RAIMOND DE SEBONDIN PUOLUSTUS

(II, 12)

Tiede on todella jotakin sangen hyödyllistä ja suurta. Sen halveksijat

todistavat riittävästi typeryytensä. Mutta en kuitenkaan anna sille

niin äärettömän suurta arvoa kuin muutamat ihmiset, esimerkiksi

filosofi Herillus, joka piti sitä korkeimpana hyvänä ja oli sitä

mieltä, että se kykeni tekemään meidät viisaiksi ja tyytyväisiksi.

Sitä minä en usko, enkä sitäkään, mitä toiset ovat sanoneet, että

tiede on muka kaikkien hyveitten äiti, ja että kaikki paheet johtuvat

tietämättömyydestä. Jos se on totta, niin se kaipaa pitkiä selityksiä.

Taloni on jo ammoin ollut avoinna oppineille miehille ja on

heidän piireissään hyvin tunnettu; isäni näet, joka siinä isännöi

viisikymmentä vuotta ja kauemminkin, kannatti lämpimästi tuota uutta

harrastusta, jolla kuningas Frans I suosi tieteitä ja taiteita

ja korotti ne arvoon, ja hän etsi hyvin halukkaasti ja suurin

kustannuksin oppineitten miesten seuraa, vastaanottaen heitä talossaan

kuin pyhiä henkilöitä, joiden suusta jollakin erikoisella tavalla

puhui jumalallisen viisauden henki, kokoillen heidän lausumiaan ja

puheitaan kuin oraakkelin vastauksia, ja sitä syvemmin kunnioittaen ja

hartaammin, mitä vähemmin hän oli pätevä niitä arvostelemaan; hän näet

ei ollut saanut minkäänlaista opillista sivistystä, enempää kuin hänen

esi-isänsäkään. Minä kyllä pidän oppineista, mutta en heitä jumaloi.

Muitten muassa Pierre Bunel, aikoinaan suuressa oppineen maineessa

ollut mies, joka oli jäänyt muutamiksi päiviksi Montaigneen isäni

seuraan yhdessä toisten hänenlaistensa miesten kanssa, lahjoitti

hänelle lähtiessään erään kirjan, jonka nimi on _Theologia naturalis,

sive Liber creaturarum, magistri Raimondi de Sebonde_.[139] Ja koska

isäni oli perehtynyt italian- ja espanjankieleen, ja tämä kirja on

kirjoitettu latinaisin päättein solkatulla espanjankielellä, niin Bunel

toivoi, että isäni varsin vähällä avulla voisi käyttää sitä hyväkseen,

ja suositteli sitä hänelle hyvin hyödyllisenä ja sen ajan mukaisena

kirjana, jolloin hän sen hänelle antoi: se tapahtui siihen aikaan,

jolloin Lutherin uudet aatteet alkoivat päästä arvoon ja järkyttää

monin paikoin meidän vanhaa uskoamme. Ja siinä hän oli varsin oikeassa,

aavistaen järkensä ajatuksella oikein, että tuo alkava tauti helposti

äityisi inhottavaksi ateismiksi. Sillä kun kerran kansan, joka ei

kykene arvostelemaan asioita itsenäisesti, vaan antautuu sattuman

ja näennäisyyksien valtoihin, on sallittu julkeasti halveksia ja

mestaroida niitä aatteita, joita se oli mitä hartaimmin kunnioittanut,

kuten esimerkiksi sen sielun autuutta koskevia, ja kun kerran on pantu

epäilyksenalaisiksi ja horjumaan eräitä sen uskonkappaleita, niin

se helposti piankin katsoo yhtä epävarmoiksi kaikki muutkin uskonsa

kappaleet, joilla sen käsityksessä ei ollut suurempaa mahtiarvoa eikä

lujempaa perustusta kuin niillä, joita on järkytetty, ja ravistaa

niskoiltaan, kuten tyrannimaisen ikeen, kaikki lakien arvovallan ja

vanhan tavan kunnioituksen siihen tekemät vaikutukset,

_nam cupide conculcatur nimis ante metutum_,[140]

päättäen olla siitä lähtien suvaitsematta mitään, mihin se ei ole

painanut hyväksymisensä leimaa ja antanut nimenomaista suostumustaan.

Sitten, muutamia päiviä ennen kuolemaansa, isäni oli sattumalta

löytänyt tuon kirjan monien muiden hylkypaperien joukosta ja käski

minun kääntää sen itselleen ranskaksi. Ei ole vaikea kääntää

tämäntapaisia kirjailijoita, joiden teoksissa tuskin on muuta

jäljiteltävää kuin sisällys; mutta sellaisiin, jotka ovat panneet

paljon huolta kielen kauniiseen ja siroon asuun, on vaarallista ryhtyä,

varsinkin jos mielii siirtää heidän kirjoitelmansa jollekin varoiltaan

köyhemmälle kielelle. Se oli minulle varsin outoa ja uutta tehtävää,

mutta kun minulla silloin sattui olemaan hyvää aikaa, enkä voinut

kieltäytyä täyttämästä mitään käskyä, jonka oli antanut parhain isä,

mitä koskaan on ollut olemassa, niin suoritin sen niin hyvin kuin

taisin. Se ilahdutti häntä erittäin suuresti, ja hän määräsi, että

käännös painatettaisiin, mikä tehtiinkin hänen kuoltuaan.

Mielestäni tämän kirjailijan ajatukset olivat kauniita, hänen

teoksensa rakenne johdonmukainen ja hänen tarkoitusperänsä hartaasti

uskonnollinen. Koska monet ihmiset lukevat sitä kernaasti, varsinkin

naiset, joille meidän tulee tehdä enemmän palveluksia, olen usein

ollut lähtemäisilläni heille avuksi, vapauttamaan heidän kirjansa

kahdesta pääsyytöksestä, jotka sitä vastaan tehdään. Sen tarkoitus on

uskalias ja rohkea; se näet ottaa inhimillisillä ja luonnollisilla

järkiperusteilla tukeaksensa ja todistaaksensa ateisteja vastaan kaikki

kristinuskon opinkappaleet, ja sen se todella mielestäni tekeekin niin

vankasti ja menestyksellisesti, etten luule mahdolliseksi käsitellä

tätä ainetta paremmin, enkä usko kenenkään vetäneen sen tekijälle

vertoja.

Kun tämä teos näytti minusta liian runsasoppiselta ja kauniilta

kirjailijan sepittämäksi, jonka nimi on niin vähän tunnettu ja josta me

emme tiedä muuta kuin että hän oli espanjalainen, joka noin kaksisataa

vuotta sitten harjoitti lääkärinammattia Toulousessa, niin tiedustelin

kerran Adrianus Turnebukselta,[141] joka tiesi kaikki asiat, kuinka

tämän kirjan laita oikein oli. Hän vastasi minulle luulevansa, että

se oli jonkinlainen ydinmehu pyhän Tuomas Aquinolaisen opeista; sillä

todellakin ainoastaan tuo henki, rajattoman oppinut ja ihmeteltävän

terävä-älyinen, kykeni lausumaan sellaisia ajatuksia. Se vain on

varmaa, että olipa sen tekijä tahi keksijä kuka tahansa (eikä ole syytä

riistää ilman enempää aihetta Sebondelta tätä nimeä), hän oli perin

etevä mies, jolla oli useita oivallisia kykyjä.

Ensimmäinen moite, joka lausutaan hänen teoksestaan, on se, että

kristityt tekevät väärin itseään kohtaan tahtoessaan lukea uskontoansa

inhimillisillä järkiperusteilla, se kun on käsitettävissä vain uskolla

ja Jumalan armon erikoisen vaikutuksen avulla. Tässä vastaväitteessä

näyttää olevan jonkinlaista harrasta uskonnollisuutta, ja tästä

syystä meidän täytyy sitä maltillisemmin ja kunnioittavammin

koettaa tyydyttää niitä, jotka sen tuovat esiin. Se sopisi paremmin

jumaluusoppiin perehtyneen miehen tehtäväksi kuin minun, jolla siinä

ei ole mitään tietoja; olen kuitenkin sitä mieltä, että niin suuressa

ja jumalallisessa asiassa, joka on niin korkealla ihmisen ymmärryksen

yläpuolella kuin on tuo Totuus, jolla Jumala hyvyydessään on suvainnut

meitä valaista, on varsin tarpeellista, että hän ylenpalttisesta ja

erikoisesta suosiosta vielä antaa meille apunsa, voidaksemme sen

käsittää ja omaksua; enkä usko, että puhtaasti inhimilliset keinot

mitenkään siihen kykenevät; ja jos ne kykenisivät, niin muinaisten

vuosisatain niin lukuisilta harvinaisilta ja erinomaisilta ja niin

runsailla luontaisilla kyvyillä varustetuilta hengiltä ei olisi jäänyt

saavuttamatta tämä tietämys heidän järkensä avulla. Usko yksin käsittää

elävästi ja varmasti uskontomme ylevät salaisuudet, mutta silti ei ole

sanottu, että ei ole sangen kaunis ja sangen kiitettävä yritys käyttää

uskomme hyväksi myöskin niitä luonnollisia ja inhimillisiä apuneuvoja,

jotka Jumala on meille antanut.

Se on epäilemättä kunniakkain tapa, millä voimme niitä käyttää,

eikä ole olemassa kristityn ihmisen arvon mukaisempaa tehtävää eikä

tarkoitusta kuin pyrkiä kaikilla tutkimuksillaan ja ajatuksillaan

kaunistamaan, laajentamaan ja kartuttamaan uskonsa totuutta. Me emme

tyydy palvelemaan Jumalaa hengellämme ja sielullamme; me olemme hänelle

velkaa ja osoitamme hänelle myöskin ruumiillista kunnioitusta; käytämme

jäseniämmekin ja liikkeitämme ja ulkonaisia esineitä osoittaaksemme

hänelle kunniaa; samoin tulee tässä tehdä ja tukea uskoamme kaikella

järjellä, mikä meissä on, mutta aina varoen, ettemme luule sen

riippuvan meistä emmekä omien ponnistustemme ja johtopäätöstemme voivan

saavuttaa niin yliluonnollista ja jumalallista tietämystä. Jos aivan

erikoinen ilmestys ei vuodata sitä meihin, jos se meissä syntyy, en

tahdo sanoa vain järjen avulla, vaan yleensä inhimillisin välinein,

niin se ei ole meissä oikeassa arvossaan eikä loistossaan; ja pelkäänpä

todella kuitenkin, että pääsemme nauttimaan sitä vain tätä viimeksi

mainittua tietä.

Jos yhdyssiteenämme Jumalaan olisi elävä usko, jos meidät sitoisi

Jumalaan hän itse, emmekä me itse, jos meillä olisi jumalallinen pohja

ja perustus, niin ihmiselämän sattumat eivät voisi horjuttaa meitä

niinkuin ne voivat, linnoituksemme ei olisi taipuvainen antautumaan

niin heikosta pommituksesta, uutuuksien halulla, ruhtinasten

pakotuksella, puolueen menestyksellä, mielipiteittemme yltiöpäisellä

ja satunnaisella vaihdoksella ei olisi voimaa järkyttää ja turmella

uskoamme; emme antaisi uuden todistuskeinon emmekä minkään puhetaidon

maailmassa vakuuttelukyvyllään sitä mielin määrin häiritä, vaan

kestäisimme sellaiset hyökyaallot horjumattoman ja järkähtämättömän

lujina:

_Illisos fluctus rupes ut vasta refundit

et varias circum latrantes dissipat undas

mole sua_.[142]

Jos tuo Jumaluuden säde meitä mitenkään koskettaisi, niin se näkyisi

meissä kaikkialla; ei vain sanoissamme, vaan myöskin teoissamme

ilmenisi sen valo ja kirkkaus; kaikki, mikä meistä lähtisi, olisi

tuon jalon loisteen kirkastamaa. Meidän tulisi hävetä sitä, että kun

ihmisten perustamissa lahkoissa ei ole koskaan ollut jäsentä, joka,

sisälsipä hänen oppinsa mitä vaikeuksia ja eriskummaisuuksia tahansa,

ei jossakin määrin olisi käytöksessään ja elämässään mukautunut

sen mukaan, niin sitävastoin niin jumalallisessa ja taivaallisessa

laitoksessa (kuin krist. kirkossa) ei näy kristillisyyttä muussa kuin

sanoissa! Jos tahdotte huomata sen, niin verratkaa meitä elintapoihimme

nähden muhamettilaiseen, pakanaan, ja te jäätte aina alakynteen,

vaikka meidän, katsoen uskontomme etevämmyyteen, pitäisi loistavasti

kunnostautua, olla äärettömästi ja verrattomasti edellä; ja tekisipä

mieli sanoa: "Ovatko he niin oikeudentuntoisia, niin lähimmäistään

rakastavia, niin hyviä? Hehän siis ovat kristityitä."

Kaikki muut ulkonaiset puolet ovat yhteisiä kaikille uskonnoille:

toivo, luottamus, ihmetapahtumat, juhlamenot, katumus, marttyyrit;

meidän Totuutemme erikoisena merkkinä pitäisi olla meidän hyveemme,

niinkuin se on myöskin taivaallisin ja vaikeimmin saavutettava

merkki, ja niinkuin se on Totuuden arvokkain tuote. Hyvä kuninkaamme

Ludvig Pyhä oli kuitenkin oikeassa hartaasti kehoittaessaan tuota

tataarilaiskuningasta, joka oli kääntynyt kristinuskoon ja aikoi

tulla Lyoniin suutelemaan paavin jalkoja ja näkemään siellä sitä

pyhyyttä, jonka hän toivoi tapaavansa meidän tavoissamme, luopumaan

tästä aikeesta, hän kun pelkäsi, että meidän irstailevat elintapamme

päinvastoin vieroittaisivat hänet niin pyhästä uskosta; niin kokonaan

toisin kuin kävikin sen toisen, joka, mentyään samassa tarkoituksessa

Roomaan ja nähdessään siellä senaikuisen papiston ja kansan

kevytmielisyyden, kiintyi sitä lujemmin meidän uskontoomme, ottaen

huomioon, kuinka voimakas ja jumalallinen se kaiketi oli, koska pystyi

ylläpitämään arvonsa ja loistonsa keskellä niin suurta turmelusta ja

niin paheellisissa käsissä.

Jos meissä olisi hitunenkaan uskoa, niin me siirtäisimme vuoret

sijoiltaan, sanoo pyhä sana; meidän tekomme, joita Jumala ohjaisi ja

joiden mukana hän olisi, eivät olisi yksinkertaisesti inhimillisiä,

vaan niissä olisi jotakin ihmemäistä, kuten uskossammekin. _Brevis

est institutio vitae honestae beataeque, si credas_.[143] Toiset

uskottelevat maailmalle uskovansa mitä eivät usko; toiset, ja niitä

on enemmän, uskottelevat sitä itselleen, kun eivät osaa täysin

käsittää, mitä uskominen on; ja me oudoksumme sitä, että sodissa,

jotka nykyään rasittavat valtiotamme, näemme tulosten häilyvän ja

vaihtelevan niinkuin yleensä tavallista on; se tulee siitä, ettemme tuo

niihin mukaamme mitään muuta kuin omaamme. Oikeus, joka on toisessa

puolueista, on siinä vain koristeena ja ulkoverhona; siinä vedotaan

kyllä siihen, mutta se ei ole siinä omaksuttuna, ei kotiutuneena eikä

siihen vihittynä; se on siinä kuin asianajajan suussa, ei niinkuin

asianosaisen sydämessä ja rakkaudessa.

Jumalan tulee antaa erityistä apuaan uskolle ja uskonnolle, ei meidän

intohimoillemme; ihmiset ovat siinä sodassa johtajina ja käyttävät

tarkoituksiinsa uskontoa; sen pitäisi olla aivan päinvastoin.

Katsokaa, emmekö me omin käsin sitä muovaile. Milloin on paremmin

kuin Ranskassa meidän päivinämme nähty, kuinka niin selvästä ja

varmasta opista muodostetaan, niinkuin vahasta, niin paljon toisilleen

vastakkaisia kuvia? Ne, jotka ovat katsoneet sitä vasemmalta, ne,

jotka ovat katsoneet sitä oikealta, ne, jotka sanovat sitä mustaksi,

ne, jotka sanovat sitä valkeaksi, käyttävät sitä niin yhtäläisesti

väkivaltaisiin ja kunnianhimoisiin yrityksiinsä ja menettelevät niissä

niin yhdenmukaisen mielivaltaisella ja oikeutta loukkaavalla tavalla,

että tekevät epäilyksenalaseksi ja vaikeaksi uskoa, että heidän

mielipiteensä ovat niin erilaiset kuin he väittävät, asiassa, josta

riippuu elämämme ohjaus ja laki. Voiko samasta koulusta ja opista

nähdä lähtevän yhdenmukaisempia, yhtäpitävämpiä tapoja? Katsokaa,

kuinka hirvittävän häpeämättömästi me heittelemme palloa jumalallisilla

totuuksilla, ja kuinka epäuskonnollisesti olemme ne sekä hyljänneet

että jälleen omaksuneet, aina sen mukaan, minne onni on meitä heitellyt

näissä valtiollisissa myrskyissä.

Kun niin juhlallisesti kysyttiin: "Onko alamaisen lupa ryhtyä kapinaan

ja tarttua aseisiin ruhtinastaan vastaan puolustaakseen uskontoa?"

muistakaa, millaisten ihmisten suussa myöntävä vastaus siihen oli

takavuosina erään puolueen tukipylväänä, ja minkä toisen puolueen

tukipylväänä oli kieltävä vastaus, ja kuulkaa, miltä taholta nyt

kuuluu toisen niinkuin toisenkin ääni ja ohje, ja kalskahtavatko

aseet vähemmän jälkimmäisen kuin edellisen asian puolustukseksi. Me

poltamme ihmiset, jotka sanovat, että tulee antaa Totuuden taipua

meidän tarpeemme ikeen alle, mutta kuinka paljon pahempaa tehdäänkään

Ranskassa kuin mitä se on, että niin sanotaan? Tunnustakaamme totuus:

jos valikoitaisiin vieläpä laillisestakin armeijasta ne, jotka siinä

marssivat yksinomaan hartaasta uskonnollisesta innosta, ja vielä ne,

jotka pitävät silmämääränään vain maansa lakien suojelemista tahi

ruhtinaan palvelemista, niin ei voitaisi niistä saada kokoon edes

yhtäkään täyttä komppaniaa sotamiehiä. Mistä johtuu, että on niin

harvoja, jotka ovat pysyttäneet pyrkimyksensä ja toimintatapansa

muuttamatta valtiollisissa levottomuuksissamme, ja että näemme heidän

milloin ajavan vain käymäjalkaa, milloin karauttavan täyttä laukkaa, ja

samojen miesten turmelevan asiamme milloin rajuudellaan ja kiihkollaan,

milloin kylmäkiskoisuudellaan, velttoudellaan ja hitaudellaan, ellei se

johdu siitä, että heitä niissä ovat ajamassa yksityiset ja satunnaiset

näkökohdat, joiden erilaisuuden mukaan he liikkuvat?

Minusta on silminnähtävää, ettemme tee kernaasti uskonnollisuudelle

muita palveluksia kuin sellaisia, jotka hivelevät intohimojamme.

Ei ole toista niin erinomaista vihamielisyyttä kuin kristillinen:

intomme saa aikaan ihmeitä, kun se edistää taipumustamme vihaan,

julmuuteen, kunnianhimoon, ahneuteen, parjaamiseen, kapinaan;

päinvastoin se ei liikuta jäsentäkään hyvyyteen, hyväntahtoisuuteen,

itsensä hillitsemiseen päin, ellei jokin harvinainen luonnonlaatu

ikäänkuin ihmeen kautta sitä niihin vie. Uskontomme on tarkoitettu

kitkemään pois paheet; se peittelee niitä, ylläpitää niitä, yllyttää

niitä. Ei pidä laittaa olkipartaa Jumalalle,[144] kuten sananlasku

sanoo. Jos uskoisimme häneen, en tahdo sanoa uskonnollisella, vaan

edes tavallisellakaan uskolla, vieläpä (ja sanon sen suureksi

nöyryytykseksemme) jos uskoisimme häneen ja tuntisimme hänet niinkuin

uskomme minkä tahansa kertomuksen, niinkuin uskomme johonkin

toveriimme, niin rakastaisimme häntä yli kaiken muun sen äärettömän

hyvyyden ja kauneuden tähden, joka hänessä loistaa; ainakin olisi

hän yhtä arvokkaana rakkautemme esineenä kuin rikkaudet, nautinnot,

kunnia ja ystävämme. Paraskaan meistä ei pelkää loukata häntä, niinkuin

hän pelkää loukata naapuriansa, sukulaistansa, herraansa. Onko niin

yksinkertaista ymmärrystä, että se, jos sillä olisi toisella puolella

jonkin paheellisen nautintomme esine ja toisella yhtä tunnettuna

ja vakuutettuna kuolemattoman kunnian tila, olisi kahdenvaiheilla,

valitako toinen vai toinen? Ja kuitenkin me hylkäämme sen usein

pelkästä ylenkatseesta; sillä mikä halu meitä vetää herjaamaan Jumalaa,

jollei ehkä juuri synnin halu?

Kun filosofi Antisthenes sai perehtyä Orfeuksen salaoppiin, ja pappi

sanoi hänelle, että ne, jotka omaksuivat tämän uskonnon, pääsivät

kuoltuaan nauttimaan iankaikkista ja täydellistä onnea, sanoi hän

papille: "Mikset sitten, jos sen uskot, itse kuole?" Diogenes lausui

tylymmin, tavalliseen tapaansa, ja syrjemmässä nyt puheena olevasta

asiasta, papille, joka samoin saarnaili hänelle, että hänen piti ruveta

hänen veljeskuntansa jäseneksi, päästäkseen osalliseksi haudantakaisen

maailman onnesta: "Etkö tahdo minua uskomaan, että Agesilaus ja

Epaminondas, nuo suuret miehet, joutuvat kadotukseen, ja sinä, joka

et ole muuta kuin tomppeli etkä saa mitään arvokasta aikaan, tulet

autuaaksi, siksi että olet pappi?" Jos vastaanottaisimme nuo ikuisen

autuuden suuret lupaukset yhtä luotettavina kuin filosofisen puheen,

niin kuolema ei meitä kammottaisi niin kuin se tekee:

_Non iam se moriens dissolvi conquereretur,

sed magis ire foras, vestemque relinquere, ut anguis,

gauderet, pvaelonga senex aut cornua cervus_.[145]

"Tahdon hajota alkuaineisiini", sanoisimme, "ja olla Jeesuksen

Kristuksen kanssa". Platonin voimakas puhe sielun kuolemattomuudesta

ajoi kyllä eräät hänen oppilaistansa kuolemaan, päästäkseen nopeammin

nauttimaan niiden toiveiden täyttymisestä, jotka hän heille antoi.

Tuo kaikki on hyvin selvänä merkkinä siitä, että otamme vastaan

uskontomme vain omalla tavallamme ja omin käsin, emmekä toisin kuin

muut uskonnot otetaan vastaan. Olemme sattuneet joutumaan maahan, jossa

se oli käytännössä; joko katsomme sen iäkkyyteen, tahi niiden miesten

arvollisuuteen, jotka ovat pitäneet sen voimassa, tahi pelkäämme

uhkauksia, jotka se lausuu vääräuskoisille, tahi toimimme sen lupausten

mukaan. Tällaisia näkökohtia tulee tosin sovittaa uskoomme, mutta vain

apuvälineinä; ne ovat inhimillisiä siteitä meidän kiinnittämiseksemme

siihen; toisenlainen uskonto, toiset todistajat, samanlaiset lupaukset

ja uhkaukset voisivat juurruttaa meihin samaa tietä päinvastaisen uskon.

Olemme kristittyjä samasta syystä kuin olemme perigordilaisia tahi

saksalaisia. Ja mitä tulee Platonin sanaan, että on vain harvoja

ihmisiä, jotka ovat niin lujia ateismissaan, ettei läheltä uhkaava

vaara pakottaisi heitä jälleen tunnustamaan Jumalan mahtavuutta,

niin tuollainen tilanne ei koske tosikristittyä; kuolevaisten ja

inhimillisten uskontojen arvon mukaista on, että ne omaksutaan

inhimillisellä käytöstavalla. Millaista lieneekään se usko, jonka

miehuuttomuus ja rohkeuden puute istuttavat ja vakaannuttavat meihin?

Lystikästä uskoa, joka uskoo uskomansa vain siksi, ettei rohkene olla

sitä uskomatta! Voiko epäterve mielentila, kuten häilyväisyys ja

hämmästys, synnyttää sieluissamme mitään kelvollista? He päättävät,

sanoo hän, järkensä esittämillä perusteilla, että se, mitä kerrotaan

manalasta ja tulevista rangaistuksista, on luuloteltua; mutta kun

tarjoutuu tilaisuus käytännössä kokea se, kun vanhuus tahi taudit

vievät heidät lähelle kuolemaa, niin sen kammo täyttää heidät, heidän

tulevan kohtalonsa pelosta, uudella uskolla. Ja koska sellaiset

vaikutelmat tekevät mielet pelokkaiksi, kieltää hän laeissaan kokonaan

tekemästä tunnetuksi sellaisia uhkauksia ja vakuuttamasta, että

jumalilta voi tulla ihmiselle jotakin pahaa, paitsi hänen suuremmaksi

hyväkseen, kun niin sattuu, ja parantavaa vaikutusta varten.

Kerrotaan Bionista, että hän Theodoruksen ateististen aatteiden

saastuttamana kauan oli pilkkaillut uskonnollisia ihmisiä, mutta

kuoleman yllättämänä antautui äärimmäiseen taikauskoon; ikäänkuin

jumalat poistuisivat ja palaisivat sikäli kuin Bionin asia sitä

vaatii. Platon ja nämä esimerkit tahtovat tehdä sen johtopäätöksen,

että joko järki tahi pakko ajaa meidät uskomaan Jumalaan. Kun ateismi

on ikäänkuin luonnonvastainen ja hirviömäinen oppi, myöskin vaikea ja

työläs vakaannuttaa ihmishenkeen, niin röyhkeä ja omavaltainen kuin

tämä saattaakin olla, niin on nähty moniakin, jotka itserakkaudesta

ja ylpeillen siitä, että heillä on tavallisista poikkeavat ja

maailmaa parantavat mielipiteet, ovat kärkkäitä sitä tunnustamaan

julki ulkonaisen tehon vuoksi, mutta, jos ovatkin kyllin huimapäisiä,

eivät ole niin voimakkaita, että olisivat voineet juurruttaa sen

omaantuntoonsa; siksi he kyllä korottavat ristityt kätensä taivasta

kohti, jos annatte heille kelpo miekaniskun rintaan; ja kun pelko

tahi tauti on masentanut ja herpaissut tuon huikentelevaisen luonnon

vallattoman innon, niin he kyllä malttavat mielensä ja antavat kaikessa

hiljaisuudessa pidellä itseään yleisten uskonkäsitysten ja esikuvain

mukaan. Toista on täydellä todella sulatettu uskonkappale, toista

nuo pintapuoliset vaikutelmat, jotka, syntyneinä tolaltaan joutuneen

hengen hillittömyydestä, uiskentelevat yltiöpäisinä ja häilyvinä

mielikuvituksessa. Perin viheliäisiä ja mielettömiä, nuo ihmiset, jotka

koettavat olla pahempia kuin voivat!

Pakanuuden erehdys ja meidän pyhän totuutemme tuntemattomuus saattoi

Platonin suuren hengen, jonka suuruus kuitenkin oli vain inhimillistä,

joutumaan vielä siihen toiseen läheiseen harhaluuloon, että "lapset

ja vanhukset ovat taipuvaisempia uskontoon", ikäänkuin se syntyisi ja

saisi vaikutusvoimansa meidän heikkoudestamme. Se side, jonka tulisi

kiinnittää ymmärryksemme ja tahtomme, köyttää ja yhdistää sielumme

luojaamme, sen pitäisi olla side, joka saa mutkansa ja voimansa ei

meidän näkökohdistamme, järkisyistämme ja intohimoistamme, vaan

jumalallisesta ja yliluonnollisesta kiinnikkeestä, jolla on vain yksi

muoto, yksi näkö ja yksi loiste, nimittäin jumalan mahtavuus ja armo.

Mutta jos sydäntämme ja sieluamme hallitsee ja johtaa usko, niin

on oikein, että se vetää tarkoitustaan palvelemaan kaikki muutkin

elimemme, niiden kyvyn mukaan. Ja mahdotonta onkin uskoa, että koko

tähän koneistoon ei olisi painunut eräitä tuon suuren arkkitehdin käden

jälkiä, ja että maailman esineissä ei olisi mitään kuvaa, joka jollakin

tavoin muistuttaa tekijää, joka on ne rakentanut ja muodostanut. Hän

on jättänyt näihin yleviin luomiin jumaluutensa leiman, ja vain meidän

tylsyytemme tekee, ettemme voi sitä huomata: sanoohan hän itse meille,

että "hän näyttää meille näkymättömät tekonsa näkyvien avulla".

Sebond on ponnistanut voimansa tähän arvokkaaseen tutkimukseen

ja näyttää meille, ettei ole sitä maailman kappaletta, joka ei

tunnustaisi tekijäänsä. Tapahtuisi vääryys Jumalan hyvyyttä kohtaan,

jos maailmankaikkeus ei olisi sopusoinnussa uskomme kanssa; taivas,

maa, alkuaineet, ruumiimme ja sielumme, kaikki kappaleet yhtyvät sitä

tukemaan; tarvitsee vain keksiä keino käyttääkseen niitä hyväkseen;

ne opettavat meitä, jos kykenemme ymmärtämään; sillä tämä maailma on

sangen pyhä temppeli, johon ihminen viedään katselemaan kuvapatsaita,

ei kuolevaisen käden tekemiä, vaan sellaisia, jotka Jumalan ajatus

on tehnyt aisteilla havaittaviksi, aurinkoa, tähtiä, vesiä ja maata,

kuvatakseen meille yliaistillisia asioita. Jumalan näkymättömät luomat,

sanoo Pyhä Paavali, näyttäytyvät maailman luomisen kautta, jos katselee

hänen ikuista viisauttaan ja hänen jumaluuttaan hänen teoissansa:

_Atque adeo faciem coeli non invidet orbi

ipse Deus, vultusque suos, corpusque recludit

semper volvendo; seque ipsum inculcat et offert:

ut bene cognosci possit, doceatque videndo

qualis eat, doceatque suas attendere leges_.[146]

Mutta meidän inhimilliset järkiperusteemme ja puheemme, ne ovat

kuin raskas ja hedelmätön aine; Jumalan armo on sen muoto; se sille

antaa leiman ja arvon. Aivan niinkuin Sokrateen ja Caton hyveelliset

teot jäävät turhiksi ja hyödyttömiksi, koska niillä ei ollut

tarkoitustansa, eivätkä ne tarkoittaneet kaiken olevaisen oikean

luojan rakastamista ja tottelemista, eivätkä tunteneet Jumalaa, samoin

on laita meidän ajatustemme ja puheittemme: niissä on jonkin verran

ainesisällystä, mutta se on muodoton massa, muokkaamaton ja selvyyttä

vailla, jolleivät usko ja Jumalan armo ole niihin yhtyneet. Kun nyt

usko yhtyy värittämään ja valaisemaan Sebondin todisteluja, niin se

tekee ne lujiksi ja vankoiksi: ne kykenevät olemaan valmistuksena ja

ensimmäisenä oppaana aloittelijalle, ohjaamassa häntä tämän tuntemuksen

tielle, ne kehittävät häntä jonkin verran ja tekevät hänet kykeneväksi

vastaanottamaan Jumalan armon, jonka avulla uskomme sitten lopullisesti

valmistuu ja muodostuu.

Tiedän erään arvollisen miehen, opillisesti sivistyneen, joka on

tunnustanut minulle Sebondin todistelujen palauttaneen hänet oikealle

tielle epäuskon erehdyksistä. Ja vaikka niiltä riistettäisiinkin tämä

kaunistus ja uskon apu ja hyväksymys, ja ne käsitettäisiin pelkiksi

inhimillisiksi ajatuksiksi, joilla tahdotaan taistella niitä vastaan,

jotka ovat syöstyt uskottomuuden hirveään ja kammottavaan pimeyteen,

niin ne vielä sittenkin ovat yhtä lujat ja yhtä vankat kuin mitkä

tahansa muut samanlaatuiset, jotka voidaan panna niiden rinnalle,

jotenka siis voimme lopullisesti sanoa vastustajillemme:

_Si melius quid habes, arcesse; vel imperium fer_.[147]

Alistukoot he meidän todistustemme voiman alaisiksi, tahi näyttäkööt

meille muualta ja jotakin toista aihetta koskevia paremmin kokoon

sommiteltuja ja paremmista aineista tehtyjä. Huomaamattani olen jo

puoliksi joutunut puhumaan toisesta vastaväitteestä, johon olin aikonut

vastata Sebondin puolesta.

Eräät sanovat, että hänen todisteensa ovat heikkoja ja kelpaamattomia

näyttämään toteen, mitä hän tahtoo todistaa, ja ottavat niitä helposti

kolhiakseen. Näitä täytyy ravistella vähän ankarammin, sillä he ovat

vaarallisempia ja häijympiä kuin ensimmäiset... Keino, jonka valitsen

taltuttaakseni tämän vimman, ja joka minusta näyttää sopivimmalta,

on se, että muserran ja poljen maahan pöyhkeyden ja ihmisylpeyden,

että panen heidät huomaamaan ihmisen mitättömyyden, turhuuden ja

tyhjyyden, että tempaan heidän käsistänsä heidän järkensä heikot

aseet, että pakotan heidät painamaan päänsä alas ja suutelemaan maata

Jumalan majesteetin mahtavuuden edessä ja sitä kunnioittaen. Sillä

yksin on tieto ja viisaus, se yksin voi itsenäisesti arvostella

jotakin, siltä me riistämme sen hinnan, jonka itsellemme laskemme,

ja sen arvon, jonka itsellemme annamme. ου γαρ εα ίφρονεειν

μεγα o Θεος άλλον η εαυτόν.[148] Masentakaamme tämä ylpeys,

pahanhengen tyrannivallan ensimmäinen perustus. _Deus superbis

resistit, humilibus autem dat gratiam_.[149] Äly asuu kaikissa jumalissa,

sanoo Platon, eikä ensinkään tahi vain vähän ihmisissä. Mutta on

kuitenkin kristitylle ihmiselle sangen lohdullista nähdä kuolevaisten

ja katoovaisten apuneuvojemme soveltuvan niin hyvin yhteen pyhän ja

jumalallisen uskomme kanssa, että kun ne sovelletaan luonnostaan

kuolevaisiin ja katoovaisiin aiheisiin, niin ne eivät sovellu niihin

sen sulavammin eivätkä voimakkaammin. Katsokaamme siis, onko ihmisellä

vallassaan muita pätevämpiä järkiperusteita kuin Sebondin ovat, ja onko

hänen edes mahdollista päästä mihinkään varmuuteen todistelulla ja

järkeänsä käyttämällä...

Mitä julistaa meille Totuuden sana, kun se kehoittaa meitä karttamaan

maailman filosofiaa, kun se niin usein teroittaa mieliimme, että

meidän viisautemme on vain hulluutta Jumalan edessä, että kaikesta

mitättömästä ihminen on mitättömin, että tiedoistaan liikoja luuleva

ihminen ei edes tiedä, mitä tietäminen on, ja että ihminen, joka ei ole

mitään, pettää itsensä ja erehtyy, jos hän luulee jotakin olevansa?

Nämä Pyhän Hengen sanat ilmaisevat niin selvästi ja elävästi sen,

mitä minä tahdon väittää, etten tarvitsisi mitään muuta todistusta

henkilöitä vastaan, jotka kaikessa nöyryydessä ja tottelevaisuudessa

alistuisivat sen arvovallan alaisiksi; mutta nämä tahtovat saada

ruoskaa omaksi vahingokseen, eivätkä tahdo suvaita, että heidän

järkeänsä vastaan taistellaan muulla aseella kuin sillä itsellään.

Tarkastelkaamme siis hetkinen ihmistä yksinään, ilman ulkoapäin tulevaa

apua, vain omilla aseillaan varustettuna ja vailla Jumalan armoa ja

tietämistä, jossa on koko hänen kunniansa, hänen voimansa ja hänen

olemuksensa perustus: katsokaamme, paljonko hänellä on ryhtiä tässä

hienossa asussa. Selittäköön hän minulle, mille perusteille hän on

rakentanut nuo suuret etuisuudet, jotka hän luulee itsellään olevan

muihin luontokappaleisiin verraten. Kuka hänelle on vakuuttanut,

että tuo taivaanholvin ihmeteltävä liike, noiden soihtujen ikuinen

valo, jotka niin ylväinä kiertävät hänen päänsä päällä, tuon

rannattoman meren peloittavat liikkeet ovat luodut ja jatkuvat niin

monta vuosisataa hänen mukavuudekseen ja hänen palveluksekseen? Onko

kuviteltavissa mitään naurettavampaa, kuin että tuo viheliäinen ja

heiveröinen olento, joka ei edes ole oma herransa, ja on alttiina

loukkauksille joka taholta, sanoo itseänsä maailman herraksi ja

valtiaaksi, maailman, jonka pienintäkään osaa hän ei kykene oppimaan

tuntemaan, puhumattakaan sen hallitsemisesta? Ja tuon etuoikeuden,

jonka hän katsoo omakseen, olla tässä suuressa rakennuksessa ainoa,

joka kykenee huomaamaan sen kauneuden ja sen osat, ainoa, joka voi

osoittaa siitä kiitollisuutta sen arkkitehdille ja pitää kirjaa

maailman tuloista ja menoista, kuka hänelle on sinetillään vahvistanut

sen? Näyttäköön hän meille valtakirjan tuohon hienoon ja ylhäiseen

virkaan! Onko se annettu vain viisaille suosion osoitteeksi! Silloin

se ei koske moniakaan ihmisiä. Ovatko houkkiot ja ilkiöt niin

tavattoman suosion arvoiset, he jotka ovat maailman huonoin osa,

että heitä pidetään kaikkia muita parempina? Uskommeko tuota, joka

sanoo: _Quorum igitur causa quis dixerit effectum esse mundum? Eorum

scilicet animantium, quae ratione utuntur; hi sunt dii et homines,

quibus profecto nihil est melius_.[150] Emme koskaan voi kylliksi

pilkata tuota häpeämätöntä rinnastamista. Mutta, tuo raukka, mitä

sellaisen edun arvoista hänellä on itsessään? Ja jos ajattelemme tuota

taivaankappalten katoamatonta elämää, niiden kauneutta, niiden niin

säännöllisesti jatkuvaa liikettä:

_quum suspicimus magni coelestia mundi

templa super, stellisque micantibus aethera fixum

et venit in mentem lunae solisque viarum_;[151]

jos ajattelemme sitä valtaa ja mahtia, mikä noilla kappaleilla on ei

vain elämäämme ja kohtalomme laatuun,

_facta etenim et vitas hominum suspendit ab astris_,[152]

vaan jopa taipumuksiimme, puheisiimme ja tahdonilmauksiimmekin nähden,

joita ne ohjaavat, sysäävät toimimaan ja liikuttavat vaikutustensa

voimalla, niinkuin järkemme sen meille ilmoittaa ja havaitsee:

_speculataque longe

deprendit tacitis dominantia legibus astra,

et totum alterna mundum ratione moveri,

fatorumque vices certis discurrere signis_;[153]

jos näemme, kuinka ei vain yksityinen ihminen, joku kuningas, vaan

kokonaiset monarkiat, keisarikunnat ja koko tämä matala maailma liikkuu

vähäisimpienkin taivaan liikkeiden sysäyksestä,

_quantaque quam parvi faciant discrimina motus...

tantum est hoc regnum, quod regibus imper at ipsis_;[154]

jos hyveemme, paheemme, kykymme ja tietomme, ja vieläpä tämä puhekin,

jota pidämme taivaankappalten voimasta, ja tämä niiden vertaaminen

itseemme syntyy, kuten järkemme päättää, niiden välityksellä ja

suosiosta:

_Furit alter amore,

et pontum tranare potest et vertere Troiam;

alterius sors est scribendis legibus apta.

Ecce patrem nati perimunt, natosque parentes;

mutuaque armati coeunt in vulnera fratres.

Non nostrum hoc bellum est; coguntur tanta movere

inque suas ferri paenas, lacerandaque membra.

-- -- -- -- --

Hoc quoque fatale est, sic ipsum expendere fatum_;[155]

jos olemme saaneet taivaan lahjana sen vähän järjen, mitä meillä on,

niin kuinka se voi katsoa meitä yhdenvertaisiksi taivaan kanssa?

Kuinka se voi pitää sen olemusta ja ominaisuuksia meidän tietämisemme

määrättävinä? Kaikki, mitä näemme noissa kappaleissa, hämmästyttää

meitä: _quae molitio, quae ferramenta, qui vectes, quae machinae, qui

ministri tanti operis fuerunt_?[156] Miksi luulemme niiden olevan

sielua ja elämää ja järkeä vailla? Olemmeko huomanneet niissä jotakin

liikkumatonta ja tunteetonta typeryyttä, me, joilla ei ole mitään

muuta yhteyttä niiden kanssa kuin totteleminen? Sanommeko, ettemme

ole nähneet missään muussa luontokappaleessa kuin ihmisessä järjellä

varustettua sielua? Entäpä sitten? Olemmeko nähneet mitään muuta

auringon kaltaista? Onko se olematon siksi, ettemme ole nähneet mitään

sen kaltaista, ja ovatko sen liikkeet olemattomat siksi, ettei ole

toisia samanlaisia? Jos se, mitä emme ole nähneet, on olematonta,

niin tietomme on ihmeellisen rajoitettua: _quae sunt tantae animi

angustiae_?[157] Eikö se ole inhimillisen itserakkauden unelmia, kun

kuusta tehdään taivaalla liikkuva maa, kun kuvitellaan siellä olevan

vuoria, laaksoja, kuten Anaxagoras, kun sijoitetaan sinne ihmisasuntoja

ja perustetaan sinne siirtoloita meidän mukavuudeksemme, kuten tekevät

Platon ja Plutarkhos, ja meidän maastamme tehdään valaiseva ja loistava

taivaankappale? _Inter caetera mortalitatis incommoda et hoc est,

caligo mentium; nec tantum necessitas errandi, sed errorum amor.

Corruptibile corpus aggravat animam, et deprimit terrena inhabitatio

sensum multa cogitantem_.[158]

Itserakkaus on meidän luontainen, meidän peritautimme. Viheliäisin ja

raihnaisin kaikista luontokappaleista on ihminen, ja samalla myöskin

ylpein. Hän tuntee ja näkee itsensä sijoitetuksi tänne maailman

rapaan ja lokaan, köytetyksi ja naulatuksi pahimpaan, kuolleimpaan ja

alhaisimpaan maailmankaikkeuden osaan, asunnon viimeiseen ja taivaan

holvista etäisimpään kerrokseen, yhteen eläinten kanssa, jotka ovat

kolmesta eläinlajista[159] pahinta; mutta mielikuvituksessaan hän menee

ja asettuu kuun radan yläpuolelle ja panee taivaan jalkojensa alle.

Tällä samalla itserakkaalla mielikuvituksellaan hän korottaa itsensä

Jumalan vertaiseksi, anastaa itselleen jumalalliset ominaisuudet,

valikoi ja eroittaa itsensä toisten luontokappalten suuresta joukosta,

jättää eläimet, veljensä ja toverinsa, vähille osille ja jakelee

niille sen verran kykyjä ja voimia kuin hyväksi näkee. Kuinka hän

älynsä voimalla saattaa tuntea eläimissä toimivat sisäiset ja salaiset

liikevoimat? Mistä vertailusta niiden ja meidän välillämme hän päättää

niiden olevan niin typeriä kuin miksi hän niitä luulee? Kun leikittelen

kissani kanssa, niin kuka tietää, eikö se katso minua hauskuttajakseen

enemmän kuin minä sitä? Me huvitamme toisiamme molemminpuolisilla

apinanilveillä. Jos minulla on oma aikani, milloin alan tahi lakkaan,

niin sillä on myöskin omansa.

Kuvaillessaan Saturnuksen aikuista kultaista aikakautta mainitsee

Platon silloisen ihmisen tärkeimpien etujen joukossa seurustelun

eläinten kanssa, joilta kuulustelemalla ja hankkimalla tietoja hän

oppi tuntemaan niiden todelliset ominaisuudet ja eroitukset, joten hän

saavutti sangen täydellisen älykkyyden ja järkevyyden, ja ohjasi siten

elämänsä paljoa onnellisemmin kuin me voimme sen tehdä. Tarvitsemmeko

parempaa todistusta ihmisten häpeämättömyydestä eläimiin nähden? Tuo

suuri kirjailija on ollut sitä mieltä, että siihen ruumiinmuotoon

nähden, jonka luonto on niille antanut, se on enimmäkseen pitänyt

silmällä vain niitä enteitä, jotka niistä saatiin hänen aikanaan.

Tuo puutteellisuus, joka estää yhteyden niiden ja meidän välillä,

mistä tiedämme, ettei se ole yhtä paljon meissä kuin niissä? Ei ole

suinkaan ratkaistu, kenen on syy siihen, ettemme ymmärrä toisiamme:

me näet emme ymmärrä niitä enempää kuin ne meitä; yhtä hyvällä syyllä

ne voivat pitää meitä eläiminä kuin me niitä. Ei ole mikään suuri

ihme, ettemme niitä ymmärrä; emmehän ymmärrä baskejakaan emmekä

troglodyyttejä. Kuitenkin muutamat ovat kehuneet ymmärtävänsä niitä,

esimerkiksi Apollonius Tyaneus, Melampus, Teiresias, Thales ynnä muut.

Ja jos kerran on niin kuin kosmografit sanovat, että on kansakuntia,

jotka ottavat koiran kuninkaaksensa, niin täytynee kai heidän jollakin

määrätyllä tavalla käsittää sen ääni ja liikkeet.

Meidän tulee huomata välillämme vallitseva yhtäläisyys: me voimme

jotenkin likimäärin ymmärtää, mitä ne tahtovat sanoa, samoin eläimet,

mitä me tahdomme, suunnilleen samassa määrässä; ne mielistelevät

meitä, uhkaavat ja pyytävät meitä, samoin me niitä. Muutoin huomaamme

ilmeisesti, että niiden välillä vallitsee täydellinen yhteys, ja että

ne ymmärtävät toisiaan, eivät vain saman lajin eläimet, vaan myöskin

eri lajeihin kuuluvat:

_Et mutae pecudes et denique secla ferarum

dissimiles suerunt voces variasque ciere,

quum metus aut dolor est, aut quum iam gaudia gliscunt_.[160]

Hevonen tuntee, että eräänlaisessa koiran haukunnassa on vihaisuutta;

erästä sen toisenlaista ääntä se ei pelästy ensinkään. Niistä

keskinäisistä palveluksista, joita näemme sellaistenkin eläinten,

joilla ei ole ääntä, tekevän toisilleen, voimme helposti päättää, että

niillä on jokin toinen tiedottamisväline: ne puhuvat ja sopivat asiansa

liikkeillään:

_Non alia longe ratione atque ipsa videtur

protrahere ad gestum pueros infantia lingua_.[161]

Miksi eivät? Aivan yhtä hyvin kuin meidän mykkämme väittelevät,

todistelevat ja kertovat juttuja merkkien avulla; olen nähnyt heitä

niin liukkaita ja harjaantuneita siihen, ettei heiltä todellakaan

puuttunut mitään täydellisestä taidosta tehdä itsensä ymmärretyksi.

Rakastavaiset suuttuvat toisiinsa, sopivat jälleen, rukoilevat

toisiansa, kiittävät toisiansa, kutsuvat toisiansa lemmenkohtauksiin,

lyhyesti, sanovat kaikki asiat silmillään:

_E'l silenzio ancor suole

aver prieghi e parole_.[162]

Entä käsillä? Me anomme, lupaamme, kutsumme, hyvästelemme, uhkaamme,

pyydämme, rukoilemme, epäämme, kieltäydymme, kysymme, ihailemme,

laskemme lukua, teemme tunnustuksia, kadumme, pelkäämme, häpeämme,

epäilemme, opetamme, käskemme, kiihoitamme, rohkaisemme, vannomme,

todistamme, syytämme, tuomitsemme, vapautamme, herjaamme, halveksimme,

uhmailemme, kiukuttelemme, imartelemme, osoitamme suosiota, siunaamme,

nöyryytämme, pilkkaamme, rakennamme sovintoa, suosittelemme, ylistämme,

juhlimme, iloitsemme, valittelemme, suremme, masennumme, olemme

epätoivoissamme, hämmästymme, huudahdamme, vaikenemme ja mitä kaikkea

teemmekään? Ilmaisemme yhtä erilaisia ja moninaisia seikkoja kuin

kielellämme. Päällämme me kutsumme luoksemme, käskemme luotamme,

myönnämme, hylkäämme, väitämme vastaan, toivotamme tervetulleeksi,

osoitamme kunnioitusta, halveksimista, pyydämme, epäämme, ilahdutamme,

valitamme, hyväilemme, nuhtelemme, lannistamme, uhmaamme, kehoitamme,

uhkaamme, vakuutamme, kysymme. Entä kulmakarvoillamme? Entä

olkapäillämme? Ei ole sitä liikettä, joka ei puhuisi, vieläpä kieltä,

joka on ymmärrettävissä ilman opetusta, yleiskieltä; ja se tekee,

katsoen toisten kielten erilaisuuteen ja erikoiseen käytäntöön, että

tätä viimemainittua pikemminkin tulee katsoa ihmisluonnon ominaiseksi

kieleksi.

Jätän syrjään, mitä välttämättömyys erikoistapauksissa siitä opettaa

niille, jotka sitä tarvitsevat, ja sormiaakkoset ja elekieliopit ja

tieteet, joita harjoitetaan ja lausutaan julki vain näiden avulla,

ja kansat, joilla Plinius ei sano olevan muuta kieltä. Eräs Abderan

kaupungin lähetti, kauan puhuttuaan Spartan Agis-kuninkaalle,

kysyi häneltä: "No, herra, minkä vastauksen tahdot minun viemään

kansalaisilleni?" -- "Että olen antanut sinun sanoa kaikki, mitä

olet tahtonut, ja puhua niin paljon kuin olet tahtonut, sanomatta

ainoatakaan sanaa." Eikö se ollut puhuvaa ja hyvin ymmärrettävää

vaitioloa?

Sitäpaitsi, mitä kyvyistämme emme tapaa eläinten toiminnassa? Onko

säännöllisemmin järjestettyä, eri virkojen ja tointen puolesta

vaihtelevampaa ja lujemmin ylläpidettyä valtiota kuin mehiläisten?

Voimmeko ajatella tätä niin järjestettyä tekojen ja toimien jakoa

pidettävän voimassa ilman järkeä ja viisasta huolenpitoa?

_His quidam signis atque haec exempla secuti,

esse apibus partem divinas mentis et haustus

aethereos dixere_.[163]

Pääskyset, joitten näemme kevään tullen pujahtelevan kaikissa

talojemme nurkissa, etsivätkö ne arvostelukyvyttä ja valitsevatko

ne umpimähkään tuhannesta paikasta sen, joka on niille mukavin

asunnoksi? Ja voivatko linnut tuossa rakennustensa kauniissa ja

ihmeteltävässä kokoonpanossa käyttää mieluummin nelikulmaista muotoa

kuin pyöreätä, mieluummin tylsää kulmaa kuin suoraa, tuntematta

niiden ominaisuuksia ja vaikutuksia? Ottavatko ne milloin vettä,

milloin savea, voimatta päättää, että se, mikä on kovaa, pehmenee

kostuttamalla? Panevatko ne palatsinsa lattian sammalista tahi

untuvista, tietämättä edeltäpäin, että niiden pienokaisten hentojen

jäsenten on niillä pehmeämpi ja mukavampi olla? Suojaavatko ne itsensä

sateiselta tuulelta ja sijoittavat majansa itäänpäin, tuntematta

noiden tuulien eri ominaisuuksia ja ottamatta huomioon, että toinen

on niille terveellisempi kuin toinen? Minkätähden hämähäkki toisin

paikoin taajentaa, toisin paikoin harventaa verkkoaan, käyttää

milloin tällaista solmua, milloin tuollaista, jos sillä ei ole sekä

harkinta- että ajatus- ja päättämiskykyä?

Huomaamme kyllä useimmista eläinten töistä, kuinka paljon ne ovat meitä

etevämpiä, ja kuinka heikko meidän taitomme on niitä jäljittelemään.

Näemme kuitenkin omista kömpelömmistäkin töistämme, kuinka paljon

kykyjä niihin saamme käyttää, ja että sielumme niissä panee kaikki

voimansa liikkeelle. Miksi emme luule samaa niistä? Miksi luemme

jonkinlaisen luontaisen ja orjallisen vaiston ansioksi teokset, jotka

vievät voiton kaikesta, mihin me kykenemme luonnon ja opin avulla? Ja

siinä me huomaamattamme myönnämme niille suuren edun itsemme rinnalla,

otaksuessamme, että luonto äidillisen hellästi seuraa ja opastaa niitä

ikäänkuin kädestä kaikkiin niiden elämän tekoihin ja mukavuuksiin,

mutta jättää meidät sattuman ja oman onnemme nojaan ja hankkimaan

omalla taidollamme sen, mikä on välttämätöntä säilymisellemme,

kieltäen meiltä samalla mahdollisuudet voida millään opetuksella ja

henkemme ponnistuksella saavuttaa eläinten luonnollista kykyä, jotenka

niiden eläimellinen typeryys vie kaikkiin etuisuuksiin nähden voiton

kaikesta, mihin kykenee meidän jumalallinen älymme. Toden totta, jos

niin olisi, saisimme täydellä syyllä sanoa sitä sangen väärämieliseksi

äitipuoleksi. Mutta niin ei ole laita; maailmanjärjestyksemme ei ole

niin muodoton eikä epäsuhtainen.

Luonto on sulkenut syliinsä poikkeuksetta kaikki luomansa, eikä ole

niistä ainoatakaan, jota se ei olisi varsin runsaasti varustanut

kaikilla sen elämän säilyttämiselle välttämättömillä välineillä.

Sillä nuo tavalliset valitukset, joita kuulen ihmisten suusta (heidän

vallattomat mielipiteensä kun milloin korottavat heidät pilvien

yläpuolelle, ja sitten taas polkevat heidät alas antipodeihin asti):

että me olemme ainoa hyljätty eläin, alaston alastomalla maalla,

sidottu, kireälle köytetty, vailla muuta asetta ja suojavarusta kuin

minkä se toisilta ryöstää, kun luonto sitävastoin on verhonnut kaikki

muut luontokappaleet kilvillä, koteroilla, kuorella, karvoilla,

villoilla, okailla, vuodilla, untuvilla, höyhenillä, suomuilla,

taljoilla ja harjaksilla, niiden elämän tarpeen mukaan, aseistanut ne

kynsillä, hampailla, sarvilla, hyökkäystä ja puolustusta varten, ja

itse opettanut ne siihen, mikä niille on ominaista: uimaan, juoksemaan,

lentämään, laulamaan, kun sitävastoin ihminen ei osaa astua, ei puhua,

ei syödä, eikä muuta kuin itkeä, olematta opissa...

Sellaiset valitukset ovat valheellisia; maailmanjärjestyksessä

vallitsee suurempi tasapuolisuus ja yhdenmukaisempi suhde. Meidän

ihomme on varustettu yhtä lujaksi kuin niiden kestämään ilman tylyä

kohtelua, kuten todistavat useat kansat, jotka eivät ole vielä päässeet

vaatteiden käytön makuun: muinaisilla gallialaisillamme oli tuskin

ensinkään vaatteita, eikä niitä ole naapureillamme irlantilaisilla

niin kylmässä ilmastossa; mutta sen voimme paremmin päättää omasta

itsestämme: sillä kaikki ruumiimme kohdat, jotka tahdomme paljastaa

tuulelle ja ilmalle, kykenevät sen kestämään, kasvot, jalat, kädet,

sääret, olkapäät, pää, aina sen mukaan kuin tapa meitä siihen vaatii;

sillä jos mikään ruumiimme osista on heikko ja sellainen, että sen

näyttää täytyvän olla arka kylmälle, niin se kai olisi vatsa, jossa

ruuansulatus tapahtuu; esi- isämme pitivät sitä paljaana, ja naisemme,

niin hemmoittelevia ja arkahermoisia kuin ovatkin, käyvät joskus

avopukuisina aina napaan asti.

Lasten siteet ja kapalot eivät myöskään ole välttämättömiä, ja

lakedaimonilaiset äidit kasvattivat lapsensa antaen niiden täysin

vapaasti liikutella jäseniään, sitomatta tahi taivuttamatta niitä.

Meidän itkumme on yhteinen useimmille muille eläimille, ja niitä on

tuskin sellaisia, joiden ei näe valittelevan ja voihkivan kauan aikaa

syntymisensä jälkeen, varsinkin kun sellainen menettely soveltuu hyvin

siihen heikkouteen, jossa ne tuntevat olevansa.

Mitä tulee syömisen tapaan, niin se on meillä samoin kuin niilläkin

luontainen eikä tarvitse oppimista;

_sentit enim vim quisque suam, quam possit abuti_.[164]

Kuka epäilee, että lapsi, päästyään kyllin vauraaksi ravitakseen

itsensä, ei osaisi etsiä ravintoansa? Ja maa tuottaa ja tarjoo

sitä hänelle hänen tarpeeseensa riittävästi viljelemättä ja ilman

keinotekoista apua; ja jollei se niin teekään kaikin ajoin, ei se

niin tee eläimillekään, kuten todistavat ne varastot, joita näemme

muurahaisten ynnä muiden kokoilevan hedelmättömien vuodenaikojen

varalle.

Nuo vasta löydetyt kansakunnat, jotka ovat niin runsaasti varustetut

luonnollisella syötävällä ja juotavalla, heidän tarvitsemattaan siitä

huolehtia tahi sitä valmistaa, ovat opettaneet meille, että leipä ei

ole ainoa ravintomme, ja että maanviljelyksettäkin luontoäitimme oli

varustanut meidät runsaasti kaikella, mitä tarvitsimme, vieläpä, kuten

todennäköistä on, runsaammin ja rikkaammin kuin se tekee nyt, kun me

olemme sekaantuneet asiaan keinotekoisin välineinemme,

_et tellus nitidas fruges vinetaque laeta

sponte sua primum mortalibus ipsa creavit,

ipsa dedit dulces faetus et pabula laeta;

quae nunc vix nostro grandescunt aucta labore,

conterimusque boves et vires agricolarum_,[165]

meidän rajattomaan ja hillittömään ruokahaluumme kun eivät tepsi

mitkään keinot, jotka keksimme sen tyydyttämiseksi.

Aseita taas meillä on luonnon antamia enemmän kuin useimmilla muilla

eläimillä, enemmän jäsenten eri liikkeitä, ja me käytämme niitä

paremmin hyödyksemme luonnostamme ja opetuksetta; niiden eläinten,

joita viehättää alastomina taisteleminen, nähdään antautuvan

samanlaisiin vaaroihin kuin mihin me antaudumme; jos jotkut eläimet

vievät meistä voiton tässä suhteessa, niin me viemme voiton useista

muista. Ja taito vahvistaa ruumista ja suojella sitä keinotekoisesti

on meillä vaistomainen ja luonnon neuvoon perustuva; että niin on,

näkyy siitä, että norsu teroittaa ja hioo hampaitaan, joita se

käyttää sodassa (sillä näet on erikoiset hampaat tätä tarkoitusta

varten, joita se säästää, eikä käytä mitenkään toisiin tarpeisiinsa);

lähtiessään taisteluun sirottelevat ja heittelevät härät multaa

ympärilleen; metsäkarjut teroittavat hampaansa, ja kun faaraokissan on

ryhdyttävä otteluun krokodiilin kanssa, varustaa se ruumiinsa, sivelee

ja päällystää sen yltympärinsä hyvin tiiviillä ja hyvin vanutetulla

liejulla, kuten haarniskalla. Miksi emme sano, että meidän on yhtä

luonnollista varustautua puu- ja rauta-aseilla?

Mitä puhekykyyn tulee, niin on varmaa, että jollei se ole

luonnonomainen, niin se ei ole tarpeellinen. Ainakin luulen, että

lapsella, joka olisi kasvatettu täydellisessä yksinäisyydessä,

eristettynä kaikesta seurasta (vaikeasti suoritettava koe), olisi

jonkinlainen puhekyky ajatustensa ilmilausumista varten, eikä ole

uskottavaa, että luonto olisi kieltänyt meiltä tuon useille muille

eläimille antamansa keinon; sillä mitä muuta kuin puhekykyä on tuo

kyky, jonka huomaamme niillä olevan, valittaa, iloita, kutsua toisiaan

apuun, houkutella toisiaan rakkauteen, niinkuin ne tekevät äänillään?

Kuinka ne eivät puhuisi keskenään? Puhuvathan ne meille ja me niille.

Kuinka monin tavoin puhummekaan koirillemme? Ja ne vastaavat meille.

Toisin kielin, toisin huudoin puhelemme niille kuin linnuille, sioille,

härille, hevosille. Vaihdamme kieltä aina eläinlajin mukaan.

Lactantius näyttää minusta katsovan, ettei eläimillä ole vain puhekyky,

vaan myöskin naurun kyky. Ja kielellinen eroavaisuus, joka huomataan

meidän välillämme eri seutujen mukaan, tavataan myöskin saman lajin

eläinten välillä. Aristoteles viittaa tässä kohdin peltopyiden

erilaiseen lauluun eri paikoissa:

_Variaeque volucres...

longe alias alio iaciunt in tempore voces...

et partim mutant cum tempestatibus una

raucisonos cantus_.[166]

Mutta tietämätöntä on, mitä kieltä tuo lapsi puhuisi; ja mitä siitä

arvaamalla sanotaan, se ei ole kovinkaan todennäköistä. Jos minulle

tätä mielipidettä vastaan huomautetaan, että luonnostaan kuurot eivät

puhu, niin vastaan, että niin ei ole laita vain siksi, etteivät he

ole voineet korviensa avulla vastaanottaa puhumisen opetusta, vaan

pikemminkin siksi että kuuloaisti, jota he ovat vailla, on yhteydessä

puhekyvyn kanssa, ja että ne kuuluvat luonnollisella tavalla yhteen,

niin että meidän täytyy puhua se, mitä puhumme, ensiksi itsellemme, ja

antaa sen kaikua sisässämme omiin korviimme ennenkuin päästämme sen

kaikumaan muitten korviin.

Olen sanonut kaiken tämän tukeakseni käsitystä tuosta yhtäläisyydestä,

joka vallitsee luonnossa, ja palauttaakseni ja yhdistääkseni meidät

luontokappalten suureen joukkoon: me emme ole muiden ylä- emmekä

alapuolella. Kaikki, mitä taivaan alla on, sanoo Salomo, on saman lain

ja kohtalon alaista:

_indupedita suis fatalibus omnia vinclis_.[167]

on jonkinlaista eroitusta, on luokkia ja asteita, mutta yhden ja saman

luonnon puitteissa:

_Res ... quaeque suo ritu procedit; et omnes

faedere naturae certo discrimina servant_.[168]

Täytyy pitää aisoissa ihminen ja osoittaa hänelle määrätty paikkansa

tämän luonnonjärjestyksen rajoissa. Tuo onneton ei kykene tositeossa

hyppäämään niiden yli: hän on kytkettynä ja sidottuna, saman

velvoituksen kahlehtimana kuin muut hänen luokkansa luontokappaleet,

ja sangen keskinkertaisessa asemassa, ilman minkäänlaista etuoikeutta,

ilman todellista ja oleellista etevämmyyttä. Siinä etevämmyydessä,

jonka hän luulottelee ja kuvittelee itsellään olevan, ei ole mitään

tosisisällystä eikä makua. Ja jos niin on, että hänellä yksin kaikista

eläimistä on tuo mielikuvituksen vapaus ja ajatusten hillitön lento,

jolla hän kuvailee mielessään, mitä on olemassa, mitä ei ole, mitä

hän tahtoo, mikä on valheellista ja totta, niin se on etu, joka on

käynyt hänelle sangen kalliiksi ja josta hänen on varsin vähän syytä

kerskailla, sillä se on niiden onnettomuuksien päälähde, jotka häntä

rasittavat: synti, tauti, horjuvaisuus, levottomuus, epätoivo.

Väitän siis, palatakseni aineeseeni, ettei ole todennäköinen se arvelu,

että eläimet tekevät luontaisesta ja pakollisesta vaistosta samaa, mitä

me teemme vapaasta valinnastamme ja omalla taidollamme. Meidän tulee

päättää samanlaisista vaikutuksista samanlaiset kyvyt, ja runsaammista

vaikutuksista runsaammat kyvyt, ja tunnustaa niinmuodoin, että tämä

sama järki, tämä sama apuneuvo, joka meillä on toimimista varten, on

myöskin eläimillä, tahi jokin toinen parempi. Miksi kuvittelemme niissä

tuota luontaista pakkoa, me, jotka emme itse tunne mitään samanlaista?

Sitäpaitsi on kunniakkaampaa ja enemmän Jumalan puoleen lähentävää olla

luontaisen ja pääsemättömän kohtalon ajama ja velvoittama toimimaan

säännöllisesti kuin toimia säännöllisesti hurjapäisen ja satunnaisen

vapauden perusteella, ja varmempaa jättää luonnolle kuin itsellemme

käytöksemme ohjat. Turhamainen itserakkautemme tekee, että mieluummin

kiitämme kyvystämme omia voimiamme kuin luonnon anteliaisuutta ja

koristamme muut eläimet luontaisilla avuilla tahi riistämme niitä

niiltä saadaksemme itsellemme kunniaa ja aateluutta muka itse

hankkimillamme avuilla, sangen yksinkertaisessa mielessä, kuten minusta

näyttää: sillä puolestani pitäisin yhtä suuressa arvossa kokonaan

omiani ja synnynnäisiä avuja kuin sellaisia, joita olisin ollut

kerjäämässä ja haalimassa kokoon opettelemalla. Meidän vallassamme ei

ole hankkia parempaa suositusta kuin se, että olemme Jumalan ja luonnon

suosimia.

Niinpä esimerkiksi, jos näkisimme, kuinka kettu -- jota Thrakian

asukkaat käyttävät tahtoessaan lähteä kulkemaan jonkin jäätyneen joen

poikki, ja jonka he tätä varten laskevat menemään edellään -- veden

reunalla painaa korvansa hyvin lähelle jäätä, koettaakseen kuuleeko

se alla virtaavan veden solisevan pitkän vai lyhyen matkan päässä

ja sikäli kuin se siten huomaa jään olevan paksumpaa tahi ohuempaa,

peräytyy tahi lähtee kulkemaan edelleen, niin emmekö olisi oikeassa

päättäessämme, että sen päässä liikkuu sama järki, joka liikkuisi

meidän päässämme, ja että siinä tapahtuu seuraava luontaisesta

ymmärryksestä johtunut päätelmän muodostus ja johtopäätöksen teko:

"Mikä kohisee, se liikkuu; mikä liikkuu, se ei ole jäässä; mikä ei ole

jäässä, se on juoksevaa, ja mikä on juoksevaa, se antaa perään painon

alla?" Sillä houretta on, eikä voi pistää päähämme, katsoa tuota vain

kuuloaistin herkkyyden ansioksi, ilman järkeä ja päättelemiskykyä.

Samaa on ajateltava niin monista viekkaista tempuista, joilla eläimet

torjuvat hankkeitamme niitä vastaan.

Ja jos tahdomme lukea itsellemme joksikin eduksi sen, että vallassamme

on ottaa ne kiinni, käyttää niitä hyväksemme ja menetellä niiden

kanssa niinkuin tahdomme, niin se on vain sama etu, joka meillä on

toinen toisiimme nähden; sellainenhan on meidän orjiemme kohtalo; ja

eivätkö klimakiidit Syyriassa olleet vaimoja, joita, kun he olivat

laskeutuneet nelin ryömin maahan, ylhäiset naiset käyttivät astuimenaan

ja portaanaan noustakseen vaunuihin? Ja useimmat vapaat ihmiset

jättävät hyvin vähäpätöisistä eduista henkensä ja elämänsä toisen

valtaan; thrakialaisten vaimot ja jalkavaimot käräjöivät siitä, kuka

valitaan surmattavaksi puolisonsa haudalla; eivätkö tyrannit aina ole

löytäneet kylliksi miehiä, jotka ovat antautuneet heidän uskollisiksi

palvelijoikseen, vaikka eräät heistä ovat vielä lisäksi asettaneet sen

vaatimuksen, että heitä ehdottomasti on ollut seurattava kuolemaan,

niinkuin elämässäkin? Kokonaiset armeijat ovat siten sitoneet itsensä

päällikköihinsä; valankaava tuossa ankarassa gladiaattorien koulussa

sisälsi seuraavat lupaukset: "Vannomme antavamme kahlehtia, polttaa,

piestä itsemme ja surmata itsemme miekalla ja kärsivämme kaikki, mitä

varsinaiset gladiaattorit kärsivät herraltaan", velvoittaen siten

sangen tunnollisesti sekä ruumiin että sielun hänen palvelukseensa:

_Ure meum, si vis, flamma caput, et pete ferro

corpus, et intorto verbere terga seca_;[169]

se oli todellinen velvoitus, ja kuitenkin oli monenakin vuonna kymmenen

tuhatta miestä, jotka menivät tuohon kouluun ja siellä tuhoutuivat.

Kun skythalaiset hautasivat kuninkaansa, surmasivat he hänen ruumiinsa

päälle hänen juomanlaskijansa, tallimestarinsa, kamariherransa,

kamaripalvelijansa ja kokkinsa; ja hänen kuolemansa vuosipäivänä he

tappoivat viisikymmentä hevosta, joiden selässä istui viisikymmentä

hovipoikaa, ja näiden selkärangan läpi he olivat pistäneet seipään

kurkkuun asti ja jättivät heidät siihen, paraatijärjestykseen haudan

ympärille.

Ihmiset, jotka meitä palvelevat, tekevät sen helpommalla hinnalla ja

vähemmän huolellisella ja suosiollisella hoidolla kuin minkä annamme

linnuille, hevosille ja koirille. Onko sitä huolta, johon emme

pakottaisi itseämme niiden mukavuudeksi? Enpä usko halvimpainkaan

palvelijain kernaasti tekevän herrojensa hyväksi, mitä ruhtinaat

pitävät kunnianaan tehdä eläinten hyväksi. Nähdessään vanhempainsa

olevan huolissaan siitä, kuinka voisivat ostaa hänet vapaaksi

orjuudesta, sanoi Diogenes: "He ovat hulluja; joka minua hoitaa ja

minut ruokkii, se palvelee minua." Myöskin ne, jotka hoitavat eläimiä,

voivat sanoa pikemmin palvelevansa niitä, kuin että ne palvelisivat

heitä. Ja ne ovatkin siinä suhteessa jalompia, että leijona ei ikinä

alistu toisen leijonan orjaksi, eikä hevonen toisen hevosen orjaksi

urheuden puutteesta. Niinkuin me metsästämme eläimiä, samoin tiikerit

ja leijonat metsästävät ihmisiä, ja samoin menettelevät eläimet

keskenään: koirat ajavat jäniksiä, hauet tuutaimia, pääskyset kaskaita,

haukat rastaita ja leivosia:

_Serpente ciconia pullos

nutrit, et inventa per devia rura lacerta...

Et leporem aut capream famulae lovis et generosae

in saltu venantur aves_.[170]

Me jaamme metsästyssaaliimme koiriemme ja lintujemme kanssa samoin

kuin vaivan ja taidon, ja Amphipoliin yläpuolella Thrakiassa

metsästäjät ja villit haukat jakavat saaliin tasan kahtia, niinkuin

myöskin sudet Maiotilaissoiden varsilla, jollei kalastaja jätä niille

rehellisesti yhtä suurta osaa saaliistansa, heti menevät ja repivät

hänen verkkonsa. Ja niinkuin meillä on metsästystapa, jossa käytetään

pikemmin viekkautta kuin voimaa, kuten esimerkiksi ansoilla, ongilla

ja koukuilla pyydystäminen, samoin tavataan sellaisia eläintenkin

keskuudessa: Aristoteles sanoo, että läkkikala kasvattaa kaulastaan

siiman pituisen suoliletkun, jonka se ojentaa ja heittää kauas ja

vetää takaisin luokseen, kun tahtoo; huomatessaan jonkin pienen

kalan lähestyvän, se antaa sen purra tuon letkun päätä, ollen itse

piiloutuneena hiekkaan tahi mutaan, ja vetää sen vähitellen takaisin,

kunnes pikku kala on niin lähellä, että se yhdellä hyppäyksellä voi

siepata sen kiinni.

Mitä voimaan tulee, niin ei ole maailmassa eläintä, joka olisi alttiina

niin monille loukkauksille kuin ihminen. Meille ei tarvita valaskalaa,

norsua ja krokodiilia eikä muita sellaisia eläimiä, joista yksi ainoa

kykenee tuhoamaan suuren joukon ihmisiä; täit riittävät tekemään lopun

Sullan diktaattorinvallasta; suuren ja voittoisan keisarin sydän ja

henki on pienen matosen aamuruoka.

Minkätähden sanomme, että ihmisellä oppiin ja järkeen perustuva tieto

ja tuntemus eroittaa sen, mikä on hyödyllistä hänen elämälleen ja

hänen tautiensa parantamiselle, siitä, mikä ei sitä ole, ja tuntee

rabarberin ja kallioimarteen vaikutuksen; mutta kun näemme Kandian

vuohien, jos niitä on haavoitettu nuolella, menevän valitsemaan

miljoonan yrtin joukosta dictamnum-yrtin lääkkeekseen, ja kilpikonnan,

syötyään kyykäärmeen lihaa, heti etsivän meiramia peratakseen vatsansa,

lohikäärmeen kiilloittavan ja kirkastavan silmänsä saksankuminalla,

haikarain antavan toisilleen peräruiskeita merivedellä, norsujen

vetävän pois ei vain omista ja toveriensa, vaan myöskin herrainsa

ruumiista (kuten todistaa Aleksanterin voittaman Porus kuninkaan norsu)

heittokeihäitä ja pistimiä, joita niihin on heitetty taistelussa,

ja tekevän sen niin taitavasti, että me emme osaa sitä tehdä niin

tuskattomasti, niin miksi emme sano, että tämä samoin on taitoa ja

järkevyyttä? Sillä jos niitä halventaaksemme selitämme, että ne

osaavat sen vain luonnon neuvomina ja opettamina, niin emme riistä

niiltä tiedon ja järkevyyden ansiota, vaan myönnämme sen niille

vielä suuremmalla syyllä kuin itsellemme, niin varman opettajattaren

kunniaksi.

Katsoen koiran liikkeisiin, joka jouduttuaan kolmen tien haaraukseen

joko etsiessään herraansa, josta se on eksynyt, tahi ajaessaan takaa

jotakin edessään pakenevaa otusta, tunnustelee tietä toisensa jälkeen,

ja saatuaan varmuuden kahdesta, löytämättä niillä etsimäänsä jälkeä,

kiiruhtaa arvelematta kolmannelle, on Krysippoksen, vaikka hän kaikissa

muissa suhteissa ajattelee yhtä halveksivasti eläinten asemasta kuin

kukaan muu filosofi, pakko tunnustaa, että tuossa koirassa tapahtuu

seuraava ajatuksen juoksu: "Olen seurannut herrani jälkeä tuohon

tienhaaraan saakka; hänen täytyy ehdottomasti kulkea jotakin noista

kolmesta tiestä; hän ei ole kulkenut tätä eikä tuota; siis hänen

täytyy ehdottoman varmasti kulkea tuota kolmatta", ja että, hankkien

varmuuden tällä johtopäätöksellä ja ajatuksen kululla, se ei enää käytä

vaistoaan kolmannella tiellä, eikä enää tutki tätä, vaan antaa järjen

voiman viedä itsensä sille. Eikö ole yksi ja sama, onko koira itsestään

vai Trapezuntilta oppinut tuon puhtaasti dialektisen piirteen ja tuon

jaettujen ja toisiinsa sidottujen arvostelmien ja osien riittävän

luettelemisen käytön?

Kuitenkaan eläimet eivät ole kykenemättömiä oppimaan myös meidän

tavallamme: rastaita, korppeja, harakoita, papukaijoja voimme

opettaa puhumaan; ja tuo helppous, jonka huomaamme, saada valtaamme

niiden niin notkea ja taipuisa ääni ja hengitys, muodostaaksemme

sitä ja pakottaaksemme sen ääntämään tietyn määrän kirjaimia ja

tavuja, todistaa, että niillä on sisäinen järki, joka tekee ne

niin opinkykyisiksi ja -haluisiksi. Jokainen on, luulen ma, nähnyt

yllinkyllin monenmoisia temppuja, joita ilveilijät opettavat

koirilleen, tansseja, joissa ne eivät hairahdu ainoatakaan kertaa

kuulemansa sävelen rytmistä, useita erilaisia liikkeitä ja hyppyjä,

joita he niillä teettävät käskemällä niitä sanallaan.

Mutta enemmän ihmetellen panen merkille sen, mikä kuitenkin on jotenkin

tavallista, miten menettelevät sokeain sekä maalla että kaupungissa

käyttämät koirat: olen tarkannut, kuinka ne pysähtyvät määrätyille

oville, joista ovat tottuneet saamaan almun, kuinka ne väistävät

vankkurien ja rattaiden kanssa yhteen törmäämistä silloinkin, kun niitä

itseään varten on kylliksi tilaa niiden kulkea ohi; olen nähnyt erään,

joka kulkiessaan kaupungin vallihaudan reunaa poikkesi tasaiselta ja

sileältä polulta ja valitsi huonomman, pitääkseen herransa loitommalla

haudasta. Kuinka oli voitu saada tämä koira käsittämään, että sen

tehtävänä oli katsoa vain herransa turvallisuutta ja halveksia omia

etujaan, palvellakseen häntä? Ja kuinka se saattoi tietää, että se ja

se tie tosin oli kylliksi leveä sille, mutta ei sokealle? Voiko tuon

kaiken ymmärtää edellyttämättä järjen käyttöä?

Ei saa unohtaa, mitä Plutarkhos kertoo nähneensä Roomassa keisari

Vespasianus vanhemman läsnäollessa Marcelluksen teatterissa erään

koiran tekevän. Tuota koiraa käytti eräs silmäinkääntäjä, joka esitti

moni-ilmeistä ja monihenkilöistä kuvitelmaa, ja sillä oli siinä osansa.

Muun muassa sen piti olla jonkin aikaa olevinaan kuollut, koska oli

syönyt erästä rohdosainetta. Nieltyään leivän, joka oli olevinaan tätä

rohdosta, se pian alkoi vavista ja hoippua, niinkuin olisi huumautunut.

Lopulta se oikaisihe pitkäkseen ja jäykistihe kuin kuollut, antaen

vetää ja laahata itseään paikasta toiseen, niinkuin näytelmän

sisällyksen mukaan pitikin. Ja sitten, huomatessaan ajan olevan, se

alkoi ensiksi liikutella jäseniään aivan hiljaa, kuin olisi herännyt

sikeästä unesta, ja kohottaen päätään katseli sinne tänne tavalla, joka

hämmästytti kaikkia läsnäolijoita.

Härät, joita käytettiin Susan kuninkaallisissa puutarhoissa niitä

kasteltaessa ja kiertämään eräitä suuria vedennostopyöriä, joihin

oli kiinnitetty sankoja (jollaisia näkee useita Languedocissa), oli

määrätty vetämään niitä sataan kierrokseen asti päivässä, joten

ne olivat niin tottuneet tähän määrään, että oli mahdoton millään

voimalla saada niitä vetämään ainoatakaan kierrosta enempää; tehtyään

määrätyönsä ne pysähtyivät siihen paikkaan. Me olemme nuorukaisiässä,

ennenkuin osaamme laskea sataan asti, ja olemme äskettäin oppineet

tuntemaan kansoja, joilla ei ole mitään tietoa luvuista.

Toisten opettaminen edellyttää vielä enemmän älyä kuin opetuksen

vastaanottaminen. Mutta jättääkseni sikseen, mitä Demokritos arvelee

ja todistaa, että eläimet ovat opettaneet meille useimmat taidot,

esimerkiksi hämähäkki kutomisen ja ompelun, pääskynen rakentamisen,

joutsen ja satakieli musiikin, ja useat eläimet esimerkillään

lääketaidon, Aristoteles katsoo, että satakielet opettavat poikasensa

laulamaan ja käyttävät siihen aikaa ja huolta, josta seuraa, että ne

poikaset, joita me ruokimme häkissä ja joilla ei ole ollut aikaa käydä

vanhempainsa koulua, menettävät paljon laulunsa ihanuutta; siitä voimme

päättää, että se paranee ohjauksesta ja opiskelusta; ja vapaidenkaan

keskuudessa se ei ole yksi ja sama; kukin on sitä oppinut kykynsä

mukaan; ja mitä tulee niiden oppimiskiihkoon, niin ne ponnistelevat

kilvan niin tarmokkaasti, että voitettu joskus jää kuolleena paikalle,

sen hengitys kun pettää ennemmin kuin ääni. Nuorimmat hautovat

miettiväisinä mielessään eräitä laulun säejaksoja ja yrittelevät

jäljitellä niitä; oppilas kuuntelee opettajansa opetusta ja tekee tiliä

siitä sangen huolellisesti; ne vaikenevat, milloin toinen, milloin

toinen; kuulee korjattavan virheitä ja tuntee jonkinlaisia nuhteita

opettajan taholta.

Olen kerran, sanoo Arrianus, nähnyt norsun, jolla oli symbaali

riippumassa kummallakin reidellään ja kolmas kiinnitettynä kärsäänsä,

ja niiden soidessa kaikki toiset tanssivat piirissä, nousten ja

kumartuen määrätahdissa soittimen ohjauksen mukaan; ja huvittavaa oli

kuulla tuota sopusointua. Rooman teatterinäytännöissä oli tavallisesti

nähtävänä norsuja, jotka oli opetettu liikkumaan ja suorittamaan laulun

sävelten mukaan tansseja, joissa oli useita vaihteita, vuoroja ja eri

tahtilajeja, sangen vaikeita oppia. Niiden joukossa nähtiin sellaisia,

jotka itsekseen kertailivat läksyjänsä ja harjoittelivat huolellisesti

ja hartaasti, jotteivät niiden isännät toruisi ja löisi niitä.

Mutta tämä toinen harakkaa koskeva juttu, josta meille vastaa

itse Plutarkhos, on kummallinen. Tämä harakka oli erään parturin

liikehuoneessa Roomassa ja teki ihmeitä, matkien äänellään kaikkea,

mitä kuuli. Eräänä päivänä sattui, että pysähdyttiin pitkäksi aikaa

soittamaan joitakin torvia tuon huoneen edustalla. Siitäpä alkaen

ja koko seuraavan päivän tuo harakka oli mietteissään, mykkänä ja

surumielisenä. Kaikki ihmiset kummastelivat, ja luultiin, että torvien

ääni oli sen noin huumannut ja tyrmistyttänyt, ja että kuulon mukana

ääni oli samalla hävinnyt. Mutta lopulta huomattiin, että se oli

syvällistä tutkistelua ja itseensä syventymistä, ja että se mielessään

harjoitteli ja valmisteli ääntään esittämään noiden torvien säveliä,

niin että se ensi kertaa ääntäessään mukaili täydellisesti niiden

kerrot, tauot ja sävelkoristeet ja oli tämän uuden oppimansa vuoksi

ylenkatsoen hyljännyt kaikki, mitä se ennen oli osannut sanoa.

En tahdo jättää mainitsematta myöskään tätä toista esimerkkiä koirasta,

jonka sama Plutarkhos kertoo nähneensä (sillä mitä järjestykseen tulee,

niin tunnen kyllä sekoittavana sen; mutta en noudata sitä näiden

esimerkkien järjestämisessä enempää kuin koko muussakaan työssäni), ja

joka oli eräässä laivassa. Kun tämän koiran oli vaikea saada öljyä,

jota oli erään ruukun pohjalla, jonne se ei voinut ulottua kielellään

astian suun ahtauden vuoksi, meni se etsimään pikkukiviä ja pani niitä

ruukkuun, kunnes sai öljyn nousemaan lähemmäs reunaa, missä se saattoi

siihen ulottua. Mitä tuo on muuta kuin sangen terävän älyn vaikutusta?

Berberian korppien sanotaan tekevän samoin, kun vesi, jota ne tahtovat

juoda, on liian matalalla.

Tämä teko muistuttaa tavallaan sitä, mitä norsuista kertoi eräs

sikäläisen kansakunnan kuningas Juba, että kun jokin niistä

metsästäjäin viekkaudella on saatu menemään johonkin niistä syvistä

kuopista, joita niille kaivetaan ja jotka peitetään hienoilla risuilla

niiden pettämiseksi, sen toverit tuovat siihen kiireesti paljon kiviä

ja puunpalasia, jotta se niiden avulla pääsisi sieltä ulos. Mutta tämä

eläin on niin monessa muussa suhteessa ihmisen vertainen kyvyllään,

että jos tahtoisin luetella seikkaperäisesti kaikki, mitä kokemus siitä

on opettanut, niin voisin helposti todistaa, mitä tavallisesti väitän,

että on monesti suurempi eroitus ihmisen ja ihmisen kuin eläimen ja

ihmisen välillä. Erään norsun hoitaja eräässä yksityistalossa Syyriassa

varasti joka ateria puolet sille määrätystä ruoka-annoksesta; eräänä

päivänä isäntä tahtoi itse ruokkia sitä ja kaatoi sen seimeen oikean

sen ruuaksi määräämänsä ohra-annoksen; norsu, joka katsoi karsaasti

tuota hoitajaansa, eroitti kärsällään ja pani syrjään puolet, ilmaisten

siten vääryyden, jota sille tehtiin. Ja eräs toinen, jonka hoitaja

sekoitti sen ruokaan kiviä lisätäkseen sen määrää, lähestyi pataa,

jossa hän keitti lihaa päivällisekseen, ja pani sen täyteen tuhkaa.

Nuo ovat yksityisiä tekoja; mutta kaikki ovat nähneet ja tietävät,

että kaikissa armeijoissa, jotka marssivat Itämailta, norsut olivat

yhtenä päävoimana, ja että niiden tekemä vaikutus oli verrattoman

paljon suurempi kuin nykyään tykistömme, joka jotenkin vastaa niitä

järjestetyssä taistelussa (se on helppo niiden päättää, jotka tuntevat

muinaisaikojen historiaa),

_siquidem Tyrio service solebant

Annibali, et nostris ducibus regique Molosso

horum maiores, et dorso ferre cohortes,

partent aliquam belli, et euntem in praelia turrim_.[171]

Kaiketi siis oltiin varmoja ja tietoisia näiden eläinten

luotettavuudesta ja ymmärryksestä, koska ne uskallettiin asettaa

taistelun etunenään, missä pieninkin pysähdys, jonka ne olisivat

voineet tehdä, niiden ruumiiden suuruuden ja painon vuoksi, pieninkin

säikähdys, joka olisi saanut ne kääntymään päin omaan väkeensä,

riitti aikaansaamaan täydellisen tappion. Ja vain harvoin on nähty

tapahtuvan, että ne heittäytyivät takaisin omien joukkojensa päälle,

kun sitävastoin me itse käännymme toistemme päälle ja murramme rivimme.

Niille ei annettu suoritettavaksi vain yhtä yksityistä liikettä,

vaan useampia eri tehtäviä taistelussa, samoin kuin Intian uudestaan

valloittaessaan espanjalaiset antoivat koirille, joille he maksoivat

palkkaa ja jakoivat osan saaliista; ja nuo eläimet osoittivat yhtä

suurta taitoa ja älyä viemään perille ja vakiinnuttamaan heidän

voittonsa, hyökkäämään ja peräytymään olosuhteiden mukaan, eroittamaan

ystävät vihollisista, kuin ne osoittivat intoa ja tuimuutta.

Me ihailemme enemmän ja pidämme suuremmassa arvossa sitä, mikä on

ulkomaista, kuin sitä, mikä on meillä tavallista, ja jollei niin olisi

laita, en olisi viipynyt tässä pitkässä esimerkkiluettelossa. Sillä

jos tarkasti panemme merkille, mitä tavallisesti huomaamme omassa

keskuudessamme elävistä eläimistä, voimme luullakseni niistä todeta

yhtä ihmeteltäviä seikkoja kuin ne, joita kokoillaan ulkomailta ja

toisilta aikakausilta. Yksi ja sama luonto niissä kulkee kulkuaan;

ken olisi riittävästi perehtynyt sen nykyiseen tilaan, se voisi siitä

varmasti päättää koko sen tulevaisuuden ja koko sen menneisyyden.

Näin ennen aikaan keskuudessamme ihmisiä, jotka oli tuotu tänne meren

yli kaukaisista maista, ja kun emme ymmärtäneet lainkaan heidän

kieltänsä, ja kun sitäpaitsi heidän käytös- ja esiintymistapansa ja

heidän vaatteensa olivat kokonaan toisenlaiset kuin meikäläiset, niin

kuka meistä ei pitänyt heitä sekä villeinä että raakoina, kuka ei

pitänyt heitä typerinä ja tuhmina nähdessään, kuinka he olivat mykkiä,

eivät taitaneet ranskaa, eivät tunteneet meidän kädensuutelujamme ja

kiemurtelevia kumarruksiamme, meidän ryhtiämme ja käytöstämme, jonka

tietenkin tulee olla ihmisluonnon mallina? Kaiken sen, mikä meistä

näyttää oudolta ja mitä emme ymmärrä, me tuomitsemme. Näin käy meidän

myöskin muodostaessamme käsityksemme eläimistä. Niillä on useampia

ominaisuuksia, jotka lähentelevät meikäläisiä; vertaamalla voimme

tehdä jonkinlaisia johtopäätöksiä näistä; mutta siitä, mikä eläimille

on erikoista, mitä tiedämme siitä? Hevoset, koirat, härät, lampaat,

linnut ja useimmat kotieläimemme tuntevat äänemme ja tottelevat sitä;

niin teki kyllä myöskin Crassuksen ankerias ja tuli hänen luokseen,

kun hän sitä kutsui; samoin tekevät Arethusan suihkukaivon altaassakin

ankeriaat, ja olen nähnyt monta kalalammikkoa, jossa kalat rientävät

esille syömään, kuullessaan määrätynlaisen huudon hoitajiltaan,

_nomen habent, et ad magistri

vocem quisque sui venit citatus_.[172]

Me voimme siitä tehdä päätelmiä. Voimme myöskin sanoa, että norsuilla

on jonkinlaista uskontoa, koskapa voi nähdä niiden omasta luonnostaan,

opettamatta ja käskemättä, useampaan kertaan peseydyttyään ja

puhdistauduttuaan nostavan kärsiänsä kuin käsivarsia, ja tiettyinä

päivän hetkinä silmät suunnattuina itäänpäin pysähtyvän pitkäksi aikaa

mietiskelemään ja tutkistelemaan. Mutta joskaan emme muissa eläimissä

näe mitään tuollaista ulkonaista ilmiötä, emme silti voi väittää niiden

olevan uskontoa vailla emmekä selittää suuntaan tai toiseen sitä,

mikä on meiltä salattu; samoin kuin toiselta puolen näemme jotakin

seuraavassa filosofi Kleantheksen huomaamassa toiminnassa, koska se

muistuttaa omaamme: hän kertoo nähneensä muurahaisia lähtevän keostaan

kantamaan toisen muurahaisen ruumista toiseen kekoon päin, josta useita

toisia muurahaisia tuli niitä vastaan, kuin puhumaan niille; ja oltuaan

yhdessä jonkin aikaa, jälkimmäiset palasivat neuvottelemaan, nähkääs,

kansalaistensa kanssa; ja niin ne kulkivat edestakaisin pariin kolmeen

kertaan sopimisen vaikeuden vuoksi; vihdoin viimeksi tulleet toivat

ensinmainituille pesästään madon, ikäänkuin lunnaiksi kuolleesta, ja

tuon madon ensin mainitut nostivat selkäänsä ja kantoivat kotiinsa,

jättäen toisille vainajan ruumiin. Niin selittää asian Kleanthes,

todistaen siten, että ne eläimet, joilla ei ole ääntä, eivät silti

ole vailla keskinäistä kanssakäymistä ja yhteyttä, jollaista meiltä

puuttuu; ja siitä syystä teemme tyhmästi, kun rupeamme siitä

mielipiteitä lausumaan.

Mutta ne kykenevät vielä muunkinlaisiin suorituksiin, joihin meidän

kykymme eivät läheskään riitä, ja joita mielikuvituksellammekaan emme

voi käsittää, puhumattakaan siitä, että voisimme jäljittelemällä ne

saavuttaa. Monet ovat sitä mieltä, että siinä suuressa ja ratkaisevassa

meritaistelussa, jonka Antonius menetti Augustusta vastaan, hänen

päällikkökaleerinsa pysähdytti kesken sen kulkua eräs pikku kala,

jolle latinaa puhuvat antavat nimen _Remora_, koska se voi pysähdyttää

vaikka millaisen laivan, johon se tarrautuu kiinni. Ja kun keisari

Caligula souti suurine laivastoineen Romanian rannikolle, pysähdytti

tuo samainen kala äkkiä vain hänen kaleerinsa; hän otatti kiinni tuon

kalan, joka oli tarttuneena hänen laivansa pohjaan, hyvin suutuksissaan

siitä, että niin pieni eläin saattoi voittaa meren ja tuulet ja

kaikkien hänen airojensa voiman vain tarttumalla nokastaan kiinni hänen

kaleeriinsa (se näet on kuoriaiskala), ja hän kummasteli vielä hyvin

hyvällä syyllä sitä, että kun se oli tuotu hänelle laivaan, sillä ei

enää ollut sitä voimaa, joka sillä oli ollut sen ulkopuolella.

Eräs Kyzikos-kaupungin porvari pääsi muinoin hyvän matemaatikon

maineeseen huomattuaan metsäsian elintavan: tällä on pesäänsä käytäviä

eri kohdilta ja eri ilmansuunnilta, ja tuntien edeltäpäin, miltä

taholta tuuli on tulossa, se menee ja sulkee aukon sen tuulen puolelta;

sen huomattuaan tämä porvari toi kaupunkiinsa varmoja ennakkotietoja

tuulesta, joka alkaisi puhaltaa.

Kameleontti käy sen paikan väriseksi, missä se on, mutta läkkikala

ottaa itse minkä värin se tahtoo, olosuhteiden mukaan, piiloutuakseen

siltä, mitä se pelkää, ja siepatakseen kiinni sen, mitä se pyydystää;

kameleontin muuttuminen on passiivista, läkkikalan aktiivista laatua.

Me muutamme joskus väriä, säikähtäessämme, suuttuessamme, hävetessämme

ynnä muiden mielentilojen johdosta, jotka muuttavat kasvojemme väriä;

mutta se johtuu vaikutuksen alaisuudesta, kuten kameleontilla;

keltatauti kyllä vaikuttaa sen, että ihomme kellastuu, mutta sitä ei

vaikuta meidän tahtomme antama määräys. Mutta nuo vaikutukset, jotka

toisissa eläimissä huomaamme suuremmiksi kuin omamme ovat, todistavat

niissä jotakin etevämpää kykyä, joka meiltä on salattu; samanlaisia

ovat todennäköisesti useat muutkin niiden ominaisuudet ja kyvyt, joista

eivät mitkään ulkonaiset merkit anna meille tietoja.

Kaikista muinaisajan ennustuksista vanhimmat ja varmimmat olivat ne,

jotka perustuivat lintujen lentoon; meillä ei ole mitään sellaista

eikä niin ihmeellistä. Tätä niiden siivenliikkeen säännöllisyyttä

ja järjestystä, jonka nojalla tehdään johtopäätöksiä tulevista

tapahtumista, täytyy kai jonkin erinomaisen voiman olla ohjaamassa

niin ylevään toimintaan; sillä pintapuolista on katsoa tätä suurta

vaikutusta johtuvaksi jostakin luonnon säädöksestä, ilman sen

aikaansaajan ymmärrystä, suostumusta ja järkeä; se on ilmeisesti väärä

luulo, että niin on.

Sähkörauskulla on se ominaisuus, ettei se ainoastaan puuduta

jäseniä, jotka sitä koskettavat, vaan verkkojen ja nuotan läpikin se

lähettää untelon raukeuden niiden käsiin, jotka sitä liikuttelevat

ja käsittelevät; vieläpä sanotaan lisäksi, että jos kaataa vettä

sen päälle, niin tuntee, kuinka tuo vaikutus nousee käteen asti ja

puuduttaa tuntoaistin veden läpi. Tämä voima on ihmeellinen; mutta

se ei ole hyödytön sähkörauskulle: se tuntee sen ja käyttää sitä,

niin että näkee sen, siepatakseen kiinni saaliin, jota se pyydystää,

lymyävän pohjamutaan, jotta toiset kalat, liukuessaan sen ylitse, tämän

sen kylmyyden koskettamina ja puuduttamina joutuvat sen valtaan.

Kurjet, pääskyt ja muut muuttolinnut, jotka vaihtavat asuinpaikkaa

vuodenaikojen mukaan, osoittavat varsin hyvin tuntevansa

ennustuskykynsä ja käyttävät sitä.

Metsästäjät vakuuttavat meille, että valitakseen koiranpentujen

joukosta sen, joka tulee jättää eloon parhaana, tarvitsee vain antaa

emän itsensä valita se: esimerkiksi, jos vie ne pesästä pois, niin

ensimmäinen, jonka se kantaa sinne takaisin, on aina paras; tahi jos on

piirittävinään joka taholta niiden makuuksen tulella, niin paras on se

pennuista, jonka avuksi emä ensin kiiruhtaa. Tästä näkyy, että niillä

on jokin ennakolta tuntemisen taito, jota meillä ei ole, tahi jokin

toinen ja tehokkaampi kyky arvostella poikasiaan kuin meillä.

Kun se tapa, millä eläimet syntyvät, sikiävät, liikkuvat, elävät ja

kuolevat, on meidän omaamme niin lähellä, niin kaikki, mitä otamme

pois niiden vaikuttimista ja lisäämme omaan luontoomme, korottaaksemme

sen niiden luonnon yläpuolelle, ei voi mitenkään johtua järkemme

vaatimuksesta. Terveytemme ohjeeksi lääkärit asettavat esikuvaksemme

eläinten elämän ja tavat; sillä seuraava sananparsi on ammoisista

ajoista ollut kansan suussa:

_Tenez chaulds les pieds et la teste;

au demourant, vivez en beste_.[173]

Jos oikeudenmukaisuus on siinä, että antaa kullekin, mitä hänelle

tulee, niin eläimet, jotka palvelevat, rakastavat ja puolustavat

hyväntekijöitään ja vainoovat ja häpäisevät vieraita ja niitä,

jotka tekevät niille pahaa, jäljittelevät siten tavallaan meidän

oikeudenmukaisuuttamme; samoin myöskin, noudattamalla hyvin

oikeudenmukaista tasapuolisuutta jaellessaan pienokaisilleen

omaisuuttaan. Mitä ystävyyteen tulee, niin se on niillä verrattoman

paljon elävämpi ja uskollisempi kuin ihmisillä. Hyrcanus,

Lysimakhos-kuninkaan koira, pysyi herransa kuoltua itsepintaisesti

hänen vuoteensa päällä, juomatta ja syömättä; ja sinä päivänä, jolloin

hänen ruumiinsa poltettiin, se lähti juoksemaan ja heittäytyi tuleen,

jossa hänet poltettiin; samoin teki myöskin erään Pyrrhos nimisen

miehen koira: se näet ei liikahtanut herransa vuoteen päältä hänen

kuolemansa jälkeen, ja kun hänet kannettiin pois, antoi se viedä

itsensäkin pois samalla ja heittäytyi lopuksi roviolle, jolla sen

herran ruumis poltettiin.

On eräänlaisia taipumuksia kiintymykseen, jotka syntyvät meissä

joskus ilman järjen neuvoa ja johtuvat satunnaisesta mielenpuuskasta,

jota eräät sanovat myötätunnoksi; ne voivat vallata eläimet niinkuin

meidätkin: näemme hevosten rupeavan läheisiin tuttavuussuhteisiin

määrättyjen toisten kanssa, jopa siihen määrään, että meidän on

vaikea saada niitä elämään ja matkustamaan erillään toisistaan;

näkee niiden kohdistavan mieltymyksensä johonkin tiettyyn toveriensa

väriin, ikäänkuin määrättyihin kasvoihin, ja missä tahansa ne sen

tapaavat, liittyvän siihen riemastuneina ja suosionosoituksin ja

rupeavan inhoamaan ja vihaamaan mitä tahansa muuta muotoa. Eläimiä

johtaa, niinkuin meitäkin, valinta niiden rakkaussuhteissa, ne

valikoivat jollakin tavoin naaraansa; ne eivät ole vailla meidän

mustasukkaisuudentunteitamme eivätkä äärimmäisen kovia ja leppymättömiä

vihantunteita.

Halut ovat joko luonnollisia ja välttämättömiä, kuten juominen

ja syöminen, tahi luonnollisia, mutta eivät välttämättömiä,

kuten naarasten lähenteleminen, tahi eivät luonnollisia eivätkä

välttämättömiä. Tätä viimeksi mainittua laatua ovat melkeinpä kaikki

ihmisten halut; ne ovat aivan tarpeettomia ja teennäisiä, sillä

ihmeellistä on, kuinka vähän luonto tarvitsee tyytyäksensä, kuinka

vähän se on jättänyt meille kaivattavaa. Meidän keittiöittemme

valmisteet eivät kuulu sen järjestykseen; stoalaiset sanovat, että

ihminen voisi tulla toimeen yhdellä oliivilla päivässä; meidän

herkulliset viinimme eivät ole sen neuvomia, eikä se liioittelu, jonka

me lisäämme lemmenpyyteisiin:

_Neque illa

magno prognatum deposcit consule cunnum_.[174]

Nämä luonnolle vieraat halut, jotka hyvän tietämättömyys ja väärä

luulo ovat meihin valaneet, ovat niin lukuisat, että ne karkoittavat

melkein kaikki luonnonmukaiset; ei enempää eikä vähempää kuin jos

jossakin kaupungissa olisi niin suuri määrä ulkomaalaisia, että ne

ajaisivat sieltä ulos luonnolliset asukkaat tahi tekisivät lopun

heidän arvovallastaan ja mahdistaan, anastaen ja vallaten sen

kokonaan. Eläimet ovat paljon hillitympiä kuin me, ja pysyttäytyvät

kohtuullisempina luonnon meille määräämien rajojen piirissä; eivät

kuitenkaan niin tarkasti, ettei niillä tavattaisi myöskin jotakin

meidän kohtuuttomuuttamme vastaavaa.

Ja aivan samoin kuin on ollut hurjia himoja, jotka ovat ajaneet ihmisiä

rakastamaan eläimiä, samoin eläimetkin joskus on vallannut rakkaus

ihmisiin, ja on syntynyt luonnottomia rakkaussuhteita molempien lajien

välillä, kuten todistaa tuo norsu, joka oli grammaatikko Aristophaneen

kilpailijana erään nuoren, Aleksandrian kaupungissa asuvan kukkastytön

rakkaudesta eikä mitenkään ollut häntä huonompi hyvin intohimoisen

kosijan toimissa; sillä kävellen torilla, missä myytiin hedelmiä, se

otti niitä kärsällään ja kantoi hänelle; se jätti hänet näkyvistään

niin vähän kuin mahdollista, ja joskus se pisti kärsänsä hänen poveensa

hänen kaulurinsa alitse ja koetteli hänen rintojaan.

Kerrotaan myöskin eräästä lohikäärmeestä, että se rakastui erääseen

tyttöön, ja eräästä hanhesta, joka rakastui erääseen lapseen Asopin

kaupungissa, ja eräästä pässistä, joka oli viulunsoittajatar Glaucian

palvelijana; ja joka päivä näkee apinoita, jotka ovat hurjasti

rakastuneet naisiin. Näkee myöskin erästen koiraseläinten antautuvan

oman sukunsa koirasten rakastettaviksi. Oppianus ja muut kertovat

eräitä esimerkkejä todisteiksi siitä kunnioituksesta, jota eläimet

avioliitoissaan osoittavat sukulaisuutta kohtaan, mutta kokemus näyttää

meille varsin usein päinvastaista:

_Nec habetur turpe juvencae

ferre patrem tergo; fit equo sua filia conjux;

quasque creavit init pecudes caper, ipsaque cuius

semine concepta est, ex illo concipit ales_.[175]

Mitä ovelaan sukkeluuteen tulee, niin onko selvempää sellaista kuin

filosofi Thaleen muulin osoittama? Kulkiessaan joen poikki suolataakka

selässään ja sattumalta kompastuttuaan, niin että sen kantamat

säkit aivan kastuivat, ja huomattuaan, että siten sulanut suola oli

keventänyt sen kuormaa, se ei koskaan, tavatessaan jonkin puron,

jättänyt painautumatta siihen kuormineen, kunnes sen herra huomasi sen

juonen ja käski panemaan sen kuormaksi villoja: kun se siten huomasi

pettyneensä laskuissaan, lakkasi se enää käyttämästä tuota temppua.

On useita eläimiä, jotka näyttävät kaikessa viattomuudessaan

jäljittelevän meidän saituuttamme, sillä niiden näkee äärettömän

halukkaasti sieppaavan haltuunsa kaikki mitä voivat, ja huolellisesti

piilottavan sen, vaikkeivät sitä ensinkään käytä. Taloudenhoidossa

ne eivät vain vie meistä voittoa sillä toimellisuudella, millä ne

kokoilevat ja säästävät tulevaa aikaa varten, vaan niillä on myöskin

useita sitä varten välttämättömiä taitoja: muurahaiset levittävät luhan

ulkopuolelle jyvänsä ja siemenensä, tuulettaakseen, puhdistaakseen

ja kuivatakseen ne, peläten niiden pilaantuvan ja mätänevän, kun

ne huomaavat niiden alkavan homehtua ja haista härskiltä. Mutta se

ehkäisevä varovaisuus, jota ne osoittavat jyrsiessään vehnänjyviä, vie

voiton kaikesta kuviteltavasta ihmisten varovaisuudesta: kun vehnä

ei pysy aina kuivana ja pilaantumattomana, vaan pehmenee, sulaa ja

liukenee ikäänkuin maidoksi, pyrkien itämään ja kasvamaan, niin ne

jyrsivät sitä päätä, mistä itu tavallisesti pistää esiin, peläten

vehnän muuttuvan siemeneksi ja menettävän luontonsa ja ominaisuutensa,

joka sen tekee sopivaksi olemaan niiden ruokavarastona.

Mitä tulee sotaan, joka on suurin ja uhkein ihmisen toiminnoista,

niin tahtoisinpa tietää, haluammeko käyttää sitä osoitteena jostakin

etevämmyydestä, vai päinvastoin heikkoutemme ja puutteellisuutemme

todisteena, koska toistemme voittamisen ja surmaamisen, oman sukumme

tuhoamisen ja hävittämisen taito ei totta tosiaan näytä olevan

kovinkaan toivottava eläimille, joilla sitä ei ole:

_Quando leoni

fortior eripuit vitam leo? Quo nemore umquam

exspiravit aper maioris dentibus apri_?[176]

Mutta ne eivät kuitenkaan ole aivan yleisesti sitä vailla, kuten

todistavat mehiläisten raivoisat kahakat ja molempain vastakkaisten

armeijain päämiesten hankkeet:

_Saepe duobus

regibus incessit magno discordia motu;

continuoque animos vulgi et trepidantia bello

corda licet longe praesciscere_.[177]

Joka kerta kun silmäilen tätä jumalaista kuvausta, tuntuu minusta

kuin siinä lukisin kuvattuna ihmisten typeryyden ja ylpeyden; sillä

nuo sotaisat liikkeet, jotka tempaavat meidät mukaansa kauhullaan ja

hirmullaan, tuo äänten ja huutojen myrsky,

_fulgur ubi ad coelum se tollit, totaque circum

aere renidescit tellus, subterque virum vi

excitur pedibus sonitus, clamoreque montes

icti rejectant voces ad sidera mundi_;[178]

tuo niin monen tuhannen aseistetun miehen peloittava jono, tuo niin

kova raivo, into ja rohkeus, on huvittavaa huomata, kuinka joutavista

syistä se syttyy, ja kuinka vähäpätöisistä syistä se sammuu:

_Paridis propter narratur amorem

Oraecia Barbariae diro collisa duello_.[179]

Koko Aasia menehtyi ja riutui sodissa Pariksen lemmenvehkeiden vuoksi;

yhden ainoan miehen mieliteko, kiukku, huvi, kotoinen mustasukkaisuus,

syyt, joiden ei pitäisi saada kahta kalaeukkoa kynsimään toisiansa,

siinä koko tämän suuren melskeen sielu ja lähtökohta... Mutta tuo suuri

ruumis, niin monine kasvoineen ja liikkeineen, jotka näyttävät uhkaavan

taivasta ja maata:

_quam multi Libyco volvuntur marmore fluctus,

saevus ubi Orion hibernis conditur undis;

vel quam sole novo densae torrentur aristae

aut Hermi campo aut Lyciae flaventibus arvis;

scuta sonant, pulsuque pedum tremit excita tellus_;[180]

tuo raivoisa hirviö, niin monikäsivartinen ja -päinen, se on sittenkin

ihminen, heikko, surkea ja viheliäinen; se on vain levoton ja kiihtynyt

muurahaiskeko;

_it nigrum campis agmen_;[181]

vastatuulen henkäys, korppiparven vaakkuminen, hevosen kompastuminen,

kotkan satunnainen ohilentäminen, jokin uni, ääni, merkki, aamuinen

usva riittää lyömään sen nurin ja kaatamaan sen maahan. Pistäkää

sitä vain auringon säteellä kasvoihin, niin se heti sulaa ja raukeaa

tyhjiin; viuhtokaa sille vain vähän pölyä silmiin, kuten runoilijamme

mehiläisille, niin kaikki meidän komppaniamme, legionamme ja tuo suuri

Pompeiuskin niiden etunenässä ovat lyötyinä murskaksi; sillä hänethän

muistaakseni Sertorius voitti Espanjassa näillä kauneilla aseilla,

joita myöskin Eumenes käytti Antigonusta ja Surena Crassusta vastaan:

_Hi motus animorum, atque haec certamina tanta

pulveris exigui jactu compressa quiescent_.[182]

Usutettakoon vain meidänkin mehiläisiämme sen kimppuun, niillä kyllä on

voimaa ja rohkeutta lyödä se hajalle.

Vielä on tuoreessa muistissa, kuinka portugalilaisten piirittäessä

Tamlyn kaupunkia Xiatinen alueella tämän asukkaat kantoivat muurille

suuren joukon mehiläispesiä, joita heillä on runsaasti, ja ajoivat

tulella mehiläiset niin kiivaasti vihollistensa kimppuun, että nämä

luopuivat yrityksestään, kun eivät voineet kestää niiden hyökkäyksiä

ja pistoja; niin jäi voitto ja heidän kaupunkinsa vapaus tälle uudelle

apujoukolle, vieläpä niin onnellisesti, että taistelusta palattaessa

niistä ei puuttunut ainoatakaan.

Keisarien ja rajasuutarien sielut ovat valetut samaan kaavaan.

Ajatellessamme ruhtinasten tekojen tärkeyttä ja painavaa merkitystä,

me luulemme varmasti, että ne ovat yhtä painavista ja tärkeistä syistä

johtuneet; me erehdymme; heitä ajavat eteen- ja taaksepäin heidän

liikkeissään samat pontimet kuin meitäkin omissamme; sama syy, joka

saa meidät torailemaan naapurimme kanssa, sytyttää ruhtinasten välille

sodan; sama syy, joka panee meidät pieksämään lakeijaamme, saa,

sattuessaan ruhtinaalle, hänet hävittämään kokonaisen maakunnan; heidän

tahtonsa on yhtä kevytmielinen kuin meidän, mutta heidän mahtinsa on

suurempi; samat pyyteet ajavat liikkeelle juustopunkin ja norsun.

Mitä uskollisuuteen tulee, niin ei ole maailmassa eläintä, joka olisi

niin petollinen kuin ihminen. Historiamme kertovat, kuinka innokkaasti

eräät koirat ovat valvoneet herrainsa kuoleman kostetuksi tulemista.

Kun Pyrrhos kuningas kerran oli tavannut koiran vartioimassa miehen

ruumista ja kuullut, että se oli jo kolme päivää niin tehnyt, käski

hän haudata ruumiin ja otti koiran mukaansa. Eräänä päivänä, hänen

ollessaan sotaväkensä yleiskatselmuksessa, tämä koira huomasi herransa

murhaajat ja hyökkäsi niiden kimppuun kovasti haukkuen ja ankaran

vihaisena, pannen tällä ensimmäisellä ilmiannolla alkuun tuon murhan

koston, joka pian senjälkeen saatiin laillista tietä toimeen.

Samoin teki viisaan Hesiodoksen koira, joka sai naupaktolaisen

Ganyktorin lapset todistettua syypäiksi herransa murhaan. Eräs

toinen koira, joka oli vartioimassa erästä temppeliä Athenassa ja

huomasi kirkonvarkaan vievän mennessään kauneimmat kalleudet, rupesi

tätä haukkumaan minkä jaksoi; mutta kirkonisännät kun eivät siitä

heränneet, niin se alkoi seurata häntä, ja kun tuli päivä, pysytteli

vähän etäämmällä hänestä, päästämättä häntä koskaan näkyvistään; jos

hän tarjosi sille syötävää, niin se ei siitä huolinut, mutta toisille

kulkijoille, jotka tulivat sitä tiellä vastaan, se heilutti iloisesti

häntäänsä ja otti heidän käsistään, mitä he antoivat sille syödä;

jos sen varas pysähtyi nukkumaan, pysähtyi sekin samalla ja samaan

paikkaan. Kun tieto tuosta koirasta oli tullut kirkon isännille,

alkoivat he seurata sen jälkiä, tiedustellen senkarvaista koiraa, ja

tapasivatkin sen vihdoin Kromyonin kaupungissa ja myöskin varkaan,

jonka he toivat takaisin Athenaan, missä hän sai rangaistuksensa.

Ja kiitollisuuden osoitteeksi tästä hyvästä palveluksesta tuomarit

määräsivät yleisestä varastosta tietyn määrän viljaa eläkkeeksi

koiralle ja papit pitämään siitä huolta. Plutarkhos todistaa tämän

kertomuksen hyvin uskottavaksi ja hänen aikanaan tapahtuneeksi asiaksi.

Mitä kiitollisuuteen tulee (sillä minusta tuntuu, että meidän on syytä

nostaa tämä sana arvoon), riittäköön tämä ainoa esimerkki, jonka Apion

kertoo omin silmin näkemänään. Eräänä päivänä, sanoo hän, kun Roomassa

annettiin kansan huvikseen katsella useiden ulkomaisten eläinten

ja erittäinkin harvinaisen suurten leijonain taistelua, oli niiden

joukossa eräs, joka raivoisalla käytöksellään, jäsentensä voimalla

ja koolla ja ylpeällä ja peloittavalla kiljunnallaan veti kaikkien

läsnäolijain huomion puoleensa. Orjain joukossa, jotka esitettiin

kansalle tässä eläintaistelussa, oli eräs dakialainen Androdus, jonka

omisti ylhäinen roomalainen, arvoltaan konsuli. Kun tuo leijona

huomasi hänet kaukaa, pysähtyi se ensin äkkiä, kuin ihmeissään, ja

lähestyi sitten aivan hiljaa, lempeästi ja rauhallisesti, ikäänkuin

tunnustellakseen häntä. Sen tehtyään, ja saatuaan varmuuden siitä,

mitä se tahtoi tietää, se alkoi heiluttaa häntäänsä, niinkuin koirat

liehitellessään isäntäänsä, ja nuolla ja suudella tuon kurjan raukan

käsiä ja reisiä, joka oli tyrmistyneenä kauhusta ja aivan suunniltaan.

Kun leijonan hyvänsävyisyys oli saanut Androduksen toipumaan pelostaan

ja hänen näkönsä oli siksi rauhoittunut, että hän saattoi katsella sitä

ja tuntea sen, niin oli omituinen nautinto nähdä, kuinka nämä molemmat

hyväilivät toisiaan ja osoittivat toisilleen iloaan.

Kun kansa sen johdosta päästi ilohuutoja, kutsutti keisari orjan

eteensä, kuullakseen häneltä, kuinka niin outo tapahtuma oli

mahdollinen. Tämä kertoi hänelle uuden ja ihmeellisen tarinan. "Herrani

ollessa prokonsulina Afrikassa", sanoi hän, "pakotti se julmuus ja

ankaruus, jolla hän minua kohteli, pieksättäen minua joka päivä, minut

karkaamaan hänen luotaan ja pakenemaan; ja piiloutuakseni varmasti

henkilöltä, jolla oli niin suuri valta maakunnassa, pidin parhaana

mennä tuon maan erämaihin ja hiekkaisiin ja asumattomiin seutuihin,

päätettyäni jollakin tavalla surmata itseni, jos minulle ei kävisi

mahdolliseksi löytää ravintoa. Auringonpaahde kun oli äärettömän

ankara keskipäivällä ja kuumuus sietämätön, niin lyyhistyin erääseen

näkymättömään ja luoksepääsemättömään luolaan ja heittäydyin siihen

sisälle. Vähää myöhemmin tuli sinne tuo leijona, yksi käpälä verissä

ja haavoitettuna, aivan vaikeroiden ja vinkuen tuskista, joita se

tunsi siinä. Sen saapuessa pelästyin kovin, mutta nähdessään minut

piiloutuneena pesänsä nurkkaan, se lähestyi aivan hiljaa minua,

ojentaen minulle loukkautuneen käpälänsä ja näyttäen sitä minulle,

kuin apua pyytääkseen. Otin silloin siitä pois suuren tikun, joka oli

tunkeutuneena siihen, ja totuttuani leijonaan jonkin verran, pusertelin

sen haavaa ja sain siitä lähtemään pois lian, jota oli siihen

kokoontunut, pyyhin ja puhdistin sen niin siistiksi kuin vain saatoin.

Tuntien päässeensä vammastaan ja saaneensa lievitystä tuskaansa,

leijona rupesi lepäämään ja nukkumaan, pitäen yhä käpäläänsä käsissäni.

Siitä lähtien se ja minä elimme yhdessä tuossa luolassa kolme

kokonaista vuotta samoista ruokavaroista, sillä pyydystysretkillään

tappamistaan eläimistä se toi minulle parhaat palaset, jotka minä tulen

puutteessa paahdatin auringolla ja käytin ravinnokseni. Ajan oloon

ikävystyttyäni tähän petomaiseen ja villiin elämään, lähdin pois eräänä

päivänä, kun leijona oli mennyt tavalliselle pyydystysretkelleen; ja

kolmannella päivämatkallani minut yllättivät sotilaat, jotka toivat

minut Afrikasta tähän kaupunkiin herralleni, joka äkkiä tuomitsi minut

kuolemaan ja petojen raadeltavaksi. Mutta nähtävästi tuo leijona joutui

myöskin kiinni pian senjälkeen ja tahtoi nyt palkita minulle sen

hyväntyön ja lääkärinavun, jonka se oli minulta saanut."

Siinä tarina, jonka Androdus kertoi keisarille ja jonka hän pani

kulkemaan suusta suuhun kansan keskuudessa; sen johdosta hänet

kaikkien yhteisestä anomuksesta päästettiin vapaaksi ja vapautettiin

tuosta tuomiosta; ja kansan määräyksestä lahjoitettiin hänelle tuo

leijona. Siitä lähtien näimme, sanoo Apion, Androduksen kävelevän

ravintolasta toiseen Roomassa, taluttaen tuota leijonaa aivan pienestä

talutusnuorasta ja ottaen vastaan rahaa, jota hänelle annettiin,

leijonan antavan peittää itsensä kukilla, joita sille heitettiin; ja

jokainen sanoi tavatessaan heidät: "Kas tuossa on leijona, jonka luona

ihminen asui; kas tuossa on mies, joka oli leijonan lääkärinä."

Itkemme usein rakastamiemme eläinten kuolemaa; samoin ne surevat meidän

kuolemaamme:

_Post bellator equus, positis insignibus, Aethon

it lacrymans, guttisque humectat grandibus ora_.[183]

Niinkuin toiset kansakunnistamme pitävät vaimoja yhteisinä, toisten

keskuudessa taas kukin mies pitää omaansa, niin eikö eläinten

keskuudessa myöskin näe sellaista ja avioliittoja pidettävän pyhempinä

kuin meidän? Mitä tulee seuroihin ja yhdistyksiin, joita ne muodostavat

liittyäkseen yhteen ja auttaakseen toisiaan, niin huomaa häristä,

sioista ja muista eläimistä, että kun se, jolle teette pahaa, päästää

huutoja, niin koko joukko rientää sen avuksi ja yhtyy sitä puolustamaan.

Kun kiiski on niellyt kalastajan koukun, niin sen toverit kokoontuvat

joukoittain sen ympärille ja jyrsivät siimaa, ja jos joku niistä

on sattunut joutumaan rysään, niin toiset ulkoapäin pistävät sille

pyrstönsä, ja se puree sitä hampaillaan minkä jaksaa; siten ne

vetävät sen ulos ja vievät mukanaan. Kun joku partakalain tovereista

on tarttunut koukkuun, niin ne panevat siiman selkäänsä vastaan ja

pistävät siitä ulos piikin, joka on hammaslaitainen kuin saha, ja sillä

ne sahaavat poikki siiman.

Mitä tulee erikoisiin palveluksiin, joita me saamme toisiltamme

elämän tarpeissa, niin näkee eläinten keskuudessa useita esimerkkejä

sellaisista. Väitetään, että valaskala ei liiku koskaan, ellei sillä

ole edessään eräs pieni kivikalan näköinen kala, jota senvuoksi

sanotaan Oppaaksi; valaskala seuraa sitä, antaen ohjata ja kääntää

kulkuansa yhtä helposti kuin peräsin kääntää laivaa; ja palkinnoksi

sitten myöskin, -- sen sijaan että kaikki muu, olkoonpa eläin tahi

laiva, mikä joutuu tuon hirviön kidan kauheaan rotkoon, heti on hukassa

ja nielaistaan, -- tuo pikku kala vetäytyy sinne vahvaan rauhaan ja

nukkuu siellä; ja sen nukkuessa valas ei liikahda; mutta kohta kun se

lähtee ulos, alkaa valas seurata sitä lakkaamatta; ja jos se sattuu

eksymään siitä, niin se harhailee sinne tänne ja usein ruhjoo itseään

kallioihin, niinkuin laiva, joka on menettänyt peräsimensä; sen

Plutarkhos todistaa nähneensä Antikyran saarella.

Samanlainen yhdyselämä on olemassa hippikerttu nimisen pikkulinnun

ja krokotiilin välillä; hippikerttunen tekee vahtipalvelusta tuolle

suurelle eläimelle; ja jos faaraokissa, sen vihollinen, lähestyy

taistellakseen sen kanssa, niin tuo pikku lintu, peläten, että se

yllättää krokotiilin nukkumasta, menee ja herättää sen ja ilmoittaa

sille vaaran laulullaan ja nokkimalla sitä; se elää tuon pedon

jätteistä, joka päästää sen ystävällisesti suuhunsa ja sallii sen

nokkia leukaperissään ja hampaittensa välissä, poimiakseen sieltä sinne

jääneitä lihanpalasia; ja jos krokotiili tahtoo sulkea suunsa, niin se

ensin käskee sitä lähtemään sieltä pois sulkemalla sitä vähitellen,

pusertamatta ja loukkaamatta lintua.

Se simpukka, jota sanotaan helmiäiseksi, elää myöskin siten yhdessä

pinnoterin kanssa, joka on pieni ravunsukuinen eläin ja palvelee

sen oven- ja portinvartijana, istuen tuon simpukan suussa, jota se

pitää alati raollaan, kunnes se näkee jonkin niiden saaliiksi sopivan

pikkukalan tulevan sinne sisään; sillä silloin se menee tuon simpukan

sisään ja nipistää sen lihaa ja pakottaa sen sulkemaan kuorensa;

silloin ne molemmat yhdessä syövät linnaansa suljetun saaliin.

Tonnokalojen elintavassa huomaa matematiikan kolmen osan erinomaista

tuntemista: mitä astrologiaan tulee, niin ne opettavat sitä ihmiselle,

sillä ne pysähtyvät siihen paikkaan, missä talvi-päivänseisahdus ne

yllättää, eivätkä liiku siitä seuraavaan päiväntasaukseen saakka;

siitäpä syystä Aristoteleskin kernaasti myöntää niiden tuntevan tuon

tieteen; mitä taas geometriaan ja aritmetiikkaan tulee, niin ne aina

muodostavat joukkueensa kuution muotoiseksi, neliömäiseksi joka

suuntaan, ja rakentavat sen vankaksi pataljoonaksi, joka on yltyleensä

suljettu ja ympäröity ja jossa on kuusi aivan yhtä suurta pintaa;

sitten ne uivat tässä neliömäisessä järjestyksessä, joka on yhtä leveä

takaa kuin edestä, niin että jos näkee ja laskee siitä yhden rivin, voi

helposti laskea koko joukkueen, koskapa lukumäärä on syvyydelleen sama

kuin leveydelleen ja leveydelleen sama kuin pituudelleen.