(I, 36)
Minulla ei tässä ole tilaisuutta käsitellä tätä runsasta ainetta;
tahdon vain panna kilpailemaan keskenään viiden latinalaisen runoilijan
nerokkaat, Catoa ylistävät lausumat, sekä Caton kunniaksi että siinä
sivulla myöskin heidän kunniaksensa. Nyt ovat varmaankin hyvin
kasvatetun nuorukaisen mielestä molemmat ensimmäiset toisiin verraten
laimeita, kolmas mehevämpi, mutta liikanaisen voimansa heikontama.
Hän varmaan arvelee, että siinä olisi sijaa vielä yhdelle tai parille
kekseliäisyyden asteelle, ennenkuin se kohoaisi neljännen tasolle,
joka panee hänet ristimään kätensä ihailusta. Viimeinen, joka on
ensimmäisenä jonkin matkaa muista edellä, mutta niin kaukana, että hän
voisi vannoa minkään ihmisneron olevan kykenemättömän sitä välimatkaa
täyttämään, panee hänet hämmästymään, tyrmistymään.
Seuraava seikka on ihmeellinen: meillä on paljon enemmän runoilijoita
kuin runouden arvostelijoita ja selittäjiä. On helpompi sepittää
sitä kuin olla sen ymmärtäjä. Sen ollessa tietyllä alhaisella
kehitysasteella sitä voi arvostella sääntöjen ja teorian avulla. Mutta
hyvä, korkein, jumalainen runous on sääntöjen ja järjen yläpuolella.
Ken eroittaa sen kauneuden varmalla ja tyynellä silmällä, hän ei sitä
näe, yhtä vähän kuin hän näkee salaman kirkkautta: se ei vähitellen
suostuttele arvosteluamme, se tempaa ja ryöstää sen mukaansa. Raju
innostus kannustaa sitä, joka osaa sen täysin tajuta, ja valtaa vielä
kolmannenkin, joka kuulee hänen sitä käsittelevän ja lausuvan. Niinkuin
magneetti ei ainoastaan vedä neulaa puoleensa, vaan vuodattaa siihen
vielä kykynsä vetää puoleensa toisia; ja selvemmin näkee teattereissa,
että Runotarten pyhä innostus, joka ensiksi on kiihoittanut runoilijan
suuttumukseen, suruun, vihaan, ja saanut hänet suunniltaan, kuten
he tahtovat, valtaa runoilijan välityksellä vielä näyttelijän, ja
näyttelijän välityksellä yhtäjaksoisesti kokonaisen kansan: se on
äskeisten, toisistaan kiinni riippuvien neulojen sarja. Jo varhaisesta
lapsuudestani saakka on runoudella ollut minuun läpitunkeva ja hurmaava
vaikutus; mutta erilaiset muodot ovat eri lailla koskettaneet sangen
eloisaa luontaista tunnettani, ei niinkään korkeammat ja alhaisemmat
muodot (sillä esillä olivat aina korkeimmat muodot kutakin lajia)
kuin väritykseltään erilaiset: ensin hilpeä ja älykäs sujuvaisuus,
sitten käskevä ja lennokas terävyys, vihdoin kypsä ja tasainen voima.
Esimerkki sanoo sen paremmin: Ovidius, Lucanus, Vergilius. Mutta kas
tässä ovat jo miehemme kilparadalla:
_Sit Cato, dum vivit, sane vel Caesare major_,[92]
sanoo yksi;
_et invictum, devicta morte Catonem_,[93]
sanoo toinen; ja kolmas, puhuen Caesarin ja Pompejuksen välisestä
kansalaissodasta, lausuu:
_Victrix causa diis placuit, sed victa Catoni_.[94]
Ja neljäs, Caesaria ylistäessään:
_Et cuncta terrarum subacta,
praeter atrocem animum Catonis_.[95]
Ja kuoron mestari, komeasti lueteltuaan kuvauksessaan suurimpien
roomalaisten nimet, lopettaa seuraavasti:
_Mis dantem jura Catonem_.[96]
11