(I. 18)
_Scilicet ultima semper
exspectanda dies homini est, dicique beatus
ante obitum nemo supremaque funera debet_.[7]
Lapset osaavat tätä tarkoittavan kertomuksen Kroisos kuninkaasta, joka,
kun Kyyros oli ottanut hänet vangiksi ja tuominnut hänet kuolemaan,
juuri kun hänet piti mestattaman huudahti: "Oi Solon, Solon!" Kun tämä
kerrottiin Kyyrokselle ja hän tahtoi tietää, mitä se merkitsi, ilmoitti
Kroisos hänelle huomanneensa silloin omalta kohdaltaan oikeaksi tuon
varoittavan sanan, jonka Solon kerran oli hänelle lausunut: että
ihmisiä, kuinka suosiollisesti onni heille hymyilleekin, ei voi sanoa
onnellisiksi, ennenkuin on nähty heidän viettävän elämänsä viimeisen
päivän, inhimillisten olojen epävarmuuden ja vaihtuvaisuuden vuoksi,
ne kun varsin vähäisestä sysäyksestä muuttuvat tilasta toiseen
aivan erilaiseen... Kaikessa muussa voi olla pettävää teeskentelyä:
joko nuo filosofian kauniit puheet eivät asu meissä syvemmällä kuin
ulkonaisena käytöksenä, tahi onnettomuudet, koskematta meihin kipeästi,
antavat meille tilaisuutta aina säilyttää ulkomuotomme tyynenä;
mutta tuossa viimeisessä kohtauksessamme kuoleman kanssa ei ole enää
teeskentelemistä: täytyy puhua selvää kieltä, täytyy näyttää, mitä
astian pohjalla on hyvää ja puhdasta:
_Nam verae voces tum demum pectore ab imo
ejiciuntur et eripitur persona; manet res_.[8]
Senpätähden tulevat tämän viimeisen nopansiirron mukaan koeteltaviksi
ja tutkittaviksi elämämme kaikki muut teot. Se on päivien päivä, se
on kaikkien muiden päivien tuomiopäivä; se on, sanoo eräs muinaisajan
kirjailija, päivä, joka on tuomitseva kaikki menneet vuoteni. Jätän
kuoleman tehtäväksi tutkimusteni hedelmän koettelemisen; saamme
silloin nähdä, lähtevätkö puheeni huuliltani vai sydämestäni. Olen
nähnyt useampien antavan kuolemallaan mainetta hyvään tai pahaan päin
koko elämälleen... On uljaita ja onnellisia kuolemia. Olen nähnyt
sen eräältä henkilöltä,[9] vieläpä hänen kukkeimmassa kasvussaan,
katkaisevan ihmeellistä edistystä lupaavan kehityksen langan niin
suurenmoisella lopulla, että mielestäni hänen kunnianhimoisissa ja
rohkeissa unelmissaan ei ollut mitään niin ylevää kuin oli niiden
äkillinen raukeaminen. Hän saavutti päämääränsä kesken elämänsä kulkua
suurenmoisemmin ja kunniakkaammin kuin halusi ja toivoi, ja voitti
kaatuessaan suuremman mahdin ja maineen kuin mihin hänen elämänsä
juoksu tähtäsi. Arvostellessani toisten elämää katson aina, millaiseksi
sen loppu on muodostunut, ja oman elämäni pääpyrintöjä on, että se
päättyisi hyvin, se on: rauhallisesti ja hiljaa.
4