_quid moveant Pisces, animosaque signa Leonis,
Lotus et Hesperia quid Capricornus aqua_,[57]
tähtien tiedettä ja kahdeksannen taivaanpiirin liikkeitä ennenkuin
heidän omiaan:
Τι Πλειαδεσσι καμοι;
τι δ' αστρασι Βοωτεω;[58]
kirjoittihan Anaximenes Pythagoraalle: "Mitä järkeä saattaa olla
siinä, että kulutan aikaani tutkimaan tähtien salaisuuksia, kun
minulla joka hetki on kuolema tahi orjuus silmäini edessä?" Siihen
aikaan näet Persian kuninkaat hankkivat sotaa hänen maatansa vastaan.
Jokaisen tulee sanoa näin: "Kun minua ahdistaa kunnianhimo, saituus,
hurjapäisyys, taikausko, ja kun minulla on sisimmässäni monta muuta
elämäni vihollista, ryhtyisinkö silloin miettimään maailman menoa?"
Sittenkun hänelle on opetettu sitä, mikä on omansa tekemään hänet
viisaammaksi ja paremmaksi, puhuttakoon hänelle siitä, mitä on
logiikka, fysiikka, geometria, retoriikka; ja minkä tieteen hän
valitsee, kun hänellä jo on kehittynyt ymmärryskyky, sen perille hän
piankin pääsee. Annettakoon opetus hänelle milloin keskustelemalla,
milloin kirjan avulla; milloin hänen opettajansa luettaa hänelle itse
kirjailijaa, joka on omansa tätä hänen opetuksensa tarkoitusperää
varten, milloin hän antaa hänelle siitä ytimen ja parhaan sisällön
valmiiksi pureskeltuna; ja jos hän itse ei ole kylliksi perehtynyt
kirjoihin, löytääkseen niistä niitä monia kauniita esityksiä, joita
niissä on, hänen tarkoituksensa toteuttamista varten, niin voidaan
antaa hänelle avustajaksi joku kirjallisuuden tuntija, joka aina
tarvittaissa hankkii välttämättömät tarpeet hänen jaeltavakseen ja
anniskeltavakseen kasvatillensa. Ja että tämä opetus on helpompaa ja
luonnollisempaa kuin Gazan,[59] kukapa sitä voi epäillä? Jälkimmäisen
säännöt ovat visaisia ja vastenmielisiä, sen sanat tyhjiä ja
kuivakiskoisia, eikä niissä ole mitään tehoa eikä mitään herättävää
hengelle; tästä sitävastoin saa sielu jotakin suuhunsa, jotakin
ravinnoksensa. Tämä hedelmä on verrattoman paljon suurempi ja niinikään
se on oleva aikaisemmin kypsä.
On merkillistä, että asiat meidän aikanamme ovat sillä kannalla, että
filosofia, vieläpä älykkäillekin ihmisille, on tyhjä ja eriskummainen
nimi, joka ei mihinkään kelpaa eikä ole minkään arvoinen, ei ihmisten
ajatuksissa eikä todellisuudessa. Luulen, että siihen ovat syynä ne
rikkiviisaat saivartelut, jotka ovat vallanneet siihen johtavat tiet.
Tehdään aivan väärin, kun kuvataan se lasten luoksepääsemättömäksi ja
juron, ankaran ja peloittavan näköiseksi; kuka liekään sen kasvoille
pannut tuon valheellisen, kalpean ja inhoittavan naamarin? Se on
iloisinta, pirteintä, hilpeintä ja sanoisinpa melkein veikeintä,
mitä olla saattaa; se on aina juhlamielellä ja auringonpaisteisella
tuulella; surullinen ja jäyhä ulkomuoto osoittaa, ettei sillä siinä
ole tyyssijaansa. Tavatessaan Delphoin temppelissä joukon filosofeja
istumassa yhdessä, sanoi grammaatikko Demetrius heille: "Ellen erehdy,
niin teillä, päättäen rauhallisesta ja iloisesta olennostanne,
ei ole tärkeätä sanottavaa toisillenne"; tähän eräs heistä,
megaralainen Herakleon, vastasi: "Se on niiden asia, jotka tutkivat,
onko Bαλλω verbin futuurimuodossa kaksi _λ:αα_, tahi jotka
etsivät Χείρον ja Βελτιον komparatiivien ja Χειριστον ja Βελτιστον
superlatiivien johtoperää, että heidän täytyy olla otsa rypyssä
keskustellessaan tieteestään; filosofisten keskustelukysymysten
sitävastoin on tapana ilahduttaa ja huvittaa niitä, jotka niitä pohtivat,
eikä tehdä heitä nyrpeiksi ja surullisiksi."
_Deprendas animi tormenta latentis in aegro
corpore; deprendas et gaudia: sumit utrumque
inde habitum facies_.[60]
Sielun, johon filosofia on asettunut asumaan, pitää terveydellään
tehdä terveeksi ruumiskin; sen tulee saada loistamaan ulos asti
levollisuutensa ja mielihyvänsä, sen tulee muodostaa oman mallinsa
mukaiseksi ulkonainen esiintyminen ja niinmuodoin antaa sille
miellyttävä uljuus, tarmokas ja reipas ryhti ja tyytyväinen ja
sävyisä luonne. Viisauden varmin merkki on tasainen hilpeämielisyys;
sen olotila on, kuten kuun yläpuolella olevan maailman, aivan tyyni
ja kirkas; Baroco ja Baralipton[61] ne tekevät alamaisensa noin
likaisiksi ja savuttuneiksi, eikä filosofia; he eivät tunne sitä muuten
kuin kuulopuheista. Kuinka? Pitäähän se tehtävänänsä tyynnyttää mielen
myrskyt ja opettaa nälkää näkevät ja kuumetautisetkin nauramaan,
ei minkään kuviteltujen kuvioiden avulla, vaan luonnollisten ja
kouraantuntuvien perusteiden nojalla; sillä on silmämääränään hyve,
joka ei ole, niinkuin skolastikot sanovat, istutettuna jyrkän,
koleisen ja luoksepääsemättömän vuoren huipulle; ne, jotka ovat
sitä lähestyneet, väittävät päinvastoin sen asuvan kauniilla,
hedelmällisellä ja kukoistavalla tasangolla, josta se hyvin näkee
kaikki allansa; ja sinne voi myöskin päästä, jos vain tietää osoitteen,
siimeisiä ja sulotuoksuisia nurmikkoteitä pitkin, jotka ovat
loivasti ja tasaisesti viettäviä kuin taivaan holvit. Kun he eivät
olleet tutustuneet tähän korkeimpaan, kauniiseen, voitonriemuiseen,
rakastavaan, yhtä suloiseen kuin uljaaseen hyveeseen, joka on
katkeruuden, mielipahan, pelon ja pakon leppymätön ilmivihollinen,
jolla on oppaana luonto ja seuralaisina onni ja nautinto, niin he
heikkoudessaan menivät ja tekaisivat tuon typerän, ikävän, riitaisan,
äreän, uhkaavan ja tuimistelevan kuvan ja asettivat sen yksinäiselle
kalliolle ohdakkeiden keskelle: siinä kummitus, ihmisten oudostella.
Tarkoittamani kasvattaja, joka tietää, että hänen tulee täyttää
oppilaansa tahto yhtä paljon tahi enemmän rakkaudella kuin
kunnioituksella hyvettä kohtaan, osaa kyllä sanoa hänelle, että
tosi hyveen arvo ja aateluus on sen noudattamisen helppoudessa,
hyödyllisyydessä ja hauskuudessa; sen noudattaminen on niin kaukana
vaikeudesta, että lapset kykenevät siihen niinkuin miehetkin,
yksinkertaiset niinkuin rikkiviisaatkin. Ohjaus on sen toimintaväline,
ei voimakeinot. Sokrates, sen ensimmäinen lemmikki, luopuu tietoisesti
väkivoimasta, muodostaakseen edistymisemme siinä yksinkertaisen
luonnolliseksi ja vaivattomaksi. Se on inhimillisten nautintojen
kasvatusäiti: tehden ne kohtuullisiksi, se tekee ne vaarattomiksi ja
puhtaiksi; hilliten ne, se pitää ne voimissa ja vireillä; karsien pois
ne, joita se ei salli, se kannustaa meitä niihin, jotka se meille
jättää; ja se jättää meille äidin tavoin runsaasti kaikkia sellaisia,
jotka luonto sallii, vieläpä kyllyyteen, joskaan ei tympeyteen
asti: jollemme ehkä tahdo sanoa, että säännöstely, joka pakottaa
juojan lakkaamaan ennen päihtymistä, syöjän ennen ruuansulatuksen
häiriytymistä, on nautinnoillemme vihamielinen. Jos tavallinen onni
sen pettää, niin se pakenee sen käsistä tahi tulee toimeen ilman sitä
ja luopi itselleen toisen, aivan omansa, joka ei enää ole häilyvä
ja epävakainen. Se osaa olla rikas ja mahtava ja oppinut ja maata
myskintuoksuisten patjojen peitossa; se rakastaa elämää, se rakastaa
kauneutta ja kunniaa ja terveyttä; mutta sen ominaisena ja erikoisena
toimena on osata käyttää kaikkea tuota hyvää kohtuullisesti ja osata
menettää se masentumatta, jollainen toimi on paljoa pikemmin jalo
kuin ankara; jota ilman jokainen elämänkulku on luonnoton, levoton
ja muodoton ja sellainen, että siihen voi katsoa kuuluviksi nuo
kompastuskivet, nuo ryteiköt ja nuo hirviöt.
Jos tuo oppilas sattuu olemaan niin omituista laatua, että hän
mieluummin kuuntelee tarua kuin kertomusta kauniista matkasta tahi
viisasta puhetta, joka on hänen käsitettävissään; että hän toveriensa
nuorta innostusta säestävän tamburiinin soidessa kääntyy pois toisen
puoleen, joka kutsuu häntä silmäinkääntäjäin temppuja katselemaan;
että hän omasta mielestään ei pidä hauskempana ja suloisempana palata
pölyisenä ja voittajana taistelusta kuin palkinnonsaajana pallopelistä
tahi tanssiaisista, niin en tiedä siihen muuta apua kuin että hänet
pannaan leipuriksi johonkin hyvään kaupunkiin, olkoonpa hän vaikka
herttuan poika, Platonin ohjeen mukaan, "että tulee toimittaa lapsille
paikka heidän sielunsa kykyjen eikä heidän isänsä varojen mukaan".
Koska juuri filosofia opettaa meitä elämään, ja koska lapset siitä
saavat opetusta niinkuin muunikäisetkin ihmiset, niin miksi heitä ei
päästetä siitä osallisiksi?
_Udum et molle lutum est: nunc, nunc properandus et acri
fingendus sine fine rota_.[62]
Meitä opetetaan elämään, kun elämä on kulunut... Cicero sanoi, että
vaikka hän eläisi kahden miehen iän, niin hän ei ottaisi itselleen
aikaa tutkia lyyrillisiä runoilijoita, ja minusta ovat nämä
saivartelijat vielä surkeamman hyödyttömät. Meidän lapsellamme on
paljoa kiireempi: hänen ei tule uhrata kasvatukselle muuta kuin viisi-,
kuusitoista ensimmäistä ikävuottansa; loput tarvitaan toimintaan.
Käyttäkäämme niin lyhyt aika tarpeellisten asiain opettamiseen. Pois
kaikki nuo dialektiikan pulmalliset ongelmat, joista elämämme ei voi
tulla paremmaksi, niiden opettaminen on epäkohta; ottakaa sijalle
filosofian yksinkertaiset opetukset, ymmärtäkää valita ne ja käsitellä
niitä sopivasti; ne ovat helpommat käsittää kuin jokin Boccaccion
kertomus; lapsi kykenee siihen jo imettäjältä päästyään paljon paremmin
kuin oppimaan lukemaan ja kirjoittamaan. Filosofialla on opetettavaa
lapsille niinkuin raihnaisille vanhuksillekin.
Luulen, kuten Plutarkhos, että Aristoteles ei kuluttanut suuren
oppilaansa aikaa niin paljon konstikasten päätelmäin laatimistaidon
hankkimiseen tahi geometrian alkeisiin kuin antaakseen hänelle
hyviä opetuksia miehekkyydestä, urhoudesta, jalomielisyydestä ja
itsensä hillitsemisestä ja järkähtämättömästä pelottomuudesta;
ja näillä eväillä hän lähettää hänet vielä lapsena valloittamaan
maailmanvaltakuntaa 30000 jalkamiehellä, 4000 ratsumiehellä ja vain
42000 taalerilla. Muita taiteita ja tieteitä, sanoo hän, Aleksanteri
kyllä kunnioitti ja kiitteli niiden etevyyttä ja ylevyyttä, mutta
joskin hän niistä iloitsi, niin hän ei ollut herkkä antamaan niiden
harjoittamisen harrastuksen yllättää itseään.
_Petite hinc juvenesque senesque
finem animo certum, miserisque viatica canis_.[63]
Sitähän sanoo Epikuroskin alussa kirjettään Menikeukselle: "Älköön
nuorinkaan karttako filosofoimista, älköönkä vanhinkaan siihen
väsykö". Ken tekee toisin, näyttää sanovan, joko ettei vielä ole tahi
ettei enää ole aika elää onnellisesti. Kaikesta tästä huolimatta en
tahdo, että tuota poikaa pidetään kuin vankina; en tahdo, että hänet
jätetään alttiiksi vimmastuneen koulunopettajan suuttumukselle ja
kärtyisyydelle; en tahdo turmella hänen henkeään pitämällä häntä,
kuten muut tekevät, kidutuksessa ja työssä neljä-, viisitoista tuntia
vuorokaudessa, niinkuin rantajätkää; ja jos hänet, jonkinlaisen
erakkomaisen ja raskasmielisen luonnonlaadun vaikutuksesta,
huomattaisiin taipuvaiseksi antautumaan liian yksipuolisella
harrastuksella kirjoja lukemaan, niin en pitäisi suotavana, että
tuota harrastusta hänessä ylläpidettäisiin; sellainen tekee heidät
kelvottomiksi seuraelämään ja vieroittaa heidät paremmista askareista.
Ja kuinka monta yltiöpäisen opinhimon tylsyttämää miestä olenkaan
eläissäni nähnyt? Karneadeen se oli hullaannuttanut siihen määrään,
ettei hänellä enää ollut aikaa ajaa partaansa eikä leikata kynsiänsä.
En myöskään tahdo pilata hänen hienoja tapojaan toisten epähienoudella
ja raakamaisuudella. Ranskalaisesta hyväntapaisuudesta oli ennen
muinoin sananpartena, että se alkoi varhain, mutta ei juuri ollut
kestävää. Itse asiassa näemme vieläkin, että pienet lapset Ranskassa
ovat kilteimpiä, mitä olla voi; mutta tavallisesti he pettävät ne
toiveet, joita heistä on ollut; ja varttuneina miehinä heissä ei huomaa
mitään erinomaista. Olen kuullut ymmärtäväisten ihmisten olevan sitä
mieltä, että nuo lukiot, joihin heidät lähetetään ja joita on kosolta,
niin raaistuttavat heidät.
Meidän lapsellemme olkoot kamari, puutarha, ruokapöytä ja vuode,
yksinäisyys ja seura, aamu ja ilta, kaikki päivän ajat yhtä, kaikki
paikat olkoot hänelle työhuoneita: sillä filosofialla, joka, älyjen
ja luonteiden kehittäjänä, on oleva hänen tärkein opittavansa, on
se etuoikeus, että se saa tuppautua kaikkialle. Jokaisen mielestä
oli puhuja Isokrates, kun häntä eräissä pidoissa pyydettiin puhumaan
taiteestaan, oikeassa vastatessaan: "Ei ole nyt sen aika, mitä minä
osaan tehdä, ja se, minkä aika nyt on, sitä en osaa tehdä." Sillä
puhetaidetta koskevain puheiden ja väittelyjen esittäminen seuralle,
joka on kokoontunut iloa pitämään ja syömään herkkuruokia, olisi kovin
ristiriitaisten ainesten sekoittamista; ja samaa voisi sanoa kaikista
muista tieteistä. Mutta mitä tulee siihen filosofian osaan, joka
käsittelee ihmistä ja hänen velvollisuuksiansa, ovat kaikki viisaat
olleet yhtä mieltä siitä, että siltä, sen puheiden miellyttävyyden
vuoksi, ei pitänyt kieltää pääsyä pitoihin eikä leikkeihin. Ja kun
Platon on kutsunut sen Pitoihinsa, niin näemme, kuinka se puhelee
läsnäolijain kanssa viehkeästi ja ajan ja paikan mukaisella tavalla,
vaikka puhe onkin sen ylevimmistä ja terveellisimmistä opetuksista.
_Aeque pauperibus prodest, locupletibus aeque
et neglecta aeque puetis senibusque nocebit_.[64]
Niin ollen oppilaamme epäilemättä on viettävä vähemmän joutopäiviä kuin
muut. Mutta samoin kuin askeleet, jotka astumme kävellessämme jossakin
pylväskäytävässä, vaikka niitä on kolme kertaa enemmän, eivät väsytä
meitä niinkuin ne, jotka käytämme jonkin määrätyn matkan kulkemiseen,
samoin meidän opetuksemme, tapahtuen ikäänkuin sattumalta, olematta
sidottuna määräaikaan tahi paikkaan ja liittyen kaikkiin tekoihimme,
luistaa käymättä rasittavaksi; leikit ja ruumiinharjoitukset ovat
myöskin melkoisena osana opinnoista, juoksu, paini, musiikki, tanssi,
metsästys, ratsastus ja miekkailu. Tahdon, että ulkonainen hieno
säädyllisyys ja käyttäytymistaito ja ruumiin hallinta kehittyy
samalla kuin sielukin. Ei kasvateta vain sielua, eikä vain ruumista,
vaan ihmistä; siitä ei pidä tehdä kahta; ja, kuten Platon sanoo, ei
pidä kasvattaa toista ilman toista, vaan tulee ohjata niitä yhdessä,
niinkuin parihevosia, valjastettuina saman väliaisan ääreen; ja eikö
hän, sanoistaan päättäen, näytä panevan enemmän aikaa ja huolta ruumiin
harjoituksiin ja olevan sitä mieltä, että sielu niistä harjaantuu
samalla, eikä päinvastoin?
Muutoin tätä kasvatusta tulee hoitaa ankaralla lempeydellä, eikä
niinkuin nyt on laita: sen sijaan että houkuteltaisiin lapsia
kirjallisiin opintoihin, ei heille itse asiassa tarjota muuta kuin
peloitusta ja julmuutta. Poistakaa väkivalta ja voimakeinot; ei
mikään luullakseni vaikuta niin alentavasti ja tylsyttävästi jaloon
luonnonlaatuun. Jos tahdotte saada hänet pelkäämään häpeää ja
rangaistusta, niin älkää paaduttako häntä niitä kestämään; karaiskaa
hänet kestämään hikeä ja vilua, tuulta, auringonpaahdetta ja vaaroja,
joita hänen tulee halveksia; älkää salliko hänelle mitään hemmoittelua
ja vaateliaisuutta vaatteisiin, vuoteeseen, ruokaan ja juomaan nähden;
totuttakaa hänet kaikkeen; älköön hän olko mikään hienostelija ja
keikari, vaan reipas ja roteva poika. Lapsena, vanhana miehenä, olen
aina ollut samassa uskossa ja samalla kannalla. Mutta muun muassa tuo
useimpien lukioittemme kurinpitojärjestelmä on aina ollut minulle
vastenmielinen: olisi luultavasti tehty vähemmin vahingollinen erehdys,
jos olisi kallistuttu lempeämmälle kannalle. Se on oikea orjuutetun
nuorison vankila: nuoriso tehdään siellä irstaaksi rankaisemalla sitä
siitä, ennenkuin se on sellaista. Saapukaapa sinne heidän työaikanaan:
ette kuule muuta kuin huutoja, sekä lasten, joita rangaistaan, että
vihan vimmastuttamien opettajien. Mikä kumma tapa herättää harrastusta
heidän opittavaansa näissä hennoissa ja pelokkaissa sieluissa, opastaa
heitä siihen peloittavalla naamalla, raipat käsissä! Oikeutta loukkaava
ja turmiokas menetelmä! Lisäksi tulee, mitä Quintilianus tässä kohden
on sangen oikein huomauttanut, että kopeasta arvovallasta johtuu
vaarallisia seurauksia, eritoten meidän käyttämämme rangaistuslajin
vuoksi. Kuinka paljon sopivampaa olisikaan, että heidän luokissaan
olisi siroiteltuina kukkia ja lehviä kuin verisiä pajunvitsan palasia!
Minä hankkisin niihin Ilon ja Hilpeyden ja Floran ja sulottarien kuvat,
niinkuin filosofi Speusippos[65] teki koulussaan. Niin että siellä,
missä heidän hyötynsä on, siellä olisi myöskin heidän huvikkeensa.
Tulee sokeroida ne ruuat, jotka ovat lapselle terveellisiä, ja
tehdä karvaanmakuisiksi ne, jotka ovat hänelle vahingollisia. On
ihmeellistä, kuinka hyvää huolta Platon _Laeissaan_ näyttää pitävän
valtionsa nuorison iloisuudesta ja ajanvietteistä, ja kuinka paljon
huomiota hän panee heidän kilpajuoksuihinsa, leikkeihinsä, lauluihinsa,
hyppyihinsä ja tansseihinsa, joiden johdon ja suojelusherruuden
hän sanoo muinaisajan uskoneen itse jumalille, Apollolle,
Runottarille ja Minervalle: hän luettelee laajasti tuhannet ohjeet
ruumiinharjoitus-laitoksiaan varten; kirjallisissa opinnoissa taas hän
viipyy varsin vähän, eikä näytä suosittelevan erikoisesti runoutta
muuten kuin musiikin vuoksi.
Kaikenlaista eriskummaisuutta ja omituisuutta tavoissamme ja
ominaisuuksissamme on vältettävä, se kun on haitallista yhdyselämälle.
Kuka ei kummastelisi Demophonin, Aleksanterin hovimestarin luontoa, hän
kun hikoili varjossa ja värisi päivänpaisteessa? Olen nähnyt niitä,
jotka pakenevat omenain hajua pahemmin kuin kiväärinlaukauksia; toisia,
jotka pelästyvät hiirtä; toisia, jotka antavat ylen nähdessään kermaa;
toisia, joiden käy samoin, kun näkevät pudisteltavan höyhenpatjaa;
niinkuin Germanicus ei sietänyt nähdä kukkoja eikä kuulla niiden
laulua. Mahdollisesti tuollainen voi perustua johonkin salattuun
erikoisominaisuuteen; mutta luullakseni tämä olisi tukahdutettavissa,
jos siihen ryhdyttäisiin hyvissä ajoin. Kasvatus on minussa saanut
aikaan sen (totta kyllä, että se vaati jonkin verran huolenpitoa), että
ruokahaluni mukautuu eroituksetta kaikkeen, mitä käytetään ravintona,
lukuunottamatta olutta.
Ruumis on vielä notkea; senvuoksi pitää sitä taivutella kaikkiin
kuoseihin ja tapoihin; ja kunhan vain voidaan pitää aisoissa himot
ja tahto, niin tehtäköön pelkäämättä nuori mies soveliaaksi kaikkien
kansakuntain keskuuteen ja kaikkiin seuroihin... Harjaantukoon hän
kaikkeen, mikä on tavanmukaista: osatkoon hän tehdä kaikkea, mutta
älköön mielellään tehkö muuta kuin sitä, mikä on hyvää. Filosofitkaan
eivät pidä kiitettävänä Kallistheneessa sitä, että hän menetti
herransa, suuren Aleksanterin, suosion, syystä ettei hän tahtonut
juoda yhtä paljon kuin tämä... Tahdon, ettei hän jätä tekemättä sitä,
mikä on pahaa, voiman eikä taidon puutteesta, vaan tahdon puutteesta:
_multum interest, multum peccare aliquis nolit aut nesciat_...[66]
Olen usein suuresti ihaillen pannut merkille Alkibiadeen ihmeellisen
luontaisen kyvyn mukautua niin helposti niin erilaisiin elintapoihin,
vahingoittamatta terveyttään, vieden voiton milloin persialaisista
ylellisyydessä ja komeudessa, milloin lakedaimonilaisista
kieltäytymisessä ja yksinkertaisuudessa, yhtä ankaran siveänä Spartassa
kuin hekumallisena Ioniassa.
_Omnis Aristippum decuit color et status et res_.[67]
Sellaiseksi tahtoisin kehittää oppilaani.
_Quem duplici panno patientia velat,
mirabor, vitae via si conversa decebit,
personamque feret non inconcinnus utramque_.[68]
Tässä nyt ovat neuvoni: ken niitä noudattaa, on niistä paremmin
hyötynyt kuin ken ne vain tietää. Jos hänet näette, niin hänet
kuulette; jos hänet kuulette, niin hänet näette. Älköön jumala koskaan
suoko, sanoo joku eräässä Platonin dialogiassa, että filosofoiminen
olisi monien asiain oppimista ja taiteiden käsittelemistä. _Hanc
amplissimam omnium artium, bene vivendi disciplinam vita magis quam
litteris persecuti sunt_.[69] Kun Leon, phliasilaisten ruhtinas,
tiedusteli Heraklides Ponticukselta, mitä tiedettä tahi taidetta tämä
ammattinaan harjoitti, vastasi tämä: "En osaa mitään taidetta enkä
tiedettä, mutta olen filosofi." Diogenesta moitittiin siitä, että hän
ollen oppimaton, puuttui filosofiaan: "Sitä paremmin sopii minun siihen
puuttua", sanoi hän. Hegesias pyysi häntä lukemaan itselleen jotakin
kirjaa. "Te olette lystikäs", vastasi hän hänelle, "te valitsette
oikeita ja luonnollisia viikunoita, ettekä maalattuja; miksette myöskin
valitse luonnollisia, oikeita älynne harjoituksia, eikä kirjoitettuja?"
Oppilaamme suorittaa läksynsä pikemmin teoissa kuin suu sanallisesti.
Hän kertaa sen toiminnassaan: voidaan nähdä onko järkevyyttä hänen
yrityksissään, onko hyvyyttä, oikeudenmukaisuutta hänen käytöksessään,
onko älyä ja viehätystä hänen puheessaan, onko hänessä elinvoimaa
taudeissa, kohtuullisuutta leikeissä, itsensähillintää nautinnoissa,
järjestystä talousasioissa, maittaako häntä yhtä hyvin liha, kala,
viini ja vesi. _Qui disciplinam suam non ostentationem scientiae,
sed legem vitae putet; quique obtemperet ipse sibi, et decretis
pareat_.[70] Opetustemme oikea peili on elämämme kulku. Zeuxidamos
vastasi eräälle, joka kysyi häneltä, mikseivät lakedaimonilaiset
laatineet kirjallisesti urhoollisuuden sääntöjä ja antaneet niitä
nuorten miestensä lukea, että niin oli laita siksi, että he tahtoivat
totuttaa heitä tekoihin, eikä sanoihin. Verratkaapa viiden-,
kuudentoista vuoden kuluttua tähän poikaan jotakuta noista lukioittemme
latinanlukijoista, joka on käyttänyt yhtä paljon aikaa oppiakseen
yksinkertaisesti vain puhumaan. Maailma on pelkkää puhetta, enkä
ikänäni ole nähnyt miestä, joka ei puhu pikemmin enemmän kuin vähemmän
kuin hänen pitäisi. Kuitenkin puolet ikäämme kuluu siihen: meitä
pidetään neljä viisi vuotta kuulemassa sanoja ja sommittelemassa niitä
lauseiksi; vielä yhtä monta vuotta rakentelemassa niitä suureksi
sopusuhtaiseksi kokonaisuudeksi, joka laajenee neljään viiteen osaan;
vielä vähintäin toiset viisi oppimassa lyhykäisesti sekoittamaan ja
punomaan ne toisiinsa jollakin hienolla tavalla: jättäkäämme sellainen
niille, jotka sitä harjoittavat nimenomaisena ammattinansa.
Matkustaessani eräänä päivänä Orleansiin, tapasin sillä tasangolla,
joka on Cléryn tällä puolen, kaksi opettajaa, jotka tulivat
Bordeauxiin, noin 50 askeleen päässä toisistaan; kauempana heidän
takanaan näin sotaväenosaston ja sen etunenässä johtajan, joka oli
herra kreivi de la Rochefoucault-vainaja. Eräs palvelijoistani
kysyi ensimmäiseltä noista opettajista, kuka oli tuo aatelismies,
joka tuli hänen jäljessään; hän, joka ei ollut huomannut takanaan
seuraavaa miesjonoa ja luuli tarkoitettavan hänen toveriaan, vastasi
leikillisesti: "Hän ei ole aatelismies, hän on grammaatikko, ja
minä olen loogikko." Mutta me, jotka koetamme tässä, päinvastoin,
kasvattaa, emme grammaatikkoa emmekä loogikkoa, vaan aatelismiestä,
antakaamme heidän käyttää väärin aikaansa: meillä on muuta tehtävää.
Kunhan vain oppilaamme on hyvin varustettu sanottavalla, niin sanat
kyllä seuraavat perästä liiankin hyvin: jolleivät ne tahdo seurata,
niin hän vetää ne väkisin perässään. Kuulen erästen puolustelevan
itseään sillä, että muka eivät osaa lausua niitä selvästi julki: se
on narripeliä. Tiedättekö, miten tuon laita minun luullakseni on? Ne
ovat varjoja, jotka heille johtuvat jonkinlaisista vielä valmiiseen
muotoon kehittymättömistä käsitteistä, joita he eivät osaa selvittää
eivätkä kirkastaa sisässänsä, eivätkä siis myöskään esittää ulospäin;
he eivät vielä itse ymmärrä itseänsä; ja katsokaahan hiukan, kuinka he
änkyttävät synnyttämisen hetkellä, niin voitte päättää, ettei heidän
työnsä ole lapsenpäästön, vaan hedelmöitymisen asteella, ja että he
vasta vain nuolevat tuota keskentekoista ainemassaa. Minä puolestani
olen sitä mieltä, ja Sokrates päättää, että kellä on jostakin elävä ja
selvä kuva mielessään, hän sen lausuu ilmi, vaikkapa Bergamon murteella
tahi kasvojen eleillä, jos hän on mykkä:
_Verbaque provisam rem non invita sequentur_.[71]
Ja niinkuin tuo kirjailija yhtä runollisesti sanoi proosakielellään:
_quum res animum occupavere, verba ambiunt_;[72] ja tämä toinen:
_ipsae res verba rapiunt_.[73] Hän ei tiedä mitään ablatiivista,
konjunktiivista, substantiivista eikä kieliopista; ei sitä myöskään
tee hänen lakeijansa, eikä joku _Petit Pontin_ kalaeukko; ja kuitenkin
he, jos haluatte, puhelevat teille niin paljon kuin jaksatte kuulla,
ja horjahtavat yhtä vähän syrjään kielensä säännöistä kuin Ranskan
paras filosofiantohtori. Hän ei osaa retoriikkaa eikä osaa aluksi
tavoitella puolueettoman lukijan suosiota, eikä hän välitä sen
osaamisesta. Itse asiassa yksinkertaisen ja koruttoman totuuden
loiste saattaa helposti varjoon koko tuon kauniin väriprameuden; nuo
näppärät temput ovat omiaan vain huvittamaan alhaisoa, joka ei kykene
nauttimaan jykevämpää ja vahvempaa ravintoa; niinkuin Afer varsin
selvästi osoittaa Tacituksen dialogissa. Samoksen lähetit olivat
tulleet Spartan kuninkaan Kleomeneen luo, valmistettuaan kauniin ja
pitkän puheen, saadakseen hänet yllytetyksi sotaan tyranni Polykratesta
vastaan; annettuaan heidän rauhassa puhua hän vastasi heille: "Mitä
tulee alkulauseeseenne ja johdantoonne, niin en niitä enää muista,
enkä siis myöskään keskikohtia; ja mitä tulee johtopäätökseenne, niin
en tahdo sen johdosta mitään tehdä." Siinä mielestäni oiva vastaus ja
aika nolaus puhujille. Entäs tämä toinen: Athenalaisten oli valittava
toinen kahdesta arkkitehdistä johtamaan erästä suurta rakennustyötä;
ensimmäinen, teeskentelevämpi, esitti itsensä kauniilla, ennakolta
valmistetulla, tätä työtä koskevalla puheella ja koetti saada kansan
päätöksen kallistumaan omaksi edukseen; mutta toinen lausui parilla
sanalla: "Herrat athenalaiset, mitä tuo mies on puhunut, sen minä
teen." Ciceron kaunopuheisuuden parhaina hetkinä monet alkoivat
ihailla sitä, mutta Cato vain nauroi sille ja sanoi: "Meillä on
lystikäs konsuli." Hyödyllinen mietelause, kaunis neronvälähdys on aina
paikallaan, olipa se edellä tahi jäljessä: jollei se sovellu hyvin
siihen, mikä käy edellä, eikä siihen, mikä seuraa jäljessä, niin se
on hyvä itsessään. En ole niitä, jotka katsovat, että kunhan riimi on
hyvä, niin runokin on hyvä: antakaa runoilijan pitentää lyhyt tavu, jos
tahtoo; siinä suhteessa ei mitään pakkoa; jos mielikuvitus siinä on
rehevä, jos nero ja järki ovat hyvin tehneet tehtävänsä, niin sanon:
kas siinä hyvä runoilija, mutta huono riimiseppä.
_Emuncts naris, durus componere versus_.[74]
Antakoon runoilija teoksensa menettää kaikki osiensa liitokset ja
mittasuhteet,
_tempora certa modosque, et, quod prius ordine
verbum est, posterius facias, praeponens ultima primis.
inventas etiam disjecti membra poetae_,[75]
se ei silti joudu häpeään: sen osatkin ovat silti kauniita. Niinhän
vastasi Menander, kun häntä, sen päivän lähestyessä, joksi hän oli
luvannut erään huvinäytelmän, nuhdeltiin siitä, ettei hän vielä ollut
ryhtynyt sitä kirjoittamaan: "Se on sepitettynä ja valmiina; siitä ei
enää puutu muuta kuin runopuku." Kun hänellä oli sisällys ja ainekset
järjestettyinä päässään, ei hän pitänyt paljoa lukua muusta. Siitä
lähtien kun Ronsard ja du Bellay ovat kohottaneet arvoon meidän
ranskankielisen runoutemme, en näe niin vähäpätöistä aloittelijaa, joka
ei käyttäisi mahtipontisia sanoja, joka ei sommittelisi loppusäkeitä
jokseenkin niin kuin he: _Plus sonat quam valet_.[76] Suuren yleisön
mielestä ei ole koskaan ollut niin paljon runoilijoita; mutta yhtä
helppoa kuin heidän on ollut mukailla noiden rivejä, yhtä vähän he
pystyvät jäljittelemään toisen uhkeita kuvauksia ja toisen hienoa
mielikuvitusta.
Totta kyllä; mutta mitä hän tekee, jos häntä ahdistetaan jollakin
sofistisen ongelmallisella päätelmällä? Esimerkiksi: "Kinkku
pakoittaa juomaan; juominen sammuttaa janon: siis kinkku sammuttaa
janon." Naurakoon hän sellaiselle: sukkelampaa on nauraa sille kuin
vastata siihen; lainatkoon hän Aristippokselta seuraavan lystikkään
vastaongelman: "Minkätähden kirvoittaisin auki nuo solmusananne, koska
ne solmuissaankin ovat minulle vastuksiksi?" Joku esitti Kleantheksen
ratkaistaviksi dialektisia ongelmia; hänelle sanoi Khrysippos:
"Leikittele noilla silmäinkääntäjän tempuilla lasten kanssa, äläkä
käännä moiseen ikämiehen vakavia ajatuksia." Jos noiden typeräin
saivartelujen, _conforta et aculeata sophismata_,[77] on sallittu saada
hänet uskomaan valhetta, niin se on vaarallista; mutta jos ne jäävät
vaikutusta vaille ja vain saavat hänet nauramaan, niin en käsitä, miksi
hänen pitäisi varoa itseään niiltä. On niin typeriä ihmisiä, että he
poikkeavat neljännespenikulman päähän aineestaan, tavoitellessaan
jotakin sanasutkausta: _aut qui non vetba rebus aptant, sed res
extrinsecus arcessunt, quibus verba conveniant_;[78] ja toinen: _qui
alicujus verbi decoreplacentis vocentur ad id, quod non proposuerant
scribere_.[79] Minä muutan paljoa mieluummin hyvää mietelausetta,
sovittaakseni sen teokseen, kuin puran suunnitelmaani, mennäkseni sitä
etsimään. Päinvastoin, sanojen tulee palvella ja seurata; ja tulkoon
gascognelainen käytäntöön, jos ranskalainen ei voi siihen soveltua.
Tahdon, että ajatukset kohoavat valta-asemaan ja täyttävät kuulijan
mielikuvituksen niin, ettei hän lainkaan muista sanoja. Puheentyyli,
josta minä pidän, on yksinkertainen ja koruton tyyli, samanlainen
paperilla kuin suupuheessakin, mehevä ja ponteva, lyhykäinen ja
kokoonpuserrettu, pikemmin kiivas ja jyrkkä kuin hienotuntoinen ja
silosanainen;
_haec demum sapiet dictio, quae feriet_;[80]
pikemmin vaikeatajuinen kuin ikävystyttävä, teeskentelemätön,
säännöistä välittämätön, hajanainen ja uskallettu; jokainen palanen
muodostakoon siinä oman kokonaisuutensa; älköön se olko pedanttimaista,
eikä saarnaajamunkkimaista, eikä asianajajamaista, vaan pikemmin
sotilasmaista, jollaiseksi Svetonius sanoo Julius Caesarin tyyliä, ja
kuitenkaan en oikein käsitä, miksi hän sitä sellaiseksi nimittää.
Olen kernaasti jäljitellyt tuota vallattomuutta, jota näkee
nuorisossamme siihen katsoen, miten se pitää vaatteitaan: viitta
pidetään vyöhikön tapaan, huppukaulus toisella olkapäällä, sukka
löyhällään; se osoittaa ylimielisyyttä, joka halveksii noita ulkonaisia
koristeita eikä välitä taiteellisuudesta; mutta mielestäni se on
vielä paremmin paikallaan esitystavan muotoon nähden. Kaikenlainen
teeskentely, eritoten iloisessa ja vapaassa Ranskassa, soveltuu
huonosti hovimiehelle; ja monarkiassa tulee jokaista aatelismiestä
kasvattaa hovimiehen ryhtiin: senvuoksi teemme oikein, jos kallistumme
hiukan luonnolliseen ja ylimieliseen päin. En pidä teoksen rakenteesta,
jossa liitokset ja saumat näkyvät, yhtä vähän kuin kauniissa ruumiissa
tulee voida laskea luut ja suonet. _Quae veritati operam dat oratio,
incomposita sit et simples_.[81] _Quis accurate loquitur, nisi qui
vult putide loqui_.[82] Kaunopuheinen muoto, joka kääntää huomiomme
itseensä, tekee vääryyttä sisällykselle; samoin kuin on pikkumaista
koettaa vaatetuksessa herättää huomiota jollakin erikoisella ja
tavallisuudesta poikkeavalla kuosilla, samoin johtuu kielenkäytössä
uusien lauseparsien ja outojen sanojen tavoittelu koulupoikamaisesta
ja lapsellisesta kunnianhimosta: jospa voisin käyttää vain sellaisia,
joita käytetään halleissa Pariisissa. Grammaatikko Aristophanes oli
aivan väärässä moittiessaan Epikuroksen sanojen yksinkertaisuutta ja
hänen puhujataiteensa tarkoitusperää, joka oli vain esityksen selvyys.
Kokonaiselta kansalta luonnistuu heti puheentyylin jäljittely, koska
se on helppoa: arvostelun, mielikuvituksen jäljittely ei käy niin
nopeasti. Suurin osa lukijoita on siinä varsin väärässä luulossa,
että kun he ovat keksineet samanlaisen vaateparren, heillä myöskin
on samanlainen ruumis. Voimaa ja hermoja ei voi saada lainaksi;
korut ja päällysviitan voi saada lainaksi. Seurapiirissäni puhuvat
useimmat ihmiset niinkuin _Tutkielmani_, mutta en tiedä, ajattelevatko
he samoin. Athenalaisilla, sanoo Platon, on erikoisharrastuksenaan
tyylin rikkauden ja sirouden, lakedaimonilaisilla lyhykäisyyden ja
kreetalaisilla pikemmin aatteiden hedelmällisyyden kuin kielellisen
muodon huoltaminen; viimeksimainitut ovat asetettavat etusijalle. Zenon
sanoi, että hänellä on kahdenlaisia oppilaita: toiset, joille hän antoi
nimen φιλολογοι, halukkaita oppimaan asiat, ja nämä olivat
hänen lempioppilaitaan; toiset, λογοφιλοι, jotka eivät välittäneet
muusta kuin kielestä. Ei suinkaan sovi sanoa, ettei puhetaide olisi
jotakin kaunista ja hyvää, mutta ei niin hyvää kuin miksi se tehdään;
ja mielestäni on ikävää, että elämämme käytetään kokonaan sen
saavuttamiseen. Tahtoisin ennen kaikkea osata hyvin omaa kieltäni ja
naapurieni kieltä, joiden kanssa olen tavallisimmin tekemisissä.
Kreikka ja latina ovat epäilemättä kaunis ja suurenmoinen koristus,
mutta se ostetaan liian kalliilla hinnalla. Kerron tässä erään
tavan hankkia niiden taitoa tavallista helpommalla hinnalla, tavan,
jota on koeteltu minuun itseeni: käyttäköön sitä ken hyväksi näkee.
Isävainajaani, joka kaikin mahdollisin tavoin oli oppineilta ja
järkeviltä miehiltä tiedustellut parasta kasvatusmenetelmää,
varoitettiin tuosta epäkohdasta, joka vallitsi tavanmukaisessa
opetuksessa; ja hänelle sanottiin, että se pitkä aika, jonka me
käytämme niiden kielten oppimiseen, joiden oppiminen ei tuottanut
mitään vaikeuksia muinaisille kreikkalaisille ja roomalaisille,
on ainoana syynä siihen, ettemme voi saavuttaa heidän henkistä
etevyyttään ja tietorikkauttaan. En usko, että se on ainoana syynä
siihen. Oli miten oli; keino, jonka isäni siihen keksi, oli se, että
hän vielä imeltäjällä ollessani ja ennen kieleni kannan ensimmäistä
kirpoamista antoi minut opetettavaksi eräälle saksalaiselle, joka
sittemmin kuoli kuuluisana lääkärinä Ranskassa. Hän ei ensinkään
osannut meidän kieltämme, mutta oli sangen hyvin perehtynyt latinaan.
Tämä, jonka isäni vartavasten oli kutsunut palvelukseensa ja joka
sai sangen kalliin palkan, kanniskeli minua alituisesti sylissään.
Paitsi häntä oli vielä kaksi muuta vähemmän oppinutta henkilöä aina
minua seuraamassa ja avustamassa ensin mainittua: nämä eivät puhuneet
minulle muuta kieltä kuin latinaa. Mitä muuhun talonväkeen tulee, niin
oli rikkomatta noudatettavana sääntönä, että ei isäni eikä äitini, ei
palvelija eikä kamarineiti puhunut minun seurassani muuta kuin sen
verran latinaa, minkä olivat oppineet solkatakseen minun kanssani. On
ihmeellistä kuinka jokainen siinä edistyi; isäni ja äitini oppivat
siten kylliksi paljon latinaa ymmärtääkseen sitä ja hankkivat siinä
riittävän taidon osatakseen sitä käyttää välttämättömässä tarpeessa;
samoin oli laita muun talonväen, joka erikoisemmin palveli minua.
Lyhyesti, me latinaistuimme siinä määrin, että latinaa herui ympäristön
kyliin saakka, joissa vieläkin on latinalaisia käsityöläisten ja
työkalujen nimityksiä käytännön vakaannuttamina. Ja minä puolestani
olin kuusi vuotta täyttänyt, ennenkuin ymmärsin enempää ranskaa tahi
Perigordin murretta kuin arabiaa; ja ilman teennäisyyttä, ilman kirjaa,
ilman kielioppia ja sääntöjä, ilman vitsaa ja ilman kyyneliä olin
oppinut latinaa, aivan yhtä puhdasta kuin opettajanikin taisi, sillä
en voinut oppia sitä sekoitettuna enkä väärennettynä. Jos minulle
koetteeksi tahdottiin antaa kirjallinen käännöstehtävä, kuten lukioissa
on tapana, niin se täytyi minulle antaa huonolla latinankielellä,
käännettäväksi hyvälle, kun se muille annetaan ranskankielellä.
Ja Nicolas Grouchy, joka on kirjoittanut _De Comitiis Romanorum_,
Guillaume Guérente, joka on selitellyt Aristotelesta, Georges Buchanan,
tuo suuri skotlantilainen runoilija, Marc-Antoine Muret, jonka Ranska
ja Italia tunnustaa aikamme parhaaksi puhujaksi, kaikki kotiopettajani
ovat usein sanoneet minulle, että minulla lapsuudessani oli tämä
kieli niin valmiina ja niin vallassani, että he pelkäsivät puhutella
minua. Buchanan, jonka sittemmin näin herra marsalkka de Brissac
vainajan seurueessa, sanoi minulle olevansa parastaikaa kirjoittamassa
tutkimusta lasten kasvatuksesta ja ottavansa minun kasvatukseni
esikuvaksi; hänellä näet oli silloin opetettavanaan kreivi de Brissac,
jonka sittemmin olemme nähneet niin urhoollisena ja kelpo miehenä.
Mitä tulee kreikankieleen, jota tuskin ensinkään ymmärrän, oli isäni
aikonut opetuttaa sitä minulle kielimestarilla, mutta uutta menetelmää
noudattaen, nimittäin leikittelyn ja harjoittelun muodossa: me
leikittelimme taivutusmuodoilla niinkuin palloilla, samaan tapaan kuin
ne, jotka oppivat aritmetiikkaa ja geometriaa eräänlaisen shakkipelin
avulla. Sillä häntä oli muun muassa neuvottu herättämään minussa
mieltymystä tieteeseen ja velvollisuudenharrastusta vapaasta tahdostani
ja omasta halustani, ja kasvattamaan sieluani kaikella lempeydellä
ja kaikessa vapaudessa, ilman ankaruutta ja pakoitusta; ja tätä hän
noudattikin siihen määrään tunnollisesti, että koska muutamat ovat
sitä mieltä, että lasten hentojen aivojen kehitystä häiritsee se, että
heidät aamuisin kavahdutetaan hereille ja yhtäkkiä rajusti temmataan
unesta (johon he ovat vaipuneet paljoa syvemmin kuin me), niin hän
herätytti minut jonkin soittimen sävelillä, ja hänellä oli aina
palveluksessaan mies, joka niitä minulle kaiutteli.
Tämä esimerkki riittää, voidakseen arvostella kaikkea muuta ja myös
kiitellä niin hyvän isän järkevää huolenpitoa ja hellyyttä; eikä
häntä sovi moittia, jos hän ei ole saanut korjata mitään hedelmiä,
jotka vastaisivat niin hienonhienoa viljelystapaa. Kaksi seikkaa oli
siihen syynä; ensinnäkin hedelmätön ja epäkiitollinen maaperä; sillä
vaikka minulla oli luja ja vikaantumaton terveys ja samalla sävyisä
ja taipuisa luonnonlaatu, niin olin samalla niin hidas, veltto ja
untelo, ettei minua voitu saada ravistetuksi toimettomuudestani,
ei edes leikkimäänkään. Minkä käsitin, sen käsitin hyvin, ja tuon
hitaan luontoni kuoren alla asui minussa rohkeita mielikuvitelmia
ja ikääni nähden kypsyneitä mielipiteitä. Hidas oli järkeni, ja se
kulki vain sikäli kuin sitä kuljetettiin, vitkallinen käsityskykyni,
saamaton kekseliäisyyteni, ja päälle päätteeksi uskomattoman
puutteellinen muistini. Eipä ihme, jos hän ei osannut saada tuosta
kaikesta mitään arvokasta syntymään. Toiseksi ukko, joka kovin
pelkäsi sellaisen sydämenasian menevän häneltä myttyyn, lopulta
taipui yleiseen mielipiteeseen, joka aina, kuten kurjet, seuraa
niitä, jotka kulkevat edellä, ja mukautui yleiseen tapaan -- samoin
kuin kiihkeän paranemishalun ajamat ihmiset helposti antautuvat
noudattamaan kaikenlaisia neuvoja --, hänellä kun ei enää ollut
ympärillään niitä, jotka olivat antaneet hänelle nuo ensimmäiset,
hänen Italiasta tuomansa ohjeet, ja lähetti minut noin kuusivuotiaana
Guyennen lukioon, joka siihen aikaan oli sangen kukoistavassa tilassa
ja Ranskan paras; ja siellä hän piti mahdollisimman täydellisen huolen
sekä kykenevien yksityisopettajien valikoimisesta minulle että muista
kasvatustani koskevista seikoista, jota varten hän varasi useita
erikoistoimenpiteitä, vastoin sitä, mikä lukioissa on tavallista; mutta
kuitenkin kaikitenkin se oli joka tapauksessa lukio. Latinani huonontui
heti, ja sittemmin olen harjoituksen puutteessa kokonaan menettänyt sen
taidon; eikä tuo tavallisesta poikkeava opetustapani tuottanut minulle
muuta hyötyä, kuin että heti lukioon saavuttuani saatoin hypätä yli
ensimmäisten luokkien; sillä päästessäni 13 vuotiaana lukiosta, olin
päättänyt (niinsanotun) oppimääräni, mutta itse asiassa ilman mitään
hyötyä, jonka nyt voisin merkitä tiliini.
Ensimmäinen mieltymys kirjoihin heräsi minussa nautinnosta,
jonka minulle tuottivat Ovidiuksen Metamorphosien tarut; sillä noin
7-tahi 8-vuotiaana heitin kaikki muut huvitukset lueskellakseni niitä,
semminkin kun niiden kieli oli omaa äidinkieltäni ja kun ne
sisällyksensä vuoksi olivat helpoin ja hennolle iälleni soveliain kirja,
mitä tunsin; sillä kirjoja sellaisia kuin _Lancelot du Lac, Amadis, Huon
de Bordeaux_ ynnä muita tusinakirjoja, jotka huvittavat lapsia, en
tuntenut edes nimeltä, enkä vieläkään tunne niiden sisällystä; niin
tarkka oli opetussuunnitelmani. Siitä kävin huolimattomammaksi muiden
määräläksyjeni lukemisessa. Siinä kohdin oli minulle erinomaisen
onnellista, että opettaja, jonka kanssa olin tekemisissä, oli
järkimies, joka ymmärsi taitavasti ummistaa silmänsä näkemästä tätä
vallattomuuttani ja muita samanlaisia; sillä siten sain yhteen menoon
lukea läpi Vergiliuksen Aeneidin, sitten Terentiuksen, sitten Plautuksen
ja italialaisia huvinäytelmiä, viehättävän sisällyksen yhäti
houkuttelemana. Jos hän olisi ollut siksi hullu, että olisi tehnyt lopun
tuosta menosta, niin luulenpa, etten olisi vienyt mukanani lukiosta
muuta kuin kirjojen vihan, niinkuin tekee melkeinpä koko aatelistomme.
Hän menetteli siinä älykkäästi, ollen olevinaan mitään näkemättä; hän
kiihoitti nälkääni, sallien minun vain salaa ahmia noita kirjoja
ja lempeästi pakoittaen minut tekemään velvollisuuteni muihin,
säännöllisiin opintoihini nähden; sillä pääominaisuudet, joita isäni
kysyi niiltä, joiden hoidettaviksi hän minut uskoi, olivat sävyisyys ja
hyväluontoisuus. Toiselta puolen ei minun luonnossani ollut muuta vikaa
kuin tarmottomuus ja laiskuus: vaara ei ollut siinä, että tekisin pahaa,
vaan siinä, etten tekisi mitään; ei kukaan ennustanut, että minusta
tulisi paha ihminen, vaan hyödytön; aavistettiin, että minusta tulisi
tyhjäntoimittaja, mutta ei häijy. Tunnen, että niin on käynyt.
Valitukset, jotka soivat korvissani, ovat tämäntapaisia: Hän on
toimeton, kylmäkiskoinen ystävyyden ja sukulaisuuden velvoituksille, ja
kansalaisvelvollisuuksiin nähden liiaksi itseensä sulkeutunut, liian
halveksivainen. Eivät edes pahimmat haukkujani sano: "Miksi hän otti?
miksi hän ei maksanut?" vaan: "Miksi hän ei jätä anteeksi velkaa? miksei
hän anna?" Pitäisin suosionosoituksena, että minulta ei vaadittaisi
muuta kuin tällaisia ylimääräisen hyväntahtoisuuden osoituksia. Mutta he
eivät ole oikeudenmukaisia vaatiessaan minulta sitä, mihin en ole
velvollinen, paljoa ankarammin kuin vaativat itseltään sitä, mihin ovat
velvolliset. Tuomitessaan minut siinä kohdin, he pyyhkivät pois teon
palkitsemisen ja kiitollisuuden, joka minulle olisi tuleva: koskapa
aktiivisen hyväntyön minun tekemänäni pitäisi painaa enemmän, katsoen
siihen, ettei luonnossani ole minkäänlaista passiivista
hyväntekeväisyyttä. Voin sitäkin vapaammin määrätä omaisuuteni käytön,
kun se on enemmän omani, ja omat tekoni, koska olen enemmän oma herrani.
Joka tapauksessa, jos olisin kärkäs ylistelemään omia tekojani, niin
ehkäpä hyvinkin voisin torjua nuo syytökset ja muutamille osoittaa,
etteivät he ole niinkään loukkaantuneet siitä, etten tee kylliksi, kuin
siitä, että voisin tehdä paljon enemmän kuin mitä teen.
Sielussani oli kuitenkin samaan aikaan, kenenkään huomaamatta,
voimakkaita liikkeitä ja varmoja selviä arvosteluja asioista, jotka
se tunsi; ja se sulatti ne yksin, ilman minkäänlaista yhteyttä muiden
ihmisten kanssa; ja muun muassa luulen todellakin, että sitä olisi
ollut kerrassaan mahdoton taivuttaa voiman ja väkivallan alaiseksi.
Otanko lukuun sen lapsuuteni kyvyn, että saatoin arastelematta
esiintyä, ja että minulla oli taipuisa ääni ja notkeat eleet,
eläytyessäni rooleihin, jotka otin esittääkseni? Sillä ennen
täysi-ikäisyyttäni,
_alter ab undecimo tum me vix ceperat annus_,[83]
näyttelin päähenkilöitä Buchananin, Guérenten ja Muretin latinaisissa
murhenäytelmissä, joita esitettiin arvokkaasti Guyenne-lukiossamme.
Siinä suhteessa, kuten kaikissa muissakin virkansa tehtävissä, oli
rehtorimme Andreas Goveanus verrattomasti etevin rehtori Ranskassa; ja
minua pidettiin sillä alalla mestarina. Se on harjoitus, jota varsin
hyvin voin suositella nuorille säätyläislapsille; ja olenpa sittemmin
nähnyt itsensä ruhtinastemmekin antautuvan siihen, erästen muinaisajan
ruhtinasten esikuvan mukaan, hienosti ja kiitettävästi. Olipa
muinoin, varsinkin Kreikassa, arvohenkilöille luvallista harjoittaa
sitä ammattinaankin; _Aristoni, tragico actori, rem aperit; huic et
genus et fortuna honesta erant; nec ars, quia nihil tale apud Graecos
pudori est, ea deformabat_.[84] Sillä olen aina syyttänyt erehdyksestä
niitä, jotka tuomitsevat tällaiset hauskuttelut, ja kohtuuttomuudesta
niitä, jotka kieltävät pääsyn hyviin kaupunkeihimme sen ansaitsevilta
näyttelijöiltä eivätkä suo kansalle tällaisia julkisia huvituksia.
Hyvin järjestetyt yhteiskunnat pitävät huolen kansalaisten kokoamisesta
ja yhteenliittämisestä, niin vakaviin hartaudenharjoituksiin
kuin myöskin ruumiinharjoituksiin ja leikkeihin; yhteistunto ja
ystävyys siitä karttuu, ja sitäpaitsi heille ei voi sallia paremmin
järjestyksenmukaisia ajanvietteitä kuin ne, jotka tapahtuvat kaikkien
läsnäollessa, vieläpä esivallankin nähden; ja pitäisinpä järkevänä,
että ruhtinas omalla kustannuksellaan joskus lahjoittaisi niitä
yhteiskunnalle, ikäänkuin isällisestä rakkaudesta ja hyvyydestä,
ja että väkirikkaissa kaupungeissa olisi näitä näytäntöjä varten
määrättyjä ja järjestettyjä paikkoja: jonkinlaisena vieroittimena
pahemmista ja salaisista teoista.
Palatakseni aineeseeni, ei ole toista sen vertaista keinoa kuin halun
ja harrastuksen herättäminen; muutoin kehitetään vain kirjoilla
lastattuja aaseja; heille annetaan raipaniskuilla heidän mittansa täysi
tiedettä säilytettäväksi; mutta oikein menetelläkseen sitä ei pidä
ottaa vain asumaan luonansa, se pitää ottaa puolisokseen.
7