Oli eriskummainen päähänpisto, että tahdottiin palkita Jumalan hyvyys

meidän kärsimyksellämme. Niinpä lakedaimonilaiset hemmoittelivat

Dianaansa kiduttamalla nuoria poikia, joita he, hänen suosionsa

saavuttaakseen, pieksättivät usein kuoliaiksi asti. Osoitti raakaa

mielenlaatua, että tahdottiin palkita arkkitehti mullistamalla

hänen rakennuksensa ja taata ansaittu rangaistus syyllisille

rankaisemalla syyttömiä, ja että Iphigeneia-raukka Auliin satamassa sai

uhrikuolemallaan puhdistaa Jumalan silmissä kreikkalaisten armeijan

heidän tekemistään rikoksista:

_et casta inceste, nubendi tempore in ipso,

hostia concideret mactatu maesta parentis_,[262]

ja nuo molemmat uljaat ja jalomieliset Deciukset, isä ja poika,

heittäytyivät umpimähkään taajimpaan vihollisparveen voittaakseen

jumalten suosion roomalaisten asialle. _Quae fuit tanta deorum

iniquitas, ut placari populo romano non possent, nisi tales viri

occidissent_?[263] Lisäksi tulee, ettei ole rikollisen asia pieksättää

itseänsä oman määränsä mukaan ja omalla ajallaan; se on tuomarin asia,

joka ei laske kuritukseksi muuta kuin määräämänsä rangaistuksen,

eikä voi katsoa rangaistukseksi sitä, mikä on mieluista sille,

joka sen kärsii; jumalten kosto edellyttää meissä kokonaan eriävää

katsantokantaa heidän oikeuteensa ja meidän rankaisemiseemme nähden.

Ja naurettava oli Polykrateen, Samoksen tyrannin ajatustapa, hän

kun, keskeyttääkseen alituisen onnensa kulun ja vastapainoksi sille,

meni ja heitti mereen kalleimman ja arvokkaimman jalokivikoristeen,

mikä hänellä oli, arvellen tällä itse hankkimallaan onnettomuudella

tyydyttävänsä onnen muuttumisen ja vaihtelun; ja onni, pilkatakseen

hänen typeryyttään, laittoi niin, että tuo sama koriste joutui jälleen

hänen käsiinsä, löydettynä kalan vatsasta.

Ja edelleen, koskapa synti on tahdossa, eikä rinnassa, silmissä,

siitoselimissä, vatsassa, hartioissa eikä kurkussa, niin

mitä hyödyttävät korybantien, mainabien ja meidän aikoinamme

muhamettilaisten itsensä haavoittamiset ja silpomiset, he kun

haavoittavat kasvonsa, vatsansa, raajansa, osoittaakseen kiitollisuutta

profeetalleen? _Tantus est perturbatae mentis et sedibus suis

pulsae furor, ut sic dii placentur, quemadmodum ne homines quidem

saeviunt_.[264] Tämä meidän ruumiimme luontainen rakenne ei

käytäntöönsä nähden tarkoita vain meitä itseämme, vaan myöskin Jumalan

ja toisten ihmisten palvelemista; on väärin tieten taiten kiihoittaa

sitä, samoin kuin on väärin surmata itsemme mistä tekosyystä tahansa;

näyttää olevan suurta miehuuttomuutta ja kavallusta kahlehtia ja

turmella ruumiin toimitukset, joilla ei ole ymmärrystä eikä vapautta,

säästääksemme sielulta vaivan ohjata niitä järjenmukaisesti. _Ubi

iratos deos timent, qui sic propitios habere merentur?... In regiae

libidinis voluptatem castrati sunt quidem; sed nemo sibi, ne vir esset,

iubente domino, manus intulit_.[265] Siten he täyttivät uskontonsa

monilla pahoilla teoilla:

_Saepius olim

Relligio peperit scelerosa atque impia facta_.[266]

Mutta ei mitään inhimillistä voi millään tavoin yhdistää tahi lukea

kuuluvaksi Jumalan luontoon, samassa määrässä tahraamatta sitä ja

painamatta siihen puutteellisuuden leimaa. Kuinka tuo ääretön kauneus,

mahtavuus ja hyvyys saattaa sietää minkäänlaista yhdenmukaisuutta

tahi yhtäläisyyttä minkään niin alhaisen kanssa kuin me olemme

vahingoittamatta ja menettämättä äärettömän paljon jumalallista

suuruuttaan? _lnfirmum Dei fortius est hominibus; et stultum Dei

sapientius est hominibus_.[267] Kun filosofi Stilponilta kysyttiin,

iloitsivatko jumalat meidän kunnianosoituksistamme ja uhreistamme,

vastasi hän: "Te olette varomaton puheissanne; vetäytykäämme syrjään,

jos tahdotte puhua siitä." Kuitenkin me määräämme sille rajoja, me

piiritämme sen mahtia järkiperusteillamme (nimitän haaveitamme ja

unelmiamme järjeksi filosofian luvalla, joka sanoo, että mieletönkin

ja häijy hourailee järjenmukaisesti, mutta se on erikoisen laatuista

järkeä); me tahdomme tehdä sen ymmärryksemme tyhjien ja heikkojen

näennäistotuuksien orjaksi, sen, joka on luonut sekä meidät että

meidän tietomme. Koska ei mitään synny tyhjästä, niin Jumala muka

ei ole voinut rakentaa maailmaa ilman ainetta. Mitä? Onko Jumala

antanut meidän käsiimme mahtinsa avaimet ja viimeiset keinot? Onko hän

sitoutunut olemaan menemättä meidän tietomme rajojen ulkopuolelle?

Otaksu, oi ihminen, että olet voinut huomata täällä joitakin jälkiä

hänen teoistaan! Luuletko hänen käyttäneen siihen kaiken taitonsa ja

panneen kaikki muotonsa ja aatteensa tähän teokseen? Sinä et näe muuta

kuin järjestyksen ja hallinnon siinä pienessä kuopassa, jossa asut, jos

edes näet senkään; hänen jumaluutensa valtapiiri ulottuu äärettömän

laajalle sen ulkopuolelle; tämä osa ei ole mitään kokonaisuuteen

verrattuna:

_Omnia cum coelo, terraque, marique,

nil sunt ad summam summai totius omnem_.[268]

Sinä vetoat jonkin kaupunkikunnan lakiin; sinä et tiedä, millainen

yleislaki on. Sido itsesi siihen, minkä alaiseksi olet asetettu, mutta

älä sido häntä; hän ei ole sinun veljesi, eikä kansalaisesi, eikä

toverisi. Jos hän on tavallaan ruvennut tekemisiin kanssasi, niin

hän ei tehnyt sitä alentuakseen sinun vähäpätöisyytesi tasolle, eikä

antaakseen sinun ruveta mahtinsa valvojaksi; ihmisruumis ei voi lentää

pilviin; kas siinä sinun lakisi. Aurinko kulkee lepäämättä tavallista

kulkuaan; merten ja maan rajoja ei voi sekoittaa toisiinsa; vesi on

liikkuvaista ja pehmeätä; jähmeä kappale ei voi tunkeutua seinän läpi

ruhjomatta sitä; ihminen ei voi elää tulessa; hän ei voi olla sekä

taivaassa että maan päällä, eikä tuhannessa paikassa samalla kertaa

ruumiillisessa muodossa; nämä säännöt hän on säätänyt sinua varten;

sinut ne sitovat; hän on todistanut kristityille, että hän on niistä

kaikista vapautunut, milloin on tahtonut. Minkätähden hän itse asiassa,

kaikkivoipa kun on, olisi rajoittanut voimansa tiettyyn määrään? Kenen

hyväksi hän olisi luopunut etuoikeudestaan? Sinun järkesi ei ole

missään muussa asiassa oikeammassa eikä lujemmalla perustuksella kuin

vakuuttaessaan sinulle maailmoita olevan monta:

_Terramque et solem, lunam, mare, cetera quae sunt,

non esse unica, sed numero magis innumerali_.[269]

Menneen ajan kuuluimmat nerot ovat olleet siinä uskossa, ja myöskin

eräät meidän aikuisistamme, ihmisjärjen osoittaman todennäköisyyden

pakottamina, koskapa tässä rakennuksessa, jonka näemme, ei ole mitään

ainutlaatuista eikä yksinäistä,

_quum in summa res nulla sit una,

unica quae gignatur et unica solaque crescat_,[270]

vaan kaikkia lajeja on monistettu jokin määrä, jotenka ei näytä

luultavalta, että Jumala olisi luonut tämän ainoan teoksen

toverittomaksi, ja että tämän laatuinen aine olisi käytetty kokonaan

loppuun tähän ainoaan yksilöön;

_quare etiam atque etiam tales fateare necesse est,

esse alios alibi congressus materiat,

qualis hic est, avido complexu quem tenet aether_;[271]

varsinkin jos se on elollinen olento, minkä seikan sen liikkeet

tekevät niin uskottaviksi, että Platon vakuuttaa niin olevan, ja monet

meikäläiset joko vahvistavat sen todeksi tahi eivät uskalla väittää

sitä epävarmaksi enempää kuin tuota vanhaa mielipidettä, että taivas,

tähdet ja muut maailman osat ovat ruumiista ja sielusta kokoonpantuja

luontokappaleita, kuolevaisia rakenteeseensa nähden, mutta

kuolemattomia Luojan määräyksestä. Mutta jos nyt on olemassa monta

maailmaa, kuten Demokritos, Epikuros ja melkein kaikki filosofit ovat

ajatelleet, niin mistä tiedämme, koskevatko tämän maailman perusohjeet

ja säännöt yhtälailla noita toisia? Ehkä niillä on toinen muoto ja

toinen järjestely. Epikuros kuvittelee ne joko yhdenlaisiksi tahi

erilaisiksi. Me huomaamme tässä maailmassa äärettömän erilaisuuden ja

vaihtelun vain paikallisen välimatkan vuoksi: ei meidän viljaamme eikä

viinejämme eikä ainoatakaan eläimistämme tavata siinä uudessa maailman

kolkassa, jonka isämme ovat löytäneet; kaikki on siellä toisenlaista;

ja katsokaahan, kuinka monissa maailman seuduissa muinaisaikoina sekä

Bakkhos että Ceres olivat tuntemattomia.

Jos saa uskoa Pliniusta ja Herodotosta, niin on eräillä seuduilla

eräänlaisia ihmisiä, jotka ovat varsin vähän meikäläisten kaltaisia;

myöskin on olemassa sekarotuisia ihmis- ja eläinluonnon välimuotoja; on

seutuja, joissa ihmiset syntyvät päättöminä, silmät ja suu rinnassa;

toisia, joissa he kaikki ovat kaksineuvoisia; toisia, joissa he

kulkevat nelin jaloin; toisia, joissa heillä on vain yksi silmä otsassa

ja pää enemmän koiran pään kuin meidän päämme näköinen; toisia, joissa

he ovat puoliksi kaloja, alaruumiiltaan, ja elävät vedessä; toisia,

joissa naiset synnyttävät viiden vuoden vanhoina ja elävät vain

kahdeksan vuotta; toisia, joissa ihmisillä on pään nahka otsan kohdalla

niin kova, että rauta ei pysty siihen, vaan kilpistyy siitä takaisin;

toisia, joissa miehet ovat parrattomia; on kansoja, jotka eivät käytä

tulta; toisia, joilla siemenneste on väriltään mustaa; entäs sellaiset,

jotka luonnollisella tavalla muuttuvat susiksi, juhdiksi ja sitten taas

ihmisiksi? Ja jos on niin kuin Plutarkhos sanoo, että eräillä Intian

seuduilla on suuttomia ihmisiä, jotka käyttävät ravintonaan eräiden

hajujen tuoksua, niin kuinka monet meidän kuvauksistamme ovat vääriä?

Edelleen, kuinka paljon onkaan meille tunnettuja seikkoja sotimassa

noita kauniita sääntöjä vastaan, jotka me olemme sepitelleet ja

määränneet luonnolle! Ja me julkenemme sitoa niihin jopa Jumalankin!

Kuinka paljon onkaan sellaista, jota me sanomme ihmeelliseksi ja

luonnonvastaiseksi! Niin tekee jokainen ihminen ja jokainen kansa

tietämättömyytensä määrän mukaan. Kuinka paljon salattuja ominaisuuksia

ja salaperäisiä aineita tapaammekaan! Sillä luonnonmukaisuus, se on

meistä vain meidän ymmärryksemme mukaisuutta, niin pitkälle kuin

se voi seurata ja me voimme nähdä; mikä on sen rajan ulkopuolella,

se on luonnotonta ja epäsäännöllistä. Mutta tämän laskun mukaan on

siis tietorikkaimmille ja älykkäimmille kaikki oleva luonnotonta:

sillä heidät on ihmisjärki saanut vakuutetuiksi siitä, ettei sillä

ole minkäänlaista pohjaa eikä perustusta edes varmasti tietääkseen,

onko lumi valkeata (Anaksagoras sanoi sitä mustaksi), onko jotakin

olemassa, vai eikö ole mitään, onko tietoa tahi tietämättömyyttä, mitä

seikkaa Metrodoros khiolainen ei sanonut ihmisen voivan sanoa, tahi

elämmekö, mitä seikkaa Euripides epäilee, "onko elämämme elämää, vai

onko elämä sitä, mitä me sanomme kuolemaksi"; ja syystä kyllä: sillä

miksi sanomme elävämme tuosta hetkestä asti, joka on vain valonvälähdys

iäisen yön loputtomassa kulussa ja niin lyhyt keskeytys alituisessa

ja luontaisessa tilassamme, kuolema kun täyttää kaikki, mikä on ennen

tuota hetkeä ja sen jälkeen, ja vielä melkoisen osan tuota hetkeä?

Toiset vannovat, ettei ole olemassa mitään liikettä, ettei mikään

liiku, kuten Melissoksen opin kannattajat; sillä, jos ei ole olemassa

muuta kuin Yksi, niin ei tuo pallomainen liike voi sitä hyödyttää, eikä

liike paikasta toiseen, kuten Platon todistaa; toiset, ettei luonnossa

ole syntymistä eikä kuolemista. Protagoras sanoo, ettei ole mitään

luonnossa muuta kuin epäilys, että kaikista asioista voi yhtä hyvin

olla eri mieliä, jopa siitäkin, voiko kaikista asioista yhtä hyvin olla

eri mieliä. Nausiphanes sanoo, että kaikesta, mikä näyttää olevan, ei

mikään ole yleisesti, että on vain Yksi; Zenon, että Yksikään ei ole

olemassa, ja että ei ole olemassa mitään; jos Yksi olisi, niin se olisi

joko jossakin toisessa tahi itsessään; jos se on jossakin toisessa,

niin on olemassa kaksi; jos se on itsessään, niin on myös kaksi: se,

johon sisältyy, ja se, joka sisältyy. Näiden oppien mukaan kaikki

olevainen on vain valheellinen tahi tyhjä varjo.

Minusta on aina tuntunut, että kristityille ihmisille on kovin

häikäilemätöntä ja julkeaa seuraavanlainen puhe: "Jumala ei voi kuolla;

Jumala ei voi peruuttaa sanaansa; Jumala ei voi tehdä sitä tahi tätä."

Minusta ei ole hyvä sulkea siten Jumalan mahtia meidän sanojemme lakien

alaiseksi; ja se todennäköisyys, mikä meistä tuntuu olevan noissa

väitteissä, pitäisi esittää kunnioittavammin ja uskonnollisemmin.

Meidän puheellamme on heikkoutensa ja puutteellisuutensa, kuten

kaikella muulla: useimmat maailman mellakoiden syyt ovat kielellistä

laatua; meidän käräjäjuttumme eivät synny muuta kuin erimielisyydestä

lakien selittämiseen nähden, ja useimmat sodat johtuvat siitä, ettei

ole osattu pukea selvään sanamuotoon ruhtinasten välipuheita ja

sopimuksia: kuinka monta ja merkittävää riitaa onkaan aiheuttanut

maailmassa epävarmuus tuon pienen _hoc-tavun_ merkityksestä?

Valitkaamme tapaus, jonka logiikka itse tarjoaa meille selvimpänä:

jos sanotte: "on kaunis ilma", ja jos puhutte totta, niin siis on

kaunis ilma. Eikö se ole varma sanamuoto? Kuitenkin se pettää meidät.

Nähdäksemme, että niin on, jatkakaamme esimerkkiä: jos sanotte:

"Valehtelen", ja jos puhutte totta, niin siis valehtelette. Tämän

jälkimmäisen säännönmukaisuus, järkevyys, johtopäätös-voima ovat samat

kuin tuon toisen; kuitenkin olemme takertuneet kiinni. Huomaan, että

pyrrholaiset filosofit eivät voi lausua yleistä käsitystänsä missään

sanamuodossa; sillä he tarvitsisivat uuden kielen; meidän kielemme

on kauttaaltaan muodostunut varmasisältöisistä lauseista, joita he

kerrassaan vihaavat, niin että kun he sanovat: "Epäilen", niin heitä

heti kiristetään kurkusta pakottaakseen heidät myöntämään, että he

ainakin vakuuttavat ja tietävät sen, että epäilevät. Siten heidät on

pakotettu turvautumaan seuraavaan lääketieteelliseen vertaukseen,

jota ilman heidän ajatustapaansa olisi mahdoton selittää: he sanovat,

että kun he lausuvat: "En tiedä" tahi "Epäilen", niin tämä lause

vie mennessään itsensä samalla kuin kaiken muun, aivan samoin kuin

rabarberi ajaa ulos pahat nesteet ja samalla myöskin itsensä. Tämä

ajatus on varmemmin laadittu kysymyksen muotoon: Mitä tiedän? joka

minulla on vaakunassani kilpikirjoituksena vaa'an kera.

Katsokaa, kuinka voi käyttää eduksensa moista julkeata puhetta: jos

niissä kiistoissa, joita nykyään käydään uskonnollisissa asioissamme,

liiaksi ahdistatte vastustajia, niin he voivat sanoa teille aivan

häikäilemättä, että "ei ole Jumalan vallassa tehdä mahdolliseksi sitä,

että hänen ruumiinsa olisi paratiisissa ja maan päällä ja useammissa

paikoissa yhtaikaa". Entäs tuo muinaisajan pilkkakirves, kuinka

hän käyttää sitä hyväkseen? "Ainakin", sanoo hän, "on melkoiseksi

lohdutukseksi ihmiselle nähdä, ettei Jumala voi kaikkea: hän näet ei

voi surmata itseänsä, vaikka tahtoisikin, mikä on suurin etu, joka

meillä on asemassamme; hän ei voi tehdä kuolevaisia kuolemattomiksi

eikä herättää kuolleita eloon, eikä saada aikaan, että sillä,

jolla on ollut kunniasijoja, ei olisi niitä ollut, hänellä kun

ei ole muuta valtaa menneisyyden suhteen kuin unohduksen valta;

ja mainitakseni vielä leikillisen lisäesimerkin tästä Jumalan ja

ihmisen yhdenvertaisuudesta: hän ei voi laittaa niin, että kaksi

kertaa kymmenen ei olisi kaksikymmentä". Noin hän sanoo, ja sellaista

kristityn ei pitäisi päästää suustaan, vaikka nyt ihmiset päinvastoin

näyttävät tavoittelevan moista mielettömän ylpeätä kieltä, alentaakseen

Jumalan omalle tasollensa:

_Cras vel atra

nube polum pater occupato,

Vel sole puro; non tamen irritum,

quodcumque retro est, efficiet, neque

diffinget infectumque reddet,

quod fugiens semel hora vexit_.[272]

Kun sanomme, että lukemattomat vuosisadat, sekä menneet että

tulevat, ovat Jumalalle vain silmänräpäys, että hänen hyvyytensä,

viisautensa, voimansa ovat yhtä hänen olemuksensa kanssa, niin meidän

sanamme sanoo sen, mutta ymmärryksemme ei sitä tajua. Ja kuitenkin

me itsekylläisyydessämme tahdomme pakottaa Jumalan mahtumaan meidän

seulamme reiästä läpi, ja siitä syntyvät kaikki houreet ja harhaluulot,

jotka valtaavat maailman, kun se panee omaan puntariinsa ja sillä

punnitsee sellaista, jota sen puntari ei läheskään pysty ottamaan

koukkuunsa. _Mirum, quo procedat improbitas cordis humani parvulo

aliquo invitata successu_.[273] Kuinka röyhkeästi torjuvatkaan

stoalaiset Epikuroksen väitteen että tosi hyvyys ja onni on vain

Jumalalle ominaista, ja että viisaalla ihmisellä on vain niiden varjo

ja näköisyys! Kuinka yltiöpäisesti he ovat tehneet Jumalan kohtalosta

riippuvaksi (en tahdo kieltää, etteikö eräät nimikristityt tee

sitä vieläkin)! Ja Thales, Platon ja Pythagoras ovat tehneet hänet

välttämättömyyden orjaksi.

Tämä ylpeä pyrkimys näkemään Jumalan meidän silmillämme on tehnyt

sen, että eräs meikäläinen arvohenkilö on arvellut Jumalalla olevan

ruumiillisen muodon; se on myöskin syynä siihen, mikä meille sattuu

joka päivä, että pidämme aivan erikoisesti Jumalan tekoina tärkeät

tapahtumat; koska ne meille merkitsevät paljon, niin luulemme

niiden merkitsevän hänellekin paljon ja hänen kohdistavan niihin

suurempaa ja tarkempaa huomiota kuin meille vähäpätöisiin ja maailman

tavallisen menon mukaisiin tapahtumiin. _Magna dii curant, parva

negligunt_.[274] Kuulkaa hänen esittämänsä esikuva; se tekee teille

selväksi hänen perusteensa: _Nec in regnis quidem reges omnia minima

curant_;[275] ikäänkuin tälle kuninkaalle merkitsisi enemmän tahi

vähemmän valtakunnan mullistaminen kuin puun lehden liikuttaminen,

ja ikäänkuin hänen kaitselmuksensa toimisi eri tavalla ohjatessaan

taistelun ratkaisua kuin suunnatessaan kirpun hyppyä. Hänen hallitseva

kätensä puuttuu kaikkiin asioihin yhtä tasaisesti, samalla voimalla ja

samalla järjestävällä kyvyllä; meidän etumme ei siihen vaikuta mitään;

meidän pyrkimyksemme ja mittapuumme eivät liikuta häntä. _Deus ita

artifex magnus in magnis, ut minor non sit in parvis_.[276] Meidän

röyhkeytemme saa meidät yhä herjaten asettamaan Jumalan samalle tasolle

kuin itsemme. Koska virkatoimemme rasittavat meitä, niin on Straton

ajatellut jumalat vapaiksi kaikista hallintoviroista, kuten heidän

pappinsakin ovat; hän arvelee luonnon synnyttävän ja ylläpitävän kaiken

olevaisen, ja sen painojen ja rattaiden avulla hän rakentaa maailman

osat, vapauttaen ihmisluonnon Jumalan tuomioiden pelosta: _quod

beatum aeternumque sit, id nec habere negotii quidquam, nec exhibere

alteri_.[277]

Luonto vaatii, että samanlaisissa asioissa vallitsee samanlainen suhde:

kuolevaisten äärettömästä lukumäärästä voi siis päättää yhtä suuren

määrän kuolemattomia; äärettömän lukuisat tappavat ja tuhoavat voimat

edellyttävät yhtä monia suojelevia ja edistäviä voimia. Niinkuin

jumalten sielut ilman kieltä, silmiä ja korvia tuntevat keskenään

kukin sen, minkä toinen tuntee, ja arvaavat meidän ajatuksemme, samoin

ihmisten sielut, ollessaan unen tahi jonkin hurmiotilan vapauttamina ja

irroittamina ruumiista, ennustavat, aavistavat ja näkevät sellaista,

mitä eivät voi nähdä ollessaan ruumiiden yhteydessä. "Ihmiset", sanoo

pyhä Paavali, "ovat tulleet hulluiksi luullessaan olevansa viisaita,

ja ovat muuttaneet kuolemattoman Jumalan kunnian kuolevaisen ihmisen

kuvaksi." Katsokaahan tuota muinaisaikaisten jumalaksikorottamismenojen

ilveilyä: suurten ja komeitten hautajaisjuhlallisuuksien jälkeen, kun

pyramidin huippu ja vainajan vuode syttyivät palamaan, päästettiin

samalla lentoon kotka, ja jos se lähti lentämään ylöspäin, niin

se tiesi, että sielu pääsi paratiisiin. Meillä on lukemattomia

muistorahoja, ja erittäinkin tuon Faustina nimisen kunnon vaimon

muistoraha, jossa tuo kotka on kuvattuna kantamassa noita jumaliksi

korotettuja sieluja selässään taivasta kohti. On surkeata, että annamme

omien kujeittemme ja keksintöjemme pettää itsemme:

_quod finxere, timent_,[278]

niinkuin lapset, jotka säikähtävät samaa naamaa, minkä itse ovat

maalata töhertäneet ja mustaamalla laittaneet toverillensa, _quasi

quidquam infelicius sit homine, cui sua figmenta dominantur_.[279] Emme

suinkaan kunnioita sitä, joka meidät on luonut, kunnioittamalla sitä,

minkä itse olemme tehneet. Augustuksella oli useampia temppeleitä kuin

Jupiterilla, jossa häntä palveltiin yhtä hartaasti ja yhtä suurella

ihmeuskolla. Palkinnoksi Agesilaokselta saamistaan hyvistä töistä

tulivat thasolaiset sanomaan hänelle korottaneensa hänet jumalaksi.

"Voiko teidän kansanne", sanoi hän heille, "korottaa jumalaksi kenen

tahtoo? Korottakaa sitten, näytteeksi, joku omasta joukostanne, niin

minä sitten, saatuani nähdä, miten se häneen on vaikuttanut, kiitän

teitä suuresti tarjouksestanne." Ihminen on perin mieletön! Hän ei

osaisi luoda yhtä juustopunkkia, ja hän tekee jumalia tusinoittain!

Kuulkaa, kuinka Trismegistos kehuu meidän kykyämme: "Kaikesta, mikä

on ihmeellistä, on ihmeellistäkin ihmeellisempää se, että ihminen on

voinut keksiä Jumalan luonnon ja tehdä sen." Kas tässä itse filosofian

koulun esittämiä todisteita,

_nosse cui divos et coeli numina soli

aut soli nescire datum_:[280]

"Jos Jumala on, niin hän on elollinen; jos hän on elollinen, niin

hänellä on aisteja; ja jos hänellä on aisteja, niin hän on kuolevainen.

Jos hän on vailla ruumista, niin hän on vailla sielua ja siis vailla

toimintaa; ja jos hänellä on ruumis, niin hän on kuolevainen." Eikö

siinä ole saatu loistava voitto! "Me emme ole kyenneet luomaan

maailmaa; on siis jokin etevämpi olio, joka sen on tehnyt. Olisi

typerää röyhkeyttä pitää itseämme maailmankaikkeuden täydellisimpänä

oliona; on siis jotakin parempaa; se on Jumala. Kun näette rikkaan ja

uhkean asunnon, niin vaikka ette tietäisikään, kuka sen isäntä on,

ette kuitenkaan sano, että se on tehty rottia varten; ja eikö meidän,

nähdessämme taivaan palatsin jumalallisen rakenteen, ole uskottava,

että se on jonkun meitä suuremman herran asunto? Eikö korkein aina

ole arvokkainta? Ja meidän paikkamme on alhaisimmalla asteella. Ei

mikään sielua ja järkeä vailla oleva voi luoda järjellistä elollista

olentoa; maailma luo meidät; sillä on siis sielu ja järki. Jokainen

meidän osamme on vähemmän kuin me; me olemme osa maailmaa; maailma

on siis varustettu viisaudella ja järjellä, jopa runsaammin kuin me.

Laajan hallintopiirin hoitaminen on oivallinen asia; maailman hallinto

on siis jonkun onnellisen olion käsissä. Taivaankappaleet eivät tee

meille mitään vahinkoa; ne ovat siis täynnä hyvyyttä. Me tarvitsemme

ravintoa; sitä tarvitsevat siis myöskin jumalat ja ravitsevat itseään

täältä alhaalta maailmasta nousevilla huuruilla. Maallinen hyvä ei

ole hyvää Jumalalle; se ei siis ole hyvää meillekään. Loukkaaminen

ja loukkautuminen ovat yhtälailla typeryyden todisteita; Jumalan

pelkääminen on siis hulluutta. Jumala on hyvä luonnostaan, ihminen

omasta pyrkimyksestään, mikä on suuriarvoisempaa. Jumalan ja ihmisen

viisaudella ei ole muuta eroa kuin että edellinen on iankaikkinen;

mutta kestäminen ajassa ei ole mikään lisä viisauteen; me olemme siis

toistemme vertaisia. Meillä on henki, järki ja vapaus, me pidämme

arvossa hyvyyttä, lähimmäisen rakkautta ja oikeutta; nämä ominaisuudet

ovat siis hänellä."

Lyhyesti sanoen, ihminen kuvittelee oman itsensä mukaan sen,

mikä kuuluu, ja sen, mikä ei kuulu Jumalan rakenteeseen, ja

hänen ominaisuutensa. Mikä malli ja mikä esikuva! Venyttäkäämme,

korottakaamme ja paisuttakaamme ihmisen ominaisuuksia niin paljon kuin

tahdomme! Pullista itseäsi, ihmisparka, vielä, ja vielä, ja vieläkin!

_Non, si te ruperis, inquit_.[281]

_Profecto non Deum, quem cogitare non possunt, sed semetipsos

pro illo cogitantes, non illum, sed seipsos, non illi, sed sibi

comparant_.[282] Luonnollisissa asioissa saattaa vaikutuksista vain

puoliksi päättää niiden syyt. Entäs tämä asia? Se on yläpuolella

luonnon järjestyksen, se on liian ylevää, liian kaukaista ja liian

suurenmoista laatua sietääkseen, että meidän johtopäätöksemme sitä

sitovat ja kahlehtivat. Tie siihen ei kulje meidän kauttamme; se tie

on liian matalalla; me emme ole lähempänä taivasta Mont Cenisillä kuin

meren pohjalla; kysykäähän koetteeksi astrolabiuminne mieltä siitä.

He alentavat Jumalan siihen määrään, että väittävät hänen pitävän

lihallista yhteyttä naisten kanssa, ties kuinka monasti, kuinka

monessa siitoksessa. Paulina, Saturninuksen puoliso, suuressa arvossa

pidetty rouva Roomassa, luuli makaavansa Serapis-jumalan vieressä,

mutta huomasikin joutuneensa erään rakastajansa syliin, tuon jumalan

temppelin pappien parittajajuonien johdosta. Varro, hienoin ja oppinein

latinankielinen kirjailija, kirjoittaa teologisissa kirjoissaan, että

Herakleen temppelin suntio heitti arpaa toisella kädellä itselleen,

toisella Herakleelle, ja pani pelivoitoksi häntä vastaan illallisen ja

naikkosen; jos hän voittaisi, niin nuo lahjat oli menetetty hänelle;

jos hän menettäisi, niin oli hänen ne kustannettava; hän menetti ja

maksoi illallisensa ja naikkosensa; tämän nimi oli Laurentina, ja

hän päästi yöllä syliinsä tuon jumalan, joka sanoi hänelle vielä

lisäksi, että ensimmäinen mies, jonka hän seuraavana päivänä tapaisi,

saisi maksaa hänelle taivaallisella mitalla hänen palkkansa; se oli

Taruntius, eräs nuori, rikas mies, ja tämä vei hänet kotiinsa ja jätti

hänet ajan tullen perijättäreksensä. Hän vuorostaan, toivoen tekevänsä

tuolle jumalalle mieluisan työn, määräsi perilliseksensä Rooman kansan,

ja siitä hyvästä osoitettiin hänelle jumalallista kunnioitusta.

Ikäänkuin ei riittäisi, että Platon sekä isän että äidin puolelta

polveutui jumalista, ja että hänellä oli sukunsa yhteisenä kantaisänä

Neptunus, pidettiin Athenassa varmana, että kun Ariston kerran tahtoi

nauttia kauniin Periktionen hempeistä, hän ei voinutkaan; ja Apollo

jumala käski unessa hänen jättää Periktionen tahraamatta ja koskematta,

kunnes tämä synnyttäisi lapsen: Ariston ja Periktione olivat Platonin

vanhemmat. Kuinka paljon kerrotaankaan historioissa esimerkkejä siitä,

että jumalat noin ovat petkuttaneet kuolevaisia aviomiesparkoja, ja

mainitaan aviomiehiä, joita on häväisty ja halvennettu lasten hyväksi!

Mohametin uskonnossa tapaa sen kansan uskon mukaisesti koko joukon

isättömiä lapsia, hengen siittämiä, syntyneitä jumalallisella tavalla

neitseiden kohdusta, ja niillä on nimi, joka merkitsee sitä heidän

kielellään.

Meidän tulee panna merkille, että kalleinta ja arvokkainta kullekin

oliolle on hänen oma luontonsa (leijona, kotka, pyöriäinen eivät

pidä mitään suuremmassa arvossa kuin omaa lajiaan), ja että kukin

vertaa kaikkien muiden olioiden ominaisuuksia omiinsa; näitä viimeksi

mainittuja kyllä voimme suurentaa tahi pienentää, mutta siinä

kaikki; sillä ulkopuolelle tämän suhteen ja perussäännön meidän

mielikuvituksemme ei voi mennä, se ei voi aavistaa mitään toisenlaista,

ja sen on mahdoton siitä päästä ja mennä pitemmälle. Siitä syntyvät

seuraavanlaiset muinaisaikaiset päätelmät: "Kaikista muodoista on

ihmisen muoto kaunein: Jumala on siis sen muotoinen. Ei kukaan voi olla

onnellinen ilman hyvettä, eikä hyvettä voi olla ilman järkeä, eikä

mikään järki asu muussa kuin ihmisen muodossa: Jumala on siis ihmisen

muotoinen." _Ita est informatum anticipatumque mentibus nostris, ut

homini, quum de Deo cogitet, forma occurrat humana_.[283] Siksipä sanoi

Ksenophanes leikillisesti, että jos eläimet kuvittelevat itselleen

jumalia, niinkuin ne luultavasti tekevät, niin ne muodostavat ne

varmasti itsensä kaltaisiksi ja korottavat itsensä kunniaan, niinkuin

mekin. Sillä miksi hanhenpoikanen ei sanoisi näin: "Kaikki, mitä

maailmankaikkeudessa on, tarkoittaa minua; maa on sitä varten, että

sitä astuisin, aurinko minua valaisemassa, tähdet tekemässä minuun

vaikutuksensa; minulla on sitä ja sitä etua tuulista, sitä ja sitä

vedestä; mitään tuo taivas ei katsele niin suopein silmin kuin minua;

minä olen luonnon lempilapsi. Eikö ihminen minua ruoki, anna minulle

asuntoa ja palvele minua? Minua varten hän sekä kylvää että jauhaa. Jos

hän syö minut, niin syöhän hän myöskin toverinsa ihmisen, ja syönhän

minäkin niitä matoja, jotka hänet tappavat ja häntä kalvavat." Samoin

voisi sanoa kurki, ja vieläpä ylpeämminkin, koska se lentää vapaasti

ja oleilee kuin kotonaan noissa kauneissa ja korkeissa piireissä. _Tam

blanda conciliatrix et tam sui est lena ipsa natura_.[284]

Ja siis, tätä samaa menoa mennen, meitä varten ovat kohtalon

määräykset, meitä varten on maailma; meitä varten välähtää salama

ja käy ukkonen; ja luoja ja luontokappaleet, kaikki on meitä

varten; me olemme se piste ja maali, johon tähtää kaikki, mitä

maailmankaikkeudessa on. Katsokaahan sitä luetteloa, jota filosofit

ovat pitäneet parituhatta vuotta ja enemmänkin jumalten tehtävistä:

jumalat ovat toimineet ja puhuneet vain ihmistä varten; filosofit eivät

katso heillä olevan muuta harkittavaa eikä muuta virkaa. Kas tuolla he

ovat sodassa meitä vastaan:

_domitosque Herculea manu

Telluris iuvenes, unde periculum

fulgens contremuit domus

Saturni veteris_;[285]

kas täällä he ovat mukana meidän riidoissamme, maksaakseen meille

samalla mitalla siitä, että me niin usein sekaannumme heidän

riitoihinsa:

_Neptunus muros magnoque emota tridenti

fundamenta quatit, totamque a sedibus urbem

eruit; hic luno Scaeas saevissima portas

prima tenet_.[286]

Arkoina omien jumaltensa vallasta tarttuvat Cauniumin asukkaat

hartaudenharjoituksensa päivänä aseisiin ja lähtevät juoksemaan läpi

kaupunkinsa ympäristöjen, huimien ilmaa sinne tänne miekoillaan,

karkoittaen siten ja ajaen maanpakoon alueeltaan vieraat jumalat

viimeistä myöten. Jumalien kyvyt ovat rajoitetut meidän tarpeemme

mukaan: mikä parantaa hevoset, mikä ihmiset, mikä ruton, mikä pään

rohtuman, mikä yskän, mikä yhdenlaisen syyhyn, mikä toisenlaisen; _adeo

minimis etiam rebus prava religio inserit deos_![287] Mikä kasvattaa

rypäleet, mikä sipulit, mikä suojelee haureutta, mikä kauppatavaroita;

jokaisella käsityöläislajilla on oma jumalansa; millä on valtakuntansa

ja vaikutusvoimansa idässä, millä lännessä:

_hic illius arma,

hic currus fuit_.[288]

_O sancte Apollo, qui umbilicum certum terrarum obtines_![289]

_Pallada Cecropidae, Minoïa Creta Dianam,

Vulcanum tellus Hypsipylea colit,

Iunonem Sparte Pelopeïadesque Mycenae,

Pinigerum Fauni Maenalis ora caput;

Mars Latio venerandus erat_.[290]

Minkä valta rajoittuu yhteen kauppalaan tahi sukuun, mikä asuu yksin,

mikä vapaasti valitsemassaan tahi pakollisessa seurassa,

_iunctaque sunt magno templa nepotis avo_.[291]

Niitä on niin heiveröisiä ja halpoja (niiden lukumäärä näet nousee noin

kolmeenkymmeneenkuuteen tuhanteen), että niitä täytyy kasata ainakin

viisi tahi kuusi yhteen, jotta ne voisivat tuottaa yhden tähkäpään,

ja ne saavat siitä eri nimensä; yhdellä ovella on niitä kolme:

lautojen, saranan ja kynnyksen; yhdellä lapsella neljä, suojelemassa

hänen kapaloansa, juomistansa, syömistänsä ja imemistänsä; eräät ovat

varmoja, toiset epävarmoja ja epäilyksen alaisia; on eräitä, jotka

eivät vielä pääse taivaaseen:

_quos, quoniam coeli nondum dignamur honore,

quas dedimus, certe terras habitare sinamus_;[292]

niitä on luonnon, runouden ja yhteiskunnan alalla; eräät ovat puoliksi

jumalia, puoliksi ihmisiä, välittäjiä, sovittelijoita meidän ja Jumalan

välillä, ja niitä palvotaan eräänlaisella vähemmällä, toisen luokan

palvonnalla; lukemattomat ovat niiden eri valtuudet ja tehtävät; toiset

ovat hyviä, toiset pahoja; niitä on vanhoja ja kelvottomia, ja niitä

on kuolevaisiakin; sillä Krysippos arveli, että maailman viimeisessä

palossa kaikkien jumalien paitsi Jupiterin täytyisi kuolla. Ihminen

tekaisee lukemattomia leikillisiä yhtäläisyyksiä Jumalan ja itsensä

välillä. Eikö hän ole hänen maamiehensä?

_Iovis incunabula Creten_.[293]

Scaevola, aikanaan ylhäinen pappi, ja Varro, aikanaan etevä teologi,

esittävät meille tähän kysymykseen nähden seuraavan puolustelun: "että

kansan täytyy olla tietämättä paljon sellaista, mikä on totta, ja uskoa

paljon sellaista, mikä ei ole totta"; _quum veritatem, qua liberetur,

inquirat, credatur ei expedire, quod fallitur_.[294] Ihmisen silmät

eivät voi nähdä asioita muutoin kuin tuntemissansa muodoissa, ja

emmekö muista, mihin onneton Phaethon putosi, siksi että oli ryhtynyt

pitelemään kuolevaisella kädellään isänsä hevosten ohjaksia? Meidän

järkemme syöksee samanlaiseen syvyyteen, hävittää ja ruhjoo itsensä

samalla tavalla yltiöpäisyydellään.

Jos kysytte filosofialta, mitä ainetta on taivas ja aurinko, niin

mitä se teille vastaa muuta kuin: rautaa, tahi, kuten Anaxagoras,

kiveä, tahi muuta sen tuntemaa ainetta? Jos kysytään Zenonilta, mitä

luonto on, niin hän vastaa: "Tulta, taiteilijalahjoilla varustettua,

luomiskykyistä, lakien mukaan toimivaa." Arkhimedes, mestari tuon

tieteen alalla, joka pitää itseänsä kaikkia muita etevämpänä totuuteen

ja varmuuteen nähden, sanoo: "Aurinko on jumala, joka on hehkuvaa

rautaa." Eikö se ole kaunis geometristen todistusten kauneuden ja

välttämättömän sitovaisuuden synnyttämä kuvitelma? Ei kuitenkaan

niin välttämättömän ja hyödyllisen, ettei Sokrates olisi arvellut

riittävän, jos sitä tunsi sen verran, että osasi mitata antamansa

tahi saamansa maa-alan, ja ettei Polyainos, joka oli ollut sen kuulu

ja mainio opettaja, olisi alkanut halveksia noita todistuksia aivan

väärinä ja ilmeisesti turhanpäiväisinä, saatuaan maistaa Epikuroksen

hempeiden puutarhain suloisia hedelmiä. Ksenophonin muistelmissa sanoo

Sokrates tuon Anaksagoraan väitteen johdosta, hänen, jota muinaisaika

piti kaikkia muita etevämpänä taivaallisten ja jumalallisten asiain

ymmärtäjänä, että hänen järkensä meni sekaisin, niinkuin käy kaikkien

ihmisten, jotka kohtuuttoman perinpohjaisesti tutkivat asioita,

jotka eivät ole heidän tietämisensä saavutettavissa; kuvitellessaan

auringon hehkuvaksi kiveksi, hän ei tullut ajatelleeksi, että kivi

ei loista tulessa ja, mikä on pahempaa, että se siinä kuluu loppuun;

kuvitellessaan auringon ja tulen samaksi, hän ei ottanut huomioon,

että tuli ei päivetytä niitä, joihin se loistaa, että me voimme katsoa

tuleen häikäistymättä, että tuli tappaa kasvit ja yrtit. Sokrateen

mielestä ja minun mielestäni myöskin on viisain taivasta koskeva väite

se, ettei siitä väitä mitään. Kun Platonin Timaios-dialogissa olisi

puhuttava haltijahengistä, sanoo hän: "Se on yritys, johon meidän

kykymme ei riitä; täytyy uskoa niitä muinaisajan ihmisiä, jotka ovat

sanoneet itsensä niistä syntyneiksi; on järjenvastaista kieltäytyä

uskomasta jumalten lapsia, vaikkakaan heidän sanojansa eivät tukisi

tarpeelliset ja todennäköiset järkiperusteet, koskapa he meille

takaavat puhuvansa heille kotoisista ja tutuista asioista."

Katsokaamme, onko meillä jonkin verran enemmän selvyyttä siinä,

mitä tiedämme inhimillisistä ja luonnollisista asioista. Eikö ole

naurettava yritys mennä tekaisemaan toinen ruumis ja antamaan väärä,

oma keksimämme muoto sellaisille, joihin, kuten itse myönnämme, meidän

tietämisemme ei voi ulottua, niinkuin näkyy kiertotähtien liikkeestä,

jolle me, kun älymme ei voi sitä käsittää eikä kuvitella sen

luonnollista johtoa, annamme omasta päästämme aineellisia, kömpelöitä

ja ruumiillisia pontimia:

_Temo aureus, aurea summae

curvatura rotae, radiorum argent eus ordo_.[295]

Luulisi, että meillä on ollut kuskeja, kirvesmiehiä ja maalareita,

jotka ovat menneet rakentamaan tuonne ylös eri tavoin liikkuvia koneita

ja järjestämään kirjavanväristen taivaankappalten rattaita ja toisiinsa

kietoutuneita osia sallimuksen kehrävarren ympärille, kuten Platon

sanoo:

_Mundus domus est maxima rerum,

quam quinque altitonae fragmine zonae

cingunt, per quam limbus pictus bis sex signis

stellimicantibus, altus in obliquo aethere, lunae

bigas acceptat_;[296]

ne ovat vain haaveita ja yltiöpäiden hullutuksia. Miksi luonto ei

suvaitse jonakin päivänä avata meille poveansa ja näyttää meille

varsinaisessa muodossaan liikkeittensä välineitä ja johtoa ja

valmistaa silmiämme siihen? Oi Jumala! mitä erehdyksiä ja vääriä

laskuja huomaisimmekaan tiedeparassamme! Petyn, jos yksikään ainoa

asia siinä pitää kunnollisesti paikkansa, ja lähden tästä elämästä

tietämättömämpänä kaikesta muusta kuin omasta tietämättömyydestäni.

Olenhan lukenut Platonin teoksissa tuon jumalaisen sanan, että

"luonto on vain arvoituksellinen runoelma". Se on ehkä kuin harson

peittämä, himmeä maalaus, jossa välkähtelee äärettömän vaihtelevia

harhavalaistuksia yllyttämässä meitä arvailuihin. _Latent ista

omnia crassis occultata et circumfusa tenebris; ut nulla acies

humani ingenii tanta sit, quae penetrare in coelum, terram intrare

possit_.[297] Ja totisesti, filosofia ei ole muuta kuin sofistista

runoutta. Mistä muualta kuin runoudesta saavat sen muinaisaikaiset

kirjailijat kaikki todisteensa? Ja ensimmäiset heistä olivat itse

runoilijoita ja käsittelivät filosofiaa taiteessaan. Platon ei ole

muuta kuin esityksessään hajanainen runoilija; Timon nimittää häntä

haukkuen Suureksi ihmeiden sepustelijaksi. Kaikki yli-inhimilliset

tieteet pukeutuvat runollisen tyylin koreaan asuun. Aivan samoin

kuin naiset käyttävät norsunluisia hampaita, kun heillä ei ole omia

luonnollisia, ja oikean ihonvärinsä sijaan maalaavat itselleen toisen

jollakin vieraalla aineella, samoin kuin he laittavat itselleen

reisiä kankaasta ja huovasta ja tekevät ruumiinsa pyylevämmäksi

pumpulilla ja kaikkien nähden ja tieten somistavat itsensä valhe- ja

lainakauneudella, samoin tekee tiedekin (ja oikeustieteellämmekin on,

sanotaan, laillisiksi tunnustettuja olettamuksia, joille se perustaa

oikeutensa tosipätöisyyden); se antaa meille maksuna ja toistaiseksi

otaksuttuina sellaiset selitykset, joiden se itse meille ilmoittaa

olevan tekaistuja; sillä nuo epäkeskiset ja samakeskiset radat, joihin

astrologia turvautuu ohjatakseen tähtiensä liikkeitä, ne se antaa

meille parhaana, mitä se on osannut keksiä tässä asiassa, samoin kuin

muutoin filosofiakin meille tarjoaa, ei sitä, mikä on, tahi mitä

se uskoo, vaan sen, minkä se kuvittelee olevan todennäköisintä ja

näppärintä. Puhuessaan meidän ja eläinten ruumiin tilasta sanoo Platon:

"Että se, mitä olemme sanoneet, on totta, sen vakuuttaisimme, jos

meillä olisi siihen oraakkelin vahvistus; mutta vakuutamme, että mitä

olemme sanoneet, on todennäköisintä, mitä olemme osanneet sanoa."

Tiede ei lähetä köysiään, koneitaan ja rattaitaan ainoastaan

taivaaseen. Tarkastakaamme hiukan, mitä se sanoo meistä itsestämme

ja meidän rakenteestamme. Se ei tee takaperoa, epäröi, lähentele,

peräydy, muuttele mielipiteitä enemmän tähdistä ja taivaankappaleista

puhuttaissa kuin mitä filosofit ovat tehneet kuvitteluissaan tästä

ihmisen pienestä ruumisraukasta. He ovat senvuoksi tosiaankin olleet

oikeassa sanoessaan sitä Pienoismaailmaksi: niin paljon osia ja muotoja

he ovat käyttäneet muuratessaan ja rakentaessaan sen. Järjestääkseen

ihmisessä huomaamansa liikkeet, ne erilaiset toimitukset ja kyvyt,

jotka me tunnemme itsessämme, kuinka moneen osaan he ovatkaan jakaneet

meidän sielumme, kuinka moneen kohtaan sijoittaneet sen, kuinka moniin

asteisiin ja kerroksiin ovatkaan he eroitelleet tämän ihmisraukan,

paitsi luonnollisiin ja havaittaviin, ja kuinka monta tehtävää ja

tointa hänelle antaneet! He tekevät hänestä yleisen mielikuvittelujen

esineen, hän on aiheena, jota he käsittelevät ja muokkailevat,

heille annetaan täysi valta ratkoa hänet auki, järjestellä hänet,

sommitella hänet jälleen kokoon, ja varustaa hänet kukin mielensä

mukaan; ja kuitenkaan he eivät vielä tunne häntä perinpohjin. Eivät

edes mielikuvituksessaan, puhumattakaan todellisuudesta, he voi häntä

säännöstellä niin, ettei olisi jotakin tahtia tahi säveltä, joka

ei sovellu heidän rakennelmaansa, niin suunnaton kuin se onkin ja

kokoonpaikattu lukemattomista vääristä ja eriskummaisista palasista.

Eikä ole syytä puolustella heitä; sillä kun maalarit maalaavat meille

taivaan, maan, kaukaisia meriä, vuoria tahi saaria, niin me annamme

heille anteeksi, että he antavat meille niistä vain jonkinlaisen

kepeän viittauksen, ja tyydymme, esineet kun ovat tuntemattomia, edes

joltiseenkin hahmoitteluun ja haavekuvaan; mutta kun he maalaavat

kuvamme luonnon mukaan, tahi käsittelevät jotakin muuta meille kotoista

ja tuttua aihetta, niin me vaadimme heiltä täydellistä ja tarkkaa

piirteiden ja värien esittämistä, ja halveksimme heitä, jos he eivät

siihen pysty.

Olen kiitollinen sille miletolaistytölle, joka nähdessään filosofi

Thaleen alituisesti mielenkiinnolla katselevan taivaankantta ja yhä

pitävän katseitaan kohotettuina ylöspäin, pani hänen tielleen jotakin

saadakseen hänet kompastumaan, huomauttaakseen hänelle, että olisi

aika viipyä ajatuksissaan pilventakaisissa asioissa sitten, kun hän

ensin olisi pitänyt huolen siitä, mikä oli hänen jalkainsa juuressa.

Hän neuvoi häntä varmaan sopivasti katsomaan ennemmin itseään kuin

taivasta; sillä, kuten Demokritos sanoo Ciceron suulla:

_quod est ante pedes, nemo spectat: coeli

scrutantur plagas_.[298]

Mutta meidän luontomme on sellainen, että tieto siitä, mikä on

käsissämme, on meistä yhtä kaukana ja yhtä hyvin pilvien takana kuin

tietomme tähdistä; niinkuin Platon panee Sokrateen sanomaan, että

jokaiselle, joka ryhtyy filosofiaa harrastamaan, voidaan lausua se

moite, jonka tuo nainen lausui Thaleelle, nimittäin ettei hän näe

ensinkään sitä, mikä on hänen edessään; sillä ei kukaan filosofi tiedä,

mitä hänen naapurinsa tekee, eipä edes, mitä hän itse tekee, eikä hän

tiedä, mitä he kumpikin ovat, eläimiäkö vai ihmisiä. Nämä ihmiset,

joiden mielestä Sebondin esittämät perusteet ovat liian heikot, joille

ei mikään ole tietämätöntä, jotka hallitsevat maailmaa, jotka tietävät

kaikki:

_quae mare compescant causae; quid temperet annum;

stellae sponte sua, iussaeve, vagentur et errent;

quid premat obscurum lunae, quid proferat orbem;

quid velit et possit rerum concordia discors_;[299]

eivätkö he joskus ole kirjojensa keskellä koetelleet niitä

vaikeuksia, jotka tulevat eteen, jos he tahtovat oppia tuntemaan oman

olemuksensa? Me näemme kyllä, että sormi liikkuu ja jalka liikkuu,

että eräät elimet liikkuvat itsestään, meiltä lupaa kysymättä, toiset

meidän käskystämme; että eräänlainen pelko aiheuttaa punastumisen,

toisenlainen kalpenemisen; toinen mielikuva vaikuttaa vain pernaan,

toinen aivoihin; toinen saa meidät nauramaan, toinen itkemään;

toinen tyrmistyttää ja tärähdyttää kaikki aistimet ja pysähdyttää

jäsentemme liikkeet; toinen esine kiihoittaa vatsaa, toinen jotakin

alempaa elintä; mutta kuinka henkinen vaikutelma tekee sellaisen syvän

vaikutuksen täyteläiseen ja jähmeään esineeseen, ja minkälaatuinen on

noiden ihmeteltävien joustimien keskinäinen suhde ja yhdysside, sitä

ei kukaan ihminen koskaan ole saanut tietää. _Omnia incerta ratione et

in naturae maiestate abdita_,[300] sanoo Plinius; ja pyhä Augustinus:

_Modus, quo corporibus adhaerent spiritus ... omnino mirus est, nec

comprehendi ab homine potest; et hoc ipse homo est;_[301] ja kuitenkin

siitä ollaan niin epäilemättömän varmoja; sillä ihmiset vastaanottavat

mielipiteensä vanhojen uskojen mukana, muiden arvovaltaan luottaen

ja perusteettomasti, niinkuin ne olisivat uskonkappaleita ja

lakeja; omaksutaan se, mitä asiasta yleisesti ajatellaan, samoin

kuin jokin kielimurre; omaksutaan tämä totuus kaikkine peruste- ja

todistusrakennelmineen ja -laitteineen yhtenä kiinteänä ja jähmeänä

kappaleena, jota ei enää järkytellä, jota ei enää arvostella;

päinvastoin kukin kilvan kaunistelee ja vahvistaa tätä vallitsevaa

uskoa kaikella, mitä voi keksiä hänen järkensä, joka on notkea,

taipuisa ja kaikkiin muotoihin kuontuva työase; siten maailma tulee

ja imeytyy typeryyksiä ja valhetta täyteen. Mikä tekee, että tuskin

mitään epäillään, on se seikka, että tavallisia vaikutelmia ei koskaan

tarkemmin koetella; ei tutkita syvemmälti niiden juurta, jossa vika ja

heikkous piilee; kiistellään vain oksista; ei kysytä, onko se ja se

totta, vaan onko se niin vai näin käsitetty; ei kysytä, onko Galenus

sanonut jotakin pätevää, vaan onko hän sanonut niin vai toisinko.

Oli todellakin aivan ymmärrettävää, että tämä meidän arvostelujemme

vapauden side ja kahle, tämä uskojemme tyrannivalta levisi aina

korkeakouluihin ja tieteisiin asti; skolastisen tieteen jumala on

Aristoteles; on kuin uskontokysymys panna kiistanalaiseksi hänen

säädöksiään, kuten Lykurgoksen säädöksiä Spartassa; hänen oppinsa

on meillä erehtymättömänä lakina, vaikka se ehkä on yhtä väärä

kuin jokin toinen. En tiedä, miksi en hyväksyisi joko Platonin

ideoja, tahi Epikuroksen atomeja, tahi Leukippoksen ja Demokritoksen

täyteyttä ja tyhjyyttä, tahi Thaleen vettä, tahi Anaksimanderin

luonnon äärettömyyttä, tahi Diogeneen ilmaa, tahi Pythagoraan lukuja

ja tasasuhtaisuutta, tahi Parmenideen ääretöntä, tahi Musaioksen

Yhtä, tahi Apollodoroksen vettä ja tulta, tahi Anaksagoraan

samanlaatuisia osia, tahi Empedokleen vihamielisyyttä ja ystävyyttä,

tahi Herakleitoksen tulta, tahi mitä tahansa muuta mielipidettä

tuosta mielipiteiden ja ajatelmien äärettömästä sekavasta joukosta,

jonka tuo ihana ihmisjärki varmuudellaan ja selvänäköisyydellään

tuottaa kaikessa, mihin se puuttuu, yhtä kernaasti kuin hyväksyisin

Aristoteleen mielipiteen tuossa kysymyksessä kaiken olevaisen

alkuperusteista, jotka hän rakentaa kolmesta osasta: aine, muoto ja

tyhjyys. Ja onko mitään joutavampaa kuin tehdä tyhjyydestäkin syy

olioiden syntyyn? Tyhjyys, se on kielteinen käsite. Millä mielellä hän

on voinut siitä tehdä olevaisten olioiden syyn ja alkuperän? Sitä ei

kuitenkaan uskaltaisi järkyttää muutoin kuin logiikan harjoittamisen

vuoksi; korkeakouluissa ei väitellä mistään siksi, että sitä

epäiltäisiin, vaan tarkoitus on puolustaa koulun oppi isää sivullisten

vastaväitteitä vastaan; hänen arvovaltansa, se on loppumaali, jota

pitemmälle ei ole lupa mennä tiedon etsinnässä.

On varsin helppoa rakentaa, mitä tahtoo, oikeiksi tunnustetuille

perustuksille; sillä tämän alun sisältämän lain mukaan ja sen

säätämässä järjestyksessä saattaa helposti sommitella kokoon loput

rakennuksen osat joutumatta ristiriitaan itsensä kanssa. Näin

menetellen pidämme esitystämme hyvin perusteltuna ja haastelemme

varovasti: sillä mestareillamme on ja he saavat etukäteen niin paljon

valtaa meidän uskossamme, kuin he tarvitsevat, jotta johtopäätös sitten

tulee sellainen kuin he tahtovat, niinkuin on laita geometriassa sen

ennakolta myönnettyjen väitösten vuoksi, meidän heille antamamme

myöntymys ja hyväksymys kun tekee heille mahdolliseksi vetää meidät

mukanaan oikealle ja vasemmalle ja pyöritellä meitä mielin määrin.

Kenen edellytykset uskotaan, se on meidän mestarimme ja jumalamme; se

suunnittelee perustuksensa niin laajoiksi ja mukaviksi, että hän niiden

nojalla voi kohottaa meidät, jos tahtoo, aina pilviin asti.

Tällaisessa tinkivässä tieteen harjoittamisessa olemme pitäneet

käypänä rahana Pythagoraan sanoja, että "kutakin asiantuntijaa tulee

uskoa hänen erikoisalallaan": dialektikko turvautuu kielimieheen

sanojen merkitykseen nähden; retoriikan edustaja lainaa dialektikolta

todistelujen kaavat, runoilija soittotaiteilijalta rytmit, geometrikko

aritmetikolta suhteet; metafysikot ottavat perustuksekseen

fysiikan arvelmat; sillä jokaisella tieteellä on ennalta otaksutut

alkuperusteensa, jotenka ihmisjärki on sidottuna joka taholta. Jos

joudutte törmäämään tuota salpapuomaa vastaan, jossa pääerehdys piilee,

niin heillä on hetikohta kielellään tuo lause, että "ei pidä väitellä

niitä vastaan, jotka eivät myönnä oikeiksi alkuperusteita"; mutta eihän

ihmisillä voi olla alkuperusteita, jos Jumala ei ole ilmoittanut niitä

heille; kaikki muu, sekä alku että keskikohta että loppu, se on vain

unta ja savua. Niiden, jotka väittelevät ennakko-otaksumain nojalla,

täytyy päinvastoin ennalta otaksua se selviökin, josta väitellään;

sillä jokainen inhimillinen otaksuma ja jokainen väite on yhtä

todistusvoimainen kuin toinen, jollei järki tee eroa niiden välillä.

Niin ollen täytyy ne kaikki tyystin punnita, ja ennen kaikkia yleiset

ja ne, jotka meitä tyrannisoivat. Vakaumus tiedon varmuudesta on varma

kiihkon ja äärimmäisen epävarmuuden todiste, eikä ole kiihkoisempia

ja vähemmän filosofisia ihmisiä kuin Platonin filodoksit; on vielä

todistamatta, että tuli on lämmintä, että lumi on valkoista, että

tiedossamme on jotakin, joka on kovaa tahi pehmeätä.

Ja mitä tulee noihin vastauksiin, joista muinaisaikaisissa tarinoissa

kerrotaan, esimerkiksi että sille, joka epäili lämpöä, sanottiin,

että hän heittäytyisi tuleen, sille, joka kielsi jään kylmyyden, että

hän panisi sitä povelleen, niin ne eivät ensinkään ole varsinaisten

filosofien arvolle sopivia. Jos he olisivat jättäneet meidät

luonnolliseen tilaamme, vastaanottamaan ulkonaiset ilmiöt, mikäli

ne meille esiintyvät aistiemme välityksellä, ja jos he olisivat

antaneet meidän noudattaa yksinkertaisia ja syntymme laadun määräämiä

vaistojamme, niin he tekisivät oikein puhuessaan noin; mutta juuri

heiltä me olemme oppineet rupeamaan maailman tuomareiksi, juuri he ovat

meille luulotelleet, että "ihmisjärki on kaiken sen ylin tarkastaja,

mitä on taivaan kannen ulko- ja sisäpuolella, että se sulkee piiriinsä

kaikki, että se on kaikkivoipa, että sen avulla saadaan tietää ja

opitaan tuntemaan kaikki". Tuo vastaus olisi käypä ihmissyöjäin

keskuudessa, jotka nauttivat pitkän, levollisen ja rauhallisen elämän

onnea, vailla Aristoteleen oppeja ja tuntematta fysiikan nimeäkään;

tuo vastaus olisi ehkä parempi ja varmempi kuin kaikki ne, mitkä

heille antaa heidän järkensä ja kekseliäisyytensä; tämän vastauksen

voisivat antaa meidän kanssamme kaikki eläimet ja kaikki se, missä

luonnonlain käsky on vielä puhdas ja yksinkertainen; mutta he, he ovat

siitä luopuneet. Heidän ei pidä sanoa minulle: "se on totta, sillä te

näette ja tunnette, että niin on"; heidän tulee sanoa minulle, tunnenko

todellakin sen, mitä luulen tuntevani; ja jos sen tunnen, niin sanokoot

minulle sitten, miksi sen tunnen, ja kuinka, ja mitä; sanokoot minulle

lämmön, kylmän nimen, alkuperän, sitä koskevat erikoisseikat, sen

ominaisuudet, joka toimii, ja sen, joka on toiminnan esineenä; tahi

luopukoot sitten ammatistaan, joka on se, että he eivät omaksu eivätkä

hyväksy mitään muutoin kuin järjen tietä; se on heidän tunnuksensa

kaikissa koetuksissa; mutta totisesti, se on aivan väärä, erehdyttävä,

heikko ja voimaton tunnus.

Millä mielimme sitä koetella paremmin kuin sillä itsellään? Jos

sitä ei voi uskoa, kun se puhuu itsestään, niin se tuskin on omansa

arvostelemaan muita asioita; jos se tuntee jotakin, niin kai se ainakin

tuntee oman olemuksensa ja asuntonsa; se on sielussa ja tämän osa tahi

tuote; sillä todellinen ja varsinainen järki, jonka nimen me otamme

väärillä perusteilla, se asuu Jumalan helmassa; siellä on sen tyyssija

ja turvapaikka; sieltä se lähtee, kun Jumala suvaitsee antaa meidän

nähdä välähdyksen siitä, niinkuin Pallas hypähti esiin isänsä päästä

ruvetakseen yhteyteen maailman kanssa.

Mutta katsokaamme, mitä ihmisjärki on opettanut meille itsestään ja

sielusta, ei sielusta yleisesti, josta melkein koko filosofia tekee

taivaankappaleet ja alkukappaleet osallisiksi, eikä siitä, jonka

Thales, magneetin huomioitsemisesta joutuneena tähän otaksumaan, arveli

olevan niinsanotuilla elottomilla esineilläkin, vaan siitä, joka on

meille ominainen ja joka meidän tulee paremmin tuntea:

_Ignoratur enim, quae sit natura animai;

nata sit, an contra nascentibus insinuetur,

et simul intereat nobiscum morte dirempta,

an tenebras Orci visat vastasque lacunas,

an pecudes alias divinitus insinuet se_.[302]

Krateelle ja Dikaiarkhokselle se opetti, ettei sitä ollut ollenkaan,

vaan että ruumis liikkui niin luontaisella liikkeellään; Platonille,

että se oli itsestään liikkuva aine; Thaleelle, että se oli

luonnon-olio, joka ei levännyt; Asklepiadeelle, että se oli aistien

toimintaa; Hesiodokselle ja Anaksimanderille, että se oli jotakin

maasta ja vedestä kokoonpantua, Parmenideelle maasta ja tulesta,

Empedokleelle verestä;

_sanguineam vomit ille animam_;[303]

Posidoniukselle, Kleantheelle ja Galenukselle, että se on jonkinlaista

lämpöä tahi lämpöinen rakennelma,

_igneus est ollis vigor et coelestis origo_;[304]

Hippokrateelle, että se on läpi ruumiin levinnyt henki; Varrolle, että

se on ilmaa, joka vedetään sisään suun kautta, lämpenee keuhkoissa,

miedontuu sydämessä ja leviää kautta koko ruumiin; Zenonille, että se

oli neljän elementin hienoin ydin; Herakleides Ponticukselle, että se

oli valo; Ksenokrateelle ja egyptiläisille, että se oli vaihteleva

luku; khaldealaisille, että se oli eräänlainen kyky, vailla määrättyä

muotoa;

_habitum quendam vitalem corporis esse,

harmoniam Graeci quam dicunt_.[305]

Älkäämme unohtako Aristotelesta; hänestä on sielu se, mikä

luonnonmukaisesti panee ruumiin liikkumaan, mitä hän nimittää

Entelekheiaksi, joka on nerottomampi keksintö kuin mikään muu; sillä

hän ei puhu sielun olemuksesta, eikä alkuperästä, eikä luonnosta,

vaan huomauttaa vain sen toimintaa. Lactantius, Seneca ja paras osa

dogmaattisista filosofeista ovat tunnustaneet, että sielu on jotakin,

jota he eivät ymmärtäneet. Ja koko tämän mielipiteiden luettelon

lopuksi sanoo Cicero: _harum sententiarum quae vera sit, deus

aliquis viderit_.[306] Tunnen itsestäni, sanoo pyhä Bernhard, kuinka

käsittämätön Jumala on, koska en voi ymmärtää oman olemukseni osia.

Herakleitos, joka arveli kaiken olevan täynnä sieluja ja henkiä, väitti

kuitenkin, ettei voinut päästä niin pitkälle sielun tuntemisessa, että

sen voisi täysin saavuttaa; niin syvällisen sanoi hän sen olemuksen

olevan.

Yhtä paljon erimielisyyttä ja kiistaa on sen sijoittamisesta.

Hippokrates ja Hermophilos sijoittavat sen aivokammioon, Demokritos ja

Aristoteles kautta koko ruumiin,

_ut bona saepe valetudo quum dicitur esse

corporis, et non est tamen haec pars ulla valentis_,[307]

Epikuros vatsaan,

_hic exsultat enim pavor ac metus; haec loca circum

laetitiae mulcent_,[308]

stoalaiset sydämen ympärille ja sisään, Erasistratos pääkamaran kalvon

viereen, Empedokles vereen samoin kuin Mooseskin, ja se oli syynä,

miksi hän kielsi syömästä eläinten verta, johon niiden sielu on

yhtynyt. Galenus ajatteli, että jokaisella ruumiin osalla on sielunsa.

Straton sijoitti sen molempien kulmakarvojen väliin. _Qua facie quidem

sit animus, aut ubi habitet, ne quaerendum quidem est_,[309] sanoo

Cicero (jätän tälle miehelle kernaasti hänen omat sanansa; ryhtyisinkö

pilaamaan itse kaunopuheisuuden puhetta? sitäpaitsi ei ole suurtakaan

voittoa hänen ajatustensa sisällyksen lainaamisesta; niitä ei ole

monta, eivätkä ne ole eteviä, eivätkä tuntemattomia). Mutta syytä,

minkä vuoksi Khrysippos ja muut hänen koulukuntalaisensa todistelevat

sielun olevan sydämen ympärillä, ei ole jätettävä mainitsematta.

Sen he tekevät siitä syystä, sanoo hän, että kun tahdomme vakuuttaa

jotakin, niin panemme käden vatsallemme, ja kun tahdomme

lausua sanan Εγω, joka merkitsee minä, niin painamme alaleuan

alas vatsaa kohti. Tätä kohtaa ei sovi sivuuttaa huomauttamatta

sellaisen merkkihenkilön tyhjänpäiväisyyttä; sillä paitsi sitä, että

nuo ajatukset ovat itsessään äärettömän pintapuolisia, niin viimeksi

mainittu todistaa vain kreikkalaisille, että heillä on sielu tuossa

mainitussa paikassa; ei ole niin vireätä ihmisälyä, ettei se joskus

nukahtaisi. Miksemme uskaltaisi sitä sanoa? Arvelevathan stoalaiset,

inhimillisen järkevyyden isät, että raunioiden alle hautautuneen

miehen sielu saa ryömiä ja rehkiä kauan, ennenkuin se pääsee ulos,

se kun ei voi selviytyä taakan alta enempää kuin pyydyskuoppaan

joutunut hiiri. Eräät ovat sitä mieltä, että maailma luotiin, jotta

annettaisiin ruumiit rangaistukseksi niille hengille, jotka omasta

syystään olivat langenneet siitä puhtaudesta, johon ne olivat luodut,

ensimmäinen luominen kun oli ollut vain epäaineellinen, ja että,

mikäli ne ovat enemmän tahi vähemmän vieraantuneet henkisyydestään,

sikäli ne sijoitetaan vilkkaampiin tahi kömpelömpiin ruumiisiin; siitä

johtuu niin paljon luodun aineen erilaisuus. Mutta se henki, joka

rangaistuksekseen sai verhoksensa auringon ruumiin, se mahtoi olla

sangen harvinaisessa ja erikoisessa määrässä turmeltunut.

Meidän tiedonetsintämme äärimmäiset päät kaikki sokaistuvat, kuten

Plutarkhos sanoo historian alkupäästä, että karttojen mittakaavan

mukaan tunnettujen maiden äärissä alkavat suot, synkät metsät, erämaat

ja asumattomat seudut; siitäpä syystä karkeimmat ja lapsellisimmat

houreet tavataan pikemmin niillä, jotka käsittelevät ylevimpiä ja

syvällisimpiä asioita, syventyen uteliaisuuteensa ja itseviisauteensa.

Tieteen loppu ja alku pysyttelevät samassa typeryydessä. Katsokaa,

kuinka Platon lähtee lentämään ylös päin runollisiin pilviinsä;

katsokaa, kuinka hän puhuu jumalten kielellä; mutta mitä hän ajatteli

silloin, kun hän määritteli ihmisen kaksijalkaiseksi eläimeksi, jolla

ei ole höyheniä? tarjoten niille, joitten teki mieli häntä pilkata,

lystikkään tilaisuuden siihen; he näet höyhensivät elävän syöttökukon

ja kulkivat sitten ympäri nimittäen sitä Platonin ihmiseksi.

Entäs epikurolaiset? Mikä yksinkertaisuus pani heidät ensiksi

ajattelemaan, että heidän atominsa, joiden he sanoivat olevan

kappaleita, joilla oli jonkinlainen paino ja jotka luonnostaan

liikkuivat alaspäin, olivat rakentaneet maailman, kunnes heidän

vastustajansa huomauttivat heille, että tuon kuvauksen mukaan ei ollut

mahdollista, että ne liittyivät ja tarttuivat toisiinsa, koskapa ne

sen mukaan putosivat alas kohtisuoraan ja synnyttivät kaikkialla

yhtäsuuntaisia viivoja? Senvuoksi oli heidän pakko sittemmin antaa

niille lisäksi satunnainen sivullepäin käyvä liike ja varustaa atominsa

vielä käyrillä ja koukkuisilla pyrstöillä, tehdäkseen ne kykeneviksi

tarttumaan ja liittymään toisiinsa. Ja eivätkö sittenkin ne, jotka

väittävät tätä heidän toista ajatustaan vastaan, pane heitä ahtaalle?

"Jos atomit ovat sattumalta muodostaneet niin monenmuotoisia kuvia,

niin miksi ne eivät koskaan ole sattuneet muodostamaan taloa tahi

kenkää? Miksi ei yhtä hyvin uskota, että lukematon joukko kreikkalaisia

kirjaimia, jotka kaadettaisiin keskelle toria, saattaisivat muodostaa

Iliadin tekstin?"

"Mikä on järjellä varustettua", sanoo Zenon, "on parempaa kuin se,

mikä ei ole sillä varustettua; ei ole mitään parempaa kuin tämä

maailma; se on siis järjellä varustettu". Tämän saman todistelun

nojalla Cotta väittää, että maailma on matemaatikko; väittääpä hän,

että se on musiikkitaiteilija ja urkuri, seuraavan toisen todistelun

nojalla, joka myöskin on Zenonin laatima: "Kokonainen on suurempi

osaansa; me olemme kykenevät viisauteen ja olemme maailman osia;

se on siis viisas." Niissä moitteissa, joita filosofit lausuvat

toisillensa mielipiteittensä ja koulukuntiensa riitaisuuksien johdosta,

tapaa lukemattomia tällaisia esimerkkejä todisteluista, jotka eivät

ole vain vääriä, vaan myös typeriä, jotka eivät pysy koossa, ja

jotka eivät syytä tekijöitänsä niinkään tietämättömyydestä kuin

ajattelemattomuudesta.

Ken haalisi kokoon riittävän joukon ihmisviisauden hölmömäisyyksiä, se

voisi kertoa ihmeitä. Minä keräilen niitä kernaasti näytekokoelmana,

joka tavallaan on yhtä hyödyllinen kuin vähemmän räikeät opetukset.

Päättäkäämme niistä, mitä meidän on ajateltava ihmisestä, hänen

ymmärryksestään ja järjestään, kun kerran noissa merkkihenkilöissä,

jotka ovat kehittäneet ihmiskyvyn niin korkealle, tapaamme niin

ilmeisiä ja niin törkeitä puutteellisuuksia.

Minä puolestani uskon mieluummin, että he ovat käsitelleet tiedettä

umpimähkäisesti, kuin kaikkeen sopivaa leikkikalua, ja leikitelleet

järjellä kuin joutavanpäiväisellä ja arvottomalla kapineella,

esittäen kaikenlaisia keksintöjä ja päähänpälkähtämiä, milloin

ponnistaen parhaansa, milloin väsähtäen veltoiksi. Se sama Platon,

joka määrittelee ihmisen niin kuin kanan, sanoo toisessa paikassa

Sokrateen mukaan, ettei hän totta puhuen tiedä, mitä ihminen on, ja

ettei ole toista maailman osaa, josta olisi yhtä vaikea saavuttaa

tietoa. Tämä heidän mielipiteittensä vaihtelevaisuus ja horjuvaisuus

johtaa meidät kuin kädestä pitäen, sanattomasti, käsittämään äsken

mainitulla tavalla heidän epävarmuutensa. He tunnustavat julkisesti,

etteivät aina esitä mielipidettään avoimesti ja peittelemättä; he ovat

kätkeneet sen milloin runouden tarunomaisiin hämäriin, milloin jonkin

muun naamarin taakse, sillä meidän puutteellisuutemme tekee vielä sen,

että raaka liha ei ole aina omiaan meidän vatsallemme; täytyy antaa

sen kuivaa, huonontua ja pilaantua; he tekevät samoin; he pukevat

joskus vilpittömät ajatuksensa ja mielipiteensä hämärään muotoon ja

väärentävät ne, mukautuakseen yleisen tavan mukaan. He eivät tahdo

suoraan tunnustaa ihmisjärjen tietämättömyyttä ja heikkoutta, jotteivät

peloittaisi lapsia; mutta he paljastavat sen meille riittävästi,

ilmeisesti sekavan ja vaihemielisen tieteensä alta.

Annoin kerran Italiassa eräälle henkilölle, jolle italiankielen

puhuminen teki vaikeuksia, sen neuvon, että jos hän ei muuta pyytänyt

kuin tehdä itsensä ymmärretyksi, tahtomatta muutoin siinä kunnostautua,

niin hän voisi käyttää mitä sanoja vain tulisi hänen kielelleen,

latinalaisia, ranskalaisia, espanjalaisia tahi gascognelaisia, ja

liittämällä niihin italiankielisen päätteen hänen aina varmasti

onnistuisi osua johonkin maan murteeseen, Toscanan, Rooman, Venetsian,

Piemontin tahi Napolin, ja sopeutua yhteen jonkin kanssa niin monista

muodoista. Samaa sanon filosofiasta: siitä on niin monta muodostumaa ja

muunnosta, ja se on sanonut niin paljon, että kaikki meidän haaveemme

ja houreemme löytyvät siinä; ihmisen mielikuvitus ei voi keksiä mitään,

ei hyvää eikä pahaa, jota siinä ei olisi; _nihil tam absurde dici

potest, quod non dicatur ab aliquo philosophorum_.[310]

Ja sitä vapaammin lasken päähänpistoni julkisuuteen, varsinkin kun

tiedän, että vaikka ne ovat syntyneet omassa päässäni ja ilman

vierasta mallia, ne kuitenkin sopeutuvat yhteen jonkun muinaisajan

miehen tuumiskelujen kanssa, ja että varmaan on oleva joku, joka

sanoo: "Kas sen hän on lainannut sieltä." Elämänkatsomukseni on

luonnonomainen; en ole kutsunut mitään tieteellistä järjestelmää avuksi

sitä muodostamaan; mutta niin tyhmä kuin se onkin, kun minussa heräsi

halu esittää se julkisesti, ja kun, päästääkseni sen julkisuuteen

hiukan säädyllisemmässä asussa, ryhdyin sitä tukemaan järkisyillä ja

esimerkeillä, niin on itsestänikin ollut ihmeellistä huomata se aivan

sattumalta yhtäpitäväksi niin monien filosofisten esimerkkien ja

esitysten kanssa. Miten elämäni olin ohjannut, sen huomasin vasta kun

se jo on suoritettu ja käytetty; olen siis uusi ilmiö: epätahallinen ja

satunnainen filosofi.

Palatakseni puhumaan sielustamme: on luultavampaa, että Platon,

sijoittaessaan järjen aivoihin, vihan sydämeen ja himon maksaan, on

pikemmin tahtonut selittää sielun liikkeitä kuin jakaa ja eroitella

sen, kuten jonkin kappaleen, useampiin osiin. Ja todennäköisin

filosofien mielipiteistä on se, että yhä yksi ja sama sielu kyvyllään

päättelee, muistaa, ymmärtää, arvostelee, himoitsee ja suorittaa

kaikki muut toimintansa ruumiin eri välineiden avulla, samoin kuin

perämies ohjaa alustansa, sen kokemuksen mukaan, mikä hänellä siitä

on, milloin kiristämällä tahi höllittämällä jotakin köyttä, milloin

kohottamalla raakapuuta tahi liikuttamalla peräsintä, ohjaten yhdellä

ainoalla voimalla eri tekoja; ja että sielu sijaitsee aivoissa, mikä

näkyy siitä, että tähän elimeen koskevat haavat ja tapaturmat hetikohta

vikuuttavat sielun kykyjä. Sopii otaksua, että se sieltä leviää kautta

muun ruumiin,

_medium non deserit unquam

coeli Phoebus iter; radiis tamen omnia lustrat_,[311]

niinkuin aurinko levittää taivaasta ulos valonsa ja voimansa, ja

täyttää sillä maailman:

_Cetera pars animae, per totum dissita corpus,

paret, et ad numen mentis momenque movetur_.[312]

Eräät ovat sanoneet, että oli olemassa yleissielu, ikäänkuin suuri

ainemassa, josta kaikki yksityissielut olivat peräisin ja johon ne

palasivat, sekaantuen aina jälleen tähän yleisaineeseen:

_Deum namque ire per omnes

terrasque tractusque maris, coelumque profundum;

hinc pecudes, armenta, viros, genus omne ferarum,

quemque sibi tenues nascentem arcessere vitas;

scilicet huc reddi deinde ac resoluta referri

omnia, nec morti esse locum;_[313]

toiset ovat väittäneet, että ne vain jälleen liittyivät ja kiintyivät

siihen; toiset, että ne luotiin jumalallisesta aineesta; toiset,

että enkelit loivat ne tulesta ja ilmasta; toiset, että se tapahtui

ikimuistoisina aikoina, toiset itse tarpeen hetkellä. Eräät väittävät

niiden astuvan alas kuun kehältä ja palaavan sinne. Enimmät

muinaisajan filosofit uskoivat, että ne syntyvät isästä poikaan

samalla synnytystavalla kuin kaikki muutkin luonnolliset oliot, ja he

päättelivät tämän lasten ja isien yhdennäköisyydestä:

_instillata patris virtus tibi;_[314]

_fortes creantur fortibus et bonis;_[315]

ja siitä, että nähdään siirtyvän isästä lapsiin ei vain ruumiillisia

merkkejä, vaan myöskin yhtäläisyyttä luonnon- ja mielenlaatuun ja

sielun taipumuksiin nähden:

_denique cur acris violentia triste leonum

seminium sequitur, dolu vulpibus et fuga cervis

a patribus datur, et patrius pavor incitat artus,

-- -- -- -- --

si non certa suo quia semine seminioque

vis animi pariter crescit cum corpore toto;_[316]

päätellen, että siihen perustuu jumalan vanhurskaus, joka rankaisee

lapsissa isäin pahat teot, koskapa isäin paheiden tahra on tavallaan

tarttuneena lasten sieluun, ja heidän tahtonsa vallattomuus on yhteinen

näillekin; ja päätellen vielä lisäksi, että jos sielut olisivat

peräisin jostakin muualta, kuin luonnollisesta jälkeläisyydestä, ja

jos ne olisivat olleet jotakin muuta ruumiin ulkopuolella, niin niillä

olisi muisto ensimmäisestä olotilastaan, koskapa niille on ominaista

luontainen kyky päätellä, järkeillä ja muistaa.

_Si in corpus nascentibus insinuatur,

cur super anteactam aetatem meminisse nequimus,

nec vestigia gestarum rerum ulla tenemus_?[317]

Sillä tehdäksemme selväksi sielujemme tilan, niinkuin tahdomme,

täytyy otaksua ne täysin tiedolla varustetuiksi, silloin kun ne ovat

luonnollisessa yksinkertaisuudessaan ja puhtaudessaan, niin ollen ne

olisivat olleet sellaiset, ollen vapaat ruumiin vankeudesta, yhtä

hyvin ennenkuin ne joutuivat siihen, kuin toivomme, että ne tulevat

olemaan sellaiset sen jälkeen kuin ne ovat siitä päässeet; ja tämä

tietonsa niiden pitäisi muistaa vielä ollessaan ruumiissa, kuten Platon

sanoi, että se, mitä opimme, ei ollut muuta kuin muisto siitä, mitä

olimme tietäneet, jonka seikan jokainen voi oman kokemuksensa nojalla

väittää olevan väärän, ensiksikin koska me emme oikein muista muuta

kuin mitä meille opetetaan, ja koska, jos muisti tekisi moitteettomasti

tehtävänsä, se palauttaisi mieleemme ainakin jonkin piirteen oppimamme

ulkopuolelta; toiseksi, mitä se tiesi ollessaan puhtautensa tilassa, se

oli tosi tietoa, ja se tunsi jumalallisella älyllään asiat semmoisina

kuin ne ovat, kun sitävastoin täällä siihen istutetaan valhe ja

pahe, jos sille annetaan tietoja niistä, ja siinä se ei voi käyttää

muistiansa, koska tämä kuva ja käsitys ei koskaan ole siinä asunut.

Kun sanotaan, että ruumiin vankina oleminen tukahduttaa sen luontaiset

kyvyt, niin että ne kaikki siinä sammuvat, niin se on ensiksikin

ristiriidassa tuon toisen uskon kanssa, joka pitää sen voimia niin

suurina ja niitä sen toimia, jotka ihmiset huomaavat tässä elämässä,

niin ihmeteltävinä, että niistä on päätetty sen olleen menneisyydessä

jumalallisen ja iankaikkisen ja sen olevan tulevaisuudessa

kuolemattoman:

_Nam si tantopere est animi mutata potestas,

omnis ut actarum exciderit retinentia rerum,

non, ut opinor, ea ab letho iam longior errat_.[318]

Sitäpaitsi sielun voimia ja vaikutuksia tulee tarkastaa juuri

tässä elämässä, meidän keskuudessamme, eikä muualla; kaikki sen

muut erinomaiset avut ovat sille turhia ja hyödyttömiä; juuri sen

nykyisen tilan tulee vastata ja ilmaista koko sen kuolemattomuutta,

ja ainoastaan ihmisen elämästä se on vastuuvelvollinen. Olisi tehty

väärin, jos olisi niukennettu sen kykyjä ja voimia, jos siltä olisi

riistetty aseet, ja sitten sen vankeuden, sen heikkouden ja sairauden

aika, aika, jolloin se olisi ollut pakonalaisessa tilassa, pantaisiin

perustukseksi tuomiolle ja iankaikkiselle ja ainaiselle kadotukselle,

ja jos tyydyttäisiin ottamaan huomioon niin lyhyt aika, joka kestää

ehkä tunnin tahi pari, tahi pahimmassa tapauksessa vuosisadan, jotka

iankaikkisuuteen verraten eivät ole muuta kuin silmänräpäys, ja tämän

ajanhetken nojalla määrättäisiin ja säädettäisiin lopullisesti koko

sen oleminen; olisi myöskin kohtuuton epäsuhde antaa iankaikkisen

palkan olla seurauksena niin lyhyestä elämästä. Päästäkseen tästä

vaikeudesta ajattelee Platon, että tulevassa elämässä saatavat

palkat eivät kestä kauempaa kuin sata vuotta, ollen suhteelliset

ihmiselämän pituuteen, ja meikäläisistä filosofeista useat myöskin

ovat määränneet niille ajalliset rajat; niin ollen he arvelivat, että

sen synty oli inhimillisten olosuhteiden yleisen luonteen mukainen,

niinkuin sen elämäkin, Epikuroksen ja Demokritoksen mielipiteen mukaan,

joka on yleisimmin hyväksytty seuraavain selväin ilmiöiden nojalla:

Että nähtiin sen syntyvän samalla tavalla, mikä ruumiillekin oli

mahdollinen; nähtiin sen voimien karttuvan niinkuin ruumiillistenkin;

siinä huomattiin lapsuuden heikkous ja ajan oloon miehuuden voima

ja kypsyys ja sitten heikkeneminen ja vanhuus ja vihdoin vanhuuden

raihnaus:

_gigni pariter cum corpore et una

crescere sentimus, pariterque senescere mentem;_[319]

he huomasivat, että se oli altis erilaisille intohimoille, ja että

monet rasittavat liikutukset sitä kuohuttivat, joista se vaipui

väsymykseen ja tuskaan; että se oli altis muutoksille ja vaihdoksille,

hilpeydelle, uneliaisuudelle ja raukeudelle; että se oli herkkä

taudeille ja vammoille samoin kuin vatsa tahi jalka:

_mentem sanari corpus ut aegrum

cernimus, et flecti medicina posse videmus;_[320]

että viinin väkevyys sitä huimasi ja kiihoitti; että polttavan kuumeen

huurut järkyttivät sen tasapainoa; että sen saattoi uinuttaa uneen

käyttämällä eräänlaisia lääkkeitä ja herättää käyttämällä toisia:

_corpoream naturam animi esse necesse est,

corporeis quoniam telis ictuque laborat;_[321]

huomattiin, että raivoisan koiran pelkkä purema saattoi halvata

ja lyödä maahan kaikki sen kyvyt, ja ettei mikään, jos kuinkakin

horjumaton järki, ei mikään kyvykkäisyys, ei mikään hyve, ei mikään

filosofinen lujatuumaisuus, ei mikään voimain ponnistus voinut

vapauttaa sitä tällaisten onnettomuuksien alaisuudesta; että

viheliäisen kahlekoiran kuola, jota valui Sokrateen kädelle, järkytti

koko hänen viisautensa ja kaikki hänen suuret ja niin järjestetyt

aatteensa, tuhosi ne niin perinpohjin, ettei jäänyt jälkeäkään hänen

alkuperäisistä tiedoistaan,

_Vis ... ... ... animai

conturbatur, et ... ... ... divisa seorsum

disiectatur, eodem illo distracta veneno_,[322]

ja että tuo myrkky ei kohdannut tuossa sielussa kovempaa vastarintaa

kuin nelivuotiaan lapsen sielussa, myrkky, joka saattoi tehdä

koko filosofian, jos se pukeutuisi ihmismuotoon, raivoisaksi ja

mielettömäksi, niin että Cato, joka väänsi niskat nurin kuolemaltakin

ja kohtalolta, ei olisi saattanut sietää peilin eikä veden näkemistä,

vaan joutunut kauhun ja pelon valtaan, kun hän olisi saanut raivoisan

koiran tartunnasta taudin, jota lääkärit sanovat vesikauhuksi:

_Vis morbi distracta per artus

turbat agens animam, spumans [ut] in aequore salso

ventorum validis fervescunt viribus undae_.[323]

Mutta mitä tähän kohtaan tulee, niin filosofia on kyllä varustanut

ihmisen, jotta hän voisi kärsiä kaikkia muita onnettomuuksia,

joko kärsivällisyydellä tahi, jos se on liian vaikea saavuttaa,

pettämättömällä pelastuskeinolla, riistämällä itseltään kokonaan

tunteen; mutta ne ovat keinoja, jotka ovat omiaan sielulle, jos se on

omassa vapaudessaan ja voimissaan ja kykenee käyttämään järkeänsä ja

harkintaansa, eivätkä tällaiseen vaikeaan tilaan, jossa filosofilla

sielu muuttuu mielettömän sieluksi, menee sekaisin, menettää

tasapainonsa ja harhautuu; ja sellainen tila voi johtua monesta

syystä, esimerkiksi liian rajusta liikutuksesta, jonka sielu jollakin

voimakkaalla intohimolla voi synnyttää itsessään, tahi haavasta

jossakin ruumiin kohdassa, tahi vatsasta nousevasta höngästä, joka

huimaa meidät ja pyörryttää päätämme.

_Morbis in corporis avius errat

saepe animus, dementit enim deliraque fatur,

interdumque gravi lethargo fertur in altum

aeternumque soporem, oculis nutuque cadenti_.[324]

Minusta näyttää, että filosofit tuskin ovat koskettaneet tätä

kieltä enempää kuin erästä toistakaan yhtä tärkeätä. Heillä on aina

huulillaan, lohduttaakseen meitä kuolevaisia kohtalossamme, seuraava

vaihtoehto: "Sielu on joko kuolevainen tahi kuolematon; jos se on

kuolevainen, niin se on oleva vailla kärsimyksiä; jos se on kuolematon,

niin se parantuu parantumistaan." He eivät milloinkaan kosketa

toista haaraa: "Entä jos se pahentuu pahentumistaan?" ja jättävät

runoilijain tehtäväksi tulevilla rangaistuksilla uhkaamisen; mutta

siten käy heille pelaaminen helpoksi. He jättävät huomioon ottamatta

kaksi seikkaa, jotka usein johtuvat mieleeni heidän esityksissään.

Palaan ensinmainittuun. Tuolle sielulle käy mahdottomaksi noudattaa

stoalaisten korkeinta hyvää, joka on niin vakava ja luja; meidän

oivan viisautemme täytyy tässä kohdin antautua ja luopua aseistaan.

Sitäpaitsi he katsoivat myöskin, ihmisjärjen itserakkauden johdosta,

että kahden niin erilaisen osan kuin kuolevaisen ja kuolemattoman

yhtyminen ja yhdessäolo oli mahdoton ajatella:

_Quippe etenim mortale aeterno iungere, et una

consentire putare, et fungi mutua posse,

desipere est. Quid enim diversius esse putandum est,

aut magis inter se disiunctum discrepitansque

quam, mortale quod est, immortali atque perenni

iunctum in concilio saevas tolerare procellas_?[325]

Edelleen he tunsivat sielun vaipuvan kuolemaan, niinkuin tekee

ruumiskin:

_simul aevo fessa fatiscit_,[326]

minkä seikan Zenonin mielestä unen vertauskuva kyllin selvästi meille

todistaa; hän näet katsoo, että "se on sielun tainnostila ja voipumus

yhtä hyvin kuin ruumiin", _contrahi animum et quasi labi putat atque

decidere_:[327] Ja mitä tulee siihen ilmiöön, joka eräissä henkilöissä

huomattiin, että sen voima ja virkeys säilyi elämän loppuun, niin he

arvelivat sen johtuvan tautien erilaisuudesta, samoin kuin nähdään,

että ihmiset tällä viimeisellä hetkellään säilyttävät mikä minkin

aistin, mikä kuulon, mikä haistin vikaantumattomana, eikä tavata niin

täydellistä heikkenemistä, ettei joitakin osia jäisi koskemattomiksi ja

elinvoimaisiksi:

_Non alio pacto, quam si pes quum dolet aegri,

in nullo caput interea sit forte dolore_.[328]

Meidän älymme näkökyky suhtautuu totuuteen niinkuin tarhapöllön

silmä auringon kirkkauteen, kuten Aristoteles sanoo. Millä me

paremmin voisimme saada sen siitä vakuutetuksi kuin niin törkeällä

sokaistuksella niin ilmeisessä valossa? Sillä päinvastainen mielipide,

että sielu on kuolematon, josta Cicero sanoo, että sen, ainakin

kirjallisten todistusten mukaan, ensimmäisenä esitti Pherekydes Syrius,

joka eli Tullus-kuninkaan aikana (toiset pitävät sitä Thaleen, toiset

toisten keksimänä), on se inhimillisen tieteen osa, jota on käsitelty

suurimmalla varovaisuudella ja epäilyllä. Jyrkimpienkin dogmaatikkojen

on pakko erittäinkin tässä kohdin heittäytyä Akatemian hämärien oppien

turviin. Ei kukaan tiedä, mitä Aristoteles on väittänyt tästä asiasta,

enempää kuin mitä kaikki vanhat filosofit yleensä, jotka käsittelevät

sitä horjuvalla uskolla; _rem gratissimam promittentium magis quam

probantium_,[329] hän on kätkenyt ajatuksensa vaikeatajuisten

ja käsittämättömäin sanojen ja merkitysten pilviin ja jättänyt

kannattajansa kiistelemään yhtä paljon mielipiteestään kuin itse

asiasta.

Kaksi seikkaa teki heille tämän mielipiteen uskottavaksi, toinen,

että ilman sielujen kuolemattomuutta ei olisi enää mihin perustaa

turhamaiset toiveet kunniasta, joka on maailmassa ihmeteltävän

vaikutusvoimainen näkökohta; toinen, että, kuten Platon sanoo, on

sangen hyödyllinen usko, että paheet, vaikkakin saavat vältetyksi

inhimillisen oikeuden silmän ja tiedon, kuitenkin aina jäävät

alttiiksi jumalalliselle oikeudelle, joka niitä vainoaa vieläpä

syyllisten kuolemankin jälkeen. Ihmisessä asuu äärimmäisen voimakas

pyrkimys pitentämään olemassaoloaan; hän on pitänyt siitä huolen

kaikin keinoin; ja ruumiin säilyttämistä varten ovat hautaukset,

nimen säilyttämistä varten kunnia; hän on käyttänyt kaiken uskonsa

itsensä jälleenrakentamiseen, kiihkeästi tavoitellen onneansa, ja

itsensä tukemiseen keksinnöillään. Kun sielu levottomuudessaan ja

heikkoudessaan ei voi seistä omin jaloin, niin se yhäti etsiskelee joka

taholta lohdutuksia, toiveita ja perustuksia ja ulkonaisia esineitä,

mihin tarttua kiinni ja mistä saada vakava pohja; ja niin heikoiksi ja

haaveellisiksi kuin sen mielikuvitus ne sille tekeekin, niin se luottaa

niihin turvallisemmin ja kernaammin kuin itseensä. Mutta ihmeellistä

on, kuinka ne, jotka itsepäisimmin ovat pitäneet kiinni tästä niin

oikeutetusta ja selvästä uskosta sielujemme kuolemattomuuteen,

ovat olleet vähäväkisiä ja kykenemättömiä perustelemaan sitä

ihmisvoimillaan: _somnia sunt non docentis, sed optantis_,[330] sanoi

eräs vanha kirjailija. Ihminen voi tämän todistuksen nojalla huomata,

että hän saa kiittää onnea ja sattumaa, jos hän itsestään löytää jonkin

totuuden, koskapa silloinkaan, kun se on sattunut joutumaan hänen

käsiinsä, hänellä ei ole millä tarttua siihen ja pitää se hallussaan,

eikä hänen järjellään voimaa käyttää sitä hyväkseen. Kaikki, mitä

meidän oma järkemme ja kykymme luo, olkoonpa se totta tahi väärää,

on epävarmaa ja kiistanalaista. Rangaistakseen meidän ylpeytemme ja

osoittaakseen meidän viheliäisyytemme ja kyvyttömyytemme Jumala pani

toimeen muinaisen Baabelin tornin sekasorron ja hämmingin; kaikki, mitä

yritämme ilman hänen apuansa, kaikki, mitä näemme ilman hänen armonsa

valoa, se on vain tyhjää ja hulluutta; totuuden olemuksenkin, joka

on yksi ja muuttumaton, me turmelemme ja pilaamme heikkoudellamme,

kun onni antaa sen omaksemme. Mihin suuntaan ihminen yrittäneekin

itsestään, niin Jumala sallii aina, että hän joutuu siihen samaan

sekasortoon, josta hän antaa meille niin elävän kuvan sillä ansaitulla

rangaistuksella, jolla hän löi Nimrodin ylpeyden ja tuhosi hänen

pyramidinsa tyhjät rakentamishankkeet. _Perdam sapientiam sapientium,

et prudentiam prudentium reprobabo_.[331] Se murteiden ja kielten

erilaisuus, jolla hän hämmensi tuon työn, mitä se on muuta kuin se

mielipiteiden ja perusteiden loppumaton kiista ja ristiriita, joka

on eroittamaton inhimillisen tieteen joutavasta rakentamisesta ja

sotkee sen sekaisin. Ja tarpeellista kyllä onkin, että se sen sotkee.

Mikä meitä pitäisi aisoissa, jos meillä olisi hitunenkaan tietoa?

Se pyhä mies on minua suuresti ilahduttanut, joka sanoo: _Ipsa

veritatis occultatio aut humilitatis exercitatio est, aut elationis

attritio_.[332] Mihin itseviisauden ja röyhkeyden määrään korotammekaan

sokeutemme ja typeryytemme?

Mutta palatakseni jatkamaan esitystäni, se oli todellakin aivan

oikein, että meidät pakotettiin turvautumaan yksin Jumalaan ja hänen

armoonsa ja laupeuteensa niin jalon uskon totuuteen nähden, koskapa me

vain hänen jalomielisyydestään saamme vastaanottaa kuolemattomuuden

hedelmän, joka on iankaikkisen autuuden nauttiminen. Tunnustakaamme

vilpittömästi, että Jumala yksin ja usko on sen meille sanonut; sillä

luonnon ja järkemme opettamaa se ei ole; ja ken uudestaan tunnustelee

luontoansa ja voimiansa, sekä sisäisiä että ulkonaisia, ilman tuota

jumalallista etuoikeutta, ken tarkkaa ihmistä imartelematta häntä, se

ei ole siinä näkevä sitä voimaa eikä kykyä, joka muistuttaisi muuta

kuin kuolemaa ja maan multaa. Kuta enemmän me annamme ja olemme velkaa

ja maksamme takaisin Jumalalle, sitä kristillisemmin menettelemme.

Mitä entinen stoalainen filosofi sanoo saaneensa satunnaisesti hänen

kanssaan yhtä mieltä olevilta ihmisiltä, eikö olisi parempi, että hän

olisi saanut sen Jumalalta? _Quum de animorum aeternitate disserimus,

non leve momentum apud nos habet consensus hominum aut timentium

inferos, aut colentium. Utor hac publica persuasione_.[333]

Mutta nyt huomaa inhimillisten todisteiden heikkouden tässä asiassa

erinomaisen hyvin niistä tarumaisista seikoista, joita he ovat

liittäneet tähän mielipiteeseen saadakseen selville, mitä laatua oli

tämä meidän kuolemattomuutemme. Jättäkäämme syrjään stoalaiset (_usuram

nobis largiuntur tamquam cornicibus: diu mansuros aiunt animos; semper,

negant_),[334] jotka myöntävät sieluille tämän elämän jälkeisen elämän,

mutta rajoitetun. Levinnein ja yleisimmin omaksuttu käsitystapa, joka

paikoitellen pysyy voimassa meidän päiviimme saakka, on ollut se,

jonka perustajana pidetään Pythagorasta, ei siksi, että hän olisi

sen ensimmäisenä keksinyt, vaan koska se sai suuren merkityksen ja

saavutti paljon luottamusta senvuoksi, että hänenlaisensa arvohenkilö

sen hyväksyi, nimittäin että sielut meidän ruumiistamme lähtiessään

vain siirtyivät ruumiista toiseen, leijonasta hevoseen, hevosesta

kuninkaaseen, vaeltaen siten lakkaamatta talosta taloon; ja hän itse

sanoi muistavansa olleensa Aethalibes, sitten Euphorbos, senjälkeen

Hermotimos, ja vihdoin Pyrrhoksesta siirtyneensä Pythagorakseen ja

muistavansa itsensä kahdensadan kuuden vuoden ajalta. Eräät lisäsivät,

että nämä samat sielut joskus nousevat taivaaseen ja sitten laskeutuvat

sieltä vielä alas:

_O pater, anne aliquas in coelum hinc ire putandum est

sublimes animas, iterumque ad tarda reverti

corpora? Quae lucis miseris tam dira cupido_?[335]

Origenes väittää niiden menevän ja tulevan iankaikkisesti hyvästä

pahaan tilaan. Se mielipide, jonka Varro mainitsee, on että ne

neljän sadan neljän kymmenen vuoden kuluttua palaavat jälleen

ensimmäiseen ruumiiseensa; Khrysippos arvelee, että se tapahtuu

jonkin tuntemattoman ja rajoittamattoman ajanjakson kuluttua. Platon

(joka sanoo saaneensa Pindarokselta ja muinaisesta runoudesta tuon

uskon loppumattomiin vaihteleviin muutoksiin, jotka sielua odottavat,

sekä sen rangaistukset että sen palkinnot kun toisessa maailmassa

ovat vain ajallisesti rajoitettuja, samoin kuin sen elämä tässä

maailmassa on vain ajallista) päättää sillä olevan erinomaisen

tiedon kaikesta taivaassa, manalassa ja täällä maan päällä, missä

se on liikkunut edes takaisin ja oleskellut monilla matkoilla;

tämän kaiken se muistaa. Sen kulku on muutoin seuraavanlainen: "Ken

on elänyt hyvin, se pääsee siihen taivaankappaleeseen, johon hän

on määrätty; ken on elänyt pahasti, se muuttuu vaimoksi, ja jos

hän ei sittenkään paranna itseänsä, niin hän muuttuu eläimeksi,

jonka luonto soveltuu hänen paheellisiin elämäntapoihinsa, eikä näe

rangaistustensa loppua, ennenkuin hän on palannut synnynnäiseen

luontoonsa, puhdistuttuaan järjen voimalla hänessä olleista törkeistä,

typeristä ja alkeellisista ominaisuuksista." Mutta enpä tahdo jättää

mainitsematta sitä vastaväitettä, jonka epikurolaiset esittävät

tähän muuttamiseen ruumiista toiseen; se on lystikäs; he kysyvät:

"Mikä järjestys vallitsisi, jos kuolevien joukko sattuisi olemaan

suurempi kuin syntyvien? Olinpaikastaan pois siirtyneet sieluthan näet

joutuisivat survomaan toisiansa kilpaillessaan siitä, kuka ensiksi

pääsisi sijoittumaan siihen ja siihen uuteen koteloon." Ja he kysyvät

myöskin: "Miten ne kuluttaisivat aikansa odottaessaan, että niille

valmistettaisiin asuinsija?" Tahi jos päinvastoin syntyisi enemmän

eläimiä kuin kuolisi, niin he sanovat, että "ruumiit olisivat pahassa

pälkähässä odottaessaan, että niihin puhallettaisiin niiden sielu; ja

siten kävisi niin, että eräät niistä kuolisivat, ennenkuin ovat olleet

hengissä".

_Denique connubia ad veneris partusque ferarum

esse animas praesto, deridiculum esse videtur,

et spectare immortales mortalia membra

innumero numero, certareque praeproperanter

inter se, quae prima potissimaque insinuetur_.[336]

Toiset ovat ajatelleet sielun pysähtyvän kuolleiden ruumiiseen ja

elähdyttävän käärmeet, madot ja muut eläimet, joiden sanotaan syntyvän

meidän maatuneista jäsenistämme, jopa tuhkastammekin. Toiset jakavat

sen kuolevaiseen ja kuolemattomaan osaan; toiset kuvittelevat sen

ruumiilliseksi ja siitä huolimatta kuolemattomaksi; eräät otaksuvat,

että se on kuolematon, mutta vailla tietoa ja tuntemista. On niitäkin,

jotka ovat arvelleet, että kadotukseen tuomittujen sieluista tulee

paholaisia, ja eräät meikäläisistäkin ovat sitä mieltä, samoin kuin

Plutarkhos ajattelee pelastetuista sieluista tulevan jumalia; on näet

harvoja asioita, jotka tämä kirjailija esittää niin varmoin sanoin

kuin tämän, kun hän sitävastoin muutoin kaikkialla pysyy epäilevällä

kannalla ja kahden vaiheilla. "Täytyy olla sitä mieltä", sanoo hän,

"ja lujasti uskoa, että hyveellisten ihmisten sielut luonnon ja

jumalallisen oikeuden mukaan muuttuvat ihmisistä pyhimyksiksi ja

pyhimyksistä puolijumaliksi; ja puolijumalista, puhdistuttuaan ja

kirkastuttuaan täydellisesti, kuten puhdistusuhreissa, ja vapauduttuaan

kaikesta kärsimysten alaisuudesta ja kuolevaisuudesta, ne muuttuvat,

eivät minkään kansalaistensa säädöksen nojalla, vaan todellisuudessa

ja järjellisen todennäköisyyden mukaisesti, kokonaan ja täydellisesti

jumaliksi, saaden siten sangen onnellisen ja kunniakkaan lopun".

Mutta ken tahtoo nähdä hänen, joka kuitenkin on hillityimpiä ja

maltillisimpia joukossa, kiistelevän rohkeammin ja kertovan meille

ihmeitään tästä asiasta, sitä neuvon lukemaan hänen puheensa Kuusta

ja Sokrateen Haltijahengestä, joissa ilmeisemmin kuin missään muualla

saattaa todeta, että filosofian mysteerioilla on paljon kummallista

yhteistä runouden mysteeriain kanssa, kun ihmisymmärrys eksyy

yrittämään tutkistella ja tarkastella kaikkea loppuun asti; aivan

samoin kuin me väsyneinä ja vaivautuneina elämämme pitkästä juoksusta

vaivumme takaisin lapsuuden tilaan. Kas siinä nyt ovat ne oivat ja

varmat opetukset, jotka saamme inhimilliseltä tieteeltä kysymyksessä

sielustamme!

Yhtä huimapäistä on se, mitä se meille opettaa ruumiin osista.

Valitkaamme siitä vain esimerkki tahi pari, sillä muutoin eksyisimme

tuolle myrskyiselle ja aavalle lääketieteellisten erehdysten merelle.

Katsokaamme, ollaanko yksimielisiä edes siitä, mistä aineesta ihmiset

synnyttävät toinen toisensa; sillä mitä tulee heidän ensimmäiseen

luomiseensa, niin ei ole ihme, jos niin ylevässä ja kauan sitten

tapahtuneessa asiassa ihmisymmärrys hämmentyy ja häipyy tyhjiin.

Fysiikan tutkija Arkhelaos, jonka oppilas ja lemmikki Sokrates

Aristoksenoksen mukaan oli, sanoi, että sekä ihmiset että eläimet

oli luotu maitomaisesta liejusta, jonka lämpö pusersi esiin maasta.

Pythagoras sanoo siemenemme olevan parhaan veremme vaahtoa; Platon,

selkäytimen vuotoa, minkä hän päättää siitä, että tämä kohta

ensimmäisenä tuntee väsymystä siitostyöstä; Alkmaion pitää sitä osana

aivojen aineesta, ja että niin on, sanoo hän, näkyy siitä, että silmät

samenevat niiltä, jotka rasittavat itseänsä ylenmäärin harjoittamalla

lihallista yhteyttä; Demokritos katsoo sitä aineeksi, joka pusertuu

ulos koko ruumiin massasta, Epikuros aineeksi, joka pusertuu ulos

sielusta ja ruumiista; Aristoteles päättelee sen olevan eritettä,

joka muodostuu veren ravintoaineesta ja viimeisenä leviää jäseniimme,

toiset verta, jonka siitinelinten lämpö on kypsyttänyt ja sulattanut,

minkä he päättävät siitä, että äärimmäisissä siitosponnistuksissa

juoksee muutamia pisaroita puhdasta verta; ja tämä tuntuu olevan

todennäköisintä, jos voi saada esiin mitään todennäköistä niin

äärettömästä sekasotkusta. Entä kuinka monta ristiriitaista

mielipidettä he muodostavatkaan saadakseen tuon siemenen tekemään

vaikutuksensa! Aristoteles ja Demokritos ovat sitä mieltä, että

naisilla ei ole siementä, ja että he nautinnon ja liikkeen kiihkossa

päästävät vain eräänlaista hikeä, jolla ei ole mitään tehtävää

siitoksessa; Galenus ja hänen kannattajansa väittävät päinvastoin,

että siitos ei voi tapahtua, jolleivät siemenet yhdy. Kas tuolla

lääkärit, filosofit, oikeustieteilijät ja jumaluusoppineet torailemassa

sekaisin naistemme kanssa riitakysymyksestä: "Minkä määräajan kuluttua

naiset kantavat hedelmänsä"; ja minä kannatan oman kokemukseni

nojalla niitä heistä, jotka väittävät raskauden kestävän yksitoista

kuukautta. Maailma on rakennettu tämän kokemuksen pohjalle; ei ole

niin yksinkertaista naikkosta, joka ei voisi sanoa mielipidettään

kaikista näistä riitakysymyksistä, ja kuitenkaan emme voi päästä niistä

yksimielisiksi.

Tämä riittäköön todistamaan, että ihminen ei tunne itseään paremmin

ruumiilliselta kuin henkiseltä puolelta. Olemme asettaneet hänet

hänen itsensä tarkastettavaksi ja hänen järkensä hänen oman järkensä

arvosteltavaksi, nähdäksemme, mitä se meille siitä sanoisi. Luulen

kylliksi osoittaneeni, kuinka vähän se ymmärtää itseään; ja ken ei

ymmärrä itseään, mitä se saattaa ymmärtää? _Quasi vero mensuram ullius

rei possitagere, qui sui nesciat_.[337] Totta tosiaan, Protagoras

lasketteli meille somia juttuja väittäessään, että ihminen on kaiken

olevaisen mitta, hän, joka ei koskaan ole tuntenut edes omaa mittaansa;

jos hän sitä ei ole, niin hänen arvonsa ei salli, että jollakin

toisella luontokappaleella olisi tuo etuoikeus; mutta kun hän itsestään

puhuessaan oli niin ristiriitainen, ja kun toinen mielipide lakkaamatta

kumosi toisen, niin tuo hänelle edullinen lausunto ei ollut muuta kuin

pilaa, joka vei meidät ehdottomasti siihen johtopäätökseen, ettei

mittapuu eikä mittaaja kelvannut mihinkään. Kun Thales arvelee ihmisen

tuntemisen olevan ihmiselle hyvin vaikeaa, huomauttaa hän hänelle, että

kaiken muun tunteminen on hänelle mahdotonta.

Te, jota varten olen vastoin tapaani ottanut laatiakseni niin laajan

yhtäjaksoisen esityksen, ette kai jätä tukematta Sebondianne tuolla

tavallisella todistelutavalla, johon teitä joka päivä opetetaan, ja

harjoitatte siinä älyänne ja oppineisuuttanne; sillä tätä viimeistä

miekkailutemppua tulee käyttää vain äärimmäisenä apuneuvona; se

on epätoivoinen yritys, joka teidän tulee sallia aseillenne vain

riistääksenne vastustajaltanne hänen aseensa, ja salainen juoni, jota

tulee käyttää vain harvoin ja varovasti. On suurta hurjapäisyyttä

tuhota itsensä, tuhotakseen toisen; ei pidä tahtoa kuolla kostaaksensa,

kuten Gobrias teki; kun näet hän oli sangen tiukassa käsikähmässä

erään persialaisen ylimyksen kanssa, ja Darius tuli paikalle miekka

kädessä eikä uskaltanut iskeä, peläten lyövänsä Gobriasta, niin tämä

huusi hänelle, että hän iskisi pelkäämättä, vaikka lävistäisi heidät

molemmat. Olen nähnyt hyljättävän kohtuuttomina kaksintaistelu-aseet

ja -ehdot, jotka olivat epätoivoiset, ja joilla niiden tarjooja

saattoi itsensä ja toverinsa asemaan, missä kuolema oli molemmille

mahdoton välttää. Portugalilaiset ottivat Intian merellä vangiksi

eräitä turkkilaisia, jotka tuskastuneina vankeuteensa päättivät polttaa

poroksi sekä itsensä että herransa ja laivan, mikä heille onnistuikin

hieromalla kahta laivannaulaa vastakkain, kunnes tulenkipinä putosi

ruutitynnyreihin, joita oli siinä paikassa, missä heitä vartioitiin. Me

käsittelemme tässä tieteiden loppuääriä ja kaukaisimpia ulkopalstoja,

ja tieteissä samoin kuin hyveessä on liioittelu epätervettä. Pysytelkää

te valtatiellä; ei ole hyvä olla niin rikkiviisas ja saivarteleva.

Muistakaa mitä sanoo toskanalainen sananparsi:

_Chi troppo s'assottiglia si scavezza_.[338]

Kehoitan teitä mielipiteissänne ja puheissanne yhtä hyvin kuin

elintavoissanne ja kaikessa muussa maltillisuuteen ja kohtuullisuuteen

ja karttamaan kaikkea mullistavaa ja eriskummallista; kaikki

liioittelut ovat minulle vastenmielisiä. Teidän, joka sillä

arvovallalla, minkä ylhäinen asemanne teille antaa, ja vielä enemmän

niiden etuoikeuksien vuoksi, joita teille antavat persoonallisemmat

ominaisuutenne, voitte vain pelkällä katseellanne käskeä ketä tahdotte,

olisi pitänyt antaa tämä tehtävä jollekulle ammattimiehelle tieteiden

alalla, joka olisi aivan toisella tavalla tukenut tätä esitystä ja

muodostanut sen paljoa rikkaammaksi. Kuitenkin tämä riittää teidän

tarkoitustanne varten.

Epikuros sanoi laeista, että huonoimmatkin olivat meille niin

välttämättömät, että ilman niitä ihmiset söisivät toinen toisensa; ja

Platon näyttää toteen, että ilman lakeja me eläisimme kuin eläimet.

Meidän järkemme on vallaton, vaarallinen ja hurjapäinen työase; ei

ole helppoa yhdistää siihen järjestystä ja malttia; ja minun aikanani

huomaamme, kuinka melkeinpä kaikki ne, joissa on jotakin harvinaista,

yli muiden kohoavaa etevyyttä ja tavatonta henkistä vireyttä, ovat

hillittömän vallattomia mielipiteissään ja tavoissaan; ihan ihmeekseen

tapaa joukosta jonkun vakaantuneen ja tavalliseen seuraan sopivan.

On täysi syy määrätä ihmisjärjelle niin ahtaat rajat kuin suinkin

voi; tutkimuksissa kuten muussakin tulee laskea ja säännöstellä sen

askeleet; täytyy taidokkaasti vetää sille sen temmellystanhuan rajat.

Sitä koetetaan sitoa ja kahlehtia uskonnoilla, laeilla, tavoilla,

tieteellä, opetuksilla, ajallisilla ja iankaikkisilla rangaistuksilla

ja palkinnoilla; kuitenkin nähdään, että se liikkuvaisuudellaan ja

vallattomuudellaan pääsee irti kaikista näistä siteistä; se on tyhjää

täynnä oleva kappale, johon ei pääse mistään käsiksi ja jota ei voi

ohjata; vaihteleva ja monimuotoinen kapine, jota ei saa solmituksi eikä

kiinni pidetyksi.

Totta tosiaan, on harvoja niin vakaantuneita, voimakkaita ja

jaloluontoisia sieluja, että niiden käytöksen luottamuksella voi

uskoa niiden omaan huostaan, ja että ne voivat maltillisesti ja

ilman yltiöpäisyyttä liikkua arvostelujensa vapaudessa, tavallisten

mielipiteiden ulkopuolella: on parempi panna ne holhouksen alaisiksi.

Järki on tuhoisa miekka omistajalleenkin, jos hän ei osaa tarttua

siihen maltillisesti ja varovasti; eikä ole sitä eläintä, jonka päähän

suuremmalla syyllä pitäisi panna silmänkaihtimet, pitämään sen katseet

kiinnitettyinä ja pakotettuina eteenpäin ja estämään sitä poikkeamasta

tolalta puolelle tahi toiselle, pois niiltä pyöränraiteilta, jotka

tapa ja lait sille uurtavat. Siitä syystä teidän sopii paremmin

pysytellä totutulla ladulla, olkoonpa se mikä tahansa, kuin päästää

lentonne tuohon hillittömään vallattomuuteen. Mutta jos joku näistä

uusista opettajista yrittää tekeytyä nerokkaaksi edessänne omansa

ja teidän sielunne autuuden vahingoksi, niin suojellakseen teidät

tuolta vaaralliselta rutolta, joka leviää joka päivä hoveissanne, tämä

varjeluslääke äärimmäisessä hätätilassa on estävä tuon myrkyn tartunnan

saastuttamasta teitä ja seuraanne.

Noiden muinaisaikaisten henkien vapaus siis ja vallattomuus synnytti

filosofiassa ja inhimillisissä tieteissä useita erimielisiä

koulukuntia, kun kukin ryhtyi arvostelemaan ja valikoimaan,

määrätäkseen kantansa. Mutta nykyään, kun ihmiset kulkevat kaikki

samaa latua, _qui certis quibusdam destinatisque sententiis addicti et

consecrati sunt, ut etiam quae non probant, cogantur defendere_,[339]

ja kun omaksumme tieteet yhteiskunnan käskystä ja määräyksestä,

niin että koulut ovat kaikki samanlaisia ja niillä on samanlainen

säännöstelty järjestelmänsä ja oppisuunnitelmansa, ei enää katsota,

mitä rahat painavat ja minkä arvoisia ne ovat, vaan kukin vuorostaan

ottaa ne vastaan sen arvoisina, miksi yleinen hyväksymys ja kurssi

ne määrää; ei riidellä enää arvosta, vaan käytännöstä. Näin ollen

kaikki on yhtä hyväksyttävää; hyväksytään lääketiede samoin kuin

geometria ja silmäinkääntäjäin temput, noituudet, yhdyssiteet ja

seurustelu vainajain henkien kanssa, ennustukset, tähtientähystelyt

ja vieläpä tuo naurettava viisasten kiven etsintäkin, kaikki uskotaan

vastaanväittelemättä. Tarvitsee vain tietää, että Marsin paikka

sijaitsee keskellä käden kolmiota, Venuksen peukalossa ja Merkuriuksen

pikkusormessa, ja että kun pöytäviiva leikkaa etusormen nystyrää,

niin se on julmuuden merkki; kun se puuttuu keskiviivan alta, ja

kun luonnollinen väliviiva tekee kulman elämänviivan kanssa samassa

paikassa, niin se tietää onnetonta kuolemaa; että jos naisella

luonnonviiva on avoin, eikä sulje kulmaa elämänviivan kanssa, niin

se merkitsee, että hänestä tulee epäsiveä. Kutsun teidät itsenne

todistamaan, eikö sellaisine tieteineen mies voi mainehikkaana ja

suosittuna käydä täydestä kaikissa seuroissa.

Theophrastos sanoi, että ihmisen tieto, aistien kehittämänä, saattoi

päättää ilmiöiden syyt jossakin määrin, mutta päästyään äärimmäisiin

ja perussyihin sen täytyi pysähtyä ja kilpistyä takaisin joko oman

heikkoutensa tahi asiain vaikeuden vuoksi. Se on välittävä ja

maltillinen mielipide, että meidän kykymme voi viedä meidät erästen

asiain tietämiseen, ja että sillä on jokin määrä voimaa, jonka rajain

ulkopuolella on liian rohkeata sitä käyttää; tämä mielipide tuntuu

hyväksyttävältä ja on sovinnollisten ihmisten julistama. Mutta on

vaikea määrätä rajoja meidän järjellemme; se on utelias ja ahnas,

eikä sillä ole syytä pysähtyä pikemmin tuhannen askeleen päähän kuin

viidenkymmenenkään, se kun tietää kokemuksesta, että mikä yhdeltä on

epäonnistunut, se on toiselle onnistunut, ja mikä yhdelle vuosisadalle

oli tuntematonta, sen on seuraava selvittänyt, ja että tieteet ja

taiteet eivät synny yhdellä kertaa valamalla, vaan kehittyvät ja

muodostuvat vähitellen, käsittelemällä ja hiomalla niitä useampaan

kertaan, niinkuin karhut muodostelevat pentujaan nuoleskelemalla

niitä kiirettä pitämättä; mitä kykyni ei riitä selville saamaan, sitä

en lakkaa tutkistelemasta ja koettelemasta, ja hypistellessäni ja

muokkaillessani tuota uutta ainetta, liikutellessani ja lämmitellessäni

sitä, avaan seuraajalleni jonkin mahdollisuuden nauttia siitä

mukavammin, ja teen sen hänelle taipuisammaksi ja kuontuvammaksi,

_ut Hymettia sole

cera remollescit, tractataque pollice multas

vertitur in facies, ipsoque fit utilis usu;_[340]

samoin tekee toinen kolmannelle, ja senvuoksi vaikeus ei saa tehdä

minua epätoivoiseksi enempää kuin kykenemättömyytenikään, sillä se on

vain minun.

Ihminen on kykenevä kaikkeen yhtä hyvin kuin moniaaseen, ja jos hän

myöntää, kuten Theophrastos sanoo, tietämättömyytensä alkusyistä ja

perustotuuksista, niin heittäköön sitten huoletta sikseen koko muunkin

tieteensä; jos perustus hänellä pettää, niin koko hänen päätelmänsä on

kumossa; tieteellisellä pohdinnalla ja tiedon etsinnällä ei ole muuta

tarkoitusperää eikä loppumaalia kuin perustotuudet; jos tämä loppumaali

ei pysähdytä sen kulkua, niin se heittäytyy loputtomaan epävarmuuteen.

_Non potest aliud alio magis minusve comprehendi, quoniam omnium rerum

una est definitio comprehendendi_.[341] Mutta nyt on todennäköistä,

että jos sielu tuntisi jotakin, niin se tuntisi ennen kaikkea itsensä,

ja jos se tuntisi jonkin itsensä ulkopuolella olevan, niin se tuntisi

ennen kaikkea ruumiinsa, oman kotelonsa: kun näkee lääketieteen

suurmiesten tähän päivään asti kiistelevän keskenään ruumiimme

rakenteesta,

_Mulciber in Troiam, pro Troia stabat Apollo_,[342]

niin milloin voimme odottaa heidän pääsevän siitä yksimielisiksi? Me

olemme lähempänä itseämme kuin lumen valkeus tahi kiven painavuus

on meitä; jos ihminen ei tunne itseänsä, niin kuinka hän tuntee

toimintansa ja voimansa? Asia kylläkään ei ole niin, ettei meillä olisi

mitään todellista tietoa; mutta se on satunnaista, ja kun erehdykset

pääsevät sieluumme samaa tietä, samalla tavoin ja samoin menetelmin,

niin se ei pysty niitä huomaamaan, eikä eroittamaan totuutta valheesta.

Akatemian filosofit myönsivät jonkinlaisen arvostelun kallistumisen,

ja pitivät liian jyrkkänä sanoa, ettei ollut todennäköisempää, että

lumi oli valkeata kuin että se oli mustaa, ja että emme ole varmempia

kädestämme putoavan kiven kuin kahdeksannen taivaan liikkeestä.

Ja välttääkseen tätä vaikeutta ja eriskummaisuutta, jonka todella

onkin vaikea mahtua päähämme, he, vaikkakin pitivät varmana, ettemme

mitenkään olleet kykeneviä saavuttamaan tietoa, ja että totuus on

upotettuna pohjattomiin syvyyksiin, jonne ihmissilmä ei voi tunkea,

kuitenkin myönsivät toisten asiain olevan todennäköisempiä kuin

toiset ovat, ja uskoivat järjellään olevan kyvyn kallistua pikemmin

toisen mahdollisuuden puolelle kuin toisen; he sallivat sille tämän

kallistumisen, mutta kielsivät siltä kaiken ratkaisun.