"Sinä jo kaiketi ajattelet sopivia sulha_Buchholzin perhe: Kuvailuja Berliinin elämästä

leikillisesti. -- "Enpä juuri", vastasi hän, "vaan kun pienokainen

makaa uneksien kätkyessään ja minä istun käsitöineni vieressä, silloin

rupeavat välistä ajatukset lentelemään. Semmoinen lapsi kasvaa

nopeammin, kuin luuleekaan, ja sen pitää saada erinomainen kasvatus.

Eihän voi tietää, millaisiin piireihin hän vielä kerran on joutuva.

Veljeni naimisesta muuttuu meillä hyvin moni kohta."

"Hänen morsiamensa lienee todellakin suurenmoisen rikas", sanoin

minä, "jos kaikki niin on, kuin sinä kerrot; kokonainen talo siinä

kaupunginosassa vaunuineen ja hevosineen, siihen tarvitaan rahaa.

Veljesi Emil on todellakin onnellinen." -- "On tietysti", sanoi Augusta

hätäisesti, "hän tulee hyvin onnelliseksi ja pääsee niin sanoakseni

kultaläjään. Kun ajattelee, ett'ei Emilillä ole mitään muuta kuin

oma itsensä, ja suunnattoman rikas morsian ottaa hänet puhtaasta

taipumuksesta..." -- "Missä hän sitte oikeastaan tuli tuntemaan

Emilin?" keskeytin minä. -- "Kaikkein ensiksi eräissä lakimiesten

pidoissa, joihin muutamat sisarrikkaat ystävät kutsuivat Emilin,

hän kun on hyvä tanssija. Ja juuri lakiasiat miellyttävät suuresti

morsianta. Emilistä on vielä tuleva tohtori ja, ell'ei kovin kalliiksi

käy, professorikin tai jokin muu arvokas henkilö. Siihen morsian

lujasti luottaa, sanoo Emil." -- "Mutta eihän Emil ole mikään niin

suuresti oppinut", sanoin minä, "siinä on morsian kaiketi pettynyt." --

"Pitää teidän sentään myöntää, että Emil on varsin kaunis nuorukainen."

-- "On kyllä", vastasin minä, "vaan mikäli minä tiedän, on professorien

kauneus vähän niin ja näin, vaan sen sijaan on heillä enempi päässä,

kuten kuoleman jälkeen on tieteellisesti todistettu. Minä kyllä olen

hyvilläni, jos morsian voi luottaa pääsevänsä professorin rouvaksi,

ja Emilille minä toivon, ett'ei hän naisi mitään rahakaappia, vaan

ennemmin saisi hyvän sydämmen ja sielun, jossa ei olisi pahoja

poimuja. Onko hän todellakin onnellinen taikka noin itseksensä oikein

tyytyväinen?"

"Kyllä minä luulen", vastasi Augusta. "Ja miksikä hän ei olisi? Saahan

hän kaikkea, kuin suinkin voi haluta. Ja vanhempiaan voi hän sitte

auttaa ja meitä myöskin. Hän kyllä tietää, miten vaikea meidän on

selvitä." -- "Niin hänen onkin tehtävä", sanoin minä, "ja kunhan hän

vain niin asettelee, että saa kassan avaimen käsiinsä, niin tottapa hän

omaisiansa muistaakin." -- "Eikö auta todellakin?" huudahti Augusta

iloisesti; "äiti uskoo aivan samoin; isän ei tarvitse sitte enää

vaivata itseään sivutöillä, ja surut ja huolet loppuvat kerrassaan!" --

"Sitte tulette hyvästi toimeen seitsemällä kymmenellä", myönsin minä,

"jospa vain niin pitkälle päästäisiin kerran!"

"Kauan tätä pulaa ei enää kestä", sanoi Augusta, "ja minä soisin,

että häät jo olisivat onnellisesti vietetyt... ne ovat meille kovin

tukalat." -- "Sittekinkö, vaikka on niin hyvät toiveet?" -- "Se loisto

se juuri tuottaa meille huolia", vastasi Augusta. "Emmehän me voi olla

perin toisenlaiset kuin ne ylhäiset vieraat, joita häihin kutsutaan, se

olisi ilmeinen häpeä. Mieheni ei voi tulla vanhassa frakissaan ja minun

paras leninkini on jo ihan vanhanaikainen. Ja jos jotakin lahjoitamme,

pitää olla ainakin sokuripihdit tai suola-astia tai jotakin muuta

kultasepästä. Äiti tosin neuvoi meitä ostamaan panoksen pöytä-astioita,

joka näyttää joltakin, vaan siihen me emme kykene, ne ovat meille liian

kalliit." -- "Älä pahastu, Augusta, jos sanon, että äitisi on itse

järjettömyys. Mistä te otatte rahan semmoiseen tuhlaukseen?"

Augusta tuli näistä tosista sanoista hämillensä ja vastasi änkyttäen ja

hitaasti: "Me olemme laskeneet kaikki tarkimmiten yhteen, ainoastaan

välttämättömimmät asiat. Sadalla taalerilla me selviäisimme." --

"Se minusta on teidän oloissanne suurinta tuhlausta. Ajattelehan

tulevaisuutta, Augusta!" -- "Sitä me juuri ajattelemme", vastasi hän

vilkkaasti. "Jos emme mene häihin, silloin olemme ainiaaksi suljetut

pois siitä ylhäisestä seurapiiristä. Ja missäpä muualla pääsisi

semmoisten ihmisten tuttavuuteen, jotka sitte voisivat tehdä jotakin

pojan hyväksi, milloin hän tarvitsee hyvää puolustusta päästäkseen

eteenpäin. Olisiko viisasta suututtaa ylhäisiä sukulaisia, jotka, kuten

Emil sanoo, kutsuvat illanviettoihinsa yksin kreivejäkin ja muita

kuuluisia ihmisiä?"

"Augusta", kysyin minä vakavasti, "luuletko sitte, että te olette

oikein sopivat semmoiseen ylhäiseen seuraan? Tehän olette vain

Landsberginkadulta. Mutta sen verran minä nyt näen, että mikä kerran on

Bergfeldtin sukua, se Bergfeldtinä pysyy koko ikänsä!"

"Minä tiedän, että te olitte riidassa äitin kanssa, vaan minua te

ette koskaan ennen kohdelleet samalla mitalla..." -- "Riita on ollut

kokonaan hänen puolellansa", sanoin minä keskeyttäen, "sillä hän se

aina alotti. Mutta olkoot ne asiat, mitäpä vaivaisimme itseämme sillä,

mikä kerran on mennyttä; pysykäämme levollisina ja miettikäämme.

Luuletko todellakin, ett'ette voi jäädä pois häistä?"

"Kyllä meidän täytyy mennä. Mitä me osaisimme vastata tutuille, kun

he kysyisivät, miksi emme siellä olleet? Hyvä, rakas rouva Buchholz,

ei se muuten käy. Ja nyt minä pyydän teiltä... mutta älkää väärin

käsittäkö... eikö totta, ettehän pahastu... lainatkaa meille ne sata

taaleria."

Jos joku minulle olisi sanonut, että minun pitäisi temmata raastuvan

kello tornista, en minä olisi enemmän hämmästynyt kuin tuosta

rynnäköstä. "Augusta", vastasin minä, "tosinhan hukkuva tarttuu

heikkoonkin oljenkorteen kiinni, vaan miksi minä juuri olisin se

korsi? Jos todellakin olisi hätä miehestä, silloin voisit varmasti

luottaa minuun, mutta teidän ylhäisyyspyrintönne eivät minua ollenkaan

miellytä. Ainakin pitää minun ensin puhua asiasta mieheni kanssa.

Ajattelehan toki, sata taaleria on koko kolme sataa markkaa, eikä se

ole mikään pikku summa näin ahtaina aikoina. Kaikkialla valitetaan

kaupan rappeutumista ja peljätään taloudellista häviötä, joka on jo

vuosikausia ollut tulossa." -- "Eihän se ollutkaan muuta kuin paljas

kysymys", sanoi Augusta hiljaa, "kyllähän me sen rahan muualtakin

saamme ja Emil maksaa sen sitte meidän puolestamme, siihen luotamme

ja uskomme lujasti." -- "Augusta", varoitin minä, "ei toivo kelpaa

takaukseksi valtionpankkiin. Jos sinä hankit mustaan silkkileninkiisi

uutta taakse, niin siihen tarvitset enintään kaksi kyynärää, ja

siitäkin vielä jää hihoihin. Miehesi saa parilla markalla vaatepuodista

lainaksi oikein kunnon frakin ja hopealahjan sijasta ostatte kauniin

kukkaruukun, joka juhlallisesti annettuna vaikuttaa aivan saman verran."

Augusta pudisti miettiväisesti päätänsä. "Hänen morsiamensa ei rakasta

kukkia, vaan kallista ja arvokasta tavaraa; ettekähän te voi vaatia,

että minun leninkini pitäisi olla kuin isoäitini rippileninki;

semmoiseksi juuri pukuni tulisi korjailemalla; ja isoäitistä on toki

jo palanen aikaa." -- "Älähän hätäile, Augusta. Kyllä minä hänet hyvin

tunsin, hän oli omaa sukuaan Neumann Linjakadulta, eikä minusta ole

lainkaan sopivaa teidän vedota siihen kunnon rouvaan, saadaksenne omaa

tahtoanne toteutumaan. Minä sanon sinulle: helposti saa omaisuuden

tuhlatuksi, vaan ei hankituksi; siihen menee paljo päiviä ja huolia."

"Antakaa anteeksi, jos tulin lausuneeksi vastenmielisen pyynnön",

sanoi Augusta tyytymättömästi ja nousi, "jopa onkin kiire lasteni

luo." -- "Nuku vielä kerran ja punnitse perinpohjin, niin ehkä voit

saada kaikki hankituksi vähemmälläkin summalla." -- "Ei, sillä siihen

en vielä lukenutkaan esimerkiksi kakstoista-nappisia hansikkaita;

jos kävisi teidän mielenne mukaan, niin minä kaiketi voisin siellä

tanssia pummulipuvussakin. Vaan se jätetään niin ylhäisissä taloissa

palvelijain asiaksi." -- Minä en huolinut ruveta saarnaamaan hänelle

sopivasta käytöksestä, vaikka mieleni kyllä kiehui, vaan sanoin: "Minä

tarkoitan sinun ja omiesi etua paremmin, kuin luuletkaan; minusta

nähden saat kyllä ommella vaikka vielä kolme nappia joka sormeen

lisäksi, niin sittehän ne hansikkaat paremmin vaikuttavat."

Hän sanoi, että jos minä joudun pulaan, niin saatan muka huoletta

kääntyä "ylhäisyyttä tavoittelevain" puoleen, heistä ei silloin ole

minulle vastusta. -- "Guste", huusin minä jäljestä, "suututko suotta

noin vähästä? Älähän toki rupea naurettavaksi." -- Vaan hän oli jo

mennyt.

Miten oikeassa onkaan Kaarle, kun aina sanoo: "Raha-asioissa loppuu

ystävyys." -- Muulloin kun Augusta tuli, olimme me aina hyvät ystävät.

Vaan nyt kun Emilin kautta naidaan sukuun ylhäisyyttä ja rikkautta,

alkaa se hurmata häntäkin ja äitinsä luonto puhkeaa hänestä ilmi

niinkuin viisaushampaat vasta ikä-ihmisille.

Minä kerroin asian Kaarlelle hyvin tarkkaan, että hänkin yhtyisi minun

päätökseeni olla auttamatta. Sillä onko meillä niin paljoa, että

kannattaisi rahaa kaivoon upottaa? Kukapa tietää, eivätkö kahvi ja

petroleum kallistu uuden viljatullin tähden niin äärettömästi, että

jokaisen täytyy pitää tarkasti kiinni rovoistansa, ett'ei joutuisi

saman köyhtymisen uhriksi kuin koko valtio?

"Vilhelmiina", sanoi Kaarle miettiväisesti, kun minä sain puhutuksi

koko asian, vieläpä pari sanaa päällekin, "oletko sinä sitte jo niin

kovin kokenut pahoja aikoja, että niillä voit puolustella itseäsi?"

-- "Mitä itseni puolustusta? Ole hyvä, puhu vähän selvemmin, muuten

minä en ymmärrä sanaakaan." -- Hän otti minua kädestä kiinni ikäänkuin

sattumalta ja sanoi sitä hellästi silitellen: "Eiköhän olisi ollut

parempi antaa rahat Augustalle?" -- "Kaarle, pitääkö meidän kouraista

kukkaroamme, että Bergfeldtit voisivat koreilla? Kakstoista-nappiset

hänellä pitää olla, muuten ei käy päinsä; ihan kuin se Bergfeldtin

rouva puhuisi, hänen suunsa kautta. Ja minä sanon, jos ken pitää

kakstoista-nappisia, niin totta niitä minä ja Betti voisimme pitää.

Vaan semmoinen ylellisyys ei meille johdu mieleen."

"Älä huoli kiivastua, Vilhelmiina; mitä ne hansikat asiaan koskevat?

Tässä on tärkeämpi asia selvitettävä: Weigeltien koko onni on

vaarassa." -- "Aivanko todella?" kysyin minä levottomana, sillä mieheni

ei näyttänyt ollenkaan leikilliseltä. -- "Kyllä se on totta", vastasi

hän. "Kun naiset saavat jotakin päähänsä, niin pitää heidän tahtonsa

tapahtuman, vaikka siitä tulisi miten suuri onnettomuus." -- "Kaarle,

ketä sinä naisilla tarkoitat?" kysyin minä ankarasti. -- "Puhummehan

nyt Bergfeldteistä", vastasi hän. -- "Hyvä, muuten en olisikaan juuri

ollut hyvilläni." -- "Augusta siis hankkii sen rahan mistä hyvänsä." --

"Sittehän hän pääsee pulastaan." -- "Pääsee ehkä liiaksikin, pelkään

minä." -- "Kaarle, ole hyvä, äläkä puhu arvoituksia; sano suoraan,

mitä pelkäät." -- "Että Weigeltit joutuvat koronkiskurien käsiin ja

perin häviöön. Kellä ei ole mitään menettämistä, hän ei myöskään jaksa

mitään kestää. Me lainaamme heille sen rahan, Vilhelmiina. Jos Emil on

luvannut heitä sittemmin auttaa, niin tottapa hän sen tekeekin. Ainakin

pääsisivät he meidän avullamme vaaroihin joutumasta ja tyhmyyksiä

tekemästä. Mitä siitä sanot?"

Minä mietin. "Kaarle", kysyin minä sitte, "luuletko Augustan

ajattelevan, että minä kovuudesta jätin täyttämättä hänen pyyntönsä tai

siitä syystä, ett'on muka olisi suonut hänelle tuota huvitusta?" --

"Entinen lapsellinen luottamus, jota Augusta osoitti sinulle, on nyt

luultavasti kerrassaan lopussa." -- "Weigeltit ovat liian horjuvaiset,

ja joll'ei heistä muut pidä huolta, tekevät he tyhmyyksiä enemmän, kuin

sopisi ja kohtuullista olisi. Pari sataa markkaahan tuota meiltä aina

riittää, ja viljatullin vaikutuksia voimme vielä odottaa, varsinkin kun

sinun kauppasi on villatavaran alalla. Huomenna minä menen Augustan

luo, tänään on todellakin jo liian myöhä." -- "Jos tahdot auttaa, niin

älä viivy", kehoitti hän minua vielä lähtiessäni.

Mielessäni tuntui oikein suloiselta mennessäni Kaarlen luota illallista

laittamaan; rintaani lakkasi ahdistamasta se suuri paino, joka oli

vaivannut aina Augustan lähdöstä asti. Tytön minä lähetin vartavasten

ostamaan savustettuja sillejä, jotka itse laitoin munan kanssa ruoaksi

Kaarlelle. Vaikka Kaarle minua neuvoi kirjoittamaan Augustalle kirjettä

torvipostissa ja ilmoittamaan tulevani huomeispäivän iltapuolella

tuomaan rahoja, niin minä kuitenkin säästin ne viisikolmatta penninkiä,

kun en oikein tiennyt, tokko se oivallinen torviposti-laitos

ulottuikaan peltokadulle. Mutta parempipa olisi ollut panna postit

liikkeelle, sillä muutamilla ihmisillä näkyy olevan aika kiire syöksyä

turmioonsa, ja semmoiset juuri ovat Weigeltitkin.

Kun minä seuraavana päivänä noin kolmen paikoilla saavuin ylös

heidän asuntonsa ovelle, kuului sisältä musiikkia, tosin aina vain

pari katkonaista ääntä, vaan musiikkia se kuitenkin oli, ja se minua

hyvin kummastutti, sillä tähän asti eivät he olleet itsessään eikä

lapsissaan huomanneet mitään salaista Beethovenin alkua. Minä soitin ja

Augusta avasi heti. "Tässä minä olen, lapsi", sanoin minä, "kaikki on

soviteltu; mitä pyysit, voit heti saada."

Kummallista kyllä, ei minun sanoillani ollut semmoista vaikutusta,

kuin olin odottanut. Augusta vastasi vain: "Tulkaa sisään ja riisukaa,

rouva Buchholz." -- "Oletteko jo päättänyt toisin?" kysyin minä sisään

astuessani. -- "Oh, eihän toki, vaan meillä jo on, mitä tarvitsemme;

eihän koko maailma ole ahdasmielinen." -- Minä kävin istumaan.

"Mikä se tuo kampikone on sinun pojallasi?" kysyin minä viitaten

poikaa, joka hyvin tyytyväisesti väänsi edessänsä tuolilla olevaa

soittolaatikkoa. -- Augusta joutui hämilleen ja vei pojan soittimineen

viereiseen huoneesen. Palattuaan sanoi hän: "Me saimme sen pikku

positiivin samalla", ikäänkuin siitä olisi kaikki ollut selvillä. --

"Kuinka samalla? Mistä?" -- "Tietysti rahamieheltä." -- "Sehän oli

kauniisti tehty. Hän varmaankin rakastaa lapsia, eikä itse tehnyt

mitään soittimellansa. Sentähden hän kaiketi lahjoitti sen teidän

pojallenne." -- "En minä niin tarkoittanut", sanoi Augusta, "vaan ei

hän siitä paljoa ottanut. Eikö se positiivi teidänkin mielestänne ole

ainakin viidenkymmenen markan arvoinen? Ja kolmesta kymmenestä hän sen

meille antoi. Se soittaa viisi kappaletta." -- "Kolmekymmentä markkaa

tuosta vinguttimesta!" ihmettelin minä. "Kuinka te voitte semmoisiin

kauppoihin ryhtyä?" -- "Ei se muuten käynyt." -- "Guste, istupas tähän

minun viereeni ja kerro kaikki tyyni; tässä ei ole kaikki ihan oikein."

Hän totteli ja kertoi. Kun hän minulta oli turhaan pyytänyt, ei

heille jäänyt muuta keinoa kuin mennä rahamiehen luo, joka paperista

ja nimikirjoituksesta lainaa pikku virkamiehille pieniin tarpeihin.

-- "Onko se koronkiskuri?" -- "Ei, koron kiskominen on ankarasti

kielletty." -- "Sepä toki hyvä", sanoin minä levollisempana. -- "Mutta,

tiedättehän, rouva Buchholz, pikku virkamiesten, niinkuin meidän,

varmuus ei ole suuri, ja sentähden täytyy ottaa puolet tavarassa,

että se mies pääsisi jotenkuten omilleen." -- "Positiiveja ja muuta

semmoista joutavaa romua", sanoin minä katkerasti. -- "On siinä

joukossa myöskin hyviä ja arvokkaita tavaroita", sanoi hän viitaten

nurkkaan, jossa oli koko kasa kääröjä. "Kunnollinen pöytäliina ja

ruokaliinat neljällekolmatta hengelle, uskomattoman huokeat; hyvää

huonekalujen päällystä, kolme tusinaa nenäliinoja, neljä sinisilkkistä

sateenvarjoa, kuusi esiliinaa ja paljo muuta." -- "Saisiko sitä

pöytäliinaa nähdä?" kysyin minä. -- Augusta toi käärön ja avasi. Minä

tarkastelin liinoja, katsoin katsottuanikin, ennenkuin uskalsin ruveta

hellästi sanomaan hänelle selvää totuutta. Viimein minä lausuin:

"Augusta, liinat ovat komeat ja kestävät myös ijankaiken, jos vain et

käytä niitä, mutta se on varmaa, että jos niihin mitään märkää sattuu,

häviää niistä kaikki kuvat. Ne ovat halpaa painettua tavaraa, ilmeistä

petosta, ei grosheninkaan arvoa."

Augusta katsoa tuijotti minuun. "Mahdotonta", huudahti hän viimein,

"nämäkö kalliit liinat!" -- "Eivät ole kallista nähneetkään", sanoin

minä. -- "Saadaksemme ne kolme sataa markkaa, täytyi meidän vielä

ottaa tavaraa neljän sadan markan arvo." -- "Ja kaikkiko velaksi?" --

"Kaikki kahdeksan prosentin korolla, jota on kuukausittain maksettava."

-- "Entä koko summa, seitsemän sataa markkaa?" -- "Nekin vähitellen

maksettava, kun mieheni saa palkkansa." -- "Augusta, ettekö olisi

voineet odottaa? Nyt minä valitettavasti huomaan tulleeni liian

myöhään. Miten ihmeen tavalla toivotte koskaan pääsevänne tuosta

velasta?" -- "Me luotamme Emiliin." -- "Entä jos hän ei saa auttaa.

Ajattelehan, että omaisuus on morsiamen." -- "Oh, kyllähän miehenikin

palkka kasvaa." -- "Sen te kyllä tarvitsette, lapset kasvavat ja

samalla menotkin. Kohoaminen toimistoissa ei ole mitään tankoon

kiipeämistä vaan raskasta kuin hiekan veto." -- "Kylläpähän kohta asiat

muuttuvat. Mieheni sanoo, että ell'ei kohta tule palkan lisää, hän

kääntyy kokonaan vasemmalle, ja silloin hallitus katsokoon, miltä se

näyttää oikeassa valossa. Hän käy nyt hyvin ahkerasti valtiollisessa

yhdistyksessään. Tottahan vapaus on viimein pääsevä voitolle."

-- "Augusta, älä puhu asioista, joita vielä vähemmin tunnet kuin

pöytäliinoja. Vie miehelle romunsa takaisin ja käske hänen pyyhkiä

pois ne neljä sataa markkaa. Tai vielä paremmin maksa koko velka ja

ota meiltä." -- "Se on mahdotonta." -- "Kun minä sinulle tarjoan, niin

eihän siinä ole muuta vaivaa kuin ottaa." -- "Minä en tohdi." -- "Mitä?

Kukapa kieltää?" -- "Mieheni." -- "Mitä hänelle sitte on pistänyt

päähän?" -- "Muuttuvathan olomme pian, kun vain vastapuolue pääsee

hallitsemaan: verot lakkaavat, tulot kasvavat, elämä huo'istuu. Silloin

meidän ei tarvitse käydä pyytämässä eikä saamassa eittäviä vastauksia.

Ensin ette te tahtoneet... nyt emme tahdo me. Jospa se vastapuolue vain

jo olisi vallassa!" -- "Augusta, tuo on lorua", sanoin minä. "Enkö

minä aina ole ollut sinulla äitillisenä ystävänä? Kun en sinulle heti

antanut rahaa, niin tarkoitin sillä vain sinun etuasi. Tottele nyt

minun neuvoani."

Hän katsoi maahan ja sanoi hiljaa: "Ei se enää käy päinsä, minä jo

ostin leninkivaatteen ja vein ommeltavaksi. Rahaa on jo menetetty, niin

ett'ei sitä enää käy muuttaa. Mutta kenties voitamme sillä arvalla,

jonka se rahamies samoin meille tyrkytti. Ken on oikein pahassa

pulassa, hänellä on usein paras onni, sanoi hän."

Jospa en olisi ollut antamatta; jospa olisin edes kirjeenkään

kirjoittanut; jospa olisin... niin jospa! Mitä nyt enää auttoi itsensä

syyttäminen? Minusta tuntui, että olin melkein yhtä syyllinen kuin

Augustakin. "Odottakaamme ja toivokaamme, että kaikki käy hyvin",

sanoin minä ja nousin, vaan ennenkuin poistuin, syleilin hämärässä

porstuassa Augustaa, ja molemmille meille pakkautuivat kyyneleet

silmiin. Tietämätöntä oli, mistä me oikeastaan itkimme, mutta

luullakseni kuitenkin siitä, että tyytyväisyys, joka oli vieraillut

täällä viidennessä kerroksessa asuvain luona, oli nyt karkonnut

ylhäisen sukulaisuuden tähden. Minä en päässyt millään keinoin

iloiseksi; silmissäni yhä pyörivät nuo pöytäliinat ja korvissani kaikui

tuon soittimen vingutus, joka heille oli tyrkytetty kolmestakymmenestä

markasta.

Hieno seura.

Me olimme vävyni talossa sen verran tutustuneet Lehmannien kanssa,

kun minusta on mieleen, ilman imarteluja, aivan porvarillisesti ja

ilman noita siistejä kutsuntalippuja, joiden nurkkaan on painettu: Ei

pyydellä, jotka kortit nyt näkyvät olevan muodissa; sillä juuri itse

kutsuminen on hauska, kun se suullisesti tapahtuu. Lehmannit kuitenkin

aina välistä hairahtuvat takaisin ylhäisyyden tavoittelemiseen, kuten

harmiksemme saimme kokea, jotka turhuudet heidän pitäisi kerrassaan

sitäkin mieluummin unhottaa, kuin rouva on liian kaino suuriin

seuroihin ja herra niissä käyttäytyy kuin olisi kutsuttu vieras omassa

talossaan.

Jo kaksi viikkoa ennen tuli seinäkalenterin kokoinen kortti, josta voi

lukea:

"Asessori Lehmannilla ja rouvalla on kunnia ystävällisimmästi kutsua

herra Buchholz ja rouva ynnä neiti tytär lauvantaina 17 päivänä

tammikuuta kello 8 1/2 teelle. Muitakin on kutsuttu."

"Kaarle", sanoin minä, "tämä on sinulle frakin ja valkoisen huivin

asia, vaan minulle ja Bettille hyvinkin tärkeä pukuasia. Minä siitä

helposti selviän, kun muutatan vain punaisen hääpukuni. Bettille

löysimme 'Muotimaailman' viime numerosta aika muhkean puvun."

Tohtori Wrenzchen rouvineen oli tietysti myöskin kutsuttu. Emmi kun

ei tiennyt, olimmeko me kaikki Landsberginkadulta kutsutut, tuli hän

sitä kysymään, koska hän muuten olisi tuonut pikku koiransa meille

siksi ajaksi, sillä hän ei olisi tahtonut jättää sitä yksin piian

varaan. "Emmi", sanoin minä, "siitä viattomasta elukasta näet kuin

korkeamman maailman ilmoituksesta, että teidän piikanne on huono

ihminen, joka sinun olisi parasta ajaa matkoihinsa. Koirilla on hyvin

tarkka ihmisvainu; piika on sille varmaankin tehnyt tai aikonut jotakin

ilkeyttä, jota se ei enää voi unhottaa."

"Mamma", vastasi Emmi, "Maffi ei kärsi, paitsi Fransia ja minua, juuri

ketään, vaan haukkuu jokaista, varsinkin jos miestäni myöhään iltasilla

noudetaan sairaan luo. Herra Greve, joka asuu meidän yläpuolellamme,

on jo kirjeessä kerran pyytänyt päästä rauhaan siitä melusta. Muuten

ei ole siistimpää elukkaa kuin minun Maffini. Mutta sinua hän kärsii

sentähden, että sinä aina tuot sille sokurileipää; täällä se kyllä

viihtyisi." -- "Ei se nyt käy päinsä, kun mekin olemme kutsutut. Syötä

se vain hyvin kylläiseksi ennen lähtöänne."

Kaikki nuo vastukset koirasta kärsii tohtori torstaiskaattinsa tähden,

sillä yksinäisyyden ja ikävän haihduttamiseksihan Emmi sen Maffinsa

hankki. Olipa tohtori itse Emmin kanssa ostamassa vaatettakin sille

puvuksi eikä ollut vähääkään kitsas. Kun minä häntä siitä leikillisesti

kättelin: "No, herra vävy, tuommoinen tuhlaushan on aivan vastoin talon

järjestystä", vastasi hän: "Vähemmän tämä maksaa kuin suuremman asunnon

pito!" -- Minä tunsin varsin hyvin, että se oli aiottu pistoksi, vaan

minä nauraen sanoin: "Kun asunto on liian pieni, niin onhan lisäksi

kyllä oluveloita!" -- Siitä sai hän osansa, mutta vaikkapa olinkin

voitolla, tunsin kuitenkin varmemmin kuin ennen, että hänessä on kohta

tapahtuva muutos, sitä ei voi Maffi eikä Maffin pukukaan estää; Emmi

kyllä tietää ottaa vaarin velvollisuuksistaan perhettänsä kohtaan.

Vähitellen saapui Lehmannin tee-ilta.

Kun oli kutsuttu puoli yhdeksän aikaan, saavuimme me kellon lähestyessä

kymmentä, ja sekin oli vielä kyllin aikaisin, sillä mitä hienompia

tahdotaan olla, sitä myöhemmin tullaan vieraiksi. Me emme suinkaan

vielä olleet viimeiset, vaikka se Lehmannien sukulainen, vanha parooni,

jo oli siellä, paljaalla päälaellaan ja monilla tähdillään loistamassa.

Meidät esitettiin hänelle heti ja parooni sanoi hyvin iloitsevansa,

että sai kunnian tutustua meihin, johon minä säännöllisesti

niiaten ja vakavasti vastasin, että se kunnia oli kokonaan meidän

puolellamme. Sillä minä tahdoin lausua, että me, vaikka vain olemmekin

keskisäätyläisiä, emme lainkaan hämmästy parooneja. Hän ryhtyi pitkään

keskusteluun minun Kaarleni kanssa kaupan yleisestä tilasta, jossa

hän minun mielestäni ei kovinkaan sivistyneesti tehnyt, koskapahan

hänen olisi pitänyt tietämän, ett'eivät semmoiset asiat naisia huvita.

Minä sentähden hiukan kumartaen erosin katsomaan muita vieraita. Ketä

kaikkia Lehmannit olivatkaan kutsuneet! Kaikkia niitä muistaakseen

pitäisi olla "omnibus"-vaunujen kokoinen muisti.

Tuttu oli minulle ainoastaan hampurilainen tohtori ja hänen nuori,

suloinen rouvansa. Bettin kohta pari luutnanttia anastivat vilkkaasen

puheluun; sitä vastoin Emmi mieltyi hampurilaisen tohtorin rouvan

seuraan, ja saatanpa sanoa, että vaikka nuoret tytöt ovat miellyttävät,

niin ovat nuoret rouvat vielä paljoa miellyttävämmät. Heissä on jotakin

niin syvän sydämmellistä.

Vähitellen talutettiin minut kunniapaikoille eli sohvain seuduille,

jossa vanhimmat ja tilavimmat naiset arvokkaasti levittivät loistoa

uusilla hatunnauhoillansa. Puhetta kuitenkin oli hyvin vähä. Jotenkin

äänettömästi juotiin tee, jonka kanssa oli saatavana hyvin ohuella

veitsellä leikeltyä sokurikakkua.

Mistäpä olisi käynyt puhuakaan, kun oltiin kaikki jotenkin vento

vieraita? Ilmasta ei kenenkään sovi puhua, teaatteria ei tunneta

tarpeeksi ja talous on liian alhaista. Sitä paitsi yhä vielä tuli

vieraita, niin että näytti siltä, kuin olisivat Lehmannit hankkineet

itselleen rautatien odotussalin ja opastaja kohta tulisi kilistämään

kelloaan ja sanomaan: "Mentäköön vaunuihin!" -- "Mitähän tästä

tuleekaan?" ajattelin minä. "Jos nyt olisimme kotona Landsberginkadun

varrella, niin istuisimme jo aika sitte illallisella ja tietäisimme,

mitä varten olemme koossa."

Kun viimein jo oli väkeä, niin että olisi luullut seinäin ulos

pullistuvan ja minä itsekseni olin kyllästyä koko moisiin pitoihin,

alkoi musiikki. Lehmannit olivat hankkineet konservatoriosta

nuorukaisen, jonka käsissä olevia mansetteja sopi tusinaan vain

kolme paria. Hän antoi nyt Mozartille pari kolme korvapuustia ja

samoin kuulijoillekin; oli se aika rämistys. Vaan siten hän herätti

kanarialinnun unestaan, niin että se alkoi huutaa täyttä kurkkua ja

sotki koko seuraavaan kappaleen. Vasta sitte kun häkki peitettiin,

voitiin häiriöttä jatkaa musiikillista nautintoa. Nuori nainen kiljui

sitte salin täyteen ääntä. Sointua siinä minun mielestäni hyvin vähä

oli, mutta sitä surullisemmalta se kaikui. Kun suosion taputukset oli

tehty, lauloi hän toisen laulun. Sama luonne vähän toiselta puolen,

niin että joku vahtimestari olisi siitä voinut tulla surumieliseksi.

"Kas niin", sanoin minä oikeanpuoliselle naapurilleni, kun säestäjä

vielä pusersi muutamia valitusääniä pianosta, "nyt on toinenkin lapsi

hengettä!" -- "Mitä sillä tarkoitatte?" kysyi hän. -- "Oh, niin me aina

sanomme, kun surkea musiikkikappale loppuu." -- "Minun tyttäreni se

juuri lauloi", sanoi hän paljon tarkoittavasti ja kääntyi niin, että

tuli katselemaan minua seljällänsä.

Hänelle näyttääkseni, ett'ei hänen käytöksensä minua ollenkaan

hämmästyttänyt, koetin ryhtyä puheluun vasemmanpuolisen naapurini

kanssa, ja sopivaksi puheen esineeksi astui juuri sisään tavallisuutta

paljon pitempi nuorukainen. "Mikäs ihme se tuo on?" kysyin minä. --

"Ketä tarkoitatte?" kysyi naapurini. "Tuota pitkää roikaletta, joka

seisoo tuossa oven luona; pitäkäähän mielessänne, hän saa vielä aikaan

onnettomuutta." -- "En minä arvannut poikani milloinkaan antaneen

teille aihetta semmoisiin sanoihin", vastasi hän terävästi. -- "Antakaa

anteeksi, että olen syntynytkään", virkoin minä, sillä miten metsään

huutaa, siten metsä vastaa.

Minä päätin olla enää sanaakaan virkkamatta, kun minun oli mahdoton

tietää, millä tavalla ne toisilleen olivat sukua kaikki nuo ihmiset,

joita Lehmannit olivat koonneet sukulaisparooninsa kunniaksi. Itsekseni

minä vain mietiskelin hienoa seuraa. Siitä kirjavasta tarkastelusta

minut onneksi herätti illallinen.

Tähän asti suljettuna olleesen huoneesen oli laitettu ruokapöytä

täyteen kaikenlaista syötävää, niin että se näytti sangen

miellyttävältä, kun ovet avattiin. Ensin syöksyivät herrat sisään

kohteliaasti hankkimaan naisille ruokaa. Vaan kellä ei ollut ketään

erityisherraa eikä itse tunkeutunut esiin ja ottanut siitä, mitä sattui

lähinnä olemaan, hän ei saanut mitään. Viimein minäkin jouduin astiain

tienoille, tapasin viimeisen pikku talrikin ja sain siepatuksi veitsen

ja kahvelin, vaan samalla huomasin, että paraat syötävät, niinkuin

kaviaarit, hanhenmaksa-piirakat ja kananpoika-paistit, jo olivat

hävinneet. Kalkkunoista oli vain luurangot jäljellä ja selkäpaistista

ainoastaan sija vadilla, jossa se oli ollut. Italialaista salattia ja

kylmää ruokaa voi vielä hiukan saada. Samoin olivat vielä hyytelötkin

koskematta. Minä otin talrikilleni hiukan noista jäännöksistä ja

ajattelin tungoksessa syödessäni, että tarvitaanpa tämmöisillä

illallisilla vähän tottumusta, koska kukaan ei vähintäkään pyytele

syömään, vaan koko käytös on kuin ryöstöretkellä; itsekseni minä

kadehdin noita luutnantteja, jotka olivat esimäisinä hyökänneet. Betti

sanoi minulle sittemmin luutnanttien tuoneen hänelle hyviä rintapalasia

linnusta, vaikka hän ennemmin olisi tahtonut poronpaistia ja varsinkin

kaviaaria. Nuoret olivat näet tavallansa tehneet sopimuksia, koska

illallisen jälkeen aiottiin tanssiakin. Lehmannit kuitenkin arvelivat

sopivammaksi odottaa ensin paroonin poistumista. Tuotiin viiniä ja

maljoja, joista puhe vähän vilkastui; parooni, seisoen kruunun alla,

piti jonkinlaista vastaanottoa.

Niinkuin jo edeltä olin arvannut, että se pitkä mies oli tekevä tuhoja,

niin tapahtuikin. Jos minä mitä aavistan, niin se toteutuu, vieläpä

ihan täsmälleen.

Yht'äkkiä alkoi surista ja humista huoneissa, ja kuten heti huomattiin,

oli se kanarialinnun lentoa. Nuorukainen, se pitkä roikale, oli

luultavasti sentähden, ett'ei hänellä ollut muuta tekemistä, tahtonut

leikkiä linnun kanssa ja saanut pitkillä sormillaan oven vääräksi, niin

ett'ei se enää mennyt kiinni.

Sitä meteliä, joka nyt syntyi linnun kiinni ottamisesta! Tuotiin

luutia ja raput, ajaakseen lintua johonkin pienempään huoneesen, josta

sen ehkä voisi saada kiinni, jos se istuutuisi kartiinilaudalle.

Mutta lintu ei lentänyt toiseen huoneesen eikä salissakaan asettunut

sopivaan kiinniotto-paikkaan. Ajo kiihtyi yhä innokkaammaksi ja

lintu yhä aremmaksi. Kaiken tämän melun aikaansaaja puuhaasi myöskin

kömpelyytensä korjaamista; mutta harjaluudalla kiivaasti hosuessaan

lintua, niinkuin olisi ilmassa biljardia pelannut, löi hän yht'äkkiä

myöskin kaasukruunua, jonka alla parooni seisoi, niin että lasinsirut

hänelle tippuivat paljaalle päälaelle.

Vaikka paroonille ei tapahtunut mitään vahinkoa, katsoi hän

kuitenkin soveliaaksi poistua semmoisesta seurasta, joka oli tullut

hengenvaaralliseksi; ja siitä Lehmannit olivat suuresti säikähtävinään

ja hämmästyvinään. Sill'aikaa kun he saattoivat ulos paroonia,

sai hampurilainen tohtori linnun kiinni ja tanssi alkoi. Nuoret

huvittelivat itseään aika lailla, vaan minusta tuntui helpommalta vasta

sitte, kun pääsimme säännöttömältä illalliselta, kuumuudesta ja monen

välinpitämättömän ihmisen parista eli sanalla sanoen, hienosta seurasta

kotimatkalle.

Landsberginkadulle ja omaan kotiin saavuttuamme sanoi Kaarle:

"Vilhelmiina, jos ajattelet samoin kuin minä, niin tuot vähän voita,

leipää ja olutta, minulla on nälkä." -- "Aivan samaa oli minulla

mielessä", vastasin minä. Niinpä me istuimme talvitamineissa kello

kolme aamulla kylmässä huoneessa vahvistamassa itseämme kärsittyjen

vastuksien jälkeen.

Puhellessamme nyt, ett'eivät Lehmannit olleet ketään huvittaneet

noilla illallisillansa, ja tarkastellessamme yksityiskohtia arvonsa ja

ansionsa mukaan kysyin minä Bettiltä, eikö eno Fritziä ollut kutsuttu.

-- "Kyllä hän oli saanut kutsut", vastasi Betti, "mutta hän ei sanonut

himoitsevansa moisia pitoja eikä astuvansa liimaan."

"Liima ei minusta ole mikään valikoittu sana", vastasin minä, "vaan

jos hän sillä tarkoitti tämänlaisia pitoja, niin minun täytyy siihen

suostua, sillä suoraan sanoen: tämä ilta oli turhimpaan kulunut koko

elämässäni."

Betti.

Huvitusten aika oli loppunut ja meidän elämämme kului hiljaista

menoaan. Kaarlella oli enempi kuin koskaan työtä liiketoimissaan, niin

että hänellä oli hyvä halu liikettänsä laajentaa ja itse antautua

enemmin oman teollisuuden hoitoon, jos vain olisi löytänyt sopivaa

apulaista. Mutta kun kelvollista kauppakumppania ei ollut saatavissa,

pysyttiin toistaiseksi entisellään ja hän työskenteli yksikseen.

Me koetimme sentähden tehdä elämää hänelle niin suloiseksi kuin

mahdollista, koskapahan hän tarkoin katsoen juuri meidän tähtemme

monesti myöhään yöhön istui kirjojensa ääressä. Hän puolestaan ajatteli

varsinkin Bettin menestystä ja toimeentuloa, jonka hän tahtoi saada

turvatuksi. Kun minä kerran toruin häntä liiasta työnteosta, joka

hänelle oli tuleva hengenvaaralliseksi, sanoi hän: "Olehan huoletta,

lapseni; kun minä kerran suljen silmäni, tahdon minä tietää, ett'ei

teidän tarvitse puutetta kärsiä." -- "Kaarle, älä puhu niin, saatat

minut murheelliseksi. Mitä me teemme mammonalla ilman sinua? Pidä vain

itsesi aina hyvästi lämpimänä, äläkä ajattele surullisia asioita; se

tekee mielen alakuloiseksi ja turmelee ruokahalun." -- "Olkoon niin,

Vilhelmiina; mutta emmehän voi olla tunnustamatta, ett'emme me enää ole

nuoruuden ijässä."

Semmoisista puheista ei Bettin pitänyt mitään kuuleman. Aivan

päinvastoin kuin ennen, teki hän nyt ahkerasti taloustöitä. Vaan

iltapäivillä hän sen sijaan kirjoitteli. Runosäkeet häneltä eivät

vieläkään onnistuneet, vaikka herra Leuenfels tuon tuostakin hänelle

neuvoi runouden alkeita, joll'aikaa minä ommellen aina istuin läsnä,

koska ei milloinkaan voi tietää, mihin kaikkeen tuota runoilua

käytetään.

Mutta semmoinen runouden opetus ei ole helppoa. Ensin piti Bettin

valita mitä hyvänsä sanoja: muuri, mato, helmi, kukka, ja sitte etsiä

niille toisia loppusointu-sanoja niin paljo, kuin suinkin löytyi.

Kun ei meille kellekään enää johtunut mieleen yhtään loppusointua,

tehtiin kootuista sanoista runosäkeitä. Kaunista siitä tosin ei tullut,

monessa ei ollut mitään ajatustakaan, mutta herra Leuenfels sanoi sitä

välttämättömäksi alkuharjoitukseksi; ken ei osaa taitavasti tehdä

loppusointuja, hän ei myöskään tule koskaan kuuluisaksi runoilijaksi.

Yksin niinsanotut klassikotkin (ne näkyivät kovin suututtavan

Leuenfelsiä) olivat loppusoinnun teossa vain kolhijoita, jota paitsi he

ovat lainailleet vanhojen kreikkalaisten ja muiden palkkarunoilijain

teoksista.

"Siinä varmaankin erehdytte ja oikeastaan tarkoitatte jotakin toista",

vastustin minä, "onko muka Schillerkin, se jalo sielu, koristellut

itseään vierasten nerojen tuotteilla? Eihän toki; siksi oli hänen

elämänsä liian viaton ja suoravainen."

"Vai viaton!" sanoi Leuenfels halveksivasti. "Hän piti aina paraita

viinejä kellarissaan." -- "Ne hän kyllä oli ansainnutkin." -- "Noillako

hyvin tavallisilla sepustuksillaan?" -- "Eipä jokainen osaa niinkään

hyvästi kuin hän", vastasin minä äreästi, "enkä minä ollenkaan usko

tuota kopioimista." -- Mitään vastaamatta otti Leuenfels kirjakaapista

nidoksen Shakspearea ja toisen Schilleriä ja näytti paikkoja, joista

selvästi voi huomata epärehellisyyden. "Hamletissa" oli "Voikaa hyvin"

ja "Kavaluus ja Rakkaudessa" samoin "Voikaa hyvin." Hamletissa oli

"Tuossa tulee kuningas" ja "Orleansin neitsyessä" aivan samat sanat.

Loviisa Miller sanoo "Ah" ja Ofelia sanoo myöskin "Ah", ja koko joukko

muita sanallisia yhtäläisyyksiä.

"Näetkö nyt?" sanoi Betti, auttaessaan häntä vertailussa. "Jos

Schillerin olisi ollut suoritettava tutkinnoita, niin tuskinpa hän

niistä olisi selvinnytkään."

"Ja semmoista vielä niin kauan sanotaan klassikoksi!" sanoin minä

pahoillani. "Ketä nyt enää voi uskoa? Kaikki on nykyään vain huimausta."

"Täsmälleen näytetään joka ainoasta, missä kohdassa kukin on ollut

pitkäkynsinen", sanoi Leuenfels. "Me nuoremmat oppineet emme jätä

niinsanottuja neronsankareja rauhaan, me olemme säälimättömän

perinpohjaiset."

Tuo keksintö minut sai väkisin tyhmistymään, sillä suoraan sanoen

Schiller oli minulle rakas, rakkaampi kuin kukaan muu. "Onko hän

Kello-laulunsakin varastanut?" kysyin minä. -- "Siitä meillä ei ole

vielä varmaa vakuutusta", vastasi Leuenfels. -- "Onhan se edes vähäinen

lohdutus, sillä sen minä osaan ulkoa, ja tyhmääpä olisi kuljetella

muistissaan varastettua tavaraa."

"Jopa on aika jumaloimisen lakata", jatkoi Leuenfels. "Miksikä yleisö

hyväksyy ja suosii vain vanhoja runoilijoita, vaan laiminlyö anteeksi

antamattomalla tavalla nuorta koulua? Vanhoja ostetaan, meidän

kirjoituksemme saavat homehtua pöydän laatikoissa. Tosi runouden

tajunta on kansasta kokonaan hävinnyt." -- "Älkäähän nyt noin huoliko

kansaan suuttua", koetin minä rauhoittaa, "se on varmaankin ihaileva

teitä kuolemanne jälkeen." -- Hän istuutui nojatuoliin, kampasi

kaikilla pitkillä sormillaan vaaleaa tukkaansa ja ähkyi: "Minä kyllä

tunnen tulleeni tähän kiittämättömään maailmaan sata vuotta liian

aikaisin." Pilkallisesti nauraen jatkoi hän: "Miksi en ole ennemmin

oluvelan isäntä?" -- "Siksihän voitte vielä ruveta, ell'ei kansa

millään tavalla puhdista aistiansa. Muuten luulenkin minä kansan

tajuavan paremmin olutta kuin runoutta. Pankaahan kerran koetteeksi

sille eteen runokirja ja tuoppi olutta vasta aljetusta tynnyristä; niin

saatte nähdä, kumpaanko se tarttuu." -- "Kansa ei ole sen arvoinen,

että sille ollenkaan runoiltaisi. Minusta nähden se hukkukoon oman

halpuutensa rapakkoon. Minä rikon soittimeni ja jätän kansan kuolemaan

omaan tyhmyyteensä!" -- "Miten ankara ja kova!" huudahdin minä.

"Koettakaa toki ensin pari kertaa hyvyydellä vaikuttaa, niinkuin

Abraham Sodoman ja Gomorran asujamia."

"Miten minä voisin siihen ryhtyä, kun ei kukaan minua kuule?" alkoi hän

edelleen vaikeroida. "Paperikoriin minua lauluni on viskattu ja lisäksi

vielä pilkattu sanomalehtien kirjelaatikoissa... voi häpeää!" -- Tämä

lintu-raukka rupesi minua jo säälittämään. "Pitääkö sitte kaikki oleman

runomitallista?" sanoin minä lohduttaen ja kehoittaen. "Eiväthän

muutamat siedä hyvääkään ruokaa, vaan toiset syövät halukkaasti

huonompaakin. Niin se on runouskin; toiselle se on himoruokaa, toinen

ei ota sitä käteensäkään. Suoraan sanoen suosin minäkin enemmän

runomitatonta kirjoitusta, koska hyvin harvat vain puhuvat runokieltä

ja silloinkin enimmäkseen heillä pitää olla verimatoja ja jäätä

päälaella. Kirjoittakaa te kerran suoraa ja selvää Saksan kieltä, niin

se kyllä kelpaa ihmisille." -- "Vai proosaa!" huudahti hän kiihkeästi,

"kurjaa proosaako?" -- "Minun tyttärellänikin on, luulen minä, enempi

taipumusta yksinkertaisuuteen. Eikö totta, Betti?" -- "Ei runoilu

ole tähän asti vielä oikein selvinnyt minulle", tunnusti hän. --

"Sinun pitäisi herra Leuenfelsille lukea se pikku kertomuksesi, jonka

äskettäin kirjoitit." -- "Se on liian vähäpätöinen, minua hävettäisi."

-- "Olkaa hyvä, neiti", sanoi Leuenfels, "aivan tarpeeton ei minusta

proosa suinkaan ole." -- "Kyllä hän vielä taipuu", ajattelin minä.

Mutta eipä hän huolinutkaan Bettin proosasta, joka meitä kuitenkin oli

hyvin miellyttänyt, vaan sanoi sitä turhaksi jokapäiväisyydeksi ja

ihmetteli, mitenkä semmoista lorua saattoi ruveta kirjoittamaankaan.

"Ei siinä ole selitystä, ei täydellisyyttä eikä mitään runoutta. Missä

on jouluenkeli runollisine, valkoisine siipineen, missä juhlakellot

sointuvine äänineen, missä usko, toivo ja rakkaus? Ja mikä on

pahinta... siinä on lainauksia Andersenin ja muista saduista. Jättäkää

te, neiti, kirjoitus sikseen. Teillä on kyllä kykyä, vaan ei neroa."

Minusta tuon moitesaarnan aikana tuntui, kuin olisi minua joka paikkaan

kivitetty ja varsinkin kasvoihin; Betti istui kuin parantumattomaksi

ammuttuna, uskaltamatta häpeästä edes liikahtaakaan. Minä en enää

käsittänyt, mitenkä me ennen olimme siitä pikku kertomuksesta

saattaneet ollenkaan iloita ja Kaarle sanoo, että vaikka Betti oli niin

umpimielinen, niin hänellä kuitenkin on syvää tunteellisuutta. Ja minä

olin jo uskonut, että Betti oli löytävä huvitusta ja työtä kirjailusta,

koska opetustoimi ja musiikki ja maalaus olivat kuitenkin tyhjiin

rauenneet; vaan taaspa siinä oli ikävä pulma.

Betti ei sanonut sanaakaan, sillä hän ei ole luonteeltaan juuri

taipuvaisimpia; siispä minun täytyi uskaltaa. "Koska teille ei näy

mikään kelpaavan, herra Leuenfels", sanoin minä, "niin, tahtoisinpa

kerrankin tietää, mikä teidän mielestänne on oikea runollisuus,

että muutkin tuon erotuksen oppisivat." -- "Sehän on helppo. Kaksi

minun kirjoittamaani runoa on painettuna 'Aiolon harpussa', jonka

toimittaja Hunold Myller, kotoisin Havelin varrelta, minua itse

pyysi yleisen saksalaisen runoilu-yhdistyksen jäseneksi. Minä olen

jäsen. Viimeinen runoelmani palkittiin. Pitääkö teille enempi

todistuksia?" -- "Oh, ei suinkaan." -- "Minä runoilin sen Talvipuistossa

sanomalehti-kirjailijain juhlassa. Tosi nero ei ole sidottuna aikaan

eikä paikkaan. Minä sanelen sen."

Ja silloin hän seisomaan uunia vasten, tempasi mansettejansa, pörrötti

tukkansa, muutti muotonsa hyvin liikutetun näköiseksi ja alkoi:

Toisiaan ikävöivät:

Feodor Wichmann-Leuenfelsin palkittu kilparunoelma.

On palmu Pohjolassa

Kauniissa tarhassa.

Vaan mikä sillä vaiva?

Sen lehdet kalpeina.

Se kaipaa kuusta, jonka

Tuoll' Kongon rannalla

Jo ammoin hävittänyt

On hiekka polttava.

"No, kuulkaapas", huudahdin minä hänen päästyään hyvin surumielisesti

runonsa loppuun, "kuuluisaksi minä en runoelmaanne voi huomata, eikä

se enää ole uusikaan." -- "Eikö uusi? Minunko runoni ei uusi, vaikka

sen sinä iltana sepitsin?" -- "E-ei", sanoin minä, "muistathan sinäkin,

Betti, runon uneksivasta kuusesta; eikö se ole aivan samanlainen, kuin

mitä herra Leuenfels nyt saneli?" -- "Ei rahtuakaan samanlaisuutta",

sanoi Leuenfels pahastuen. "Siinä huononpäiväisessä sepustuksessa, jota

te tarkoitatte, seisoi kuusi Pohjolassa ja minun runossani palmu, ja

sekö olisi sama? Naurettavaa! Ken ei kykene arvosteleman, saisi toki

pitää suunsa kiinni."

Silloin minun vereni kuohahti. "Te syytätte minun Bettini lainailleen,

vaikka itse käytätte niin pitkiä kynsiä, että luulisi jo poliisin

tarttuvan asiaan, ja puhutte sitte vielä nerosta ja mistä kaikesta.

Semmoinen ei sovellu minun talossani, ja jos nyt teette minulle

mieliksi, herra Wichmann, niin menette katsomaan, eikö palttoanne

ole varastettu, ja joll'ei, niin viekää se kiireesti ulko-ilmaan,

ett'eivät koit siitä leviäisi vielä meidän huoneihimme. Ken pahoittaa

minun Bettini mieltä, hänet minä opetan. Ja nyt lopetamme runoilun

ainiaaksi?" -- Hän sanoi jo tottuneensa siihen, että häntä väärin

ymmärretään, ja niin nytkin, sekä lisäsi lopuksi: "No hyvä, jos ei

huolita minun runoistani, niin peljättäköön minun arvostelujani. Nyt

minä olen varma tehtävästäni, rouva Buchholz, ja siitä minä kiitän

teitä." -- Kumartaen läksi hän ylpeästi matkoihinsa.

Miten oikeassa kuitenkin oli eno Fritz; jos hän ei olisi keksinyt

sepustusmestari-sanaa, niin olisi se ollut erittäin keksittävä tälle

mestaroitsijalle. Ja semmoisen miehen se tohtori Stinde sulloi minun

vastuksikseni. No, maltahan, sinut minä kyllä opetan!

Tästä kaikesta seurasi, ett'ei Bettiä enää kirjoitus vähääkään

huvittanut, ja että maailma tuli yhtä arvostelumestaria rikkaammaksi;

minä en suorastaan toivota hänelle, että hän kerran oikein saisi

selkäänsä, vaan hyvää se hänelle tekisi. Ilman hänen tyhmyyksiänsä

olisi Betti viattomuudessaan jatkanut kirjoitteluaan, ja menneen

onnen ajatukset olisivat häneltä siinä työssä unhottuneet; hänellä

olisi ollut huvitusta kotona, etsimättä sitä kaukaa teaattereista ja

konserteista, joissa me vain harvoin käymme, koska se huvitus aina on

kalleinta, jota itsellensä muilla teettää, eikä meillä niin tuhlattavan

paljoa varaa ole. Jos joskus menemme hyvää näytelmää katsomaan, ovat ne

oikeita juhlapäiviä.

Nyt oli kaikki taas entisellään; välistä tuli yksitoikkoisuuden

hetkiä, joilla näkyi olevan lyijyä jaloissa. Vaan, missä ei ole mitään

tekemistä, siinä ei ole hyvästä tahdostakaan apua. Niinpä ne kannoimme

samaa kärsimystä, Betti nuorilla ja minä vanhoilla olkapäillämme;

kummastako se tuntui raskaammalta, oli vaikea tietää.

Minulla oli vielä toinenkin huoli. Herra Feliks oli poistunut

Berliinistä sanomatta meille jäähyväisiä ja ilmoittamatta, mihinkä

hän meni. Ja sitä paitsi hän ei tullut Emmin häihinkään, vaikka minä

häntä erittäin kutsuin. Eräässä kilpapurjehduksessa minä sitte tapasin

hänen ystävänsä Maksin ja pyysin selitystä, vaan hän puhui arvoituksen

tapaan, sanoen, ett'ei vielä ollut aika hänen puhdistaa ystäväänsä.

Minun täytyi siihen salamyhkäisyyteen tyytyä; minä vain panin herra

Maksille mieleen, että hän, jos vielä oli herra Feliksin ystävä,

saakoon asian selville. -- Tämä se mieltäni kiusasi, sillä mitäpä

olisinkaan antanut, jos olisin kaikki tarkoilleen tiennyt.

Viimein kuitenkin tuli selitys herra Maksilta kirjeen muodossa, jossa

hän pyysi puhutella minua. Minä määräsin seuraavan perjantain, jolloin

Betti oli Kuleckessa, ja täsmälleen kello kuusi otin minä hänet vastaan

salissa. -- "Älkää pitäkö pitkiä esipuheita", pyysin minä, asetettuani

hänelle elinvoimiensa virkistykseksi eteen portviiniä, sillä hän oli

vähän umpimielisen näköinen. "Kyllä te saatte puhua suoraan; olen

minä valmis kuulemaan pahintakin." -- "Hyviä ilmoituksia minä tuon",

vastasi hän. -- "No, sanokaa ne sitte heti." -- "Ystäväni asiamiehenä

täytyy minun ehkä olla pitempipuheinen, kuin te ehkä soisittekaan." --

"Olkaa minusta nähden, mutta virkistäkäähän ensin itseänne." -- Hän

tuskin huuliansa viinissä kasteli ja sanoi: "Te olette oppineet hänet,

ystäväni, tuntemaan." -- "Ja pahasti pettynyt. En minä koskaan unhota,

mitenkä hän nuoruuden ripeydestä reippaasti pani henkensä alttiiksi

pojan pelastuksessa. Minä ihmettelin häntä, ja hänen vaatimaton, vaan

kuitenkin miehekäs olemuksensa miellytti, lähemmin tutustuessamme,

minut kokonaan. Vieläpä häneen mieltyi joku toinenkin, ja se oli

pahempi. Ystävänne tiesi, mitä oli tehnyt ja aikaan saanut, te tiesitte

sen myöskin, ja saatuaan sen riemun, että oli viattoman tytönsydämmen

hurmannut, katosi hän kuin tuhka tuuleen. Se oli pahoin tehty, ja

semmoisena se ystävänne nyt on minun silmissäni."

Herra! Maks sanoi vilkkaasti: "Minä voin puhdistaa hänet!" -- "Kukapa

sitä uskoo!" -- "Minua, hänen ystäväänsä, pitää teidän uskoa." --

"Sanokaa, millaisessa seurassa oleskelette, niin minä sanon, millainen

te itse olette!" huomautin minä epäilevästi. Hän puri huultansa ja

katsoi minua tyytymättömästi. -- "Te häpäsette häntä", torui hän. "Minä

tunnen hänet koulun penkiltä asti. Hän, se voimakas ja vakava, suojeli

minua, heikkoa poikaa, toisten vallattomuudelta, hän piti minusta

huolta, kun minä jäin orvoksi, häntä minun tulee kiittää siitä, mikä

nyt olen. Hän minusta on rakkain kaikista, ja sentähden koskee se

minuun, mikä häneenkin. Miten riemuitsikaan sydämmeni, kun hän minulle

tunnusti löytäneensä elämänsä onnen, eikä hän suinkaan ole kärsinyt

enempää kuin minäkään, kun hänen täytyi siitä luopua."

"Täytyikö?" kysyin minä kummastellen.

Maks oli hetkisen vaiti ja jatkoi sitte hiljaa: "Me molemmat olimme

vasta pari vuotta olleet Berliinissä. Arkipäivät kuluivat työn

puuhassa, sunnuntaina oli suuressa kaupungissa ja sen lähiseudussa

huvituksia yllin kyllä. Kieltäisittekö nuoria, iloisia miehiä

huvituksista, jos huvitus itse tarjoutuu hakematta?" -- "Miksikä he

eivät saisi huvitella? Heidän vain ei pidä käymän semmoisia mutkateitä

kuin herra Kleines." -- "Sitä minä en käsitä." -- "Joka pyytelee

kanssansa serkkuja, jotka eivät olekaan hänen serkkujansa." Kleines

näet oli houkutellut poliisiluutnantin Miilaa kanssansa, ja minä olin

heitä takaa ajamassa; sentähden Miila sitte lähetettiin Sveitsiin pois

koko Berliinistä. -- Herra Maks vaikeni ja käänsi silmänsä maahan. --

"No, puhukaahan toki", sanoin minä, pahinta peljäten. -- "Ystäväni oli

nähnyt hänet ensin Treptowissa ja tanssinut hänen kanssansa..." --

"Kenetkä hänet?" -- "Turmionsa." -- "Nyt minä tiedän kylliksi", sanoin

minä katkerasti, "pitempiä puheita tuskin enää tarvitaankaan." --

"Kuitenkin pitää teidän kuulla loppuun asti. Kun me silloin palasimme

Tegelistä, sanoi ystäväni: Maks, tästä hetkestä alkaen on entinen

elämäni lopussa..." -- "Sen hän kyllä saattoi sanoa, vaan ei sitä

kuitenkaan tehnyt." -- "Hän koetti erota, vaan se tyttö ei sallinut.

Hän uhkasi vastustaa, jos Feliks kihlaisi jonkun." -- "Oliko hänellä

siihen oikeutta?" -- "Ei. Feliks nauroi hänen uhkauksilleen. Vaan tyttö

vannoi tuottaa hänelle suurimman häpeän, itse hääpäivänä, kirkossa

alttarin edessä, uhaten syyttää häntä aviolupauksen rikkomisesta;

sillä kukapa osaisi todistaa toista? Feliks kysyi, tahtoiko tyttö

tehdä hänet onnettomaksi koko elinajakseen; tyttö vastasi olevansa

kunniallisesta perheestä eikä suinkaan aikovansa väistyä toisen tieltä.

Vihasta sanoi hän kykenevänsä tekemään vaikka mitä ja pyysi Feliksiä

ottamaan sen asian huomioonsa. Silloin Feliks päätti karttaa sen neiden

tapaamista, jota hän sydämmestänsä rakasti; hän pelkäsi huuliltansa

sanan pääsevän, jota hänen ei pitäisi lausua, ett'ei neiti kiintyisi

häneen ja joutuisi kärsimään loukkauksia. Hänellä ei ollut muuta

keinoa kuin poistua Berliinistä." -- "Ja sitä ennen vielä kylliksensä

huvitella. Vai tahdotteko minulle uskotella, että naamushuvit ovat

paras paikka murheellisille sydämmille?" -- Hän katsahti minuun

kummastuen. -- "Niin, niin, minä itse näin hänet siellä, vieläpä

sangen eriskummallisessa seurassa. Niin paljo minulla toki oli aikaa,

että sen ehdin huomata." -- "Senkin asian minä voin teille selittää.

Tarkoituksena oli vain tuon kostonhimoisen tytön eksyttäminen oikeilta

jäljiltä; sen jälkeen hän ei enää vaaninut Feliksiä." -- "Berliini,

Berliini, miksi sinä teetkään ihmiset!" huudahdin minä. "Ja näitäkö te

sanotte hyviksi tiedoiksi? Kyllä kai!"

"Tietysti", vastasi hän levollisesti. "Pelko, joka ystävääni pidätti,

on poissa; toispäivänä joutui se Treptowin tyttö naimisiin varakkaalle

käsityöläiselle, ja minut lähetti Feliks ilmoittamaan teille kaikki,

ett'ette häntä aivan väärin tuomitsisi."

Minä olin vaiti. Saatoinko sanoa häntä ihan syyttömäksi? En. Vaan

kuitenkin tunsin, ett'ei hän ollut väärin menetellyt meitä kohtaan.

Hän ei tunkeutunut meille, vaan minä itse häntä vaadin! hän ei koskaan

puhunut Bettin kanssa rakkaudesta, ei antanut mitään lupausta eikä

myöskään pyytänyt. Se kaikki oli totta. Ja kuitenkin oli heidän

molempien sydämmissänsä kasvanut toiveita, aivan hiljaa ja salaa, ja

yhtä hiljaa ja salaa olivat ne myöskin haihtuneet ja hävinneet iloisina

sunnuntaipäivinä pidetyn kevytmielisyyden tähden.

"Tekikö hän niin väärin, ett'ei teillä ole yhtään anteeksi annon

sanaa?" kysyi herra Maks. -- "Mitä hänelle on apua minun anteeksi

antamisestani?" vastasin minä. -- "Paljokin, sillä hän voisi taas

toivoa voivansa lähestyä teitä." -- "Liian myöhään, Betti on lakannut

toivomasta. Kadonnut rakkaus ei enää palaa."

Herra Maks hypähti. "Sitä minä en voi hänelle kirjoittaa", virkkoi hän

reippaasti. "En millään ehdolla. Hän odottaa hyvää sanomaa. Se minun

pitää saada." -- Hän puhui niin lämpimästi ja sydämmellisesti ystävänsä

puolesta, ett'en minäkään voinut pysyä kylmänä. -- "En minä tässä saa

yksin päättää, on muillakin sananvaltaa." -- Minä soitin ja lähetin

piian noutamaan Kaarlea konttoristansa. Hän tulikin heti ja nähtyään

herra Maksin tervehti häntä ystävällisesti ja kysyi: "No, hyvä ystävä,

mitenkä se asia nyt on?" -- "Toispäivänä olivat häät", kuului vastaus.

-- "Mitä tämä on?" huudahdin minä kummastuen, "tiedätkö sinä sen?" --

"Herra Feliks Schmidt oli niin rehellinen, että kertoi minulle ennen

lähtöään, minkä tähden hänen piti poistua Berliinistä. Minä tietysti

hyväksyin hänen päätöksensä." -- "Ja minulle... minulle et sano mitään!

Kaarle, se on..." -- "Vilhelmiina, ole hyvä ja katsahda kuvaasi.

Mitäpä sinun olisi tarvinnut suotta huolehtia? Minäkin jo vähän

aikaa epäilin asian onnellisesta päättymisestä ja katsoin sentähden

parhaaksi jättää kuluneet tapaukset omaan unhotukseensa. Vaan nyt on

saatava selville, onko Betti hänet unhottanut vai ei." -- "Ei hän

näytä häntä enää muistavan." -- "Se näyttää vain siltä!" sanoi herra

Maks. -- "Minä varovasti kuulustelen hänen mieltänsä. Vaan mitä siitä

on apua. Kun hän kuulee kaikki, peräytyy hän kokonaan. Hän on omalla

tavallaan ylpeä." -- "Kun aika tulee, niin hän kyllä itse salaisuutensa

ilmoittaa, jonka oma se onkin. Ei meillä ole oikeutta käyttää väärin

hänen luottamustansa. Hän on hulluuttansa katunut ja siitä kärsinyt,

kun hänen täytyi hillitä rakkautensa. Rupeatko sinä sittekin häntä

sortamaan? Ken viaton on, heittäköön ensimäisen kiven." -- "Kaarle,

luulenpa sinun rupeavan kilpakosijaksi." -- Hän naurahti. "Vaimoni on

jo taipumassa", sanoi hän herra Maksille, "käykää huomenna noutamassa

vastaus." -- "Ei itse, sen voisi Betti arvata", estelin minä, "vaan jos

huomenna tämä punainen hyasintti on tuossa toisessa ikkunassa, on hyviä

toiveita." -- "Varhain huomenna minä kyllä astun ohitse ja katselen

ikkunaan", vastasi herra Maks ja läksi. -- Minun täytyi ajatella:

"Kellä on niin uskollinen ystävä, hän ei suinkaan voi olla huono mies.

Jospa vain nuoriso ei olisi ajattelematon ja hetken mukaan kuohuva.

Vaan ehkäpä pikku poika olisi jo ammoin joutunut maan poveen, eli ei

nuorukainen olisi ollut innokas."

Minä en voinut olla vähän puhumatta Kaarleni kanssa hänen

itsekkäästä vait'olostaan, mutta eipä siitä ollut apua, hän katseli

tulevaisuutta liian valoisalta puolelta. Hän halusi herra Feliks

Schmidtiä kauppakumppanilleen, eikä päässyt eroon siitä ajatuksesta.

"Sitte minulla olisi hyvä tuki, hän ymmärtää villateollisuutta.

Siellä Saksisssa, jossa hän nyt on, tahtovat ne häntä myöskin

liikekumppaniksi." -- "Mistä sinä sen tiedät?" -- "He kyselivät häntä

minulta, kun hän vetosi minuun." -- "Ja mitä sinä sanoit hänestä?" --

"Että hän ennen kaikkea on rehellinen ja että minä häneen täydellisesti

luottaisin."

Kaarle läksi illallisen jälkeen vielä hetkeksi oluvelaan ja minä jäin

odottamaan Bettiä, joka tulikin oikeaan aikaan. Hän oli hyvillään,

sillä hän oli lukenut pikku kertomuksensa Kuleckessa, niinkuin

ennen oli luvannut, ja kaikki, varsinkin Amanda, olivat sitä hyvin

kiittäneet, niin että hänellä, tuosta Leuenfelsistä huolimatta, nyt

oli taaskin halua kirjoittelemaan. Tosin oli Amanda Kulecke sanonut:

"Ystävä, siihen pitäisi panna vähä rakkautta sekaan, onnellista

tai onnetonta, kunhan vain jotakin olisi." -- "Etköhän kerran

koettaisi?" kysäsin minä, ja sydämmeni alkoi sykkiä. -- "Onnellistako

rakkautta?" kysyi hän surumielisesti, "vai pitäisikö minun kirjoittaa

kyynelsilmin?" -- Sydämmeni sykki niin kovin, että tuskin sain sanaa

suustani; änkyttäen kuitenkin jatkoin hänen ajatuksiansa: "Sinä

voisit ehkä kuvailla, miten kaksi nuorta rakastavat toinen toistansa,

sitä kuitenkaan tunnustamatta, ja miten nuorukainen lähtee kauas

ansaitsemaan rahaa ja tavaraa, kunnes luulee kylliksi karttuvan, ja

miten tyttö hänet sill'aikaa unhottaa."

"Vai unhottaa?" kysyi Betti ja katsahti minuun jalosti, "sitte hän ei

ole rakastanutkaan nuorukaista."

"Sinä siis häntä yhä vielä rakastat. Tiedätkö, minkä tähden hän läksi

pois?" sanoa pöläytin minä ajattelemattomasti. Pyörtymys olisi minulle

silloin ollut parasta, sillä minä odotin Bettin varsin hämmästyvän;

vaan hän pysyi rauhallisena ja sanoi hiljaa:

"Minä kaiketi olin hänen mielestänsä liian halpa."

Käteni olivat lujasti tarttuneet sohvaan, kun muuten pelkäsin

kaatuvani. Nyt ne vähitellen irtautuivat ja minä hengitin helpommin.

"Betti", sanoin minä, "ole hyvä, vie tuo punainen hyasintti tuonne

toiselle ikkunalle, se tuoksuu liian kovin lähellä."

Betti vei kukan. Mutta minä nyt tiesin hänen antavan anteeksi, jos

saisikin joskus kuulla jotakin. Kaarle oli myöskin tehnyt hyvin

viisaasti, kun oli vaiti, sillä helpostipa tuota tulee puhutuksi, mitä

ei olisikaan puhuttava.

"Oliko täällä vieraita, kun sinä salissa istuit?" kysyi Betti.

"Oli eräs isäsi kauppatuttava", sanoin minä niin viattomasti, kuin

suinkin saatoin.

Sitte puhelimme kaikenlaista. Betti karttoi kirjailua ja minä pidin

varani, ett'ei tullut sanotuksi, mitä tiesin. Viimein tuli unen aika

ja me menimme huoletta levolle. Sillä olihan hyasintti paikoillaan

oikeassa ikkunassa.

Onnettomuuden torstai.

Onpa kuitenkin luonto järjestetty hyvin viisaasti, kun maakin on pallon

muotoinen ja pyörii, niin että entiset ajat joutuvat alapuolelle

ja uudet, nykyiset päälle. Tosin siinä on se epäkohta, että kaikki

jauhautuu perin lyhyeksi ja pieneksi, niin ilot kuin surutkin, eikä

mikään ole pysyväistä, vaan missäpä sitä onkaan mitään täydellistä.

Vaan jos katson eno Fritziä, niin näyttää koko maailma pysyvän

paikoillaan eikä atomin vertaakaan pyörimistä olevan missään. Kun minä

muutama vuosi sitte hänelle neuvoen sanoin: "Fritz, sinun pitäisi

naida", vastasi hän: "Vilhelmiina, pelkäänpä, ett'ei siitä tule mitään,

ennemmin minä ostan soittokoneen." Nyt hän jo on ihan kyllästynyt

poikamiehen elämään, vaan ei sittekään vielä ryhdy naimispuuhiin.

Sentähden minä päätin viime torstaina oikein kuulustella häntä. Meillä

näette aina on torstaina joitakuita vieraita, että vävy-tohtori

viimeinkin huomaisi saattavansa vielä koko perheen pahastumaan, jos hän

lakkaamatta pysyy torstai-illat poissa skaatti-kumppaniensa seurassa.

Eno Fritz tuli toivon mukaan vähän aikaisemmin kuin muut, niin että

minulla oli parempi tilaisuus vapaasti puhella hänen kanssansa. Minä

kysyin hänen vointiansa, johon hän tapansa mukaan vastasi: "Kiitos,

sataa lunta!" ja kävi istumaan ja mellastelemaan minun ompelukoriani,

kunnes sai neulat ja langat kaikki aivan sekaisin, niinkuin aina

ennenkin.

"Fritz", aloin minä, "tahdotko sitte pysyä koko ikäsi lapsena? Johan

sinun kerrankin pitää ruveta ymmärtäväiseksi." -- Mitään vastaamatta

pyöritteli hän vain lankarullaa huviksensa.

"Mitä sinusta pitää ajatellakaan", sanoin minä. "Onko sinusta nykyinen

elintapasi niin hyvä, ett'et voi siitä luopua? Yhäkö sinua vielä

huvittaa ravintolassa syönti?" -- "Ei se minua ole koskaan huvittanut",

vastasi hän. "Tuodaan viidesti puhtaat talrikit, tyhjää täynnä joka

kerta; se ei riitä Saksan pojille, jotka enimmäkseen ovat kotonaan

tottuneet yksinkertaiseen, vaan runsaasen ruokaan." -- "No niin! Sinä

voisit hankkia oman päivällispöydän, miksi et sitä hanki?" -- Hän oli

vaiti ja leikitteli lankarullalla. -- "Miten pitkälle olet päässyt

sen lingeniläisen mummon taivutuksessa?" kysyin minä suoraa päätä.

-- "Hm!" sanoi hän. "Puolitiessä sovintoon... minähän tahdon." --

"Fritz, puhutaanhan nyt vakavammin. Jos vakavasti aiot naida Eriikan,

niin lopeta tuo jörötys. Muuten mieti toista morsianta." -- "En

unissanikaan!" -- "Minkä tähden sitte et asiassa pääse sen pitemmälle?"

-- "Sen rakkaan mummon tähden. Hän on saanut päähänsä, että Berliini

on synninpesä ja minä sen pahin syntipussi; hänen tyttärensä tytär

saa vahinkoa sielullensa, jos vain joutuu pois hänen silmäinsä alta!"

-- "Mitä sanoo Eriikan isä?" -- "Ei mitään. Hänen täytyy toimia sen

kunnon mummon tahdon mukaan. Mummon rahat ovat hänen liikkeessänsä, ja

niiden turvin pitää hän koko sukukunnan kurissa." -- "No, sittepä se

Eriikan isä on oikea yömyssy!" -- "On vastahakoisesti." -- "Ja mummo

minusta on liian röyhkeä, kun yhä tahtoo hallita. Vanhoilla ihmisillä

on mielipiteensä ja nuorilla myöskin omansa, kyllä heille pitää antaa

vapautta." -- "Ihan oikeassa sinä siinä olet, Vilhelmiina; tohtori

Wrenzchen sanoo aivan samaa." -- "Ei toki kaikissa asioissa", sanoin

minä nopeasti, "jotakin johtoa aina tarvitaan. Senhän näkee sinustakin.

Sinun pitäisi korjata, mitä silloisella käytökselläsi turmelit, ja

ansaita mummon kunnioitus." -- "Enhän minä voi mennä Lingeniin häntä

mielittelemään." -- "Sanopas minulle yksi asia: onko Eriikka sinulle

aivan uskollinen?" -- "Hän ei luovu minusta, vaikka ennen harmautuisi.

Ja minä, se on vallan varma, minä en luovu hänestä." -- "Sittehän

voitte kainalosauvani varassa mennä vihille." -- "Jospa vain Eriikka

ei olisi niin taipuvainen heihin, jospa hän ei yksinkertaisuudessaan

uskoisi rikkovansa omaisiaan kohtaan, niin hän jo ammoin olisi vapaa

kotiväkensä sorrosta. Minä olen koettanut, mitä koettaa voi, mutta

kaikkien hänen sydämmellisten kirjeidensä loppu on samanlainen: toivo

ja luota, meidän rakkautemme kyllä voittaa."

"Todellakin liikuttavaa", sanoin minä, "vaan mikä päätös siitä koskaan

tulee? Fritz, onko sinussa enempi itsepäisyyttä kuin rakkautta häneen?"

-- "Vilhelmiina, Eriikka minua miellytti heti ensi hetkestä asti, kun

hänet näin; minun teki mieli tavata häntä, milloin ja missä hyvänsä

suinkin saatoin." -- "Niin, johan sinä paraastaan asuitkin siellä

Krausessa." -- "Hän oli niin viaton, lapsellinen ja suorapuheinen.

Hyvin pian minä huomasin, ett'ei hänellä kotielämässään ollut mitään

iloa, jossa luontokin on niin mitättömän näköinen." -- "Entä kaupunki?"

-- "Puhdas ja siisti kyllä, mutta ei juuri niin suuri kuin Berliini."

-- "Sen minä kyllä osaan ilman sinun nenäkkäitä huomautuksiasikin

laskea yhteen. Mutta ehkäpä siellä siltä saattaa elää varsin

mukavasti." -- "Jos perheolot olisivat mukavat, niin miksikä ei. Mutta

Eriikan elämä on tukala. Aamusta iltaan työskenteleminen ei mikään paha

ole, mutta kun hän ei siitä saa koskaan hyvää sanaa, kun sata kertaa

päivässä selitellään, että jokaisen pitää tehdä velvollisuutensa, ja

pienimmästäkin erehdyksestä nostetaan melu kuin suuresta rikoksesta,

sitä kaikkea ei toki jaksa kärsiä. Ahneus ja kiukku siinä talossa

hallitsevat; kaikki, mikä maksaa rahaa, on heistä synti, ja kaikki,

mitä suinkin voivat säästää kituuttaa, on hurskaus." -- "Eriikalla siis

ei hyvät päivät." -- "Pois hänet pitää saada siitä seurasta. Minä annan

hänelle kaikki, jota hänellä tähän asti ei ole ollut. Elämä on hänelle

vallan tuntematon, vaan minun sivullani saa hän oppia sitä tuntemaan.

Minä näytän hänelle, miten kaunis maailma on; hänen silmistään minä

luen, että hän on onnellinen, ja minun omakseni hänen pitää tuleman,

sen aran kyyhkyn. Näethän, että minä tahdon... vaan se mummo ei

tahdo." -- "Fritz, osaako Eriikka keittää?" -- "En minä sitä vielä ole

kysynyt." -- "Sen hän kyllä saisi oppia minun luonani, tiedänhän minä

sinun mieliruokasi." -- "Niin pitkällä emme vielä ole likimainkaan." --

"Jos ei muuten selvitä, niin lähden minä sinne itse, ja kunhan silloin

saamme puhella kahden kesken mummon kanssa! Maltahan vain: joko asia

selvää pian taikka saa se vanhus oppia minut tuntemaan."

Meidän täytyi keskeyttää, kun Krauset nyt juuri tulivat. Herra Krause

on hankkinut Jägerin-puvun, sitä kun sanotaan terveelliseksi ja

paremmin haihduttavaksi ruumiista harmia ja suuttumusta kuin tavallinen

puku, ja varsinkin se juuri sentähden sopii hyvin Krauselle, kun näet

hänen Edvardinsa oli äskettäin jo ehtinyt niin pitkälle, että hänet

oltiin vähällä ajaa pois koulusta. Ja ajettu hänet olisikin, ell'ei

hänen isänsä olisi ollut opettaja. Nyt saattaa herra Krause sen

vetelyksen tähden villapuvussa kuljeksia ja olla eno Fritzin mielestä

kuin väsynyt voimistelumestari, joka tarjoutuu temppujen tekoon

jollekin ilvehtijälle. Krausen rouva puolestaan kiitteli pukua, se kun

säästää kaikki paidanrintojen silittelemiset, jotka eivät kestä kuin

parissa pesussa, kun pesijät ne polttavat. Siihen minä täydellisesti

yhdyin, ja sentähden minä en annakaan semmoisia vieraille pestäväksi.

Vähää ennen illalliselle menoa tuli Emmi, ja niinkuin minä heti

arvasin, oli jotakin tapahtunut. Siispä viimeinkin. Minä vein hänet

ruokahuoneesemme, jossa pöytä jo oli katettuna, ja kysyin: "No, joko

te riitaannuitte?" -- "Minulla oli ikävä kotona", vastasi hän, "kun

Frans on skaattia pelaamassa, niin saatan minäkin mennä, mihin mieleni

tekee." -- "Johan minä olen sinulle sanonut, että sinun olisi pitänyt

ammoin olla pontevampi. Tuleeko hän sinua noutamaan?" -- Emmi pudisti

päätään eittävästi. -- "Oletteko riidelleet?" -- "Emmepä juuri, mutta

pitääkö hänen aina oleman oikeassa?" -- "Tietysti ei." -- "Tiedäthän,

mamma, että minä kirjoitan pienimmätkin menot muistiin, yksin Maffin

maidonkin." -- "Etkö sitä tuonut kanssasi?" -- "En, se makasi,

kun läksin, ja minä tahdoin myöskin säästää ajurinrahan. Sanoohan

Frans, ett'ei kirjoittaminen tee säästäväistä emäntää, vaan menojen

vähentäminen." -- "Ja siitäkö te suutuitte?" -- "Minä käskin häntä

menemään kahveriin, niin näkee, missä rahat ovat: kaksi kinkkua, koko

joukko makkaraa, voita ja paljo muuta." -- "Mitenkä se sinulle mieleen

johtui, kun aina pitää olla tuoretta? Liian suuret varat pilautuvat."

-- "Tyttö sanoo, että pitää olla talossa varaa. Mutta sitä ei Frans

ymmärrä. Tyttö se minua tänäkin iltana neuvoi tulemaan tänne, ett'ei

taas olisi riitaa." -- "Ihan väärässä en voi huomata miehesi tässä

tapauksessa olevan", sanoin minä, ett'en hyväksyisi piian puheita,

"mutta nyt olet alkanut näyttää hänelle, että vanhempain kodissa on

sinulla turvaa; sen minä hyväksyn. Pane mieleesi, tätä torstaita me

kaikki muistamme." -- Niin tapahtuikin. Tämä päivä on pysyvä meidän

kaikkein muistissamme niin kauan, kun elämme. Vaan miten nyt kadun,

että koskaan neuvoin Emmiä pahaa kostamaan pahalla, saadakseen valtaa

tohtorista. Miten kovin minä siitä sain sittemmin kärsiä! Minä en

ollenkaan aavistanut, että tänä iltana alkoi murhenäytelmä; muuten

olisin sanonut Emmille: "Mene pois kotiisi, nyt ei ole kaikki hyvin."

Hänellä ei näyttänyt olevan hyvä mieli, ruokahalua ei ollenkaan, ja

mitä enempi iltaa kului, sitä levottomammaksi hän tuli. Minun kävi

aivan samoin. Mitähän, jos tohtori kiukustuu? He olivat tähän asti

eläneet parhaimmassa sovussa, paitsi torstai-iltoina. Mutta tohtorihan

oli ne edeltäpäin tinkinyt itselleen. Selkääni monta kertaa karmi, kun

ajattelin, että he minun niskoilleni työntävät kaiken syyn enkä minä

voi puolustaa itseäni Kaarlen edessä. Jo aioin minä kehoittaa Emmiä:

"Kyllä sinun jo nyt pitää lähteä, eno Fritz saattakoon sinut kotiisi!"

vaan silloin soi tampurin kello kovasti. Niin saattoi vain onnettomuus

temmata kelloa.

Kaarle, joka huomasi, ett'ei kumpikaan meistä kyennyt liikahtamaan,

ja oli jo ammoin arvannut, että jokin asia oli hullusti, läksi

katsomaan. Hän viipyi minusta hirmuisen kauan. Sitte kutsui hän minut

ulos. Minä olin valmistautunut tapaamaan tohtorin vähän suuttuneena,

vaan porstuassa seisoikin poliisi, joka viranomaisesti ilmoitti,

että tohtorin kotona oli käynyt varkaita, ja pyysi sitä hellävaraan

ilmoittamaan rouvalle. Jos häntä pelotti, saattoi hän mieluummin jäädä

täksi yöksi tänne Landsberginkadun varrelle.

Emmi oli rientänyt minun jäljestäni ja kuullut joka sanan; häntä

ei mikään voinut pidättää. Me ajurinvaunuihin, ottamatta kunnolla

jäähyväisiä Krauseilta, ja tohtorin asunnolle.

Siellä saimme selon. Tohtori koetti tutkia, mitä kaikkea oli

varastettu, eräs poliisi auttoi häntä, toinen seisoi vartioimassa

ovea ja kolmas kirjoitti muistiin. Emmi juoksi Fransin luo, joka tuli

hänelle vastaan, sanoen: "Ei täällä mitään hätää ole. Rahaa he eivät

ole paljoa saaneet, onneksi minä ne tänä aamuna vein pankkiin, ja

kaikki muu voidaan kyllä hankkia sijaan." -- Emmi yritti pyytämään

häneltä anteeksi, että oli ollut poissa, vaan tohtori kiitteli hänen

poissa oloaan onnelliseksi sattumaksi, koska Emmille muuten olisi

voinut käydä yhtä huonosti kuin tytölle, jonka rosvot olivat, suu

kiinni sidottuna huivilla, sulkeneet kammariin, ett'ei hän saanut

huutaa; sieltä oli hänet puoli pyörryksistä löydetty.

Asunto oli kurjan näköinen. Kaikki oli hujan hajan, kuin olisi

huutokauppa ollut meneillään. Piirongin olivat varkaat vetäneet

ulommaksi seinästä ja takaa päin murtaneet auki; kirjoituspöytä oli

samoin rikottu. Vaatekaappien ovet olivat auki ja vaatteet mikä

missäkin tuoleilla ja lattialla. Tohtorin paraimman puvun olivat he

vieneet, vaan muut viskelleet ja sotkeneet jalkoihinsa. Hopeakalut oli

viety kaikki, paitsi monihaaraiset kynttiläjalat, tuo häälahja, jotka

huomattuaan eno Fritz huudahti: "Näetkö nyt, ovathan ne väärennettyä

tavaraa!" Kinkut ja makkarat olivat myöskin kadonneet kahverista.

Mitäpä he niitä olisivat säästäneet.

Leudon ilman tähden olivat lattiat, kuin olisi siellä koko karavani

majaillut. Hirmuista! Kyllä tohtorin nyt täytyy muuttaa muuanne, ei

mikään pesujuhla voi poistaa semmoista hävitystä. -- Ja missä olivat

varkaat? -- Haihtuneet kuin tuhka tuuleen tai kuin kaunis uni.

Poliisi otti heti paikalla asianhaarat muistiin. Tyttö kutsuttiin, hän

tuli, huivi silmillä. Talon isännänkin, herra Greven täytyi rouvineen

tulla esiin.

Kysymyksistä ja vastauksista tuli ilmi, että heti rouvan lähdettyä

oli joku tullut tohtoria kutsumaan sairaan luo. Tyttö oli sanonut,

missä tohtori oli. Siihen oli mies vastannut, että kyllä ehtisi vielä

seuraavana aamunakin, jos hän vain saisi kirjoittaa osoitteensa. Tyttö

oli laskenut hänet sisään, vaan silloin oli tulla pujahtanut toinenkin

mies ja tukennut häneltä suun. Hän oli kauhusta pyörtynyt, ja kun hän

jälleen selvisi, ei hän voinut huutaa eikä liikahtaa, kun oli nuorittu

ja sidottu. Semmoisena oli hänet tohtori löytänyt kotiin tultuaan. Sen

vakuutti tohtori Wrenzchen. Hän oli kummastellut, että ovet olivat

kyllä hyvästi kiinni työnnetyt, mutta ei lukossa. Nähtyään, mitä oli

tapahtunut, oli hän heti huutanut yövartijan ja käynyt hakemassa

poliisin, joka paikalla huomasi, että tyttöä sitomassa ja varastamassa

oli ollut useampia henkilöitä, koska yksi mies ei olisi jaksanut

siirtää raskasta piironkia ulommaksi seinästä. Herra Greve rouvineen

todistivat, ett'ei ollut mitään epäilyttävää melua kuulunut.

"Minkä näköiset ne konnat olivat?" kysyttiin tytöltä. -- Hän ei

enää niin tarkoin muistanut; molemmilla oli ollut suuret parrat. --

"Miten voittekin olla niin varomaton, että laskitte sisään epäiltävän

näköisiä, parrakkaita miehiä?" kysyin minä häneltä. -- Hän ei sanonut

osaavansa ihmisiä kasvoista tuntea. -- "Miksi ette huutaneet apua?"

-- "Ei minun tarvitse teille vastata, ette te ole mikään poliisi." --

"Jos hänellä olisi puhdas omatunto, ei hän olisi niin nenäkäs", sanoin

minä poliisimiehelle. -- "Mitä sillä tarkoitatte?" -- "Minulla on omat

ajatukseni. Ehkäpä ne ruokavarat ostettiinkin juuri rosvoja varten." --

"Niistä sanoista te saatte tehdä tilin." -- "Vallan mielelläni", sanoin

minä, "kyllä minä teidät tunnen, te kykenette tekemään mitä hyvänsä."

Tohtori yritti välittämään, vaan minä sanoin: "Hän on ollut yksissä

tuumissa niiden kanssa, sen minä sanon." -- Nyt tuli tyttö hävyttömäksi

enkä minä muista, mitä hänelle oikeastaan vastasin. Hän pyysi poliisia

sekä herra ja rouva Greveä todistajiksi, että minä olin loukannut hänen

kunniatansa. Poliisi sanoi kaiken tulevan selville tutkinnossa.

Poliisi läksi ja me muut jäimme hyvin kiihkeään mielentilaan;. tytön

täytyi keittää kahvia ja me järjestelimme, että asunto edes jonkin

näköiseksi tuli. Makuuhuoneessa rosvot eivät näyttäneet käyneen,

vaan kun katsoimme, eiköhän ketään ollut sänkyjen alla, löysimme

sieltä Maffin, nuora kaulassa. Sen ne konnat olivat kylmäkiskoisesti

kuristaneet. Herra Greve muisti kuulleensa koiran ensin ruvenneen

haukkumaan, vaan ei ollut sitä miksikään huomannut.

Kun tyttö minulle kahvia tuodessaan katsoi minuun hyvin äkäisesti,

sanoi eno Fritz: "Pidä varasi, Vilhelmiina, tuo syyttää vielä sinua."

-- "Uskaltakoonpahan!" sanoin minä. -- "Sinä olit kiihtyneempi, kuin

olisi oikein soveltunutkaan", sanoi minun Kaarleni. -- "Kaarle, jospa

hän olisi sinua kohdellut, niinkuin minua silloin rapujutussa, niin

etpä sinäkään olisi pysynyt vaiti. Kerran hänen piti se kuuleman ja

kylliksi."

Tohtori oli Emmille hyvin lempeä ja sanoi: "Olipa onni, että sinulle

juuri tänä iltana johtui mieleen mennä vanhempiesi luo; ehkäpä siten

suuri onnettomuus vältettiin."

"Niinpä niin", sanoin minä ja katsahdin hymyillen Emmiin. Mehän

tiesimme, kuka se onni ja sattumus oli. Ei kukaan muu kuin Vilhelmiina

Buchholz, joka juuri ongitteli vehnäpalasta kahvikupistansa.

Koetuksia.

Jos kukaan on milloinkaan totta ennustanut, niin ainakin on tosi se

vanhoista teoksista lainattu Schillerin lause, että "Liitto kanssa

kohtalon aivan pysymätön on." Minussakin oli se toteutuva, vaikka

minä en suinkaan tiennyt, milloin tai missä olisinkaan tehnyt liittoa

kohtalon kanssa. Minä koetin kaikkialla tehdä velvollisuuteni ja pitää

oikeuden ja järjestyksen puolta, mutta eipä sillä enää pitkälle pääse,

sillä ihmisten pahuus on liian suuri.

Tohtorissa tapahtuneen varkauden tutkinto on päättynyt, saamatta

aikaan muuta kuin uuden lukon ja uudet turvavitjat tohtorin oveen.

Poliisiluutnantin rouva selitti minulle, että kaikki oli ollut aivan

säännöllisesti tehty, niinkuin varkaus onkin tehtävä, eikä tohtorin

auttanut muuta kuin unhottaa hopeakalunsa. Minä neuvoin häntä ottamaan

toistaiseksi vähän runsaampaa maksua sairailtansa, että vähitellen

saisi vahingon korvatuksi, mutta siihen hän ei suostunut. Nyt he

syövät uushopeisilla kaluilla, jotka hyvästi sopivatkin yhteen noiden

kynttiläjalkojen kanssa.

Piika oli pyytänyt eroa, joka hänelle minun suureksi mielihyväkseni

annettiinkin, varsinkin kun hän sanoi syyksi, ett'ei hänen tehnyt mieli

haukuttaa itseänsä anopilla joka tilassa, ja uhkasi anopille vielä

näyttävänsä, että Berliinissä on oikeuttakin. Tohtori oli neuvonut

häntä olemaan järkevä, vaan hän oli vastannut, että häntä oli sanottu

"kelvottomaksi petturiksi", vaan sitä hän ei tahtonut jättää sillensä.

Minä puolestani niitä sanoja en tunnusta omikseni; vaan tohtori

vakuutti jotakin semmoista ynnä paljon muita kiivaita sanoja

kuulleensa, kun tuli neuvomaan minua antamaan sille piialle rahaa,

että hän sopisi asian hyvällä. "Vai neuvotte te minua alentumaan tuon

letukan edessä?" sanoin minä äreästi. "Jos niin tekisin, niin sehän

näyttäisi, että minä todella olisinkin väärässä." -- "Tehkää, miten

tahdotte, rakas anoppiseni, mutta kun tyttö on epäilyksestä laillisesti

vapautettu..." -- "Minun silmissäni hän ei siltä ole läheskään puhdas."

-- "... olisi minun mielestäni paras teidän peruuttaa loukkaussanat."

-- "Semmoiseen nöyryytykseen minä en taivu. Ja julkeata perin olisikin

hänen ruveta syyttämään. Ihan mahdotonta se on."

Mutta kuitenkin mahdollista. Aamusilla, kun Kaarle juuri oli lähtenyt

konttoriinsa, tuli niin paksu kirje, ett'en semmoista ollut vielä

ikänäni saanut; jo päältä päin näkyi, minkä hirmusanoman se toi.

Vapisevalla kädellä kirjoitin minä tuojalle saantitodistuksen ja

avasin. "Naimattoman Maria Johanna Bandin yksityissyytös loukkauksesta

rouva Vilhelmiina Buchholzia vastaan..." pitemmälle minä en päässyt.

Kirjaimia minä kyllä näin, vaan en saanut niistä mitään ajatusta,

niin ne tanssivat. Se minulle vain selvisi, että minun täytyi mennä

oikeuteen.

Minä heti Kaarlen luo, vaan kun pääsin konttorin ovelle, en uskaltanut

astua sisään. Minä tartuin lukon koukkuun ja vedin jälleen pois käteni

monta kertaa. Vielä hän ei tiennyt, mikä häpeä oli tulossa, kun hänen

nuhteeton vaimonsa oli syytettynä. Mutta enhän minä voinut siihen

jäädä ainiaaksi seisomaan; minä avasin hiljaa ja astuin horjuen hänen

pulpettinsa luo. "Kaarle", sanoin minä arasti, "luehan tämä kummallinen

kirjoitus... on... on... en minä siitä pääse selville." -- Kaarle

luki ja hänen kasvonsa muuttuivat ankaroiksi. "Tämä on kiusallista,

on pahempaakin. Sinua syytetään yhdeksästä loukkauksesta..." --

"Yhdeksästäkö?" keskeytin minä kummastuen. -- "Niin juuri, yksitellen

ne tässä on lueteltu, katso itse", -- "Jopa se on liikaa hävyttömyyttä,

kun minä vain sanoin, että hänen olisi pitänyt paremmin vartioida."

-- "Suuttumuksesi sinua kiihdytti liiaksi, Vilhelmiina." -- "Sen

verran vain, kun oli kohtuullista." -- "Sepähän näkyy tutkinnossa."

-- "Kaarle, tuleeko siitä pahakin pula?" -- "Toivoakseni saadaan asia

selvitetyksi oikeuteen menemättä. Ennen sen esille tuloa pitää koettaa

sovituskeinoa. Sinä tunnustat olleesi väärässä, maksat ehkä vähän

sovinnoisia ja asia on selvillä. Oletko valmis tekemään niin?" --

"Olen", huokasin minä. -- -- "Ole vain huoletta äläkä itseäsi turhaan

kiusaa. Ja nyt mene kotiin, kauppa käy hyvästi, minulla on paljo

tekemistä."

Helppo on sanoa: ole huoletta, vaan valitettavasti ei sitä

huolettomuutta aina saa ostamalla. Siitä asti, kun oikeuden kirjoitus

oli minun luonani, elin minä lakkaamatta huolissa ja pelossa;

minusta tuntui kirves alinomaa riippuvan pääni päällä ja ruoka venyi

hampaissani.

Minä en voinut olla ajattelematta, että mieheni oli pitävinään asiaa

vähäpätöisenä, siten vain salatakseen minulta hirmuista totuutta.

Sentähden minä iltapäivällä menin eno Fritzin luo, joka ei likimainkaan

ole niin hyvä kuin minun Kaarleni; häneltä minä toivoin kuulevani asian

koristelemattomana. -- Luettuaan syytöksen sanoi hän: "Vilhelmiina,

kyllä tämä on paha asia. Sinä olet haukkunut ja se piika näyttää olevan

varma asiastaan, sillä hän on nimittänyt todistajiksi kaksi poliisia,

jotka olivat läsnä, herra ja rouva Greven ja tohtori Wrenzchenin."

-- "Tohtorinko minua vastaan?" -- "Niin tässä on kirjoitettuna. Hän

tietysti voi olla todistamatta, kun on sinun vävysi, mutta kukapa

takaa, että hän jättää käyttämättä näin hyvän koston tilaisuuden, kun

se kerrankin tarjoutuu hänelle. Sinä olet kylläkin hänelle tehnyt

kiusaa." -- "Fritz, olisikohan hän niin oikullinen?" -- "Ehkä hän

sentään taipuu, jos lupaat lakata pitämästä anopillista holhousta."

-- "Minä en lupaa mitään", sanoin minä pahastuen, "vaan tahdon

sinulta selkoa, joudunko minä tässä asiassa tappioon." -- "Sen kyllä

saat uskoa; ovathan ne virkavalan tehneet poliisimiehetkin sinua

vastaan." -- Minä olin jo monesti lukenut virkavalan hirmuisuudesta,

sen edessä on enimmäkseen aina hukassa. "Fritz", änkytin minä, "mitä

pitää minun nyt tehdä?" -- "Ainoan pelastuskeinon olet valitettavasti

laiminlyönyt." -- "Minä korvaan sen; sano vain, mitä se on." -- "Sinun

olisi pitänyt juomalla hankkia itsellesi lievittäviä syitä."

Nyt loppui minun kärsivällisyyteni. "Voi sinua kelvotonta", toruin

minä. "Etkö sinä enää pidä mitään kunniassa, edes sisaresi pulaakaan?"

-- "Älähän sentään liiaksi hätäile; markkoja ne sinulta kiskovat,

mutta istua sinun luultavasti ei tarvitse." -- "Kaarle luottaa

sovinnon tekoon; mitä sinä siitä sanot?" -- "Jos syyttäjällä on

kunnon asianajaja, niin mahdollisesti kyllä sovitte, vaan jos hän on

joutunut jonkun nurkkasihteerin käsiin, niin hän ei suinkaan vähällä

jätä, vaan koettaa saada jonkun murusen." -- "Mutta millä se letukka

maksaa kulungit?" -- "Tappaaja ne maksaa; kyllä ne sinä saat maksaa,

hyvä ystävä." -- "Miten ilkeää ja kavalaa! Hän syyttää minua minun

kukkarooni luottaen. Onko se oikein?" -- "Aivan lain mukaan." -- "Sitte

pitää moiset lait kumota. Fritz, en minä kestä tätä häpeää; ihan minä

tästä kuolen." -- "Rauhoituhan tuosta, Vilhelmiina; ainakin joka toinen

kunnon ihminen on joskus sakotettu. Ole siis aivan huoletta..."

"Sitäkö virttä sinäkin veisaat?" sanoin suuttuen. "Ell'et mitään muuta

tiedä, saat palsamoittaa itsesi; minä vähän pidän lukua teidän moisista

neuvoistanne." Äkeissäni läksin pois eno Fritzin luota ja moitin

itseäni, että olin antautunut hänen pilkattavakseen. Mutta kun kerran

hämmästyy, niin myöskin tyhmistyy.

Valitettavasti oli eno Fritz ihan oikeassa, kun aavisti sen piian

kääntyneen riidanhimoisen nurkkasihteerin puoleen; sovinnon yritys

raukesi kerrassaan.

Muutamien päivien kuluttua tuli uusi kirjoitus, jossa sekä minua

että syyttäjää vaadittiin k:lo 11 ja 12 välillä päivällä saapumaan

oikeuspalatsin 29:teen huoneesen. Ja jos olisin tahtonut karata, mitä

siitäkään oli apua. Oikeus uhkasi haettaa, jos minä syyttä olisin

poissa, ja ennenkuin viholliselleni soin sen huvin, että olisi nähnyt

kahden poliisin raastavan minua oikeuden eteen, päätin itse mennä,

vaikka hermostoni oli joutunut aivan hämmennyksiin.

Mielenliikutuksistahan ei tullut koskaan loppua. Taivas tietköön,

mistä ihmiset olivat kuulleet, että minä olin syytöksen alaisena,

mutta tuttujemme piireissä ei ollut muusta puhettakaan kuin oikeuden

eteen menon päivästä. Olisikopahan muuten Krausen rouva tullut

minulle kertomaan osanottavaisuuttansa! -- "No, tiedättekö nyt, miltä

tuntuu, kun kohtalo oikein rupee vainoamaan, vaikka te ette koskaan

säälineet, kun kova kohtalo valitsi meidän Edvardimme uhriksensa." --

"Itsepä te sen vitsauksen olette itsellenne hankkineet; minusta ei ole

lainkaan oikein syyttää omista vioistaan kohtaloa, vai kohtaloko se

häntä houkutteli karkaamaan?" Se poika näet oli kyllästynyt kouluun

ja hankkinut rahaa myömällä kadulla isänsä sikareja ja muita pikku

tavaroita sekä viimein kellonsa ja niillä ostanut rautatie-lipun

Hampuriin, jossa hänet kuitenkin otettiin kiinni ja toimitettiin

kotiin. -- "Edvardilla on niin suuri tutkimishalu!" sanoi Krausen rouva

puolustellen. -- "Vaan aina väärin päin; eihän hän esimerkiksi tutki

latinaakaan." -- "Hän on valinnut toisen alan eikä tarvitse enää

latinaa, joka onkin vain kuollut kieli." -- "Saanko kysyä, minkä alan

hän on valinnut; ehkäpä sokurileipurin puodin ja makeisten syömisen?"

-- Rouva naurahti halveksivasti. "Edvardista tulee laivankapteeni",

sanoi hän, "ja silloin hän kyllä voi ansaita rahaa, ja kapteenit

ovat arvokkaita miehiä. Hän on jo hankkinut itselleen kompassin ja

vinnillä hän jo aika lailla kiipeilee vaatenuoria myöten. Kapteenin

ammatti se juuri on sopivin hänelle." -- "Kunhan hän kerran on

kapteenina", sanoin minä, "vaan en minä sitä vielä usko." -- "Niin,

kun aina olette paremmin tietävinänne kaikki", vastasi hän, "mutta ei

teidän viisautenne suinkaan ole erehtymätön, muutenhan te ette olisi

puhuneet niin rikoksellisesti." -- "Sitä te ette ymmärrä", vastasin

minä äreästi. -- "Mahdollista kyllä", sanoi hän pistävästi, "minä vain

kerron, mitä muut sanovat; minä en suinkaan rupea sitä arvostelemaan,

minun kaltaisellani ei vielä koskaan ole ollut mitään tekemistä

oikeussalissa." -- Hänen mentyään sanoin minä Bettille: "Nyt hän oikein

näyttäytyi omassa karvassaan. Sinä et saa laskea häntä enää sisään;

minun onnettomuuteni on liian suuri hyeenain iloksi."

Seuraavana päivänä tuli poliisiluutnantin rouva minua tervehtimään.

"Paljon riippuu tuomarista", sanoi hän, "ja miten te asiaa esitätte.

Mitä aiotte panna yllenne?" -- "Pelkkää mustaa", vastasin minä. --

"Mitä yksinkertaisempi puku, sitä parempi, ett'ei teidän ja syyttäjän

erotus näyttäisi liian suurelta eikä teidän ylempää säätyänne luettaisi

teille pahentavaksi asianhaaraksi. Tietysti te ette käytä syytettyjen

penkillä istuessanne silkkiin ommeltua vaakunaanne!" -- "En sitä

ajatellutkaan. Kunhan hankimme vaunut, maaluutan minä sen oveen." --

"Minä ajattelinkin vain, että vähähän teillä nyt on hyötyä esi-isistä

ja kunniamerkeistä. Häpeä pysyy kuitenkin ainiaan." -- "Ei vielä toki

olla niin pitkällä." -- "Antakaa anteeksi, että kerron, mitä mieheni

sanoo, jolla kuitenkin on toki vähä taitoa näissä asioissa. Te olette

jo melkein kuin tuomittu, sanoo hän. Mutta me olemme ylempänä kaikkia

etuluuloja emmekä siis aivan kokonaan keskeytä entistä seurusteluamme."

-- Minä siis olin jo tuomittu maailman silmissä. Selvästi minä

ymmärsin, ett'ei poliisiluutnantin rouva ollut enää julkisesti yhdessä

meidän kanssamme näyttäytyvä. Täst'edes olin minä oleva hyljättyjen

luvussa.

Se ajatus vei minulta viimeisenkin ryhtini, niin että minä tuskin

enää jaksoin liikkua kotona, mihin tahdoin. Ikkunan edessäkään en

enää kärsinyt istua, kun ohi kulkevat ihmiset näyttivät seisattuvan

katselemaan ja sormellaan osoittelemaan minua. Betti kyllä koetti

vakuuttaa sen olevan vain luuloa, mutta näinhän minä omilla silmilläni

Heimreichin rouvan kävelevän pari kertaa edestakaisia toisella puolen

katua vanhimman tyttärensä kanssa ja pilkallisesti katselevan meidän

ikkunoihimme päin. Se oli perin kiusallista. Minä aloin riutua ja

unikin karkkosi niin kokonaan, että Kaarlen täytyi kuorsaamisensa

tähden muuttaa toiseen huoneesen.

Bergfeldtin rouva kävi myöskin meillä, mutta eipä hän virkistänyt,

vaan päinvastoin. "Hyvänen aika, rouva Buchholz", sanoi hän,

"oletteko pulassa. Mutta eihän teidän olisi pitänytkään heti lyödä

hiilikoukulla." -- "Mitä lorua se on?" -- "No, olettehan te sitä tyttöä

piesseet, niin että veri on virtanaan juossut. Siitä kyllä saatte

jonkun puoli vuotta." -- "Vaikk'ei ole puhettakaan lyömisestä. Kuka

semmoista lörpöttelee?" -- "Rouva Buchholz, hyvin minä säälin teitä,

mutta sitähän nyt kaikki puhuvat koko kaupungissa; vaan kaikkialla minä

kuitenkin puolustan teitä ja sanon: oli onni, että sillä piialla oli

kovat luut, muuten ne vielä veisivät Buchholzin rouvan mestauslavalle."

-- "Ja sekö muka on puolustusta, -- niin; tehän olitte niin

ystävällinen minua kohtaan, kun minun Emilini silloin surmasi

itsensä... minuun olisi todellakin kovasti koskenut, jos ne olisivat

teidät mestanneet tai muuten surmanneet." -- "Jumala minua suojelee

ja armahtaa. Minä voin vannoa, ett'en ole sormeanikaan nostanut

lyömisaikeessa." -- "No, rouva Buchholz, älkäähän tehkö väärää valaa.

Mitenkä ihmiset osaisivat semmoista puhua, ell'ei siinä olisi yhtään

totta? Teiltä on varmaankin vain luiskahtanut käsi, jossa sattumalta

hiilikoukku oli. Niin minä sanoisin oikeuden edessä, jos olisin teidän

sijastanne pulaan joutunut."

"Hyvä rouva", sanoin minä, "tämän kaltaista puhelua minä en enää jaksa

kuulla, mieluisimmin olisin minä yksin." -- "Kyllä minulla aikaa on",

sanoi hän ja jäi istumaan. "Ensimältähän ne vain niin puhelevat,

sittemmin kaikki unhottuu, vaikka mitä kerran on tarttunut ihmiseen

tällä tavalla, sitä ei mikään sade saa pois pestyksi." -- Ja samaan

tapaan lorusi hän, kunnes minä olin sekä ruumiillisesti että henkisesti

aivan menehtynyt. Kun hän viimeinkin läksi, sanoin minä Bettille: "Minä

en ota enää ketään vastaan, vaikka itse Suur-Mogul pyrkisi."

Mutta täytyi minun kuitenkin tehdä yksi poikkeus. Rouva Helbich, se

ravintolan pikku emäntä, ei huolinut kielloista, kun sanoi itsellään

olevan tärkeätä ilmoitettavaa. Hän tiesi kaikki tarkoin. Skaatin

pelaajat olivat tästä asiasta paljon kiistelleet, ja sentähden hän

oli ruvennut tarkkaamaan heidän puhettansa. "Rouva Buchholz", sanoi

hän, "teitä meidän on kiittäminen kaikesta onnestamme, ja nyt meidän

täytyy kokea, että teille tapahtuu tämmöinen onnettomuus. Se koskee

sydämmeen asti. Te olette varmaankin aivan syytön." -- "Kyllä olenkin,

rouva Helbich, vaan ei kukaan sitä usko." -- "Minä uskon", sanoi hän

vilkkaasti, "ja sentähden juuri minä tulinkin, sillä kuulkaahan,

mitä myöskin sanotaan: koira on myöskin epäilyksen alainen." -- "Ei

suinkaan, asianajajat ovat jo miettineet ja tutkineet kaikki." --

"Varkaat aina ensiksi myrkyttävät kahlekoirat." -- "Se ei sovi, sillä

tämä olikin pieni huonekoira." -- "Juuri sentähden. Kahlekoirat ovat

ulkona, niin että varkaat pääsevät niiden luo, mutta rakki oli sisällä,

kuka sen myrkytti? Ei suinkaan kukaan muu kuin joku talon väestä."

-- "Se ei myöskään sovi, rouva Helbich, sillä rakki oli nuoralla

kuristettu. Te erehdytte." -- "Eräs meidän päivällisvieraistamme, joku

ylioppilas, sanoi, että te olisitte vapaa syytöksestä, jos voitaisiin

näyttää koiran olleen myrkytetyn." -- "Rouva Helbich, minä kiitän teitä

myötätuntoisuudestanne, mutta tottahan oikeus on viisaampi kuin joku

ylioppilas ja me muut, jotka emme ole lukua harjoitelleet. Kaikkihan

tutkittiin eikä mitään epäilyttävää huomattu." -- "Ja minä niin varmaan

luotin tuovani teille apua. Rouva Buchholz, ette usko, miten minä olen

pahoillani." -- Hän heltyi itkemään ja minä samoin. Kaikista puheluista

oli tämä raukasevin, sillä me molemmat olimme niin avuttomat. Ja

seuraavana päivänä oli asia tuleva ratkaistuksi.

Minä olin niin raukea, että kävin levolle ennen pimeän tuloa. Kaarle

tuli ja istuutui minun viereeni. Hän puhui hyvin ystävällisesti

ja neuvoi, ett'ei minun pitänyt katsoman asiaa pahemmaksi, kuin

se olikaan. Mutta oliko hänen luonansa käynyt niin paljo hyvää

tarkoittavia ystäviä? -- "Lepäähän nyt hyvästi", sanoi hän, "älä

ole huolissasi. Kun koetukset menevät ohitse, palaa kyllä entinen

iloisuutesi jälleen. Saathan täällä maata ihan rauhassa, ole nyt vain

tyytyväinen." -- "Kaarle", sanoin minä, "ethän toki vaatine minua

kehräämään kuin kotikissa? Vaikka osaisinkin, niin en sitä saisi

tehdyksi tässä kurjuudessa."

Betti tuli kysymään, eikö minulle mikään ruoka maistuisi. "Vähän

korppua ja maitoa saat tuoda myöhemmin, sen verran vain, että hengissä

pysyn, mutta ei silläkään ole vielä kiirettä."

Ei minulla ollut vähääkään nälkä. Hirmuiset ajatukset karkoittivat

ruokahalun. Puoli unessa näin vankiloita ja mestauksia, ja vaikka

ihan selvään ajattelin, että sen vaikutti vain tuo Bergfeldtin rouvan

loruaminen, niin heti kun silmäni suljin, alkoi taas kuulustelu

oikeuden edessä.

Kaarle sanoi hyvää yötä ja Betti vaati minua syömään edes jotakin.

Hänen mielikseen tein luonnolleni väkivaltaa, ja hyvältäpä se ruoka

sitte maistuikin, kun kerran alkuun pääsin. Maito oli lämmitetty ja

korput murakat. Betti oli tuonut yölampun, jonka hän nyt sytytti ja

läksi sanottuaan hyvää yötä. Minä olin taas yksin.

Tämä oli siis moitteettoman elämän viimeinen yö; vaan täst'edes

minä en saattanut enää vapaasti katsoa ketään silmiin. Jos kaksi

missä kuiskutteli ja pilkallisesti nauroi, täytyi minun aina luulla

heidän nauravan minua. Jos ken minua katseli kieroon, niin eikö

hänellä ollut oikeutta siihen? Saatoinko minä enää koskaan moittia

ketään kanssaihmistäni, sanomatta itsekseni: olethan itsekin istunut

syytettyjen penkillä ja sinut on tuomittu syylliseksi. -- Nukkua minä

olisin tahtonut, ah, miten mielelläni nukkua!

Minä käännyin milloin millekin kyljelle, ja kun viimein juuri olin

nukkumaisillani, tunsin joutuneen korpun muruja tilalleni, jotka siellä

pienimmästäkin liikkeestä ritisivät ja minua kiusasivat. Vähitellen

rupesivat ne yhä enemmin kiusaamaan, kunnes sitä oli ihan mahdoton

kärsiä, niin että minun täytyi nousta ylös tekemään uudestaan tilaani.

Siinä puuhassa virkistyin niin, ett'ei unta ollut ajatteleminenkaan.

Minä makasin makaamistani yhä mietiskellen niinkuin ennen. Maltas,

eikö tuossa taaskin ollut korpun muru? Oli todellakin. Varmaankin oli

joku pudonnut sänkymatolle ja siitä tarttunut paljaasen jalkopohjaan.

Koko taistelu oli kestettävä uudestaan; aivan siitä oli joutua

toivottomuuteen. Minä itkin suuttumuksesta ja väsymyksestä. Miten vähä

Jumala todellakin tarvitsee välikappaletta, ihmisiä rangaistakseen;

yhdestä korpunmurusta on kylliksi! Minä kyllä tiesin, ett'en ollut

aina ollut semmoinen, kuin minun olisi pitänyt olla, vaan olinko minä

todellakin ansainnut niin hirmuista rangaistusta? Viimein kuitenkin

nukuin.

Aikaisin seuraavana aamuna heräsin siitä, että viereistä huonetta

puhdistettiin, piika availi ikkunoita, työnteli tuoleja ja asetteli

kaikkia paikoilleen. Betti oli jo myöskin liikkeellä. Hän tuli

hiljaa katsomaan, vieläkö minä nukuin, ja ihmetteli, että minä jo

olin herännyt. -- "Lapseni", sanoin minä, "kun on huolta mielessä ja

korpunmuruja vuoteessa, niin huonoapa se makuu on." -- Hän auttoi minua

pukeutuessani. Myöhemmin tuli eno Fritz, joka oli minun todistajani,

ja vaikka aika kyllä kului hitaasti, oli meidän viimein lähteminen.

Murhenäytelmän viimeinen näytös alkoi.

Minä en ollut vielä koskaan käynyt lakipalatsissa ja ja nyt piti minun

astumaan sinne syytettynä. "Tuolla takana on piha, jossa mestataan",

sanoi eno Fritz ja viittasi erästä muuria. Minua värisytti. -- "Älä

pelkää", sanoi hän, "niin kauan ei ole mitään vaaraa, kun pyövelillä on

kädessä valkoiset hansikat. Vaan milloin hän ne riisuu..." -- Kaarle

kielsi häntä semmoista puhumasta ja tarjosi minulle käsivartensa.

Hän kysyi 29:ttä huonetta; meille näytettiin tietä, ja astuttuamme

pitkän käytävän päähän olimme perillä. Muutamia ihmisiä istui siellä

penkeillä, toisia oli seisomassa, Herra ja rouva Greve olivat siellä,

samoin molemmat poliisimiehet ja tohtori. Näin minä hänetkin, joka oli

minulle tämän kaiken saanut aikaan.

29:stä huoneesta tuli juuri oikeudenpalvelija ja luki paperilapusta:

"Ahrens syyttäjä, Meijer vastaaja." Odottelijoista meni monta sisään,

vaan pianpa he palasivat, sillä he olivat viime hetkenä sopineet. Ne

onnelliset! -- "Band syyttäjä, Buchholz vastaaja!" huusi nyt palvelija.

Minua väräytti. Jos olisin astunut taikinassa, eivät jalkani olisi

tuntuneet raskaammilta kuin nyt; enemmin kuolleen konnan kuin elävän

ihmisen näköisenä hoipertelin minä sisään. Minut vietiin pieneen,

nelikulmaiseen aitaukseen, jossa sain istuutua tuolille. Siinä se oli

tuo aituus, joka erottaa syylliset muusta maailmasta.

Vehreäpäällyksisellä korkolattialla istuivat tuomarit ja lautamiehet

ynnä kirjuri. Kirjuri luki syytöksen. Oikealla puolella istui syyttäjä,

keskellä kutsutut todistajat; taaksemme oli kokoutunut yleisöä, jota

aituus erotti asianosaisista.

Kaikki, mitä minä muka olin sanonut, luettiin nyt julki; miten

loukkaavalta se nyt kuului miehen suusta, joka ei ollut silloin läsnä.

Tuomari, joka mustan pukunsa tähden näytti hyvin juhlalliselta, sanoi

sitte, että kaikki, mitä todistajat aikoivat sanoa, piti valalla

vahvistettaman, ja neuvottuaan heitä vakavasti käski heidän poistua.

Heidän lähdettyään kääntyi tuomari syyttäjän ja minun puoleeni ja

sanoi, että parempi olisi meidän sopia; olimmeko valmiit sopimaan?

"Olen minä!" sanoin huoaten.

"En minä!" sanoi se tyttö. Hänellä oli muka yhtä hyvin kunniansa kuin

noilla ylhäisilläkin, niin ett'ei hänen tarvinnut antaa jaloillensa

polkea.

Sitä ei ollut tapahtunutkaan, vastasi tuoman. Mitä hänelle oli hyötyä

rangaistuksen vaatimisesta moitteettomalle rouvalle? Rouva Buchholz

peruuttaa loukkauksensa ja maksaa kulungit, silloinhan piti tytön

kunnia oleman hyvitetty.

Tyttö ei sanonut siihen tyytyvänsä, vaan vaativansa rouva Buchholzia

vankeuteen ja kolmen tuhannen markan korvausta.

"Rangaistuksen punnitsee ja määrää oikeus", sanoi silloin esimies

hyvin jyrkästi. "Teillä ei ole mitään vaatimista." -- "Vaan minun

asianajajani niin sanoi", -- "Teilläpä lienee sitte varsin omituinen

asianajaja." -- "Hän ymmärtää enemmän kuin muut lainoppineet." --

"Sepähän nähdään."

Kun ei sovinnosta mitään tullut, jatkettiin asian käsittelyä.

Ensimäiseksi todistajaksi kutsuttiin sisään tohtori Wrenzchen.

Tuomari huomautti hänelle, että hän voi likeisen sukulaisuuden tähden

jättää käyttämättä todistusvuoronsa. -- "Mitä hän nyt tekee?" kysyin

tuskaisesti itseltäni, "kostaako hän nyt ja saa aikaan ainaisen

riitautumisen?"

Tohtori ei sanonut rupeavansa mitään todistamaan; häntä ihmetytti

suuresti julkeus, että tyttö oli kutsunutkaan hänet. -- Sitä

jalomielisyyttä minä pidin arvossa enkä sitä koskaan unhota.

Sitte tuli herra Greve. Häneltä kysyttiin ikää, säätyä ja uskoa, ja

hänen täytyi vannoa olevansa mitään salaamatta tai lisäämättä ja

puhuvansa puhdasta totta, niin totta, kuin Jumala hän auttakoon. Se

hänen piti lausua oikeaa kättänsä ylhäällä pitäen ja kaikki läsnäolijat

seisoivat.

Tuomari kysyi herra Greveltä, kuuliko hän, että syytetty tuona iltana

sanoi syyttäjää "kelvottomaksi petturiksi"? Herra Greve ei sanonut

sitä muistavansa. -- Oliko Greve kuullut syytetyn sanovan syyttäjää

"hävyttömäksi kuin Oskar"? Se sana oli tosin Grevestä tuntunut

sivistyneen naisen suusta oudolta, ja sentähden oli hänellä aihetta

luulla, että syytetty oli ollut hyvin kiihtynyt.

"Herra tuomioistuin", sanoin minä, "tästä sanasta minä voin tunnustaa

todistuksen oikeaksi ja todeksi ja pyydän kuulemaan minunkin

todistajaani. Tuo tyttö on aina käyttäytynyt minua kohtaan nenäkkäästi

ja hävyttömästi." -- Eno Fritz kutsuttiin. Heti se syytteliäs

tyttö sanoi: "Tätä todistajaa minä en hyväksy." -- "Todistajan

hyväksyttävyydestä päättää oikeus", sanoi presidentti.

-- "Sama se minusta, minä en huoli hänestä. Hän yritti kerran minua

nipistämään poskesta ja minä löin häntä sormille. Siitä asti hän vihaa

minua." -- "Toivoakseni ei kukaan usko minulla olevan niin huonoa

aistia", sanoi eno Fritz, vaan tuomari häntä vakavasti muistutti

pysymään asiassa.

Eno Fritz nyt selitteli, että syyttäjä ihan ilman mitään ymmärrettävää

syytä oli aina ollut kopea ja röyhkeä syytettyä kohtaan. Sen hän

oli huomannut joka kerran, kun me yhdessä olimme tohtorissa. --

"Mitä aihetta syytetty teille antoi semmoiseen käytökseen?" kysyi

tuomari tytöltä. -- "Minä en voi kärsiä kenenkään kurkistelevan minun

keittäessäni kattiloihin."

"Niin kaiketi", sanoin minä, "ett'ei kokenut emäntä huomaisi, miten

hänen tytärtänsä joka paikassa petetään. Mitenkä muuten olisivat

menot niin yksinkertaisessa elämässä olleet niin tuhlaavaisen suuret,

vaikka minun tyttäreni kirjoittaa joka pikku asiankin muistiin?

Yksin minun vävynikin on sitä kummastellut. Tuo tyttö tarkoitti ja

tahtoi röyhkeydellään ajaa minut kokonaan pois talosta, saadakseen

sitte rauhassa nylkeä nuorta rouvaa, ja sentähden hän ensin alkoi sen

rapujutun." -- "Ottakaahan tämä uusi syytös heti protokollaan", vaati

tyttö äreästi.

-- Tohtori Wrenzchen piti kuitenkin minun puoltani.

Mutta nyt tuli pahin kohta. "Loukkaukset näyttävät olleen ärsyttämällä

hankitut, niin ett'eivät ne ole juuri minkään arvoiset", sanoi tuomari,

"vaan se sana, että syyttäjä olisi muka on ollut yksissä neuvoin

rosvojen kanssa, vahingoittaa hänen yhteiskunnallista asemaansa."

Poliisimiehiä kuulusteltiin; he sanoivat minun tiuskaisseen, että

ruokavarat olivat kaiketi varta vasten ostetut rosvoille ja että

syyttäjä lienee ollut yksissä tuumissa. Sen he valalla vahvistivat ja

samoin herra ja rouva Greve.

Korvani suhisivat. Lattia tuntui vaipuvan jalkaini alta ja minä vaivuin

sen mukaan. Hädissäni pidin minä kiinni tuolista.

"Te pyydätte lempeää rangaistusta, eikö totta?" kysyi tuomari, aikoen

lähteä lautamiesten kanssa neuvottelemaan.

Apua etsien harhaili katseeni ympäri huonetta. Sieltä huomasin

kasvot, joille näytti levinneen kaikki koko maailman laupeus, ja

kyyneleiset silmät katselivat minua rukoilevasti. Minä ymmärsin sen

katseen pikku rouva Helbichin silmistä, ja ikäänkuin jumalallisesta

mieleenjohdatuksesta nousin minä seisomaan ja huudahdin: "Herra

tuomioistuin, vielä yksi kysymys syyttäjälle: ensin hän tunnustakoon,

miksi hän antoi koiralle myrkkyä."

Olisi voinut kuulla neulan putoamisen, niin syvä hiljaisuus syntyi

yht'äkkiä salissa. Tyttö vaaleni ja näytti joutuvan varsin hämilleen.

"Minä en voinut kärsiä sitä petoa", sanoi hän. -- "Tunnustatteko siis

myrkyttäneenne koiran?" kysyi tuomari ja katsoi häneen läpitunkevasti.

-- "Minun kiusakseni ristittiin se Maffi Bandiksi, kun minun nimeni on

Maria Band." -- "Senkötähden te sen sitte surmasitte?" -- "Minä en enää

tahtonut kuulla sitä nimeä, eikä se muuten ole tottakaan." -- "Te jo

puoleksi tunnustitte, parasta olisi sanoa koko totuus. Eittämisestä ei

ole apua, sillä tiede kyllä saa selvän myrkystä." -- "No, minä annoin

sille jauhoja, päästäkseni siitä."

"Ja keltä te saitte myrkkyä?" -- "Apteekista." -- "Mistä apteekista?"

-- "En minä enää muista." -- "Teroittakaahan muistoanne; hyvinpä olisi

kummallista, jos sitä ette muistaisi." -- "En minä sitä itse käynyt

hakemassa." -- "Ja kuka se teillä oli apulaisena?" -- "Eräs tuttu?" --

"Kuka tuttu?" -- "Vieras se mies oli, jota minä pyysin..." -- "Taaskin

tuntematon, tietämätön asia", sanoi tuomari, viitaten luoksensa

palvelijan, jolle hän kuiskasi jotakin. Hän meni ja palasi kohta

poliisimiehen kanssa. Tuomari nousi seisomaan ja sanoi:

"Koska naimaton Maria Johanna Band on hyvin pahasti epäiltävä olleen

avullisena tohtori Wrenzchenin talossa tapahtuneessa varkaudessa,

pannaan hänet tutkintovankeuteen ja koko varkausasia otetaan uudestaan

tutkittavaksi. Yksityissyytös rouva Vilhelmiina Buchholzia vastaan

jätetään sillensä."

Maria Band seurasi poliisimiestä vankeuteen ja minä olin vapaa.

Me poistuimme oikeuspalatsin 29:stä huoneesta, tehden tilaa toisille

riitelijöille. Toivottavasti minä siellä nyt olin ensimäisen ja

viimeisen kerran. Vaan jos kuitenkin sattuisi asiaksi, niin puhuisin

minä aivan toiseen tapaan, sillä nyt minä olen jo jotenkin tutustunut

lakitieteesen.

Kun ulos pääsimme ja helpotuksesta hengähdimme, tulla tylleröittä

pieni, lihava rouva Helbich minun luokseni ja toivotti minulle

sydämmensä pohjasta onnea. "Rouva Helbich", sanoin minä, "teillä on

tarkka äly. Mitenkähän minulle olisi käynytkään ilman teitä?" -- "Niin

sen piti käymän, kuin kävikin", sanoi hän, "teitä auttoi taivaallinen

Isä, hän se saattoi ilmi kaikki oikeaan aikaan." -- Minä pusersin hänen

kättänsä: "Ja te se serafini, jonka hän lähetti." -- Me ymmärsimme

kyllä toinen toisemme.

Muutamien päiväin kuluttua sain minä taaskin oikeudelta kirjeen:

yksityissyytös oli kumottu.

Tytön oli täytynyt tunnustaa. Maffi oli kaivettu pois haudasta ja

lähetetty arkussa kuin ihminen kemistalle, joka siitä ruumiista oli

löytänyt sangen paljon myrkkyä. Nuora kurkussa oli ollut petosta

niinkuin tytön sitominenkin ja suuntukkiminen. Samoin oli tullut

selville, että toinen rosvo oli ensin lähestynyt häntä sulhasen tavalla

ja kietonut hänet sekä rakkaudella että vielä enemmin ryöstöllä. Kun

hän ei ollut lapsuudestaan tottunut varastelemaan, ei hän ollut siihen

suostunut, mutta sanoinhan minä aina, ett'ei siitä tytöstä ollut

mihinkään.

Poliisi oli täten päässyt tytön seniltaisen käytöksen perille.

Rosvoja etsiskeltiin ja tohtori rupesi jo toivomaan saavansa takaisin

hopeakalunsa.

Vaan minulla yhä vielä tuntuivat viime aikojen kärsimykset jaloissa,

ja Kaarleni tukka oli käynyt harmaasen vivahtavaksi. Oma uskollinen,

rakas, kunnon Kaarleni, niinkö se huoli minun tähteni sinua suretti?

Saanko sen milloinkaan ja millään rakkaudella palkituksi?

Vävyni.

Eittää ei käynyt, että viime viikkojen vastukset olivat minut

perin väsyttäneet, ja vaikka minä kyllä koetin hymyillä, niinkuin

hammasrivit hammaslääkärien näytelaatikoissa, niin mieliala ja

kasvojen väri tulivat päivä päivältä yhä kiukkuisemmiksi ja

kellertävämmiksi. Vaikka olinkin vakavasti päättänyt kohdella Kaarleani

lempeimmällä myöntyväisyydellä, oli minun kuitenkin mahdoton kukistaa

nurisevaisuuttani, jolla tahtomattani tein sekä hänen että Bettin

elämän katkeraksi. Seinällä suriseva kärpänen suututti minua, ja he

molemmat saivat siitä kuulla toria. Rouva Helbich kyllä toi parasta,

kotona tehtyä elinnestettä, mutta se turmeli vatsan, niin että se

rupesi minua inhottamaan. -- Minä olin sairas.

Kun siitä en ruvennut paranemaan, tein viimein niin, kuin Kaarlekin jo

alussa neuvoi, ja kutsutin tohtori Wrenzchenin. -- "Olihan hän erittäin

hyvä sinua kohtaan siellä oikeuden edessä", sanoi Kaarle, "kyllä

sinä voit häneen täydellisesti luottaa." -- Vaan minä pelkäsin hänen

määräävän minulle jotakin lääkettä, joka minun vahingoittaisi. Niin

hämmentynyt oli järkeni. Viimein hänet kuitenkin kutsuin.

Tohtori tutki minua tarkkaan ja sanoi, että ainoastaan pitkä oleskelu

Karlsbadissa voi minut tehdä jälleen terveeksi. -- "Ei", vastasin

minä, "niin kauas minä en anna itseäni lähettää. Mitenkä täällä kaikki

kävisi, jos minä olisin poissa?" -- "Kyllä te voitte huoletta lähteä,

ja mitä pikemmin, sen parempi." -- "Että olisin pois teidän tieltänne!"

-- "Ett'ei sairautenne tule paranemattomaksi." -- "Entä jos Emmi

tahtoisi nähdä ja tarvitsisi äitiänsä?" -- "Jos tahdotte säilyttää

itsenne lapsillenne, niin totelkaa neuvoani; vävynä minä taivun teidän

tahtonne mukaan, vaan lääkärinä minä olen ankara ja taipumaton ja

vaadin kuuliaisuutta. Joko siis lähdette kohta Karlsbadiin taikka minä

lähetän teidän luoksenne notaariuksen, että saatte ilmoittaa viimeisen

tahtonne."

Se auttoi. Tarpeelliset valmistukset oli pian tehty ja surullisen

eron jälkeen nousimme Betti ja minä rautatien vaunuun. Saatoinko minä

tietää, emmekö suoraa päätä ajaneet kuolemaan eikä Karlsbadiin?

Betti oli heti päättänyt lähteä minun kanssani ja kärsi minun

oikkujani, joita en kuitenkaan tahallani tehnyt, kärsivällisimmällä

pitkämielisyydellä. Ennen ovien pauketta ja päänkeikautuksia, nyt

tuskin kuuluvaa liikettä ja rakkautta. Olipa minulla ollutkin kylliksi

kärsimyksiä, vaan ne olivat kääntyneet sappitaudiksi. Olikohan

Karlsbadista tuleva apua? Minä sitä suuresti epäilin.

Siihen epäilykseen minulla oli kyllin syytä, kun ensi päivinä ei

ruvennut tuntumaan mitään parannusta. Vettä juotiin säännön mukaan,

aikaisin aamusilla olin minä niiden muutamien satojen joukossa, jotka

pitkässä rivissä kulkivat torikaivon ohi ottamassa lähdeneitoselta

lämmintä vettä valkoisissa posliinikupeissa. Sitte käveltiin ja juotiin

kahvia jossakin ulko-ilmassa. Bettistä oli Karlsbad vuorineen ja

metsikköineen ja Tepel-jokineen ihmeen kaunis, mutta ei minusta; minua

se päinvastoin inhotti.

Minä peittelemättä lausuinkin ajatukseni hyödyttömästä

laiskottelemisesta Bettille, joka ei vierestäni hetkeksikään

poistunut; sanoin, että oli hirveätä ja anteeksi-antamatonta tulla

sysätyksi tänne, jossa ei suinkaan parannut punakammaksi, vaan yhä

keltaisemmaksi. -- "Se on aivan oikein", sanoi eräs vanhanpuoleinen

herra, joka astui juuri jäljissämme, "hyvin usein huonontuvat sairaat

alussa, mutta se juuri todistaa, että vesi vaikuttaa; kahdeksan päivän

kuluttua puhutte toisin." -- "Tokkohan?" sanoin minä epäileväisesti.

-- "Luottakaa minuun, minä olen jo käynyt kolmekymmentä vuotta täällä

Karlsbadissa ja tunnen terveyslähteet. Nimeni on Leopold Freund

Breslausta ja olen iloinen, jos saan auttaa teitä neuvoilla." -- Minä

esitin meidät ja vettä juoden astuimme me kolmen kesken edelleen.

Yht'äkkiä sanoi herra Freund: "Miksi ei tyttärenne juo terveysvettä,

onhan hänkin aivan keltainen?" -- "Kyllä kai!" sanoin minä, "se on

vain heijastusta hänen päivänvarjonsa vuorista." -- "Todellakin vain

heijastusta", myönsi herra Freund nauraen; "kummallista, miten helposti

luulee kaikkia terveysvettä tarvitseviksi, kun itse ihailee Karlsbadia,

niinkuin minä."

Koska herra Freund on lähteiden terveysvoiman elävänä todistuksena,

pitävät karlsbadilaiset häntä kaupunkinsa jäsenenä; että hän todellakin

tuntee tarkoin Karlsbadin olot, sen todisti yhä selvemmin näkyvä veden

vaikutus.

Appelsiininkarvaisuus ja tyytymättömyys katosivat vähitellen. Elämän

ilo palasi ja silmä alkoi iloita yhä enemmin luonnon kauneudesta.

Alussa me kävelimme ainoastaan hyvin lyhyet matkat, vaan pitensimme

niitä päiväpäivältä.

Eräänä päivänä läksimme rivakasti kiipeämään kukkuloille; näköalat

olivat varsin kauniit ja metsä niin viehättävä, että me yhä syvempään

tunkeuduimme, kunnes viimein olimme aivan hengästyneet.

"Me levähdämme ensin vähän, ennekuin palaamme", sanoin minä. -- Betti

vastasi: "Käy sinä tähän istumaan, minä lähden edeltäpäin etsimään

oikeaa tietä."

"Mitähän melua olisit pitänyt, jos tämä olisi tapahtunut alussa?"

ajattelin minä, ja mietin itsekseni, miten kummallinen se on tuo

kallioliemi, joka kiehuvana kuohuu maan povesta ja puhdistaa sekä

ruumiin että mielen. Vähän ajan kuluttua saatoin minä jo aivan uutena

ihmisenä rientää Kaarleni syliin, niinkuin tulisin suoraa päätä

ihmispajasta. Joka viikko tuli Berliinistä kirje, jossa kaikki oli

hyvässä järjestyksessä, vaan minulle siitä kirjoituksesta oli suuri

vaiva, kun vesi ei siedä mitään henkistä työskentelyä.

Kun minua Bettin viipyminen jo alkoi huolestuttaa, tuli hän viimein,

kanssansa vanhanpuoleinen herra, jolla oli päässä olkihattu, nenällä

sangattomat silmälasit, leuassa valkoparta ja kädessä keppi, jolla hän

tuki astuntaansa. Hän puhui paljon jalkaleinistään, vaan tarjoutui

kuitenkin opastamaan meitä.

Jotka ovat samanlaisessa tilassa, tutustuvat pian toisiinsa, niin että,

ennenkuin ehdimme kukkulalle ravintolaan, hän jo sanoi minua äiti

Buchholziksi ja Bettin täytyi sanoa häntä isä Mikaelseniksi. Hän oli

tullut Pohjois-Saksasta sovittamaan punaviinin juontisyntejänsä.

Me tulimme hyviksi ystäviksi, kun herra Mikaelsen tunsi tarkoilleen

seudun ja sitä mieluisemmin astuskeli, mitä enemmin suihkukaivo

paransi hänen jalkaansa. Meiltä tuntui jotakin puuttuvan, milloin

hän ei ollut meidän kanssamme, ja vanhus suosi Bettiä niin suuresti,

että pyysi meitä viipymään vielä kahdeksan päivää. Silloin oli hänen

parannusaikansa loppuva ja meidän sopi yhdessä lähteä kotimatkalle.

Minä suostuin, kun herra Freundkin sanoi hyödylliseksi vielä veden

loppujuontia. Parempipa olisi ollut meidän lähteä aikanamme.

Olemme näet eräänä aamuna rauhassa syömässä aamiaistamme, Betti

luvatonta kahvia maidon kanssa ja me vanhat sääntöjen mukaista

niin paljojen leivoksien kanssa, kuin ainiaan on ollut tavallista

järjellisillä ihmisillä. Silloin tulee sananlennätin-poika tuoden

minulle sähkösanomaa, asuntomme palvelija saattamassa, että hän minut

löytäisi. Minä avaan ja luen:

"Terve poika, tummat silmät, aivan isän näköinen, nimeksi pannaan

Frans. Äiti voi vallan hyvin!

"Sinä jo kaiketi ajattelet sopivia sulhasia tyttärellesi?" kysyin minä