KASVATUKSESTA

(I, 25)

_Madame Diane de Foixille, kreivitär de Gursonille_.[39]

En ole koskaan nähnyt isää, joka olisi ollut tunnustamatta poikaansa,

olipa tämä vaikka kyttyräselkäinen ja rupipäinen; ei sillä, ettei

hän, jollei ole täydellisesti tämän hellyytensä huumaama, huomaisi

tämän heikkoa puolta: mutta se on joka tapauksessa hänen poikansa.

Niinpä minäkin näen paremmin kuin kukaan muu, että nämä tässä ovat

vain sellaisen miehen haaveita, joka ei ole maistanut tieteistä muuta

kuin päällimmäistä kuorta lapsuudessaan, eikä ole säilyttänyt niistä

mielessään muuta kuin ylimalkaisen ja muodottoman hahmon: vähän

kutakin lajia, eikä mitään kokonaista, suoraan puhuen. Sillä yleensä

sanoen kyllä tiedän, että on olemassa lääketiede, lakitiede, neljä

erikoisalaa matematiikassa, ja pääpiirteittäin mihin ne tähtäävät;

ja mahdollisesti tiedän vielä tieteiden yleensä pyrkivän palvelemaan

meitä elämässämme; mutta perehtynyt niihin syvemmälti en koskaan ole,

en kynnet hampaissa pinnistänyt ajatuksiani tutkiessani Aristotelesta,

yksinvaltiasta nykyisen oppineisuuden maailmassa, enkä sitkeästi

harrastanut mitään tiedettä; eikä ole sitä tiedettä, josta osaisin

piirtää edes ensimmäiset peruspiirteet, eikä sitä keskiluokkain

koululasta, joka ei voisi sanoa itseään oppineemmaksi kuin minä, joka

en pysty edes kuulustelemaan häneltä hänen ensimmäistä läksyään; ja

jos minut siihen pakoitetaan, täytyy minun jokseenkin sopimattomasti

pusertaa siitä jonkinlainen yleiskeskustelun aihe, jonka nojalla tutkin

hänen luontaista ymmärryskykyään: jollainen läksy on heille yhtä outo

kuin heidän on minulle.

En ole tutustunut mihinkään ainettaan perusteellisesti käsittelevään

kirjaan, paitsi Plutarkhokseen ja Senecaan, joista ammennan kuin

Danaidit, täyttäen ja tyhjentäen lakkaamatta. Panen siitä jotakin tähän

paperille; omaan mieleeni tuskin jää mitään.

Historia se on minun mieleistäni luettavaa, tahi runous, johon olen

aivan erikoisesti rakastunut ja mieltynyt: sillä, kuten Kleanthes

sanoi, aivan niin kuin torven ahtaaseen putkeen pakoitettu ääni

lähtee siitä raikuvampana ja voimakkaampana, samoin näyttää minusta

ajatus, puserrettuna runon rytmillisiin mittoihin, ponnahtavan esiin

paljoa äkkinäisemmin ja iskeytyvän minuun voimakkaammalla vauhdilla.

Mitä luontaisiin kykyihini tulee, joita tässä koetellaan, tunnen

niiden pettävän taakan alla; ajatukseni ja ymmärrykseni kulkevat

vain hapuillen, horjahdellen, kangerrellen ja kompastellen; ja kun

olen mennyt niin pitkälle kuin voin, niin en kuitenkaan ole lainkaan

tyytyväinen itseeni: näen maata vielä edempänäkin, mutta himmeästi

ja kuin sumussa, jota en voi häivyttää. Ja jos, ryhtyessäni puhumaan

eroituksetta kaikesta, mitä mieleeni johtuu, ja käyttäessäni siinä

vain omia ja luontaisia keinojani, minulle tapahtuu, niinkuin usein

käy, että sattumalta tapaan hyvien kirjailijain teoksissa nämä

samat aiheet, joita olen ryhtynyt käsittelemään, niinkuin vastikään

tapasin Plutarkhoksella hänen esityksensä mielikuvituksen voimasta,

niin säälin tahi halveksin itseäni tuntiessani itseni niin heikoksi

ja heiveröiseksi, niin kömpelöksi ja unteloksi noihin miehiin

verraten; kuitenkin onnittelen itseäni siitä, että mielipiteilläni

on kunnia usein käydä yhteen heidän mielipiteittensä kanssa, ja että

edes kaukana kuljen heidän jäljissään yhtyen heidän sanoihinsa, ja

myöskin siitä, että vaikka osaankin (mitä kaikki eivät tee) huomata

suunnattoman eroituksen heidän ja minun välilläni, siitä huolimatta

päästän julkisuuteen niin heikot ja halvat keksintöni semmoisinaan,

paikkailematta ja parsimatta puutteellisuuksia, jotka tämä vertailu

on minulle niissä paljastanut. Täytyy olla aika vankkaselkäinen

ryhtyäkseen astumaan rinnan noiden miesten kanssa. Meidän aikakautemme

häikäilemättömät kirjailijat, jotka mitättömiin teoksiinsa sirottelevat

kokonaisia otteita muinaisajan kirjailijain teoksista, lisätäkseen

kunniaansa, saavat sillä aikaan aivan päinvastaisen vaikutuksen: sillä

tuo ääretön kiiltojen erilaisuus saa sen, mikä on heidän omaansa,

näyttämään niin kalpealta, niin himmeältä ja niin rumalta, että he

sillä menettävät paljoa enemmän kuin voittavat.

Seuraavassa esimerkki kahdesta vastakkaisesta ajatustavasta: filosofi

Khrysippos ei liittänyt kirjoihinsa vain kohtia toisten kirjailijain

teoksista, vaan kokonaisia teoksia, esimerkiksi erääseen Euripideen

Medean; ja Apollodoros sanoi, että jos niistä karsisi pois sen, mikä

oli muiden omaa, niin hänelle ei jäisi muuta kuin tyhjä paperi.

Epikuros sitävastoin ei ollut pannut ainoatakaan lainausta niihin

kolmeensataan niteeseen, jotka hän jätti jälkeensä.

Satuin tässä eräänä päivänä tapaamaan tuollaisen kohdan: olin raukeana

seurannut ranskalaisia sanoja, niin verettömiä, niin laihoja, niin

sisällyksettömiä ja merkityksettömiä, että ne todellakaan eivät olleet

muuta kuin ranskalaisia sanoja; pitkän ja ikävän matkan taivallettuani

sattui eteeni ylevä, uhkea, jopa pilviin saakka kohoava lainakohta:

jos rinne olisi tuntunut loivalta ja nousu vähän verkkaiselta, niin

asia olisi ollut anteeksi annettavissa; mutta siinä oli niin pysty

ja äkkinäinen jyrkänne, että kuudesta ensi sanasta huomasin olevani

lentämässä toiseen maailmaan; sieltä näin lokalätäkön, josta tulin,

niin alhaalla ja niin syvänä, etten sitten enää koskaan rohjennut

jälleen laskeutua siihen. Jos pukisin jonkin esityksistäni moisiin

upeisiin lainakoruihin, niin se valaisisi liiaksi muiden kohtien

typeryyttä.

Että moitin omia virheitäni muissa, se ei minusta näytä

sopimattomammalta kuin että moitin muiden virheitä itsessäni, niinkuin

usein teen. Niitä tulee syyttää kaikkialla eikä suoda niille missään

tyyssijaa. Tiedän kyllä, kuinka suurta uskallusta minulta itseltäni

vaatii yritys vetää joka hetki vertoja niille kohdille, jotka olen

ryöstänyt muilta, pysytellä niiden tasalla, uhkarohkeasti toivoen

voivani pimittää tuomarien silmät sellaisia kohtia eroittamasta;

mutta yritän sitä yhtä paljon ponnistuksieni kuin kekseliäisyyteni

ja kykyni avulla. Ja sitten en painiskele noiden vanhojen mestarien

kanssa rutosti, enkä sylipainia, vaan moneen otteeseen, pienin ja

kepein hyökkäyksin; en täyttä totta hyökkää heidän kimppuunsa, minä

vain tunnustelen heitä, enkä niin paljon käy päälle kuin hankin

päällekäymistä. Jos voisin pitää puoleni heille, niin olisinpa aika

mies: sillä käyn käsiksi vain heidän vahvimpiin puoliinsa. Tehdä

niinkuin olen huomannut muutamain tekevän: peittää itsensä toisten

aseilla niin tyystin, ettei näytä edes omien sormiensa päitäkään,

kehittää suunnitelmaansa (niinkuin on helppo taitavien tehdä, kun

sisällys on yleistä laatua) vanhojen keksintöjen varassa, paikaten

näitä sieltä täältä, sellainen on niiden taholta, jotka tahtovat niitä

peitellä ja esittää ominaan, ensiksikin vääryyttä ja raukkamaisuutta,

koska he, kun ei heillä ole mitään omaperäistä, millä esiintyä,

koettavat tehdä itsensä huomatuiksi yksinomaan muiden ansioilla, ja

toiseksi suurta typeryyttä, joka tyytyy petkuttamalla hankkimaan

tietämättömän alhaison hyväksymisen, mutta joutumaan huonoihin

kirjoihin asian ymmärtäjäin taholla, jotka halveksivat tuollaisia

lainakoristeita; ja he ovat kuitenkin ainoat, joiden kiitos jotakin

painaa. Minä puolestani tahdon kaikkein vähimmän menetellä niin. Käytän

toisten sanoja vain lausuakseni sitä paremmin omat ajatukseni. Tämä

ei koske otekokoelmia, jotka julkaistaan sen nimisinä: ja sellaisia

olen, paitsi muinaisaikuisia, nähnyt sangen näppäriä omalta ajaltani,

muiden muassa erään, jonka on julkaissut Capilupi.[40] Tekijät ovat

älykkäitä miehiä ja todistavat sen sekä muilla teoksillaan että näillä,

kuten esim. Lipsius[41] tuolla oppineella ja huolellisesti rakennetulla

_Valtio-opillaan_.

Oli miten oli, tarkoitan, ja olivatpa nämä mietelmäni millaisia

jaarituksia tahansa, en ole päättänyt salata niitä, enempää kuin

salaisin kaljupäistä ja harmahtavaa kuvaani, johon maalari ei olisi

pannut ihanteellisia kasvoja, vaan minun kasvoni. Sillä nämä ovat

myöskin minun mielialojani ja mielipiteitäni; esitän niillä sitä, mikä

on minun uskoni, en sitä, mitä muiden tulee uskoa; tarkoitukseni tässä

on vain näyttää oma itseni, joka mahdollisesti jo huomenna on toinen,

jos uusi kokemus minut muuttaa. Minulla ei ole sitä arvovaltaa, että

minua uskottaisiin, enkä sitä pyydäkään, koska tunnen olevani liian

vähän oppinut opettaakseni muita.

Eräs henkilö siis, joka oli nähnyt edellä olevan kirjoitelman, sanoi

minulle kotonani tässä eräänä päivänä, että minun pitäisi hiukan

laajemmin esittää käsitykseni lasten kasvatuksesta... Totta puhuen

en ymmärrä siitä muuta kuin että inhimillisen tieteen suurin vaikeus

ja tärkeys näyttää olevan tuolla alalla, joka käsittelee lasten

kasvatusta ja opetusta... Heidän taipumuksensa näyttäytyvät tuolla

varhaisella iällä niin heikosti ja hämärästi, lupaukset ovat niin

epävarmoja ja pettäviä, että on vaikea niistä päättää mitään varmaa.

Katsokaa Kimonia, katsokaa Themistoklesta ja tuhansia muita, kuinka

suuresti alkuperäisestä poikkeavaan suuntaan he ovat kehittyneet.

Karhujen ja koirien pennut näyttävät luontaisen kehityssuuntansa, mutta

ihmiset, omaksuen heti tottumuksia, mielipiteitä, lakeja, muuttuvat

helposti tahi pukeutuvat valepukuun. Kuitenkin on vaikea voittaa

luontaisia taipumuksia. Siitä johtuu, että kun ei ole oikein valittu

lasten uraa, nähdään usein turhaa vaivaa ja kulutetaan paljon aikaa

harjaannuttaessa heitä sellaiseen, missä he eivät voi menestyä, joka

tapauksessa olen tästä vaikeasta kysymyksestä sitä mieltä, että heidät

on aina suunnattava parhaaseen ja hyödyllisimpään, eikä ole pantava

varsin paljon huomiota noihin herkkiin ennustuksiin ja arvelmiin,

joihin heidän lapsuutensa oireet antavat meille aihetta. Platon näyttää

minusta _Valtiossaan_ antavan niille liiaksi arvoa.

Tiede on jalo kaunistus, rouvani, ja ihmeen tehokas väline nimenomaan

niin korkeassa asemassa oleville henkilöille kuin te olette. Oikeastaan

sitä eivät halvat ja alhaiset kädet voi oikein käyttää; se on paljon

ylpeämpi antaessaan apuaan sodan johtamiseen, kansan hallitsemiseen,

jonkun ruhtinaan tahi vieraan kansakunnan ystävyyden hankkimiseen

kuin dialektisen todistelun laatimiseen, tahi valitusasian ajamiseen

tahi pillerilääkkeen määräämiseen. Siispä, rouvani, koska uskon että

te ette unohda tätä puolta omaistenne kasvatuksesta, te joka olette

maistanut sen makeutta ja olette kirjallisella alalla toiminutta sukua

(onhan meillä vielä kirjoitelmia noilta vanhoilta de Foixin kreiveiltä,

joista Herra Kreivi teidän puolisonne ja te polveudutte, ja François

Monsieur de Candale, teidän setänne, luopi niitä joka päivä toisia,

jotka ulotuttavat tiedon tästä sukunne ominaisuudesta useampiin

vuosisatoihin), tahdon esittää teille siitä yhden ainoan käsitystavan,

joka minulla on ja joka on päinvastainen kuin tavalliset. Siinä kaikki,

millä voin teitä palvella tässä asiassa.

Sen opettajan toimessa, jonka pojallenne annatte ja jonka valinnasta

riippuu koko hänen kasvatuksensa tulos, on useita muita tärkeitä

puolia, mutta niihin en koske, kun en tiedä niistä sanoa mitään

arvokasta; ja mitä tulee tähän asiaan, josta ryhdyn antamaan hänelle

neuvoja, uskokoon hän minua, mikäli katsoo sanani todenmukaisiksi.

Tahtoisin, että ylhäissukuiselle lapselle, joka pyrkii kirjalliseen

sivistykseen ei ansion vuoksi (sillä niin halpamainen tarkoitusperä ei

ole runotarten armon ja suosion arvoinen, ja sitäpaitsi se tarkoittaa

toisia ja on riippuvainen toisista), eikä niin paljon vierasten

etuja kuin omiansa varten ja sisällisesti siitä rikastuakseen ja

kaunistuakseen, haluten sen avulla kehittää itsensä pikemmin taitavaksi

kuin oppineeksi mieheksi, tahtoisin, että hänelle myöskin huolellisesti

valittaisiin ohjaaja, joka olisi pikemmin älykäs kuin tietorikas,

ja että siihen vaadittaisiin kumpiakin, mutta enemmän siveellisiä

ominaisuuksia ja ymmärrystä kuin tietoja, ja että hän toimessaan

noudattaisi uutta menettelytapaa.

Lakkaamatta huudetaan korviimme, niinkuin kaadettaisiin suppiloon, ja

meidän tehtävänämme on vain toistaa, mitä meille on sanottu; tahtoisin,

että hän korjaisi tämän kohdan ja heti alun alkaen, ohjattavansa

henkisten kykyjen mukaan, ryhtyisi panemaan ne koetukselle, antaen

hänen itsensä päästä asiain makuun, valita ja eroitella ne, joskus

avaten hänelle tietä, joskus antaen hänen itsensä avata sen. En tahdo,

että hän yksin esittää omia ajatuksiaan ja puhuu; tahdon, että hän

kuuntelee, kuinka hänen oppilaansa vuorostaan puhuu. Sokrates ja

sittemmin Arkhesilaos[42] panivat ensin oppilaansa puhumaan ja puhuivat

sitten heille. _Obest plerumque iis, qui discere volunt, auctoritas

eorum, qui docent_.[43] On hyvä, että hän panee hänet ravaamaan

edessään, voidakseen arvostella hänen juoksuaan ja päättää, kuinka

pitkälle hänen tulee alentua, asettuakseen hänen kykynsä kannalle.

Jollemme vaarinota tätä suhdetta, niin turmelemme kaikki; ja osata

määrätä se ja noudattaa sitä hyvin täsmällisesti, se on vaikeimpia

tehtäviä mitä tunnen; ja etevän ja voimakkaan hengen osoituksena on

osata alentua noiden lapsellisten elkeiden tasalle ja ohjata niitä.

Minä astun vakavammin ja varmemmin ylä- kuin alamäkeä.

Ei ole kumma, jos ne, jotka, niinkuin meillä tavallisesti tehdään,

ryhtyvät samalla opetuksella ja samanlaisella menetelmällä ohjaamaan

useampia niin erimittaisia ja -muotoisia henkiä, kokonaisessa

lapsilaumassa tuskin tapaavat pari kolme, jotka saavat jotakin oikeata

hyötyä heidän opetuksestaan. Älköön opettaja vaatiko oppilaalta

tiliä vain opetuksensa sanoista, vaan myöskin sen ajatuksesta ja

sisällyksestä, ja älköön hän arvostelko hänen edistystään hänen

muistinsa, vaan hänen elämänsä antaman todistuksen mukaan. Pankoon hän

oppilaan muuntelemaan vasta oppimansa sataan muotoon ja soveltamaan sen

yhtä moneen eri aiheeseen, nähdäkseen, tokko hän vielä on sen hyvin

käsittänyt ja hyvin omaksunut, ottaen ohjeen työnsä kululle Platonin

kasvatusopillisista mielipiteistä. Ruuan purkaminen takaisin sisästään

sellaisena, kuin sen on niellyt, on ruuan sulamattomuuden ja huonon

sulatuskyvyn merkki; vatsa ei ole tehnyt tehtäväänsä, jos se ei ole

saanut sitä, mikä sen sulatettavaksi on annettu, muuttamaan näköä ja

muotoa. Meidän sielumme liikkuu vain toisten turvissa, sidottuna ja

pakoitettuna jäljittelemään toisten ajatuksia, heidän opetuksensa

mahdin orjana ja vankina; meidät on siihen määrään totutettu

talutusnuoriin, ettemme enää osaa liikkua vapaasti; meidän voimamme ja

vapautemme on riutunut. _Numquam tutelae suae fiunt_.[44]

Seurustelin hänen kodissaan Pisassa erään henkilön kanssa, joka oli

hieno mies, mutta niin jyrkkä aristotelikko, että hänen yleisin

uskonkappaleensa oli, "että kaikkien paikkansa pitävien ajatusten ja

kaiken totuuden koetuskivi ja ojennusnuora on niiden yhtäpitäväisyys

Aristoteleen opin kanssa, että sen ulkopuolella on vain harhakuvitelmia

ja tyhjyyttä, että hän on kaikki huomannut ja kaikki sanonut". Kun tätä

hänen väittämäänsä oli tulkittu vähän liian laajasti ja väärin, joutui

hän taannoin ja jäi pitkäksi aikaa rettelöihin inkvisitsionin kanssa

Roomassa.

Pankoon opettaja oppilaan tyystin seulomaan kaikki älköönkä ajako

mitään hänen päähänsä vain mahtisanalla ja uskonkappaleena.

Aristoteleen perusajatukset älkööt olko hänelle perusajatuksia enempää

kuin stoalaisten ja epikurolaistenkaan. Esitettäköön hänelle nämä eri

mielipiteet; hän saa valita, jos voi; jollei, niin jääköön hän niistä

epäilevälle kannalle:

_Che, non men che saver, dubbiar m'aggrada_.[45]

Sillä jos hän omaksuu Xenophonin ja Platonin mielipiteet oman

päättelynsä nojalla, niin ne eivät enää ole heidän mielipiteitään, ne

ovat hänen. Ken seuraa toisen mielipiteitä, se ei seuraa mitään, ei

löydä mitään, eipä edes etsikään mitään. _Non sumus sub rege; sibi

quisque se vindicet_.[46] Tietäköön hän ainakin tietävänsä. Hänen tulee

imeä itseensä heidän henkensä, mutta ei oppia heidän sääntöjänsä; ja

unohtakoon hän rohkeasti, jos tahtoo, mistä hän on ne saanut, mutta

osatkoon omistaa ne omiksensa. Totuus ja järkipuhe ovat yhteisiä

kaikille, eivätkä enemmän sen omia, joka ne ensiksi on sanonut, kuin

sen, joka sanoo ne jäljestäpäin: sehän ei tapahdu enemmän Platonin

mukaan kuin minun mukaani, koskapa hän ja minä ymmärrämme ja huomaamme

asian yhtälailla. Mehiläiset kokoavat mettä siellä täältä kukkasista,

mutta sitten ne tekevät siitä hunajaa, joka on kokonaan heidän omaansa;

se ei ole enää ajuruohoa eikä meiramia. Niinpä hänkin muodostelee

ja sulattaa yhteen toisilta lainaamansa ainekset, tehdäkseen niistä

teoksen, joka on kokonaan hänen, nimittäin oman ymmärryksensä.

Hänen kasvatuksensa, työnsä ja opiskelunsa tarkoittavat vain sen

kehittämistä. Salatkoon hän kaiken sen, mistä hän on saanut avustusta,

ja tuokoon julki vain sen, mitä hän siitä on tehnyt. Ryöstäjät,

lainanottajat näyttelevät rakennuksiaan, ostoksiaan, eivätkä sitä, mitä

ottavat toisilta; te ette näe hovioikeuden jäsenen saamia palkkioita:

te näette ne naimisliitot ja kunniasijat, jotka hän on toimittanut

lapsilleen. Ei kukaan pane julkiseen tiliin sitä, minkä on saanut

lahjaksi; jokainen panee siihen sen, mitä on ansainnut. Opiskelusta

saamamme hyöty on siinä, että siitä olemme tulleet paremmiksi ja

viisaammiksi. Ymmärrys, sanoi Epikharmos,[47] se näkee ja kuulee,

ymmärrys se hyötyy kaikesta, järjestää kaikki, toimii, hallitsee ja

vallitsee; muu kaikki on sokeaa, kuuroa ja sielutonta. Tosiaankin me

teemme sen orja- ja pelkurimaiseksi, kun emme anna sille vapautta tehdä

mitään omintakeisesti.

Kuka on koskaan kysynyt oppilaaltansa, mitä hän ajattelee retoriikasta

ja kieliopista, siitä ja siitä Ciceron mietelauseesta? Ne isketään

muistiimme täysin valmiina, kuin oraakelin vastaukset, joissa

kirjaimet ja tavut ovat asiallista sisällystä. Ulkoa osaaminen ei

ole tietämistä, se on sen omistamista, mitä on antanut muistinsa

säilytettäväksi. Mitä todella tietää, sitä voi vapaasti käyttää,

katsomatta malliin, kääntämättä silmiään kirjaansa kohti. Pelkkä

kirjanmukainen taitaminen ei ole kehuttavaa taitamista. Toivon, että

sellainen saa olla koristuksena, ei perustana, Platonin mielipiteen

mukaisesti, kun hän sanoo "vakavuuden, tunnollisuuden, vilpittömyyden

olevan oikean filosofian; muiden ja muuta tarkoittavien tieteiden

olevan vain ulkokiiltoa". Tahtoisinpa, että le Paluël tahi Pompée,

nämä minun aikani hienot tanssijat, opettaisivat tanssihyppäyksiä

antamalla meidän vain katsella, kuinka niitä tehdään, liikahtamatta

paikaltamme, niinkuin nämä tahtovat opettaa meidän järkeämme panematta

sitä liikkeelle; tahi että meitä opetettaisiin käsittelemään hevosta

tahi keihästä tahi luuttua tahi ääntä, harjoittamatta meitä siihen,

niinkuin nämä tahtovat opettaa meitä oikein arvostelemaan ja hyvin

puhumaan, harjoittamatta meitä puhumaan tahi arvostelemaan. Nythän

tuollaisessa harjoittelussa kaikki, mikä sattuu silmäimme eteen, käy

riittävästi kirjan verosta: hovipojan oveluus, palvelijan typeryys,

jokin pöytäpuhe, ne ovat kaikki uusia harjoitusaiheita.

Siitä syystä ihmisten seura ja vierailla mailla matkustaminen

ovat siihen ihmeesti omiaan; ei palataksemme sieltä tietäen vain,

kuten meidän ranskalaiset aatelisemme, montako porrasta on _Santa

Rotondassa_ tahi, kuten toiset, paljonko pitemmät tahi leveämmät Neron

kasvot ovat jonkin vanhan raunion kuvapatsaassa kuin jossakin samaa

kuvaavassa mitalissa; vaan palataksemme sieltä tuntien ennen kaikkea

noiden kansojen luonnonlaadut ja tavat, ja hieroaksemme ja hioaksemme

aivojamme toisten aivoja vastaan. Tahtoisin, että alettaisiin antaa

pojan jo varhaisessa lapsuudessaan liikkua, ja ensiksi, toimittaakseen

yksin tein kaksi asiaa, niiden naapurikansain keskuudessa, missä kieli

poikkeaa enemmän meidän kielestämme ja on sellaista, että kieli ei voi

siihen kääntyä, jollei sitä ajoissa siihen taivuteta.

Myöskin on yleisesti hyväksytty mielipide, ettei ole järkevää kasvattaa

lasta sen vanhempien povella: tuo luontainen rakkaus tekee heidät liian

helliksi ja pehmeiksi, vieläpä järkevimmätkin; he eivät raahdi kurittaa

häntä hänen vioistaan eivätkä nähdä hänen saavan yksinkertaista ruokaa,

niinkuin pitää, ja mitä milloinkin sattuu; he eivät voi sietää, että

hän palaa hikisenä ja pölyisenä ruumiinharjoituksistaan, että hän juopi

lämmintä, juopi kylmää, eivätkä voi nähdä häntä vikurin hevosen selässä

tahi floretti kädessä kovaa miekkailijaa vastassa tahi ensi kertaa

pyssy kourassa. Sillä siitä ei päästä: jos mieli tehdä hänestä kelpo

mies, niin täytyy epäilemättä olla häntä säälittelemättä tällä nuorella

iällä ja useinkin rikkoa lääketieteen sääntöjä:

_Vitamque sub dio et trepidis agat in rebus_.[48]

Ei riitä, että karaistaan hänen sielunsa; täytyy myöskin terästää hänen

lihaksensa; sielu rasittuu liiaksi, jollei sitä avusteta, ja sillä on

liian paljon tehtävää, jos sen yksin täytyy toimittaa kahta virkaa.

Tiedän, kuinka kovasti oma sieluni ponnistelee, yhtyneenä niin hentoon,

niin arkatuntoiseen ruumiiseen, joka niin kovin turvautuu siihen;

ja usein huomaan lueskellessani, että mestarini kirjoitelmissaan

kiittelevät uljaan mielen ja suuren rohkeuden osoituksina esimerkkejä,

jotka helposti todistavat pikemmin paksunahkaisuutta ja luiden

kovuutta. Olen nähnyt miehiä, naisia ja lapsia, jotka piittaavat

selkäsaunasta vähemmän kuin minä luunapista, jotka eivät hiisku

sanaakaan, eivätkä rypistä kulmiaan, kun heitä lyödään. Kun atleetit

kilpailevat filosofien kanssa kestävyydessä, niin se on pikemmin

hermojen kuin hengen voimaa. Mutta tottuminen kestämään työtä on

tottumista kestämään tuskaa: _labor callum obducit dolori_.[49]

Täytyy totuttaa lapsi ruumiinharjoitusten vaivaan ja ankaruuteen,

harjoittaakseen häntä jäsenen nyrjähdyksen, vatsanväänteiden,

vetohaavan ja myöskin vankilan ja kidutuksen vaivaan ja ankaruuteen.

Sillä näille viimeksi mainituillekin hän voi olla alttiina, koskapa

ne tällaisena aikana uhkaavat hyviä niinkuin pahojakin. Me elämme

koettelemuksen aikaa; jokainen, joka vastustaa lakeja, uhkaa kunnon

ihmisiä ruoskilla ja hirttonuoralla.

Ja sitäpaitsi vanhempien läsnäolo keskeyttää ja ehkäisee kasvattajan

arvovaltaa, jonka lapseen nähden tulee olla ehdoton; lisäksi tulee

vielä, että talonväen lapselle osoittama huomio, tietoisuus hänen

sukunsa varallisuudesta ja ylhäisyydestä ovat mielestäni tuntuvia

vastuksia tällä iällä.

Tuossa ihmisten seuran koulussa olen usein huomannut sen vian, että

me, sensijaan että pyrkisimme tutustumaan muihin, koetamme vain

tutustuttaa muita itseemme, ja näemme enemmän vaivaa saadaksemme

tavaramme kaupaksi kuin hankkiaksemme uutta: vaitiolo ja vaatimattomuus

ovat sangen edullisia ominaisuuksia seurustelussa. Opetettakoon tätä

lasta käyttämään säästeliäästi ja tarkasti tietojaan, kun hän on

ne hankkinut, olemaan pahastumatta tyhmyyksistä ja jutuista, joita

kerrotaan hänen läsnä ollessaan: sillä on epähienoa tungettelevaisuutta

törmätä kaiken sellaisen kimppuun, mikä ei ole meidän makumme mukaista.

Tyytyköön hän ojentamaan itse itsensä, älköönkä näyttäkö moittivan

toisia kaikesta, mitä hän itse ei tahdo tehdä, eikä jyrkästi eroavan

kaikesta, mikä on yleisenä tapana: _licet sapere sine pompa, sine

invidia_.[50] Karttakoon hän noita maailmaa mestaroivia ja epähienoja

esikuvia ja tuota lapsellista halua, että tahtoo näyttää hienommalta

siksi, ettei ole niinkuin muut ja, ikäänkuin moitiskelut ja uutuuksien

tavoittelu olisi vaikeasti saatavaa tavaraa, tahtoo niiden höykällä

saada sen nimen, että muka on jotakin aivan erikoista. Samoin kuin vain

suurten runoilijain sopii sallia itselleen taiteellisia vapauksia,

samoin on vain ylevien ja loistavien henkien suvaittava anastaa

itselleen etuoikeuksia yli sen, mikä on tapana. _Si quid Socrates

et Aristippus contra mores et consuetudinem fecerunt, idem sibi ne

arbitretur licere: magnis enim illis et divinis bonis hanc licentiam

assequebantur_.[51] Opetettakoon hänet puuttumaan keskusteluun

ja väittelyyn vain siinä, missä näkee mestarin, joka on arvokas

painiskelemaan hänen kanssaan ja siinäkin olemaan käyttämättä kaikkia

temppuja, jotka voivat häntä hyödyttää, ja käyttämään vain niitä,

jotka voivat hyödyttää häntä eniten. Opetettakoon hänet tarkaksi

perusteittensa valinnassa ja valikoimisessa, sekä asiallisuutta ja

siis myöskin lyhyyttä rakastavaksi. Opetettakoon hänet ennen kaikkea

antautumaan ja laskemaan aseensa totuuden edessä, niin pian kuin

hän sen havaitsee, olkoonpa että se näyttäytyy hänen vastustajansa

käsissä tahi hänessä itsessään jonkin mielipiteenmuutoksen johdosta:

sillä häntä ei panna saarnastuoliin latelemaan jotakin ennakolta

kirjoitettua roolia, eikä häntä sido mihinkään asiaan mikään muu kuin

se, että hän sen hyväksyy, eikä hän kuulu tuohon ammattikuntaan, jossa

myydään puhtaalla käteisellä vapaus voida katua erehdystään ja oikaista

itsensä: _neque, ut omnia, quae praescripta et imperata sint, defendat,

necessitate ulla cogitur_.[52]

Jos hänen kasvattajansa on yhtä mieltä minun kanssani, niin hän

kehittää hänessä tahdon olla ruhtinaansa sangen vilpitön, sangen harras

ja sangen uljas palvelija, mutta laimentaa hänen haluaan sitoa itsensä

häneen muilla kuin julkisen velvollisuuden siteillä. Puhumatta useista

muista tuollaisten yksityisten velvoitusten tuottamista haitoista,

jotka vahingoittavat vapauttamme, niin joko palkatun ja ostetun

miehen arvostelu ei ole täysin turmeltumaton ja vapaa tahi moititaan

häntä epäviisaaksi ja kiittämättömäksi. Puhtaalla hovimiehellä

ei voi olla oikeutta eikä tahtoa puhua ja ajatella muutoin kuin

suosiollisesti herrasta, joka on valinnut hänet niin monien tuhansien

muiden alamaisten joukosta elättääkseen ja korottaakseen hänet omalla

kädellään: tämä suosio ja etu lahjoo jonkinlaisella oikeutuksella

hänen vapautensa ja sokaisee hänet; siitäpä syystä onkin tavallinen

ilmiö, että noiden ihmisten puhe eroaa kaikista muista puheentavoista

valtiossa ja on siinä suhteessa varsin vähän luotettava.

Hänen vilpittömyytensä ja hyveellisyytensä loistakoot hänen puheestaan,

ja olkoon niillä järki ainoana ohjaajana. Hänet on saatava ymmärtämään,

että erehdyksen tunnustaminen, jos hän sellaisen huomaa omissa

väitteissään, vaikkapa sitä ei huomaisi kukaan muu kuin hän, osoittaa

arvostelukykyä ja vilpittömyyttä, jotka juuri ovat tärkeimmät avut,

mitä hän tavoittelee; että itsepäisyys ja vastaanväittäminen ovat

halpoja ominaisuuksia, sitä silmäänpistävämpiä, kuta halpamaisempia

ovat sielut; että erehdyksensä huomaaminen ja itsensä oikaiseminen,

väärästä kannasta luopuminen keskellä väittelyn kiivautta, ovat

harvinaisia, voimakkaita ja filosofisia ominaisuuksia. Neuvottakoon

häntä seurassa ollessaan suuntaamaan katseensa kaikkialle, sillä

mielestäni ylimmillä istuimilla tavallisesti eivät istu etevimmät

miehet ja ylhäinen asema tuskin on yhtyneenä kykyyn. Olen nähnyt

pöydän alapäässä menevän hukkaan paljon kauniita neronvälähdyksiä,

sillävälin kun yläpäässä puheltiin jonkin koruompeluksen kauneudesta

tahi muskottiviinin mausta. Tunnustelkoon hän, mitä kukin on miehiään:

härkärenkiä, muuraria, ohikulkijaa, kaikkia pitää käyttää hyväkseen ja

lainata kultakin hänen tavaransa mukaan, sillä kaikki on taloudessa

tarpeen; jopa toisten typeryys ja heikkouskin on oleva hänelle opiksi.

Tarkkaamalla itse kunkin viehättäviä puolia ja esiintymistapoja

hän herättää itsessään miellyttävän käytöksen harrastusta ja

epämiellyttävän inhoa.

Herätettäköön hänen mielessään rehellinen halu hankkia tietoja

kaikesta; käyköön hän katsomassa kaikkea, mitä hänen ympärillään on

merkillistä: rakennusta, suihkukaivoa, ihmistä, muinaisen taistelun

paikkaa, tietä, jota on kulkenut Caesar tahi Kaarle Suuri,

_quae tellus sit lenta gelu, quae putris ab aestu,

ventus in Italiam quis bene vela ferat_.[53]

Tiedustelkoon hän tämän ja tuon ruhtinaan tapoja, varoja ja

liittosuhteita: ne ovat seikkoja, jotka ovat sangen huvittavia oppia

tuntemaan ja sangen hyödyllisiä tietää.

Mitä tulee tuohon seurusteluun ihmisten kanssa, niin tarkoitan, että

luetaan niihin kuuluviksi, ja vieläpä etupäässä, ne, jotka elävät enää

vain kirjojen välittämässä muistossa: seurustelkoon hän historiateosten

avulla noiden suurten henkien kanssa, jotka ovat eläneet parhaina

aikakausina. Se on turhaa opiskelua, jos niin tahtoo; mutta, myöskin

jos niin tahtoo, se on arvokasta ja hyödyllistä opiskelua, ja

ainoa opiskelu, kuten Platon sanoo, jonka lakedaimonilaiset olivat

varanneet itselleen. Kuinka hyödyllistä hänelle onkaan tällä alalla

meidän Plutarkhoksemme elämäkertojen lukeminen? Mutta muistakoon

tarkoittamani opettaja, mihin hänen tehtävänsä tähtää, älköönkä painako

oppilaansa mieleen niin paljon Karthagon hävityksen päivämäärää

kuin Hannibalin ja Scipion luonteet, eikä niin paljon sitä, missä

Marcellus kuoli, kuin sen, miksi ei ollut hänen velvollisuutensa

arvon mukaista, että hän kuoli siellä. Älköön hän opettako hänelle

niin paljon historiallisia tapahtumia kuin niiden arvostelemista. Se

on luullakseni kaikista aineista se, johon hengenlahjamme soveltuvat

erilaisimmassa määrässä: olen lukenut Titus Liviuksen teoksesta

satoja asioita, joita moni muu ei ole siitä lukenut; Plutarkhos on

lukenut siitä satoja niiden lisäksi, jotka minä olen osannut siitä

lukea, ja ehkä niidenkin lisäksi, jotka tekijä on siihen pannut;

eräille ihmisille se on puhtaasti kielellistä opiskelua, toisille

filosofian anatomiaa, jonka avulla voi tunkeutua luontomme hämärimpiin

sopukkoihin. Plutarkhoksen teoksissa on monista seikoista laajoja

esityksiä, jotka hyvin ansaitsevat, että ne osaamme, sillä hän on

mielestäni mestari sillä alalla; mutta on tuhansia asioita, joita hän

on vain yksinkertaisesti koskettanut: hän vain viittaa sormellaan,

mitä tietä meidän on kuljettava, jos haluamme, ja tyytyy joskus

antamaan vain sysäyksen keskellä mitä vilkkainta kertomusta. Ne täytyy

ottaa siitä irralleen ja panna hyvin runsaaseen valaistukseen; niinpä

esimerkiksi tuo hänen sanansa, että Aasian asukkaat olivat yhden ainoan

miehen orjia senvuoksi, etteivät osanneet lausua yhtä ainoata tavua,

joka kuuluu "ei", ehkä antoi La Boétielle aineen ja aiheen hänen

teokseensa _Vapaaehtoisesta orjuudesta_. Kun näkee hänen valikoivan

ihmisen elämästä vähäisen teon tahi sanan, joka ei näytä olevan niin

merkillinen, niin jo sekin on pitkän opettavan puheen veroista.

Vahinko, että älykkäät ihmiset pitävät niin paljon lyhykäisyydestä;

epäilemättä heidän maineensa siitä kostuu, mutta me menetämme siten

paljon arvokasta. Plutarkhos tahtoo mieluummin, että me kiittelemme

hänen älyään kuin hänen tietojaan; hän tahtoo mieluummin jättää meihin

itsensä kaipuun kuin kyllästyksen itseensä. Hän tiesi, että hyvistäkin

asioista voi puhua liiaksi, ja että Alexandridas syystä moittien

lausui sille, joka piti eforeille hyviä, mutta liian pitkiä puheita:

"Oi muukalainen, sinä sanot oikean asian väärällä tavalla." Ne, joilla

on hoikka ruumis, pullistavat sitä täytteillä; ne, joilla on niukalti

puheen ainetta, paisuttavat sitä sanoilla.

Seurustelusta ihmisten kanssa saapi ihmisen äly ihmeellistä selvyyttä;

me olemme kokonaan sulkeutuneet ja patoutuneet itseemme, emmekä näe

nenämme päätä edemmäksi. Sokrateelta kysyttiin, mistä hän oli; hän ei

vastannut: "Atheenasta", vaan: "maailmasta"; hän, jolla oli rehevämpi

ja avarampi mielikuvitus, omaksui koko maailman kotikaupungiksensa,

jakeli tietonsa seuransa ja myötätuntonsa koko ihmissuvulle, eikä

ollut niinkuin me, jotka katsomme vain jalkoihimme. Kun halla vie

viiniköynnökset kylässäni, niin pappini siitä päättää Jumalan vihan

painavan koko ihmiskuntaa ja arvelee, että ihmissyöjätkin sen

johdosta jo kärsivät janoa. Kuka meidän kansalaissotamme nähdessään

ei huudahda, että tämä maailma on mullin mallin ja että tuomiopäivä

on kintereillämme, ajattelematta, että paljon pahempaakin on nähty ja

että kymmenillä tuhansilla tahoilla maailmaa samaan aikaan edelleen

pidetään hyviä päiviä; minä puolestani, katsoen sen esteettömyyteen

ja rankaisemattomuuteen, kummastelen, että se on niinkin lievää ja

laimeata. Kenen päälle sataa rakeita, se luulee koko pallonpuoliskon

olevan myrskyn ja rajuilman kourissa; ja sanoihan entinen savoyilainen,

että jos Ranskan kuningas houkka olisi osannut oikein olla oman onnensa

seppä, niin hän olisi mies pääsemään hänen herttuansa hovimestariksi;

hän ei voinut kuvailla mielessään mitään ylhäisempää arvoa kuin hänen

herransa. Huomaamattamme olemme kaikki samassa harhaluulossa, josta

on suuret seuraukset ja paljon haittaa. Mutta ken luopi silmäinsä

eteen ikäänkuin tauluun tuon luontoäitimme suuren kuvan hänen täydessä

majesteettiudessaan, ken lukee hänen kasvoiltaan niin yleisen ja

pysyväisen moninaisuuden, ken huomaa siinä itsensä, eikä vain itsensä,

vaan kokonaisen kuningaskunnan, ikäänkuin hyvin hienon piirtimen

vetämänä viivana, se yksin arvostelee kaikkea olevaista sen oikean

suuruuden mukaisesti.

Tämä suuri maailma, jonka eräät vielä katsovat yhdessä useampien

samanlaisten kanssa kuuluvan lajina yhteen luokkaan, on se peili, josta

meidän tulee katsoa itseämme, oppiaksemme tuntemaan itsemme oikealta

kannalta. Lyhyesti: tahdon, että se on oleva oppilaani kirjana.

Niin monet luonnonlaadut, uskonlahkot, katsantokannat, mielipiteet,

lait ja tavat opettavat meitä arvostelemaan terveesti omiamme ja

opettavat ymmärrystämme huomaamaan puutteellisuutensa ja luonnollisen

heikkoutensa, eikä se ole mikään vähäarvoinen opetus; niin monet

valtiolliset mullistukset ja kansojen onnenvaiheet neuvovat meitä

olemaan tekemättä suurta ihmettä omastamme; niin monet nimet, niin

monet unhoon vaipuneet voitot ja valloitukset tekevät naurettavaksi

toivon ikuistuttaa nimemme ottamalla vangiksi kymmenen ratsastavaa

pyssymiestä ja valtaamalla linnoituspahasen, joka ei ole tunnettu

muusta kuin valtauksestaan; niin monen ulkomaisen riemusaaton kopeus ja

ylpeys, niin monen hovin ja mahdin pöyhkeä majesteettius vahvistaa ja

lujittaa näköämme kestämään omiemme loistoa silmiämme räpäyttämättä:

niin monet miljoonat ennen meitä haudatut ihmiset rohkaisevat meitä

pelkäämättä liittymään niin hyvään seuraan; ja niin edespäin. Meidän

elämämme, sanoi Pythagoras, muistuttaa Olympisten kisojen suurta

ja lukuisaa väenkokousta: toiset siellä harjoittavat ruumistaan,

voittaakseen siten kisojen tuottaman kunnian; toiset vievät sinne

tavaroita kaupaksi, ansaitakseen; on niitä, eivätkä he ole pahimmat

joukossa, jotka eivät siellä tavoittele muuta hyötyä kuin saada

katsella, miten ja miksi mitäkin tehdään, ja olla näkemässä toisten

ihmisten elämää, arvostellakseen ja mukauttaakseen sen mukaan omansa.

Esimerkkeihin voidaan sopivasti liittää kaikki filosofian

hyödyllisimmät opetukset, jolla tulee koetella ihmisten tekoja ja jonka

tulee olla niiden ojennusnuorana. Sanottakoon hänelle,

_quid fas optare, quid asper

utile nummus habet; patria? carisque propinquis

quantum elargir deceat, quem te Deus esse

jussit, et humana qua parte locatus es in re,

quid sumus, aut quidnam victuri gignimur_;[54]

mitä on tietäminen ja tietämättömyys; mikä tulee olla opiskelun

tarkoitusperä; mitä on urheus, itsensä hillitseminen ja

oikeudenmukaisuus; mikä on eroitus kunnianhimon ja saituuden, orjuuden

ja alamaisuuden, mielivallan ja vapauden välillä; mistä merkeistä

tunnetaan tosi ja luja tyytyväisyys; missä määrin tulee pelätä

kuolemaa, tuskaa ja häpeää;

_et quo quemque modo fugiatque feratque laborem_;[55]

mitkä ne pontimet ovat, jotka panevat meidät liikkeelle, ja mikä

meille antaa niin paljon erilaisia virikkeitä: sillä minusta

näyttää, että ensimmäisinä niistä opetuksista, jotka pitää saada

imeytymään hänen mieleensä, tulee olla niiden, jotka määräävästi

vaikuttavat hänen luonteeseensa ja ajatustapaansa, jotka opettavat

hänet tuntemaan itsensä ja oikein kuolemaan ja oikein elämään.

Alkakaamme sillä vapaista tieteistä, joka tekee meidät vapaiksi:

kaikki ne tosin jollakin tavoin tietopuolisesti ja käytännöllisesti

palvelevat elämäämme, kuten kaikki muukin tavallaan sitä palvelee;

mutta valitkaamme se, joka palvelee sitä suoranaisesti ja ikäänkuin

viran puolesta. Jos ymmärtäisimme supistaa elämämme toimet oikeihin ja

luonnollisiin rajoihinsa, niin huomaisimme, että suurimmasta osasta

käytännössä olevia tieteitä ei ole meidän käytettäviksemme, ja että

niissäkin, jotka ovat meitä varten, on sangen hyödyttömiä aloja ja

syvyyksiä, ja että tekisimme oikeammin, jos jättäisimme ne sikseen

ja Sokrateen opetuksen mukaan lopettaisimme oppimäärämme näissäkin

tieteissä siihen, mistä ei ole hyötyä.

_Sapere aude,

incipe: vivendi recte qui prorogat horam,

rusticus exspectat, dum defluat amnis; at ille

labitur et labetur in omne volubilis aevum_.[56]