(I, 8)[1]
Samoin kuin näemme, kuinka siementämättömät maat, jos ovat lihavia
ja hedelmällisiä, kasvaa rehoittavat satojatuhansia villejä ja
hyödyttömiä kasvilajeja, ja että, jos mieli saada nuo maat
palvelukseemme, täytyy alistaa ja käyttää ne määrättyihin, meille
hyödyllisiin kylvöksiin, ... samoin on sielujen laita; jollei niille
anneta määrättyä tehtävää, joka pitää ne ohjissa ja kurissa, niin ne
heittäytyvät hillittöminä harhailemaan sinne tänne mielikuvitusten
rajattomalla lakeudella,
_sicut aquae tremulum labris ubi lumen ahenis
sole repercussum, aut radiantis imagine lume,
omnia pervolitat late loca, jamque sub auras
erigitur, summique ferit laquearia tecti_;[2]
eikä ole sitä houretta eikä haavetta, jota tämä levoton liike ei niissä
synnyttäisi;
_velut aegri somnia, vanae
finguntur species_.[3]
Sielu, jolla ei ole varsinaista pyrkimysperää, eksyy: sillä, kuten
sanotaan, ken on kaikkialla, se ei ole missään:
_Quisquis ubique habitat, Maxime, nusquam habitat_.[4]
Jonkun aikaa sitten, kun vetäydyin pois julkisuudesta, aikoen, mikäli
mahdollista, mistään muusta välittämättä, viettää rauhassa ja syrjässä
lyhyen jäljellä olevan elinaikani, en luullut voivani tehdä hengelleni
parempaa palvelusta kuin että annoin sen täysin joutilaana itse
ravita itseänsä ja pysähtyä ja syventyä itseensä, niinkuin luulin sen
tästälähtien sitäkin helpommin voivan tehdä, kun se ajan oloon oli
vakaantunut ja kypsynyt; mutta huomaan, kuten
_variam semper dant otia mentem_,[5]
että se päinvastoin, valloilleen päässeen hevosen lailla, juosta
porhaltelee sata kertaa huimempaa vauhtia itsekseen kuin muita
varten ja luopi eteeni niin paljon houreita ja haaveellisia
eriskummaisuuksia toisen toisensa jälkeen, sekaisin ja aiheettomasti,
että tarkastellakseni rauhassa niiden mielettömyyttä ja kummallisuutta
olen alkanut panna niitä paperille, toivoen saavani aikaa myöten sen
itsensäkin niitä häpeämään.
2