(I, 19)
Meidän elämänjuoksumme päätekohtana on kuolema: se on meidän
välttämätön silmämäärämme. Jos se meitä peloittaa, niin miten on
silloin mahdollista astua askeltakaan eteenpäin ilman kuumeentapaista
levottomuutta? Tavalliset ihmiset etsivät apua siitä, etteivät sitä
ajattele; mutta mikä elukkamainen typeryys saattaa heidät niin
törkeästi sokaista? Varmaankin ohjaa aasiansa hännästä se,
_qui capite ipse suo instituit vestigia retro_.[10]
Eipä kumma, että hän niin usein joutuu satimeen. Noita ihmisiä
peloittaa jo pelkkä kuoleman mainitseminenkin, ja useimmat heistä
ristivät sen sanan johdosta itsensä, niinkuin paholaisen nimen
kuullessaan. Ja koska se mainitaan testamenteissa, niin älkää
luulkokaan, että he ryhtyvät niitä laatimaan, ellei lääkäri ole
antanut heille viimeistä tuomiota: ja Jumala tietää, millä hyvällä
ymmärryksellä he silloin, tuskan ja pelon keskellä, keittävät ne
kokoon. Koska tuo sana karahti liian kovalta roomalaisten korvissa ja
tuntui heistä tuhoatietävältä, niin he olivat oppineet lieventämään
tahi miedontamaan sen vaikutusta kiertävin sanantavoin; sen sijaan että
sanoisivat: Hän on kuollut, he sanovat: "Hän on lakannut elämästä, hän
on elänyt"; kunhan vain mainitaan elämä, vaikkapa vain päättynytkin,
niin he tyytyvät. Siitä me olemme lainanneet sanantapamme: _se ja se
vainaja_. Luullaanko ehkä, että, kuten sanotaan, ken voittaa aikaa,
kenties pääsee maksamasta.
Minä synnyin kello yhdentoista ja kahdentoista välillä päivällä
viimeisenä päivänä helmikuuta vuonna 1533 nykyisen ajanlaskumme
mukaan, jossa vuosi alkaa tammikuulla. Vain juuri pari viikkoa sitten
täytin kolmekymmentäyhdeksän vuotta; minun täytyy vielä saada elää
ainakin yhtä kauan. Kiusata sillaikaa itseään niin kaukaista asiaa
ajattelemalla, sehän olisi hulluutta. -- Mutta mitä? Nuoret ja
vanhat päättävät päivänsä samalla mielellä; jokainen poistuu elämästä
ikäänkuin vasta juuri olisi päässyt sen alkuun; ei ole niin ikäloppua
ihmistä, joka, niin kauan kuin näkee Methusalemin olleen häntä
iäkkäämmän, ei luulisi luittensa vielä kestävän pariakymmentä vuotta.
Sitäpaitsi, sinä houkka parka, kuka on sinulle laskenut elonpäiviesi
määrän? Sinä luotat lääkärien laskuihin; katso toki enemmän
todellisuutta ja kokemusta. Maailman tavalliseen menoon verraten olet
jo kauan saanut elää vain erikoisesta suosiosta. Olet elänyt yli
tavallisen määrän; ja huomataksesi, että niin on, laske, kuinka paljon
enemmän on tuttaviesi joukossa niitä, jotka ovat kuolleet ennen sinun
ikääsi kuin niitä, jotka ovat sen saavuttaneet; ja teeppä luettelo
niistäkin, jotka ovat aateloineet elämänsä maineella, niin panen vetoa,
että useammat ovat kuolleet ennen kolmenkymmenenviiden vuoden ikää kuin
sen saavutettuaan. Varsin järkevää ja hurskasta on ottaa esimerkkiä
itse Jeesuksen Kristuksen ihmisvaelluksesta; hänhän päätti päivänsä
kolmenkymmenenkolmen vuoden ikäisenä. Suurin ihminen, joka oli vain
ihminen, Aleksanteri, kuoli myöskin siinä iässä. Kuinka monin tavoin
kuolema voikaan meidät yllättää?...
Nämä niin lukuisat ja tavalliset esimerkit silmäimme edessä, kuinka on
mahdollista, että saattaa torjua luotaan kuoleman ajatuksen, ja ettei
se näytä pitelevän meitä joka hetki niskasta kiinni? -- "Mitäpä siitä",
sanotte kai minulle, "kuinka se tapahtuu, kunhan vain ei vaivaa sillä
itseään?" -- Olen samaa mieltä, ja millä keinoin voineekin turvata
itsensä iskuilta, vaikkapa vasikan vuotaan kääriytymällä, niin en ole
se mies, joka sitä arastelisin; sillä en muuta pyydä kuin saada elää
rauhassa, ja parhaan menettelytavan, minkä voin sitä varten keksiä, sen
valitsen, olkoon se muutoin niin vähän kunniakas ja mallikelpoinen kuin
onkin:
_Praetulerim ... delirus inersque videri
dum mea delectent mala me, vel denique fallant,
quam sapere et ringi_.[11]
Mutta mieletöntä on luulla sen keinon vievän perille. He tulevat ja
menevät, hyppivät ja tanssivat; kuolemasta ei mitään tietoa. Sitä
myöten on kaikki hyvin; mutta toiselta puolen, kun se kohtaa heitä
tahi heidän vaimojaan, lapsiaan ja ystäviään, yllättäen heidät
äkkiarvaamatta ja suojattomina, mitkä sieluntuskat, mitkä valitukset,
mikä raivo ja epätoivo painaa heidät maahan? Oletteko koskaan
nähnyt mitään niin masentunutta, niin muuttunutta, niin nolattua?
Asiasta täytyy pitää huoli paremmin ajoissa, ja moinen elukkamainen
välinpitämättömyys, jos se voisikin mahtua järkimiehen päähän, mitä
pidän kerrassaan mahdottomana, käy meille liian kalliiksi. Jos se olisi
vihollinen, jonka voi välttää, niin neuvoisin lainaamaan pelkuruudelta
aseet; mutta koska se ei ole vältettävissä, koska se saavuttaa teidät
paetessanne ja pelkurina yhtä hyvin kuin miehevänä miehenäkin,
_nempe et fugacem persequitur virum,
nec parcit imbellis juventae
poplitibus timidoque tergo_,[12]
ja koska ei karaistuinkaan panssari teitä suojaa,
_ille licet ferro cautus se condat et azte,
mors tamen inclusum protrahet inde caput_,[13]
niin oppikaamme pitämään sille puoliamme ja taistelemaan sitä vastaan;
ja riistääksemme siltä aluksi sen suurimman edun meihin nähden,
menetelkäämme aivan päinvastoin kuin tavallisesti tehdään: riistäkäämme
siltä sen outous, perehtykäämme siihen, tottukaamme siihen; älköön olko
mikään niin usein ajatuksissamme kuin kuolema; joka hetki kuvailkaamme
sitä mielessämme, kaikissa muodoissa; hevosen kompastuessa, kattotiilin
pudotessa, pienimmänkin neulanpiston johdosta toistakaamme äkkiä: "No
niin, jokohan se olisi itse kuolema?" ja sitten terästäytykäämme ja
karaiskaamme luontomme. Keskellä juhlia ja iloa kaikukoon meissä aina
tuo kohtalomme muistelon loppusävel, älkäämme antako nautinnon niin
kovin temmata meitä mukaansa, ettemme joskus palauttaisi muistiimme,
kuinka monin tavoin tämä hilpeytemme on alttiina kuolemalle,
kuinka monin keinoin se uhkaa kaapata sen kynsiinsä. Niin tekivät
egyptiläiset, he kun keskellä kemujaan ja upeimpia pitojaan tuottivat
paikalle ihmisen luurangon vihjaukseksi juhlavieraille.
_Omnem crede diem tibi diluxisse supremum:
grata superveniet, quae non sperabitur, hora_.[14]
Emme tiedä, missä kuolema meitä odottaa; odottakaamme sitä kaikkialla.
Valmistautuminen kuolemaan on valmistautumista vapauteen; ken on
oppinut kuolemaan, se on vieraantunut olemasta orjana; ei ole mitään
onnettomuutta elämässä sille, joka on oikein käsittänyt, että hengen
menettäminen ei ole onnettomuus. Jos osaamme kuolla, niin vapautamme
itsemme kaikesta vallan ja pakon alaisuudesta. Paulus Aemilius vastasi
sille, jonka tuo surkuteltava Makedonian kuningas,[15] hänen vankinsa,
lähetti hänen luokseen pyytämään, ettei hän kuljettaisi kuningasta
riemusaatossaan: "Pyytäköön hän sitä itseltään."
Itse asiassa on kaikilla aloilla vaikea teennäisesti ja uutteruuden
avulla paljonkaan edistyä, ellei luonto anna hiukan apuansa.
Luonnostani en ole synkkämielinen, mutta kyllä haaveksivainen; alun
alkaen ei ole mikään ajatuksiani niin askarruttanut kuin kuoleman
kuvittelut, eipä edes vallattomimmallakaan ikäkaudellani,
_jucundum quum aetas florida ver ageret_.[16]
Naisten seurassa ja kesken leikkien ... ajattelin erästä henkilöä,
jonka edellisinä päivinä oli yllättänyt kuumetauti, ja hänen
kuolemaansa, joka hänet kohtasi hänen sellaisesta juhlasta lähtiessään
ja ajatellessaan vain vapautta, rakkautta ja hyviä päiviä, niinkuin
tein minäkin; ajattelin, että sama saattoi olla minullakin edessä:
_Jam fuerit nec post unquam revocare licebit_.[17]
Tuo ajatus ei vetänyt otsaani rypyille enempää kuin mikään muukaan.
Mahdotonta on olla ensi aluksi tuntematta pistoksia tuollaisista
ajatuksista; mutta kun niitä käsittelee ja palauttelee mieleensä,
niin ajan oloon niihin epäilemättä kotiutuu; muutoin minä puolestani
olisin alituisessa pelossa ja vimmassa; sillä ei koskaan ole kukaan
ihminen vähemmin luottanut elämäänsä eikä vähemmin välittänyt sen
jatkumisesta. Sangen vankka ja harvoin häiriytynyt terveys, jota tähän
saakka olen nauttinut, ei houkuttele minua toivomaan sen pitenemistä,
eivätkä taudit saa minua pelkäämään sen lyhenemistä; joka hetki tuntuu
minusta kuin lähtisin siitä, ja lakkaamatta toistan itsekseni: "Kaikki,
mikä voi tapahtua jonakin muuna päivänä, voi tapahtua tänään." Itse
asiassa uhkat ja vaarat vievät meitä vain vähän tahi eivät ollenkaan
lähemmäksi loppuamme; ja jos ajattelemme, kuinka monta miljoonaa niitä
on kintereillämme muita, paitsi tuota yhtä, joka näyttää uhkaavan
meitä eniten, niin huomaamme, että terveinä ja kuumetautisina, merellä
ja kodeissamme, taistelussa ja rauhassa olemme sitä yhtä lähellä:
_Nemo altero fragilior est; nemo in crastinum sui certior_.[18] Mitä
minun on tehtävä ennen kuolemaani, sen suorittamiseen näyttää minusta
kaikki aika lyhyeltä, vaikkapa se veisi vain tunninkin. Eräs henkilö,
joka tässä eräänä päivänä selaili muistikirjaani, löysi huomautuksen
jostakin, mitä tahdoin tehtäväksi kuolemani jälkeen; kerroin hänelle
niinkuin asia oli, että vaikka olin ollut vain lieuen päässä kotoani,
terveenä ja pirteänä, olin kiiruhtanut kirjoittamaan sen siihen, koska
en ollut varma siitä, että pääsisin hengissä kotiin asti...
Meidän uskonnollamme ei ole ollut vakavampaa inhimillistä perustaa
kuin elämän halveksiminen. Ei ainoastaan järjen ääni kehoita meitä
siihen: sillä miksi pelkäisimme jonkin sellaisen menettämistä, jota,
sen menetettyämme, emme voi kaivata? vaan myöskin, koska kerran kuolema
niin monin tavoin meitä uhkaa, eikö ole pahempi pelätä niitä kaikkia
kuin kestää niistä yksi? Mitä sillä on väliä, milloin se tapahtuu,
koska se kerran ei ole vältettävissä? Sille, joka sanoi Sokrateelle:
"Kolmekymmentä tyrannia on tuominnut sinut kuolemaan", vastasi tämä:
"Ja luonto heidät." Kuinka typerää on tuskitella siirtymistä vapauteen
kaikesta tuskasta? Samoin kuin syntymämme meille aiheutti kaiken
muun syntymisen, samoin vaikuttaa kuolemamme kaiken muun kuolemisen.
Senvuoksi on yhtä typerää itkeä sitä, että sadan vuoden päästä emme
enää elä, kuin sitä, ettemme eläneet sata vuotta sitten. Kuolema on
toisen elämän alku; samoin itkimme, samoin surimme astumistamme tähän
elämään, samoin heitimme entisen verhomme siihen astuessamme. Ei
mikään voi olla raskasta, mikä on vain kerran. Onko syytä niin kauan
aikaa pelätä jotakin niin lyhytaikaista? Pitkän elinajan ja lyhyen
elinajan tekee kuolema aivan yhdeksi: sillä pituutta ja lyhyyttä
ei ole siinä, mikä ei enää ole olemassa. Aristoteles kertoo, että
Hypanis-virran rannoilla on pieniä eläimiä, jotka elävät vain yhden
päivän: ne, jotka kuolevat kello 8 aamulla, kuolevat nuoruudessaan; ne,
jotka kuolevat kello 5 illalla, kuolevat vanhuutensa raihnaudessa. Kuka
meistä ei naura pilkallisesti nähdessään pidettävän lukua onnesta tahi
onnettomuudesta tuona ajanhetkenä? Meidän elinaikamme pitemmyys ja
lyhyemmyys, jos sitä vertaamme ijankaikkisuuteen tahi edes vuorten,
jokien, tähtien, puiden ja vieläpä erästen eläintenkin elinaikaan, on
yhtä naurettava. Mutta luonto pakoittaa meidät siihen: 'Poistukaa',
sanoo se, 'tästä maailmasta, niinkuin olette siihen tulleet. Sama matka,
jonka teitte kuolemasta elämään, intohimottomasti ja pelotta,
tehkää se takaisin elämästä kuolemaan. Teidän kuolemanne on osa
maailmanjärjestystä, se on osa maailman elämää.
_Inter se mortales mutua vivunt,
et quasi cursores vitai lampada tradunt_.[19]
Pitääkö minun teidän tähtenne muuttaa tuo kaunis olojen rakenne?
Kuolema se on teidän luomisenne ehto, se on osa teistä; te koetatte
paeta omaa itseänne. Se olemuksenne, jota nautitte, on yhtä osallinen
kuolemaan kuin elämään. Ensimmäinen syntymänne päivä vie teidät
kuolemaan, niinkuin elämäänkin.
_Prima, qua vitam dedit, hora, carpsit.[20]
Nascentes morimur, finisque ab origine pendet_.[21]
Kaiken sen ajan, minkä elätte, sen riistätte elämältä; se tapahtuu
sen kustannuksella. Elämänne alituinen työ on kuoleman rakentamista.
Te olette kuolemassa, ollessanne elämässä; sillä te olette kuoleman
jäljessä, kun ette enää ole elossa. Tahi, jos niin mieluummin tahdotte,
elettyänne olette kuollut, mutta eläessänne olette kuoleva; ja kuolema
koskee paljoa kovemmin, kipeämmin ja oleellisemmin kuolevaa kuin
kuollutta. Jos olette käyttäneet elämää hyödyksenne, niin olette
nauttineet sitä kylliksi; lähtekää siitä tyytyväisenä.
_Cur non ut plenus vitae conviva recedis_?[22]
Jos ette ole osanneet sitä käyttää, niin mitäpä siitä, että olette sen
menettäneet? Mitä varten sitä enää haluatte?
_Cur amplius addere quaeris
rursum quod pereat male, et ingratum occidat omne_?[23]
Elämä ei ole itsessään hyvä eikä paha: se on hyvän ja pahan paikka, sen
mukaan kuin ne siihen sijoitatte. Ja jos olette eläneet yhden päivän,
niin olette nähneet kaikki; yksi päivä on samanlainen kuin kaikki
päivät. Ei ole mitään muuta päivänvaloa eikä muuta yötä. Tämä aurinko,
tämä kuu, nämä tähdet, tämä maailmanrakenne on sama, jota esi-isännekin
ovat käyttäneet hyväkseen, ja joka on ylläpitävä kaukaisinten
jälkeläistennekin elämää.
_Non alium videre patres aliumve nepotes adspicient_.[24]
Ja pahimmassa tapauksessa; näytelmäni kaikki toisiaan seuraavat ja
vaihtelevat näytökset suoritetaan loppuun yhdessä vuodessa. Jos olette
tarkanneet neljän vuodenaikani menoa, niin ne käsittävät maailman
lapsuuden, nuoruuden, miehuuden ja vanhuuden. Se on näytellyt osansa;
se ei tiedä muuta temppua kuin aloittaa alusta taas; se on aina oleva
samaa.
_Versamur ibidem atque insumus usque_.[25]
_Atque in se sua per vestigia volvitur annus_.[26]
En aio valmistaa teille muita uusia ajanvietteitä:
_Nam tibi praeterea quod machiner, inveniamque,
quod placeat, nihil est: eadem sunt omnia semper_.[27]
Tehkää tilaa toisille, niinkuin toiset ovat tehneet teille.
Tasapuolisuus on oikeudenmukaisuuden ensimmäinen ehto. Kuka voi
valittaa olevansa mukaan luettuna siinä, missä kaikki ovat mukaan
luettuina? Ja vaikka elätte, niin ette sillä mitenkään saa vähennetyksi
sitä aikaa, joka teidän on oltava kuolleena: siitä ei ole apua; saatte
olla tuossa pelkäämässänne tilassa yhtä kauan kuin jos olisitte
kuolleet rintalapsina:
_Licet, quot vis, vivendo vincere saecla,
mors aeterna tamen nihilominus illa manebit_.[28]
Ja saatanhan teidät tilaan, jossa ette tunne mitään tyytymättömyyttä:
_In vera nescis nullum fore morte alium te,
qui possit vivus tibi te lugere peremptum,
stansque jacentem_?[29]
ettekä kaipaa elämää, jota nyt niin kovin surette;
_nec sibi enim quisquam tum se vitamque requirit,
nec desiderium nostri nos afficit ullum_.[30]
Kuolema on vähemmin pelättävä kuin ei mitään, jos olisi jotakin
vähempää kuin ei mitään.
_Multo ... mortem minus ad nos esse putandum,
si minus esse potest quam quod nihil esse videmus_.[31]
Se ei koske teitä kuolleena eikä elävänä: elävänä ei, koska olette
olemassa, kuolleena ei, koska ette enää ole olemassa. Sitäpaitsi ei
kukaan kuole ennen aikaansa: se aika, jonka jätätte jälkeenne, ei ollut
teidän omaanne enempää kuin se, joka on kulunut ennen syntymäänne, eikä
teitä koske sen enempää.
_Respice enim quam nil ad nos anteacta vetustas
Temporis aeterni fuerit_.[32]
Missä elämänne loppuneekin, siinä se on kaikki. Elämän hyödyllisyys ei
ole sen pituudessa, vaan sen käyttämisessä; monikin on elänyt kauan,
joka on elänyt vähän aikaa. Pitäkää se mielessänne vielä eläessänne:
teidän tahdostanne, ei vuosien lukumäärästä, riippuu, oletteko kylliksi
eläneet. Ettekö luulleet koskaan saapuvanne sinne, minne lakkaamatta
olitte kulkemassa? Kuitenkaan ei ole sitä tietä, joka ei kerran
loppuisi. Ja jos seura voi teitä lohduttaa, niin eikö maailma mene
samaa menoa kuin tekin?
_Omnia te, vita perfuncta, sequentur_.[33]
Eikö kaikki ole mukana samassa liikkeessä, jossa tekin? Onko mitään,
mikä ei vanhenisi samalla kuin tekin? Tuhannet ihmiset, eläimet ja muut
luontokappaleet kuolevat samalla hetkellä kuin tekin.
_Nam nox nulla diem, neque noctem auvora secuta est,
qui non audierit mixtos vagitibus aegris
ploratus, mortis comites et funeris atri_.[34]
Miksi sitä arastelette, kun kerran ette voi siitä peräytyä? Olette
nähneet kyllin monta niitä, joille kuoleminen on ollut hyväksi, he
kun siten ovat välttäneet suuria kärsimyksiä; mutta oletteko nähneet
ketään, jolle se olisi ollut pahaksi? Onhan kovin yksinkertaista
paheksia seikkaa, jota ette ole kokeneet, ette itsessänne ettekä
muissa. Miksi olet tyytymätön minuun ja kohtaloosi? Teemmekö sinulle
vääryyttä? Onko sinun hallittava meitä vai meidän sinua? Vaikka ikäsi
ei olekaan päässyt täyteen määrään, niin elinaikasi on. Pieni ihminen
on kokonainen ihminen niinkuin suurikin. Ei ihmisiä eikä heidän
elinpäiviään mitata kyynärämitalla. Ajatelkaahan todenteolla, kuinka
paljon vähemmin siedettävä ja kuinka paljon tukalampi olisi ihmiselle
ainainen elämä kuin se, jonka minä hänelle olen suonut. Jos teillä
ei olisi kuolemaa, niin te kiroaisitte minua lakkaamatta siitä, että
olin teiltä sen riistänyt. Olen tahallani sekoittanut siihen jonkin
verran katkeruutta, estääkseni teitä, huomatessanne sen mukavaksi
käyttää, tavoittelemasta sitä liian ahnaasti ja maltittomasti.
Saadakseni teidät pysymään sillä kohtuullisuuden kannalla, jota
teiltä vaadin, ettette karta elämää ettekä kammoksu kuolemaa, olen
sovitellut kummankin keskinkertaisen makeaksi ja katkeraksi. Minä
opetin Thaleelle, ensimmäiselle viisaistanne, että eläminen ja
kuoleminen oli yhdentekevää: senpätähden hän sille, joka kysyi häneltä,
miksikä hän ei kuollut, vastasi sangen viisaasti: _senvuoksi, että se
on yhdentekevää_. Vesi, maa, ilma ja tuli ynnä muut tämän rakenteeni
osat eivät ole enemmän elämäsi kuin kuolemasi välineitä. Miksi pelkäät
viimeistä päivääsi? Se ei vaikuta kuolemaasi enempää kuin muutkaan:
viimeinen askel ei vaikuta väsymystä, se päästää sen valtaan. Jokainen
päivä kulkee kohti kuolemaa; viimeinen saapuu perille.'
Kas siinä luontoäitimme hyvät huomautukset.
Mutta nyt olen usein miettinyt sitä, mistä johtuu, että sodissa
kuoleman kasvot, olkoonpa että näemme ne itsessämme tahi muissa,
ovat verrattoman paljon vähemmän peloittavat kuin kodeissamme
(muutoinhan armeija olisi pelkkiä lääkäreitä ja itkusuita), ja että,
vaikka se on aina sama, maalaisilla ja halpasäätyisillä ihmisillä
kuitenkin on siihen paljon enemmän uskallusta kuin muilla. Luulen
itse asiassa, että nuo peloittavat elkeet ja laitteet, joilla me sen
ympäröimme, peloittavat meitä enemmän kuin se itse: aivan muuttunut
elämän meno; äitien, vaimojen ja lasten valitushuudot; hämmästyneitä
ja tyrmistyneitä ihmisiä käymässä luonamme; paljon kalpeita ja
itkettyneitä palvelijoita ympärillämme; päivänvalosta suljettu huone,
vahakynttilöitä palamassa, vuoteemme ääressä lääkäreitä ja saarnaajia;
lyhyesti: kaikki ympärillämme kaameata ja peloittavaa; johan olemme
kuin käärinliinoissa ja haudassa. Lapset pelkäävät ystäviänsäkin,
nähdessään heidät naamioituina; samoin teemme mekin. Täytyy riisua
naamari asioilta niinkuin henkilöiltäkin: kun se on riisuttu, emme
löydä sen alta muuta kuin sen saman kuoleman, johon eräs palvelija tahi
yksinkertainen kamarineitsyt hiljattain meni pelkäämättä. Onnellinen se
kuolema, joka ei anna aikaa tuollaisten menojen valmisteluun.
5
TOTTUMUKSEN VOIMASTA JA MIKSI EI SAISI LIIAN HELPOSTI MUUTTAA
HYVÄKSYTTYÄ LAKIA
(I, 22)
Tottumuksen voiman näyttää minusta sangen hyvin käsittäneen se,
joka ensimmäisenä keksi tuon tarinan, että eräälle maalaisvaimolle,
joka oli tottunut hyväilemään ja kanniskelemaan sylissään vasikkaa
sen syntymähetkestä saakka ja yhä edelleen sitä jatkoi, tämä tuli
sellaiseksi tavaksi, että vaikka vasikka jo oli suuri härkä, hän yhä
vain sitä kantoi. Sillä tottumus on todellakin voimakas ja ovela
koulumestari. Vähitellen, salavihkaa se laskee valtansa meissä lujalle
pohjalle; mutta kun se, noin hiljalleen ja vaatimattomasti aljettuaan,
on ajan oloon sen vakaannuttanut ja juurruttanut, näyttää se meille
piankin tuimaa ja tyrannimaista naamaa, jota vastaan meidän ei enää
ole lupa nostaa edes silmiämmekään. Näemme sen joka hetki pakottavan
luonnon säännötkin taipumaan: _Usus efficacissimus rerum omnium
magister_...[35]
Minusta näyttää, että suurimmat paheemme pääsevät alkuunsa jo
hennoimmassa lapsuudessamme, ja että tärkein osa kasvatustamme on
jätetty imettäjäin käsiin. Äitejä hauskuttaa nähdä lapsen vääntävän
kananpojalta niskat nurin ja vallattomuudessaan mukiloivan koiraa ja
kissaa; ja monikin isä on niin typerä, että pitää hyvänä urheuden
enteenä sitä, kun näkee poikansa herjaten antavan nyrkiniskuja
talonpojalle tahi palvelijalle, joka ei puolusta itseään, ja
näppäryytenä sitä, kun näkee hänen jollakin ilkeällä vilpillä ja
kepposella ovelasti petkuttavan toveriaan. Siinä ovat kuitenkin
julmuuden, tyrannimaisuuden ja kavaluuden oikeat siemenet ja juuret. Ne
itävät siellä ja kasvavat sitten ripeästi ja rehoittavat voimakkaasti
tottumuksen vaalimina. Ja sangen vaarallinen kasvatusmenetelmä on
puolustella noita häijyjä taipumuksia iän hentoudella ja asian
vähäpätöisyydellä: ensiksikin siinä puhuu luonto, jonka ääni silloin
on puhtaampi ja teeskentelemättömämpi, kun se on hennompi ja uudempi;
toiseksi pettämisen rumuus ei riipu eroituksesta kultarahojen ja
nuppineulojen välillä, se riippuu siitä itsestään. Ymmärtääkseni on
paljon oikeampaa päätellä näin: "Miksei hän pettäisi kultarahoissa,
koska hän kerran pettää nuppineuloissa?" kuin kuten tavallisesti
päätellään: "Asiahan koskee vain nuppineuloja; hän varoisi niin
tekemästä, jos se koskisi kultarahoja." Tulee huolellisesti opettaa
lapset vihaamaan paheita niiden oman luonnon vuoksi, tulee opettaa
heille niiden luonnollinen rumuus, jotta he eivät välttäisi niitä
vain teoissaan, vaan varsinkin sydämissään, niin että niiden pelkkä
ajatuskin on heille inhoittava, minkä naamarin alla ne piillevätkin.
* * * * *
Omantunnon lait, joiden me sanomme syntyvän luonnosta, syntyvät
tottumuksesta; kun kukin sisimmässään kunnioittaa ympäristössään
hyväksyttyjä ja omaksuttuja mielipiteitä ja tapoja, niin hän ei voi
niistä vapautua tunnonvaivoitta eikä niitä noudattaa hyväksymättä
menettelyään. Kun kreetalaiset muinoin tahtoivat kirota jotakuta, niin
he rukoilivat jumalia totuttamaan hänet johonkin pahaan tapaan. Mutta
sen mahdin päävaikutus on, että se vangitsee ja valtaa meidät siihen
määrään, että meidän tuskin on mahdollista irtautua sen kynsistä ja
syventyä itseemme, pohtiaksemme ja arvostellaksemme sen määräyksiä.
Kun me itse asiassa imemme ne itseemme äitimme maidon mukana, ja kun
maailma esiintyy meille sellaisena ensi näkemästämme asti, niin meistä
tuntuu, että synnynnäinen kohtalomme on elää ja toimia juuri niin; ja
yleiset ajatustavat, joiden näemme olevan arvossa ympäristössämme ja
jotka ovat juurtuneet sieluumme isiemme siemenestä, tuntuvat meistä
kaikkialla vallitsevilta ja luonnollisilta: ja siitä sitten johtuu,
että mikä on totutusta tavallisuudesta poikkeavaa, sen luullaan olevan
järjenkin tolalta poikkeavaa: jumala tietää kuinka mielettömästi
useimmiten!...
Ken tahtoo päästä riippumattomaksi tästä tavan ankarasta
ennakkotuomiosta, se tapaa monenmoista ehdottoman varmalla päätöksellä
hyväksyttyä, joka ei perustu muuhun kuin siihen liittyvän tavan
harmaaseen partaan ja vanhuudenryppyihin: mutta poistettuaan
tuon naamarin, perustaen asiat totuuteen ja järkeen, hän tuntee
ajatustapansa ikäänkuin kokonaan mullistuneen ja kuitenkin asettuneen
paljon varmemmalle pohjalle. Kysyn häneltä silloin esimerkiksi, mikä
saattaa olla eriskummaisempaa kuin nähdä kansan olevan pakoitetun
noudattamaan lakeja, joita se ei koskaan ole ymmärtänyt, olevan sidotun
kaikissa yksityisissä asioissaan, avioliitoissaan, lahjoituksissaan,
testamenteissaan, myynneissään ja ostoissaan sääntöihin, joita se
ei voi tuntea, ne kun eivät ole kirjoitetut eivätkä julkaistut sen
kielellä, ja joiden selittäminen ja käyttö sen pakostakin täytyy maksaa
rahalla...
Onko mitään hurjempaa kuin nähdä kansa, jonka keskuudessa tuomarin
toimi lakivoimaisen tavan nojalla on myytävissä ja tuomiot
maksetaan käteisellä, ja oikeus laillisesti kielletään siltä,
jolla ei ole millä sen maksaisi? Ja tämä kauppatavara on niin
suuressa arvossa, että valtiossa syntyy neljäs sääty ihmisistä,
jotka ajavat oikeusasioita, kolmen entisen: papiston, aatelissäädyn
ja kansan lisäksi; ja tämä sääty, jonka hoidettavina ovat lait,
ja jolla on ylin valta ihmisten omaisuuksiin ja henkiin nähden,
on aatelistosta erillinen yhdyskunta; tästä taas johtuu, että on
olemassa kaksinaiset lait, kunnian ja oikeuden, jotka monissa asioissa
ovat hyvin vastakkaiset; että edelliset yhtä ankarasti tuomitsevat
ojennuksen suvaitsemisen kuin jälkimmäiset ojennuksen kostamisen;
että sotilaallisen velvollisuuskäsityksen mukaan se menettää kunnian
ja aateluuden, joka jättää kostamatta kärsimänsä loukkauksen, ja
siviilipiirien velvollisuuskäsityksen mukaan se, joka sen kostaa,
joutuu hengenrangaistuksen alaiseksi; ken vetoaa lakeihin, saadaksensa
hyvitystä loukatulle kunniallensa, se häpäisee itsensä, ja ken ei
vetoa niihin, sitä lait siitä rankaisevat ja kurittavat; ja näistä
kahdesta niin erilaisesta säädystä, jotka kuitenkin riippuvat samasta
päämiehestä, edellisellä on rauha, jälkimmäisellä sota toimenaan,
edellisellä rahanansio, jälkimmäisellä kunnia, edellisellä tiedot,
jälkimmäisellä hyve, edellisellä sana, jälkimmäisellä toimi,
edellisellä oikeus, jälkimmäisellä urheus, edellisellä järki,
jälkimmäisellä voima, edellisellä pitkä viitta, jälkimmäisellä lyhyt
osanaan...
Tällaiset mietteet eivät kuitenkaan saa houkutelluksi ymmärtäväistä
miestä noudattamasta yleistä tapaa; niinpä minusta päinvastoin
näyttää, että kaikki poikkeavat ja erikoiset käytöstavat johtuvat
pikemmin houkkamaisuudesta tahi kunnianhimoisesta teeskentelystä kuin
tosijärkevyydestä, ja että viisaan tulee sisäisesti irroittaa sielunsa
enemmistön painostuksesta ja pitää se vapaana ja kykenevänä vapaasti
arvostelemaan asioita, mutta ulospäin kokonaan noudattaa hyväksyttyjä
käytöstapoja ja muotoja. Yhteiskunnalla ei ole mitään tekemistä
meidän ajatustemme kanssa, mutta kaikki muu, kuten tekomme, työmme,
omaisuutemme ja henkemme, ne tulee antaa ja uhrata sen palvelukseen ja
yleisten mielipiteiden alaisiksi: niinkuin tuo hyvä ja suuri Sokrates
kieltäytyi pelastamasta henkeään olemalla tottelematta tuomaria,
vieläpä sangen väärää ja kohtuutonta tuomaria; sillä sääntöjen sääntö
ja yleinen lakien laki on, että kukin noudattakoon sen paikan lakeja,
missä elää: νόμοις επεσθαι τοισιν εγ χωροις καλόν.[36]
Kas tässä toisenlaisia mietteitä. On hyvin epäilyksen alaista,
saattaako olla niin ilmeistä hyötyä hyväksytyn lain, olkoonpa se
millainen tahansa, muuttamisesta, kuin on vahinkoa sen järkyttämisestä,
semminkin kun valtio on ikäänkuin rakennus, joka on pantu kokoon niin
tarkasti toisiinsa liittyvistä osista, että on mahdoton liikuttaa
yhtä niistä kokonaisuuden siitä kärsimättä. Thurialaisten lainlaatija
määräsi, että jokainen, joka tahtoisi joko kumota jonkin vanhoista
laeista tahi säätää uuden, esiintyisi kansan edessä nuora kaulassa,
jotta hänet, jos jokainen ei hyväksyisi tuota uutuutta, heti
kuristettaisiin; ja Lakedaimonin lainlaatija pani henkensä vaakaan
saadakseen kansalaisensa varmasti lupaamaan, etteivät rikkoisi
ainoatakaan hänen säädöksistään. Efori, joka niin tylysti katkaisi
ne kaksi kieltä, jotka Phrynis[37] oli lisännyt soittimeensa, ei
välitä siitä, paraneeko se niistä, tahi kaikuvatko sen soinnut niiden
vaikutuksesta täyteläisempinä; hänelle riittää, tuomitakseen ne, että
ne tiesivät vanhan tavan muuttamista. Samaa merkitsi tuo oikeuden
ruostunut miekka Marseillessa.
Inhoan uutuuksien tavoittelua, esiintyköönpä se missä muodossa tahansa,
ja olen oikeassa; sillä olen nähnyt sangen vahingollisia seurauksia
siitä. Se, mikä on meitä jo niin monta vuotta painanut, ei ole
tuottanut kaikkea odotettua hyvää: mutta todenmukaisesti voi sanoa,
että se syrjäseurauksena on tuottanut ja aiheuttanut kaikkea, vieläpä
ne onnettomuudet ja vauriot, joita sittemmin on tapahtunut ilman sitä
ja vastoin sitä; syyttäköön se niistä itseään: _Heu, patior telis
vulnera facta meis_.[38]
Ne, jotka järkyttävät jotakin valtiota, joutuvat helposti itse
ensimmäisinä vedetyiksi mukaan sen kukistumiseen. Mullistuksen
hedelmät tuskin jäävät pysyväisesti sille, joka sen on pannut alkuun;
hän myllertää ja samentaa veden toisille kalastajille. Se seikka,
että tämän monarkian liitokset ja kokoonpano ja koko tämä suuri
rakennus ovat vääntyneet sijoiltaan ja purkautuneet, varsinkin sen
vanhoilla päivillä, tämän uuden virtauksen vaikutuksesta, avaa mielin
määrin pääsyä ja tietä samanlaisille loukkauksille: kun kuninkaan
majesteetti kerran vaivoin on saatu alennetuksi korkeimmalta huipultaan
keskitasolle, niin se sitten helposti luhistuu keskitasolta maahan
asti. Mutta jos alkuunpanijat ovat turmiollisempia, niin jäljittelijät
ovat paheellisempia, heittäytyessään noudattamaan esimerkkejä, joiden
kauheuden ja turmiollisuuden he ovat tunteneet itsessään ja rangaisseet
muissa; ja jos on olemassa jonkinlainen kunnian aste pahanteossakin,
niin jälkimmäisten tulee tunnustaa edellisille keksinnön kunnia ja
ensimmäisen yrityksen uskallus. Kaikenlaiset uudet vallattomuudet
ammentavat hyvällä menestyksellä tästä ensimmäisestä ja antavasta
lähteestä esikuvansa ja mallinsa yhteiskuntamme rauhan häirinnälle...
Niinpä minusta näyttää, suoraan sanoen, osoittavan suurta itserakkautta
ja röyhkeyttä, että arvioidaan omat mielipiteet niin suuriarvoisiksi,
että niiden voimaan saattamiseksi täytyy järkyttää yleinen rauha ja
aiheuttaa niin paljon ehdottoman varmoja onnettomuuksia ja niin kauhea
tapojen turmelus kuin minkä kansalaissodat ja niin tärkeillä aloilla
tapahtuvat olojen mullistukset tuovat mukanaan, ja aiheuttaa ne omalle
maallensa. Eikö ole huonoa taloudenhoitoa edistää niin monia varmoja
ja tiettyjä paheita taistellakseen harhakäsityksiä vastaan, jotka
ovat väittelynalaisia ja joista saattaa olla eri mieliä? Onko mitään
rumempia paheita kuin ne, jotka loukkaavat omaatuntoa ja luonnollista
tietoa?...
Tämän niin jokapäiväisen totuuden vaarinottaminen on vahvistanut
kantaani ja pidättänyt minut uhkarohkeammassa nuoruudessanikin
sälyttämästä hartioilleni niin raskasta taakkaa, että olisin ottanut
vastatakseni niin tärkeästä tieteestä ja uskaltanut tässä sen, mitä
terveellä järjellä en voisi uskaltaa helpoimmassakaan niistä, joita
minulle oli opetettu ja joissa rohkea päätteleminen ei mitenkään ole
haitaksi; minusta kun näytti sangen väärältä tahtoa tehdä yleiset
ja muuttumattomat perussäännöt ja noudatetut menot riippuvaisiksi
yksityisen vaihtelevasta mielikuvituksesta (yksityisen järjellä on
tuomiovaltaa vain yksityisen asioissa) ja ryhtyä jumalallisiin lakeihin
nähden hankkeisiin, joita ei mikään esivalta sallisi siviililakeihin
nähden...
6