(I, 30)
Taakkain kantajalle, vaan ei urholle, on ansioksi, että hänellä on
tanakammat käsivarret ja sääret; voimakkuus on kuollut ja ruumiillinen
ominaisuus; on onnenpotkaus saada vihollisensa kompastumaan ja
sokaista häneltä silmät auringon valolla; on taitoa ja oppia kysyvä
konsti, joka voi sattua pelkurimaisen ja mitättömän miehen osalle,
olla etevä miekkailija. Ihmisen arvo ja merkitys on sydämessä ja
tahdossa; siinä piilee hänen tosi kunniansa. Urhoollisuus, se ei
ole säärien ja käsivarsien, vaan rohkeuden ja mielen lujuutta; se
ei ole hevosemme eikä aseittemme, vaan meidän omassa uljuudessamme.
Ken kaatuu järkähtämättömänä rohkeudessaan, _si succiderit, de genu
pugnat_,[91] ken läheisen kuolemanvaaran vuoksi ei menetä hitustakaan
levollisuudestaan, ken vielä henkensä heittäessäänkin katsoo
vihollistaan lujalla ja halveksivalla katseella, hänet lannistaa,
emme me, vaan kohtalo; hänet surmataan, mutta häntä ei voiteta;
urhoollisimmat ovat joskus onnettomimmat. Niinpä onkin tappioita, jotka
ovat yhtä voittoisia kuin voitot. Nuo neljä sisarusvoittoa, kauneimmat,
mitkä aurinko koskaan on silmillään nähnyt: Salaminin, Plataian,
Mykalen, Sicilian, eivät koskaan ole uskaltaneet korottaa koko
yhteistä kunniaansa kuningas Leonidaan ja hänen miestensä Thermopylain
solassa kärsimän täydellisen tappion kunnian rinnalle... Onko mitään
voittajille tarkoitettua voitonmerkkiä, jota eivät paremmin ansaitsisi
nämä voitetut? Todellinen voittaminen näyttäytyy taistelussa eikä sen
menestyksessä, ja urhouden kunnia on taisteleminen eikä vastustajansa
lannistaminen.
10