(II, 10)
En ensinkään epäile, että usein joudun puhumaan asioista, joita
mestarit alallaan ovat käsitelleet paremmin ja oikeammin. Koettelen
tässä pelkästään luontaisia kykyjäni, enkä ensinkään hankittuja; ja
ken saa minut kiinni tietämättömyydestä, se ei tee mitään minulle
vastenmielistä, sillä vaikea olisi minun vastata puheistani toisille,
kun en vastaa niistä itsellenikään, enkä ole niihin tyytyväinen. Ken
on tiedettä etsimässä, hän myöskin urkkikoon sitä sieltä, missä se
asustaa; minä tunnustan kaikkein vähimmin sen erikoisalakseni. Nämä
ovat omia mietteitäni, joilla en koeta tehdä tunnetuksi asioita, vaan
itseni: ne tulen ehkä kerran tuntemaan, tahi olen ne ennen tuntenut,
sikäli kuin sattuma on ohjannut minut niihin kohtiin, joissa ne olivat
selvitettyinä; mutta en muista niitä enää, ja jos olenkin yhtä ja
toista lukenut, niin minussa ei ole miestä pitämään mitään muistissani:
siispä en varmasti takaa mitään muuta kuin osoittavani, mihin määrään
nousee nykyhetkellä tieto, joka minulla niistä on. Älköön kiinnitettäkö
huomiota sisällykseen, vaan muotoon, jonka sille annan: nähtäköön
siitä, mitä lainaan, olenko osannut valita sellaista, mikä on omansa
korottamaan tahi tukemaan näkökohtaa, joka aina on minun omaani; sillä
panen toiset sanomaan, en ennenkuin olen puhunut, vaan sen jälkeen,
mitä kieleni tahi ymmärrykseni heikkouden vuoksi en itse osaa niin
hyvin sanoa. En laske lainausteni lukumäärää, vaan punnitsen ne; ja
jos olisin tahtonut saada ne vaikuttamaan lukumäärällään, niin olisin
esittänyt niitä kahta vertaa enemmän. Ne ovat kaikki, tahi varsin vähää
vaille, niin kuuluisilta ja vanhoilta kirjailijoilta, että ne minusta
tuntuvat puhuvan kylliksi itse puolestaan, ilman minun suositustani.
Mitä tulee perusteluihin, vertauksiin ja todisteihin, jos siirrän
jonkin sellaisen omaan maaperääni ja sulatan sen omiini, niin jätän
tahallani sen tekijän mainitsematta, hillitäkseni noita kypsymättömiä
ja häikäilemättömiä arvostelijoita, jotka hyökkäävät kaikenlaisten,
varsinkin uudempien kirjoitelmien kimppuun, jotka ovat vielä elävien
miesten kirjoittamia ja alhaison kielellä, mikä seikka tekee kaikille
mahdolliseksi niistä puhumisen ja näyttää takaavan niissä vallitsevan
käsitystavan ja niiden tarkoitusperän niinikään alhaisomaisiksi:
tahdon, että he antavat minulle tarkoitetun nenäpiuvin Plutarkhokselle
ja polttavat näppinsä haukkuessaan Senecaa minussa. Minun täytyy kätkeä
heikkouteni näiden suurten auktoriteettien turviin. Olisin iloinen, jos
joku osaisi eroittaa puvussani nuo lainahöyhenet, tarkoitan yksinomaan
ajatuksen selvyyden ja esityksen suuremman voiman ja kauneuden
nojalla, sillä minä itse, joka muistin puutteessa tuon tuostakin
olen kykenemätön eroittelemaan niitä niiden alkuperän mukaan, osaan
mittaamalla voimani varsin hyvin huomata, että maaperäni ei mitenkään
kykene tuottamaan eräitä liian uhkeita kukkasia, joita siinä tapaan
siellä täällä, ja että kaikki kotikasvuiset hedelmäni eivät voi niitä
korvata.
Seuraavasta olen vastuunalainen: jos olen sekava omissa esityksissäni,
jos esityksissäni on itserakkautta ja paheellisuutta, jota en huomaa,
tahi en kykene huomaamaan sitä harkitessani; useinhan silmämme
eivät näe virheitä, mutta arvostelukyvyn sairaus on siinä, ettemme
kykene niitä huomaamaan, kun toinen ne meille paljastaa. Tieto ja
totuus voivat asua meissä ilman arvostelukykyä, ja arvostelukyky voi
myöskin olla meissä ilman ensinmainittuja; vieläpä tietämättömyyden
tunnustaminen mielestäni on kauneimpia ja varmimpia arvostelukyvyn
todisteita. Minulla ei ole muuta joukkojeni järjestäjää kuin sattuma:
sikäli kuin ajatuksia minulle tulee, kasaan ne kokoon; milloin ne
tungeskelevat taajana joukkona, milloin liikkuvat verkalleen rivissä
peräkkäin. Tahdon, että nähdään luontainen ja tavallinen käyntini,
niin säännötöntä kuin se onkin; menen menoani sellaisena kuin olen;
myöskään eivät nämä ole asioita, joista ei olisi lupa olla tietämätön
ja puhua epävarmasti ja järjestelmättä. Toivoisin, että minulla
olisi täydellisempi asiain ymmärtämys, mutta en tahdo sitä ostaa
niin kalliista hinnasta kuin minkä se maksaa. Tahdon viettää lopun
elämääni levossa enkä vaivaloisessa työssä: ei ole mitään, minkä vuoksi
haluaisin vaivata päätäni, en edes tieteen vuoksi, olkoonpa se niin
suuriarvoinen kuin onkin.
Kirjoista en etsi muuta kuin nautintoa hienostuneen huvikkeen muodossa:
tahi, jos harjoitan opintoja, en etsi niistä muuta kuin sitä tiedettä,
joka käsittelee oman itseni tuntemista ja opettaa minut oikein
kuolemaan ja oikein elämään.
_Has meus ad metas sudet oportet equus_.[121]
Jos tulee eteeni vaikeuksia lukiessani, niin en niillä rasita
ajatuksiani: jätän ne sikseen käytyäni kerran tahi pari niiden
kimppuun. Jos takertuisin niihin, niin olisin hukassa ja hukkaisin
aikani; sillä mielelläni ei ole malttia pitkiin mietteisiin; mitä
en huomaa ensi silmäyksellä, sen huomaan vielä vähemmin, jos
itsepintaisesti sitä katsoa tuijotan. En saa mitään aikaan ilman
hilpeyttä, ja liikanainen pitkittäminen ja jännittäminen häikäisee
älyltäni silmät, tekee sen alakuloiseksi ja väsyttää sen. Se tekee
näköni epäselväksi ja suuntaa sen hajalle; minun täytyy kääntää
katseeni pois ja suunnata ne siihen jälleen kuuroittain: aivan samoin
kuin meitä neuvotaan, arvostellaksemme heleänpunaisen kankaan kiiltoa,
kuljettamaan katseitamme sitä pitkin, luoden siihen eri silmäyksiä,
äkkiä ja useampia kertoja peräkkäin. Jos tämä kirja tuntuu minusta
vastenmieliseltä, niin otan toisen, enkä puutu ensinmainittuun muuta
kuin hetkinä, jolloin toimettomuudesta johtuva ikävä alkaa vallata
mieleni. En juuri ryhdy uudenaikaisiin kirjoihin, koska muinaisaikaiset
tuntuvat minusta sisällysrikkaammilta ja voimakkaammilta, en
myöskään kreikkalaisiin, koska älyni ei voi tyytyä lapselliseen ja
hutilusmaiseen ymmärtämiseen.
Pelkästään hauskoista kirjoista pidän uudenaikaisten joukosta
Boccaccion _Decameronea_, Rabelaisia ja Jean Secondin _Baisers_
nimisiä runoja, jos sopii laskea ne kuuluviksi tähän ryhmään, sopivina
huvikseen lukea. Mitä tulee _Amadikseen_ ja muihin sellaisiin
kyhäelmiin, niin en edes lapsuudessani ole katsonut niitä mielenkiintoa
ansaitseviksi. Sanonpa vielä sen, olkoonpa se uskaliasta tahi
häikäilemätöntä, että tätä vanhaa, raskasta sieluani ei enää kykene
hivelemään Ariosto eikä edes tuo kunnon Ovidiuskaan; hänen sulavuutensa
ja kuvitelmansa, jotka ennen hurmasivat minut, tuskin huvittavat
minua nyt enää. Sanon vapaasti mielipiteeni kaikista asioista,
niistäkin, jotka mahdollisesti ovat ymmärrykseni yläpuolella ja joiden
en mitenkään katso kuuluvan ratkaistaviini: mitä niistä lausun,
tarkoittaakin vain minun selvänäköisyyteni määrän ilmaisemista, ei
asiain arvostelemista.
Kun Platonin _Axiokhe_[122] ei minua miellytä, koska se on heikko teos
sellaisen tekijän luomaksi, niin arvostelukykyni ei luota itseensä:
se ei ole niin itsekylläinen, että se asettuisi vastustamaan niin
monien muiden kuuluisain muinaisaikaisten arvostelijain auktoriteettia,
joita se pitää opettajinaan ja mestareinaan ja joiden kanssa yhdessä
se pikemmin kernaasti erehtyy; se syyttää itseänsä ja tuomitsee
itsensä joko siitä, että pysähtyy ulkokuoreen, voimatta tunkeutua
ytimeen saakka, tahi siitä, että katselee asiaa jossakin väärässä
valaistuksessa. Se tyytyy vain turvaamaan itsensä sekaisuudelta ja
hillittömyydeltä; heikkoutensa se kernaasti myöntää ja tunnustaa. Se
luulee osaavansa oikein selittää käsitystapansa huomaamat piirteet;
mutta ne ovat heikot ja epätäydelliset.
Suurin osa Aisopoksen taruja voidaan käsittää ja selittää useammalla
eri tavalla: ne, jotka selittävät ne mytologisesti, valitsevat niistä
yhden puolen, joka soveltuu tarun sisällyksen kanssa hyvin yhteen;
mutta useimmiten se on vain ensiksi silmäänpistävä ja päällimmäinen
puoli; niitä on niin monta muuta elävämpää, olennaisempaa ja
syvällisempää, joihin saakka he eivät ole osanneet tunkeutua: samoin on
minunkin laitani.
Mutta, mennäkseni eteenpäin, minusta on aina näyttänyt siltä, että
runouden alalla Vergilius, Lucretius, Catullus ja Horatius ovat aivan
verrattomasti ensi sijalla, ja varsinkin Vergilius Georgica-runoissaan,
joita pidän runouden täydellisimpänä tuotteena; siihen verraten voi
helposti huomata, että _Aeneidissä_ on kohtia, joita tekijä vielä
jonkin verran olisi hionut, jos hänellä olisi ollut siihen aikaa; ja
viides kirja näyttää minusta _Aeneidissä_ täydellisimmältä. Pidän
myöskin Lucanuksesta ja lueskelen häntä kernaasti, en niinkään hänen
tyylinsä kuin hänen sisäisen arvonsa ja hänen mielipiteittensä ja
arvostelujensa totuuden vuoksi. Mitä tulee kunnon Terentiukseen,
latinankielen herttaisimpaan ja viehättävimpään edustajaan, niin pidän
häntä ihmeteltävän taitavana kuvaamaan elävästi sielun liikkeitä ja
luonteittemme laatua; joka hetki tekomme johtavat ajatukseni häneen;
en voi häntä lukea niin usein, etten löytäisi hänestä jotakin uutta
kauneutta ja viehätystä.
Vergiliuksen aikalaiset valittivat, että eräät pitivät Lucretiusta
hänen vertaisenaan; olen sitä mieltä, että se todella onkin epätasainen
vertaus; mutta minulla on aika tekeminen pysyäkseni varmana tässä
uskossa, kun olen kiinni jossakin Lucretiuksen kauneista kohdista. Jos
he panivat pahakseen tuon vertauksen, niin mitä he sanoisivat niiden
hienostumattomasta yksinkertaisuudesta ja typeryydestä, jotka vertaavat
häneen nykyaikana Ariostoa?
_O saeclum insipiens et inficetum_![123]
Arvelen, että muinaisajan ihmisillä oli vielä enemmän syytä olla
tyytymättömiä niihin, jotka asettivat Plautuksen Terentiuksen rinnalle
(jälkimmäinen tuntuu paljoa enemmän aatelismieheltä), kuin niihin,
jotka pitivät Lucretiusta Vergiliuksen veroisena. Terentiuksen
arvostamiseen ja etusijalle asettamiseen on paljon vaikuttanut se
seikka, että hän on ainoa arvoluokastaan, jonka sanoja roomalaisen
kaunopuheisuuden isä niin usein lainaa; samoin se arvostelu, jonka
roomalaisten runoilijain ensimmäinen arvostelija antaa toveristaan.
Usein on tullut mieleeni, kuinka nykyaikaiset huvinäytelmäin
kirjoittajat (kuten esimerkiksi italialaiset, jotka siinä onnistuvat
jotenkin hyvin) käyttävät kolme neljä Plautuksen tahi Terentiuksen
komediain aihetta tehdäkseen niistä yhden omansa; he kasaavat yhteen
ainoaan komediaan viisi kuusi Boccaccion kertomusta. Puuttuva luottamus
kykyynsä pitämään puolensa omin viehätysvoimin panee heidät ahtamaan
kappaleensa noin täyteen sisällystä: heidän täytyy saada jotakin tukea,
mihin nojautua; ja kun ei heillä omassa varastossaan ole kylliksi millä
kiinnittää mieltämme, tahtovat he huvittaa meitä kappaleen juonella.
Äsken mainitun kirjailijan laita on aivan päinvastainen: hänen
sanontansa ansiot ja kauneudet riistävät meiltä mielenkiinnon hänen
aineeseensa; hänen siroutensa ja herttaisuutensa kiehtovat meidät
kaikkialla; hän on aina niin hauska,
_liquidus, puroque simillimus amni_,[124]
ja täyttää mielemme omalla viehätyksellään siihen määrään, että siltä
unohdamme hänen näytelmäänsä juonen viehätyksen.
Tämä sama havainto vie minut askeleen eteenpäin: huomaan, että hyvät
ja vanhat kirjailijat eivät ole välttäneet vain espanjalaisten ja
Petrarcan jäljittelijäin eriskummaisen suurisanaisuuden, vaan vieläpä
niiden lievempien ja hillitympien hienouksien tavoittelua ja haeskelua,
jotka ovat koristamassa kaikkia seuraavien vuosisatojen runoteoksia.
Kuitenkaan ei ole sitä hyvää arvostelijaa, joka kaipaisi niitä näillä
muinaisajan kirjailijoilla ja joka ei ihailisi verrattoman paljon
enemmän tuota Catulluksen epigrammien tasaista hioutuneisuutta,
ainaista viehkeyttä ja kukkeata kauneutta kuin kaikkia pistosanoja,
joilla Martialis tekee epigrammiensa kärjen niin teräväksi. Syy
on tuo sama, jonka vastikään mainitsin, kuten Martialis sanoo
itsestään, _minus illi ingenio laborandum fuit, in cujus locum materia
successerat_.[125]
Nuo ensin mainitut tekevät kylliksi tuntuvan vaikutuksen saattamatta
mieltänsä kuohuksiin ja kiihoittamatta itseään; heillä on naurun
aihetta kaikkialla, heidän ei tarvitse kutkuttaa itseään; jälkimmäiset
tarvitsevat apua ulkoapäin; he nousevat hevosen selkään, koska eivät
ole kylliksi voimakkaita omilla jaloillaan: aivan samoinkuin meidän
tanssiaisiimme nähden nuo halpasäätyiset miehet, jotka pitävät
tanssikoulua, kun eivät osaa jäljitellä aatelistemme ryhtiä ja
hienoa esiintymistapaa, koettavat suositella itseään vaarallisilla
hypyillä ja muilla oudoilla ja ilveilijämäisillä liikkeillä, ja
naisille tekevät vähemmän vaikeuksia heidän asentonsa tansseissa,
joissa on erilaisia ruumiinväännähdyksiä ja kiivaita liikkeitä, kuin
eräänlaisissa toisissa paraatitansseissa, joissa heidän ei tarvitse
muuta kuin yksinkertaisesti kävellä luonnollisin askelin ja näyttää
teeskentelemätöntä ryhtiä ja tavallista viehätyskykyään; ja samoin
kuin olen nähnyt myöskin oivallisten näyttelijäin jokapäiväisissä
pukimissaan ja tavallisessa olennossaan valmistavan meille kaiken
sen nautinnon, jota heidän taiteensa voi tarjota; aloittelijain
sitävastoin, jotka eivät ole niin oppineita, tarvitsevan jauhota
kasvonsa, pukeutua valepukuun, teeskennellä liikkeitä ja hurjia
virnistyksiä saadakseen meidät nauramaan. Tämän minun käsitykseni
huomaa oikeaksi paremmin kuin missään muualla verratessa _Aeneidia_ ja
_Raivoavaa Rolandia_: edellisen näkee lentävän nopein siivin, korkealla
ja varmasti, yhä jatkaen omaan suuntaansa; jälkimmäisen lentelevän
ja hyppelevän kertomuksesta kertomukseen, ikäänkuin oksalta oksalle,
luottamatta siipiinsä muuta kuin aivan lyhyttä taipaletta varten,
ja laskeutuvan jaloilleen tuon tuostakin, peläten hengästyvänsä ja
voimainsa pettävän:
_Excursusque breves tentat_.[126]
Siinä siis, mitä tämäntapaisiin aineisiin tulee, ne kirjailijat, jotka
minua eniten miellyttävät.
Mitä tulee muihin lukuihini, joissa yhdistän vähän enemmän
hyötyä huviin ja joiden avulla opin järjestämään mielipiteeni ja
elämänkatsomukseni, niin ne kirjat, joita tähän tarkoitukseen käytän,
ovat Plutarkhos, siitä pitäin kun hänen teoksensa on käännetty
ranskaksi, ja Seneca. Niillä on molemmilla minun luonnonlaadulleni se
huomattava etu, että oppi, jota niistä etsin, niissä on käsiteltynä
erillisissä palasissa, jotka eivät vaadi pitkällistä työtä, jollaiseen
olen kykenemätön: niin on laita Plutarkhoksen Pikkuteosten ja Senecan
Kirjeiden, jotka ovat kaunein ja hyödyllisin osa heidän kirjoitelmiaan.
Ei tarvita suurta rohkeutta niihin ryhtyäkseni, ja heitän ne taas
milloin mieleni tekee, sillä ne eivät ole yhtäjaksoisia eivätkä
toisistaan riippuvaisia. Useimmat hyödylliset ja oikeat mielipiteet
ovat näillä kirjoilla yhteiset, niinkuin heidän kohtalonsa myöskin
salli heidän syntyä suunnilleen samalla aikakaudella; kumpikin oli
yhden Rooman keisarin opettaja; molemmat olivat vieraasta maasta
kotoisin, molemmat rikkaita ja mahtavia.
Heidän oppinsa on filosofian hienointa mehua, ja se esitetään
yksinkertaisesti ja asiallisesti. Plutarkhos on yksikantaisempi
ja yhdenmukaisempi, Seneca ikäänkuin huojuvampi ja vaihtelevampi.
Jälkimmäinen vaivaa itseänsä, terästäytyy ja ponnistelee nostaakseen
hyveen aseisiin heikkoutta, pelkoa ja paheellisia pyyteitä
vastaan, toinen ei näytä arvioivan niiden voimaa niin suureksi
eikä huolivan niiden vuoksi kiirehtiä askeleitaan eikä ruveta
varuilleen, Plutarkhoksella on platonilaiset mielipiteet, lempeät ja
yhteiskunnalliseen yhdyselämään soveltuvaiset; toisella stoalaiset ja
epikurolaiset, vähemmän omiaan yleiseen käytäntöön, mutta mielestäni
mukavammat yksityiselle ja lujemmat. Näyttää siltä kuin Seneca tekisi
jonkin verran myönnytyksiä aikuistensa keisarien tyranniudelle,
sillä pidän varmana, että se arvostelu, jolla hän tuomitsee Caesarin
jalomieliset murhaajat, on pakosta annettu; Plutarkhos on kaikissa
suhteissa vapaa. Seneca on täynnä hienouksia ja älynvälähdyksiä,
Plutarkhos on täynnä asiallista sisällystä. Edellinen kiihoittaa meitä
enemmin ja liikuttaa mieltämme, jälkimmäinen tyydyttää meitä enemmin ja
palkitsee meidät paremmin; hän opastaa meitä, toinen meitä kannustaa.
Mitä Ciceroon tulee, niin hänen teoksistaan voivat tarkoitustani
palvella ne, jotka käsittelevät erikoisesti moraalifilosofiaa.
Mutta tunnustaakseni rohkeasti totuuden (kun näet kerran on astunut
häpeämättömyyden rajojen yli, niin ei enää mikään ole pidättämässä),
hänen kirjoitustapansa, niinkuin jokainen muu samanlainen, tuntuu
minusta ikävältä: sillä hänen esipuheensa, määritelmänsä, jaoittelunsa
ja etymologiansa nielevät suurimman osan hänen teostansa; mikä on
elävää ja ydintä, se tukahtuu noihin pitkäveteisiin valmisteluihin.
Kun olen tunnin ajan häntä lukenut, mikä minulle on paljon, ja palautan
mieleeni, mitä mehua ja ydintä olen siitä saanut irti, niin enimmäkseen
en löydä siitä muuta kuin tyhjää; sillä hän ei vielä ole päässyt
esitystänsä tukeviin todisteihin eikä perusteihin, jotka varsinaisesti
koskevat etsimääni ydinkohtaa. Minulle, joka en muuta pyydä kuin
tulla viisaammaksi, oppineemmaksi enkä kaunopuheisemmaksi, eivät nuo
logiikan ja Aristoteleen mukaiset määritelmät ole omiaan; tahdon, että
aloitetaan pääkohdasta; ymmärrän tarpeeksi hyvin, mitä on Kuolema
ja Nautinto, jottei tarvitse vitkastella niiden perinpohjaisessa
määrittelemisessä. Etsin, ja heti alun alkaen, hyviä ja vankkoja
perusteita, jotka opettaisivat minut kestämään niiden hyökkäyksen;
eivät kieliopilliset rikkiviisaudet eikä sanojen ja todistelujen
taidokas sommittelu ole siihen omiaan. Haluan esitystä, joka tekee
ensi rynnäkön suoraan epäilyksenalaisen asian pahimpaan paikkaan;
hänen esityksensä herpoutuu itse ydinkohdan ympärille; se on omansa
kouluja varten, oikeudenkäyntejä ja saarnoja varten, joissa meillä on
aikaa torkkua, ja olemme vielä neljännestunnin kuluttua kyllin ajoissa
paikalla päästäksemme taas esityksen juoneen käsiksi. On tarpeellista
puhua siten tuomareille, jotka tahtoo voittaa puolelleen vääryydellä
tahi oikeudella, lapsille ja alhaisolle, joille täytyy sanoa kaikki
ja katsoa, mikä tepsii. En tahdo, että koettamalla koetetaan
herättää tarkkaavaisuuttani, ja että minulle sen seitsemänkymmentä
kertaa huudetaan: "Kuulkaa nyt!" niinkuin tekevät meidän airueemme.
Roomalaiset sanoivat jumalanpalveluksessaan _Hoc age_,[127] minkä me
sanomme omassamme _Sursum corda_:[128] ne ovat aivan tarpeettomia
sanoja minulle; olen jo kotonani kylliksi valmistautunut. En tarvitse
houkutteluja enkä höysteitä; syön kyllä lihan pelkältäänkin; ja sen
sijaan että tuollaiset valmistelut ja asianalkajaiset kiihoittaisivat
ruokahaluani, ne väsyttävät sitä ja tympäisevät.
Kelvanneeko aikani vallaton henki puolustuksekseni siitä pyhää
loukkaavasta julkeudesta, että pidän yhtä pitkäveteisinä jopa
Platoninkin dialogeja, hän kun ei päästä ainettaan tarpeeksi
oikeuksiinsa, ja valitan, että mies, jolla oli niin paljon parempaa
sanottavana, panee niin paljon aikaa noihin pitkiin, turhiin ja
valmisteleviin puheluihin. Puuttuva kielitaitoni on minulla parempana
puolustuksena sille seikalle, etten huomaa mitään hänen kielensä
kauneudesta. Haluan ylimalkaan kirjoja, jotka sovittavat käytäntöön
tieteitä, en sellaisia, jotka rakentelevat järjestelmiä. Molemmat
ensinmainitut ja Plinius ja heidän kaltaisensa eivät sano _Hoc age_; he
tahtovat olla tekemisissä ihmisten kanssa, jotka ovat hoksanneet sen
itsestään; tahi jos he niin sanovat, niin se on itse aineen lausuma
_Hoc age_, jolla on oma erikoinen sisällyksensä.
Luen myöskin kernaasti Kirjeitä Atticukselle, en vain siksi, että
ne sisältävät sangen runsaasti tietoja hänen aikansa historiasta
ja valtiollisista asioista, vaan paljon enemmän senvuoksi, että
löydän niistä hänen yksityisen luonnonlaatunsa: olen näet, kuten
toisessa kohdin jo olen sanonut, erikoisen utelias oppimaan tuntemaan
kirjailijoitteni sielun ja vilpittömät mielipiteet. Sopii kyllä
arvostella heidän taitoaan, mutta ei heidän luonnettaan eikä heitä
itseään sen nojalla, mitä osoittavat ne heidän teoksensa, jotka he
levittivät nähtäviksi maailman näyttämölle. Olen tuhannesti valittanut,
että olemme menettäneet kirjan, jonka Brutus oli kirjoittanut
"hyveestä", sillä on hyvä oppia teoria niiltä, jotka hyvin osaavat
käytännön. Mutta koska saarna on toista kuin saarnaaja, niin näen
Brutuksen yhtä kernaasti Plutarkhoksen teoksissa kuin hänen omassaan:
tahtoisin mieluummin todella tietää, mitä pakinoita hän piti teltassaan
jollekin yksityiselle ystävälleen jonkin taistelun aattoiltana, kuin
mitä hän puhui seuraavana päivänä armeijalleen; ja mitä hän teki
työhuoneessaan ja kamarissaan mieluummin kuin mitä hän teki torilla ja
senaatissa.
Mitä Ciceroon tulee, olen samaan mieltä, mitä yleensä ollaan, että
paitsi tietoja ei ollut paljon etevyyttä hänen sielussaan: hän oli
kelpo kansalainen, hyväluontoinen, niinkuin helposti ovat lihavat ja
leikkisät miehet, jollainen hän oli; mutta pehmeyttä ja kunnianhimoista
itserakkautta, sitä hänessä valehtelematta oli paljon. Niinpä en
tiedä, miten antaa hänelle anteeksi, että hän katsoi runojansa
julkaisemisen arvoisiksi; huonojen runojen sepittäminen ei ole suuri
puutteellisuus, mutta puutteellisuutta on, ettei hän ole tuntenut,
kuinka sopimattomia ne olivat hänen kunniakkaan nimensä arvolle. Mitä
hänen kaunopuheisuuteensa tulee, niin se on aivan vertojaan vailla; en
usko, että kukaan koskaan vetää hänelle vertoja.
Kun Cicero nuorempi, joka ei ollut isänsä kaltainen muuta kuin
nimeltään, oli sotajoukon johtajana Aasiassa, oli eräänä päivänä hänen
ruokapöydässään useampia muukalaisia, muiden muassa Caestius, joka
oli istuutunut alapäähän pöytää, niinkuin ihmisiä usein luiskahtaa
mukaan ylhäisten yleisten ruokapöytien ääreen. Cicero kysyi eräältä
palvelijaltaan kuka hän oli. Tämä sanoi hänelle hänen nimensä. Mutta
kun hänen ajatuksensa olivat muualla ja hän unohti mitä hänelle
vastattiin, niin hän kysyi sitä häneltä vielä pari kolme kertaa. Jottei
hänen tarvitsisi vaivautua toistamaan hänelle niin usein samaa asiaa,
ja saadakseen hänet huomaamaan sen jonkin erikoisseikan avulla, sanoi
palvelija hänelle: "Se on se Caestius, josta teille on kerrottu, ettei
hän pidä suuressakaan arvossa isänne puhetaitoa omaansa verraten."
Siitä äkkiä loukkaantuneena Cicero käski ottaa kiinni tuon Caestius
paran ja pieksetti häntä itsensä nähden oikein aikalailla. Kas siinä
epäkohtelias isäntä!
Niidenkin joukossa, jotka ovat pitäneet hänen kaunopuheisuuttansa
kaiken kaikkiaan verrattomana, on ollut niitä, jotka eivät ole
jättäneet huomauttamatta sen puutteellisuuksia; niinpä tuo suuri
Brutus, hänen ystävänsä, sanoi, että se oli särkynyttä ja rampautunutta
(_fractam et elumbem_) kaunopuheisuutta. Hänen aikuisensa puhujat
moittivat hänessä myöskin tuota omituista, eräänlaisen pitkän
loppusäkeen tavoittelua hänen periodiensa lopussa ja panivat merkille
sanat _esse videatur_,[129] joita hän siinä niin usein käyttää. Minä
puolestani pidän enemmän loppusäkeestä, joka päättyy lyhyemmin,
jakautuen jambeihin. Kuitenkin hän joskus, mutta harvoin, panee
rytmeihinsä hyvinkin kolean sävyn; minun korviini kuuluu sellaiselta
seuraava merkille panemani kohta: _Ego vero me minus diu senem esse
mallem, quam esse senem antequam essem_.[130]
Historioitsijat ovat parhaat valttini, sillä ne ovat huvittavia ja
helppoja lukea; ja samalla ihminen ylimalkaan, jonka tuntemista
tavoittelen, ilmenee heidän teoksissaan elävämpänä ja eheämpänä kuin
missään muualla: hänen sisällisten ominaisuuksiensa moninaisuus ja
todellinen laita sekä suurin piirtein että yksityiskohdissa, hänen
henkisen rakenteensa ja sitä uhkaavien tilapäisvaikutusten erilaiset
mahdollisuudet. Mutta elämäkertain kirjoittajat ovat minulle sitäkin
enemmän omiaan, kun heitä huvittavat enemmän henkilöiden aivoitukset
kuin niiden tulokset, enemmän se, mikä lähtee sisästä, kuin se, mikä
tapahtuu ulkopuolella: siitäpä syystä Plutarkhos on kaikin puolin minun
mieheni. Olen hyvin pahoillani, ettei meillä ole tusinaa Diogenes
Laërtiuksia tahi ettei hänen teoksensa ole laajempi, tahi ettei sitä
ymmärretä paremmin: sillä olen yhtä utelias tuntemaan noiden maailman
suurten opettajain kohtalot ja elämänvaiheet kuin heidän erilaiset
oppinsa ja mielipiteensä. Tähän tapaan historiaa tutkiessa täytyy
selailla eroituksetta kaikenlaisia kirjailijoita, vanhan ja uuden ajan,
vieraskielisiä ja ranskalaisia, oppiakseen asiat, joita he eri tavoin
käsittelevät.
Mutta erikoisesti näyttää minusta Caesar ansaitsevan tutkimista, ei
vain historiatieteen, vaan itsensä vuoksi: niin paljon täydellisempi
ja etevämpi hän on kaikkia muita, vaikka Sallustiuskin luetaan mukaan.
Luen todella tätä kirjailijaa hiukan hartaammin kunnioittaen kuin
ihmisten teoksia yleensä luetaan, milloin katsellen häntä itseään
hänen teoissaan ja hänen suuruutensa ihmettä, milloin hänen kielensä
puhtautta ja verratonta hioutuneisuutta, joka on vienyt voiton ei
vain kaikista historioitsijoista, kuten Cicero sanoo, vaan ehkäpä
Cicerosta itsestäänkin. Hän on vihollisistaan puhuessaan niin vilpitön
lausunnoissaan, että lukuunottamatta pettäviä värejä, joilla hän kokee
peittää asiansa vääryyttä ja ruttomaisen kunnianhimonsa saastaisuutta,
luulen, että siinä yksin voi hänessä löytää moitteen sijaa, että hän
on puhunut liian niukasti itsestään; sillä niin monia suurtöitä ei ole
voitu hänen toimestaan suorittaa niin, etteivät ne olisi kysyneet hänen
henkilökohtaista toimintaansa paljoa enemmän kuin mitä hän näyttää
niihin panevan.
Pidän joko sangen yksinkertaisista tahi erinomaisen etevistä
historiankirjoittajista. Yksinkertaiset, joilla ei ole mitään omaansa
lisättävänä esitykseensä, ja jotka siinä osoittavat vain huolellisuutta
ja tarkkuutta, kooten kaikki mitä tulee heidän tietoonsa ja merkiten
muistiin hyvässä uskossa kaikki asiat valikoimatta ja lajittelematta,
jättävät totuuden huomaamista varten tarpeellisen arvostelemisen
kokonaan meidän asiaksemme: sellainen on muiden muassa esimerkiksi
tuo kelpo Froissart, joka tehtävässään on menetellyt niin avomielisen
vilpittömästi, että hän, jos on tehnyt virheen, ei mitenkään pelkää sen
tunnustamista ja korjaamista siinä, missä hänelle on sitä huomautettu,
ja joka meille esittää jopa erilaiset liikkeellä olleet huhutkin ja
erilaiset kuulemansa kertomukset: siinä on historian aineisto kaikessa
alastomuudessaan ja muodottomuudessaan; kukin voi käyttää sitä
hyväkseen ymmärryksensä mukaan.
Erinomaisen etevät kykenevät valikoimaan sen, mikä on tietämisen
arvoista, osaavat eroittaa kahdesta selonteosta sen, joka on
todenmukaisempi; ruhtinasten olosuhteiden ja luonnonlaadun nojalla he
tekevät johtopäätöksiä heidän aikeistaan ja panevat heidän suuhunsa
asianmukaiset sanat; heillä on oikeus anastaa se arvovalta, että he
tahtovat taivuttaa meidän mielipiteemme omansa mukaiseksi; mutta
tietysti sellainen ei sovi monellekaan miehelle. Keskinkertaiset
(jollaiset ovat tavallisimpia) pilaavat meiltä kaikki; he tahtovat
pureksia kaikki meille valmiiksi; he anastavat oikeuden arvostella
ja siis myöskin suunnata historiaa mielensä mukaan; sillä niin pian
kuin arvostelu kallistuu tietylle taholle, ei voi varjella itseään
kääntämästä ja vääntämästä kertomusta siihen suuntaan; he ryhtyvät
valikoimaan tietämisen arvoiset asiat ja salaavat meiltä usein sen
ja sen sanan, sen ja sen yksityisen teon, joka olisi meidän parempi
tietää; he jättävät mainitsematta, muka mahdottomina uskoa, sellaiset,
mitä eivät ymmärrä, ja ehkä vielä monen seikan siksi, etteivät osaa
sanoa sitä hyvällä latinan- tahi ranskankielellä. Näytelkööt he vain
pelkäämättä puhe- ja esitystaitoaan, arvostelkoot vain mielensä mukaan;
mutta jättäkööt myöskin meille mahdollisuuden arvostella heidän
jälkeensä älköötkä lyhentelemällä ja valikoimalla muuttako tahi katsoko
joutavaksi mitään aineiston kokonaisuudesta, vaan siirtäkööt sen meille
puhtaana ja eheänä kaikissa suhteissa.
Useimmiten valitaan tähän tehtävään, ja varsinkin näinä aikoina,
henkilöitä alhaison riveistä, huomioon ottaen ainoastaan, että heillä
on hyvä puhetaito, ikäänkuin koettaisimme heiltä oppia kielioppia;
ja heillä puolestaan, kun ovat palkatut vain sitä varten ja ovat
tarjonneet kaupaksi vain jaaritustaitonsa, on oikeus myöskin välittää
etupäässä vain siitä puolesta asiaa; niinpä he, säästämättä kauniita
sanoja, punovat meille kauniin kudoksen huhuista, joita ovat
kadunkulmista haalineet. Ainoat hyvät historiateokset ovat niiden
itsensä kirjoittamat, jotka johtivat valtioasioita tahi olivat mukana
niitä johtamassa tahi joiden ainakin on ollut suotu johtaa toisia
samanlaatuisia; sellaisia ovat melkeinpä kaikki kreikkalaiset ja
roomalaiset; sillä kun useammat silminnäkijät ovat kirjoittaneet
samasta asiasta (niinkuin siihen aikaan oli laita, että ylhäinen
asema ja tiedot tavallisesti sattuivat yhteen), niin erehdyksen, jos
sellainen on olemassa, täytyy olla ihmeen vähäpätöinen ja koskea sangen
epävarmaa syrjäseikkaa. Mitä voi toivoa lääkäriltä, joka käsittelee
sotaa, tahi koulupojalta, joka kirjoittaa ruhtinasten suunnitelmista?
Jos tahdomme huomata, kuinka tunnontarkkoja roomalaiset olivat siinä
suhteessa, niin siitä ei tarvita muuta kuin seuraava esimerkki: Asinius
Pollio[131] huomasi Caesarinkin historiateoksissa jonkin erehdyksen,
jonka tämä oli tullut tehneeksi senvuoksi, ettei ollut voinut luoda
katseitaan joka kohtaan armeijaansa, vaan oli uskonut yksityisiä
henkilöitä, jotka usein kertoivat hänelle asioita, jotka eivät olleet
kylliksi tarkistettuja, tahi myöskin senvuoksi, että hänen sijaisensa
eivät olleet antaneet hänelle kyllin tarkkoja tietoja hänen poissa
ollessaan hoitamistaan asioista.
Onko tämä totuuden etsintä vaikeaa, sen voi huomata siitä, että
esimerkiksi johonkin taisteluun nähden ei voi luottaa sen tietoihin,
joka on ollut sitä johtamassa, eikä sotamiehiin siihen nähden, mitä on
tapahtunut heidän läheisyydessään, ellei, kuten tuomarin valmistavassa
tutkinnossa, kuulustella todistajia vastakkain ja saada kuulla
vastaväitteitä todistettaessa jokaisen tapahtuman pikkuseikkoja.
Todellakin, ne tiedot, mitä meillä on historiastamme, ovat paljoa
löyhempiä; mutta tätä seikkaa on Bodin[132] käsitellyt riittävästi ja
minun käsityskantani mukaisesti.
Korvatakseni hiukan muistini petollisuutta ja puutteellisuutta, joka
on niin tavaton, että minulle on useamman kerran sattunut, että olen
ottanut uudestaan käsille muka uusina ja minulle tuntemattomina
kirjoja, jotka olin lukenut huolellisesti muutamia vuosia aikaisemmin
ja töhertänyt täyteen muistiinpanojani, olen jo jonkin aikaa pitänyt
tapanani merkitä jokaisen kirjan loppuun (tarkoitan niitä, joita en
tahdo käyttää kuin kerran) ajan, jolloin olen lukenut sen loppuun, ja
pääpiirteittäin arvostelun, jonka olen saanut siitä muodostetuksi,
jotta tuo muistuttaisi mieleeni ainakin ulkomuodon ja yleiskäsityksen,
jonka olin saanut kirjailijasta häntä lukiessani. Tahdon jäljentää
tähän eräitä näistä muistiinpanoistani.
Näin kirjoitin noin kymmenen vuotta sitten
Guicciardini-painokseeni[133] (puhukoot, näet, kirjani mitä kieltä
tahansa, niin minä puhun niille omaani): "Hän on huolellinen
historioitsija, jolta mielestäni tarkemmin kuin keltään toiselta
voi saada tietää totuuden hänen aikansa valtioasioista; hän onkin
useimmissa niistä ollut itse toimien mukana, vieläpä kunniakkaalla
arvosijalla. Ei mitenkään näytä siltä kuin hän vihasta, suosiosta
tahi itserakkaudesta olisi esittänyt asiat väärässä valossa; siitä
ovat takeina ne vapaat arvostelut, joita hän antaa vallanpitäjistä,
nimenomaan niistä, jotka olivat hänet korottaneet valtiotoimiin ja
häntä niissä käyttäneet, esimerkiksi paavi Clemens Seitsemännestä.
Mitä tulee siihen puoleen, josta hän näyttää tahtovan olla eniten
ylpeä, nimittäin hänen syrjähyppäyksiinsä ja puheisiinsa, niin niitä
on hyviä ja sellaisia, joissa on runsaasti kauniita kohtia, mutta
hän rakastaa niitä liiaksi; sillä kun hän ei tahdo jättää mitään
sanomatta ja kun hänellä on niin runsas ja laaja, melkeinpä loppumaton
aine, käy hän pitkäveteiseksi ja lähentelee hiukan skolastikkojen
monisanaisuutta. Olen myöskin pannut merkille sen seikan, että vaikka
hän arvostelee niin monia henkilöitä ja tekoja, niin monia alotteita
ja päätöksiä, niin hän ei koskaan johda ainoatakaan hyveestä,
uskonnosta ja omastatunnosta, ikäänkuin nämä tekijät olisivat hävinneet
aivan olemattomiin maailmasta; ja kaikkiin tekoihin, näyttäköötpä
ne itsessään kuinka kauniilta tahansa, hän etsii syyn jostakin
paheellisesta aiheesta tahi jonkinlaisesta oman voiton pyynnistä. On
mahdotonta ajatella, ettei tuossa äärettömässä tekojen paljoudessa,
jota hän arvostelee, olisi ollut edes yhtään järjen tietä syntynyttä;
ei mikään turmelus ole voinut vallata ihmisiä niin yleisesti, ettei
edes joku ole pelastunut tartunnasta. Tuo panee minut pelkäämään, että
siinä on vähän hänen oman vaistonsa vikaa, ja se voi olla johtunut
siitä, että hän on arvostellut muita itsensä mukaan."
Kappaleeseeni Philippe de Comminesin[134] muistelmia on kirjoitettu
seuraavaa: "Hänellä tapaa lempeää ja miellyttävää, koruttoman
yksinkertaista kieltä, puhtaan kertomatyylin, josta tekijän
vilpittömyys ilmeisenä loistaa esiin, ja joka on vapaa itserakkaudesta
hänen puhuessaan itsestään, ja puolueellisuudesta ja kateudesta hänen
puhuessaan muista; hänen puheissaan ja kehoitussanoissaan enemmän
hyvää innostusta ja totuutta kuin mitään erinomaista taitavuutta; ja
kaikkialla arvokkuutta ja vakavuutta, joka todistaa, että hän on hyvää
syntyperää ja kasvatettu valtiomiespiireissä."
Herra du Bellayn[135] Muistelmiin: "Aina on huvittavaa nähdä asiat
niiden esittäminä, jotka ovat koettaneet, miten niitä tulee johtaa;
mutta ei voi kieltää, että silminnähtävästi on huomattavissa,
kuinka nämä herrat ovat menettäneet paljon sitä esitystavan
suoruutta ja vapautta, joka niin loistavana näyttäytyy muinaisilla
heidänlaisillaan kirjailijoilla, kuten herra de Joinvillellä, Pyhän
Ludvigin palvelijalla, Eginhardilla, Kaarle Suuren kanslerilla, ja
Philippe de Comminesilla, joka on tuoreemmassa muistissamme. Tämä
on pikemmin puolustuspuhe Frans-kuninkaan puolesta keisari Kaarle
Viidettä vastaan kuin historiaa. En tahdo uskoa, että he ovat mitään
muuttaneet, mitä pääasiaan tulee, mutta oikein työkseen he kääntävät
tapahtumain arvostelun, usein vastoin järkeä, meidän eduksemme ja
jättävät mainitsematta kaikki, mikä on arkatuntoista heidän herransa
elämässä, kuten näkyy esimerkiksi siitä, että herrojen de Montmorencyn
ja de Brionin epäsuosioon joutumista ei ole muistettu; eipä edes
madame d'Étampesin nimeäkään ole tavattavissa. Voi peitellä salaiset
teot, mutta on anteeksiantamaton virhe vaieten sivuuttaa sellaista,
mitä kaikki tietävät, ja asioita, joista on ollut julkisia ja niin
tärkeitä seurauksia. Siis, jos tahdotaan täydellisesti oppia tuntemaan
Frans-kuningas ja hänen aikansa historialliset tapahtumat, niin
käännyttäköön toisaalle, jos minua uskotaan. Tässä teoksessa voi olla
hyödyllinen se seikkaperäinen esitys, joka koskee niitä taisteluja ja
sotatoimia, joissa nämä herrat ovat olleet mukana, muutamain heidän
aikansa ruhtinasten yksityisiä sanoja ja tekoja sekä herra de Langeayn
johtamia hankkeita ja keinotteluja; siinä on runsaasti tietämisen
arvoisia asioita ja varsin hyviä puheita."
22