_Rouva D'Estissacille_
(II, 8)
Jos minua ei pelasta asian outous ja uutuus, jotka tavallisesti
määräävät asiain arvon, niin en ikinä kunnialla suoriudu tästä
typerästä yrityksestä; mutta se on niin eriskummainen ja näyttää
niin poikkeavalta yleisestä tavasta, että se seikka ehkä saattaa
tehdä sen mukiinmeneväksi. Surunvoittoinen, siis luontaiselle
mielenlaadulleni aivan vastainen tunnelma, alakuloisuuden aikaansaama
siinä yksinäisyydessä, johon muutamia vuosia sitten olin jättäytynyt,
se ensiksi sai päähäni tuon tuuman ryhtyä kirjoittamaan. Ja sitten
täydellisesti vailla ja ilman minkäänlaista muuta ainetta kun olin,
tarjouduin itse itselleni esitettäväksi ja aiheeksi. Tämä on ainoa
kirja laatuaan maailmassa, sen tarkoitus on hurja ja kummallinen. Ei
tässä työssä myöskään ole mitään muuta huomion arvoista kuin tämä
eriskummaisuus; sillä niin joutavalle ja arvottomalle sisällykselle
ei paraskaan mestari maailmassa olisi osannut antaa muotoa, josta
kannattaisi välittää...
Koska Jumala kerran on katsonut hyväksi lahjoittaa meille jonkinlaisen
kyvyn käyttää järkeämme, jotta emme, kuten eläimet, olisi orjallisesti
yleisten luonnonlakien alaisia, vaan noudattaisimme niitä omasta
ymmärryksestämme ja vapaasta tahdostamme, niin tulee meidän tosin suoda
jonkin verran sijaa yksinkertaiselle luonnon vaikutusvallalle, mutta ei
antaa sen tyrannimaisesti temmata meitä mukaansa: järjen yksin tulee
olla mielihalujemme ohjaajana. Minä puolestani olen omituisen vähän
altis noille taipumuksille, jotka meissä syntyvät ilman järkemme käskyä
ja välitystä.
Niinpä esimerkiksi, siinä asiassa, josta nyt puhun, en voi hyväksyä
tuota intohimoista rakkautta, jota osoitetaan tuskin vielä syntyneille
lapsille, joilla ei ole sielun toimintoja eikä selvää ruumiinmuotoa,
joilla voisivat tehdä itsensä rakastettaviksi, enkä ole kernaasti
suvainnut heitä kasvatettavan läheisyydessäni. Oikean ja säännöllisen
rakkauden pitäisi syntyä ja kasvaa sen tuntemuksen mukana, jonka
saamme heistä; ja silloin, jos he ovat sen arvoisia, ja kun luontainen
halu kulkisi rinnan järjen kanssa, pitäisi rakastaa heitä todella
isällisellä ystävyydellä, ja samanmukaisesti arvostella heitä, jos
ovat toisenlaisia, totellen aina järkeä, luonnonvoiman estämättä.
Hyvin usein on laita päinvastoin, ja tavallisimmin liikuttavat meitä
lastemme tepsutukset, leikit ja hupsutukset, enemmän kuin sittemmin
heidän kypsyneet toimintansa, ikäänkuin olisimme rakastaneet heitä
aikamme kuluksi, kuten marakatteja, eikä niinkuin ihmisiä, ja monikin
hankkii heille lapsina hyvin anteliaasti leluja, mutta kitsastelee
jokaista rahanmenoa, mikä heille täysi-ikäisenä on tarpeellinen.
Vieläpä näyttää siltä kuin kateus, jota tunnemme nähdessämme heidän
esiintyvän ja nauttivan maailmasta silloin, kun itse olemme siitä
lähtemäisillämme, tekisi meidät niukemmiksi ja säästeliäämmiksi heitä
kohtaan: meitä suututtaa, että he astuvat kantapäillemme, ikäänkuin
kehoittaakseen meitä poistumaan; ja jos meidän olisi pelättävä sitä,
niin meidän ei ensinkään pitäisi ottaa ollaksemme isiä, koska kerran
luonnonjärjestyksen mukaista on, että he, totta puhuen, voivat olla ja
elää vain meidän olemisemme ja elämämme kustannuksella.
Minä puolestani katson julmuudeksi ja vääryydeksi sitä, että heitä
ei päästetä kanssamme osallisiksi omaisuuksistamme ja tovereiksemme
perheasiain hoidossa, kun he siihen kykenevät, ja ettemme rajoita ja
supista omia mukavuuksiamme huolehtiaksemme heidän mukavuuksistaan,
koska kerran olemme heidät siittäneet sitä varten. On vääryyttä nähdä
vanhan, raihnaisen ja puolikuolleen isän nauttivan yksin jossakin
kodin nurkassa varoja, jotka riittäisivät useampien lasten eteenpäin
auttamiseen ja ylläpitoon, ja jättävän heidät sillä välin menettämään
varojen puutteessa parhaat vuotensa pääsemättä kohoamaan yhteiskunnan
palvelukseen ja ihmisten tuntemiseen. Heidät ajetaan sellaiseen
epätoivoon, että he koettavat keinoilla millä hyvänsä, olkootpa
ne kuinka vääriä tahansa, tyydyttää tarpeensa. Niinpä esimerkiksi
olen aikanani nähnyt useita säätyläisnuorukaisia niin vajonneita
näpistelyyn, ettei mikään kuritus voinut saada heitä siitä luopumaan.
En voi hyväksyä mitään väkivaltaisuutta kasvatettaessa tunteellista
sielua, jota tahdotaan ohjata kunniaan ja vapauteen. On jotakin
orjamaista ankaruudessa ja pakkokeinoissa, ja uskon, että mitä ei
voi saada aikaan järkevällä, viisaalla ja taitavalla menettelyllä,
sitä ei koskaan saada aikaan väkipakolla. Niin on minut kasvatettu:
kertovat, että koko lapsuudessani vain kahdesti sain maistaa
vitsaa, ja silloinkin sangen lievästi. Samalla tavoin olen katsonut
velvollisuudekseni kohdella lapsiani. Ne kuolevat minulta kaikki jo
rintalapsina, mutta Léonor, ainoa tytär, joka on välttänyt tämän
onnettoman kohtalon, on päässyt enemmän kuin kuuden vuoden vanhaksi,
eikä hänen ohjaamiseksensa ja hänen lapsellisten rikkomustensa
rankaisemiseksi ole käytetty (hänen hellämielinen äitinsä kun siihen
helposti suostui) muuta kuin sanoja, vieläpä varsin lempeitä. Ja
vaikka toiveeni häneen nähden pettäisivätkin, niin on kylliksi muita
syitä, joihin voisi vedota, rupeamatta moittimaan kasvatusoppiani,
jonka tiedän olevan oikean ja luonnollisen. Olisin ollut vielä
paljoa tunnollisempi tässä suhteessa poikalapsia kohtaan, jotka ovat
vähemmän luodut palvelemaan ja joiden asema on vapaampi; minulle olisi
ollut rakasta täyttää heidän sydämensä tulvilleen jaloja tunteita
ja suoramielisyyttä. En ole nähnyt muuta vaikutusta vitsankäytöstä,
kuin että se tekee sielut pelkurimaisemmiksi tahi vielä ovelammin
itsepäisiksi.
Jos tahdomme, että lapsemme meitä rakastavat, jos tahdomme riistää
heiltä aiheen toivottamaan meidän kuolemaamme (vaikkakaan ei
mikään aihe niin kauheaan toivomukseen voi olla oikeutettu eikä
anteeksiannettava, _nullum scelus rationem habet_),[119] niin olkaamme
järkeviä ja tehkäämme heidän elämänsä niin rikkaaksi kuin voimme. Sitä
varten meidän ei pitäisi mennä naimisiin niin nuorina, että joudumme
olemaan melkeinpä samanikäisiä kuin he, sillä tästä epäkohdasta johtuu
meille monia suuria vaikeuksia, tarkoitan erikoisesti aatelistolle,
joka on sellaisessa asemassa, että se voi olla joutilaana, ja joka,
kuten sanotaan, elää vain koroillaan; sillä muissa yhteiskunnan
luokissa, joissa eletään ansiota varten, on lasten lukuisuus ja mukana
olo taloudellinen etu: kukin heistä on uusi rikastumisen apukeino ja
väline...
Vihaan tuota tapaa, joka kieltää lapsia käyttämästä puhuttelusanaa
"isä" ja käskee heitä käyttämään muukalaista sanaa, muka
kunnioittavampana, ikäänkuin luonto ei oikein riittävästi olisi
pitänyt huolta meidän arvovallastamme. Me nimitämme kaikkivaltiasta
Jumalaa isäksi emmekä siedä, että lapsemme nimittävät meitä samoin.
Olen korjannut tämän erehdyksen perheessäni. On myöskin hulluutta
ja vääryyttä olla sallimatta asianmukaisessa iässä olevien lasten
seurustella tuttavallisesti isiensä kanssa ja koettaa yhä osoittaa
heitä kohtaan töykeää ja ylenkatseellista kopeutta, toivoen siten
voivansa pitää heitä pelonalaisina ja tottelevaisina: sillä se on
sangen hyödytöntä ilveilyä, joka tekee isät ikäviksi ja, mikä on
pahempaa, naurettaviksi lapsille. Heillä on hallussaan nuoruus ja
voimat ja siis myöskin maailman kannatus ja suosio, ja he ottavat
ivallisesti vastaan nuo ynseät ja tyrannimaiset ilmeet mieheltä,
jolla ei ole enää verta sydämessä eikä suonissa: ne ovat oikeita
linnunpelättimiä. Vaikka voisinkin tehdä itseni pelätyksi, niin
tahtoisin kuitenkin mieluummin tehdä itseni rakastetuksi; vanhuudella
on niin monenmoisia puutteellisuuksia, niin paljon heikkoutta, se on
niin omansa halveksittavaksi, että parasta, mitä se voi voittaa, on
omaistensa myötätunto ja rakkaus; komentaminen ja pelko eivät enää ole
sen aseita.
Olen nähnyt erään, joka nuoruudessaan oli ollut ankara komentamaan;
kun on tullut vanhuus, niin hän, vaikka elääkin niin terveenä kuin
mahdollista on, lyö, puree, kiroilee, on tuittupäisin isäntä koko
Ranskassa; hän kuluttaa itsensä huolenpidolla ja valppaudella. Mutta
tuo kaikki ei muuta ole kuin ilveilyä, jossa perhekin salaa vehkeilee
mukana; ullakon, kellarin, jopa hänen kukkaronsakin käyttö on parhaasta
päästä muiden hallussa, hän vain vaalii pussissaan niiden avaimia
hellemmin kuin silmäteräänsä. Hänen tyytyessään säästeliääseen ja
niukkaan ruokakomentoonsa, vallitsee hänen talonsa eri kolkissa täysi
mässäily, peli ja tuhlailu; siellä kaikki latelevat toisilleen juttuja
hänen tyhjänpäiväisestä kiukustaan ja valvonnastaan. Jokainen pitää
vahtia häntä vastaan; jos joku palvelijapoloinen sattuu mieltymään
häneen, niin yks kaks tehdään tämä hänen epäluulonsa alaiseksi, johon
ominaisuuteen vanhuus niin helposti itsestään piintyy. Kuinka monet
kerrat hän onkaan kerskaillut minulle, miten hän piti väkeään aisoissa
ja miten tarkasti nämä häntä tottelivat ja kunnioittivat; kuinka
selvillä hän olikaan asioistaan!
_Me solus nescit omnia_.[120]
Kun herra marsalkka de Montluc vainaja oli menettänyt poikansa, joka
kuoli Madeiran saarella ja oli todella urhea aatelismies sekä antoi
suuria toiveita itsestään, puhui hän minulle paljon paitsi muista
suruistaan siitä mielipahasta ja sydänsurusta, jota hän tunsi sen
johdosta, ettei koskaan ollut avannut sydäntänsä pojalleen. Tämän
isällisen arvokkuuden ja teennäisyyden oikun vuoksi hän oli menettänyt
otollisen tilaisuuden oppia pitämään pojastaan ja oikein tuntemaan
hänet ja myöskin ilmaista hänelle, kuinka äärettömän lämmintä
ystävyyttä hän tunsi häntä kohtaan ja kuinka suuren arvon hän antoi
hänen miehuudellensa. "Ja tuo poika parka", sanoi hän, "ei nähnyt
minusta muuta kuin töykeän ja hyvin halveksivaisen käytöstavan ja
lähti luotani siinä luulossa, etten osannut häntä rakastaa enkä pitää
hänen ansionsa mukaisessa arvossa. Kenen ilmaistavaksi jätin tuon
tavattoman hellyyden, jota tunsin sielussani häntä kohtaan? Eikö juuri
hänen pitänyt saada siitä koko ilo ja koko kiitollisuus? Pakoitin
ja piinasin itseäni pitämään kasvoillani tuota joutavanpäiväistä
naamaria ja menetin siten hänen seuransa tuottaman ilon ja samalla
hänen rakkautensa, jota hän saattoi tuntea minua kohtaan vain varsin
laimeasti, hän kun ei koskaan ollut saanut minulta muuta kuin tylyyttä
eikä tuntenut minun taholtani muuta kuin tyrannimaista kohtelua."
Mielestäni tämä valitus oli perusteltu ja järkevä; sillä, niinkuin
tiedän liiankin varmasta kokemuksesta, ystävämme menetettyämme ei
ole toista niin suloista lohdutusta kuin se, jonka meille tuottaa
tietoisuus siitä, ettemme ole mitään unohtaneet sanoa heille ja
että olemme avanneet heille sydämemme täydellisesti ja kokonaan. Oi
ystäväni! Olenko tullut paremmaksi siitä, että minulla on ollut hän,
vai huonommaksi? Varmaan paljon paremmaksi. Hänen kaipuunsa on minulle
lohdutukseksi ja kunniaksi. Eikö ole elämäni hurskas ja mieluisa
tehtävä viettää ainaisesti hänen hautajaisiaan? Onko tämän vaillaolon
vertaista nautintoa? Avaan sydämeni omaisilleni mikäli voin ja ilmaisen
heille sangen kernaasti myötätuntoisen mieleni ja arvosteluni heistä
kuten kaikista muista; kiiruhdan paljastamaan itseni, sillä en tahdo,
että siitä erehdytään suuntaan tahi toiseen.
21