kernaammin uskonut filosofian puheita. Puhdas innoitus, jonka pyhä

Totuus on puhaltanut filosofian mieleen, se pakottaa sen vastoin omaa

väitettänsä tunnustamaan, että sielumme rauhallinen tila, sen vakava

tila, tervein tila, minkä filosofia sille voi luoda, ei ole sen paras

tila; valvova tilamme on untelompi kuin uni; viisautemme ei ole niin

viisas kuin mielettömyys; unemme ovat arvokkaampia kuin järkipuheemme;

huonoin tila, minkä voimme valita, on se, että emme ole suunniltamme.

Mutta eikö filosofia luule meillä olevan kylliksi älyä huomataksemme,

että se ääni, joka sanoo sielun ruumiista vapaana ollessaan olevan niin

selvänäköisen, niin suuren niin täydellisen, ja ruumiissa ollessaan

niin maallisen, tietämättömän ja sokean, se on ääni, joka lähtee tuossa

maallisessa, tietämättömässä ja sokeassa ihmisessä olevasta sielusta,

ja siitä syystä ääni, johon ei voi luottaa, ja jota ei voi uskoa?

Luonnonlaatuni kun on tarmoton ja hidas, niin minulla ei ole suurta

kokemusta noista ankarista mielenkuohuista, joista enimmät äkkiä

yllättävät sielumme, antamatta sille aikaa malttaa mieltänsä. Mutta

vaikka se intohimo, jonka sanotaan syntyvän nuorten miesten sydämessä

joutilaisuudesta, kehittyykin aikaa myöten ja asteittain kasvaen,

niin se aivan ilmeisesti niille, jotka ovat koettaneet asettua sen

mahtia vastustamaan, kuvaa sitä voimakasta kääntymystä ja muutosta,

joka järjessämme tapahtuu. Olen ennen aikaan koettanut panna parastani

kestääkseni ja lannistaakseni sen, sillä kaukana siitä, että olisin

niitä, jotka kutsuvat luokseen paheita, en lähde niiden seuraan,

elleivät ne tempaa minua mukaansa; tunsin sen syntyvän, kasvavan ja

karttuvan vastustuksestani huolimatta, ja vihdoin tarttuvan minuun ja

valtaavan minut aivan näkevänä ja elävänä siihen määrään, että kaikki

ikäänkuin huumeessa alkoi minusta näyttää toiselta kuin tavallisesti;

näin himoitsemani esineen avujen ilmeisesti suurenevan ja kasvavan

ja tunsin mielikuvitukseni tuulen niitä pullistavan ja paisuttavan,

yritykseni vaikeuksien helpponevan ja tasoittuvan, järkeni ja

omantuntoni väistyvän takaisin; mutta tuon hehkun hälvettyä sieluni

yhdessä silmänräpäyksessä kuin salaman kirkkaassa valossa näkevän

jälleen kaikki toisin, muuttavan tilaa ja arvostelutapaa, peräytymisen

vaikeuksien minusta näyttävän suurilta ja voittamattomilta ja samojen

esineiden aivan toisen tuntuisilta ja näköisiltä kuin miltä himon hehku

oli saanut ne minusta näyttämään. Kumpi oli totuudenmukaisempaa? Pyrrho

ei sitä tiedä. Me emme ole koskaan tautia vailla; kuumeissa meitä

milloin polttaa, milloin vilustaa; polttavan intohimon tilasta vaivumme

taas viluttavan intohimon tilaan; minkä verran olin heittäytynyt

eteenpäin, saman verran paiskaudun jälleen taaksepäin:

_Qualis ubi alterno procurrens gurgite pontus

nunc ruit ad terras, scopulosque superiacit undam

spumeus, extremamque sinu perfundit arenam;

nunc rapidus retro, atque aestu revoluta resorbens

saxa, fugit, littusque vado labente relinquit_.[351]

Mutta nyt tämän vaihemielisyyteni tunnosta on minussa syrjäseurauksena

kehittynyt jonkinlainen katsantokannan vakavuus, enkä ole paljoakaan

muuttanut ensimmäisiä ja luontaisia mielipiteitäni; sillä niin

todennäköiseltä kuin uutuus tuntuukin, niin en helposti vaihda,

koska pelkään menettäväni siinä kaupassa; ja koska kerran en kykene

valitsemaan, niin hyväksyn toisten suorittaman valinnan ja pysyn

sillä kannalla, mille Jumala on minut asettanut; muutoin en voisi

varjella itseäni pyörimästä lakkaamatta. Siten olen, Jumalan armon

avulla, säilyttänyt itseni ehjänä, vapaana omantunnon myrskyistä ja

levottomuuksista, uskontomme vanhoissa uskoissa, huolimatta niin

monista aikamme synnyttämistä lahkoista ja eriseuroista. Muinaisajan

kirjailijain teokset, tarkoitan hyvät teokset, runsassisältöiset ja

luotettavat, houkuttelevat minut puoleensa ja saavat minut taipumaan

melkeinpä mihin tahtovat. Se, mikä minulla on kädessäni, näyttää

minusta aina etevimmältä; minusta ne ovat oikeassa kukin vuoroonsa,

vaikka ne ovat ristiriidassa keskenään; se helppous, jolla älykkäät

henget tekevät todennäköiseksi minkä tahtovat, ja jonka vuoksi ei ole

mitään niin eriskummaista, etteivät he yrittäisi antaa sille kylliksi

väriä pettääkseen minunlaiseni yksinkertaisen miehen, se osoittaa

ilmeisesti heidän todistuksensa heikkouden. Taivas ja tähdet ovat

liikkuneet kolme tuhatta vuotta; niin olivat kaikki ihmiset uskoneet,

kunnes Kleanthes Samoslainen, tahi Theophrastoksen mukaan Niketas

Syrakusalainen, keksi väitteen, että maa liikkuu, kiertäen akselinsa

ympäri pitkin eläinradan kaltevaa kehää; ja meidän aikanamme on

Kopernikus niin hyvin perustellut tuon opin, että hän johtaa siitä

sangen säännöllisesti kaikki astrologiset seuraukset. Mitä päätämme

tästä muuta kuin että meidän ei tule välittää siitä, kumpiko on asian

laita? Ja kuka tietää, eikö kolmas mielipide tuhannen vuoden kuluttua

kumoa molempia edellisiä?

_Sic volvenda aetas commutat tempora rerum:

quod fuit in pretio, fit nullo denique honore,

porro aliud succedit et e contemptibus exit,

inque dies magis appetitur floretque repertum

laudibus, et miro est mortales inter honore_.[352]

Siis, kun meille julistetaan jotakin uutta oppia, niin meillä on

täysi syy epäillä sitä ja muistaa, että ennenkuin se oli keksitty,

sen vastakohta oli huudossa, ja samoin kuin ensinmainittu on kumonnut

tämän, niin saattaa vastaisuudessa ilmestyä kolmas keksintö, joka

samoin sotii toista vastaan. Ennenkuin Aristoteleen julistamat

perustotuudet pääsivät arvoon, tyydyttivät toiset perustotuudet

ihmisjärjen, niinkuin nämä nyt tyydyttävät meidät. Mikä valtakirja

näillä on, mikä erikoisoikeus siihen, että meidän kekseliäisyytemme

kulun pitäisi pysähtyä niihin, ja että niiden tulisi kaikkina

tulevina aikoina vallita meidän uskoamme? Ne eivät ole mahdottomammat

syrjäyttää kuin niiden edeltäjät olivat. Kun minua ahdistetaan uudella

todistelulla, niin tulee minun ajatella, että mitä minä en voi

tyydyttää, sen on joku toinen tyydyttävä; sillä on perin typerää uskoa

kaikki se näennäinen, josta emme voi irtautua; siten kävisi niin, että

koko suuren yleisön (ja me kuulumme kaikki suureen yleisöön) usko voisi

kieppua ympäri kuin tuuliviiri; sillä sen sielun, se kun on pehmeä ja

vastustuskykyä vailla, olisi pakko ottaa vastaan lakkaamatta toisia ja

taas toisia vaikutelmia, jälkimmäinen kun aina pyyhkisi pois edellisen

jättämän jäljen. Ken pitää itseään heikkona, sen tulee vastata,

niinkuin oikeuden edessä, puhuvansa asiasta neuvonantajalleen, tahi

turvautua viisaampiin, joilta on saanut opetuksensa.

Kuinka kauan aikaa on lääketiede ollut maailmassa? Kerrotaan, että

eräs uusi tulokas, jonka nimi on Paracelsus, muuttaa ja mullistaa

vanhojen sääntöjen koko järjestelmän, ja väittää, että tähän hetkeen

asti se ei ole tehnyt muuta kuin vienyt ihmisiä surman suuhun. Uskon,

että hän helposti näyttää sen toteen; mutta ei olisi mielestäni kovin

viisasta uskoa henkeäni hänen uuden kokemuksensa todistusvälineeksi.

Ei pidä uskoa ketä tahansa, sanoo sääntö, sillä kuka tahansa voi sanoa

mitä tahansa. Eräs ammattimies näiden luonnonopillisten uutuuksien

ja parannusten alalla sanoi minulle jonkin aikaa sitten, että kaikki

vanhan ajan ihmiset olivat ilmeisesti erehtyneet laskuissaan tuulien

luonnosta ja liikkeistä, minkä hän lupasi tehdä minulle aivan

silminnähtäväksi ja kouraantuntuvaksi, jos tahdoin kuunnella häntä.

Kun olin vähän aikaa kärsivällisesti kuunnellut hänen todistelujaan,

jotka olivat varsin todennäköisiä, sanoin hänelle: "Kuinka siis!

Ne jotka harjoittivat merenkulkua Theophrastoksen lakien mukaan,

kulkivatko ne länteenpäin, suunnatessaan matkansa itään? Kulkivatko

ne sivullepäin, tahi taaksepäin?" -- "Se oli onnen kauppa", vastasi

hän; "joka tapauksessa he erehtyivät". Sanoin hänelle siihen, että

mieluummin uskoin tosiasioita kuin järkipuheita. Mutta nepä sotivatkin

usein toisiaan vastaan, ja minulle on sanottu, että geometriassa

(joka luulee saavuttaneensa korkeimman varmuudenasteen tieteiden

joukossa) on ehdottoman sitovia todistuksia, jotka kumoavat kokemuksen

osoittaman totuuden, niinkuin Jacques Peletier sanoi minulle kotonani

löytäneensä kaksi viivaa, jotka lähenivät toisiaan yhtyäkseen, ja

joista hän kuitenkin todisti, etteivät ne koskaan ikipäivinä voisi

päästä koskettamaan toisiaan. Ja pyrrholaiset eivät käytä todistuksiaan

ja järkeään muuhun kuin kumotakseen minkä kokemus on osoittanut

ilmeiseksi; ja ihmeellistä on, mihin määrään saakka meidän notkea

järkemme on heitä totellut tuossa tarkoituksessa kumota ilmeisiä

tosiasioita; he näet todistavat yhtä sitovasti, että me emme liiku,

että emme puhu, ettei ole mitään painavaa eikä lämmintä, kuin me

todistamme mitä todennäköisimmät asiat.

Ptolemaios, joka oli suuri merkkimies, oli määrännyt meidän maailmamme

rajat; kaikki muinaiset filosofit luulivat tuntevansa sen koon, paitsi

eräitä syrjäisiä saaria, jotka saattoivat jäädä heidän tietopiirinsä

ulkopuolelle; tuhat vuotta sitten olisi ollut pyrrholaisuutta epäillä

kosmografiatiedettä ja sen väitteitä, jotka jokainen hyväksyi; oli

kerettiläisyyttä uskoa antipodeja olevan olemassa; ja nyt meidän

aikanamme on vasta löydetty ääretön ala mannermaata, ei yksityinen

saari eikä seutu, vaan melkein yhtä laaja alue kuin se, minkä ennen

tunsimme. Nykyajan maantieteilijät tietysti vakuuttavat, että nyt on

kaikki löydetty ja kaikki nähty;

_nam quod adest praesto, placet et pollere videtur_.[353]

Mutta tahtoisinpa tietää, eikö olisi typerää, jos kerran Ptolemaios on

muinoin erehtynyt asiasta järkensä esittämiin perustuksiin nojaten, nyt

luottaa siihen, mitä nämä siitä sanovat, ja eikö ole luultavampaa, että

se suuri kappale, jota me sanomme Maailmaksi, on jotakin kokolailla

toista, kuin mitä me päättelemme sen olevan.

Platon sanoo, että se muuttaa ulkomuotoa joka suuntaan, että taivas,

tähdet ja aurinko joskus kääntävät päin vastoin sen liikkeen, jonka

näemme niillä olevan, muuttaen idän länneksi. Egyptin papit sanoivat

Herodotokselle, että heidän ensimmäisestä kuninkaastaan lukien, josta

ajasta oli vähän päälle yksitoista tuhatta vuotta (ja he näyttivät

hänelle kaikkien kuningastensa luonnon mukaan veistetyt kuvapatsaat),

aurinko oli muuttanut rataa neljä kertaa; että meri ja maa vaihtuvat

vuorotellen toinen toiseksensa; että maailman synty on rajoittamaton.

Aristoteles ja Cicero sanovat samoin, ja eräs meikäläisistä väittää,

kutsuen todistajikseen Salomon ja Esaian, että se on ikivanha,

kuolevainen, ja syntyy uudestaan monin vuoroin; välttääkseen näitä

vastakohtia, että Jumala on ollut joskus luoja ilman luontokappaletta;

että hän on ollut toimetonna; että hän on luopunut toimettomuudestaan,

ryhtyen tähän työhön, ja että hän siis on muutoksen alainen.

Kuuluimmassa kreikkalaisista koulukunnista maailmaa pidetään jumalana,

toisen suuremman jumalan luomana, ja se on kokoonpantu ruumiista ja

sielusta, joka sijaitsee sen keskustassa, leviten musikaalisissa

rytmeissä sen kehälle; se on jumalallinen, sangen onnellinen, sangen

suuri, sangen viisas, iankaikkinen; siinä on toisia jumalia, maa, meri,

tähdet, jotka pitävät toisiaan sopusuhtaisessa ja lakkaamattomassa

liikkeessä ja jumalaisessa tanssissa, milloin kohdaten toisensa,

milloin loitoten toisistaan, piiloutuen, näyttäytyen, vaihtaen

järjestystä milloin eteen-, milloin taaksepäin. Herakleitos väitti

maailman olevan kokoonpannun tulesta, ja kohtaloiden määräyksestä

sen piti kerran syttyä ja purkautua tuleksi, ja syntyä vielä kerran

uudelleen. Ja ihmisistä sanoo Apuleius: _singillatim mortales, cunctim

perpetui_.[354]

Aleksanteri kirjoitti äidilleen erään egyptiläisen papin kertomuksen,

joka perustui heidän muistomerkkeihinsä ja todisti tämän kansakunnan

vanhuuden äärettömäksi ja käsitti toisten maiden synnyn ja edistyksen

totuuden mukaisesti. Cicero ja Diodorus sanovat aikanaan, että

khaldealaiset pitivät luetteloa yli neljästä sadasta tuhannesta

vuodesta; Aristoteles, Plinius ja muut, että Zoroaster eli kuusi

tuhatta vuotta ennen Platonin aikaa. Platon sanoo, että Saïs-kaupungin

asukkailla on kirjallisia muistomerkkejä kahdeksan tuhannen vuoden

ajalta, ja että Athenan kaupunki rakennettiin tuhat vuotta ennen

mainittua Saïs-kaupunkia. Epikuros sanoo, että samalla kuin oliot ovat

täällä sellaisina kuin ne näemme, ne ovat aivan samanlaisina ja samassa

muodossa monissa toisissa maailmoissa; ja sen hän olisi sanonut vielä

suuremmalla varmuudella, jos hän olisi nähnyt niin eriskummaisissa

esimerkeissä tuon uuden Länsi-Intian maailman ja meidän nykyisen ja

entisen maailmamme yhtäläisyydet ja yhdenmukaisuudet.

Itse asiassa olen usein, tarkastellessani sitä, mitä on tullut

tietoomme tämän maallisen yhteiskuntajärjestyksen kehityksestä,

ihmetellen huomannut, kuinka yhtäpitäviä ovat niin lukuisat paikassa

ja ajassa sangen kaukana toisistaan olevat kansanomaiset eriskummaiset

luulot ja villit tavat ja uskot, jotka eivät miltään kannalta katsoen

näytä riippuvan meidän luontaisesta ymmärryksestämme. Ihmishenki on

suuri ihmeitten tekijä! Mutta tuossa yhtäpitäväisyydessä on jotakin

vielä oudomman näköistä; se tavataan myöskin nimissä ja lukemattomissa

muissa seikoissa: niinpä siellä tavattiin kansakuntia, jotka

tietääksemme eivät koskaan olleet kuulleet mitään meistä ja joiden

keskuudessa ympärileikkausta pidettiin arvossa; kansakuntia, joilla

oli valtioita ja suuria yhteiskuntia, joita hoitivat naiset ilman

miesten avustusta; toisia, joiden keskuudessa meidän paastoamisemme ja

paastonaikamme olivat edustettuina, ja niihin lisättynä pidättäytyminen

naisista; toisia, jotka monin tavoin pitivät arvossa meidän ristejämme:

yhtäällä niillä korotettiin hautajaisten kunniaa, toisaalla käytettiin

niitä, ja nimenomaan pyhän Andreaan ristiä, torjumaan öisiä näkyjä

ja pantaviksi lasten vuoteille noituuksia vastaan, toisessa paikassa

tavattiin sangen korkea puinen risti, jota palveltiin sateen jumalana,

ja se oli sangen kaukana mannermaalla. Siellä tavattiin meikäläisten

kurituslaitosten sangen tarkka vastine, piispanhiippojen käyttö,

pappien naimattomuus, uhriteurasten sisälmyksistä ennustamisen taito,

pidättäytyminen kaikenlaisesta lihasta ja kalasta heidän ruuassaan,

pappien tapa käyttää jumalanpalvelusta toimittaessaan erikoista,

eikä kansan, kieltä, ja tuo käsitys, että ensimmäisen jumalan oli

karkoittanut toinen, hänen nuorempi veljensä; että ihmiset luomisen

jälkeen nauttivat kaikkia hyvyyksiä, mutta että näitä sittemmin on

supistettu heidän syntiensä tähden, muutettu heidän aluettaan ja

huononnettu heidän luonnollista asemaansa; että muinoin taivaan vesien

paisumus hukutti heidät; että siitä pelastui vain harvoja perheitä,

jotka heittäytyivät korkealla oleviin vuorenrotkoihin, joiden suut

he, suljettuaan sinne sisälle monenlaisia eläimiä, tukkesivat, niin

että vesi ei päässyt niihin; että kun he huomasivat sateen lakkaavan,

he päästivät ulos koiria, ja kun nämä olivat palanneet puhtaina ja

märkinä, he päättivät, että vesi vielä tuskin oli laskenut; kun he

sitten, laskettuaan ulos toisia koiria, näkivät näiden palaavan

likaisina, lähtivät he ulos kansoittamaan jälleen maailman, jonka he

huomasivat olevan täynnä pelkkiä käärmeitä.

Eräässä paikassa tavattiin vakaumus viimeisestä tuomiosta, niin että

asukkaat pahastuivat tavattomasti espanjalaisille, jotka heittivät

hajalleen kuolleiden luut, kaivaessaan kalleuksia haudoista, ja he

sanoivat, että nuo hajanaiset luut eivät voisi helposti jälleen

liittyä toisiinsa; tavattiin vaihtokauppa, eikä muunlaista kauppaa

markkinoita ja toripäiviä tätä tarkoitusta varten; kääpiöitä ja

rujoja henkilöitä ruhtinasten pöytäin koristuksina; heidän lintujensa

luonnon mukaan sovitettu ajohaukan käyttö metsästykseen; tyrannimaisia

ylimääräisiä veroja; herkullisia puutarhantuotteita; tansseja,

nuoralla tanssijain hyppyjä, soitinmusiikkia; vaakunakilpiä; pallo-,

noppa-ja arpapelejä, johon viimemainittuun he usein innostuvat siihen

määrään, että panevat itsensä ja vapautensa peliin; ei muunlaista

lääketaitoa kuin taikoja; kuvioilla kirjoittamisen tapa; usko, että oli

yksi ainoa ensimmäinen ihminen, kaikkien kansojen isä; sellaisen Jumalan

palvonta, joka eli muinoin ihmisenä täydellisessä neitseellisyydessä,

paastossa ja katumuksessa, saarnaten luonnon ja uskonnollisten menojen

lakia, ja joka katosi maailmasta ilman luonnollista kuolemaa; luulo,

että oli olemassa jättiläisiä; tapa päihdyttää itsensä heidän juomillaan

ja juoda aikalailla; uskonnollisia koristeita, joihin on maalattu

kuolleiden luita ja päitä; messupaitoja, vihkivettä, vihkivesi-viuhkoja;

naisia ja palvelijoita, jotka kilvan tarjoutuvat poltettaviksi ja

haudattaviksi kuolleen aviomiehensä tahi herransa mukana; laki, että

vanhin poika perii koko omaisuuden, ja nuoremmalle ei varata muuta osaa

kuin että hänen on toteltava; tapa, että ylennettäissä johonkin

korkea-arvoiseen virkaan, se, joka ylennetään, ottaa toisen nimen ja

luopuu omastaan; tapa kaataa kalkkia vastasyntyneen lapsen polville ja

sanoa hänelle: "Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen

tuleman"; lintujen lennosta ennustamisen taito. Nuo meidän uskontomme

tyhjät varjot, jotka näkyvät eräissä näistä esimerkeistä, todistavat sen

arvokkuutta ja jumalallisuutta; se on jollakin tavoin hiipinyt sekä

kaikkien tämänpuolisten pakanakansain keskuuteen jonkin jäljittelyn

muodossa että myöskin noiden raakalaisten keskuuteen, ikäänkuin yleisen

ja yliluonnollisen ilmestyksen vaikutuksesta; sillä siellä tavattiin

myöskin usko kiirastuleen, mutta uudessa muodossa; saman vaikutuksen,

minkä me uskomme olevan tulella, uskovat he olevan kylmällä, ja

ajattelevat sielujen sekä puhdistuvan että saavan rangaistuksensa

äärettömän ankarasta kylmyydestä. Ja tämä esimerkki johtaa mieleeni

toisen huvittavan eroavaisuuden: samoin, näet, kuin siellä tavattiin

kansoja, joilla oli tapana pitää kalunsa päätä paljaana, ja jotka

leikkasivat siitä pois nahan muhamettilaiseen ja juutalaiseen tapaan,

samoin tavattiin toisia, jotka niin tunnontarkasti karttoivat sen

paljastamista, että he pitivät nahkaa hyvin huolellisesti pienillä

nauhoilla venytettynä ja sidottuna sen päälle, peläten, että se pistäisi

näkyviin; ja myöskin sen eroavaisuuden, että niinkuin me kunnioitamme

kuninkaita ja juhlia koristautumalla siisteimmillä vaatteilla mitä

meillä on, niin eräillä seuduilla alamaiset, osoittaakseen koko

eriarvoisuutensa ja nöyryytensä kuningastaan kohtaan, esiintyivät hänen

edessään huonoimmissa vaatteissaan, ja astuessaan palatsiin vetivät

jonkin vanhan rikkinäisen puvun hyvän pukunsa ylle, jotta kaikki loisto

ja koreus jäisi heidän herrallensa. Mutta jatkakaamme!

Jos luonto sulkee tavallisen kehityksensä rajojen piiriin, kuten

kaiken muun, niin myöskin ihmisten uskot, arvostelut ja mielipiteet;

jos näillä on kiertokulkunsa, aikakautensa, syntynsä ja kuolemansa,

niinkuin kaaleilla; jos taivas niitä mullistelee ja muuttelee

mielensä mukaan, niin mikä mahtava ja pysyväinen arvovalta on

meidän katsottava niillä olevan? Jos meille kokemuksen nojalla on

aivan varmaa, että olentomme muoto riippuu ilmasta, ilmastosta ja

maanlaadusta siellä, missä synnyimme, ei vain ihonväri, ruumiin koko

ja rakenne, esiintymistavat, vaan myöskin sielun kyvyt; _et plaga

coeli non solum ad robur corporum, sed etiam animorum facit_,[355]

sanoo Vegecius; ja jos se jumalatar, joka perusti Athenan kaupungin,

valitsi sen paikaksi senluontoisen seudun, että se teki ihmiset

järkeviksi, kuten Egyptin papit ilmoittivat Solonille; _Athenis

tenue coelum; exquo etiam acutiores putantur Attici; crassum Thebis;

itaque pingues Thebani et valentes;_[356] niin että samoin kuin

hedelmät ja eläimet tulevat erilaisia, myöskin ihmiset ovat synnystään

enemmän ja vähemmän sotaisia, oikeudenmukaisia, kohtuullisia ja

kuuliaisia, yhtäällä viinaan meneviä, toisaalla varkaansekaisia tahi

huorimuksia, missä herkkiä taikauskoon, missä vääräuskoisuuteen,

missä taipuvaisia vapauteen, missä orjuuteen, kykeneviä johonkin

tieteeseen tahi taiteeseen, kömpelöitä tahi älykkäitä, tottelevaisia

tahi kapinallisia, hyviä tahi pahoja sen paikan laadun mukaan, mihin

he ovat asettuneet, ja niin että ne, kuten puut, muuttavat luontoa,

jos ne siirretään toiseen paikkaan, mikä oli syynä, jonka vuoksi

Kyyros ei tahtonut sallia persialaisten lähteä maastaan, kolkosta ja

mäkisestä, asettuakseen toiseen lauhkeaan ja tasaiseen, sanoen, että

möyheät ja pehmeät maat tekevät ihmiset veltoiksi, ja hedelmälliset

heidän henkensä hedelmättömiksi; -- jos näemme milloin toisen tieteen

ja uskon, milloin toisen kukoistavan, jonkin taivaallisen vaikutuksen

voimasta, toisen vuosisadan synnyttävän toisenlaisia luonteita ja

totuttavan ihmiskunnan toisenlaisiin tapoihin, ihmisten henkien olevan

milloin voimakkaita, milloin laihoja, kuten peltomme; -- niin miten

käy kaikkien noiden jalojen etuoikeuksien, joista me ylpeilemme? Koska

yksi viisas mies voi erehtyä, ja sata miestä, ja monet kansat, vieläpä

ihmiskunta, meidän tietääksemme, erehtyy useampien vuosisatojen aikana

tässä tahi tuossa asiassa, niin mitä varmuutta meillä on siitä, että

se joskus lakkaa erehtymästä, ja että se tällä vuosisadalla ei ole

väärässä?

Minusta tuntuu, että muiden kyvyttömyytemme todistusten joukossa ei

pidä unohtaa sitä, että ihminen ei toiveissaankaan osaa löytää sitä,

mitä hän tarvitsee; että, en tahdo sanoa nauttiessamme, mutta emme edes

mielikuvituksessammekaan emmekä toivomuksissamme voi olla yksimielisiä

siitä, mitä tarvitsemme tyydyttääksemme itsemme. Antakaamme ajatuksemme

leikellä ja ommella mielin määrin; se ei voi edes haluta sitä, mikä

sille on omiaan, eikä tyydyttää itseään:

_Quid enim ratione timemus

aut cupimus? quid tam dextro pede concipis, ut te

conatus non paeniteat, votique peracti_?[357]

Siitä syystä Sokrates pyysi jumalia vain antamaan hänelle sen, minkä

tiesivät olevan hänelle terveellistä, ja lakedaimonilaisten julkinen ja

yksityinen rukous sisälsi yksinkertaisesti, että se, mikä oli hyvää ja

kaunista, heille suotaisiin, ja jätti korkeimman mahdin ehdonvaltaan

sen eroittelemisen ja valikoimisen:

_coniugium petimus, partumque uxoris; at illis

notum qui pueri, qualisque futura sit uxor;_[358]

ja kristitty rukoilee Jumalaa, että hänen tahtonsa tapahtuisi,

välttääkseen sitä tukalaa asemaa, jonka runoilijat keksivät

Midas-kuninkaasta kertoessaan. Hän rukoili jumalia, että kaikki, mitä

hän koskettaisi, muuttuisi kullaksi; hänen rukouksensa kuultiin: hänen

viininsä muuttui kullaksi, hänen leipänsä kullaksi ja hänen patjansa

höyhenet, ja kullaksi hänen paitansa ja vaatteensa, niin että hän

tunsi toivomansa nauttimisen raskaana taakkana painavan itseänsä ja

huomasi saaneensa lahjaksi sietämättömän hyvän; hänen täytyi peruuttaa

rukouksensa:

_attonitus novitate mali, divesque, miserque,

effugere optat opes, et quas modo voverat, odit_.[359]

Puhukaamme minusta itsestäni: Nuorena ollessani rukoilin onnelta

yhtä hartaasti kuin mitään muuta Pyhän Mikaelin ritarin merkkiä;

sillä se oli silloin ranskalaisen aatelin korkein kunniamerkki ja

sangen harvinainen. Onni soi sen minulle hyväntahtoisesti; sen sijaan

että se olisi korottanut ja ylentänyt minut paikaltani, jotta sen

saavuttaisin, se kohteli minua paljon suosiollisemmin: se laski ja

alensi sen aina olkapäilleni asti ja alemmaksikin. Kun Kleobis ja Biton

Trophonius ja Agamedes olivat rukoilleet, edelliset jumalattareltaan,

jälkimmäiset jumalaltaan heidän hurskautensa arvoista palkintoa, saivat

he kuoleman lahjaksi; niin suuresti taivahisten mielipiteet siitä,

mitä tarvitsemme, eroavat meidän omista mielipiteistämme! Jumala voisi

meille suoda rikkaudet, kunniasijat, elämän ja terveydenkin joskus

vahingoksemme; sillä kaikki, mitä mielemme tekee, ei ole meille aina

terveellistä. Jos hän parantumisen sijaan lähettää meille kuoleman tahi

tautiemme pahenemisen, _virga tua et baculus tuus ipsa me consolata

sunt;_[360] hän tekee sen viisaan huolenpitonsa syistä, joka näkee sen,

mikä on meille tulevaa, paljoa varmemmin kuin me osaamme sen tehdä; ja

meidän tulee käsittää se hyvin päin, sangen viisaasta ja ystävällisestä

kädestä lähteneeksi:

_si consilium vis:

permittes ipsis expendere numinibus, quid

conveniat nobis, rebusque sit utile nostris ...

cavior est illis homo quam sibi_,[361]

sillä jos heiltä pyydät kunnianosoituksia, korkeita virkoja, niin

pyydät heitä heittämään sinut taisteluun tahi arpapeliin, tahi jotakin

muuta, jonka päätös on sinulle tuntematon ja hyöty epäiltävä.

Filosofien kesken ei ole ankarampaa eikä tuimempaa taistelua kuin se,

jonka aiheuttaa kysymys ihmisen korkeimmasta hyvästä. Siitä syntyi

Varron laskujen mukaan kaksisataa kahdeksankymmentä kahdeksan lahkoa.

_Qui autem de summo bono dissentit, de tota philosophiae ratione

disputat_.[362]

_Tres mihi convivae prope dissentire videntur,

poscentes vario multum diversa palato:

Quid dem? quid non dem? Renuis tu, quod iubet alter;

quod petis, id sane est invisum acidumque duobus:_[363]

niin pitäisi luonnon vastata heidän kiistoihinsa ja väittelyihinsä.

Toiset sanovat, että korkein hyvämme on hyve; toiset, että se

on nautinto; toiset, luonnonmukaisuus; toiset, tieto; toiset,

tuskattomuus; toiset, että se on siinä, ettemme anna näennäisyyksien

pettää itseämme; ja oikkua näyttää muistuttavan tämä toinen vanhan

Pythagoraan lausuma:

_nil admirari, prope res est una, Numici,

solaque, quae possit facere et servare beatum_,[364]

joka on pyrrholaisen koulukunnan tarkoitusperä. Aristoteles pitää

hengen suuruuden merkkinä sitä, ettei mitään ihmettele, ja Arkhesilaos

sanoi, että kantansa puolustaminen ja mielipiteen jäykkyys ja

taipumattomuus olivat hyveet, mutta myöntyminen ja mukautuminen paheet

ja huonot puolet. Totta kyllä on, että mikäli hän sen väitti varmana

selviönä, hän poikkesi pyrrholaisuudesta. Kun pyrrholaiset sanovat,

että korkein hyvä on _ataraksia_, se on mielipiteen kallistumattomuus,

niin he eivät tarkoita sanoa sitä ehdottoman varmasti; mutta itse

heidän sielunsa liikesuunta, joka panee heidät välttämään jyrkänteitä

ja torjumaan sen, mikä on kirkasta ja selvää, tekee heille otolliseksi

tietyn mielipiteen ja panee heidät hylkäämään toisen.

Kuinka hartaasti toivonkaan, että minun eläissäni joko jollakulla

toisella tahi Justus Lipsiuksella, joka on oppinein mies, mikä meillä

on jäljellä, sangen hienoälyinen ja arvostelukykyinen, todella

minun Turnebukseni oikea veli, olisi halua, terveyttä ja kylliksi

rauhaa koota luetteloon, jaoitella ja luokitella niin rehellisesti

ja tarkasti, kuin meille on mahdollista, muinaisten filosofien

mielipiteet meidän olemuksestamme ja moraalistamme, heidän väittelynsä,

riitapuolten nauttima luottamus ja heidän kannattajansa ja esittää,

kuinka oppi-isät ja heidän kannattajansa ovat elämässään noudattaneet

opetuksiaan muistettavissa ja esikuvallisissa tapauksissa. Mikä kaunis

ja hyödyllinen teos siitä tulisikaan!

Muutoin, jos meidän on itseltämme saatava elämämme ohjeet, niin mihin

sekaannukseen joudummekaan? Sillä todennäköisintä, mitä järkemme

meille siinä suhteessa neuvoo, on se, että ylimalkaan jokaisen tulee

totella maansa lakeja, kuten kuuluu Sokrateen mielipide, jonka hän

sanoo jumalien hänelle neuvomaksi; ja mitä järkemme sillä tahtoo muuta

sanoa kuin että velvollisuudellamme on vain sattumasta riippuva ohje?

Totuuden tulee kaikkialla olla sama; jos ihminen tuntisi sellaisen

rehellisyyden ja oikeuden, joka olisi ruumistuneena johonkin ja

olemukseltaan todellinen, niin hän ei sitoisi sitä tämän tahi tuon

seudun tapojen laatuun; hyvä ei saisi muotoansa persialaisten tahi

intialaisten käsitystavalta. Ei mikään ole alinomaisemman vaihtelun

alaista kuin lait: eläissäni olen nähnyt kolmasti ja neljästi

muutettavan naapuriemme englantilaisten lakeja, ei vain niitä, jotka

koskevat valtiollisia asioita, joita ei tahdotakaan pysyttää vakavalla

kannalla, vaan niitäkin, jotka koskevat tärkeintä, mitä olla saattaa,

nimittäin uskontoa; ja se minua hävettää ja harmittaa, varsinkin kun

se on kansa, jonka kanssa minun paikkakuntalaiseni ovat olleet niin

läheisissä suhteissa, että talossani on vielä jäljellä eräitä jälkiä

meidän muinaisesta orpanuudestamme. Ja täällä meillä olen nähnyt

monen seikan, joka meille oli hengen rikos, tulevan lailliseksi; ja

me, jotka olemme muista riippuvia, saatamme sotaonnen epävarmuuden

vuoksi kerran joutua syyllisiksi inhimillisen ja jumalallisen

majesteetin loukkaamiseen, oikeutemme kun joutuu vääryyden armoille

ja, omistettuamme sen muutamia harvoja vuosia, saa päinvastaisen

sisällyksen.

Kuinka saattoi tuo muinainen jumala selvemmin syyttää ihmisen tietoa

Jumalan olemuksen tuntemattomuudesta ja ilmoittaa ihmisille, että

heidän uskontonsa ei ollut muuta kuin heidän keksimäänsä, omansa

pitämään koossa heidän yhteiskuntaansa, kuin selittämällä, niinkuin hän

teki niille, jotka tiedustelivat sitä hänen kolmijalaltaan, "että oikea

jumalanpalvelus kullekin oli se, jota hän näki noudatettavan sen paikan

tavoissa, jossa hän oli?" Oi Jumala! kuinka suuressa kiitollisuuden

velassa olemmekaan korkeimman Luojamme hyväntahtoisuudelle siitä,

että hän on tehnyt uskontomme riippumattomaksi noista typeristä,

epävakaisista ja mielivaltaisista hartaudenharjoitus-tavoista ja

laskenut sen pyhän sanansa iankaikkiselle perustukselle! Mitä sanoo

meille siis tässä pulassa filosofia? Että meidän tulee noudattaa maamme

lakeja, se on jonkin kansan tahi ruhtinaan mielipiteiden aaltoilevaa

merta, kansan tahi ruhtinaan, jotka kuvaavat minulle oikeuden yhtä

monilla väreillä ja muuttavat sen yhtä moneen muotoon kuin heissä

on vaihtelevia intohimoja; minun oikeuskäsitykseni ei voi olla niin

taipuvainen. Mitä hyvyyttä se on, jonka näin eilen olevan arvossa,

mutta ei enää huomenna, ja jonka jonkin virran yli kulkeminen muuttaa

rikokseksi? Mitä totuutta se on, jolle nuo vuoret panevat rajan, ja

joka on valhetta niiden tuolla puolella olevassa maailmassa?

Mutta lystikästä on, että he, antaakseen laeille edes jonkinlaista

varmuutta, sanovat niitä olevan eräitä pysyväisiä, ainaisia ja

muuttumattomia, joita nimittävät luontaisiksi ja jotka ihmissuvun

oman olemuksen laatu on kaivertanut sen mieleen; ja näitä muutamat

katsovat olevan luvultaan kolme, toiset neljä, toiset useampia,

toiset harvempia, mikä todistaa, että se on yhtä epävarma merkki kuin

kaikki muukin. Mutta he ovat niin kovaonnisia (sillä miksi muuksi

kuin kovaksi onneksi voin sanoa sitä, että lakien niin äärettömässä

joukossa ei ole edes yhtä, jonka onni ja sokea sattuma olisi saanut

kaikki kansat poikkeuksetta yksimielisesti hyväksymään?), he ovat,

sanon, niin onnettomia, että noista kolmesta, neljästä laista ei ole

ainoatakaan, jota ei vain yksi kansa, vaan useammat eivät vastustaisi

ja kieltäytyisi tunnustamasta. Nythän poikkeuksettoman yksimielinen

hyväksyminen on ainoa todennäköinen tuntomerkki, jonka nojalla he

voivat väittää mitään luonnon lakeja olevan olemassa: sillä mitä

luonto olisi todella meille määrännyt, sitä me epäilemättä aivan

yksimielisesti noudattaisimme, eikä vain jokainen kansa, vaan myöskin

jokainen yksilö tuntisi sen sorron ja väkivallan, jota hänelle tekisi,

ken tahtoisi nostattaa hänet vastustamaan tuota lakia. Osoittakoot he

minulle näytteeksi yhden ainoan sellaisen! Protagoras ja Ariston eivät

myöntäneet muuta lakien oikeuden olemusta kuin lainlaatijain arvovallan

ja mielipiteen, ja väittivät, että jos se poistetaan, niin se mikä on

hyvää ja kunniallista menettää ominaisuutensa ja jää yhdentekeväin

asiain tyhjäksi nimeksi; Thrasymakhos arvelee Platonin teoksissa, ettei

ole muuta oikeutta kuin voimakkaamman etu. Ei missään suhteessa maailma

ole niin monenlainen kuin tapoihin ja lakeihin nähden: täällä pidetään

kamalana rikoksena montakin seikkaa, joka muualla luetaan ansioksi,

kuten Lakedamonissa sukkeluus varastamaan; sukulaisten väliset

avioliitot ovat meillä hengen uhalla kielletyt, muualla niitä pidetään

kunniassa:

_gentes esse feruntur

in quibus et nato genitrix et nata parenti

iungitur, et pietas geminato crescit amore;_[365]

lasten murha, isien murha, vaimojen yhteisyys, varastetun tavaran

kauppa, hillittömyys kaikenlaisissa nautinnoissa, lyhyesti sanoen,

ei ole mitään niin äärimmäistä, ettei jonkin kansakunnan tapa sitä

hyväksyisi.

On kyllä luultavaa, että on olemassa luonnon lakeja, niinkuin näkyy

toisten luontokappalten keskuudessa, mutta meidän keskuudestamme

ne ovat hävinneet, tämä mainio ihmisjärki kun tuppautuu kaikkialle

mestaroimaan ja komentelemaan, sotkien ja sekoittaen asiain laidan

oman turhamaisuutensa ja vaihemielisyytensä mukaan: _nihil itaque

amplius nostrum est; quod nostrum dico, artis est_.[366] Asioilla

on eri valaistuksensa, ja niitä voi katsoa eri kannoilta; siitä

pääasiallisesti johtuu mielipiteiden erilaisuus: toinen kansa katsoo

jotakin asiaa toiselta kannalta ja pysähtyy sille, toinen toiselta.

Ei mikään ole niin kauheata ajatella, kuin että joku syö isänsä; ne

kansat, joilla muinoin oli se tapa, pitivät sitä kuitenkin todisteena

hartaasta kunnioituksesta ja hyvästä rakkaudesta, koettaen siten

antaa synnyttäjilleen heidän arvonsa mukaisimmat ja kunniakkaimmat

hautajaiset, sijoittaessaan itseensä ja ikäänkuin omiin ytimiinsä

isiensä ruumiit ja pyhät jäännökset, elähdyttäessään ja tavallaan

synnyttäessään ne uudelleen muuttamalla ne eläväksi lihakseen

ruuansulatuksen ja ravitsemisen avulla. On helppo ajatella, kuinka

julmaa ja kamalaa olisi ollut ihmisistä, joihin tämä taikausko oli

piintynyt ja imeytynyt, heittää vanhempien jäännökset maahan maatumaan

ja petojen ja matojen ruuaksi.

Lykurgos otti varkaudessa huomioon vilkkauden, valppauden, rohkeuden ja

näppäryyden, jota jonkin naapurinsa oman äkkiarvaamatta sieppaaminen

todistaa, ja yleisen hyödyn, joka johtuu siitä, että kukin tarkemmin

huolehtii omansa säilymisestä; ja hän arveli, että tuosta kaksinaisesta

opetuksesta käymään kimppuun ja puolustamaan koitui sotilaalliselle

kurille (joka oli päätaito ja -avu, mihin hän tahtoi kehittää tämän

kansan) hyötyä, joka oli huomattavampi kuin se epäjärjestys ja vääryys,

jota tiesi toisen oman hyväkseen käyttäminen.

Dionysius tyranni tarjosi Platonille persialaiskuosisen, pitkän,

kirjaillun ja hajuaineista tuoksuvan puvun; Platon kieltäytyi sitä

vastaanottamasta, sanoen, että koska hän oli syntynyt mieheksi, niin

hän ei kernaasti pukeutuisi naisen pukuun. Mutta Aristippos otti

sen vastaan, vastaten, "ettei mikään puku voinut turmella siveätä

mielenlaatua". Hänen ystävänsä soimasivat hänen miehuuttomuuttaan, hän

kun oli niin vähän sydämystynyt siitä, että Dionysius oli sylkenyt

häntä vasten silmiä. "Kalastajat", sanoi hän, "antavat kyllä meren

aaltojen huuhdella itseään kiireestä kantapäähän asti, saadakseen

kivikalan". Diogenes huuhteli kaaliaan ja sanoi nähdessään hänen

kulkevan ohi: "Jos osaisit elää kaalilla, niin et hännystelisi

tyrannia." Aristippos vastasi: "Jos sinä osaisit elää ihmisten

parissa, niin et huuhtelisi kaalia." Siten järki tekee erilaiset

teot puolustettaviksi; se on kaksikorvainen astia, johon voi tarttua

vasemmalta ja oikealta:

_Bellum, o terra hospita, portas;

bello armantur equi; bellum haec armenta minantur.

Sed tamen idem olim curru succedere sueti

quadrupedes, et frena iugo concordia ferre;

spes est pacis_.[367]

Solonia kehoitettiin olemaan vuodattamatta poikansa kuoleman johdosta

tehottomia ja hyödyttömiä kyyneleitä. "Siitähän syystä", sanoi hän,

"vuodatan niitä sitä suuremmalla syyllä, että ne ovat tehottomia ja

hyödyttömiä". Sokrateen vaimon surua katkeroitti jokin seikka: "Oi,

kuinka syyttömästi nuo häijyt tuomarit tuomitsevat sinut kuolemaan!"

sanoi hän. -- "Näkisitkö sitten mieluummin, että se tapahtuisi syystä?"

vastasi tämä. Me pidämme korvalehdissämme reikiä; kreikkalaiset

katsoivat sitä orjuuden merkiksi. Me piiloudumme nauttiaksemme

naisistamme; intialaiset tekevät sen julkisesti. Skythalaiset

uhrasivat muukalaisnaisia temppeleissään; muualla temppeleitä pidetään

turvapaikkoina:

_Inde furor vulgi, quod numina vicinorum

odit quisque locus, quum solos credat habendos

esse deos, quos ipse colit_.[368]

Olen kuullut puhuttavan tuomarista, joka, milloin tapasi ankaran

kiistan Bartoluksen ja Balduksen välillä ja jonkin useampien

ristiriitain sekoittaman oikeustapauksen, kirjoitti kirjansa reunaan:

"Juttu ystävää varten", se on, että totuus oli niin sotkettu ja

riidanalainen, että hän sellaisessa jutussa saattaisi suosia kumpaa

riitapuolta hänen mielensä tekisi. Hän olisi vain tarvinnut enemmän

älyä ja kykyä, voidakseen kirjoittaa joka kohtaan: "Juttu ystävää

varten"; meidän aikamme asianajajat ja tuomarit keksivät joka jutussa

kylliksi metkuja, antaakseen sille sen käänteen, minkä hyväksi näkevät.

Kun tietäminen on niin epämääräistä ja riippuu niin monen mielipiteen

vaikutusvoimasta ja niin mielivaltaisesti käsiteltävästä aineesta, niin

siitä ei voi olla syntymättä äärimmäistä tuomiopäätösten sekaannusta.

Ja tuskin onkaan niin selvää oikeusjuttua, ettei siitä olisi eri

mieliä: minkä jokin virasto on tuominnut, sen tuomitsee toinen

päinvastoin, ja se itse päinvastoin joskus toiste. Siitä näemme usein

esimerkkejä tuossa vallattomuudessa, joka tahraa omituisella tavalla

oikeuslaitoksemme juhlallisen jäykän arvokkuuden ja loiston, ettei

tyydytä tuomiopäätöksiin, vaan juostaan tuomarilta toiselle yhden ja

saman jutun ratkaisemista varten.

Mitä tulee filosofien vapaisiin mielipiteisiin paheesta ja hyveestä,

niin se on seikka, jossa ei ole tarvis olla laajasanainen, ja josta on

tavattavissa useita lausumia, jotka on parempi jättää selostamatta kuin

julkaista heikoille sieluille. Arkesilaos sanoi, että haureellisuuteen

nähden ei ollut väliä sillä, mille taholle ja miten on haureellinen.

_Et obscaenas voluptates, si natura requirit, non genere, aut loco, aut

ordine, sed forma, aetate, figura metiendas Epikurus putat_...[369]

_Ne amores quidem sanctos a sapiente alienos esse arbitrantur_...[370]

_Quaeramus, ad quam usque aetatem iuvenes amandi sint_.[371] Nämä kaksi

viimemainittua stoalaisten lausumaa ja Dikaiarkhoksen tässä suhteessa

itse Platonista lausuma moite osoittavat, kuinka paljon tavallisuudesta

poikkeavia ja liioittelevia vallattomuuksia terveinkin filosofia

suvaitsee.

Lait saavat arvovaltansa voimassa olonsa ajasta sekä käytännöstä;

on vaarallista ruveta etsimään niiden syntyä; ne paisuvat kuten

virtamme ja aateloituvat siirtyessään eteenpäin ajassa; seuratkaapa

niitä ylöspäin niiden lähteelle saakka, niin se on vain pieni,

tuskin huomattava vesisuoni, joka käy niin ylpeäksi ja voimakkaaksi

vanhetessaan. Katsokaa niitä muinaisia vaikuttimia, jotka ensiksi

ovat panneet alkuun tämän suurenmoisen, niin ylvään, niin kunniakkaan

ja kunnioitetun tulvavirran, ja te huomaatte ne niin vähäpätöisiksi

ja heikoiksi, ettei ole kumma, jos näillä nykyajan miehillä, jotka

punnitsevat kaikki ja vetoavat kaikessa järkeen eivätkä hyväksy

mitään auktoriteettiuskosta ja perusteettomasti, usein on yleisistä

käsitystavoista sangen kauas poikkeavat mielipiteet. Ei ole kumma,

jos ihmiset, jotka ottavat esikuvaksi luonnon alkuperäisen muodon,

useimmissa mielipiteissään poikkeavat tavalliselta ladulta; niinpä

esimerkiksi harvat heistä olisivat hyväksyneet avioliittojemme

väkinäiset ehdot, ja useimmat ovat tahtoneet vaimot yhteisiksi ja

miehet vapaiksi velvollisuuksista heitä kohtaan; he hylkäävät meidän

juhlamenomme.

Khrysippos sanoi, että filosofi tekee tusinan kuperkeikkoja julkisesti,

vieläpä ilman housuja, saadakseen tusinan oliiveja; hän olisi tuskin

neuvonut Kleisthenestä kieltämään tytärtään, kaunista Agaristea,

Hippoklideelta, syystä että oli nähnyt hänen seisovan päällään pöydällä

hajareisin. Metrokles päästi vähän varomattomasti pierun, väitellessään

oppilastensa läsnäollessa, ja pysytteli häpeissään piilossa talossaan,

kunnes Krates tuli käymään hänen luonaan ja lisäten lohdutuksiinsa ja

järkisyihinsä esimerkin vapaamielisyydestään, ruveten piereksimään

kilpaa hänen kanssaan, päästi hänet tuosta tunnonvaivasta ja vielä

päällisiksi sai hänet siirtymään vapaamielisempään stoalaiseen

koulukuntaansa hienommasta peripateettisesta, johon hän siihen asti

oli kuulunut. Mitä me sanomme säädyllisyydeksi, ettemme uskalla

tehdä peittelemättä sellaista, mikä meistä on säädyllistä tehdä

kenenkään näkemättä, sitä sanoivat he typeryydeksi; ja hienostelemista

salailemalla ja paheksumalla sellaisia toimintojamme, jotka luonto,

tapa ja oma halumme antaa kaikkien tietoon ja julistaa julki, sitä

he katsoivat paheeksi; ja heistä näytti olevan Venuksen mysteeriain

äidyttämistä, jos ne siirrettäisiin pois hänen temppelinsä syrjäisestä

pyhätöstä ja jätettäisiin alttiiksi kansan katseille; ja he arvelivat,

että jos veti esille pelinsä verhon takaa, niin menetti sen; häpeän

tunne on tärkeä asia; kätkeminen, hillitseminen, rajoittaminen kuuluvat

kunnioittamiseen; heidän mielestään hekuma sangen kekseliäänä pyysi

hartaasti, hyveen naamarin suojassa, ettei sitä tarjottaisi kaupaksi

keskellä toreja, alhaison tallattavaksi jaloin ja silmin, vailla

totuttujen kammioittensa arvokkuutta ja mukavuutta. Senvuoksi sanovat

muutamat, että jos julkiset porttolat poistetaan, niin ei vain levitetä

kaikkialle haureutta, jolla niissä oli määräpaikkansa, vaan myöskin

kannustetaan kuljeskelevia ja joutilaita miehiä tähän paheeseen,

vaikeuttamalla sitä:

_Moechus es Aufidiae, qui vir, Scavine, fuisti;

rivalis fuerat qui tuus, ille vir est.

Cur aliena placet tibi, quae tua non placet uxor?

Numquid securus non potes arrigere_?[372]

Tätä kokemusta tukevat lukemattomat erilaiset esimerkit:

_Nullus in urbe fuit tota, qui tangere vellet

uxorem gratis, Caeciliane, tuam,

dum licuit, sed nunc, positis custodibus, ingens

turba futurorum est. Ingeniosus homo es_.[373]

Eräältä filosofilta, joka yllätettiin itse teosta, kysyttiin, mitä hän

teki.

"Istutan ihmistä", vastasi hän aivan tyynesti, punastumatta enempää

siitä, että hänet oli tästä hommasta tavattu, kuin jos hänet olisi

tavattu istuttamasta sipulia.

Se on luullakseni hellätuntoinen, kunnioittava käsitystapa, joka saa

erään suuren ja uskonnollisen kirjailijan katsomaan tätä toimitusta

niin välttämättömästi salassa pidettäväksi ja kainosteltavaksi,

ettei hän voi uskoa, että kyynikkojen irstaissa syleilyissä asia

suoritettiin loppuun asti, vaan luuli, että se pysähtyi näyttämään

vain rivoja liikkeitä, pitääkseen kiinni heidän koulukuntansa opin

mukaisesti häpeämättömyydestä, ja että heidän, saadaksensa juoksemaan

ulos sen, minkä häpeäntunne oli sitonut ja pidättänyt, täytyi vielä

jälkeenpäin vetäytyä pimentoon. Hän ei ollut nähnyt kylliksi syvälle

heidän irstauteensa: sillä harjoittaessaan julkisesti itsesaastutustaan

lausui Diogenes ympäröivän kansan kuullen toivovansa, että hän siten

voisi tyydyttää vatsansa hieromalla sitä. Niille, jotka kysyivät

häneltä, miksei hän etsinyt mukavampaa paikkaa syödäkseen kuin keskellä

katua, vastasi hän: "Siksi, että minun on nälkä keskellä katua."

Naisfilosofit, jotka yhtyivät heidän lahkoonsa, yhtyivät myöskin

lihallisesti heihin joka paikassa ilman eroitusta, ja Hipparkhia pääsi

Krateen seuraan vain sillä ehdolla, että hän kaikessa noudattaisi tämän

ohjesäännössä määrättyjä tapoja ja tottumuksia. Nämä filosofit pitivät

äärettömän suuressa arvossa hyvettä, eivätkä välittäneet mistään

muusta opista kuin siveysopista; kuitenkin he kaikessa toiminnassaan

jättivät korkeimman arvovallan viisaansa vapaalle valinnalle, vieläpä

yli lakienkin, eivätkä määränneet nautinnoille muuta hillikettä kuin

kohtuullisuuden ja toisten vapauden loukkaamatta jättämisen.

Siitä, että viini maistuu karvaalta sairaan, mutta suloiselta

terveen suussa, että airo näyttää käyrältä vedessä, mutta suoralta

niistä, jotka näkevät sen vedestä poissa, ynnä muista sellaisista

vastakkaisista ilmiöistä, joita esineissä on huomattavissa, päättelivät

Herakleitos ja Protagoras, että kaikissa esineissä oli itsessään syyt

noihin ilmiöihin, että viinissä oli jonkinlainen katkeruus, joka sattui

sairaan makuun, airossa jokin käyryys, joka näyttäytyi sitä vedessä

katselevalle, j.n.e. kaikessa muussa. Tämä on samaa kuin jos sanoisi,

että kaikki on kaikessa, ja siis ei mitään missään; sillä ei mitään ole

siinä, missä kaikki on.

Tämä mielipide muistutti mieleeni sen kokemuksen, mikä meillä on, ettei

ole sitä merkitystä eikä vivahdusta, ei suoranaista, ei katkeraa, ei

makeaa, ei käyrää, jota ihmisjärki ei tapaisi kirjoitelmista, joita

se ryhtyy perinpohjin penkomaan. Kuinka paljon kieroutta ja valhetta

onkaan saatu syntymään selvimmästä, puhtaimmasta ja sattuvimmasta

sanasta, mitä olla saattaa! Mikä kerettiläisyys ei ole siitä löytänyt

kylliksi perusteita ja todisteita salavehkeilleen ja pitääkseen

itseänsä pystyssä? Siitäpä syystä juuri sellaisten harhaoppien isät

eivät koskaan tahdo luopua siitä todisteesta, minkä sanoin selittäminen

heille tarjoo. Eräs korkea-arvoinen henkilö, joka tahtoi jonkin

auktoriteetin sanoilla todistaa minulle oikeutetuksi tuon viisasten

kiven etsinnän, johon hän on kokonaan antautunut, esitti minulle

äskettäin viisi, kuusi Raamatun kohtaa, joihin hän sanoi etupäässä

nojautuneensa omantuntonsa puhdistamiseksi (hän näet on ammatiltaan

kirkonmies); ja todella ne olivatkin huvittavasti keksityt, ja myöskin

siten, että ne vartavasten soveltuivat puolustamaan tuota oivaa

tiedettä.

Tätä tietä saavuttavat ennustajain jutut luottamusta: ei ole sitä

ennustajaa, -- sellaista, jolla on sen verran arvollisuutta, että

hänen puheitaan viitsii penkoa ja visusti tutkistella kaikki hänen

sanojensa sopukat ja vivahdukset -- jonka sanoista, samoin kuin

tietäjämiestenkin, ei voisi lukea, mitä tahtoo; on niin monta

selitysmahdollisuutta, että kekseliäs henkilö tuskin voi olla suoraa

päätä tahi kiertäen kaartaen löytämättä jokaisessa asiassa jotakin

piirrettä, joka soveltuu hänen kohdalleen; siitä syystä on hämärää

ja epävarmaa sanontaa niin usein ja ammoisista ajoista käytetty.

Kunhan kirjailija vain kykenee aikaansaamaan sen, että jälkimaailman

huomio ja harrastus kiintyy häneen, ja sen voi vaikuttaa ei vain

kyvykkäisyys, vaan yhtä suuressa ja suuremmassakin määrässä käsitellyn

aineen satunnainen sopivaisuus; jos hän muutoin osoittautuu, joko

typeryydestä tahi oveluudesta, hiukan hämäräksi ja ristiriitaiseksi,

niin älköön hän siitä olko milläänkään: lukuisat henget, pohtiessaan

ja seuloessaan hänen teoksiaan, pusertavat niistä esille joukon

käsityksiä, joko hänen omansa mukaisia tahi sen rinnalle asettuvia

tahi sille vastakkaisia, jotka kaikki ovat hänelle kunniaksi; hän

on huomaava rikastuneensa oppilastensa varoilla, kuten rehtorit

koulupoikien rovoista. Tämä seikka se on antanut merkitystä useille

mitättömille tuotteille, nostanut arvoon monet teokset, ja pannut

niihin kaikenlaista sisällystä, jota niihin on tahdottu saada, yhtä

ja samaa asiaa kun voidaan katsella ja tarkastella tuhansilta ja niin

monilta eri kannoilta kuin vain haluamme.

Onko mahdollista, että Homeros on tahtonut sanoa kaikkea sitä, mitä

hänet pannaan sanomaan, ja että hän on sovelluttanut sanansa niin

moniin ja niin erilaisiin tarkoituksiin, että jumaluusoppineet,

lainlaatijat, sotapäälliköt, filosofit, kaikenlaiset tieteitä

käsittelevät ihmiset, niin eri lailla ja vastakkaisin tavoin kuin he

niitä käsitellevätkin, saavat tukea hänestä, vetoavat häneen? Hän on

yleismestari kaikissa toimissa ja töissä ja kaikille ammattilaisille,

yleisneuvonantaja kaikissa yrityksissä; ken tahansa on tarvinnut

oraakkeleita ja ennustuksia, on saanut niitä häneltä tarpeeseensa.

On ihmeellistä, millaisia ja kuinka ihmeteltäviä meidän uskontoamme

tukevia seikkoja eräs oppinut henkilö, minun ystäviäni, häneltä

löytää; eikä hän helposti voi luopua siitä luulosta, että Homeros

ne on kirjoittanut tarkoituksella; hän onkin yhtä perehtynyt tähän

kirjailijaan kuin kukaan muu meidän aikamme mies; ja mitä hän siitä

löytää meidän uskontomme tueksi, saman olivat monet muinoin löytäneet

omiensa puolustukseksi.

Katsokaa, kuinka Platonia reudotaan ja vängätään sinne tänne: pitäen

kunnianaan saada hänen sanansa soveltumaan itseensä, selittää ne kukin

tahtomallaan tavalla; hänet vedetään ja liitetään mukaan kaikkiin

uusiin mielipiteisiin, mitkä maailma omaksuu; vieläpä hänet pannaan

ristiriitaan itsensä kanssa olojen erilaisen kehityksen mukaan: pannaan

hänet ymmärryksellään hylkimään aikansa luvallisia tapoja, mikäli

ne ovat luvattomia meidän aikanamme; ja kaikki tuo tehdään kaikella

vauhdilla ja voimalla, mihin selittäjän äly suinkin kykenee. Lähtien

tuolta samalta perustalta, johon nojautui Herakleitos väittäessään,

että kaikilla esineillä oli itsessään ne ilmestysmuodot, jotka niissä

huomattiin, teki Demokritos aivan päinvastaisen johtopäätöksen,

nimittäin että esineissä ei ollut yhtään mitään sellaista, mitä me

niissä havaitsimme; ja siitä, että hunaja oli imelää toisen ja karvasta

toisen suussa, hän päätti, ettei se ollut imelää eikä karvasta.

Pyrrholaiset sanoivat, etteivät tiedä, onko se imelää vai karvasta,

vai eikö se ole kumpaakaan, vai onko se kumpaakin: sillä näillä kohoaa

epäilys aina korkeimpaan huippuunsa. Kyrenaikalaiset olivat sitä

mieltä, ettei mikään ollut havaittavissa ulkonaisesti, vaan että vain

se oli havaittavaa, mikä kosketti meitä sisäisellä kosketuksella, kuten

tuska ja nautinto; he eivät siis myöntäneet olevan mitään ääntä eikä

väriä, vaan ainoastaan eräänlaisia vaikutelmia, jotka me niistä saimme,

ja he väittivät, että ihmisen arvostelulla ei ollut muuta pohjaa.

Protagoras arveli, että totta oli kullekin se, mikä hänestä näytti

todelta. Epikurolaiset sijoittavat aisteihin kaiken arvostelukyvyn,

sekä tiedon saavuttamiseen nähden olioista että nautintoon nähden.

Platon katsoi, että totuuden tunteminen ja totuus itse, eroitettuna

luuloista ja aisteista, kuului sielulle ja ajattelulle.

Tämä kysymys on johtanut minut tarkastelemaan aisteja, jotka ovat

tietämättömyytemme pääperustuksena ja -todisteena. Kaikki, mikä

havaitaan, on epäilemättä havaittavissa havaitsijan kyvyn avulla; sillä

koska havainto johtuu huomioitsevan henkilön toiminnasta, niin hän

siis suorittaa tämän toiminnan omin neuvoin ja omasta tahdostaan, eikä

toisen pakotuksesta, niinkuin olisi laita, jos havaitsisimme esineet

niiden olemuksen voimasta ja sen lain mukaan. Nythän kaikki tieto

meissä kehittyy aistien välityksellä; ne ovat opettajamme:

_Via qua munita fidei

proxima fert humanum in pectus templaque mentis_.[374]

Tiede alkaa niistä ja päättyy niihin. Selväähän on, ettemme tietäisi

enempää kuin kivi, jos emme tietäisi, että on olemassa ääni, haju,

valo, maku, mitta, paino, pehmeys, kovuus, karheus, väri, sileys,

leveys, syvyys. Kas siinä meidän tietämisemme koko rakennuksen

pohjapiirros ja peruskivet; ja eräiden mukaan tieto ei ole mitään

muuta kuin Aistimus. Ken voi ajaa minut väittämään aisteja vastaan, se

kiristää minua kurkusta; hän ei voi saada minua peräytymään kauemmas

taaksepäin: aistit ovat inhimillisen tietämisen alku ja loppu:

_Invenies primis ab sensibus esse creatam

notitiam veri, neque sensus posse refelli...

Quid maiore fide porro quam sensus haberi

debet_?[375]

Pidettäköön niiden merkitystä niin vähäisenä kuin mahdollista, joka

tapauksessa täytyy niille myöntää se merkitys, että niiden avulla ja

välityksellä kehittyy koko meidän tiedonhankintamme. Cicero kertoo,

että kun Khrysippos oli yrittänyt tinkiä vähemmäksi aistien voimaa ja

tehokkuutta, esitti hän itseään vastaan niin ankaria vastaväitteitä

ja todisteita päinvastaiseen suuntaan, ettei hän voinut niitä kestää;

silloin Karneades, joka oli päinvastaisella kannalla, kehui käyttävänsä

Khrysippoksen omia aseita ja sanoja taistellakseen häntä vastaan, ja

huudahti senvuoksi hänelle: "Oi onneton, voimasi on tuhonnut sinut!"

Meidän mielestämme ei ole mikään järjettömämpää kuin väittää, että

tuli ei lämmitä, että valo ei valaise, että raudalla ei ole painoa

eikä lujuutta; sillä nämä ovat aistien meille välittämiä tietoja, eikä

ihmisellä ole uskoa eikä tietoa, jota varmuudessa voisi verrata niihin.

Ensimmäinen ajatus, joka minulla on aisteja koskevasta kysymyksestä, on

se, että epäilen, tokko ihminen on varustettu kaikilla luonnollisilla

aisteilla. Näen useita eläimiä, jotka elävät ehjää ja täydellistä

elämää, toiset vailla näköä, toiset vailla kuuloa; kuka tietää, eikö

meiltäkin vielä puutu yksi, kaksi, kolme ja useampiakin toisia aisteja?

Sillä jos jokin näistä puuttuu, niin järkemme ei voi huomata sen

puuttumista. Aistien etuoikeutena on olla havaintokykymme äärimmäisenä

rajapyykkinä; niiden toisella puolella ei ole mitään, mikä voisi auttaa

meitä niitä huomaamaan; eipä edes toinen aisti voi huomata toista:

_An poterunt oculos aures reprehendere? an aures

tactus? an hunc porro tactum sapor arguet oris?

An confutabunt nares, oculive revincent_?[376]

Ne ovat kaikki yhdessä kykymme äärimmäisenä rajaviivana:

_Seorsum cuique potestas

divisa est, sua vis cuique est_.[377]

On mahdotonta saada luonnostaan sokea mies käsittämään, ettei hän näe,

mahdotonta saada hänet kaipaamaan näköä ja valittamaan puutettaan;

siispä meidän ei pidä varmuudella päättää mitään siitä, että sielumme

on tyytyväinen niihin, mitkä meillä on; sillä se ei kykene huomaamaan

siinä kohdin sairauttaan eikä puutteellisuuttaan, jos sillä se on.

On mahdotonta sanoa tuolle sokealle järkipuheella, todistelulla

tahi vertauksilla mitään, joka herättäisi hänen mielikuvituksessaan

minkäänlaisen käsityksen valosta, väristä ja näöstä: taempana ei ole

mitään, mikä voisi tehdä aistin hänelle selvästi käsitettäväksi.

Sokeina syntyneet, joiden nähdään haluavan näköä, eivät tee sitä siksi,

että ymmärtäisivät, mitä haluavat; he ovat saaneet meiltä tietää, että

heiltä puuttuu jotakin, että he ovat vailla jotakin, mikä meillä on ja

minkä he tosin tuntevat nimeltään, vaikutuksiltaan ja tuloksiltaan;

mutta he eivät kuitenkaan tiedä, mitä se on, eivätkä käsitä sitä niin

eivätkä näin.

Olen nähnyt hienosukuisen aatelismiehen, joka on sokeana syntynyt,

ainakin sokea niin varhaiselta iältä, ettei hän tiedä, mitä näkeminen

on: hän ymmärtää niin vähän, mikä häneltä puuttuu, että hän käyttää

niinkuin mekin näkemiseen kuuluvia sanoja ja sovelluttaa ne aivan

omalla erikoisella tavallaan. Hänelle esiteltiin eräs lapsi, jonka

kummi hän oli; hän otti sen syliinsä ja sanoi: "Herran tähden, mikä

kaunis lapsi! Kuinka hauskaa nähdä hänet! Kuinka hänen kasvonsa ovat

iloiset!" Hän saattaa sanoa, kuten joku meistä: "Tästä salista on

kaunis näköala. On kirkas ilma. On kaunis auringonpaiste." Eikä siinä

kyllin: sillä koska metsästys, pallopeli ja pilkkaanammunta ovat meidän

urheilujamme, ja hän on kuullut niin sanottavan, niin hän harrastaa

niitä, puuhaa niissä ja luulee kykenevänsä ottamaan niihin osaa samoin

kuin mekin; hän innostuu niihin ja pitää niistä; ja kuitenkin hän

tajuaa ne vain korvillaan. Hänelle huudetaan: Kas tuolla on jänis,

kun ollaan jollakin kauniilla aukeamalla, missä hän voi kannustaa

ratsuaan; ja sitten sanotaan hänelle vielä, että nyt on jänis saatu; ja

silloin hän on yhtä ylpeä saaliistaan kuin hän kuulee sanottavan muiden

olevan omistaan. Palloon tarttuu hän vasemmalla kädellään ja lyö sitä

verkkomailallaan; pyssyllä ampuu hän umpimähkään, ja tyytyy siihen,

kun hänen palvelijansa sanovat hänelle, että hän on ampunut ylös tahi

sivulle.

Mistä tiedämme, eikö ihmiskunta tee samanlaista tyhmyyttä jonkin aistin

puutteessa, ja eikö tämän puutteen vuoksi jää meiltä suurimmaksi osaksi

salaan, millaisia oliot ovat? Mistä tiedämme, eivätkö ne vaikeudet,

joita meille tuottaa monien luonnon luomien käsittäminen, johdu

siitä, ja eikö monia eläinten tekoja, joihin meidän kykymme ei riitä,

aikaansaa jonkin meiltä puuttuvan aistin antama kyky, ja eivätkö eräät

niistä tämän apuneuvonsa vuoksi elä täyteläisempää ja ehjempää elämää

kuin me? Me tajuamme omenan niin sanoakseni kaikilla aisteillamme:

huomaamme sen punaiseksi, kiiltäväksi, tuoksuvaksi ja makeaksi; sen

lisäksi sillä voi olla toisia avuja, esim. se, että se kuivattaa

tahi vetää kokoon, joihin kohdistuvaa aistia meillä ei ole. Eikö ole

todennäköistä, että luonnossa on aistimiskykyjä, jotka ovat omansa

tuntemaan ja tajuamaan ne monien esineiden ominaisuudet, joita me

sanomme salatuiksi, esimerkiksi magneetin ominaisuuden vetää puoleensa

rauta, ja että sellaisten kykyjen puute aiheuttaa meissä sellaisten

esineiden todellisen olemuksen tuntemattomuuden? Se on ehkä jokin

erikoinen aisti, joka ilmoittaa kukoille aamun ja sydänyön hetken ja

panee ne laulamaan; joka opettaa kanat, ennenkuin niillä käytännössä on

mitään kokemusta, pelkäämään haukkaa, mutta ei hanhea eikä kalkkunaa,

vaikka ne ovat suurempia eläimiä; joka ilmaisee kananpojille sen

vihamielisyyden, joka kissalla on niitä vastaan, ja ettei niiden

tarvitse varoa koiraa, että niiden on varottava naukumista, joka on

tavallaan mielistelevä ääni, eikä haukuntaa, joka on tyly ja äreä ääni;

joka neuvoo herhiläiset, muurahaiset ja rotat valitsemaan aina parhaan

juuston ja päärynän, ennenkuin siihen koskevat, ja ohjaa hirven,

norsun, käärmeen tuntemaan tietyn yrtin, joka on omansa ne parantamaan.

Ei ole sitä aistia, jolla ei olisi suurta valtaa, ja joka ei hankkisi

kyvyllään ääretöntä tietojoukkoa. Jos meiltä puuttuisi sävelten,

sointujen ja äänen tajunta, niin se aiheuttaisi käsittämättömän

sekaannuksen kaikissa meidän muissa tiedoissamme; sillä paitsi

sitä, mikä kuuluu kunkin aistin omaan vaikutusalaan, kuinka paljon

todisteita, seurauksia ja johtopäätöksiä saammekaan kootuksi

muunlaisiin seikkoihin nähden vertaamalla aistia toiseen! Kuvitelkoon

ymmärtäväinen mies ihmisluonnon luoduksi alun perin näkökykyä

puuttuvaksi, ja harkitkoon, kuinka suurta tietämättömyyttä ja

sekaannusta sellainen puute hänessä aiheuttaisi, millaista pimeyttä ja

sokeutta meidän sielussamme, niin siitä nähdään, mitä meille merkitsee

totuuden tuntemiseen nähden toisen sellaisen aistin, tahi kahden,

tahi kolmen puute, jos se meissä on. Me olemme muodostaneet jonkin

totuuden viiden aistimme keskinäisen neuvottelun avulla ja niiden

yhteistyöllä; mutta ehkä olisi ollut tarpeen kahdeksan tahi kymmenen

aistin yhtäpitävä todistus ja myötävaikutus tajutaksemme sen varmasti

ja oikeassa olemuksessaan.

Ne koulukunnat, jotka kieltävät inhimillisen tietämisen, kieltävät sen

etupäässä aistiemme epävarmuuden ja heikkouden tähden: sillä koska

saamme kaiken tiedon niiden välityksellä ja avulla, niin emme enää

tiedä, mitä ajatella, jos ne erehtyvät meille antamassaan selonteossa,

jos ne turmelevat tahi väärentävät sen, mitä ne välittävät meille

ulkoapäin, jos se valo, joka niitä myöten virtaa sieluumme, pimenee

tiellä. Tästä äärimmäisestä vaikeudesta ovat johtuneet kaikki nuo

päähänpistot, että "jokaisessa esineessä on itsessään kaikki, mitä me

siinä huomaamme", että "siinä ei ole mitään sellaista, mitä me luulemme

siinä huomaavamme", ja epikurolaisten väite, että "aurinko ei ole

suurempi kuin minkä kokoiseksi näkömme sen arvioi":

_quidquid id est, nihilo fertur maiore figura,

quam, nostris oculis quam cernimus, esse videtur;_[378]

että "ne kuvat, jotka esittävät jonkin kappaleen suurena sille, joka on

sitä lähellä, ja pienempänä sille, joka on siitä kaukana, ovat molemmat

oikeat":

_nec tamen hic oculos falli concedimus hilum ...

proinde animi vitium hoc oculis adfingere noli;_[379]

ja tuo jyrkkä mielipide, että "aistit eivät petä", että "täytyy

antautua niiden armoille ja etsiä muualta syitä puolustellaksemme sitä

eroavaisuutta ja ristiriitaa, minkä huomaamme niiden välillä olevan,

vieläpä keksiä mitä muita valheita ja haaveita tahansa (niin pitkälle

he menevät) ennemmin kuin syyttää aisteja". Timagoras vannoi, että

vaikka hän oli puristanut tahi vääntänyt kieroon silmäänsä, niin hän

ei koskaan ollut huomannut kynttilän valon kahdistuvan, ja että väärä

luulo oli syynä siihen, että siltä näytti, vaan ei aisti.

Kaikista mielettömyyksistä mielettömin on epikurolaisista se, ettei

tunnusteta aistien voimaa ja tehokkuutta... Tuo äsken mainittu

epätoivoinen ja niin epäfilosofinen neuvo ei osoita muuta kuin että

ihmisen tietäminen voi pysyä pystyssä vain järjettömän, hullun ja

hourun järjen avulla, mutta että sittenkin on parempi ihmisen,

valvoakseen etujansa, käyttää sitä ja kaikkia muita apuneuvoja,

olivatpa ne kuinka eriskummaisia tahansa, kuin tunnustaa välttämätön

typeryytensä, joka on niin epäedullinen totuus. Hän ei voi päästä

mihinkään siitä, että aistit ovat hänen tietämisensä itsevaltiaat

herrat; mutta ne ovat epäluotettavat ja kaikenlaisten asianhaarain

petettävissä; silloinpa pitää taistella viimeiseen asti, ja jos

hänen rehelliset voimansa pettävät, niinkuin ne tekevätkin, käyttää

itsepintaisuutta, yltiöpäisyyttä, häpeämättömyyttä. Siinä tapauksessa,

että se, mitä epikurolaiset sanovat, on totta, nimittäin että "meillä

ei ole mitään tietoa, jos aistien todistukset ovat vääriä", ja jos

myöskin on totta, mitä stoalaiset sanovat, nimittäin että "aistien

todistukset ovat niin väärät, etteivät ne voi antaa meille mitään

tietoa", me teemme noiden molempien suurten dogmaattisten koulukuntien

kustannuksella sen johtopäätöksen, että ei ole olemassa mitään tietoa.

Mitä tulee aistien toiminnan erehtyväisyyteen ja epäluotettavuuteen,

niin jokainen voi hankkia itselleen niin paljon esimerkkejä siitä kuin

mieli tekee, niin usein ne tekevät virheitä ja pettävät meidät. Laakson

kaiun vaikutuksesta tuntuu torven ääni tulevan edestämme, vaikka se

todellisuudessa tulee takanamme olevasta paikasta... Jos koskettelee

pyssyn luotia etusormellaan, keskisormen ollessa kierrettynä

yläpuolelle, niin täytyy äärimmäisen voimakkaasti pakottaa itseänsä,

tunnustaakseen, että niitä on vain yksi, niin varmasti aisti meille

sanoo, että niitä on kaksi. Sillä että aistit usein ovat järjen herroja

ja pakottavat sen vastaanottamaan vaikutelmia, joiden se tietää ja

ymmärtää olevan vääriä, sen näkee joka hetki.

Jätän syrjään tuntoaistin, jonka toiminta on läheisempää, voimakkaampaa

ja ytimekkäämpää, joka niin monesti, ruumiiseen välittämänsä tuskan

voimalla, kumoaa kaikki nuo kauniit stoalaiset päätökset ja pakottaa

poraamaan vatsaansa sen, joka kaikella tarmolla on vakaannuttanut

sieluunsa sen opinsäännön, että "vatsanväänteet, samoin kuin kaikki

muut taudit ja tuskat, ovat merkityksettömiä seikkoja, jotka

eivät pysty mitään vähentämään pois siitä ylimmästä onnesta ja

autuaallisuudesta, missä viisas elää hyveensä voimasta". Ei ole

niin velttoa sydäntä, ettei tamburiiniemme ja torviemme sävelet

sitä innostaisi, eikä niin kovaa, ettei musiikin sulosoinnut sitä

virkistäisi ja hivelisi, eikä niin juroa sielua, ettei se tuntisi

jonkinlaisen hartaan kunnioituksen liikuttavan itseään katsellessaan

tuota kirkkojemme hämärää avaruutta, juhlamenojemme erilaisia

koristeita ja järjestystä, ja kuullessaan urkujemme hartautta

herättäviä säveliä ja ääntemme niin vakavaa ja uskonnollista

sopusointua; nekin, jotka astuvat sisään halveksien, tuntevat

jonkinlaista värähtelyä sydämessään ja jotakin kaameata, joka panee

heidät epäilemään kantaansa.

Mitä itseeni tulee, niin en arvaa itseäni kyllin kovaluontoiseksi,

kuullakseni tyynin mielin täyteläisen äänen laulavan kauniista ja

nuoresta suusta Horatiuksen ja Catulluksen runoja; ja Zenon oli

oikeassa sanoessaan, että ääni oli kauneuden kukka. Minulle on tahdottu

uskotella, että eräs mies, jonka me ranskalaiset kaikki tunnemme, oli

saanut minut petetyksi, lausumalla minulle omia sepittämiään runoja;

että nämä eivät olleet samanlaisia paperilla kuin ilmassa, ja että

silmäni arvostelisivat niitä päinvastoin kuin korvani; siinä määrin

lausunta kykenee korottamaan sellaisten teosten arvoa ja tyyliä, jotka

antautuvat sen varaan! Tässä kohdin Philoxenos menetteli lystikkäästi,

hän kun, kuullessaan erään lausujan esittävän huonolla äänensävyllä

erästä hänen sepitelmäänsä, rupesi polkemaan jalkoihinsa ja särkemään

tiiliskiviä, jotka olivat tuon lausujan omia, ja sanoi: "Minä murskaan

sinun omaasi, niinkuin sinä pilaat minun omaani." Minkä vuoksi

sellaisetkin, jotka vakavasti ovat päättäneet surmauttaa itsensä,

kääntävät pois kasvonsa, jotteivät näkisi iskua, minkä annattavat

itselleen? Ja miksi ne, jotka terveydellisistä syistä haluavat ja

käskevät, että heiltä isketään suonta tahi heihin poltetaan vetohaava,

eivät voi kestää kirurgin valmistelujen, työaseiden ja toimituksen

näkemistä, koskahan näöllä ei mahda olla mitään osallisuutta tuohon

tuskaan? Eivätkö nämä ole sopivia esimerkkejä osoittamaan sitä

valtaa, mikä aisteilla on järkeen nähden. Turhaan tiedämme, että nuo

palmikot ovat lainatut joltakin hovipojalta tahi lakeijalta, että tuo

punaväri on tuotettu Espanjasta ja tuo valkoväri ja kiilloitusaine

Atlantin valtamereltä; kuitenkin näkö pakostakin saa meidät pitämään

niillä koristettua henkilöä niiden vuoksi rakastettavampana ja

miellyttävämpänä, vastoin kaikkea järkeä: sillä eihän kaikessa tuossa

ole mitään hänen omaansa... Kuinka valtavaksi arvaavatkaan aistien

voiman runoilijat, jotka panevat Narkissoksen silmittömästi rakastumaan

varjoonsa... ja antavat Pygmalionin järjen sekaantua hänen norsunluisen

kuvapatsaansa näkemisestä siihen määrään, että hän sitä rakastaa ja

palvelee kuin elävää olentoa...

Asetettakoon filosofi hienoista ja harvoista rautalangoista tehtyyn

häkkiin, joka on ripustettuna Parisin Notre Dame kirkon tornien

huippuun. Hän näkee aivan ilmeisesti, että hänen on mahdoton siitä

pudota. Ja kuitenkaan hän ei voi estää (ellei hän ole tottunut

katonlaskijan ammattiin) tuon äärettömän korkeuden näkemistä

kauhistuttamasta ja tyrmistyttämästä häntä; sillä meillä on kylliksi

tekemistä pysyessämme levollisina kellotapuliemme parvekkeilla, jos ne

ovat rei'ikkäiksi rakennetut, vaikka ne ovat kivestä. On niitä, jotka

eivät voi sietää edes niiden ajattelemistakaan. Asetettakoon noiden

kahden tornin väliin hirsi, niin paksu kuin sen tulee olla voidaksemme

kävellä sen päällä; ei ole niin lujaluontoista filosofista viisautta,

että se voisi antaa meille rohkeutta kävellä sillä, niinkuin tekisimme,

jos se olisi maassa.

Olen usein kokenut meidän tämänpuolisilla vuorillamme -- ja kuitenkin

olen niitä, jotka eivät kovinkaan säikähdä sellaista --, etten

voinut sietää tuon äärettömän syvyyden näkemistä kauhistumatta, niin

etteivät polvitaipeeni ja reiteni vavisseet, vaikka vielä puuttui

hyvinkin oma pituuteni, ennenkuin olisin ollut aivan kuilun partaalla,

ja vaikken olisi voinut pudota, ellen tahallani olisi heittäytynyt

vaaraan. Huomasin siellä myöskin, että olipa korkeus millainen

tahansa, kunhan vain tuolla rinteellä näkyy puu tahi kallion kyhmy,

joka antaa hiukan tukea silmälle ja jakaa näköalan, niin se vaikuttaa

meihin helpottavasti ja antaa turvallisemman tunteen, ikäänkuin se

olisi jotakin, josta pudotessamme voisimme saada apua, mutta ettemme

voi edes katsoakaan jyrkkiä ja sileitä kuiluja, tuntematta päätämme

pyörryttävän: _ut despici sine vertigine simul oculorum animique non

possit;_[380] ja sehän on ilmeinen näköaistin tekemä petos. Siitähän

syystä entinen oiva filosofi puhkaisi silmänsä, vapauttaakseen sielunsa

niiden turmelevasta vaikutuksesta ja voidakseen vapaammin filosofoida;

mutta sen laskun mukaan olisi hänen myöskin pitänyt tuketuttaa

korvansa, joiden Theophrastos sanoo olevan vaarallisimman välineen,

mikä meillä on, vastaanottaaksemme voimakkaita vaikutuksia, jotka

häiritsevät rauhaamme ja muuttavat mielemme; ja hänen olisi lopuksi

pitänyt riistää itseltään kaikki muutkin aistit, se on olemuksensa

ja henkensä, sillä niillä on kaikilla se mahti, että ne vallitsevat

järkeämme ja sieluamme. _Fit etiam saepe specie quadam, saepe vocum

gravitate et cantibus, ut pellantur animi vehementius; saepe etiam cura

et timore_.[381]

Lääkärit väittävät, että on eräänluontoisia henkilöitä, joita eräät

sävelet ja soittimet kiihoittavat aina raivoon asti. Olen nähnyt

sellaisia, jotka eivät voineet kuulla jyrsittävän luuta pöytänsä

alla, menettämättä malttiaan, ja tuskin on sitä ihmistä, jota ei

hermostuttaisi se kirskuva ja vihlova ääni, jota viilat pitävät

raapiessaan rautaa, samoin kuin monet kiihtyvät suuttumukseen ja vihaan

asti, kuullessaan pureksittavan lähellänsä tahi kuullessaan jonkun

puhuvan, jonka kurkun tahi nenän väylä ei ole selvä. Tuo Gracchuksen

mallinaan käyttämä huilunsoittaja, joka vienonsi, jännitti ja muutteli

herransa ääntä tämän pitäessä puhetta Roomassa, mitä hänestä oli

hyötyä, jos äänen vaihtelussa ja sävyssä ei ollut voimaa liikuttamaan

ja muuttamaan kuulijain mieltä? Onpa todellakin täysi syy pitää niin

suurta riemua mokoman oivan kapineen järkähtämättömyydestä, joka antaa

niin vienon tuulen sysäyksen ja vaihteiden muovailla ja muutella

itseään! Samanlaisen petkutuksen alaisia, kuin mitä aistit harjoittavat

järkeemme nähden, ovat ne vuorostaan itse; sielumme kostaa niille

joskus samalla mitalla: ne valehtelevat ja pettävät toisiansa kilvan.

Minkä näemme ja kuulemme ollessamme vihan puuskassa, sitä emme kuule

sellaisena kuin se on:

_et solem geminum et duplices se ostendere Thebas;_[382]

rakkautemme esine näyttää meistä kauniimmalta kuin se on:

_multimodis igitur pravas turpesque videmus

esse in deliciis summoque in honore vigere;_[383]

ja inhomme esine rumemmalta; ikävystyneestä ja murhemielisestä

ihmisestä päivän kirkkaus näyttää hämärältä ja pimeältä. Sielun

intohimot eivät vain häiritse aistiemme toimintaa, vaan tylsyttävät ne

usein kokonaan; kuinka paljon esineitä näemmekään, huomaamatta niitä,

jos huomiomme on kiintynyt johonkin muuhun!

_In rebus quoque apertis noscere possis,

si non advertas animum, proinde esse, quasi omni

tempore semotae fuerint longeque remotae_.[384]

On kuin sielu vetäytyisi itseensä, eikä välittäisi aistien mahdista.

Niin ollen on ihminen sekä sisäisesti että ulkonaisesti täynnä

heikkoutta ja valhetta.

Ne, jotka ovat verranneet elämäämme unelmaan, ovat olleet ehkä

oikeammassa kuin luulivatkaan. Uneksiessamme sielumme elää, toimii,

käyttää kaikkia kykyjään yhtä hyvin kuin valvoessaan; mutta joskin se

toimii veltommin ja epäselvemmin, niin ei varmastikaan niin paljon

epäselvemmin, että eroitus olisi sama kuin yön ja kirkkaan valon

välillä, mutta kyllä sama kuin yön ja varjon välillä; uneksiessaan

se nukkuu, valvoessaan se on untelona; enemmän tahi vähemmän, se on

joka tapauksessa pimeyttä, jopa kimmeriläistä pimeyttä. Me valvomme

nukkuessamme ja nukumme valvoessamme. En näe niin selvästi unissani,

mutta mitä valvovaan tilaan tulee, niin en koskaan tapaa sitä kyllin

kirkkaana ja pilvettömänä; tosin kyllä uni, sikeänä ollessaan joskus

uinuttaa nukuksiin unelmatkin, mutta valvova tilamme ei koskaan ole

niin valpasta, että se oikein tyystin perkaisi pois ja häivyttäisi

haaveilut, jotka ovat valvovien unelmia ja pahempia kuin unet. Koska

järkemme ja sielumme omaksuu ne ajatukset ja mielipiteet, jotka siinä

syntyvät nukkuessa, ja hyväksyy unissamme yhtä hyvin kuin valvoessamme

tekemämme teot, niin miksi emme epäile, eikö ajattelumme, toimintamme

ole toisenlaista uneksimista ja valvomisemme eräänlaista nukkumista?

Jos aistit ovat ensimmäiset tuomarimme, niin ei meidän tule kysyä

neuvoa ainoastaan omiltamme, sillä tähän kykyyn nähden eläimillä on

yhtä paljon ja enemmänkin ansiota kuin meillä; on varmaa, että eräillä

on kuulo terävämpi kuin ihmisellä, toisilla näkö, toisilla haisti,

toisilla tunto tahi maku. Demokritos sanoi jumalilla ja eläimillä

olevan aistimiskyvyt paljoa täydellisemmät kuin ihmisellä. Mutta niiden

ja meidän aistiemme vaikutusten välillä eroitus on ääretön. Meidän

sylkemme puhdistaa ja kuivattaa meidän haavamme; se tappaa käärmeen...

Mikä ominaisuus on meidän katsottava syljellä olevan, meidänkö vai

käärmeen luonnon mukainen? Kummanko nojalla noista kahdesta aistista

toteamme sen todellisen olemuksen, jota etsimme? Plinius sanoo Intiassa

olevan eräänlaisia merijäniksiä, jotka ovat meille myrkkyä, ja me

niille, niin että me tapamme ne pelkällä kosketuksellamme. Kumpi nyt

todellisuudessa on myrkkyä, ihminenkö vai kala? Kumpaako uskomme,

kalanko vaikutusta ihmiseen vai ihmisen kalaan? Eräänlainen ilma, joka

ei ole vahingollista härälle, myrkyttää ihmisen; toisenlainen, joka ei

ole vahingollista ihmiselle, myrkyttää härän. Kumpi noista kahdesta

on todellisuudessa ja luonnostaan saastuttavaa laatua? Ne, joilla

on keltatauti, näkevät kaikki esineet kellertävinä ja vaaleampina

kuin me; ... ne, jotka potevat tuota tautia, jota lääkärit nimittävät

_hyposphagmaksi_ ja joka on veren kihoamista ihon alle, näkevät kaikki

esineet punaisina ja verestävinä. Mistä tiedämme, eivätkö nuo nesteet,

jotka täten muuttavat näkömme toimintaa, ole vallitsevina ja tavallisia

eläimissä? Näemmehän toisilla niistä olevan keltaiset silmät, kuten

meidän keltatautisillamme, toisilla punaisen veristävät; on luultavaa,

että esineiden väri näistä näyttää toisenlaiselta kuin meistä. Kumpi

noista kahdesta arvostelmasta on oikea? Ei näet ole sanottu, että

esineiden tosi olemus on arvosteltava vain ihmisen mukaan; kovuus,

valkeus, syvyys ja karvas maku koskevat eläinten tarvetta ja tietoa

samoin kuin meidänkin; luonto on antanut ne niiden käytettäväksi

niinkuin meidänkin.

Kun puserramme silmiämme, niin katselemamme esineet näyttävät meistä

pitemmiltä ja venyneiltä; useilla eläimillä on noin puserretut silmät;

tuo pituus on siis kenties tuon kappaleen todellinen muoto, eikä

se, jonka meidän silmämme sille antavat tavallisessa asennossaan

ollessaan, Jos painamme silmäämme alhaalta päin, niin esineet

näyttävät meistä kahdistuvan... Jos jokin haittaa korviemme toimintaa,

tahi jos kuulotorvemme puristuu ahtaaksi, niin ääni tuntuu meistä

toisenlaiselta kuin tavallisesti; eläimet, joilla on karvaiset korvat,

tahi joilla on vain pieni aukko korvan sijalla, eivät siis kuule

samaa kuin me, vaan ääni tuntuu niistä toisenlaiselta. Me huomaamme

juhlissa ja teattereissa, että jos panemme kynttiläin valoa vastaan

jollakin värillä värjätyn lasin, niin kaikki, mitä tuossa paikassa on,

näyttää meistä vihreältä tahi keltaiselta tahi sinipunervalta...; on

todennäköistä, että eläinten silmät, joiden näemme olevan erivärisiä,

saavat kappaleet niistä näyttämään samanvärisiltä kuin niiden silmät

ovat.

Arvostellaksemme aistien toimintaa meidän täytyisi siis olla siitä

yhtä mieltä ensiksikin eläinten ja toiseksi toistemme kanssa. Mutta

niin ei suinkaan ole laita, vaan me joudumme joka hetki kiistaan

siksi, että toisesta jokin kuuluu, näyttää tahi maistuu toiselta kuin

toisesta, ja kiistelemme yhtä paljon kuin mistään muusta niiden kuvien

erilaisuudesta, joita aistit meille välittävät. Toisin kuulee ja näkee,

tavallisen luonnonjärjestyksen mukaan, ja toisin maistaa lapsi kuin

kolmenkymmenen ikäinen mies, ja tämä taas toisin kuin kuudenkymmenen

vanha: aistit ovat toisilla hämärämmät ja epäselvemmät, toisilla

alttiimmat ja terävämmät. Me käsitämme asiat toisin ja taas toisin sen

mukaan, missä tilassa itse olemme ja miltä meistä näyttää. Mutta kun

nyt käsityksemme on näin epävarma ja riidanalainen, niin ei ole enää

kumma, jos meille sanotaan, että tosin saatamme myöntää lumen meistä

näyttävän valkealta, mutta mennä päättämään, onko se olemukseltaan ja

todellisuudessa sellaista, sitä emme voi ottaa vastuullemme; ja kun

tämä perustus kerran on järkytetty, niin koko maailmantietämyksemme

täytyy mennä myttyyn.

Entäs mitä on sanottava siitä, että aistimme häiritsevät toinen

toisiansa? Maalaus näyttää silmään kohokuvalta, mutta koskettaessa se

tuntuu sileältä; tuleeko meidän sanoa, että myski on miellyttävää,

vai ettei se sitä ole, se kun hivelee hajuaistiamme, mutta loukkaa

makuamme? On yrttejä ja voiteita, jotka ovat omiaan jollekin

ruumiinosalle, mutta vahingoittavat toista; hunaja on miellyttävää

maultaan, mutta epämiellyttävää näöltään; on sormuksia, jotka ovat

pykälöimällä laitetut sulkien muotoisiksi ja joita nimitetään

kilpikirjoituksissa _päättömiksi suliksi_, eikä mikään silmä voi

selvästi eroittaa niiden leveyttä eikä karttaa sitä harhakäsitystä,

että ne toiselta puolelta levenevät levenemistään, toiselta suippenevat

ja kapenevat, silloinkin, kun niitä pyörittää sormen ympäri; kuitenkin

ne koskettaessa tuntuvat tasaleveiltä ja joka paikasta samanlaisilta.

Nuo henkilöt, jotka kiihoittaakseen hekumantunnettaan ennen muinoin

käyttivät kuvastamaansa esinettä suurentavia peilejä, jotta ne jäsenet,

joita heidän tuli käyttää, miellyttäisivät heitä enemmän näyttäessään

siten suuremmilta silmiin, kumpaanko noista kahdesta aistista he

uskoivat enemmän, näköönkö, joka sai nuo jäsenet näyttämään heistä niin

paksuilta ja suurilta kuin he halusivat, vai tuntoonko, joka osoitti ne

heille pieniksi ja mitättömiksi? Meidän aistimmeko antavat esineelle

nuo eri ominaisuudet, ja onko esineillä kuitenkin niitä vain yksi?

Niinkuin esimerkiksi näemme leivästä, jota syömme; se on vain leipää,

mutta kun sitä käytämme, muodostuu siitä luita, verta, lihaa, karvoja

ja kynsiä...; puun juuren imemä neste muuttuu rungoksi, lehdiksi

ja hedelmäksi; ja ilma, joka on vain yhdenlaista, muuttuu torveen

soviteltuna tuhansiksi erilaisiksi säveliksi. Meidän aistimmeko, sanon,

muodostavat yhtälailla noille esineille eri ominaisuuksia, vai onko

niillä ne itsessään? Ja kun tämä on epävarmaa, niin mitä voimme päättää

niiden todellisesta olemuksesta?

Edelleen: koska tautien, hourailun ja unen satunnaiset tilat saavat

esineet näyttämään meistä toisilta kuin miltä ne näyttävät terveiden,

viisaiden ja valvovain mielestä, niin eikö ole luultavaa, että oikea

tilamme ja luonnollinen vointimme myöskin saattaa antaa esineille

laatuaan vastaavan olomuodon ja sovelluttaa ne itsensä mukaisiksi,

samoin kuin tekee epäsäännöllinen vointimme, ja että terveytemme

kykenee antamaan niille oman näkönsä niinkuin sairauskin? Miksei

kohtuuden miehellä ole jotakin itseään vastaavaa esineiden muotoa,

niinkuin kohtuuttomallakin, ja miksei hän yhtä hyvin paina niihin

luonteensa leimaa? Kyllästynyt pitää viiniä äitelänä, terve maukkaana,

janoinen herkkuna. Mutta koska meidän tilamme sovelluttaa esineet

itseensä ja muuttaa ne itsensä mukaisiksi, niin emme enää tiedä,

millaisia esineet ovat todellisuudessa, sillä kaikki tulee sieluumme

aistiemme väärentämänä ja muuttamana. Jos harppi, kulmuri ja viivain

ovat kierot, niin kaikki niillä määrätyt suhteet, kaikki niiden mitan

mukaan rakennetut rakennukset ovat myöskin ehdottomasti epäonnistuneet

ja heikot. Aistiemme epävarmuus tekee epävarmaksi kaikki, mitä ne

aikaansaavat...

Sitäpaitsi, kuka on pätevä arvostelemaan näitä eroituksia? Samoin

kuin sanomme uskonnollisissa kiistoissa tarvitsevamme tuomarin, joka

ei kuulu kumpaankaan puolueeseen ja on vapaa ennakkopäätöksistä ja

puolueellisuudesta, mikä ei ole mahdollista kristittyjen keskuudessa,

samoin on tässä laita; sillä jos hän on vanha, niin hän ei voi

arvostella vanhojen kantaa, ollen itse riitapuolena tässä kiistassa;

samoin jos hän on nuori, terve, sairas, nukkuva tahi valvova. Meidän

tulisi saada joku, joka on vapaa näistä ominaisuuksista, jotta hän

ennakkoluulottomasti arvostelisi näitä väitteitä hänelle yhdentekevinä,

ja niin ollen tarvitsisimme tuomaria, jollaista ei koskaan ole ollut.

Arvostellaksemme esineistä saamiamme kuvia, tarvitsisimme jonkinlaista

arvosteluvälinettä; tarkistaaksemme tuon välineen, tarvitsemme

kokeilua; tarkistaaksemme kokeilun, välinettä; niin kuljemme

pääsemättömässä kehässä. Koska aistit eivät voi ratkaista riitaamme,

ollen itse aivan epävarmat, niin täytyy järjen se ratkaista; mikään

järki ei pääse varmaan päätökseen, riippumatta toisesta järjestä;

niin siirrymme taaksepäin loppumattomiin. Meidän ajatuksemme ei

kohdistu välittömästi ulkonaisiin esineisiin, vaan se syntyy aistien

välityksellä, ja aistit eivät käsitä ulkonaista esinettä, vaan

ainoastaan omat jonkin vaikutuksen alaiset tilansa; ja näin ollen

ajatus ja mielikuva ei johdu esineestä, vaan ainoastaan aistin

vaikutuksenalaisesta tilasta; mutta tämä tila ja itse esine ovat eri

asioita; siis se, joka arvostelee mielikuvain perusteella, arvostelee

muun perusteella kuin itse esineen. Ja mitä tulee siihen, että

sanotaan aistien olotilojen ilmaisevan sielulle jotakin ulkonaisten

esineiden ominaisuuden kaltaista, niin kuinka saattaa sielu ja järki

olla varma tästä yhdenkaltaisuudesta, kun sillä ei itsestään ole

mitään yhteyttä ulkonaisten esineiden kanssa? Aivan niin kuin se, joka

ei tunne Sokratesta, ei voi, nähdessään hänen kuvansa, sanoa, onko

se hänen näköisensä. Mutta jos sittenkin tahdottaisiin arvostella

mielikuvain perusteella, niin se on mahdotonta, jos otetaan huomioon

kaikki mielikuvat, sillä ne häiritsevät toisiaan vastakkaisuudellaan

ja ristiriitaisuudellaan, kuten kokemuksesta huomaamme. Tuleeko siis

erästen valittujen mielikuvain olla määrääviä yli muiden? Tämä valittu

mielikuva täytyy tarkistaa toisen valitun avulla, toinen kolmannen

avulla, ja niin ollen siitä ei koskaan tule mitään. Loppujen lopuksi ei

mikään ole pysyväisesti olemassa, ei meidän olemuksemme eikä esineiden,

vaan me ja meidän arvostelmamme ja kaikki, mikä on katoovaista, liukuu

ja muuttuu lakkaamatta; niin ollen ei voi syntyä mitään varmaa suhdetta

toisesta toiseen, kun sekä arvosteleva että arvosteltu alituisesti

muuttuvat ja horjuvat.

Meillä ei ole mitään yhteyttä tosiolevaisen kanssa, koska kaikki, mikä

on inhimillistä, on aina syntymisen ja kuolemisen välitilassa eikä

anna itsestään muuta kuin hämärän mielikuvan ja varjon, epävarman ja

heikon käsityksen; ja jos satutte kiinnittämään ajatuksenne koettamaan

käsittää sen olemuksen, niin se on samaa kuin jos tahtoisitte pusertaa

käteenne vettä; sillä mitä enemmän puserratte ja painatte sitä, mikä

luonnostaan valuu joka taholle, sitä enemmän menetätte sitä, mitä

tahdoitte pitää kiinni ja vangita käteenne. Siten, koska kaiken

täytyy siirtyä muutoksesta toiseen, järki, joka siinä etsii jotakin

tosiolevaista, huomaa pettyneensä, eikä voi havaita mitään olevaista

ja pysyväistä, koska kaikki joko siirtyy olemiseen eikä vielä ole

täydellisesti, tahi alkaa kuolla ennenkuin on syntynyt.

Platon sanoi, että esineet eivät ole koskaan tosiolevaisia, mutta kyllä

syntyväisiä, arvellen, että Homeros oli kuvitellut Okeanoksen jumalien

isäksi ja Thetiksen niiden äidiksi osoittaakseen meille, että kaikki on

alinomaisen liikkeen, muuttumisen ja vaihtelun alaista, mikä on, kuten

hän sanoo, kaikkien ennen hänen aikaansa eläneiden filosofien yleinen

mielipide, ainoana poikkeuksena Parmenides, joka ei sanonut esineillä

olevan liikettä, minkä voimaa hän pitää erittäin tärkeänä. Pythagoras

väitti, että kaikki aine on liikkuvaa ja pysymätöntä; stoalaiset, ettei

ole mitään nykyaikaa, ja että se, mitä me sanomme nykyajaksi, ei ole

muuta kuin tulevaisen ja menneen liitekohta ja yhtymä; Herakleitos,

ettei ihminen koskaan ollut kahdesti astunut samaan virtaan;

Epikharmos, että se, joka ennen on lainannut rahaa, ei ole sitä nyt

velkaa, ja että se, joka viime yönä on saanut kutsun tulemaan tänä

aamuna suurukselle, tulee tänään kutsumatta, koskapa he eivät enää ole

samat, vaan ovat muuttuneet toisiksi, ja että 'ei voinut olla olemassa

katoovaista ainetta, joka kaksi kertaa olisi samassa tilassa: sillä

äkkiä ja herkästi muuttuen se milloin hajaantuu, milloin kokoontuu;

se tulee, ja sitten taas menee; niin että se, mikä alkaa syntyä, ei

pääse koskaan täydelliseen olemiseen, koskapa tuo syntyminen ei lopu

koskaan eikä pysähdy, niinkuin se olisi päättynyt, vaan siemenestä asti

yhä muuttuu ja vaihtuu toisesta toiseksi: niinkuin ihmisen siemenestä

syntyy ensiksi äidin kohdussa muodoton sikiö, sitten kehittynyt lapsi,

sitten kohdusta päästyään rintalapsi, sitten siitä tulee poika, sitten

seuraavalla asteella nuorukainen, senjälkeen täysikasvuinen mies,

sitten iäkäs mies ja vihdoin raihnas vanhus, niin että seuraava ikä ja

kausi aina riuduttaa ja tuhoaa edellisen:

_Mutat enim mundi naturam totius aetas,

ex alioque alius status excipere omnia debet;

nec manet ulla sui similis res: omnia migrant,

omnia commutat natura et vertere cogit_.[385]

Ja sitten me typerästi pelkäämme yhdenlaista kuolemaa, kun kuitenkin jo

olemme läpikäyneet ja vielä läpikäymme niin monta toisenlaista; sillä

ei ainoastaan, kuten Herakleitos sanoi, tulen kuolema ole ilman synty,

ja ilman kuolema veden synty, vaan vielä ilmeisemmin voimme sen nähdä

itsessämme: kypsä ikä kuihtuu ja katoo vanhuuden tullessa, ja nuoruus

päättyy täysikasvuisen miehen kypsään ikään, lapsuus nuoruuteen, ja

varhaisin ikä katoo lapsuuteen, ja eilinen päivä sammuu tähän päivään

ja tämä päivä huomiseen, eikä ole mitään, mikä pysyy ja on aina yhtä.

Sillä että niin on, näkyy siitä, että jos pysymme aina samoina ja

muuttumatta, niin kuinka silloin iloitsemme milloin toisesta seikasta,

milloin toisesta? Kuinka rakastamme toisilleen vastakkaisia esineitä,

tahi vihaamme, kiitämme tahi moitimme niitä? Kuinka meillä on erilaisia

mielenliikutuksia, ja kuinka samaan ajatukseen ei enää liitykään

sama tunne? Eihän ole todennäköistä, että itse muuttumatta vaihdamme

intohimoja; ja mikä voi muuttua, se ei pysy yhtenä ja samana; ja jos se

ei ole yksi ja sama, niin se siis ei myöskään ole tosiolevainen, vaan

samalla kuin yhtenä ja samana oleminen muuttuu myöskin pelkkä oleminen,

vaihtuen yhä toisesta toiseksi; ja siis luonnon aistit erehtyvät ja

valehtelevat, otaksuen näennäisen tosiolevaiseksi, ne kun eivät oikein

tiedä, mikä on tosiolevaista. Mutta mikä sitten on tosiolevaista?

Se, mikä on iankaikkista, se on: mikä ei koskaan ole syntynyt, eikä

koskaan ole loppuva, missä aika ei koskaan vaikuta mitään muutosta;

aika näet on liikkuvaista ja näyttäytyy ikäänkuin yhäti liikkuvan ja

muuttuvan aineen varjona, pysymättä koskaan liikkumatta ja muuttumatta;

ja siihen soveltuvat sellaiset sanat kuin Ennen ja Jälkeen ja On ollut

ja On oleva, jotka alun alkaen osoittavat silminnähtävästi, ettei se

ole mitään tosiolevaista; sillä olisi sangen typerää ja ilmeisesti

väärin sanoa, että sellainen olisi tosiolevaista, joka ei vielä ole

olemistilassa, tahi jo on lakannut olemasta; ja mitä tulee sellaisiin

sanoihin kuin Nykyinen, Nykyhetki, Nyt, joilla me näytämme etupäässä

tukevan ja perustavan ajan käsitettä, niin järki, huomatessaan sen,

hävittää sen kokonaan heti paikalla; se näet halkaisee sen heti kohta

ja jakaa sen tulevaan ja menneeseen, ikäänkuin tahtoen välttämättömästi

nähdä sen kahtia jaettuna. Luonnon, jota mitataan, on laita sama kuin

ajan, joka sen mittaa; sillä ei siinäkään ole mitään pysyväistä eikä

tosiolevaista, vaan kaikki siinä on joko syntynyttä tahi syntyvää

tahi kuolevaa. Senvuoksi olisi synti sanoa Jumalasta, joka yksin

On, että hän oli tahi on oleva, sillä nuo termit ilmaisevat sen

muunnoksia, ohimeneviä tiloja ja vaiheita, mikä ei voi kestää eikä

pysyä olemistilassa. Siis täytyy tehdä se johtopäätös, että Jumala

yksin On, ei minkään ajallisen mitan mukaan, vaan muuttumattoman ja

liikkumattoman iankaikkisuuden merkityksessä, jota ei mitata ajalla

ja joka ei ole minkään muuntelun alainen; ja hänen edessään ei mikään

ole eikä ole oleva jälkeenpäin, eikä uudempaa eikä vereksempää, vaan

hän on todella Olevainen, joka yhdellä ainoalla nykyhetkellä täyttää

ainaisuuden; eikä ole muuta tosiolevaista kuin hän yksin, emmekä voi

sanoa: Hän on ollut, tahi: Hän on oleva, vaan hän on ilman alkua ja

ilman loppua.'

Tähän niin uskonnolliseen pakanallisen miehen johtopäätökseen tahdon

lisätä vain seuraavat sanat, jotka on lausunut samanlainen todistaja,

lopettaakseni tämän pitkän ja ikävän esityksen, jossa minulle riittäisi

ainetta loppumattomiin: "Oi, kuinka halpa ja katala olio", sanoo hän,

"on ihminen, jos hän ei kohoa yli ihmisyyden". Kas siinä oiva sana ja

hyödyllinen pyrkimys, mutta myöskin järjetön: sillä tehdä kourallinen

suuremmaksi kuin koura ja sylillinen suuremmaksi kuin syli ja toivoa

harppaavansa pitemmälle kuin sääremme ulottuvat, se on mahdotonta

ja luonnotonta; eikä ole mahdollista ihmisen kohota itsensä ja

ihmisyyden yläpuolelle; sillä hän voi nähdä vain silmillään ja käsittää

vain tajullaan. Hän kohoaa, jos Jumala tukee häntä erinomaisesti;

hän kohoaa, jos hän heittää ja hylkää omat apuneuvonsa ja antaa

puhtaasti taivaallisten välineiden nostaa ja kohottaa itsensä. Meidän

kristillinen uskomme, mutta ei hänen stoalainen hyveensä, voi saada

aikaan tämän jumalallisen ja ihmeellisen muutoksen.