(II, 4)
Jacques Amyotille[114] annan ymmärtääkseni syystä ennen kaikkia
ranskalaisia kirjailijoitamme voitonpalmun, en vain kielen luontevuuden
ja puhtauden vuoksi, jonka puolesta hän vie voiton kaikista muista,
enkä hänen kestävyytensä vuoksi niin pitkällisessä työssä, enkä hänen
syvällisen oppineisuutensa vuoksi, joka on osannut niin onnistuneesti
selittää niin vaikeatajuisen ja visaisen kirjailijan teokset (sillä
sanottakoon mitä tahansa, en ole mikään kreikankielen ymmärtäjä, mutta
näen kaikkialla hänen käännöksessään niin lujaliitteisen ja yhtenäisen
ajatuksenjuoksun, että joko hän on varmasti ymmärtänyt kirjailijan
todellisen ajatuksen tahi juurrutettuaan pitkällisen seurustelun avulla
sieluunsa elävän yleiskäsityksen Plutarkhoksen sielusta hän ei ainakaan
ole sisällyttänyt hänen sanoihinsa mitään, mikä olisi ristiriidassa
hänen lausumiensa kanssa tahi ei vastaisi niitä), vaan erittäinkin
olen hänelle kiitollinen siitä, että hän on osannut valikoida
niin ansiokkaan ja soveliaan kirjan lahjoitettavaksi maallensa.
Me oppimattomat olisimme hukassa, jos tuo kirja ei olisi nostanut
meitä ylös loasta: kiitos olkoon sen, uskallamme tällä hetkellä sekä
puhua että kirjoittaa; sen avulla naisetkin pystyvät mestaroimaan
koulunopettajia; se on meidän jokapäiväinen käsikirjamme. Jos tuo
vanhus elää, suosittelen hänelle Xenophonia samoin käsiteltäväksi. Se
on helpompi tehtävä ja sitäkin sopivampi hänen iälleen. Ja sitäpaitsi,
vaikka hän suoriutuukin varsin lyhyesti ja puhtaasti pahastakin
paikasta, niin en tiedä kuinka minusta kuitenkin tuntuu siltä, että
hänen tyylinsä on paremmin omalla alallaan, kun vaikeudet eivät sitä
ahdista, vaan se saa vapaasti sujua.
18