(II, 6)
Tämä kertomus niin vähäpätöisestä tapahtumasta[116] on jokseenkin
joutava, jollen siitä olisi saanut opetusta itselleni... Jokainen on,
kuten Plinius sanoo, itselleen sangen hyväksi opiksi, jos hän vain osaa
visusti tarkata itseään. Tätä taitoa minulla ei ole, vaan koetan sitä
oppia; eikä se ole toisten antamaa opetusta, vaan omaani; ja senvuoksi
ei pantane minulle pahaksi, jos neuvon sitä toisellekin: mikä minulle
on hyödyllistä, saattaa kenties olla hyödyksi toisellekin. Muutoin en
pilaa mitään, käytän vain omaani; ja jos menettelen hullusti, niin teen
sen omalla kustannuksellani ja vahingoittamatta ketään; sillä se on
hulluutta, mikä kuolee kanssani, jättämättä jälkeläisiä. Meillä ei ole
tietoa muuta kuin parista kolmesta muinaisajan kirjailijasta, jotka
ovat kulkeneet tätä uraa, emmekä kuitenkaan osaa sanoa, tapahtuiko
se ensinkään samalla tavalla kuin tässä, koska emme tunne heistä
muuta kuin nimet. Ei kukaan sittemmin ole seurannut heidän jälkiään.
On pulmallinen tehtävä, ja pulmallisempi kuin luulisi, seurata
sellaisen kulkurin jälkiä kuin sielumme on, tunkea läpi sen sisimpien
sopukoiden läpikuultamattomain syvyyksien, valikoida ja kiinnittää
paperille niin monta pikkupiirrettä sen liikkeistä; ja se on uutta
ja tavatonta huviketta, joka vieroittaa meidät ihmisten tavallisista
askareista, niin, suositelluimmistakin. Moneen vuoteen ei minulla ole
ollut muuta ajatusteni esinettä kuin itseni, en ole tarkannut enkä
tutkinut muuta kuin itseäni; ja jos tutkin muuta, niin teen sen vain
sovittaakseni sen ylleni tahi paremmin sanoen sisääni; enkä luullakseni
ensinkään tee väärin, jos, niinkuin tehdään muissa verrattomasti
vähemmän hyödyllisissä tieteissä, ilmoitan mitä tässä olen oppinut,
jos kohta en ole kovinkaan tyytyväinen edistykseeni siinä. Ei ole
toista niin vaikeata eikä varmaan niin hyödyllistä kuvausta kuin
itsensä kuvaaminen: vielä täytyy paneutua koruihinsa, laitella ja
järjestellä asuansa lähteäksensä ulos maailman markkinoille; mutta
koristelenhan itseäni lakkaamatta, sillä kuvailen itseäni lakkaamatta.
Yleinen tapa on leimannut itsestään puhumisen paheeksi ja kieltää
siitä itsepintaisesti, vihaten kerskailua, joka aina näyttää olevan
eroittamaton todistuksista, joita joku esittää itsestään: tämä on samaa
kuin jos lapselta, kun pitäisi niistää hänen nenänsä, reväistäisiin
nenä päästä pois.
_In vitium ducit culpae fuga_.[117]
Minusta tuo parannuskeino tekee enemmän pahaa kuin hyvää. Mutta vaikka
olisikin totta, että on ehdottomasti itserakasta puhua yleisölle
itsestään, niin minä, yleisen suunnitelmani mukaisesti, en saa
kieltäytyä teosta, joka osoittaa tuota sairaalloista ominaisuutta,
koska se kerran minulla on, enkä saa salata tuota pahetta, jota en
vain todella harjoita, vaan harjoitan varsinaisena tehtävänäni. Joka
tapauksessa, sanoakseni ajatukseni siitä, tuo tapa tekee väärin
tuomitessaan viinin siksi, että monet sillä päihdyttävät itsensä;
väärin voidaan käyttää vain sellaista, mikä on hyvää; ja mitä tuohon
sääntöön tulee, luulen, että se tarkoittaa vain tavallisia heikkoja
ihmisiä. Se on noita typerien suuhun pantuja suitsia, joista eivät
välitä pyhimykset, joiden kuulemme niin äänekkäästi puhuvan itsestään,
eivät filosofit, eivätkä teologit, enkä välitä myöskään minä, vaikka
olen yhtä vähän toista kuin toista. Jos he eivät kirjoitakaan
nimenomaan siitä, niin he eivät ainakaan arastele paljastaessaan
itsensä tilaisuuden tarjoutuessa hyvinkin haikailematta kaikkien
katseille. Mistä puhuu Sokrates laajemmin kuin itsestään? Mihin
hän useammin ohjaa oppilastensa keskustelut kuin puhumaan heistä
itsestään; ei siitä, mitä heidän kirjansa heille opettaa, vaan heidän
sielunsa olemuksesta ja elämästä. Me puhumme tunnollisesti itsestämme
Jumalalle ja rippi-isällemme, samoin kuin naapurimme protestantit
kaikille ihmisille. "Mutta", vastattaneen minulle, "me sanomme vain
sen, mikä meitä soimaa". Siis me sanomme kaikki; sillä hyveemmekin on
erehtyväinen ja saa katua. Minun ammattini ja taiteeni on eläminen:
ken kieltää minua puhumasta siitä ymmärrykseni, kokemukseni ja
käytäntöni mukaan, käskeköön arkkitehtia puhumaan rakennuksista, ei
oman, vaan naapurinsa käsityksen mukaan, toisen tietojen mukaan, eikä
omiensa. Jos on itserakasta ruveta itsestään kuuluttamaan julki omia
ansioitaan, niin miksi ei Cicero aseta etusijalle Hortensiuksen[118]
kaunopuheisuutta ja Hortensius Ciceron? Ehkä he tarkoittavat, että
minun tulee todistaa itsestäni työllä ja toimella, eikä pelkästään
sanoilla. Kuvailen etupäässä ajatuksiani, muodotonta aihetta, jonka
esittäminen teoilla ei saata tulla kysymykseen: töin ja tuskin voin
sen sisällyttää tuohon ilmavaan kappaleeseen: ääneeni. On mitä
viisaimpia ja hurskaimpia miehiä, jotka ovat eläneet karttaen kaikkia
huomattavia tekoja. Teot puhuisivat enemmän sattumasta kuin minusta:
ne todistavat omaa merkitystänsä, eikä minun, muuta kuin arviolta ja
epävarmasti, näytteitä kun ovat jostakin erikoisesta osasta minua.
Minä levitän itseni nähtäväksi kokonaisuudessani, kuin ruumiin, jossa
yhdellä silmäyksellä tulevat näkyviin suonet, lihakset, jänteet,
kukin osa paikallaan; yskiminen näyttäisi osan niistä, kalpeus tahi
sydämentykytys toisen, ja epävarmasti. En kirjoita toiminnoistani, vaan
itsestäni, olemuksestani.
Olen sitä mieltä, että täytyy olla varovainen arvostellessaan itseänsä
ja samoin tunnollinen todistaessaan itsestänsä, yhtälailla, tapahtuipa
se sitten hiljaa tahi ääneen. Jos mielestäni olisin täysin hyvä ja
viisas, niin huutaisin sen julki täyttä kurkkua. Sanoa ansioitaan
pienemmiksi kuin ne ovat, se on tyhmyyttä, eikä vaatimattomuutta;
pitää itseään todellista arvoaan vähemmässä arvossa, se on,
Aristoteleen mukaan, miehuuttomuutta ja raukkamaisuutta: ei mikään
hyve tarvitse avukseen valheellisuutta, eikä totuudesta koskaan johdu
erehdystä. Sanoa ansioitaan suuremmiksi kuin ne ovat, se ei aina ole
itserakkautta, sekin on usein tyhmyyttä: pitää itsestään yli sen
määrän, mihin on syytä, ruveta siten sokeasti rakastamaan itseänsä, se
juuri on, minun mielestäni tuolle vialle ominaista. Tehokkain keino
sen parantamiseksi on tehdä aivan päinvastoin kuin ne käskevät, jotka
kieltäessään ihmistä puhumasta itsestään, kieltävät häntä niinmuodoin
vielä enemmän ajattelemasta itseään. Ylpeys piilee ajatuksessa;
kielellä voi siinä olla vain varsin vähäpätöinen osa.
Itsensä kanssa askarteleminen näyttää heistä olevan itsestään
pitämistä, itsensä kanssa seurusteleminen liikanaista itsensä
rakastamista; mutta sellainen liioittelu syntyy vain niissä, jotka
tutkistelevat itseään vain pintapuolisesti, jotka tarkastavat ensin
liikeasioitaan ja sitten vasta itseään ja sanovat itsestään puhumista
itsensä kanssa haaveilemiseksi ja tyhjäntoimittamiseksi ja henkensä
rikastuttamista ja kehittämistä tuulentupain rakentamiseksi, pitäen
itseään yhdentekevänä ja vieraana itselleen. Jos joku hurmaantuu
omaan oppineisuuteensa, katsoen vain alas itseensä, kääntäköön hän
katseensa ylöspäin, menneisiin vuosisatoihin, ja hän painaa alas päänsä
tavatessaan siellä niin monia tuhansia henkiä, jotka polkevat hänet
jalkoihinsa; jos hänessä herää jonkinlainen imarteleva itsekylläisyys
hänen urhoutensa johdosta, niin muistakoon Scipion, Epaminondaan,
niin monen armeijan, niin monen kansan elämää, jotka jättävät hänet
niin kauas taaksensa. Ei mikään yksityinen avu tee ylpeäksi sitä,
joka samalla ottaa huomioon niin monet muut puutteellisuutensa ja
heikkoutensa ja lopuksi ihmiskohtalon mitättömyyden. Siitä syystä,
että Sokrates yksin oli todenteolla tarttunut jumalansa käskyyn oppia
tuntemaan itsensä ja tämän tutkistelun johdosta tullut pitämään itseään
halpana, pidettiin häntä yksin viisaan nimen ansaitsevana. Ken siten
oppii tuntemaan itsensä, tehköön rohkeasti itsensä muillekin tunnetuksi
omalla suullaan.
20