(II, 11)
Mitä minussa on hyvää, se on minussa kohtalon minulle suomasta
syntymästä; en ole sitä saanut lain, enkä opetuksen tahi muun opettelun
avulla: minussa oleva viattomuus on luontaista viattomuutta; voimia
vähän ja taitoa ei ensinkään. Vihaan muiden paheiden mukana hirveästi
julmuutta, sekä luonnostani että järkeni vaatimuksesta, äärimmäisenä
kaikista paheista; mutta tämä vihani menee sellaiseen hempeyteen
saakka, että minusta on vastenmielistä nähdä tapettavan kanaa, enkä
siedä kuulla jäniksen parkuvan koirieni hampaissa, vaikka metsästys
onkin ylenmäärin hauskaa...
Oikeudessakin kaikki, mikä menee pitemmälle kuin yksinkertainen
kuolema, tuntuu minusta pelkältä julmuudelta, varsinkin meidän
taholtamme, joiden tulisi katsoa velvollisuudeksemme lähettää sielut
iankaikkisuuteen otollisessa tilassa, mikä ei ole mahdollista,
jos olemme saattaneet ne kuohuksiin ja epätoivoon sietämättömillä
tuskilla...
Eräs vangittu sotamies, joka äskettäin siitä tornista, jossa häntä
pidettiin, oli huomannut kansaa kokoontuvan torille ja kirvesmiesten
siellä pystyttelevän laitoksiaan, luuli, että se tapahtui häntä varten.
Hän päätti surmata itsensä, mutta hän ei löytänyt muuta siihen sopivaa
asetta kuin vanhan ruostuneen kärrynnaulan, jonka sattumalta sai
käsiinsä. Sillä hän iski itseään kovasti ensin kaksi kertaa kurkun
ympärille; mutta huomattuaan, että tämä ei tehonnut, hän iski itseään
pian senjälkeen kolmannen kerran vatsaan, jonne naula tarttui kiinni.
Ensimmäinen hänen vartijoistaan, joka astui sisään hänen luokseen,
tapasi hänet tässä tilassa, vielä hengissä, mutta maaten maassa ja
aivan heikontuneena näistä iskuista. Käyttääkseen aikaa, ennenkuin hän
heittäisi henkensä, kiiruhdettiin lukemaan hänelle hänen tuomionsa.
Kuultuaan siitä, että häneltä oli tuomittu vain pää poikki, hän
näytti jälleen rohkaisevan mielensä, suostui juomaan viiniä, josta ei
ollut huolinut, kiitti tuomareitaan heidän odottamattoman lempeästä
tuomiostaan ja kertoi päättäneensä surmata itsensä, tultuaan niistä
valmistuksista, joita oli nähnyt torilla tehtävän, siihen luuloon,
että häntä tahdottiin kiduttaa jollakin kauhealla rangaistuksella; hän
näytti olevan pelastunut kuolemasta, kun se kohtasi häntä toisessa
muodossa...
Elän aikana, jolloin meillä on yllinkyllin uskomattomia esimerkkejä
tästä paheesta hillittömien kansalaissotiemme vuoksi; muinaisajan
historiateoksissa ei tapaa mitään pahempia äärimmäisyyksiä kuin
mitä me saamme kokea joka päivä; mutta se ei ole minua mitenkään
totuttanut niihin. Tuskin saatoin uskoa, ennenkuin olin sen nähnyt,
että olisi olemassa niin villejä sieluja, että he, pelkästä murhan
tuottamasta nautinnosta, tahtoisivat sen tehdä: silpoa ja katkoa
toisten jäseniä, kannustaa älyään keksimään harvinaisia kidutuksia
ja uusia kuolemanlajeja, vihaamatta, tavoittelematta mitään hyötyä,
yksinomaan vain huvikseen katsellaksensa tuskissaan kuolevan ihmisen
säälittäviä eleitä ja liikkeitä, nauttiakseen hänen vaikeroimisistaan
ja valitushuudoistaan. Sillä se on äärimmäinen huippu, johon julmuus
voi kohota: _ut homo hominem non iratus, non timens, tantum spectaturus
occidat_.[136] Minä puolestani en ole voinut mielipahaa tuntematta
nähdä edes ajettavan takaa ja tapettavan viatonta eläintä, joka ei voi
puolustautua ja joka ei tee meille mitään pahaa; ja tuo tavallinen
tapahtuma, että hirvi, joka tuntee hengästyneensä ja uupuneensa ja
jolla ei enää ole muuta keinoa, kääntyy takaisin ja antautuu meille,
jotka sitä ajamme takaa, pyytäen meiltä armoa kyynelillään,
_questuque cruentus
atque imploranti similis_,[137]
on minusta aina tuntunut hyvin vastenmieliseltä näyltä. Tuskin saan
kiinni elävän eläimen, jota en päästä jälleen irti; Pythagoras osteli
niitä kalastajilta ja linnustajilta tehdäkseen samoin;
_primoque a caede ferarum
incaluisse puto maculatum sanguine ferrum_.[138]
Luonnostaan verenhimoiset eläimiin nähden osoittavat luontaista
taipumusta julmuuteen. Sittenkun Roomassa oli totuttu näkemään eläinten
tappoja, tuli ihmisten ja gladiaattorien vuoro. Pelkäänpä, että luonto
itse on istuttanut ihmiseen jonkinlaisen epäinhimillisyysvaiston.
Ei ketään huvita katsella, kuinka eläimet leikkivät keskenään
ja hyväilevät toisiansa; ja kaikkia huvittaa katsella, kuinka
ne raatelevat ja silpovat toisiaan. Ja jottei pilkattaisi tuota
myötätuntoa, jota tunnen niitä kohtaan, huomautan, että teologiakin
velvoittaa meidät osoittamaan niille jonkinlaista armeliaisuutta;
ja koska sama herra on sijoittanut meidät tähän palatsiinsa häntä
palvelemaan, ja koska ne, niinkuin mekin, ovat hänen perhettänsä, niin
se on oikeassa vaatiessaan meiltä jotakin arvonantoa ja myötätuntoa
niitä kohtaan.
23