(I, 10)
_Onc ne furent à tous toutes grâces données_.[6]
Niinpä näemme, että puhujalahjaan nähden toisilla on helppous ja
herkkyys ja niin vaivaton ulosanti, kuten sanotaan, että he millä
hetkellä tahansa ovat valmiit; toiset, hitaampiluontoiset, eivät
koskaan puhu muutoin kuin valmisteltuaan ja ennakolta mietiskeltyään...
Jos minun olisi annettava neuvo näihin kahteen eri etuun nähden
puhetaidon alalla, jota etupäässä saarnaajat ja asianajajat näyttävät
meidän aikanamme ammattimaisesti harjoittavan, niin minusta nähden
hidasluontoinen sopisi paremmin saarnaajaksi ja toinen paremmin
asianajajaksi, koska edellisen toimi antaa hänelle mielin määrin
aikaa valmistamiseen; ja sitäpaitsi hän suorittaa puhetaipaleensa
yhteen menoon ja jaksoon, keskeytymättä, kun sitävastoin asianajajan
edut pakoittavat hänet joka hetki ryhtymään sotasille, ja hänen
vastapuolensa odottamattomat vastaukset syrjäyttävät hänet hänen
ladultaan, jolloin hänen täytyy osata heti muuttaa suuntaa. Mutta
paavi Clemensin ja kuningas Fransin kohdatessa toisensa Marseillessa
sattui aivan päinvastoin, että kun herra Poyet, kaiken ikänsä
asianajajana toiminut mies ja sellaisena suuressa maineessa, oli
saanut tehtäväkseen pitää tervehdyspuheen paaville ja sitä kauan aikaa
ennakolta ajatellut, vieläpä, kuten kerrotaan, tuonut sen Pariisista
mukanaan aivan valmiiksi kirjoitettuna, niin juuri samana päivänä,
jolloin se piti pidettämän, paavi, peläten, että hänelle lausuttaisiin
sanoja, jotka saattaisivat loukata hänen seurassaan olevia toisten
ruhtinasten lähettiläitä, ilmoitti kuninkaalle puheenaiheen, joka
hänestä näytti olevan aikaan ja paikkaan nähden sopivin, mutta
sattumalta aivan toisen kuin sen, jolla herra Poyet oli vaivannut
päätään, niin että hänen puheensa meni hukkaan ja hänen täytyi nopeasti
tekaista toinen; mutta kun hän ei tuntenut siihen pystyvänsä, täytyi
herra kardinaali du Bellayn ottaa se toimekseen. Asianajajan tehtävä
on vaikeampi kuin saarnaajan, ja kuitenkin tapaamme mielestäni
enemmän mukiinmeneviä asianajajia kuin saarnaajia, ainakin Ranskassa.
Nopeasti ja äkkipikaisesti toimiminen näyttää olevan ominaista
pikemmin älykkyydelle, hitaasti ja vakavasti toimiminen taas pikemmin
arvostelukyvylle. Mutta se, joka jää aivan mykäksi, jollei hänellä ole
aikaa valmistaa, samoin kuin se, jonka puhe ei valmistusajasta parane,
he ovat molemmat yhtä eriskummaisia.
Severus Cassiuksesta kerrotaan, että hän puhui paremmin
ennakkovalmistuksetta, että hän sai kiittää enemmän onnea kuin omaa
huolellisuuttaan, että hänelle oli vain eduksi, jos häntä häirittiin
hänen puhuessaan, ja että hänen vastustajansa eivät uskaltaneet
ärsyttää häntä, peläten, että hän suuttuessaan äityisi kahta
kaunopuheisemmaksi. Tunnen omasta kokemuksesta sellaisen luonnonlaadun,
joka ei voi kestää ankaraa ja vaivalloista ennakkovalmistusta: jollei
se liiku hilpeästi ja vapaasti, niin se ei saa mitään arvokasta
aikaan. Me sanomme eräistä teoksista, että ne tuntuvat valvottujen
öiden tuotteilta, eräänlaisen kalseuden ja jurouden vuoksi, jonka
leiman vaivalloinen työ painaa teoksiin, jotka suureksi osaksi ovat
sen tuloksia. Mutta sitäpaitsi pyrkimys luomaan jotakin etevää ja
tehtäväänsä liiaksi sidotun ja jännitetyn sielun pinnistys lamauttavat
ja haittaavat sitä; samoin kuin käy veden, joka, kovasti ahtautuessaan
kokoon, oman rajun voimansa ja liikanaisen paljoutensa vuoksi ei voi
löytää pääsyä avonaiseen pullonkaulaan.
Tällaiseen luonnonlaatuun nähden, josta puhun, on samalla huomattava
myöskin se, että se vaatii, etteivät sitä järkytä ja ärsytä sellaiset
voimakkaat intohimot kuin Cassiuksen suuttumus (sillä sellainen
liikutus olisi liian raju); se tahtoo, ettei sitä ahdisteta, vaan
kehoitetaan; se tahtoo tuntea ulkonaisten, hetkellisten ja satunnaisten
seikkain innostavaa ja herättävää vaikutusta. Jos se saa kulkea aivan
yksin, niin se liikkuu vain verkalleen ja raukeasti; vilkas hyörinä on
sen elämänehto ja pääviehätys. Minun henkeni kyvyt eivät ole täysin
minun omassa vallassani ja vapaasti käytettävissäni; sattumalla on
niissä enemmän ansiota kuin minulla itselläni; tilaisuus, seura, jopa
oman ääneni väräjäminen saa hengestäni irti enemmän kuin mitä siinä
löydän, kun sen syvyyttä luodin ja sitä käytän aivan itsekseni. Niinpä
sen puhutut sanat ovat parempia kuin sen kirjoitelmat, jos nyt voi olla
puhetta valinnasta siinä, mikä kaikki on yhtä arvotonta. Minulle sattuu
myöskin, etten löydä itseäni sieltä, mistä itseäni etsin, ja löydän
itseni paremmin sattumalta kuin tietoisella etsinnällä. Jos kynästäni
kirjoittaessani lienee päässyt jokin hieno sutkahdus (tarkoitan
tietysti tökerö toisen tekemäksi, hieno minun tekemäkseni; jättäkäämme
kaikki tuollaiset kursailut; sellaista sanoessaan tarkoittaa kukin omaa
kykyänsä), niin se on niin kokonaan häipynyt mielestäni, etten tiedä,
mitä olen tahtonut sanoa, ja joku vieras on sen joskus ymmärtänyt ennen
minua. Jos pyyhkisin kaikki ne kohdat, joissa niin on laita, niin ei
jäisi teoksestani mitään jäljelle. Sattuma ne ehkä selvittää minulle
joskus toiste, päivää selvemmäksi, ja saa minut hämmästymään sitä, että
olen ollut niistä epävarma.
3