(I, 38)
Yksinäisen elämän tarkoitus on, luulen ma, aina sama: elää siten
rauhallisemmin ja vapaampana. Mutta tietä siihen ei aina etsitä oikein.
Usein luulee heittäneensä huolet, kun on vain vaihtanut niitä: perheen
hoitaminen tuottaa tuskin vähemmän levottomuutta kuin kokonaisen
valtion. Mikä sieluamme sitoneekin, se sitoo sen kokonaan, ja joskin
yksityiset tehtävät ovat vähemmän tärkeitä, eivät ne silti ole vähemmän
kiusallisia. Pikemminkin, jos olemmekin irtautuneet hovista ja
liikemaailmasta, emme silti ole päässeet elämämme päähuolista.
_Ratio et prudentia curas,
non locus effusi late maris arbiter, aufert_.[97]
Kunnianhimo, ahneus, neuvottomuus, pelko ja himot eivät meitä heitä
sillä, että vaihdamme olinpaikkaa;
_et post equitem sedet atra cura_.[98]
Ne seuraavat meitä usein luostareihin ja filosofikouluihin asti: eivät
erämaat, eivätkä kallioluolat, ei jouhipaita eivätkä paastot meitä
niistä päästä:
_Haeret lateri laetalis arundo_.[99]
Sokrateelle sanottiin, että eräs henkilö ei ollut lainkaan parantunut
matkallaan: "Sen kyllä uskon", vastasi hän, "hän oli ottanut itsensä
mukaansa".
_Quid terras alio calentes
sole mutamus? Patria quis exul
se quoque fugit_?[100]
Jollei heti ensiksi luo niskoiltaan ja poista sielustaan sitä taakkaa,
joka sitä painaa, niin liike tekee sen vain painavammaksi, niinkuin
laivassa lastit haittaavat vähemmän, painuttuaan paikoilleen. Teette
enemmän pahaa kuin hyvää sairaalle, muutattamalla hänellä paikkaa.
Painatte kivun vain syvemmälle, liikuttelemalla sitä, samoin kuin
paalut painuvat syvempään ja lujempaan, kun niitä huojutetaan ja
ravistellaan. Senvuoksi ei riitä alhaisosta eristäytyminen, ei riitä
paikan muuttaminen; täytyy eristäytyä meissä asuvista alhaisista
ominaisuuksista, täytyy eristäytyä ja päästä voitolle itsestään.
_Rupi jam vincuta, dicas
Nam luctata canis nodum arripit; attamen illi
cum fugit, a collo trahitur pars longa catenae_.[101]
Me tuomme kahleemme mukanamme. Se ei ole täyttä vapautta; me käännämme
vielä katseemme sitä kohti, minkä olemme jättäneet; mielikuvituksemme
on sitä täynnä:
_Nisi purgatum est pectus, quae proelia nobis
atque pericula tunc ingratis insinuandum?
Quantae conscindunt hominem cuppedinis acres
sollicitum curae? quantique perinde timores?
Quidve superbia, spurcitia, ac petulantia, quantas
efficiunt clades, quid luxus desidiesque_?[102]
Meidän tautimme paikka on sielussamme; tämä taas ei voi päästä omaa
itseään pakoon:
_In culpa est animus, qui se non effugit unquam_.[103]
Niinpä siis täytyy ohjata ja vetää se takaisin itseensä: siinä on
oikea yksinäisyys, jota voi nauttia keskellä kaupunkeja ja kuningasten
hoveja, mutta mukavammin sitä nauttii syrjässä. Mutta koska nyt pyrimme
elämään yksin ja tulemaan toimeen ilman seuraa, niin laittakaamme niin,
että tyydytyksemme riippuu meistä itsestämme; irroittakaamme itsemme
kaikista siteistä, jotka kiinnittävät meidät muihin; rohjetkaamme
tieten taiten elää yksin ja elää siten vapaudessamme...
Täytyy olla vaimot, lapset, tavarat, ja ennen kaikkea terveyttä, jos
mahdollista, mutta ei pidä kiinnittää itseämme niihin siinä määrin,
että onnellisuutemme riippuisi niistä. Täytyy varata itsellemme
peräkamari, kokonaan omamme, aivan häiritsemättä käytettävämme, johon
järjestämme tosivapautemme ja päätyyssijamme ja yksinäisyytemme.
Siellä tulee meidän viettää jokapäiväinen puheluhetkemme kahdenkesken
itsemme kanssa, ja niin yksityisesti, ettei mikään tavallinenkaan
seurustelu tahi yhteys ulkomaailman kanssa siellä saa sijaa; siellä
sekä miettiä vakavia asioita että pitää hauskaa, niinkuin meillä ei
olisi vaimoa, lapsia, tavaroita, talonväkeä eikä palvelijoita, jotta,
kun tulee aika menettää ne, meistä ei tunnu oudolta olla niitä vailla.
Meillä on sielu, joka voi syventyä itseensä; se voi pitää itselleen
seuraa; se kykenee hyökkäämään ja puolustamaan, ottamaan vastaan ja
antamaan: älkäämme pelätkö tässä yksinäisyydessä istua kyyröttävämme
ikävystyttävässä toimettomuudessa:
_In solis sis tibi turba locis_.[104]
Hyve tyytyy itseensä, ilman neuvoja, ilman sanoja, ilman ulkonaisia
vaikutuksia. Tavanmukaisissa teoissamme ei ole yhtä tuhannesta, joka
tarkoittaisi meitä itseämme. Tuo mies, jonka näet kiipeävän tuon
muurin raunioita ylöspäin, raivoissaan ja suunniltaan, niin monen
kiväärinlaukauksen maalina, ja tuo toinen, aivan arpien peittämä,
vilusta kohmettunut ja nälästä kalpea, joka on päättänyt ennemmin
kuolla kuin avata hänelle ovea, luuletko, että he ovat siinä itsensä
vuoksi? Eivät, vaan kenties jonkun sellaisen vuoksi, jota eivät ikinä
ole nähneet ja joka ei vähääkään välitä heidän tilastaan, vaan on
sillävälin antautuneena toimettomuuteen ja hekumaan. Tuo räkänenäinen,
tihrusilmäinen ja likainen mies, jonka näet jälkeen puolenyön tulevan
ulos jostakin opintohuoneesta, luuletko, että hän kirjoista etsii
sitä, kuinka hänestä tulisi kunnollisempi mies, tyytyväisempi ja
viisaampi? Ei puhettakaan. Vaikka henki häneltä menköön, tahtoo hän
opettaa jälkimaailmalle Plautuksen värssyjen runomitan tahi jonkin
latinankielisen sanan oikean kirjoitustavan. Kuka ei kernaasti vaihda
terveyttä, rauhaa ja henkeään maineeseen ja kunniaan, hyödyttömimpään,
väärimpään ja turhimpaan rahaan, mitä on käytettävissämme? Oma
kuolemamme ei peloittanut meitä kylliksi: ottakaamme pelättäväksemme
vielä vaimojemme, lastemme ja palvelusväkemme kuolema. Omat asiamme
eivät tuottaneet meille kylliksi vaivaa: ottakaamme vielä kiusataksemme
itseämme ja vaivataksemme päätämme naapuriemme ja ystäviemme asioilla.
_Vah? quemquamne hominen in animum instituere, aut
parare, quod sit carius quam ipse est sibi_?[105]
Yksinäisyys näyttää minusta paremmin soveltuvan ja olevan
oikeutetumpi niille, jotka ovat antaneet maailmalle toimekkaimman
ja kukkeimman ikäkautensa, kuten esim. Thales. On kylliksi eletty
toisia varten; eläkäämme itseämme varten ainakin tämä elämämme
loppupää; kohdistakaamme jälleen ajatuksemme ja tahtomme itseemme
ja omaan vapauteemme. Ei ole mikään vähäpätöinen asia suorittaa
poistumisensa turvallisesti; se antaa meille kylliksi työtä, vaikkemme
sekoitakaan siihen muita tehtäviä; koska Jumala antaa meille aikaa
järjestää poismuuttomme, niin valmistautukaamme siihen; säälikäämme
kokoon matkatavaramme; sanokaamme ajoissa jäähyväiset seurallemme;
irtautukaamme noista voimakkaista kourista, jotka pitävät meitä kiinni
muissa ja vieroittavat meidät itsestämme.
Täytyy hellittää nuo niin lujat velvoituksien solmut ja vastedes
rakastaa sekä yhtä että toista, mutta pysyväisellä rakkaudella vain
itseämme. Se on: muu olkoon meitä lähellä, mutta ei siinä määrin yhtä
kanssamme ja meissä kiinni, ettei sitä voi irroittaa runtelematta
nahkaamme ja repäisemällä samalla pois jotakin palasta meitä itseämme.
Suuriarvoisinta maailmassa on osata omistautua itselleen.
12