Mitä mielen uljuuteen tulee, niin ei ole helppo osoittaa sitä

ilmeisemmin kuin tuo suuri koira, joka lähetettiin Intiasta kuningas

Aleksanterille: sille tarjottiin vastustajaksi taistelussa ensin

hirvi, sitten metsäkarju ja sitten karhu; se ei niistä välittänyt eikä

viitsinyt liikkua paikaltaan; mutta nähdessään leijonan se nousi heti,

osoittaen ilmeisesti julistavansa vain tämän arvokkaaksi ryhtymään

taisteluun kanssansa. Katumukseen ja vikojensa tuntoon nähden kerrotaan

eräästä norsusta, että se, vihan vimmassa surmattuaan ohjaajansa,

rupesi sitä niin äärettömästi suremaan, ettei se enää koskaan tahtonut

syödä, vaan heitti henkensä. Mitä armahtavaisuuteen tulee, niin

kerrotaan eräästä tiikeristä, kaikkein julmimmasta pedosta, että kun

sille oli luovutettu vuohen karitsa, niin se kärsi kaksi päivää nälkää,

ennenkuin tahtoi tehdä sille pahaa, ja kolmantena päivänä se särki

häkin, johon se oli suljettuna, mennäkseen etsimään muuta syötävää, se

kun ei tahtonut käydä karitsan, ystävänsä ja vieraansa, kimppuun. Ja

mitä yhdyselämän luoman tuttavallisuuden ja sovinnaisuuden oikeuksiin

tulee, niin eihän ole mitään tavatonta, että kasvatamme yhdessä

kissoja, koiria ja jäniksiä.

Mutta mitä kokemus opettaa niille, jotka matkustavat merillä,

erittäinkin Sisilian merellä, jäälintujen elämästä, se voittaa kaikki,

mitä ihminen voi ajatella. Minkä eläinlajin lapsivuodetta, syntymistä

ja sikiönsaamista luonto on koskaan pitänyt niin suuressa kunniassa?

Sillä runoilijat tosin kertovat, että yksi ainoa saari, Delos, joka

ennen oli liikkuva, pysähtyi liikkumattomaksi Latonan synnytystä

varten, mutta Jumala on tahtonut, että koko meri seisahtuu, tyyntyy ja

tasoittuu laineettomaksi, tuulettomaksi ja sateettomaksi siksi aikaa

kuin jäälintu tekee poikasensa, mikä tapahtuu juuri päivänseisahduksen,

vuoden lyhyimmän päivän aikana; ja sen nauttiman etuoikeuden nojalla

meillä on talvisydännä seitsemän päivää ja seitsemän yötä, joina voimme

vaaratta kulkea merillä.

Niiden naaraat eivät tunne muuta koirasta kuin kukin omansa; sen

seurassa ne elävät koko elämänsä, koskaan sitä hylkäämättä; jos se käy

heikoksi ja raihnaaksi, niin ne ottavat sen hartioilleen, kantavat sitä

kaikkialle ja palvelevat sitä sen kuolemaan saakka. Mutta mikään kyky

ei ole vielä voinut saada tietoonsa sitä ihmeellistä tekotapaa, millä

jäälintu rakentaa pesän poikasilleen, eikä arvata sen rakennusainetta.

Plutarkhos, joka oli niitä nähnyt ja käsitellyt useampia, arvelee,

että ne ovat jonkin kalan ruodoista, joita se liittää ja sitoo yhteen,

punoen ne toisiinsa, toiset pitkin-, toiset poikkipäin, ja käyristäen

ja pyöristäen niitä niin, että se lopulta muodostaa niistä pyöreän

aluksen, joka voi pysyä veden päällä. Kun se sitten on rakentanut

sen valmiiksi, niin se kantaa sen meren aallokkoon, sellaiseen

paikkaan, missä meri, tuuditellen sitä aivan hiljaa, opettaa linnun

korjaamaan sen, mikä ei ole hyvin saumattua, ja paremmin vahvistamaan

niitä kohtia, joissa se huomaa meren aaltojen saavan sen rakennuksen

pettämään ja höltymään; ja päinvastoin ne kohdat, jotka ovat liittyneet

lujiksi, ne meren aallokko nivoo ja pusertaa kireälle, niin ettei niitä

voi särkeä eikä hajoittaa eikä runnella kivittämällä eikä rauta-aseilla

muutoin kuin suurin vaivoin.

Ja mikä on vielä ihmeteltävämpää, se on sen sisäisen ontelon koko ja

muoto; se näet on rakennettu ja soviteltu sellaiseksi, ettei siihen

mahdu eikä sovi muuta kuin lintu, joka sen on rakentanut, sillä

kaikelle muulle se on pääsemätön, salvattu ja suljettu, niin ettei

siihen pääse mikään, ei edes meren vesi. Kas siinä varsin selvä ja

hyvästä lähteestä saatu kuva tuosta rakennuksesta; kuitenkin minusta

tuntuu, ettei se vielä riittävästi selvitä meille tuon rakennustavan

vaikeutta. Mutta kuinka itserakkaita olemmekaan sijoittaessamme

alapuolellemme ja arvostellessamme halveksivasti sellaista, mitä emme

voi jäljitellä emmekä ymmärtää!

Seuratakseni vielä vähän pitemmälle tätä meidän ja eläinten välistä

yhtäläisyyttä ja vastaavaisuutta, niin se etuoikeus, josta meidän

sielumme ylpeilee, että se mukauttaa oman luontonsa mukaiseksi

kaikki, mistä se muodostaa itselleen mielikuvan, että se riisuu pois

katoovaiset ja aineelliset ominaisuudet kaikesta, mitä se ottaa

vastaan, että se pakottaa esineet, jotka se katsoo tutustumisen

arvoisiksi, riisumaan ja jättämään häviäväiset ominaisuutensa ja

heittämään pois, niinkuin tarpeettomat ja arvottomat vaatteet,

paksuuden, pituuden, syvyyden, painon, värin, hajun, karheuden,

sileyden, kovuuden, pehmeyden ja kaikki aisteilla havaittavat

satunnaiset olomuodot, sovittaakseen ne kuolemattoman ja henkisen

luontonsa mukaisiksi, niin että se Rooma ja Parisi, joka minulla on

sielussani, se Parisi, jonka kuvailen mielessäni, sen kuvailen ja

tajuan vailla suuruutta ja paikallisuutta, vailla kiviä, katukivitystä

ja puistoja: tämä sama etuoikeus, sanon minä, näyttää aivan ilmeisesti

olevan eläimilläkin. Sillä torven toitotuksiin, pyssyjen paukkeeseen ja

taisteluihin tottunut hevonen, jonka näemme nukkuessaan, loikoessaan

pahnoillaan vavahtelevan ja värähtelevän, kuin jos se olisi taistelun

temmellyksessä, varmaa on, että se kuvailee mielessään äänettömän

rummunsävelen, aseettoman ja ruumiittoman armeijan:

_Quippe videbis equos fortes, quum membra jacebunt

in somnis, sudare tamen spirareque saepe,

et quasi de palma summas contendere vires_.[184]

Se jänis, jonka jäniskoira näkee unissaan, jonka jäljessä näemme sen

läähättävän nukkuessaan, ojentaen häntänsä, ravistellen polvitaipeitaan

ja jäljitellen täydellisesti juoksunsa liikkeitä, se jänis on karvaton

ja luuton:

_venantumque canes in molli saepe quiete jactant crura tamen subito,

vocesque repente mittunt, et crebras reducunt naribus auras, ut

vestigia si teneant inventa ferarum; expergefactique sequuntur inania

saepe cervorum simulacra, fugae quasi dedita cernant, donec discussis

redeant erroribus ad se_.[185]

Kun usein näemme talonkoirien unissaan murisevan ja sitten oikein

haukkuvan ja kavahtavan hereille, kuin huomaisivat jonkun vieraan

tulevan, niin tuo vieras, jonka niiden sielu näkee, on henkinen ja

aisteilla havaitsematon ihminen, vailla ulottuvaisuutta, väriä ja

tosioloisuutta:

_Consueta domi catulorum blanda propago

degere, saepe levem ex oculis volucremque soporem

discutere et corpus de terra corripere instant,

proinde quasi ignotas facies atque ora tuantur_.[186]

Mitä ruumiin kauneuteen tulee, niin pitäisi minun, ennenkuin jatkan,

tietää, olemmeko yksimielisiä sen määritelmästä. On todennäköistä,

että tuskin tiedämme, mitä kauneus itsessään ja yleisesti on,

koskapa annamme niin monta eri muotoa ihmisen kauneudelle, omalle

kauneudellemme; jos siitä olisi olemassa jokin luonnollinen määritelmä,

niin tajuaisimme, mitä se yleensä on, niinkuin tajuamme tulen lämmön.

Me kuvittelemme sen muodot millaisiksi mielemme tekee:

_turpis romano belgicus ore color_;[187]

intialaiset kuvaavat sen tummaksi ja ruskettuneeksi, paksu- ja

pöhöhuuliseksi, litteä- ja leveänenäiseksi, ja ripustavat suuria

kultarenkaita sierainten väliseen rustoon, antaen niiden riippua

suuhun asti; samoin myöskin huuliin paksuja jalokivillä koristettuja

renkaita, jotka riippuvat heidän leuallaan; ja heistä on kaunista

näyttää hampaitaan juurien alapuolelle asti. Perussa pidetään korvia

sitä kauniimpina, mitä suuremmat ne ovat, ja niitä venytetään

keinotekoisesti niin paljon kuin mahdollista; ja eräs aikalaisemme

kertoo nähneensä erään itämaisen kansan keskuudessa tuota tapaa

suurentaa korvat ja ripustaa niihin raskaita koristeita pidettävän niin

suuressa arvossa, että hän milloin tahansa saattoi pistää käsivartensa

hihoineen korvalehteen tehdyn reiän läpi.

Toisaalla on kansakuntia, jotka mustaavat hampaansa hyvin huolellisesti

ja halveksien katselevat niitä, jos ne ovat valkeat; toisaalla

värjätään ne punaisen värisiksi. Eivät vain baskien maassa naiset pidä

itseään kauniimpina, jos heidän hiuksensa on ajeltu, vaan useissa

muissakin ja, mikä on merkillisempää, eräissä kylmissäkin maissa,

kuten Plinius kertoo. Meksikon naiset pitävät kauniina otsan kapeutta,

ja kun he ajavat karvat kaikkialta muualta ruumiistaan, kasvattavat

he niitä otsaansa ja tuuhentavat niitä keinotekoisesti; ja rintojen

suuruutta he pitävät niin suuressa arvossa, että toivovat voivansa

antaa rintaa lapsilleen olkapäänsä ylitse; me pitäisimme sellaista

muotoa rumana. Italialaisten mielestä tulee kaunottaren olla kookas ja

roteva, espanjalaisten mielestä hoikka ja hento, ja meillä toinen pitää

kauniina vaaleaveristä, toinen tummaveristä, toinen pehmeätä ja hentoa,

toinen tanakkaa ja rotevaa; ken vaatii kaunottarelta herttaisuutta ja

suloa, ken taas ylvästä ryhtiä ja majesteettisuutta.

Aivan saman etusijan kauneuden puolesta, jonka Platon antaa pallon

muodolle, antavat epikurolaiset pikemminkin pyramidin tahi neliön

muodolle eivätkä voi suvaita pallonmuotoista jumalaa. Mutta oli

miten oli, luonto ei ole antanut meille tässä suhteessa suurempia

etuoikeuksia kuin muutoinkaan yleisiin lakeihinsa nähden, ja jos

arvostelemme itseämme oikein, niin huomaamme, että jos on eräitä

eläimiä, jotka tässä suhteessa ovat vähemmin suosittuja kuin me,

niin on taas toisia ja sangen lukuisia, jotka ovat suositumpia, _a

multis animalibus decore vincimur_,[188] vieläpä maaeläimiäkin, meidän

maalaisiamme; sillä mitä merieläimiin tulee, niin olemme paljon niistä

jäljessä, jos emme puhu ruumiinmuodosta, jota ei voi verrata, niin

toisenlainen se on, värin, puhtauden, kiillon ja näppäryyden puolesta;

ja yhtä paljon olemme kaikissa suhteissa jäljessä ilman eläimistä. Ja

tuo etuisuus, jota runoilijat niin painokkaasti huomauttavat, että

ruumiimme asento on pysty ja katselee taivasta, alkuperäänsä, kohti,

_pronaque quum spectent animalia cetera terram,

os homini sublime dedit caelumque tueri

jussit et erectos ad sidera tollere vultus_,[189]

se on tosiaankin pelkkää runoutta; sillä on useita pikku elukoita,

joiden silmät ovat kokonaan käännetyt taivasta kohti, ja kamelien

ja kamelikurkien kaulan asento näyttää minusta vielä pystymmältä ja

suoremmalta kuin meidän. Millä eläimillä ei ole kasvot ylhäällä ja

edessä, mitkä eivät katso suoraan eteensä ja näe, oikeassa asennossaan,

yhtä paljon taivasta ja maata kuin ihminen? Ja mitkä Platonin tahi

Ciceron mainitsemat ruumiimme rakenteen ominaisuudet eivät ole

lukemattomien eläinten käytettävissä? Ne eläimet, jotka ovat eniten

näköisiämme, ovat rumimmat ja halveksittavimmat koko joukosta, sillä

ulkonäköön ja kasvojen muotoon nähden ne ovat marakatit:

_simia quam similis, turpissima bestia, nobis_![190]

sisäisiin ja jaloimpiin elimiin nähden sika. Totta tosiaan, kun

ajattelen ihmistä aivan alastomana (niin, sitäkin sukupuolta, joka

näyttää saaneen osakseen enemmän kauneutta), hänen vikojaan, hänen

luontaista avuttomuuttaan ja hänen puutteellisuuksiaan, niin tuntuu

minusta siltä, että meillä on ollut enemmän syytä verhota itseämme

kuin millään muulla eläimellä. On ollut anteeksi annettavaa, että

olemme ottaneet avuksemme ne eläimet, joita luonto siinä suhteessa oli

suosinut enemmän kuin meitä, koristaaksemme itseämme niiden kauneudella

ja piiloutuaksemme niiltä riistämiemme villojen, höyhenten, karvojen,

silkin suojaan. Huomatkaamme sitäpaitsi, että me olemme ainoa eläin,

jonka puutteellisuus loukkaa omia tovereitamme, ja ainoat, joiden

täytyy luonnollisissa toimituksissaan piilottautua omalta lajiltaan.

Huomiota ansaitseva seikka on todella myöskin, että ammatin mestarit

määräävät lääkkeeksi rakkauden intohimoille sen ruumiin täydellisen ja

vapaan näkemisen, jota himoitsee, ja että rakkauden jäähdyttämiseksi

tarvitsee vain vapaasti nähdä se, mitä rakastaa:

_llle quod obscaenas in aperto corpore partes

viderat, in cursu qui fuit, haesit amor_.[191]

Mutta vaikkapa tuo lääkemääräys saattaakin ehkä johtua jonkin verran

vaateliaasta ja kylmenneestä mielestä, niin on kuitenkin ihmeellinen

heikkoutemme merkki se, että tottumus ja tuntemus kyllästyttävät meidät

toisiimme. Ei niinkään häveliäisyys kuin oveluus ja varovaisuus saa

naisemme niin arasti kieltämään meiltä pääsyn heidän pukuhuoneisiinsa,

ennenkuin he ovat maalatut ja koristetut näyttäytyäkseen julkisesti:

_nec Veneres nostras hoc fallit; quo magis ipsae

omnia summopere nos vitae postscenia celant,

quos retinere volunt, aôstrictoque esse in amore_;[192]

kun sitävastoin useissa eläimissä ei ole mitään, mistä emme pitäisi

ja mikä ei miellyttäisi aistejamme, niin että me niiden jätteistäkin

ja ulostuksista saamme emme vain herkullista syötävää, vaan myöskin

uhkeimmat koristeemme ja hyväthajumme. Se, mitä tässä olen sanonut,

koskee ainoastaan tavallista keskitasoamme eikä pyri siihen määrään

herjaamaan sitä, mikä on pyhää, että se tahtoisi lukea tuohon

keskitasoon kuuluviksi ne jumalalliset, yliluonnolliset ja harvinaiset

kaunottaret, joiden joskus näkee loistavan keskuudessamme kuin tähtien,

ruumiillisessa ja maallisessa verhossa.

Muuten se osuus, jonka eläimille vapaaehtoisesti myönnämme luonnon

suosionosoituksista, on niille sangen edullinen: me omaksumme

itsellemme epätodellisia ja kuviteltuja avuja, tulevia ja olemattomia

avuja, joista ihmiskyky ei itsestään voi itselleen vastata, tahi avuja,

jotka omaksumme vääryydellä, vallattomassa luulottelussamme, kuten

järjen, tiedon ja kunnian, ja niiden osaksi jätämme tosioloisia, käsin

koeteltavia ja kouraantuntuvia etuja, rauhan, levon, turvallisuuden,

viattomuuden ja terveyden, sanon, kauneimman ja runsaimman lahjan,

minkä luonto saattaa meille antaa. Niin että filosofit, vieläpä

stoalaisetkin, uskaltavat hyvinkin sanoa, että jos Herakleitos ja

Pherekydes olisivat voineet vaihtaa viisautensa terveyteen ja tällä

kaupalla päästä toinen vesitaudista, toinen täitaudista, joka häntä

vaivasi, niin he olisivat tehneet hyvän kaupan.

Tässä he kuitenkin vielä antavat suuremman arvon viisaudelle, verraten

sitä terveyteen ja pannen sen tälle vastapainoksi, kuin seuraavassa

toisessa myöskin heidän esittämässään väitteessä: he sanovat, että

jos Kirke olisi tarjonnut Odysseukselle kaksi juomaa, joista toinen

olisi muuttanut ihmisen hupsusta viisaaksi, toinen viisaasta hupsuksi,

niin Odysseuksen olisi pitänyt mieluummin valita hupsuksi tekevä juoma

kuin antaa Kirken muuttaa hänen ihmismuotonsa eläimen muodoksi, ja

väittävät, että viisaus itse olisi puhunut hänelle tähän tapaan: "Heitä

minut, jätä minut mieluummin kuin sijoitat minut asumaan aasin muodossa

ja ruumiissa." Mitä! Tuon suuren ja jumalaisen viisaudenko siis

filosofit heittävät tämän ruumiillisen ja maallisen verhon vuoksi? Emme

siis enää olekaan eläimiä etevämmät järkemme, ymmärryksemme ja sielumme

puolesta, vaan kauneutemme, kauniin hipiämme ja jäsentemme kauniin

sijoituksen puolesta, jonka vuoksi meidän tulee luopua älystämme,

järkevyydestämme ja kaikesta muusta. Mutta minä hyväksyn tuon suoran

ja avomielisen tunnustuksen; varmaankin he ovat havainneet, että nuo

avut, joista me niin iloitsemme, ovat vain tyhjää luulottelua. Vaikka

eläimillä siis olisi kaikki stoalainen hyve, tieto, viisaus ja kyky,

niin ne olisivat kuitenkin eläimiä, eivätkä silti olisi verrattavissa

kurjaan, häijyyn ja mielettömään ihmiseen. Sillä lyhyesti sanoen,

kaikki mikä ei ole niinkuin me, ei ole minkään arvoista, ja Jumalankin,

päästäkseen arvoon, täytyy olla meidän kaltaisemme, kuten kohta

osoitamme. Tästä näkyy, ettei todellinen ymmärrys saa meitä pitämään

itseämme eläimiä parempina ja eroittamaan itseämme niiden tilasta ja

yhteydestä, vaan mieletön ylpeys ja itsepäisyys.

Mutta palatakseni aineeseeni, meillä on osanamme epävakaisuus,

neuvottomuus, epävarmuus, suru, taikausko, tulevaisuuden, vieläpä

elämämme jälkeisenkin pelko, kunnianhimo, saituus, mustasukkaisuus,

kateus, hurjat, raivoisat ja hillittömät himot, sota, valhe,

epärehellisyys, parjaus ja uteliaisuus. Totta tosiaan, olemmepa

maksaneet kumman paljon liikoja tuosta kauniista järjestä, josta

ylpeilemme, ja tuosta arvostelu- ja havaintokyvystä, jos olemme sen

ostaneet tuon äärettömän intohimojen paljouden hinnasta, joiden

vallassa lakkaamatta olemme; ellemme halua vielä alleviivata, kuten

Sokrates kyllä tekee, sitä huomattavaa etuoikeuttamme muiden eläinten

rinnalla, että kun luonto niille on määrännyt vissit syyt ja rajat

lihalliselle hekumalle, niin se sitävastoin meille on siinä suhteessa

antanut vapaat ohjat joka hetki ja missä tilaisuudessa tahansa. _Ut

vinum aegrotis, quia prodest raro, nocet saepissime, melius est non

adhibere omnino, quam, spe dubiae salutis, in apertam perniciem

incurrere: sic haud scio, an melius fuerit, humano generi motum istum

celerem cogitationis, acumen, solertiam, quam rationem vocamus, quoniam

pestifera sint multis, admodum paucis salutaria, non dari omnino, quam

tam munifice et tam large dari_.[193] Mitä hyötyä voimme katsoa olleen

Varrolla ja Aristoteleella niin monien asiain ymmärtämisestä? Onko se

vapauttanut heidät ihmiselämän vaivaloisuuksista? Onko se pelastanut

heidät onnettomuuksista, jotka ahdistavat kuormain kantajaa? Ovatko

he logiikasta saaneet jotakin lievitystä leinille? Ovatko he sitä

tunteneet vähemmin siksi, että tiesivät, kuinka tuon taudin neste

kokoontuu niveliin? Ovatko he tyytyneet kuolemaan siksi, että tiesivät

erästen kansakuntain siitä iloitsevan, tahi aviopetokseen siksi, että

tiesivät vaimojen muutamin seuduin olevan yhteisiä? Päinvastoin,

vaikka he olivat tiedoissa ensi sijalla, toinen roomalaisten, toinen

kreikkalaisten keskuudessa, vieläpä aikana, jolloin tieteen kukoistus

oli kauneimmillaan, niin emme ole kuitenkaan kuulleet, että heidän

elämänsä olisi millään tavoin ollut erikoisen erinomaista; onpa

kreikkalaisella päinvastoin täysi tekeminen puhdistautuessaan eräistä

merkittävistä tahroista omassa elämässään. Onko huomattu, että aistien

nautinto ja terveys ovat maukkaampia sille, joka osaa astrologiaa ja

kielioppia ... ja häpeä ja köyhyys vähemmän kiusallisia?

_Scilicet et morbis et debilitate carebis,

et luctum et curam effugies, et tempora vitae

longa tibi post haec fato meliore dabuntur_.[194]

Olen nähnyt aikanani lukemattomia käsityöläisiä, lukemattomia

maanviljelijöitä, jotka ovat olleet viisaampia ja onnellisempia

kuin yliopiston rehtorit, ja joiden kaltainen mieluummin tahtoisin

olla. Oppineisuudella, niin minusta tuntuu, on paikkansa elämälle

tarpeellisten asiain joukossa, sellaisten kuin kunnia, aateluus,

arvokkuus, tahi korkeintaan kauneus, rikkaus ynnä muut sellaiset

ominaisuudet, jotka siinä tosin ovat hyödylliset, mutta eivät

välittömästi, ja pikemmin meidän käsitystapamme vuoksi kuin luonnon

säädöksestä. Me tuskin tarvitsemme enemmän velvollisuuksia, sääntöjä

ja lakeja elääksemme yhdyskunnassamme kuin kurjet ja muurahaiset

omassaan; ja siitä huolimatta näemme, että ne käyttäytyvät siinä

sangen järjestyksenmukaisesti ilman oppineisuutta. Jos ihminen olisi

viisas, niin hän määräisi jokaiselle asialle sen tosiarvon sen

mukaan, kuinka hyödyllinen ja omansa se on hänen elämälleen. Ken

meitä arvostelee tekojemme ja huonojen tekojemme mukaan, se tapaa

suuremman joukon erinomaisia oppimattomien kuin oppineiden keskuudessa:

tarkoitan kaikenlaisiin hyveisiin nähden. Vanhalla Roomalla näyttää

minusta olleen niitä arvokkaampia sekä rauhan että sodan toimissa

kuin tuolla oppineella Roomalla, joka itse tuhosi itsensä. Vaikka

kaikki muu olisikin samanarvoista, niin jäisi kuitenkin rehellisyys ja

viattomuus vanhan puolelle, sillä se viihtyy erinomaisen hyvin yhdessä

yksinkertaisuuden kanssa. Mutta jätän tämän aiheen, joka veisi minut

pitemmälle kuin tahtoisin mennä. Sanon vain vielä sen, että ainoastaan

vaatimattomuus ja nöyryys saattaa luoda kunnon miehen. Ei tule jättää

jokaisen itsensä arvosteltavaksi, mikä hänen velvollisuutensa on; se

pitää hänelle määrätä, eikä antaa hänen valita sitä ymmärryksensä

mukaan; muutoin me, niin äärettömän heikkoja ja vaihtelevia kuin

järkisyymme ja mielipiteemme ovat, lopulta keksimme itsellemme

velvollisuuksia, jotka panisivat meidät syömään toinen toisemme, kuten

Epikuros sanoo.

Ensimmäinen laki, minkä Jumala koskaan antoi ihmiselle, se oli

puhtaan tottelemisen laki; se oli yksinkertaisesti vain käsky, johon

nähden ihmisellä ei ollut mitään päätösvaltaa eikä sanomista, koska

totteleminen on luonnollinen velvollisuus järkevälle mielelle,

joka tunnustaa taivaallisen korkeamman ja hyvää tekevän olennon.

Tottelemisesta ja taipumisesta syntyvät kaikki muut hyveet, niinkuin

mielen ylpeydestä kaikki synti. Ja päinvastoin, ensimmäinen viettelys,

joka kohtasi ihmisluontoa paholaisen taholta, hänen ensimmäinen

myrkkynsä, hiipi meihin niistä tiedon ja tuntemuksen lupauksista, jotka

hän meille antoi: _Eritis sicut dii, scientes bonum et malum_.[195]

Ja vietelläkseen Odysseuksen ja houkutellakseen hänet vaarallisiin ja

tuhoisiin pauloihinsa, tarjoavat sireenit Homeroksen runoissa hänelle

lahjaksi tiedon. Ihmisen turmio on siinä, että hän luulee tietävänsä.

Siitähän syystä uskontomme meille niin suosittelee tietämättömyyttä,

että se on uskon ja tottelevaisuuden olennainen osa. _Cavete ne quis

vos decipiat per philosophiam et inanes seductiones, secundum elementa

mundi_.[196] Siitä ovat kaikki kaikkien oppisuuntien filosofit yhtä

mieltä, että korkein hyvä on sielun ja ruumiin rauha; mutta mistä sen

saamme?

_Ad summum, sapiens uno minor est Jove, dives,

liber, honoratus, pulcher, rex denique regum,

praecipue sanus, nisi quum pituita molesta est_.[197]

Näyttää todellakin siltä, kuin luonto ei olisi antanut meille

lohdutukseksi viheliäisessä ja surkeassa tilassamme muuta kuin

itseviisautemme. Sitähän sanoo Epiktetoskin, että "ihmisellä ei ole

mitään varsinaisesti omaansa muuta kuin luulojensa käyttö". Meillä ei

ole osanamme muuta kuin tyhjää ilmaa ja savua. Jumalilla on terveys

olemuksenaan ja sairaus vain ajateltavissa, ihmisellä päinvastoin on

onnensa vain mielikuvituksessaan, kärsimykset tosiolemuksenaan. Olemme

olleet oikeassa kehuessamme mielikuvituksemme voimaa, sillä kaikki,

mitä meillä on hyvää, on olemassa vain unelmissamme. Kuulkaapa, kuinka

tuo viheliäinen eläinparka uhmailee. "Ei ole mitään niin suloista",

sanoo Cicero, "kuin työskentely tieteiden alalla, noiden tieteiden,

sanon, joiden avulla kaiken olevaisen äärettömyys, luonnon mittaamaton

suuruus, taivas jo tässä maailmassa ja maat ja meret meille avautuvat;

ne ne ovat opettaneet meille uskonnon, itsemme hillinnän, mielen

uljuuden ja nostaneet sielumme pimeydestä, näyttääkseen sille kaikki,

mikä on ylhäistä, alhaista, ensimmäistä, viimeistä ja keskimmäistä;

ne ne tekevät meille mahdolliseksi elää hyvin ja onnellisesti, ja

opastavat meitä viettämään elämämme päivät ilman mielipahaa ja ilman

vääryyttä". Eikö tämä mies näytä puhuvan elävän ja kaikkivaltiaan

Jumalan tilasta? Ja mitä todellisuuteen tulee, niin tuhannet pikku

naiset maakylissä ovat eläneet tasaisempaa, suloisempaa ja varmempaa

elämää kuin hänen elämänsä oli:

_Deus ille fuit, deus, inclute Memmi,

qui princeps vitae vationem invenit eam, quae

nunc appellatur Sapientia, quique per artem

fluctibus e tantis vitam, tantisque tenebris,

in tam tranquilla et tam clara luce locavit_.[198]

Kas siinä sangen komeita ja kauniita sanoja; mutta varsin vähäpätöinen

sattuma pani tuon miehen ymmärryksen huonompaan kuntoon kuin

mitättömimmän paimenen ymmärryksen, huolimatta tuosta opettavasta

jumalasta ja jumalaisesta viisaudesta. Yhtä julkea on tämä

Demokritoksen kirjan lupaus: "Tulen puhumaan kaikista asioista", ja

tuo typerä nimikirjoitus "Kuolevaisista jumalista", jonka tapaamme

Aristoteleella, ja tuo Krysippoksen arvostelma, että "Dion oli yhtä

hyveellinen kuin Jumala"; ja minun Senecani sanoo tunnustavansa, että

Jumala on antanut hänelle elämän, mutta väittää, että elämisen taito

on hänen omansa; samoin kuin tämä toinen: _In virtute vere gloriamur;

quod non contingeret, si id donum a deo, non a nobis haberemus_.[199]

Seuraava väite on myös Senecan: että viisaan uljuus on yhtä suuri

kuin Jumalan, mutta inhimillisessä heikkoudessa, joten se on hänellä

suurempi kuin Jumalalla. Ei mikään ole tavallisempaa kuin että tapaa

moisia yltiöpäisyyden piirteitä. Ei kukaan meistä loukkaudu niin

suuresti nähdessään itsensä korotetuksi Jumalan vertaiseksi kuin

nähdessään itsensä alennetuksi toisten eläinten tasolle; niin paljon

arempia olemme omasta arvostamme kuin luojamme arvosta.

Mutta täytyy polkea maahan tämä typerä itserakkaus ja järkyttää

voimakkaasti ja rohkeasti niitä naurettavia perustuksia, joille

nämä väärät luulot rakentuvat. Niin kauan kuin ihminen luulee

itsellään olevan jotakin kykyä ja voimaa itsestään, niin kauan hän

ei koskaan ole tunnustava, mitä hän on velkaa herrallensa; hän on

aina tekevä kärpäsistä härkäsiä, kuten sanotaan; hänet täytyy panna

puille paljaille. Katsokaamme eräitä huomattavia esimerkkejä hänen

filosofiansa vaikutuksesta.

Kun Posidoniusta vaivasi niin tuskallinen tauti, että se pani hänet

vääntelemään käsivarsiaan ja kiristämään hampaitaan, luuli hän oikein

näyttävänsä pitkää nenää tuskalle, huutaessaan sille: "Turhaan itseäsi

vaivaat; en kuitenkaan sano sinua pahaksi." Hän tuntee samoja tuskia

kuin minun lakeijani, mutta uhmailee sillä, että pitää ainakin kielensä

koulukuntainsa lakien alaisena: _re succumbere non oportebat, verbis

gloriantem_.[200] Kun Arkesilaos poti leiniä, niin Karneades, joka

tuli häntä tervehtimään, palasi hänen luotaan aivan pahoillaan.

Arkesilaos kutsui hänet takaisin ja sanoi hänelle, osoittaen jalkojaan

ja rintaansa: "Tuolta ei ole mitään päässyt tänne." Tämä jälkimmäinen

on jonkin verran miellyttävämpi, sillä hän tuntee tuskaa ja tahtoisi

siitä päästä, mutta tämä tuska ei kuitenkaan masenna eikä lannista

hänen mieltään; edellinen pysyy jäykkänä enemmän sanoissa, pelkään mä,

kuin tositeossa. Ja Dionysius Herakleoteen, jota rasitti ankara silmien

polte, oli pakko luopua stoalaisista periaatteistansa.

Mutta jos tietäminen todella vaikuttaisikin sen, mitä he sanovat,

nimittäin vaimentaisi ja lieventäisi meitä vaivaavien onnettomuuksien

katkeruutta, niin mitä se tekisi muuta kuin samaa, mitä tietämättömyys

tekee paljoa puhtaammin ja ilmeisemmin? Satuttuaan merellä joutumaan

kovaan myrskynpuuskaan, ei filosofi Pyrrholla ollut parempaa esikuvaa

tarjottavana seuralaistensa noudatettavaksi kuin se levollisuus, jota

osoitti eräs sika, joka matkusti heidän mukanaan ja katseli tuota

myrskyä pelkäämättä.

Ohjeittensa lopuksi filosofia neuvoo meitä noudattamaan esikuvina

voimailijaa ja muulinajajaa, joilla tavallisesti näkee paljoa vähemmän

mielenkarvautta kuoleman, tuskan ja muiden vaikeuksien johdosta ja

enemmän lujuutta kuin mitä tiede koskaan antaa kellekään, joka ei ole

niihin syntynyt ja valmistunut itsestään luonnollisella tottumisella.

Mikä muu kuin tietämättömyys tekee, että lapsen hentoja jäseniä ja

hevosen raajoja on helpompi leikellä ja viileskellä kuin meidän

jäseniämme? Kuinka monta ihmistä on pelkkä mielikuvituksen voima

tehnyt sairaaksi? Näemme usein sellaisia, jotka iskettävät suontansa,

perkauttavat vatsansa ja lääkitsevät itseänsä parantaakseen tauteja,

joita tuntevat vain kuvittelussaan. Kun meiltä puuttuu todellisia

tauteja, niin tiede lainaa meille omansa: "Tuo ihonväri ennustaa teille

jotakin katarrintapaista röhkää; tämä lämmin vuodenaika uhkaa teitä

kuumeenluontoisella kiihtymyksellä; tämä vasemman kätenne elämänviivan

leikkaus tietää teille jotakin merkittävää ja läheistä pahoinvointia";

ja lopulta se käy haikailematta itse terveydenkin kimppuun: "Tämä

nuoruuden reippaus ja rotevuus ei voi pysyä aisoissa; siltä täytyy

ottaa verta ja voimaa, koska on pelättävä, että se muutoin kääntyy

teitä itseänne vastaan."

Verratkaa moisten mielikuvitelmain orjana olevan ihmisen elämää

peltomiehen elämään; jälkimmäinen noudattaa luonnollista haluaan,

arvostelee asioita vain sen mukaan, miltä ne nykyhetkellä todella

tuntuvat, ilman tiedettä ja ilman ennusteita, ja tuntee kipuja vain

silloin, kun hänellä todella niitä on, kun sitävastoin edellisellä

usein on kivitauti sielussaan ennenkuin munuaisissaan; ikäänkuin ei

olisi kylliksi aikaista kärsiä tuskaa sitten, kun se on tullut, omaksuu

hän sen ennakolta mielikuvituksessaan ja rientää sitä vastaan.

Se, mitä sanon lääketieteestä, voi soveltua esimerkiksi yleensä

kaikesta tieteestä. Siitä on johtunut tuo niiden filosofien muinainen

mielipide, jotka pitivät korkeimpana hyvänä meidän ymmärryksemme

heikkouden tunnustamista. Tietämättömyyteni tarjoaa minulle yhtä

paljon tilaisuutta toivoon kuin pelkoon; ja kun minulla ei ole muuta

sääntöä terveydelleni kuin muiden ihmisten esimerkkien ja muualla

samanlaisessa tapauksessa näkemieni tapahtumain neuvoma, niin saan

niitä kaikenlaisia ja pysähdyn vertauksiin, jotka ovat minulle

suotuisimmat. Otan terveyden vastaan avosylin, vapaana, täytenä ja

kokonaisena, ja kiihdytän haluani siitä nauttimaan sitä enemmän, kuta

vähemmän tavallinen ja kuta harvinaisempi se minulle nykyhetkellä

on; kaukana siitä, että häiritsisin sen lepoa ja suloisuutta uuden

ja väkinäisen elämäntavan katkeruudella. Eläimet osoittavat meille

kyllin selvästi, kuinka paljon sairauksia sielumme levottomuus meille

tuottaa; mitä meille kerrotaan Brasilian asukkaista, että he kuolivat

ainoastaan vanhuudesta, se selitetään johtuneeksi heidän ilmastonsa

selkeydestä ja tyyneydestä; minä selitän sen johtuneeksi pikemmin

heidän sielunsa tyyneydestä ja selkeydestä, sitä kun eivät rasittaneet

mitkään intohimot eivätkä pinnistetyt ja vastenmieliset ajatukset

ja askarrukset, koska he olivat ihmisiä, jotka elivät elämänsä

ihmeteltävässä yksinkertaisuudessa ja tietämättömyydessä, vailla

tieteitä, lakeja, kuningasta ja minkäänlaista uskontoa.

Ja mistä johtuu se, mitä kokemus osoittaa, että hienostumattomimmat

ja hidasluontoisimmat ovat voimakkaampia ja himoittavampia

lemmen toimituksissa, ja että muulinajajan rakkaus otetaan usein

suosiollisemmin vastaan kuin hienon salonkiherran, muusta kuin siitä,

että jälkimmäisessä sielun kiihtymys häiritsee hänen ruumiinsa

voimaa, murtaa ja väsyttää sen, samoin kuin se väsyttää ja häiritsee

tavallisesti sielua itseänsä. Mikä muu sen mullistaa, mikä syöksee sen

tavallisemmin raivohulluuteen, kuin sen oma tulisuus, sen terävyys,

sen vilkkaus, sanalla sanoen sen oma voima? Mistä syntyy ylevin

hulluus muusta kuin ylevimmästä viisaudesta? Samoin kuin hartaista

ystävyyssuhteista syntyy tuimia vihamielisyyksiä ja vankat terveydet

muuttuvat kuolettaviksi taudeiksi, samoin syntyvät sielujemme

harvinaisista ja ankarista myrskyistä suurenmoisimmat ja riivatuimmat

mielenviat; ei ole kuin puoli ruuvinkierrosta siirtyessä toisesta

toiseen. Mielenvikaisten ihmisten teoista näemme, kuinka hyvin hulluus

soveltuu yhteen sielumme voimakkaimpien toimintain kanssa. Jokainen

tietää, kuinka huomaamaton on välimatka vapaan hengen vallattomasta

lennosta ja korkeimman ja harvinaisen hyveen ilmauksista hulluuteen.

Platon sanoo raskasmielisiä ihmisiä paremmiksi oppimaan ja

etevämmiksi; heilläpä on myöskin enemmän taipumusta hulluuteen

kuin millään muilla. Lukemattomat henget ovat tuhoutuneet omasta

voimastaan ja notkeudestaan. Millaisen hyppäyksen onkaan äskettäin,

oman myrskyisyytensä ja tulisuutensa vaikutuksesta, tehnyt eräs

älykkäimpiä, nerokkaimpia ja tuon antiikkisen ja puhtaan runouden

hengessä kehittyneimpiä italialaisia runoilijoita,[201] mitä koskaan on

ollut olemassa? Eikö hänellä ole syytä kiitollisuuteen tuolle omalle

murhaavalle vilkkaudelleen, tuolle valolle, joka on hänet sokaissut,

tuolle järjen täsmälliselle ja jännitetylle käsityskyvylle, joka

on vienyt häneltä järjen, tuolle hartaalle ja uutteralle tietojen

etsinnälle, joka on vienyt hänet tylsyyteen, tuolle harvinaiselle

taipumukselle sielun kykyjen harjoituksiin, joka on tehnyt hänet

kykenemättömäksi kaikkeen harjoitukseen ja riistänyt häneltä sielun?

Tunsin vielä enemmän surua kuin sääliä nähdessäni hänet Ferrarassa niin

kurjassa tilassa, elävänä neronsa kuoleman jälkeen, tuntematta itseään

ja teoksiaan, jotka hänen tietämättänsä ja kuitenkin hänen nähtensä on

saatettu julkisuuteen korjaamattomina ja muodottomina.

Jos tahdotte ihmisen terveeksi, normaaliseksi, luja- ja

vakavaryhtiseksi, niin verhotkaa hänet pimeyteen, toimettomuuteen ja

unteluuteen. Meidän täytyy tyhmistyttää itsemme viisastuaksemme ja

sokaista itsemme opastaaksemme itseämme. Ja jos minulle sanotaan, että

tuosta edusta, että olemme penseitä ja tylsiä tuntemaan tuskia ja

kipua, seuraa se haitta, että se tekee meidät johdonmukaisesti myöskin

vähemmän kärkkäiksi ja persoiksi nautinnoille ja sille, mikä on hyvää,

niin se on kyllä totta, mutta kohtalomme kurjuus tekee, että meillä

ei ole yhtä paljoa nautittavaa kuin kartettavaa, ja että suurinkaan

hekuma ei koske meihin niinkuin vähäinen tuska: _segnius homines bona

quam mala sentiunt_;[202] meissä ei täysi terveys tunnu niinkuin

vähäpätöisin tauti:

_Pungit

In cute vix summa violatum plagula corpus,

quando valere nihil quemquam movet. Hoc juvat unum,

quod me non torquet latus, aut pes; cetera quisquam

vix queat aut sanum sese aut sentire valentem_.[203]

Hyvä vointimme on vain sitä, ettemme tunne pahoinvointia. Siitäpä

syystä se filosofien koulukunta, joka on antanut eniten arvoa

nautinnolle, on myöskin määritellyt sen pelkäksi tuskattomuudeksi.

Tuskattomuus, se on korkein hyvän aste, mitä ihminen saattaa toivoa,

kuten Ennius sanoi:

_nimium boni est cui nihil est mali_;[204]

sillä tuokin hivelevä ja kiihtynyt hyvän tunne, jonka tapaa eräissä

nautinnoissa ja joka näyttää kohottavan meidät yli tavallisen terveyden

ja tuskattomuuden, tuo aktiivinen, liikkuva ja niin sanoakseni polttava

ja pureva hekuma, sekin tähtää vain tuskattomuuteen päämaalinansa;

se vietti, joka ajaa meidät lihalliseen yhteyteen naisten kanssa,

se pyrkii vain poistamaan meistä sitä mielipahan tunnetta, jonka

meille tuottaa kiihkeä ja raju himo, ja tahtoo vain tyydyttää sen ja

päästä rauhaan ja olemaan tuota kiihkotilaa vailla; samoin on laita

muilla aloilla. Sanon siis, että jos yksinkertaisuus lähentää meitä

tuskattomuuteen, niin se lähentää meitä meidän oloissamme sangen

onnelliseen tilaan. Kuitenkaan ei pidä kuvitella sitä niin visusti

suljetuksi, että se olisi kokonaan vailla tunnetta; sillä Krantor oli

varsin oikeassa vastustaessaan Epikuroksen tuskattomuutta, jos sille

lasketaan niin syvät perustukset, että jopa tuskien lähestyminenkin

ja synty on siinä mahdoton. "En kiittele tuota tuskattomuutta, joka

ei ole mahdollinen eikä toivottava; olen tyytyväinen, kun en ole

sairas; mutta jos olen sairas, niin tahdon tietää, että sitä olen, ja

jos minua poltetaan poltinraudalla tahi leikataan, niin tahdon sitä

tuntea." Todella, jos perinjuurin poistettaisiin tuskan tunteminen,

niin hävitettäisiin samalla kokonaan myöskin nautinnon tunteminen,

ja lopulta tehtäisiin tyhjäksi koko ihminen. _Istud nihil dolere

non sine magna mercede contingit immanitatis in animo, stuporis in

corpore_.[205] Tuska on ihmiselle hyvä aikanaan; ei hänen tule aina

karttaa sitä eikä aina tavoitella nautintoa.

On sangen suuri lisä tietämättömyyden kunniaan, että tiede itse ajaa

meidät sen syliin, kun se ei kykene tekemään meitä kyllin jäykiksi

kestämään kärsimysten taakkaa; sen on pakko turvautua tällaiseen

sovitteluun, höllittää ohjaksiamme ja sallia meidän pelastautua

tietämättömyyden helmaan ja turvata meidät sen suosiollisella avulla

onnen kolahduksilta ja loukkauksilta. Sillä mitä muuta se tahtoo

sanoa saarnatessaan meille, että meidän tulee suunnata ajatuksemme

pois tuskista, jotka meitä ahdistavat, ja kohdistaa se menneisiin

nautintoihin, käyttää lohdutuksena nykyisessä pahassa menneen hyvän

muistoa ja kutsua avuksemme haihtunut ilo vastapainoksi sille, mikä

meitä vaivaa? _Levationes aegritudinum in avocatione a cogitanda

molestia et revocatione ad contemplandas voluptates ponit_.[206] Ellei

se ehkä, milloin sen voima ei riitä, tahdo käyttää viekkautta ja

tehdä sukkelaa temppua ja keikausta, kun sen ruumiin ja käsivarsien

voima sattuu pettämään; sillä mitä rahaa se on, en tahdo sanoa

filosofille, vaan yksinkertaisesti vakavalle miehelle, että hänelle

maksetaan kreikkalaisen viinin makeuden muistolla silloin, kun

hän todellisuudessa tuntee tulisen kuumeen polttavaa janoa? Sehän

pikemminkin tekisi hänen kauppansa kahta huonommaksi:

_Che ricordarsi il ben doppia la noia_.[207]

Samaa laatua on tämä toinen filosofian antama neuvo: että tulee

säilyttää muistissa vain mennyt onni ja haihduttaa siitä pois

kärsimämme kiusat; ikäänkuin meillä olisi vallassamme unohtamisen

taito; ja se on neuvo, jonka johdosta menetämme arvoa, vieläkin kerran.

_Suavis est laborum praeteritorum memoria_.[208]

Mitä! Filosofiako, jonka tulee antaa minulle aseet käteen

taistellakseni kohtaloa vastaan, jonka tulee karaista rohkeuteni,

polkeakseni jalkoihini kaikki ihmiselämän vastoinkäymiset, sekö alentuu

niin hemmoittelevaksi, että käskee minua pelastamaan nahkani moisilla

raukkamaisilla ja naurettavilla metkuilla? Sillä muisti ei palauta

mieleemme sitä, mitä valitsemme, vaan sen, mitä se tahtoo; vieläpä on

niin, ettei mikään paina jotakin niin elävästi muistiimme kuin halu

unohtaa se; hyvä keino, jolla saa jonkin asian säilymään sielussamme ja

kaiverretuksi siihen, on se, että kehoittaa sieluamme unohtamaan sen.

Ja totta ei ole tämä: _Est situm in nobis, ut et adversa quasi perpetua

oblivione obruamus, et secunda jucunde et suaviter meminerimus_;[209]

mutta totta on tämä: _Memini etiam quae nolo; oblivisci non possum quae

volo_.[210] Ja kenen antama on tämä neuvo? Sen, _qui se unus sapientem

profiteri sit ausus_;[211]

_qui genus humanum ingenio superavit et omnes

praestinxit, stellas exortus uti aetherius sol_.[212]

Muistin tyhjentäminen ja paljaaksi riistäminen, eikö se ole oikea ja

sopiva tie tietämättömyyteen?

_Iners malorum remedium ignorantia est_.[213]

Näemme useita tämäntapaisia ohjeita, joilla meidän sallitaan lainata

alhaisolta tyhjänpäiväisiä näennäisiä apukeinoja, milloin terävä

ja voimakas järki ei tarpeeksi tepsi, kunhan ne vain ovat meille

tyydytykseksi ja lohdutukseksi; milloin ei voida parantaa haavaa,

tyydytään turruttamaan ja peittelemään se. Luulen, että nuo filosofit

myöntävät minulle sen, että jos he voisivat luoda järjestystä ja

vakavuutta sellaiseen elämään, joka jonkinlaisesta ymmärryksen

heikkoudesta ja sairaudesta pysyisi nautinnoissa ja levollisena, niin

he suostuisivat siihen:

_Potare et spargere flores

incipiam, patiarque vel inconsultus haberi_.[214]

Monet filosofit olisivat samaa mieltä kuin Lykas: tämä, joka muutoin

oli tavoiltaan hyvin vakava ja eleli kaikessa hiljaisuudessa ja

rauhassa perheensä keskuudessa, laiminlyömättä mitään velvollisuuttansa

omaisiansa ja muita ihmisiä kohtaan, varjellen itsensä varsin visusti

kaikelta, mikä oli vahingollista, oli jonkinlaisen mielenhäiriön

johdosta saanut päähänsä erään houreen: hän näet luuli olevansa

alituisesti teattereissa katselemassa ilveilyjä, näytelmiä ja mitä

kauneimpia komedioja. Kun lääkärit olivat parantaneet hänet tästä

pahan nesteen vaikutuksesta, niin oli vähällä, ettei hän vetänyt heitä

oikeuteen, saadakseen heidät siirtämään hänet jälleen noiden suloisten

mielikuvitelmain maailmaan:

_Pol! me occidistis, amici,

non servastis, ait; cui sic extorta voluptas

et demptus per vim mentis gratissimus error_;[215]

haaveillen samoin kuin Thrasylaos, Pythodoroksen poika, joka oli siinä

luulossa, että kaikki Piraioksen satamasta lähtevät ja sinne saapuvat

laivat tekivät työtä vain häntä varten, ja iloitsi niiden onnellisesta

merimatkasta ja otti ne ilomielin vastaan. Kun hänen veljensä Kriton

oli saanut hänet palautetuksi paremmalle järjelle, kaipasi hän tuota

tilaa, jossa hän oli elänyt iloisena ja kaikesta mielipahasta vapaana.

Samaa sanoo tuo vanha kreikkalainen runonsäe, että "on varsin mukavaa,

ettei ole niin älykäs",

Εν τω φρονειν γαρ μηδεν ηδιστος βιος.[216]

Ja Salomonin Saarnaaja sanoo: "Paljosta viisaudesta on paljon harmia",

ja: "Ken hankkii viisautta, hankkii itselleen vaivaa ja levottomuutta."

Sekin, mihin filosofia yleensä antaa suostumuksensa, se viimeinen

lääke, jonka se määrää kaikenlaisessa hädässä, että voimme tehdä lopun

elämästä, jota emme jaksa kestää (_Placet? pare. Non placet?

quacumque vis, exi...[217] Pungit dolor? vel fodiat sane: si nudus es, da

jugulum, sin tectus armis Vulcaniis, id est fortitudine, resiste_[218]),

ja tuo kreikkalaisten sanantapa pidoissa, joka myöskin sovitetaan

siihen: _Aut bibat, aut abeat_,[219] joka kuuluu sopivammalta

gascognelaisen kielellä, joka muuttaa kernaasti B:n V:ksi, kuin Ciceron

kielellä:

_Vivere si recte nescis, decede peritis.

Lusisti satis, edisti satis atque bibisti;

tempus abire tibi est, ne potum largius aequo

rideat et pulset lasciva decentius aetas_;[220]

mitä se muuta on kuin sen oman kykenemättömyyden tunnustus ja

turvautumista ei vain tietämättömyyteen, vaan typeryyteenkin,

tunteettomuuteen ja olemattomuuteen?

_Democritum postquam matura vetustas

admonuit memorem motus languescere mentis,

sponte sua letho caput obvius obtulit ipse_.[221]

Sitähän sanoi Antistheneskin, että "täytyy varustaa itselleen joko

järkeä, ymmärtääkseen, tahi nuoraa, hirttäytyäkseen", ja siihenhän

viittasi Krysipposkin seuraavan, runoilija Tyrtaioksen sanan johdosta:

On mentävä miehuuteen tahi kuolemaan. Ja Krates sanoi, että "rakkauden

voi parantaa nälällä, jollei ajalla, ja jos nämä molemmat keinot eivät

ketä miellyttäisi, hirttonuoralla". Kun se Sextius, josta Seneca ja

Plutarkhos puhuvat niin kovin kiitellen, oli antautunut opiskelemaan

filosofiaa, heittäen sikseen kaiken muun, niin hän päätti heittäytyä

mereen, huomatessaan opintojensa edistymisen liian hitaaksi ja

pitkälliseksi; hän riensi kuolemaan, kun ei voinut saavuttaa tietoa.

Kas tässä mitä laki sanoi tästä asiasta: "Jos sattuu kohtaamaan jokin

suuri vastoinkäyminen, jota ei voi auttaa, niin satama on lähellä, ja

voi uimalla pelastautua pois ruumiista, kuin vuotavasta purresta; sillä

kuoleman pelko se pitää sielun sidottuna ruumiiseen eikä elämän halu."

Samoin kuin yksinkertaisuus tekee elämän miellyttävämmäksi, se tekee

sen myöskin viattomammaksi ja paremmaksi, kuten äsken jo aloin

osoittaa. "Yksinkertaiset", sanoo pyhä Paavali, "ja tietämättömät

nousevat ja omistavat taivaan"; ja me kaikkine tietoinemme, me

sukellamme helvetin syvyyksiin. En pane niin paljon huomiota

Valentianukseen, joka oli tieteen ja kirjallisuuden jyrkkä vihamies,

enkä Liciniukseen, molemmat Rooman keisareita, jotka sanoivat niitä

kaiken valtiojärjestyksen myrkyksi ja turmioksi, enkä Mohamettiin,

joka, kuten olen kuullut, kielsi tieteen uskolaisiltaan; mutta suuren

Lykurgoksen esimerkin ja arvovallan ja kunnioituksen tuota jumalaista

lakedaimonilaista valtiomuotoa kohtaan, joka oli niin suuri, niin

ihmeteltävä ja kukoisti niin kauan hyveen ja onnen puolesta, ilman

minkäänlaista tieteiden opetusta tahi harjoittamista, täytyy toden

totta painaa sangen paljon. Ne, jotka palaavat tuosta uudesta

maailmasta, jonka espanjalaiset isiemme aikana löysivät, voivat

todistaa meille, kuinka nuo kansakunnat, vailla hallitusmiehiä ja

lakeja, elävät paljon oikeudenmukaisemmin ja parempaa järjestystä

noudattaen kuin meikäläiset, joilla on enemmän virkamiehiä ja lakeja

kuin on muita ihmisiä ja kuin on tekoja...

Sitä sanoi myöskin eräs Rooman senaattori viimeisiltä vuosisadoilta,

että heidän edeltäjänsä henki haisi sipulille ja heidän vatsansa

tuoksui hyvälle omalletunnolle, ja hänen aikalaisensa päinvastoin

tuoksuivat ulospäin hyvälle hajulle, mutta sisäisesti haisivat

kaikenlaisille paheille, se on, ymmärtääkseni, että heillä oli

paljon tietoja ja kykyjä, mutta sangen vähän rehellisyyttä.

Hienostumattomuuteen, tietämättömyyteen, yksinkertaisuuteen, karkeuteen

yhtyy kernaasti viattomuus; uteliaisuus, rikkiviisaus, tiedot tuovat

mukanaan pahuuden; nöyryys, pelko, tottelevaisuus, sävyisyys, jotka

ovat pääasiat inhimillisen yhteiskunnan säilymiselle, vaativat köyhää,

kuuliaista ja itsestään vaatimattomasti ajattelevaa sielua. Kristityt

tietävät erikoisen hyvin, kuinka uteliaisuus ihmisellä on luontainen

ja alkuperäinen pahe; viisautensa ja tietojensa kartuttamisen halu se

oli ihmisheimon ensimmäinen turmio; sitä tietä se on syössyt itsensä

iankaikkiseen kadotukseen; ylpeys on sen tuho ja turmelus; ylpeys se

ajaa ihmisen poikkeamaan tavallisilta teiltä ja saa hänet omaksumaan

uusia oppeja ja mieluummin olemaan harhautuneen ja kadotuksen

tielle eksyneen joukkion johtajana, olemaan harhaopin ja valheen

koulumestarina ja opettajana kuin olemaan oppilaana totuuden koulussa

ja antamaan toisen käden johtaa ja ohjata itseänsä yleistä ja suoraa

kulkutietä myöten. Sitä ehkä tarkoittaa vanha kreikkalainen sana, että

"taikausko seuraa ylpeyttä ja tottelee sitä kuin isäänsä". Oi järjen

ylpeys, kuinka suuresti vahingoitatkaan meitä!

Kun Sokrates oli saanut tietää, että viisauden jumala oli antanut

hänelle nimen "Viisas", hämmästyi hän eikä itseään joka puolelta

tutkiessaan ja ravistellessaan löytänyt minkäänlaista perustusta tälle

jumalan päätökselle. Hän tunsi toisia yhtä oikeamielisiä, itseänsä

hillitseviä, uljaita, tietorikkaita kuin hänkin ja kaunopuheisempia,

kauniimpia ja maalle hyödyllisempiä. Vihdoin hän päätti, että hänet

oli eroitettu muista ja että hän oli viisas vain senvuoksi, ettei

hän pitänyt itseään sellaisena, ja että hänen jumalansa katsoi

erinomaiseksi typeryydeksi ihmisessä sitä, että hän luuli itseään

tietorikkaaksi ja viisaaksi, ja että hänen paras oppinsa oli

tietämättömyyden oppi, ja yksinkertaisuus hänen paras viisautensa. Pyhä

Sana julistaa viheliäisiksi ne meistä, jotka pitävät itseänsä arvossa:

"Muta ja tuhka, sanoo se heille, mitä sinulla on ylpeilemistä?" Ja

toisessa kohdassa: "Jumala on luonut ihmisen varjon kaltaiseksi"; kuka

siitä voi mitään sanoa, kun se valon poistuttua on häipynyt? Me olemme

vain tyhjyyttä.

Kaukana siitä, että kykenisimme käsittämään Jumalan ylevyyttä,

ymmärrämme kaikkein vähimmin niitä Luojamme tekoja, jotka parhaiten

kantavat hänen leimaansa ja ovat hänelle ominaisimpia. Kristityille

on uskomattoman asian kohtaaminen tilaisuus uskomiseen; tuo asia on

sitä järjenmukaisempi, kuta ihmisjärjen vastaisempi se on; jos se

olisi järjenmukainen, niin se ei enää olisi ihme; ja jos se olisi

jonkin esimerkin mukainen, niin se ei enää olisi mitään omituista.

_Melius scitur Deus nesciendo_,[222] sanoo pyhä Augustinus; ja

Tacitus: _Sanctius est ac reverentius de actis deorum credere quam

scire_;[223] ja Platon arvelee olevan jotakin julkeuden vikaa siinä,

että liian uteliaasti tavoittelemme tietoa Jumalasta ja maailmasta

ja kaiken olevaisen alkusyistä. _Atque illum quidem parentem huius

universitatis invenire, difficile; et quum iam inveneris, indicare in

vulgus, nefas_,[224] sanoo Cicero. Me kyllä sanomme: Mahtavuus, Totuus,

Vanhurskaus: ne ovat sanoja, jotka merkitsevät jotakin suurta; mutta

mitä se on, sitä emme mitenkään näe emmekä tajua. Me sanomme, että

Jumala pelkää, vihastuu, rakastaa,

_immortalia mortali sermone notantes_.[225]

Ne ovat kaikki mielenkuohuja ja -liikutuksia, jotka eivät voi asua

Jumalassa, kuin jos hän olisi meidän muotoisemme, emmekä me voi

kuvitella häntä hänen muotonsa mukaisesti. Jumala yksin voi tuntea

itsensä ja selittää tekonsa, eikä tee sitä meidän kielellämme

sattuvasti, koska hänen on alennuttava ja laskeuduttava meidän

tasollemme, jotka makaamme maassa. "Kuinka saattaa hänelle soveltua

varovaisuus, joka on välimuoto hyvän ja pahan välillä, koskapa

hänessä ei ole mitään pahaa? Entä järki ja ymmärrys, joita me

käytämme päästäksemme siitä, mikä on epäselvää, siihen, mikä on

todennäköistä, koskapa Jumalalle ei ole mikään epäselvää? Oikeus, joka

jakaa kullekin sen, mitä hänelle tulee, ja joka on luotu ihmisten

yhteiskuntaa ja yhdyselämää varten, kuinka se voi olla Jumalassa? Ja

kuinka kohtuullisuus, joka on ruumiillisten nautintojen hillitsemistä,

joilla ei ole Jumalassa mitään sijaa? Lujuus kestämään tuskaa, vaivaa

ja vaaroja on hänelle yhtä vähän ominainen, koska nuo kolme eivät

ensinkään pääse häntä lähestymään." Siksipä Aristoteles katsoo hänen

olevan yhtä vailla hyvettä kuin pahettakin. _Neque gratia neque ira

teneri potest; quod quae talia essent, imbecilla essent omnia_.[226]

Sitä totuuden tuntemiskykyä, joka meillä on, olipa se millainen

tahansa, emme ole saaneet omin voiminemme; tämän on Jumala kyllin

selvästi osoittanut meille valitsemalla alhaisten, yksinkertaisten

ja tietämättömäin joukosta todistajat ilmaisemaan meille hänen

ihmeteltävät salaisuutensa. Uskomme ei ole meidän oma hankkimamme;

se on pelkkä lahja toisen anteliaasta kädestä. Uskontoamme emme

ole saaneet järjen tahi oman ymmärryksemme avulla, vaan toisen

arvovallasta ja käskystä. Ymmärryksemme heikkous auttaa meitä siinä

enemmän kuin voima, ja sokeutemme enemmän kuin selvänäköisyytemme.

Tietämättömyytemme pikemmin kuin tietomme tekee meidät rikkaiksi tuosta

jumalallisesta tiedosta. Ei ole kumma, jos meidän luonnolliset ja

maalliset apuneuvomme eivät pysty käsittämään tuota yliluonnollista

ja taivaallista tietoa; ottakaamme se omasta puolestamme vastaan vain

tottelevaisina ja nöyrinä; sillä, kuten kirjoitettu on: "Minä masennan

viisasten viisauden ja lannistan ymmärtäväisten ymmärryksen." Missä

on tämän maailman viisas, sen kirjailija, sen väittelijä? Eikö Jumala

ole tehnyt typeryydeksi tämän maailman viisautta? Sillä koska maailma

ei ole oppinut tuntemaan Jumalaa viisaudellaan, niin hän on tahtonut

pelastaa uskovaiset saarnan tietämättömyydellä ja yksinkertaisuudella.

Niinpä tulee minun vihdoin tarkastaa, kykeneekö ihminen löytämään

mitä etsii, ja onko tuo etsintä, jota hän on harjoittanut niin monen

vuosisadan ajan, rikastuttanut hänet jollakin uudella voimalla ja

jollakin luotettavalla totuudella. Luulenpa hänen tunnustavan minulle,

että kaikki, mitä hän on voittanut niin pitkällisellä pyrkimyksellä,

on siinä, että hän on oppinut tuntemaan oman heikkoutensa.

Tietämättömyyden, joka meissä oli luontainen, olemme pitkällisellä

tutkimisella vakaannuttaneet ja vahvistaneet todeksi. Tosioppineiden

miesten on käynyt niinkuin käy tähkäpäiden: ne kohoavat kohoamistaan

ja nostavat päänsä suorana ja ylpeänä, niin kauan kuin ovat tyhjiä;

mutta kun ne kypsyttyään ovat täynnä ja kohtuisina jyvistä, niin ne

alkavat nöyrtyä ja painaa sarvensa alas; samoin ne ihmiset, jotka ovat

koetelleet kaikkea ja tutkistelleet kaikki eivätkä tästä tietojoukosta

ja niin monien eri asiain varastosta ole löytäneet mitään tukevaa eikä

lujaa eikä muuta kuin tyhjyyttä, ovat luopuneet itseviisaudestaan

ja huomanneet luonnollisen tilansa. Siitähän Velleius moittii

Cottaa ja Ciceroa, että "he ovat oppineet Philolta, etteivät ole

mitään oppineet". Pherekydes, yksi seitsemästä viisaasta, kirjoitti

kuolemaisillaan ollessaan Thaleelle ja sanoi: "Olen käskenyt omaisiani

minut haudattuaan, tuomaan sinulle kirjoitelmani. Jos ne tyydyttävät

sinut ja muut viisaat, niin julkaise ne; jos eivät, niin hävitä ne;

ne eivät sisällä mitään varmaa, mikä tyydyttäisi minut itseni; en

tahdokaan kerskua tietäväni totuutta tahi voivani sitä saavuttaa;

en paljasta asioita, vaan pikemminkin avaan ne." Kun viisaimmalta

mieheltä, joka koskaan on elänyt, kysyttiin, mitä hän tiesi,

vastasi hän tietävänsä sen, ettei hän tiennyt mitään. Hän osoitti

todeksi sen, mitä sanotaan, että suurin osa siitä, mitä tiedämme,

on pienin siitä, mitä emme tiedä, se on, että sekin, mitä luulemme

tietävämme, on osa, ja sangen pieni, meidän tietämättömyyttämme. Me

tiedämme asiat mielikuvituksessamme, sanoo Platon, emmekä tiedä niitä

todellisuudessa. _Omnes pene veteres nihil cognosci, nihil percipi,

nihil sciri posse dixerunt; angustos sensus, imbecilles animos, brevia

curricula vitae_.[227] Valerius sanoo, että Cicerokin, joka sai

kaikesta arvostaan kiittää tietoja, alkoi vanhetessaan lakata pitämästä

arvossa tieteitä; ja niin kauan kuin hän niitä käsitteli, teki hän

sen sitomatta itseään mihinkään puolueeseen, noudattaen sitä, mikä

hänestä tuntui todennäköiseltä, milloin toisessa koulukunnassa, milloin

toisessa, pysytellen aina Akatemian epäilevällä kannalla. _Dicendum

est, sed ita, ut nihil affirment, quaeram omnia, dubitans plerumque et

mihi diffidens_.[228]

Tehtäväni olisi kovin helppo, jos tahtoisin ottaa huomioon tavallisen,

keskitasoisen ihmisen, ihmisten suuren enemmistön; ja kuitenkin voisin

sen tehdä heidän oman sääntönsä nojalla, he kun eivät arvostele

totuutta äänien painavuuden, vaan niiden lukumäärän mukaan. Jättäkäämme

syrjään yhteinen kansa,

_qui vigilans stertit ...

mortua cui vita est prope iam, vivo atque videnti_,[229]

joka ei ole herännyt itsetuntoon, joka ei arvostele itseään, joka

jättää suurimman osan luontaisia kykyjään viljelemättä. Tahdon ottaa

huomioon vain korkeimmalla tasolla olevan ihmisen. Tarkastakaamme

häntä tuossa pienessä joukossa erinomaisia ja valittuja miehiä,

jotka, saatuaan luonnolta lahjaksi hyvän ja erikoisen kyvyn, vielä

ovat sitä karaisseet ja teroittaneet huolellisella hoidolla,

opiskelulla ja ammattikasvatuksella, ja kehittäneet sen korkeimmalle

viisauden asteelle, minkä se voi saavuttaa; he ovat muovailleet

sielunsa joka suuntaan ja joka kulmalta, tukeneet ja lujittaneet

sitä kaikella ulkonaisella avulla, mikä sille on ollut omiaan,

rikastuttaneet ja koristaneet sen kaikella, mitä he sen hyväksi ovat

voineet saada maailmasta ja sen ulkopuolelta; heissä on ihmisluonto

saavuttanut korkeimman kehitysasteensa. He ovat säännelleet maailman

valtiomuodoilla ja laeilla, he ovat opettaneet sitä taidoilla ja

tieteillä ja opettaneet sitä vielä ihmeteltävien elämäntapojensa

esimerkillä. En ota lukuun muita kuin nuo miehet, heidän todistuksensa

ja kokemuksensa; katsokaamme, kuinka pitkälle he ovat päässeet, ja

mihin he ovat tyytyneet; ne sairaudet ja viat, jotka tapaamme tuossa

mieskunnassa, ne voi muu maailma kyllä pelkäämättä tunnustaa omiksensa.

Ken jotakin etsii, se joutuu ennemmin tahi myöhemmin sille kohdalle,

että sanoo joko löytäneensä sen, tahi että sitä ei voi löytää, tahi

että hän on vielä sitä etsimässä. Koko filosofia jakautuu näihin

kolmeen luokkaan. Sen tarkoituksena on totuuden, tiedon, varmuuden

etsintä. Peripateetikot, epikurolaiset, stoalaiset ynnä eräät muut

luulivat löytäneensä sen; nämä ovat perustaneet ne tieteet, jotka

meillä on, ja käsitelleet niitä varmoina tietoina. Klitomakhos,

Karneades ja akateemikot pitivät etsintäänsä toivottomana ja

arvelivat, ettei totuutta voinut tajuta meidän välineillämme; näiden

lopputuloksena on ihmisen heikkous ja tietämättömyys; tällä puolueella

oli lukuisin jäsenjoukko ja jaloimmat kannattajat. Pyrrho ja muut

skeptikot tahi epekistit, joiden opinsääntöjä monet muinaisajan

miehet ovat pitäneet johdettuina Homeroksesta, seitsemästä viisaasta

ja Arkhilokoksesta ja Euripideestä, ja joihin kuuluviksi he lukevat

Zenonin, Demokritoksen, Xenophaneen, sanovat olevansa vielä totuutta

etsimässä; nämä katsovat, että ne, jotka luulevat sen löytäneensä,

erehtyvät äärettömän suuresti, ja että on liian rohkeata itserakkautta

vielä tuossa toisessakin asteessa, joka vakuuttaa, että ihmisvoimat

ovat kykenemättömät sitä saavuttamaan; sillä meidän kykymme määrän

mittaaminen, asiain vaikeuden tunteminen ja arvosteleminen, se on

suurta ja korkeinta tiedettä, ja he epäilevät, tokko ihminen siihen

kykenee:

_Nil sciri si guis putat, id quoque nescit,

an sciri possit, quo se nil scire fatetur_.[230]

Tietämättömyys, joka on itsestään tietoinen, joka arvostelee ja

tuomitsee itsensä, se ei ole täydellistä tietämättömyyttä; sitä

ollakseen, sen täytyy olla itsestään tietämätön; ja niin pyrrholaisten

julistama kanta on se, että he horjuvat, epäilevät ja etsivät,

eivät ole varmoja mistään, eivät vastaa mistään. Sielun kolmesta

toimintatavasta: kuvittelevasta, tahtovasta ja myöntävästä he

hyväksyvät kaksi ensinmainittua; viimeksi mainitun he pitävät ja

säilyttävät ratkaisemattomana, kallistumatta sitä hyväksyen puolelle

tahi toiselle vähimmässäkään määrässä.

Zenon kuvasi liikkeellä käsitystään tästä sielun kykyjen jaosta:

levitetty ja avattu käsi, se oli Mahdollisuus; puoleksi suljettu käsi

ja vähän koukistetut sormet, se oli Myöntymys; nyrkiksi suljetut

sormet, Ymmärtämys; kun hän vasemmalla kädellä sai puristetuksi

tämän nyrkin vielä ahtaammin kokoon, niin se merkitsi Tietoa. Mutta

tämä heidän mielensä suora ja jäykkä asento, joka vastaanottaa

kaikki asiat kallistumatta puoleen tahi toiseen ja myöntämättä, vie

heidät heidän ataraksiaansa, jolla ymmärretään levollista, tyyntä

elämänlaatua, vailla niitä liikutuksia, jotka meissä johtuvat

sen luulon ja tiedon vaikutuksesta, jonka me katsomme itsellämme

olevan asioista; siitä syntyvät pelko, saituus, kateus, hillittömät

himot, kunnianhimo, ylpeys, taikausko, harhaopin halu, kapina,

tottelemattomuus, itsepäisyys ja useimmat ruumiilliset kärsimykset;

vieläpä he siten välttävät myöskin arkuuden opistaan, sillä he ovat

hyvin laimeita väittelemään. He eivät pelkää vastaväitteitä; kun he

sanovat, että se, mikä on painavaa, painuu alaspäin, olisivat he

hyvin pahoillaan, jos heitä uskottaisiin; ja he haluavat, että heitä

vastaan väitetään, jotta heissä syntyisi epäilys ja päätöksen lykkäys,

joka on heidän tarkoitusperänsä. He eivät esitä väitteitään muuta

varten kuin vastustaakseen niitä, joita he luulevat meidän uskovan.

Jos kannatatte heidän väitettään, niin he ottavat yhtä kernaasti

kannattaakseen päinvastaista; kaikki on heistä yhdenvertaista; he

eivät siinä tee mitään eroitusta. Jos väitätte, että lumi on mustaa,

niin he todistelevat, että se päinvastoin on valkeata; jos sanotte,

ettei se ole kumpaakaan, niin he vuorostaan vakuuttavat, että se on

kumpaakin; jos varmasti päättämällä olette sitä mieltä, ettette tiedä

siitä mitään, niin he väittävät, että sen tiedätte; niin, ja jos,

varman selviön nojalla vakuutatte epäilevänne sitä, niin he väittävät,

ettette sitä epäile, tahi ettette voi päättää ja todistaa epäilevänne

sitä. Ja tällä äärimmäisellä epäilemisellään, joka epävarmana kaivelee

itseäänkin, he eroavat ja poikkeavat useammista mielipiteistä,

niistäkin, jotka monin tavoin ovat kannattaneet epäilystä ja

tietämättömyyttä.

Minkätähden heidän ei olisi sallittua epäillä, sanovat he, samoin kuin

dogmaattisten filosofien keskuudessa on sallittua yhden sanoa jotakin

vihreäksi, toisen keltaiseksi? Onko mahdollista esittää kellekään

myönnettäväksi tahi kiellettäväksi mitään, josta ei olisi lupa olla

kahden vaiheilla? Ja kun toiset vie joko heidän maansa tapa tahi

vanhempain opetus tahi sattuma, ikäänkuin myrsky, ilman arvostelua ja

valintaa, jopa useimmiten ennen arvosteluälyistä ikää, siihen tahi

siihen mielipiteeseen, stoalaiseen tahi epikurolaiseen koulukuntaan,

johon he sitten ovat kuin pantiksi jätettyinä, orjien tavoin sidottuina

ja kuin liimalla kiinnitettyinä, niinkuin koukkuun, jota eivät saa

irti suustaan, _ad quamcumque disciplinant, velut tempestate, delati,

ad eam tamquam ad saxum adhaerescunt_,[231] niin miksei näiden samoin

olisi sallittua säilyttää vapautensa ja tarkastella asioita sitomatta

ja orjuuttamatta itseään? _Hoc liberiores et solutiores, quod integra

illis est iudicandi potestas_.[232] Eikö ole edullista olla riippumaton

pakosta, joka sitoo toisia? Eikö ole parempi pysyä epäilevällä kannalla

kuin kevytmielisesti kietoutua niin moniin ihmisten mielikuvituksen

luomiin erehdyksiin? Eikö ole parempi jättää kantansa määräämättä

kuin sekaantua noihin mellakoiviin ja riitaisiin erimielisyyksiin?

Mitä valitsisin? "Mitä tahdotte, kunhan vain valitsette." Sepä typerä

vastaus; mutta siihen kuitenkin näyttää vievän koko dogmatismi, se

kun ei salli meidän olla tietämättä, mitä emme tiedä. Valitkaa vaikka

kaikista puolueista oivallisin; ei koskaan se ole niin varma, ettei

teidän sitä puolustaaksenne täytyisi käydä satojen vastapuolueiden

kimppuun ja vastustaa niitä. Eikö ole parempi pysyä poissa moisesta

kahakasta? Teidän on sallittua ottaa puolustaaksenne Aristoteleen

mielipidettä sielun kuolemattomuudesta niinkuin omaa kunniaanne ja

henkeänne ja väittää vääräksi ja perättömäksi Platonin mielipide siitä.

Onko näitä kiellettävä epäilemästä sitä? Jos Panaetiuksen sallitaan

pysyä mielipiteessään uhriennustuksista, unista, oraakkeleista,

tietäjänsanoista, jollaisia asioita stoalaiset eivät ensinkään epäile,

niin miksei joku viisas uskaltaisi kaikessa sitä, minkä tämä uskaltaa

sellaisessa, mitä hän on oppinut mestareiltaan, sen koulukunnan

yksimielisesti hyväksymänä, jonka kannattaja ja tunnustaja hän on?

Jos lapsi on arvostelijana, niin hän ei tiedä, mitä asia on; jos

oppinut, niin hän on ennakkoluuloinen. He ovat varanneet itselleen

ihmeteltävän edun taistelussa, kun eivät huoli varjella itseänsä;

vähät he välittävät siitä, että heitä isketään, kunhan vain saavat

iskeä; ja he pääsevät aina omilleen; jos he voittavat, niin teidän

väitteenne ei pidä paikkaansa; jos te, niin heidän; jos he hairahtuvat,

niin he toteavat tietämättömyyden; jos te, niin te toteatte sen; jos

he todistavat, ettei mitään voi tietää, niin hyvä on; jos he eivät

osaa sitä todistaa, niin hyvä on niinkin; _ut quum in eadem re paria

contrariis in partibus momenta inveniuntur, facilius ab utraque parte

assertio sustineatur_;[233] ja he pitävät tärkeänä, että huomataan

paljoa helpommin, miksi jokin asia on väärin, kuin miksi se on oikein;

miten ei ole, helpommin kuin miten on; mitä he eivät usko, helpommin

kuin mitä he uskovat.

Heidän tavalliset sanantapansa ovat: "En väitä varmasti mitään. Asia

ei ole enemmän niin kuin näinkään, toisin kuin toisinkaan. Sitä en

ymmärrä. Mahdollisuudet ovat yhtä suuret joka suuntaan. Voi yhtä hyvin

puhua puolesta kuin vastaan. Ei mikään näytä todelta, mikä ei voisi

näyttää väärältä." Heidän uskontunnustuksensa on επέχω, se

on: pidättäydyn, en liikahda. Näitä ja samansisältöisiä lauseita he

tavantakaa toistavat. Heidän tuloksensa on puhdas ja ehdoton ja sangen

täydellinen päätöksen lykkääminen ja sikseen heittäminen. He käyttävät

järkeänsä tutkistelemiseen ja pohtimiseen, mutta eivät ratkaistakseen

ja valitakseen. Ken kuvailee mielessään alituisen tietämättömyyden

tunnustuksen, katsantokannan, joka ei missään kysymyksessä taivu eikä

kallistu puoleen eikä toiseen, se käsittää oikein pyrrhonismin. Kuvaan

tätä ajatussuuntaa niin hyvin kuin voin, koska monet pitävät sitä

vaikeana ymmärtää, ja kirjailijatkin esittävät sen vähän hämärästi ja

eri tavoin.

Mitä elämän toimintoihin tulee, niin he ovat siinä suhteessa niinkuin

tavalliset ihmiset: he tottelevat ja noudattavat luonnollisia haluja,

intohimojen kiihoitusta ja pakotusta, lakien ja tapojen määräyksiä

ja tieteiden perinnäisiä sääntöjä: _non enim nos Deus ista scire,

sed tantummodo uti voluit_.[234] He antavat noiden seikkain ohjata

itseään tavallisessa toiminnassaan, ilman minkäänlaista mielipiteen

ilmaisua tahi arvostelua. Se tekee, etten voi saada oikein sopusointuun

tämän esityksen kanssa sitä, mitä kerrotaan Pyrrhosta. Hänet kuvataan

typeräksi ja kankeaksi, elintavaltaan juroksi ja seuraa vierovaksi

mieheksi, joka ei väistynyt rattaiden tieltä, eikä kiertänyt jyrkkiä

rotkoja, ja kieltäytyi noudattamasta lakeja. Se on hänen oppinsa

liioittelemista; hän ei ole tahtonut esiintyä kivenä eikä kantona;

hän on tahtonut esiintyä elävänä ihmisenä, joka puheli ja päätteli,

käytti hyväkseen kaikkia luonnollisia nautintoja ja hyvyyksiä, ja

käytti kaikkia ruumiillisia ja henkisiä kykyjään säännöllisesti ja

rehellisesti; ihmisen anastamat, mielikuvituksen luomat, luulotellut

ja väärät etuoikeudet mestaroida, käskeä ja säädellä, ne hän

rehellisesti hylkäsi ja heitti pois. Eikä olekaan sitä koulukuntaa,

jonka ei olisi pakko sallia viisaansa, jos hän tahtoo elää, taipua

paljoonkin sellaiseen, jota hän ei ymmärrä, käsitä, eikä hyväksy.

Kun hän esimerkiksi astuu laivaan lähteäkseen merelle, toteuttaa hän

tämän aikeen tietämättä, onko se oleva hänelle hyödyllinen, ja taipuu

otaksumaan, että laiva on hyvä, luotsi kokenut ja vuodenaika sovelias;

nämä seikat tosin ovat vain todennäköisiä, mutta niiden mukaan hänen on

pakko menetellä, ja antaa sen, mikä on todennäköistä, kunhan se vain

ei näytä suorastaan vastaiselta, määrätä hänen toimintansa. Hänellä

on ruumis, hänellä on sielu; aistit häntä ajavat, henki panee hänet

liikkeelle. Vaikkapa hän ei tapaisikaan itsessään tuota ominaista ja

erikoista arvostelukyvyn merkkiä, ja vaikka hän huomaisi, ettei hänen

pidä sitoa päätöstänsä, koskapa saattaa olla jotakin väärää samanlaista

kuin tämä tosi, niin hän ei jätä hoitamatta elämänsä tehtäviä

täydelleen ja soveliaalla tavalla. Kuinka paljon onkaan tieteitä, jotka

tunnustavat olevansa enemmän olettamusta kuin tietoa, jotka eivät

ratkaise, mikä on totta, mikä ei, vaan noudattavat vain sitä, mikä on

todennäköistä! On olemassa, sanovat ne, totta ja epätotta, ja me voimme

etsiä sitä, mutta emme varmuudella määrätä sitä kouraantuntuvasti.

Meille on paljoa parempi, että annamme maailmanjärjestyksen ohjailla

itseämme, sitä liioin tutkistelematta; ennakkoluuloilta varjeltu sielu

pääsee ihmeellisen helposti levollisuuteen; ihmiset, jotka arvostelevat

ja mestaroivat tuomareitaan, eivät koskaan tottele heitä niin kuin

tulee.

Kuinka paljon tottelevaisempia sekä uskonnon että valtion laeille

ja helpompia ohjata ovatkaan yksinkertaiset ja tungettelevasta

uteliaisuudesta vapaat henget kuin ne, jotka valvovat ja paimentelevat

Jumalan ja ihmisten asioita! Ei ole ihmisen tekemää keksintöä,

joka olisi niin todennäköinen ja hyödyllinen; tämä näyttää

ihmisen alastomana ja tyhjänä, luontaisen heikkoutensa tuntevana,

soveliaana vastaanottamaan ylhäältä jonkin ulkonaisen voiman, vailla

ihmisviisautta ja sitä soveliaampana suomaan itsessään sijaa jumalan

viisaudelle, sellaisena, että hän masentaa ymmärryksensä tehdäkseen

enemmän tilaa uskolle, ei hylkää eikä hyväksy mitään opinkappaletta

vastoin yleisesti noudatettuja käsitystapoja, nöyränä, tottelevaisena,

kuria noudattavana, ahkerana, kerettiläisyyden jyrkkänä vihamiehenä,

ja karttaen niin ollen harhauskolaisten levittämiä itseviisaita ja

epäuskonnollisia mielipiteitä; hän on kirjoittamaton lehti, valmis

vastaanottamaan Jumalan sormelta ne merkit, jotka hän suvaitsee siihen

piirtää. Kuta täydellisemmin annamme ja uskomme itsemme Jumalalle,

ja kiellämme itsemme, sitä parempi meille. "Pidä hyvänäsi", sanoo

Salomonin Saarnaaja, "asiat sen näköisinä ja tuntuisina kuin ne

sinulle tarjoutuvat päivästä päivään; muu on sinun tietämisesi rajojen

ulkopuolella". _Dominus scit cogitationes hominum, quoniam vanae

sunt_.[235]

Niin nyt siis kolmesta yleisestä filosofisesta koulukunnasta kaksi

nimenomaan tunnustaa periaatteekseen epäilyksen ja tietämättömyyden;

ja dogmaattisten filosofien koulukunnassa, joka on kolmas, on helppo

huomata, että useimmat ovat omaksuneet näennäisen varmuuden vain

tehdäkseen paremman ulkonaisen vaikutuksen. He eivät ole niinkään

aikoneet saada aikaan meissä mitään varmuutta kuin näyttää meille,

kuinka pitkälle he olivat päässeet tavoitellessaan tuota totuutta,

_quam docti fingunt magis quam norunt_.[236] Kun Timaioksen on tehtävä

Sokrateelle selkoa siitä, mitä hän tietää jumalista, maailmasta ja

ihmisistä, ehdottaa hän, että hän saisi siitä puhua kuten ihminen

ihmiselle, ja että riittää, jos hänen todistusperusteensa ovat

todennäköiset, niinkuin jonkun toisen perusteet; sillä eksaktisia

perusteita hän ei sano itsellään eikä kellään kuolevaisella olevan

esitettävissä. Tämän on eräs hänen kannattajistaan mukaillut seuraavin

sanoin: _Ut potero, explicabo; nec tamen ut Pythius Apollo, certa ut

sint et fixa, quae dixero; sed ut homunculus, probabilia coniectura

sequens_,[237] ja niin hän on sen lausunut puheessaan kuoleman

halveksimisesta, joka on luonnollinen ja kansantajuinen puhe. Toisessa

paikassa hän on sen kääntänyt itsensä Platonin sanojen mukaan: _Si

forte, de deorum natura ortuque mundi disserentes, minus id, quod

habemus in animo, consequimur, haud erit mirum: aequum est enim

meminisse, et me, qui disseram, hominem esse, et vos, qui iudicetis;

ut, si probabilia dicentur, nihil ultra requiratis_.[238]

Aristoteles luettelee meille tavallisesti suuren joukon toisia

mielipiteitä ja luuloja, verratakseen niihin omaansa, ja osoittaakseen

meille, kuinka paljoa pitemmälle hän on päässyt, ja kuinka paljon

lähempänä hän on todennäköisyyttä; sillä totuutta ei arvostella

toisten arvollisuuden ja todistuksen nojalla; ja siitä syystä Epikuros

visusti karttoi niihin vetoamista kirjoitelmissaan. Tämä on suurin

dogmaattisista filosofeista; ja kuitenkin saamme häneltä kuulla, että

paljot tiedot antavat aihetta vielä enempään epäilemiseen; hänen

näkee usein tieten taiten verhoutuvan niin sakeaan ja tolkuttomaan

epäselvyyteen, ettei siitä voi päättää mitään hänen mielipiteestään; se

on itse asiassa pyrrhonismia päättäväisen kuoren alla.

Kuulkaa Ciceron vakuutusta, joka selittää meille toisten ajatustavan

omallansa: _Qui requirunt, quid de quaque re ipsi sentiamus, curiosius

id faciunt, quam necesse est... Haec in philosophia ratio contra

omnia disserendi, nullamque rem aperte iudicandi, profecta a Socrate,

repetita ab Arcesila, confirmata a Carneade, usque ad nostram viget

aetatem... Hi sumus, qui omnibus veris falsa quaedam adiuncta esse

dicamus, tanta similitudine, ut in iis nulla insit certe iudicandi

et assentiendi nota_.[239] Minkä vuoksi ei vain Aristoteles, vaan

useimmat muutkin filosofit ovat tavoitelleet vaikeatajuisuutta,

jolleivät antaakseen arvokkuutta kyseenalaiselle turhanpäiväiselle

asialle, ja peijatakseen meidän sielumme uteliaisuutta, antamalla sille

ravintoa, antamalla sille tämän onton ja lihattoman luun kalvettavaksi?

Klitomakhos vakuutti, ettei hän koskaan osannut Karneadeen

kirjoitelmista ymmärtää, mitä mieltä tämä oli; siitä syystä on Epikuros

omissaan karttanut helppotajuisuutta, ja Herakleitos on senvuoksi

saanut liikanimen σκοτεινος.[240] Vaikeatajuisuus on raha, jota

oppineet käyttävät niinkuin silmäinkääntäjät, jotteivät paljastaisi

tieteensä tyhjyyttä, ja jonka ihmisten typeryys helposti ottaa vastaan

käteisenä:

_Clarus, ob obscuram linguam, magis inter inanes...

Omnia enim stolidi magis admirantur amantque,

inversis quae sub verbis latitantia cernunt_.[241]

Cicero moittii eräitä ystäviään siitä, että he ovat tottuneet panemaan

astrologiaan, oikeustieteeseen, dialektiikkaan ja geometriaan enemmän

aikaa kuin mitä nämä tieteet ansaitsevat, ja että tämä seikka suuntasi

heidän harrastuksensa pois elämän hyödyllisemmistä ja kunniakkaammista

velvollisuuksista; kyrenaikalaiset filosofit halveksivat yhtä paljon

fysiikkaa kuin dialektiikkaa; Zenon julisti aivan alussa kirjaansa

_Tasavallasta_ kaikki vapaat tieteet hyödyttömiksi; Krysippos sanoi,

että mitä Platon ja Aristoteles olivat kirjoittaneet logiikasta, sen

he olivat kirjoittaneet leikillään ja harjoituksen vuoksi, eikä voinut

uskoa, että he olisivat puhuneet tosissaan niin turhasta aineesta;

Plutarkhos sanoo samaa metafysiikasta; Epikuros olisi sanonut sen

vielä retoriikasta, kieliopista, runoudesta, matematiikasta ja, paitsi

fysiikasta, kaikista tieteistä, ja Sokrates samoin kaikista paitsi vain

siitä, joka käsittelee tapoja ja elämää; mitä häneltä tiedustelikin,

niin hän ohjasi aina tiedustelijan ensi sijassa tekemään selkoa

silloisen ja menneen elämänsä vaiheista, joita hän tutkisteli ja

arvosteli, katsoen kaiken muun opiskelun toisarvoiseksi tämän rinnalla

ja tarpeettomaksi: _parum mihi placeant eae litterae, quae ad virtutem

doctoribus nihil profuerunt_;[242] useimpia tieteitä ovat oppineet itse

näin halveksineet, mutta he eivät ole pitäneet sopimattomana harjoittaa

henkeänsä sellaisissakin asioissa, joissa ei ollut mitään hyödyllisiä,

vakavaa sisällystä.

Muutoin toiset ovat pitäneet Platonia dogmaatikkona, toiset epäilijänä,

toiset eräissä asioissa toisena, eräissä toisena. Hänen dialogiensa

ohjaaja, Sokrates, on aina kysymässä ja panemassa väittelyä käymään,

ei koskaan sitä pysähdyttämässä, ei koskaan tyydyttämässä ketään, ja

sanoo, ettei hän osaa muuta kuin väittää vastaan. Homeros, heidän

lähdekirjailijansa, on laskenut perustukset yhtälailla kaikille

filosofisille koulukunnille, osoittaakseen, kuinka yhdentekevää oli,

mitä tietä kulkisimme. Platonista sai alkunsa, sanotaan, kymmenen eri

koulukuntaa; mielestäni onkin hänen oppinsa, jos mikään, häilyvä, eikä

väitä mitään varmasti.

Sokrateen oli tapana sanoa, että kätilöt, valitessaan ammatikseen sen,

että auttavat toisia synnyttämään, luopuvat siitä ammatista, että itse

synnyttäisivät, ja että hän, viisaan miehen nimen johdosta, jonka

jumalat olivat hänelle suoneet, myöskin oli miehekkäässä ja henkisessä

rakkaudessaan, luopunut synnyttämiskyvystään, tyytyen auttamaan ja

tukemaan avullaan synnyttäjiä, avaamaan heidän luontonsa, voitelemaan

heidän tiehyeitänsä, helpottamaan heidän sikiönsä ulospääsyä,

arvostelemaan sitä, kastamaan sen, ruokkimaan, vahvistamaan,

kapaloimaan sitä ja ympärileikkaamaan sen, käytellen ja käsitellen

työasettaan toisten vaaran uhalla ja heidän onnensa kaupalla.

Samoin on laita useimpain tämän kolmannen ryhmän kirjailijain, kuten

muinaisajan miehet ovat huomanneet Anaxagoraan, Demokritoksen,

Parmenideen, Xenophaneen ynnä muiden teoksista: heidän kirjoitustapansa

on sisällykseen nähden ja ajatuksen puolesta epäilevä, tietoa etsivä

pikemmin kuin tietoja antava, vaikkakin he sirottelevat esitykseensä

dogmaattisia välilauseita. Eikö sitä kyllä huomaa myöskin Senecasta

ja Plutarkhoksesta? Kuinka paljon he, tarkkaan katsoen, sanovatkaan

milloin toisen-, milloin toisenlaista! Ja lainoppineiden keskinäiseen

sopusointuun saattajien pitäisi ensin saada heidät sopusointuun

kunkin oman itsensä kanssa. Platon näyttää minusta tietoisesti

rakastaneen tuota filosofisten ajatusten pukemista dialogin muotoon,

sijoittaakseen sopivammin eri henkilöiden suuhun omat erilaiset ja

vaihtelevat mietelmänsä. Eri kannoilta saattaa asioita käsitellä yhtä

hyvin kuin yhdeltä ja samalta kannalta, vieläpä paremminkin, nimittäin

monipuolisemmin ja hyödyllisemmin. Ottakaamme esimerkki omista

oloistamme: tuomiopäätökset muodostavat dogmaattisen ja jyrkänvarman

tyylin huippukohdan; kuitenkaan ne, joita meidän parlamenttimme

julistavat kansalle, ja jotka ovat mallikelpoisimmat ja omiaan

ylläpitämään siinä velvollista kunnioitusta tätä korkeata virastoa

kohtaan, varsinkin siinä toimivien henkilöiden kyvykkäisyyden vuoksi,

eivät saa kauneudestaan kiittää niinkään loppupäätöstä, joka on niille

jokapäiväistä ja kaikille tuomareille yhteistä, kuin oikeustapauksen

sallimain erilaisten ja vastakkaisten päätelmäin kaikinpuolista

käsittelyä ja pohdintaa. Ja runsaimman aiheen moitteisiin toinen

toisiansa vastaan saavat filosofit niistä ristiriitaisuuksista ja

epäjohdonmukaisuuksista, joihin kukin heistä on joutunut takertumaan,

joko tieten taiten, osoittaakseen ihmisjärjen horjuvaisuuden kaikissa

kysymyksissä, tahi tietämättään, kaikkien asiain epävakaisuuden ja

käsittämättömyyden pakottamana, jota tarkoittaa tuo säe: "Liukuvaan ja

valuvaan kohtaan ripustamme kiinni uskomme"; sillä, kuten Euripides

sanoo: "Jumalan teot tuottavat meille monin tavoin vastuksia."

Samanlaista lausetta toisteli Empedokles usein kirjoissaan, kuin

jumalaisen haltioitumisen kuohuttamana ja totuuden pakottamana:

"Ei, ei, me emme tunne mitään, me emme näe mitään; kaikki on meiltä

salattua; ei ole mitään, josta voisimme varmasti sanoa, mitä se on."

Tämä käy yhteen seuraavan Jumalan sanan kanssa: _Cogitationes mortalium

timidae, et incertae adinventiones nostrae et providentiae_.[243]

Ei pidä oudoksua sitä, että totuuden löytämisestä toivottomat

ihmiset siitä huolimatta ovat olleet huvitetut sen etsinnästä, sillä

tutkistelu on itsessään huvittavaa askartelua, jopa niin huvittavaa,

että stoalaiset kieltävät muiden muassa sen nautinnon, jota hengen

voimien harjoittaminen tuottaa, vaativat sitä hillittäväksi ja pitävät

hillittömyytenä liian paljoa tietämistä.

Syötyään kerran ruokapöydässään viikunoita, jotka maistuivat hunajalle,

alkoi Demokritos äkkiä miettiä mielessään, mistä niille tulisi tuo

outo imelyys, ja päästäkseen siitä selville, aikoi nousta pöydästä,

nähdäkseen millainen se paikka oli, josta nuo viikunat oli poimittu.

Kun hänen palvelijattarensa sai kuulla syyn tähän hälinään, sanoi hän

nauraen, ettei pitäisi vaivata itseään sen asian vuoksi; asian laita

oli näet niin, että hän oli pannut viikunat astiaan, jossa oli ollut

hunajaa. Demokritos pahoitteli sitä, että palvelijatar oli riistänyt

häneltä tilaisuuden tuohon tutkimiseen ja vienyt hänen tiedonhalultaan

sen esineen. "Mene tiehesi", sanoi hän hänelle, "olet pahoittanut

mieleni. Minä en kuitenkaan jätä etsimättä syytä siihen, ikäänkuin

se olisi luonnossa." Ja ehkäpä hän kyllä olisi löytänyt jonkin muka

todellisen syyn väärään ja luuloteltuun vaikutukseen. Tämä tarina

kuulusta ja suuresta filosofista näyttää meille hyvin selvästi tuon

tutkimisintohimon, joka houkuttelee meidät tavoittelemaan sellaista,

jonka saavuttamisesta meillä ei ole toivoa. Plutarkhos kertoo

samanlaisen esimerkin eräästä, joka ei tahtonut saada muilta selvitystä

epäilemäänsä asiaan, jottei menettäisi sen etsimisen hänelle tuottamaa

huvia, samoin kuin eräs toinen ei halunnut, että hänen lääkärinsä

poistaisi hänestä kuumeen aiheuttaman janon, jottei hän menettäisi

huvia tyydyttää sitä juomalla. _Satius est supervacua discere quam

nihil_.[244] Aivan samoin kuin kaikessa syömisessä on nautinto usein

ainoana tarkoituksena, ja kaikki miellyttävä, mitä nautimme, ei

aina ole ravitsevaa eikä terveellistä, samoin se, mitä sielumme saa

tieteestä, tuottaa meille nautintoa, vaikkakaan se ei olisi ravitsevaa

eikä terveellistä. Kas näin he sanovat: "Luonnon tarkasteleminen on

sielullemme soveliasta ravintoa; se kohottaa ja innostaa meitä, saa

meidät halveksimaan kaikkea alhaista ja maallista, verratessamme sitä

siihen, mikä on korkeampaa ja taivaallista; salattujenkin ja suurten

asioiden tutkisteleminen on sangen huvittavaa, vieläpä sillekin, joka

ei saa siitä muuta kuin niiden arvostelemisen kunnioitusta ja pelkoa";

ne ovat heidän julkisen tunnustuksensa sanoja. Tämän sairaalloisen

uteliaisuuden turhamainen kuva näkyy vielä ilmeisemmin seuraavasta

toisesta esimerkistä, jonka he niin usein kunniaksensa mainitsevat:

Eudoxus toivoi ja rukoili jumalia, että hän saisi kerran nähdä auringon

läheltä, käsittää sen muodon, suuruuden ja kauneuden, senkin uhalla,

että se yhtäkkiä polttaisi hänet. Hän tahtoo henkensä hinnasta saada

tiedon, jonka käyttö ja omistus häneltä samalla riistettäisiin, ja

tämän äkillisen ja haihtuvan tiedon vuoksi menettää kaikki muut tiedot,

mitkä hänellä on ja mitkä hän voi hankkia sen jälkeen.

Minun ei ole helppo uskoa, että Epikuros, Platon ja Pythagoras ovat

antaneet meille käypänä rahana Atominsa, Ideansa ja Lukunsa. He olivat

liian viisaita tehdäkseen uskonkappaleeksensa niin epävarman ja

kiistanalaisen asian. Mutta kukin noista suurista henkilöistä on pannut

parastansa tuodakseen tähän maailman pimeyteen ja tietämättömyyteen

edes jonkinkaanlaista valon tapaista, ja he ovat kannustaneet sieluansa

keksintöihin, jotka ainakin näyttäisivät miellyttäviltä ja teräviltä,

kunhan tuota näennäisyyttä, vaikkapa se olisi vääräkin, saattaisi

puolustaa päinvastaisia väitteitä vastaan: _unicuique ista pro ingenio

finguntur, non ex scientiae vi_.[245]

Eräs muinaisajan mies, jota moitittiin siitä, että hän lukeutui

filosofiksi, vaikkei hän kuitenkaan pitänyt filosofiaa suuressa

arvossa, vastasi, että se juuri oli todellista filosofian

harrastamista. He ovat tahtoneet tarkastella kaikkea, punnita kaikkea,

ja ovat pitäneet tätä työskentelyä ominaisena sille luontaiselle

tiedonhalulle, joka meissä on; eräitä asioita he ovat esittäneet

kirjallisesti, yhteiskunnan tarvetta varten, kuten uskonnolliset

käsityksensä, ja siihen katsoen on ollut järkevää, että he eivät ole

tahtoneet karsia tyystin pois vallitsevia käsitystapoja, jotteivät

aiheuttaisi häiriötä maittensa lakien ja tapojen noudattamisessa.

Platon käsittelee tuota mysteeriota jotenkin peittelemättömällä

tavalla: sillä milloin hän kirjoittaa vain oman ajatuksensa

esittämiseksi, hän ei anna mitään varmoja ohjeita; mutta kun hän rupeaa

lainlaatijaksi, omaksuu hän käskevän ja jyrkänvarman esitystavan ja

esittää kuitenkin pelkäämättä muun muassa haaveellisimmat keksintönsä,

yhtä hyödylliset uskotella suurelle yleisölle kuin naurettavat hänen

itsensä uskottaviksi, tietäen, kuinka herkkiä olemme vastaanottamaan

kaikkia vaikutelmia, ja erittäinkin repäisevimpiä ja tavattomimpia. Ja

kuitenkin hän laeissaan pitää visusti vaarin siitä, ettei julkisuudessa

lauleta muita kuin sellaisia runoja, joiden tarunomaiset sepitelmät

tavoittelevat jotakin hyödyllistä tarkoitusperää, koska on niin helppo

painaa ihmismieleen kaikenlaisia haavekuvia, että on väärin olla

sille syöttämättä mieluummin hyödyllisiä kuin joko hyödyttömiä tahi

vahingollisia valheita. Hän sanoo _Valtiossaan_ aivan peittelemättä,

että "ihmisten omaksi hyödyksi on usein tarpeen pettää heitä". On

helppo eroittaa, että eräät opinsuunnat ovat enemmän tavoitelleet

totuutta, eräät toiset hyötyä, josta syystä jälkimmäiset ovat saaneet

enemmän vaikutusvaltaa. Kohtalomme kurjuus on siinä, että usein

se, mikä ajatuksellemme esiintyy enimmän totena, ei sille esiinny

hyödyllisimpänä elämällemme; rohkeimpien koulukuntien, epikurolaisen,

pyrrholaisen, uusakateemisen, on kuitenkin pakko loppujen lopuksi

taipua yhteiskunnan lain alaisiksi.

On toisia kysymyksiä, joita he ovat punninneet mikä puolelta, mikä

toiselta, kukin pannen parastaan antaakseen niille jonkinlaisen

muodostuksen, olipa se sitten väärä tahi oikea. Sillä kun he eivät

ole löytäneet mitään niin salattua, etteivät olisi tahtoneet siitä

puhua, niin on heidän usein pakko keksiä heikosti perusteltuja ja

huimia arvelmia, ei niin kuin ottaisivat he itsekään ne miksikään

perustukseksi, eikä lausuakseen mitään totuutta, vaan harjoittaakseen

tutkimustansa: _non tam id sensisse, quod dicerent, quam exercere

ingenia materiae difficultate videntur voluisse_.[246] Ja jollei asiaa

käsittäisi näin, niin kuinka voisimme puolustaa niin monia häilyviä,

vaihtelevia ja turhanpäiväisiä mielipiteitä, joita näemme noiden

etevien ja ihmeteltävien henkien lausuneen? Sillä, esimerkiksi, mikä

on turhempaa kuin koettaa analogiojemme ja otaksumiemme avulla arvata,

millainen Jumala on, säännöstellä hänet ja maailma meidän kykyjemme ja

lakiemme mukaan, käyttää Jumalan arvon alentamiseksi sitä pientä kyvyn

hiukkasta, jonka hän on suvainnut suoda meidän luonnonlaadullemme,

ja painaa hänet tänne alas meidän turmeltuneisuutemme ja kurjuutemme

tasolle, siksi ettei näkömme kykene kantamaan hänen kunniakkaan

istuimensa korkeuteen saakka.

Kaikista inhimillisistä ja muinaisista uskontoa koskevista

mielipiteistä näyttää minusta todennäköisin ja puolustettavin olleen

se, joka tunnusti Jumalan käsittämättömäksi voimaksi, kaiken olevaisen

alkuperäksi ja ylläpitäjäksi, kokonaan hyvyydeksi, ehdottomasti

täydelliseksi, joka ottaa vastaan ja käsittää hyvin päin ihmisten

hänelle osoittaman kunnian ja kunnioituksen, olipa se minkä muotoinen,

minkä niminen ja minkä tapainen tahansa:

_Jupiter omnipotens, rerum, regumque, deumque

progenitor genitrixque_.[247]

Sellaista palvelusintoa on taivas aivan yleisesti katsellut suopein

silmin. Kaikki valtiot ovat saaneet hyötyä jumalisuudestaan;

jumalattomat ihmiset ja teot ovat kaikkialla saaneet vastaavan

palkkansa. Pakanakansain historiat ovat kiitollisia arvosta,

järjestyksestä, oikeudesta ja ihmeistä ja oraakkeleista, joita on

käytetty heidän hyödykseen ja opetuksekseen heidän tarumaisissa

uskonnoissaan, Jumala kun laupeudessaan suvaitsi ehkä näillä

ajallisilla siunauksilla pitää vireillä niitä hentoja vaikka kuinkakin

raa'an tiedon alkeita, joita luontainen järki antoi heille hänestä

heidän haaveittensa vääristä kuvitelmista huolimatta. Eivät ainoastaan

vääriä, vaan myöskin jumalattomia ja solvaisevia ovat ne, jotka

ihminen on sepitellyt omasta päästään, ja kaikista uskonnoista, jotka

pyhä Paavali tapasi arvossa pidettyinä Athenassa, näytti hänestä

puolustettavimmalta se, jonka he olivat omistaneet "salatulle ja

tuntemattomalle jumalalle".

Pythagoras hahmoitteli totuuden lähemmin, arvellen, että tämän Alkusyyn

ja olentojen Olennon tuntemisen täytyi olla epämääräistä, säännöistä

riippumatonta, selittämätöntä; että se ei ollut muuta kuin meidän

täydellisyyttä tähtäävän mielikuvituksemme äärimmäinen ponnistus,

kunkin laajentaessa sen käsitettä kykynsä mukaan. Mutta jos Numa ryhtyi

saattamaan tämän käsityksen kanssa sopusointuun kansansa jumalisuutta,

sitomaan sen puhtaasti henkiseen uskontoon, joka on vailla määrättyä

esinettä ja kaikkea aineellista elementtiä, niin hän ryhtyi turhaan

yritykseen; ihmisen henki ei voi pysyä harhailemassa tässä muodottomien

ajatusten äärettömyydessä; hänen täytyy kyhätä ne kokoon määrätyksi,

oman muotonsa mukaiseksi kuvaksi. Jumalan majesteetti on siten meitä

varten antanut tavallaan ympäröidä itsensä ruumiillisilla rajoilla; sen

yliluonnollisilla ja taivaallisilla sakramenteilla on meidän maallisen

luontomme merkkejä; sen palvonta tapahtuu aisteilla havaittavin menoin

ja sanoin, sillä ihminenhän se uskoo ja rukoilee. Jätän syrjään muut

todisteet, joita käytetään tässä asiassa; mutta tuskin saataisiin

minut uskomaan, että ristiinnaulitun kuviemme näkeminen ja tuon

surkean kuolemanrangaistuksen kuvaus, että kirkkojemme koristeet ja

juhlamenoihin kuuluvat liikkeet, että ajatuksemme hartauden kanssa

sopusointuiset laulut ja tuo aistien liikutus ei nostaisi kansojen

sielussa uskonnollista intomieltä, joka vaikutukseltaan on sangen

hyödyllinen. Niistä uskonnoista, joille on annettu ulottuvainen esine,

kuten välttämättömyys vaatii tässä kaikkien yhteisessä sokeudessa,

olisin luullakseni mieluimmin liittynyt sen tunnustajiin, jotka

palvoivat aurinkoa,

_la lumière commune,

l'oeil du monde; et si Dieu au chef porte des yeux,

les rayons du soleil sont ses yeux radieux,

qui donnent vie à touts, nous maintiennent et gardent,

et les faicts des humains en ce monde regardent:

ce beau, ce grand soleil qui nous faict les saisons,

selon qu'il entre ou sort de ses douze maisons;

qui remplit l'univers de ses vertus cogneues;

qui d'un traict de ses yeux nous dissipe les nues;

l'esprit, l'ame du monde, ardent et flamboyant,

en la course d'un iour tout le ciel tournoyant;

plein d'immense grandeur, rond, vagabond et ferme,

lequel tient dessoubs luy tout le monde pour terme,

en repos, sans repos, oysif et sans séjour,

fils aisné de nature, et le pere du iour_,[248]

varsinkin kun se, paitsi tuota suuruuttaan ja kauneuttaan, on se tämän

maailmanrakennuksen osa, jonka näemme olevan kauimpana meistä ja

senvuoksi niin vähän tunnetun, että oli anteeksi annettavaa, jos he

rupesivat sitä jumaloimaan ja kunnioittamaan.

Thales, joka ensimmäisenä tutkisteli sellaista asiaa, arveli Jumalan

hengeksi, joka loi vedestä kaikki, mitä on olemassa; Anaksimander

ajatteli, että jumalat kuolivat ja syntyivät eri vuodenaikoina ja

olivat äärettömiä ja lukemattomia maailmoita; Anaksimenes, että

ilma oli jumala, että se oli syntynyt ja ääretön, aina liikkuva.

Anaksagoras oli ensimmäisenä sitä mieltä, että kaiken olevaisen

hahmoittelua ja olotapaa ohjaa äärettömän hengen voima ja järki.

Alkmaion piti jumalana aurinkoa, kuuta, tähtiä ja sielua. Pythagoras

katsoi Jumalaa koko luomakuntaan levinneeksi hengeksi, josta meidän

sielumme muodostavat osan; Parmenides kehäksi, joka ympäröi taivaan ja

ylläpitää maailmaa valon hehkulla. Empedokles sanoi jumalien olevan

ne neljä alkuainetta, joista kaikki on luotu; Protagoras ei sanonut

voivansa sanoa, onko niitä, vai ei, ja millaisia ne ovat; Demokritos

sanoi, milloin että mielikuvat ja niiden kiertoliikkeet ovat jumalat,

milloin se luonto, josta nuo kuvat lähtevät, milloin myöskin meidän

tietomme ja ymmärryksemme. Platon pukee uskonsa eri muotoihin:

_Timaios_-teoksessaan hän sanoo, ettei maailman luojalle voi antaa

mitään nimeä; _Laeissa_, ettei pidä tutkistella sen olemusta; ja

toisissa kohdissa näitä samoja kirjoja hän katsoo jumaliksi maailmaa,

taivasta, tähtiä, maata ja meidän sielujamme, ja hyväksyy sitäpaitsi

ne, jotka entinen yhteiskuntajärjestys kussakin valtiossa on omaksunut.

Ksenophon huomauttaa samanlaista epäselvyyttä Sokrateen opissa:

milloin tämä sanoo, ettei pidä tutkistella Jumalan muotoa, ja sitten

taas Ksenophon antaa hänen väittää, että jumala on aurinko ja että

jumala on sielu; että on vain yksi jumala, ja sitten taas, että niitä

on useampia. Speusippos, Platonin veljenpoika, sanoo, että jumala on

eräänlainen maailmaa hallitseva voima, ja että se on eläimellinen.

Aristoteles sanoo, milloin että se on henki, milloin että se on

maailma; milloin hän antaa toisen herran tälle maailmalle, ja milloin

pitää jumalana taivaan hehkua. Ksenokrates olettaa niitä kahdeksan:

viisi kantaa kiertotähtien nimiä, kuudennen muodostavat jäseninä kaikki

kiintotähdet, seitsemäs ja kahdeksas ovat aurinko ja kuu. Heraklides

Pontikus vain horjuu eri mielipiteittensä välillä ja vihdoin riistää

Jumalalta tunteen ja otaksuu hänet muuttuvaksi muodosta toiseen,

ja sanoo sitten, että Jumala on taivas ja maa. Theophrastos häilyy

yhtä epävarmana kaikkien mielikuvitelmiensa välillä, pitäen maailman

ylimpänä valvojana milloin ymmärrystä, milloin taivasta, milloin

tähtiä. Straton sanoo, että Jumala on luonto, jolla on siittämisen,

kartuttamisen ja vähentämisen voima, vailla muotoa ja tunnetta; Zenon,

että se on luonnon laki, joka käskee tekemään hyvää ja kieltää pahan

ja se laki on elävä olento; ja hän kieltää totutut jumalat, Jupiterin,

Junon, Vestan. Diogenes Apollonialainen sanoo, että jumala on aika.

Ksenophanes otaksuu, että Jumala on pyöreä, näkevä, kuuleva, ei

hengittävä, ja että hänellä ei ole mitään yhteistä ihmisluonnon kanssa.

Ariston arvelee Jumalan muodon käsittämättömäksi, ei sano hänellä

olevan aisteja, eikä tiedä, onko hän elävä olento, vai jokin muu.

Kleanthes sanoo, milloin että Jumala on järki, milloin maailma, milloin

luonnon sielu, milloin korkein lämpö, joka ympäröi ja verhoo kaikkea.

Perseus, Zenonin kuulija, oli sitä mieltä, että jumaliksi on sanottu

niitä, jotka ovat tuottaneet jotakin merkittävää hyötyä ihmiselämälle,

jopa hyödyllisiä esineitäkin. Krysippos muodosti sekavan vyyhden

kaikista edeltäjiensä mielipiteistä ja lukee tuhansien otaksuneensa

jumalien joukkoon myöskin kuolemattomina pidetyt ihmiset. Diagoras

ja Theodoros kielsivät muitta mutkitta jumalia olevankaan. Epikuros

ajattelee, että jumalat ovat loistavia, läpikuultavia ja läpituultavia,

asuvat kahden maailman, ikäänkuin kahden linnoituksen välillä, suojassa

iskuilta, ovat ihmismuotoisia ja varustetut meidän jäsenillämme, joita

he eivät käytä mihinkään tarkoitukseen:

_Ego deum genus esse semper duxi et dicam coelitum;

sed eos non curare opinor, quid agat humanum genus_.[249]

Luottakaa filosofiaanne, kehukaa löytäneenne mantelin puurosta,

nähdessänne tämän niin monien filosofisten aivojen luoman sekamelskan!

Maailmassa tavattavien eri muotojen sekava paljous on vaikuttanut

minuun sen, että omistani poikkeavat tavat ja mielipiteet eivät minulle

ole niinkään vastenmielisiä kuin opettavaisia, eivät tee minua niinkään

ylpeäksi kuin nöyräksi, verratessani niitä; ja kaikki muu ratkaisu kuin

se, joka tulee nimenomaan Jumalan kädestä, näyttää minusta varsin vähän

oikeutetulta. Maailman valtiomuodot eivät ole vähemmän ristiriitaisia

tässä suhteessa kuin koulukunnat, ja siitä voimme huomata, ettei

onnikaan ole erilaisempi ja vaihtelevampi kuin meidän järkemme, eikä

sokeampi eikä harkitsemattomampi. Se, mikä on vähimmin tunnettua,

on enimmin omiaan jumaloitavaksi, ja siitä syystä, ken meistä tekee

jumalia, kuten muinaisaika teki, se todistaa enemmän kuin äärimmäistä

järjen heikkoutta. Olisin toki mieluummin liittynyt niihin, jotka

jumaloivat käärmettä, koiraa ja härkää, koskapa niiden luonto ja olemus

on meille vähemmän tuttu, ja voimme helpommin kuvitella mitä haluamme

noista eläimistä, ja ajatella niillä olevan erinomaisia kykyjä; mutta

että on tehty jumalia, jotka ovat meidän luontomme mukaisia, jonka

puutteellisuus meidän tulee tuntea, että on katsottu heidän luontoonsa

kuuluvaksi himo, vihastus, kostotoimet, avioliitot, siitokset ja

sukulaisuudet, rakkaus ja mustasukkaisuus, meidän jäsenemme ja luumme,

meidän kuumeemme ja nautintomme, meidän kuolemamme ja hautauksemme, sen

on täytynyt johtua ihmeellisestä ihmisymmärryksen hurmiosta;

_quae procul usque adeo divino ab numine distant,

inque deum numero quae sunt indigna videri_;[250]

_Formae, aetates, vestitus, ornatus noti sunt; genera, coniugia,

cognationes, omniaque traducta ad similitudinem imbecillitatis

humanae; nam et perturbatis animis inducuntur; accipi mus enim

deorum cupiditates, aegritudines, iracundias_;[251] samoin kuin sen,

että on tunnustettu jumaluus ei vain rehellisyydelle, hyveelle,

kunnialle, yksimielisyydelle, vapaudelle, voitolle, hurskaudelle, vaan

myöskin hekumalle, petokselle, kuolemalle, kateudelle, vanhuudelle,

kurjuudelle, pelolle, levottomuudelle ja kovalle onnelle ja muille

heiveröisen ja raihnaisen elämämme vammoille:

_Quid iuvat hoc, templis nostros inducere mores?

O curvae in terris animae et coelestium inanes_![252]

Egyptiläiset kielsivät varomattoman varovaisina hirttorangaistuksen

uhalla ketään sanomasta, että heidän jumalansa Serapis ja Isis olivat

muinoin olleet ihmisiä; ja kaikki tiesivät heidän niitä olleen; ja

heidän kuvansa, joka esittää heidät sormi suun päällä, merkitsi, sanoo

Varro, tuota heidän papeillensa annettua salaperäistä käskyä pitämään

salassa heidän inhimillisen alkuperänsä, se kun muka ehdottomasti

tekisi tyhjäksi koko heidän palvontansa. Kun kerran ihminen niin kovin

halusi päästä jumalan vertaiseksi, niin hän olisi menetellyt paremmin,

sanoo Cicero, jos olisi omaksunut jumalalliset ominaisuudet ja tuonut

ne tänne alas maailmaan, sen sijaan että korotti tuonne ylös korkeuteen

oman turmeluksensa ja kurjuutensa; mutta tarkkaan katsoen hän on tehnyt

monin tavoin kummankin yhtä itserakkaassa luulossa.

Kun filosofit seulovat jumaliensa arvojärjestelmää ja touhuavat

eroittaakseen heidän avioliittonsa, heidän virkansa ja mahtinsa, niin

en voi uskoa heidän puhuvan täyttä totta. Kun Platon meille tulkitsee

Plutonin hedelmäpuutarhan ja ne ruumiilliset mukavuudet ja vaivat,

jotka meitä odottavat vielä ruumiittemme tuhon ja häviön jälkeen, ja

sovittaa ne sitä mielipahaa vastaaviksi, mikä meillä on tässä elämässä:

_secreti celant calles, et myrtea circum

silva tegit, curae non ipsa in morte relinquunt_;[253]

kun Mohamet lupaa uskolaisillensa verhoillun, kullalla ja kalliilla

kivillä koristetun paratiisin, jossa on erinomaisen kauniita naikkosia

ja harvinaisia viinejä ja ruokia, niin huomaan selvästi, että he ovat

pilkkakirveitä, jotka käyttävät hyväkseen typeryyttämme houkutellakseen

ja vetääkseen meidät puoleensa moisilla makeilla, kuolevaisten

pyyteittemme mukaisilla luuloilla ja toiveilla. Samoin ovat muutamat

meikäläisistäkin eksyneet samanlaiseen harhaluuloon, odottaen

ylösnousemuksen jälkeen maallista ja ajallista elämää kaikenlaisine

tämän maailman nautintoineen ja mukavuuksineen.

Voimmeko uskoa, että Platon, hän, jonka aatteet ovat olleet niin

taivaallisen ylevät, ja joka on ollut niin läheisessä kosketuksessa

jumaluuden kanssa, että hän siitä on saanut pysyvän liikanimensä,

olisi arvellut ihmisellä, tuolla luontokappale raukalla, olevan

itsessään mitään, mikä olisi verrattavissa tuohon käsittämättömään

mahtavuuteen? Voimmeko uskoa hänen luulleen, että meidän raukeat

otteemme kykenisivät, tahi ymmärryksemme voima olisi kyllin vahva

pääsemään osalliseksi iankaikkisesta autuudesta tahi vaivasta? Hänelle

pitäisi sanoa ihmisjärjen nimessä: Jos meille toisessa elämässä

lupaamasi nautinnot ovat niitä, joita olen tuntenut tässä maailmassa,

niin sellaisella ei ole mitään yhteistä iankaikkisuuden kanssa. Vaikka

kaikki viisi Jumalan luomaa aistiani olisi kukkurallaan riemua ja tämä

sieluni kaiken sen ilon valtaamana, mitä se voi haluta ja toivoa, niin

tiedämme, mitä se voi; se ei olisi vielä mitään; jos siinä on jotakin

minulle ominaista, niin siinä ei ole mitään jumalallista; jos se ei

ole muuta kuin mikä saattaa kuulua tähän nykyiseen tilaamme, niin

sitä ei voi ottaa lukuun; kaikki kuolevaisten ilo on kuolevaista; jos

vanhempaimme, lastemme ja ystäviemme kiitollisuus voi meitä liikuttaa

ja hivellä toisessa maailmassa, jos vielä riipumme kiinni sellaisessa

nautinnossa, niin olemme maallisten ja rajoitettujen hyvyyksien

kahleissa. Me emme voi arvokkaalla tavalla käsittää noitten korkeitten

ja jumalallisten lupausten suuruutta, jos voimme niitä käsittää

ensinkään; arvokkaalla tavalla niitä kuvitellakseen täytyy kuvitella

ne mahdottomiksi kuvitella, sanomattomiksi ja käsittämättömiksi ja

kokonaan toisiksi kuin meidän viheliäisen kokemuksemme osoittamat.

"Silmä ei voi nähdä", sanoo pyhä Paavali, "eikä ihmisen mieleen voi

tulla sitä onnea, jonka Jumala valmistaa omillensa". Ja jos, tehdäkseen

meidät siihen kykeneviksi, puhdistetaan ja muutetaan meidän olemuksemme

(niinkuin sinä, Platon, sanot tehtävän puhdistuksillasi), niin meissä

täytyy tapahtua niin ääretön ja kaikinpuolinen muutos, että fysiikan

opetuksien mukaan me emme enää ole me:

_Hector erat tunc quum bello certabat; at ille

tractus ab Aemonio, non erat Hector, equo_.[254]

Se on jokin toinen, joka saa nuo palkinnot:

_Quod mutatur ... dissolvitur; interit ergo:

trajiciuntur enim partes atque ordine migrant_.[255]

Sillä tuleeko meidän ajatella, että Pythagoraan sielunvaelluksessa ja

siinä asunnon muutoksessa, jonka hän kuvitteli sieluille ominaiseksi,

leijona, jossa Caesarin sielu on, omaksuu ne intohimot, jotka

liikuttivat Caesaria, eikä hän itse? Jos hän itse ne vielä omaksuisi,

niin olisivat oikeassa ne, jotka, vastustaen tuota mielipidettä

Platonia vastaan, tekevät hänelle sen vastaväitteen, että poika

saattaisi joutua ratsastamaan muulin ruumiiseen verhotulla äidillänsä,

y.m. sellaisia järjettömyyksiä. Ja luulemmeko, että eläinten ruumiitten

muuttuessa uusiksi saman lajin eläimiksi uudesti muodostuneet eivät

ole toisia kuin niitten edeltäjät? Feenikslinnun tuhkasta syntyy,

sanotaan, eräänlainen mato, ja sitten uusi feeniks. Kuka voi ajatella,

että tämä jälkimmäinen feeniks ei olisi toinen kuin ensimmäinen?

Näemme silkkimatojemme ikäänkuin kuolevan ja lakastuvan, ja tuosta

samasta ruumiista syntyvän perhosen, ja siitä toisen madon, jonka olisi

naurettavaa katsoa vielä olevan ensimmäisen; mikä kerran on lakannut

olemasta, sitä ei enää ole:

_Nec, si materiam nostram collegerit aetas

post obitum, rursumque redegerit, ut sita nunc

est, atque iterum nobis fuerint data lumina vitae,

pertineat quidquam tamen ad nos id quoque factum,

interrupta semel quum sit repetentia nostra_.[256]

Ja kun toisessa paikassa sanot, Platon, että ihmisen henkinen osa saa

nauttia tulevan elämän palkinnot, niin sanot meille jotakin yhtä vähän

todennäköistä:

_Scilicet, avolsis radicibus ut nequit ullam

dispicere ipse oculus rem seorsum corpore toto_.[257]

Sillä tuon laskun mukaan tuo nautinto ei enää lankea ihmiselle, eikä

siis meille; me näet olemme rakennetut kahdesta olennaisesta pääosasta,

joiden eroittaminen on olemuksemme kuolema ja tuho:

_Inter enim iecta est vitai pausa, vageque

deerrarunt passim motus ab sensibus omnes_.[258]

Me emme sano, että ihminen tuntee tuskaa, kun madot kalvavat hänen

jäseniään, joilla hän eli, ja kun ne maatuvat maassa:

_Et nihil hoc ad nos, qui coitu coniugioque

corporis atque animae consistimus uniter apti_.[259]

Edelleen, millä oikeudenmukaisuutensa perustuksella jumalat voivat

osoittaa kiitollisuutta ja antaa palkintoja ihmiselle hänen kuolemansa

jälkeen hänen hyvistä ja hyveellisistä teoistansa, koskapa he itse

ovat ne saaneet aikaan ja synnyttäneet hänessä? Ja miksi he pahastuvat

hänen pahoista teoistaan ja kostavat ne hänelle, koska he itse ovat

luoneet hänet näin erehtyväisen luontoiseksi ja yhdellä ainoalla

tahtonsa värähdyksellä voivat estää hänet rikkomasta? Eikö tällainen

Epikuroksen vastaväite Platonia vastaan olisi ihmisjärjen kannalta

sangen oikeutettu, ellei hän usein asettuisi sen mietelmän turviin,

että "on mahdotonta väittää mitään varmaa kuolemattomasta luonnosta

kuolevaisen nojalla?" Se ei muuta tee kuin eksyy kaikessa, mutta

erikoisesti silloin, kun se sekaantuu jumalallisiin asioihin. Kuka sen

tuntee selvemmin kuin me? Sillä vaikkakin olemme antaneet sille varmat

ja erehtymättömät periaatteet, vaikkakin valaisemme sen askeleet sen

Totuuden pyhällä lampulla, jonka Jumala on suvainnut meille ilmoittaa,

näemme kuitenkin joka päivä, kuinka se, niin pian kuin se vähänkään

luopuu tavalliselta polulta ja kääntyy tahi poikkeaa pois Kirkon

viitoittamalta ja polkemalta tieltä, kohta eksyy, joutuu ymmälle ja

takertuu vaikeuksiin, kiertäen ja ajelehtien tuolla ihmisluulojen

aavalla, levottomalla ja aaltoilevalla merellä, vailla ohjausta ja

päämaalia; heti kun se eksyy tuolta suurelta valtatieltä, se hajaantuu

lukemattomille eri teille.

Ihminen ei voi olla muuta kuin mitä hän on eikä ajatella muuta kuin

kykynsä mukaan. Kun ne, sanoo Plutarkhos, jotka ovat vain ihmisiä,

rupeavat pitämään oppineita puheita jumalista ja puolijumalista,

niin he ovat itseviisaampia kuin musiikkia ymmärtämätön mies, joka

tahtoo arvostella laulajia, tahi mies, joka ei ole koskaan ollut

leirissä ja tahtoo väitellä aseista ja sodasta, luullen jollakin

kevytmielisellä arvaamisella ymmärtävänsä hänelle tuntemattoman

taidon tuloksia. Muinaisaika luuli, uskon ma, tekevänsä jotakin

jumalten suuruuden lisäämiseksi ajatellessaan heidät ihmisen

kaltaisiksi, varustaessaan heidät hänen kyvyillänsä, hänen

hyväntuulisuudellaan ja häpeällisimmillä tarpeillaan, tarjotessaan

heille meidän ruokiamme syötäviksi, meidän tanssejamme, naamiaisiamme

ja ilveilyjämme huvikkeiksi, meidän vaatteitamme verhoksi ja

talojamme asunnoksi, hyväillen heitä suitsutusten tuoksulla ja

musiikin sävelillä, köynnöksillä ja kukkaskimpuilla ja, saadakseen

heidät mukautumaan meidän paheellisiin intohimoihimme, houkutellen

heidän oikeudenmukaisuutensa epäinhimilliseen kostoon, pannen heidät

nauttimaan sellaisen tuhoamisesta ja tuhlaamisesta, minkä he itse

ovat luoneet ja ylläpitäneet, kuten esimerkiksi Tiberius Sempronius

poltatti uhriksi Vulkanokselle vihollisilta Sardiniassa voittamansa

upeat sotasaaliit ja aseet, ja Aemilius Paullus Makedoniasta

voittamansa Marsille ja Minervalle; ja saavuttuaan Intian Valtameren

rannalle heitti Aleksanteri mereen hyvitelläkseen Thetistä useita

suuria kulta-astioita ja teurastutti sitäpaitsi hänen alttareillaan

joukoittain sekä viattomia eläimiä että myöskin ihmisiä, niinkuin se

monilla kansakunnilla, muiden muassa meidän kansallamme oli yleisenä

tapana, ja luullakseni ei yksikään kansa ole siitä niin puhdas, ettei

olisi sitä yrittänyt:

_Sulmone creatos

quatuor hic iuvenes, totidem, quos educat Ufens,

viventes rapit, inferias quos immolet umbris_.[260]

Geetit pitävät itseänsä kuolemattomina, ja heille kuolema ei ole muuta

kuin heidän Zamolxis-nimisen jumalansa lähestymistä. Joka viides vuosi

he lähettävät hänen luokseen jonkun joukostaan pyytämään häneltä mitä

tarvitsevat. Tämä lähetti valitaan arvalla, ja hänet lähetetään,

sittenkuin hänelle suullisesti on ilmoitettu hänen tehtävänsä, siten,

että kolme niistä, jotka häntä ympäröivät, pitää pystyssä kolmea

heittokeihästä, joita vastaan muut paiskaavat hänet kaikin voimin.

Jos keihäs sattuu häneen hengen paikalle ja hän kuolee äkkiä, niin se

on heille varma todiste jumalan suosiosta; jos hän jää henkiin, niin

he pitävät häntä häijynä ja inhoittavana ja lähettävät vielä toisen

samalla tavoin. Kun Amestris, Xerxeen äiti, oli tullut vanhaksi,

hautautti hän kerrakseen neljätoista nuorukaista Persian ylhäisimmistä

suvuista elävältä, maan uskonnon mukaisesti, lahjoittaakseen ne

jollekin manalan jumalalle. Vielä tänä päivänä Themixtitanin

epäjumalankuvat iskostetaan pienten lasten verellä, eivätkä epäjumalat

pidä muista kuin näiden lapsellisten ja puhtaiden sielujen uhreista:

vanhurskaus himoitsemassa viattomuuden verta!

_Tantum relligio potuit suadere malorum_![261]

Karthagolaiset uhrasivat omia lapsiaan Saturnukselle; ja kellä ei ollut

lapsia, se osti niitä; kuitenkin tuli isän ja äidin olla läsnä tuossa

uhritoimituksessa iloisen ja tyytyväisen näköisinä.