(I, 27)
Mitä tavallisesti sanomme ystäviksi ja ystävyydeksi, ne ovat vain
tuttavuus- ja seurustelusuhteita, johtuneita jostakin sattumasta tai
edusta, jonka välityksellä sielumme pysyvät toisiinsa liittyneinä.
Siinä ystävyydessä, josta minä puhun, ne yhtyvät ja sulautuvat
toisiinsa niin täydellisesti, että poistavat tuntumattomiin sen sauman,
joka ne on liittänyt yhteen, eivätkä löydä sitä enää. Jos minua
vaaditaan sanomaan, miksi häntä rakastin, niin tunnen että sitä ei
voi lausua muutoin kuin vastaamalla: "Siksi, että se oli hän; siksi,
että se olin minä." Yli sen, mitä yleensä voin sanoin selvittää, ja
mitä erikoisesti siitä voin sanoa, on jonkinlainen selittämätön ja
kohtalontapainen voima ollut välittämässä tätä liittoa. Me etsimme
toisiamme, ennenkuin olimme nähneet toisemme, ja sen johdosta, mitä
olimme kuulleet toisistamme kerrottavan; ja se teki myötätuntoisiin
mieliimme voimakkaamman vaikutuksen kuin noiden kuulopuheiden
järjellisesti piti tehdä; jostakin taivaan sallimasta, luulen ma. Me
syleilimme toisiamme jo toistemme nimet kuullessamme; ja ensi kerran
tavatessamme, mikä tapahtui sattumalta eräässä suuressa kaupunkilaisten
juhlassa ja seurassa, olimme niin mieltyneet toisiimme, niin tutut,
niin kiintyneet toisiimme, että siitä pitäin ei mikään ollut meitä
niin lähellä kuin me itse toinen toistamme. Hän kirjoitti oivallisen,
sittemmin julkaistun latinankielisen runopakinan, jossa hän puolustaa
ja selittää meidän äkillistä, niin nopeasti täydelliseksi kehittynyttä
liittoamme. Kun se oli oleva niin lyhytaikainen ja oli alkanut niin
myöhään (sillä olimme molemmat täysikäisiä miehiä, ja hän muutamia
vuosia vanhempi), niin sen ei sopinut hukata aikaa eikä noudattaa
laimeiden ja säännöllisten ystävyysliittojen mallia, joiden täytyy
turvautua niin moniin pitkän valmistelevan seurustelun varokeinoihin.
Tällä ei ole muuta esikuvaa kuin itsensä, eikä se voi riippua muusta
kuin itsestään. Ei yksi erityinen näkökohta, eikä kaksi, eikä kolme,
eikä neljä, eikä tuhat, vaan jonkinlainen hienoin maku koko tästä
sekoituksesta valtasi kaiken tahtoni ja sai sen sukeltamaan ja
hukkumaan hänen tahtoonsa, valtasi kaiken hänen tahtonsa ja sai sen
sukeltamaan ja hukkumaan minun tahtooni yhtä halukkaasti ja kilvan;
sanon: hukkumaan, täydellä todella, sillä se ei jättänyt meille mitään
omaksemme, ei mitään sellaista, mikä olisi ollut hänen tahi minun...
Kun Lelius Rooman konsulien edessä, jotka tuomittuaan Tiberius
Gracchuksen vainosivat kaikkia hänen liittolaisinaan olleita,
kuulusteli Caius Blosiusta (hänen huomattavinta ystäväänsä), kysyen,
kuinka paljon tämä olisi tehnyt hänen puolestaan, ja sai vastaukseksi:
"Kaikki", jatkoi hän: "Kuinka niin, kaikki? Entä jos hän olisi käskenyt
sinun polttaa temppelimme?" -- "Sitä hän ei koskaan olisi käskenyt",
vastasi Blosius. -- "Mutta jos hän olisi niin tehnyt?" toisti Lelius.
-- "Minä olisin totellut", myönsi Blosius...
Tämä vastaus ei muuten kuulu paremmalta kuin minun vastaukseni
kuuluisi, jos sille, joka kysyisi minulta: "Jos tahtonne käskisi teitä
surmaamaan tyttärenne, niin tekisittekö sen?" vastaisin myöntävästi;
sillä se ei mitenkään todista suostumista sitä tekemään, koska en ole
epävarma tahdostani, aivan yhtä vähän kuin sellaisen ystävän tahdosta.
Eivät mitkään puheet maailmassa ole kylliksi mahtavia järkyttämään
sitä varmuutta, joka minulla on ystäväni aikeista ja mielipiteistä; ei
ainoatakaan hänen teoistaan voitaisi minulle esittää, olipa se minkä
näköinen tahansa, niin etten heti löytäisi sen vaikutinta. Meidän
sielumme kulkivat niin sopuisasti yhdessä, ne tarkastelivat toisiansa
niin hehkuvalla rakkaudella ja samalla rakkaudella paljastivat itsensä
sydämen sisintä sopukkaa myöten toinen toiselleen, etten ainoastaan
tuntenut hänen sieluansa niinkuin omaani, vaan olisin varmaan itseäni
koskevissa asioissa mieluummin luottanut häneen kuin itseeni.
Älköön pantako tämän rinnalle muita tavallisia ystävyyssuhteita;
tunnen ne yhtä hyvin kuin joku toinenkin, vieläpä täydellisimmät
laatuaan, mutta neuvon olemaan sekoittamatta niiden lakeja; siinä
erehdyttäisiin. Noissa muissa ystävyysliitoissa täytyy kulkea ohjakset
kädessä, viisaasti ja varovasti: yhdysside ei ole solmittu niin,
ettei sitä mitenkään tarvitsisi epäillä: "Rakastakaa häntä", sanoi
Khilon, "niinkuin tulisi teidän jonakin päivänä häntä vihata; vihatkaa
häntä, ikäänkuin tulisitte häntä rakastamaan". Tätä neuvoa, joka on
niin inhoittava tässä korkeimmassa ja valtaisessa ystävyydessä, on
terveellistä jokapäiväisten ja tavallisten ystävyyksien noudattaa,
joihin täytyy soveltaa se sana, jota Aristoteles sangen usein käytti:
"Oi ystävät, ei ole yhtään ystävää." Tässä jalossa yhdyselämässä ei
palveluksia ja hyviätöitä, jotka ylläpitävät toisia ystävyysliittoja,
edes kannata ottaa lukuun; tämä tahtojemme niin täydellinen
yhteensulautuminen on siihen syynä: sillä aivan samoin kuin ystävyys,
jota tunnen itseäni kohtaan, ei lainkaan kartu siitä avusta, jota
tarvittaissa annan itselleni, sanokoot stoalaiset mitä tahansa, ja
samoin kuin en tunne mitään kiitollisuutta itselleni palveluksesta,
jonka itselleni teen, samoin sellaisten ystävien yhteys, ollen todella
täydellinen, poistaa heistä sellaisten velvollisuuksien tunnon ja saa
heidät vihaamaan noita hajaannuksen ja eroituksen sanoja: hyvätyö,
kiitollisuudenvelka, kiitollisuus, pyyntö, kiitos, y.m. sellaisia,
ja karkoittamaan ne keskuudestaan. Kun kaikki todenteolla on heille
yhteistä: tahdot, ajatukset, mielipiteet, tavarat, kunnia ja elämä,
ja kun heille on ominaista se, että he ovat yksi sielu kahdessa
ruumiissa, kuten Aristoteleen sangen sattuva määritelmä kuuluu, niin
he eivät voi lainata eivätkä antaa toisilleen mitään. Siitäpä syystä
lakien laatijat, korottaakseen avioliiton siihen kunniaan, että sillä
olisi jotakin kuviteltua yhtäläisyyttä tämän jumalaisen liiton kanssa,
kieltävät aviomiehen ja vaimon väliset lahjoitukset, tahtoen sillä
viitata siihen, että kaiken tulee olla heidän molempien omaa, ja ettei
heillä ole mitään keskenään jaettavaa eikä ositeltavaa.
Jos siinä ystävyydessä, josta puhun, toinen voisi antaa toiselle,
niin se, joka saisi nauttia tuon hyväntyön, velvoittaisi toverinsa
kiitollisuuteen: sillä kun molemmat ennen kaikkea tahtovat tehdä
toisilleen hyvää, niin antajana on se heistä, joka tarjoaa siihen
aiheen ja tilaisuuden, suoden ystävälleen sen ilon, että tämä saa
tyydyttää häneen nähden hartaimman halunsa...
Muinaisajan kirjailija Menander sanoi onnelliseksi sitä, joka oli
voinut löytää edes ystävän varjonkin: hän oli varmaan oikeassa niin
sanoessaan, varsinkin jos hän sitä oli kokenut. Sillä todella, jos
vertaan koko muuta elämääni, vaikka Jumalan armosta olen saanut
viettää sen suloisesti, ilman vaikeuksia ja, lukuunottamatta sellaisen
ystävän menettämistä, vapaana raskaasta surusta, häiriytymättömässä
mielenrauhassa, tyytyväinen kun olen ollut luonnollisiin ja
alkuperäisiin etuihini, tavoittelematta toisia; jos sitä vertaan, sanon
ma, kokonaisuudessaan niihin neljään vuoteen, joina minun sallittiin
nauttia tuon henkilön suloista toveruutta ja seuraa, niin se on vain
savua, se on vain pimeätä ja ikävää yötä. Siitä päivästä alkaen,
jolloin menetin hänet,
_quem semper acerbum,
semper honoratum (sic, Di, voluistis!) habebo_,[86]
vietän vain raihnaista ja riutuvaa elämää: ja nautinnotkin, jotka
minulle tarjoutuvat, vain tekevät minulle kahta katkerammaksi surun
hänen menettämisensä johdosta, sen sijaan että minua lohduttaisivat. Me
panimme kaikki tasan; minusta tuntuu, että riistän häneltä hänen osansa,
_nec fas esse ulla me voluptate hic frui
decrevi, tantisper dum ille abest meus particeps_.[87]
Olin jo niin oppinut ja tottunut olemaan toisena kaikkialla, että
minusta tuntuu kuin olisin enää vain puoliksi olemassa.
_Illam mes si partem animae tulit
maturior vis, quid moror altera,
nec carus aeque, nec superstes
integer? Ille dies utramque
duxit ruinam_.[88]
Ei ole sitä tekoa tahi ajatusta, jossa en häntä kaipaisi, niinkuin
hänkin olisi tehnyt minuun nähden; sillä samoin kuin hän oli
äärettömästi minua etevämpi kaikessa muussa kyvyssä ja hyveessä, samoin
myöskin ystävyyden velvollisuuteen nähden.
_Quis desiderio sit pudor aut modus tam car; capitis_?[89]
_O misero frater adempte mihi!
Omnia tecum una perierunt gaudia nostra,
quae tuus in vita dulcis alebat amor.
Tu mea, tu moriens fregisti commoda, frater;
tecum una tota est nostra sepulta anima;
cujus ego interitu, tota de mente fugavi
haec studia, atque omnes delicias animi.
Alloquar? audiero nunquam tua verba loquentem?
Nunquam ego te, vita frater amabilior,
adspiciam posthac? At certe semper amabo_.[90]
9