(I, 39)
Tiedän kyllä, että kun kuulen jonkun puuttuvan puhumaan Tutkielmieni
tyylistä, niin näkisin mieluummin, että hän olisi vaiti: se on vähemmän
sanojen ylistelyä kuin sisällyksen arvon polkemista, sitä purevammin,
kuta epäsuoremmin. Kuitenkin, ellen erehdy, harvat muut tarjoavat
sisällyksessä enemmän varteen otettavaa, eikä mikään kirjailija
ole sirotellut sitä paperilleen paljoa ytimekkäämpää eikä ainakaan
taajempaan, tapahtuipa se nyt sitten tässä millä tavoin tahansa,
huonosti tahi hyvin. Saadakseni sitä mahtumaan enemmän, kerään kokoon
vain pääajatukset; jos niihin lisäisin johtopäätökset niistä, niin tämä
kirja paisuisi monin verroin laajemmaksi. Ja kuinka paljon olenkaan
niihin valanut kertomuksia, jotka puhuvat itse puolestaan; ken tahtoo
niitä tarkastella hiukan uteliaammin, saa niistä syntymään tutkielmia
loppumattomiin. Eivät ne eivätkä sitaattini ole aina yksinkertaisesti
vain esimerkkinä, todisteena tahi koristeena; en katsele niitä
ainoastaan sen hyödyn kannalta, joka minulla niistä on; niistä kasvaa
usein, esitykseni ulkopuolelle, runsaamman ja rohkeamman sisällyksen
oras; ja usein, toiselta kannalta katsoen, hienompi äänensävy, sekä
minulle, joka en tahdo sillä kohtaa lausua sen enempää, että niille,
jotka ehkä yhtyvät lauluuni...
Mitä kirjeiden kirjoittamiseen tulee, tahdon sanoa sen verran, että
se on kirjallisuuden ala, jolla ystäväni katsovat minun pystyvän
saamaan jotakin aikaan: ja olisinkin mieluummin valinnut tämän muodon
julkaistakseni päähänpistoni, jos minulla olisi ollut kelle puhua.
Tarvitsin määrätyn henkilön kanssa ylläpidettyä yhteyttä, jollainen
minulla oli ennen, houkuttelemaan, kannattamaan ja kohottamaan
itseäni: sillä jaaritella tyhjään ilmaan, kuten muut, en voi muuten
kuin unissani, enkä tekaista tyhjiä nimiä, joille puhuisin vakavista
asioista, kaikenlaisen väärentelyn jyrkkä vihaaja kun olen. Olisin
ollut tarkkaavampi ja varmempi asiastani, jos minulla olisi ollut
ystävän osoitteen tarjoama tuki, kuin nyt, kun on otettava huomioon
kokonaisen yleisön erilaiset katsantotavat, ja ellen erehdy, olisin
varmaan paremmin onnistunut. Minulla on luonnostani yksinkertainen
ja tavallinen tyyli, mutta sen muoto on omaperäinen, sopimaton
valtiollisiin neuvotteluihin, niinkuin kielenikin joka suhteessa on,
liiaksi kokoonpuserrettu, epäsäännöllinen, katkonainen, erikoinen;
enkä minä ole asiantuntija kursastelevien kirjeiden alalla, jotka
eivät sisällä muuta kuin kauniin sarjan kohteliaita sanoja. Minulla
ei ole kykyä eikä halua moisiin pitkiin myötätunnon ja palveluksen
tarjouksiin; en usko niihin kovinkaan, ja minusta on vastenmielistä
ladella niitä paljon yli sen, mitä niihin uskon. Tämä kantani on hyvin
kaukana nykyään vallitsevasta tavasta: sillä ei koskaan ole harjoitettu
niin alhaista ja orjamaista suosiontarjousten häpeällistä kauppaa:
_henki, sielu, uskollisuus, jumaloiminen, nöyrin palvelija, orja_,
kaikkia tuollaisia sanoja siinä vilisee niin tavallisina, että kun
tahdotaan osoittaa nimenomaisempaa ja kunnioittavampaa tahtoa, ei enää
osata sitä sanoin lausua.
En kuolemaksenikaan tahdo haiskahtaa imartelijalta, ja se tekee,
että omaksun luonnollisesti kuivakiskoisen, suorasukaisen ja karkean
puheensävyn, joka sen mielestä, ken minua ei muutoin tunne, vivahtaa
hiukan ylenkatseellisuuteen. Kunnioitan eniten niitä, joille osoitan
vähimmän kunnioitusta; ja missä sieluni liikkuu suurella hilpeydellä,
siinä unohdan ulkonaisen esiintymisen vaatimat askeleet ja tarjoan
itseni suuritta sanoitta ja ylpeästi niille, joiden oma olen, ja
suosittelen itseäni vähimmin sille, jolle olen eniten itseni antanut;
minusta tuntuu, että he voinevat lukea sen sydämestäni, ja että
lausumani sanat vain vahingoittavat sisäistä ajatustani.
13