Kun sormukset vaihdettiin ja pappi yhdisti heidän kätensä, katsahti

aurinko juuri ikkunasta, kullaten heidät säteillään. Urkujen sävelet

kaikuivat kirkon tilavassa laivassa kuin onnesta ja ilosta riemuiten.

Minuakin se vähän lohdutti, niin että ajattelin: "Hyvä Jumala kyllä

kaikki parhaaksi kääntää, ja muuten sinä, Vilhelmiina, teet, minkä

taidat."

Sitte alkoivat onnittelut, suutelemiset ja käsien puserrukset;

päiväpaistetta ja urkujen kaikua lisäksi.

Kun olimme lähtemässä, tuli Emmi luokseni ja kuiskasi: "Mamma, ole

hyvä, ota minun kukkavihkoni ja anna minulle omasi." -- "Miksikä,

Emmi?" -- "Etkö sitte näe, että tässä on pomeransin kukkia?" -- "Näen

kyllä, mitä sitte?" -- "Tiedäthän, mamma, ett'ei Frans siedä niiden

tuoksua, se tuottaa hänelle päänkipua."

Minä hämmästyin, kuin olisin puusta pudonnut, ja seisoin vielä

morsiusvaunujen lähdettyä siinä kuin kivettynyt. "Herranen aika",

ajattelin minä, "ja me kun koko palmuston ripsuimme pomeransinesteellä."

-- "Augusta", sanoin minä, "Augusta, meidän pitää lähteä tuulettamaan

huoneita."

Mitenkä minä oikeastaan saavuin englantilaiseen ravintolaan, en

lainkaan tiedä; minä ajatuksissani olin yhä kiskovinani auki tohtorin

asunnon ovia ja ikkunoita; ylevämpiin asioihin ei henki jaksanut

kohota. Viimein me jo istuimme päivällispöydässä syömässä ja juomassa.

Kaikista maistui ravinto, ja kun oli jotenkin kuuma, huuhtoivat he

myöskin kunnollisesti kurkkuansa, niinkuin onkin tavallista iloisissa

häissä. Minä vain en voinut yhtyä muiden iloon enkä syödäkään muuta

kuin nimeksi, tietääkseni, mitä ja minkälaista siellä oli laitettu.

Kylläiseksi syömisestä, siitä ei ollut puhettakaan.

Hyvä paikka minulla muuten oli. Vanha herra Wrenzchen talutti minut

pöytään ja minun Kaarleni tohtorin äitin. Hän on lempeä ja hyvä

ja pitää paljon pojastansa. Paljon hän minulle kertoi tohtorin

nuoruudesta, mitenkä hän hyvin nopeasti pääsi kymnaasin läpi ja aina

toi hyvät todistukset kotiin ja miten hän sitte yliopistossa oli ollut

erinomaisen ahkera ja toimellinen, vaan kuitenkin samalla iloinen ja

sukkela. Sitä minä mielelläni kuuntelin, mutta itsekseni täytyi minun

sanoa: mitä hyötyä on avioelämässä paraimmistakaan koulutodistuksista

tai kunnollisimmasta ylioppilasajasta? Siinä on usein ihan toisin.

Emmi ja tohtori näyttivät oikein viehättäviltä istuessaan vierekkäin

suurien kukkakimppujen takana, jotka oli heidän kunniaksensa asetettu

keskelle pöytää, mutta joka kerran, kun katselin kukkia, kirveli

sydäntäni, ne kun johdattivat mieleen tuon onnettoman pomeransinesteen.

Augusta tosin oli minulle vakuuttanut kaikkien ikkunain olevan

selkiseljällään ja tuoksun jo melkein kokonaan haihtuneen, mutta minun

sisällinen levottomuuteni ei kuitenkaan ruvennut haihtumaan. Minä jo

ajattelin lähettää puutarhurin noutamaan pois koko sen kasvijoukon,

vaan ei sekään käynyt päinsä, sillä mitäpä olisivat naapurit sanoneet?

Sitä paitsi olikin ne vuokrattu kahdeksaksi päiväksi ja vuokra

edeltäpäin maksettu.

Päivällispöytä näytti todellakin viehättävältä. Jopa ne yksitoista

tohtoriakin koristivat, joiden suuren sivistyksen jo kaukaa voi

huomata, kunkin välillä nuori tai ainakin nuorenlainen nainen; sitte

poliisiluutnantti pyhäunivormussa, joka oli sanomattoman muhkea näkö,

ja sitte kaikki muut. Herra Weigeltillä tosin oli hyvin omituisesti

leikattu frakki ja hänen valkoisen liinansa oli Augusta sattunut

saamaan liian sinertäväksi, mutta hän istui niin sydämmestänsä

tyytyväisenä ja hymyili lakkaamatta niin imelästi, ett'ei hänen pukunsa

mitään vaikuttanut.

Eno Fritz sitä vastoin oli loistava kiireestä kantapäähän: frakki

uusimman muodin mukaan ja lankkisaappaat ensi kertaa jalassa. Ei

hän minun eikä morsiusparinkaan tähden olisi semmoiseen tuhlaukseen

antautunut, vaan tietysti täytyi hänen tehdä itsensä muhkeaksi,

näyttääkseen joltakin vieruskumppaninsa silmissä. Ja hän, tuo Eriikka,

käyttäytyi, kuin olisivat jo kihlakortit salaa painetut. Joka kerran,

kuin joku kilisti lasia, alkaakseen puhetta, peljästyin minä kovin ja

ajattelin: "Nyt se iloinen sanoma julistetaan koko hääväelle!" ja se

pelko muutti ruoan suussani karvaaksi.

Vaan toinen kihlaus, jonka olisin niin mielelläni suonut tapahtuvan, ei

tapahtunutkaan. Nimenomaan olin minä pitkässä kirjeessä kutsunut herra

Feliksiä, mutta sittekin hän jäi tulematta. Minkä tähden? Olikohan

hänestä kiusallista, että me hänet äskettäin näimme naamushuveissa

jotenkin huonossa seurassa? No, miksikä ei nuori mies kerran kävisi

semmoistakin näkemässä? Olimmehan mekin siellä, tosin sen ainoan kerran

eläessämme. -- Kun minä ilmoitin Bettille herra Feliksin vastauksen,

ei hän tosin virkkanut sanaakaan, vaan vaaleni kuolonkalpeaksi,

niin että minä kovin peljästyin. Heti hän kuitenkin rauhoittui ja

koetti hymyillä. Sitte hän meni huoneesensa ja mellasteli piironkinsa

laatikkoa, ja alas palattuaan oli hän olevinaan, niinkuin kaikki olisi

ollut entisellään. Mitähän onkaan tapahtunut? Minä en tätä käsitä!

Minä olin asettanut Bettille ateriakumppaniksi herra Kleinesin,

ja hyvin Betti näyttikin puhelevan hänen kanssansa. Sittemmin

hän kuitenkin kertoi minulle ymmärtäneensä vain puolet Kleinesin

sukkeluuksista, muutamat olivat olleet ihan käsittämättömiä ja loput

oli hän niellyt leivän kanssa vatsaansa. Onhan todellakin ihmisiä,

jotka yht'aikaa pitävät suunsa täynnä ja puhuvat.

Kauneita puheita pidettiin: vakavia ja iloisia ja semmoisia, jotka

eivät olleet kumpaakaan, koska puhujat aina eksyivät johonkin muuhun,

kuin oikeastaan aikoivat. Tohtori Paber puhui virkaveljiensä nimessä,

toivottaen, ett'ei tohtori uuden onnensa tähden unhottaisi vanhoja

ystäviään, ainakaan heidän hauskoja, tieteellisiä illanviettojansa.

-- Ja tohtori vastasi. Hän lupasi aina pitää suuressa arvossa vanhoja

kymnaasin ja yliopiston aikaisia ystäviä ja vakuutti rouvansa siihen

kyllä suostuvan, että hän virkaveljien yhdistyksessä tiedettä

harjoitteli. -- Ja sen hän kylmäkiskoisesti julisti koko hääväelle.

Kyllä minä sen tieteen tunnen: skaatti se on. Mutta se on yliopistoja

kymnaasi-elämän seurauksia. Tuleeko Emmi onnelliseksi hänen hyvistä

koulutodistuksistaan, kun hän menee ravintolaan ja vaimon täytyy jäädä

yksin kotiin istumaan? Ei, ei koskaan!

Puheiden välillä laulettiin varta vasten sepittyjä lauluja.

Runoileminenhan ei sivistyneille olekaan mikään konsti, milloin heillä

vain sattuu olemaan aikaa. Vaan eräs herra Kleinesin kirjoittama pätkä,

morsiusneitosten kunniaksi, oli todellakin kovin omituinen. Onneksi

sitä ei käynyt laulaa millään tunnetulla sävelellä, ja myöhemmin sanoin

vasten silmiä herra Kleinesille, että runoilkoon hän kylliksensä

julkisissa sanomalehdissä, vaan siveihin perheihin hänen sepustuksensa

eivät sovi.

Minä todella iloitsin, kun päivälliset päättyivät ilman eno Fritzin

kihlajaisia. Palvelijain korjatessa pöytiä joimme me kahvia viereisessä

huoneessa, ja sitte alkoi tanssi.

Tohtori Wrenzchen ja Emmi oli ensimäinen pari, sitte tulivat ne

yksitoista tohtoria morsiusneitosten kanssa. Eno Fritz sen oli niin

järjestänyt, koska hän muka tahtoi mielellään nähdä kerran koko tusinan

tanssivia tohtoreja. Omituista se olikin.

Tietysti me vanhemmatkin tanssimme mukaan. Kaarle ja minä tanssimme

yhden valssin oman hääpäivämme muistoksi. "Kaarle", sanoin minä,

"olemmepa me molemmat nyt vahvemmat ruumiiltamme kuin silloin." --

"Vaan yhtä onnelliset", vastasi hän. -- Minä olin vaiti. Saatoinko minä

ilmaista hänelle kaikki huoleni? En; se olisi ollut hirmuista. Vaimohan

se muuten onkin luotu kärsimään ja kestämään.

Täytyipä tunnustaa, että ne yksitoista tohtoria suuresti vilkastuttivat

koko juhlaa. Mitä pitemmälle aika kului, sitä enemmin luopuivat he

ammattinsa-omaisesta vakavuudesta ja antautuivat huvitukseen, kuin

olisivat taaskin olleet nuoria ylioppilaita. Ja miten he osasivat

naisia huvittaa! No niin, tietystihän lukenut mies tietääkin enemmän

kuin vain ilmasta ja teaatterista, ja hyviä tanssijoita he kaikki

olivat. Jokaisen kanssa minä yhden kerran tanssin velvollisuudesta.

Kun jo oli yötäkin palanen kulunut, tahtoi tohtori lähteä kotiinsa.

"Emmillä on täällä niin hauskaa", sanoin minä, pyytäen häntä vielä

viipymään ainakin lopputanssin ajan. Olihan minun mielestäni joka

minuutti voittoa, mitä kauemmin huoneet saivat olla tuulettumassa. Ja

tohtori taipui.

Mutta herra Weigelt oli nyt ihan onnettomana. Tosin hän ei siedä

mitään, vaan miksi hän sitte tanssi, vieläpä kaikkein kauneimpien

neitosten kanssa? Poliisiluutnantin Miilaa hän oikein imarteli, ja

kun Miilan isä häntä siitä moitti, ei hän ollut kuulevinaankaan, vaan

puhui joutavia ja tanssi levollisesti edelleen. Mutta kun hän sitte

rupesi imartelemaan neiti Eriikkaakin, otti eno Fritz hänet kiinni

käsivarresta ja vei herrain huoneesen, jossa oli saatavana punaista

viiniä, seoitettua maljaa ja olutta. Mitä he siellä sille raukalle

tekivät, en ollenkaan tiedä; vaan perin surkuteltavassa tilassa hän

oli, kun Augusta tuskissaan kävi minut sinne kutsumassa. Hän istui

ihan kukistuneena ja moitti itseään pedoksi, kun jätti lapsensa kotiin

ja itse noin remusi. Hän pyysi, että hänet heti haudattaisiin, ja

epäili, voiko Augusta enää koskaan antaa hänelle anteeksi. Onneksi oli

läsnä ne yksitoista tohtoria. Yksi neuvoi hautomaan jäällä, toinen

juomaan väkevää kahvia, kolmas tarjosi olutta, neljäs salmiakkia ja

viides jotakin. Mutta herra Weigelt ei päästänyt ketään lähellensä.

Toivottomuudessaan toi Augusta sinne minun vävynikin, ja häneen Weigelt

luotti; vaan heti kun tohtori yritti lähtemään, alkoi hän vaikeroida ja

piti hänestä lujasti kiinni. Tällä välin oli aikaa kulunut, niin että

nuoren avioparin olisi jo pitänyt poistua, koska muutamia vieraitakin

jo katoeli. Mitä oli tehtävä?

Mutta mitä varten sitte minun vävyni oli lääkäri ja mitä varten ne

muut yksitoista olivat siellä? "Eikö kellään ole unijuoma-ruiskua

taskussaan?" kysyi hän. Puoli tusinaa ruiskuja tuli heti näkyviin. He

alkoivat pistellä häntä sinne tänne ja muutamassa minuutissa oli hän

niin nukutettu, että hänet vietiin kotiinsa kuin mikähän tavarapakka,

ja kolme lääkäriä seurasi häntä sinne. Eipä liene hauskaa katsella, kun

jotakuta sillä tavalla kotiin tuodaan.

Nuoren parin lähtiessä alkoi jo aamu koittaa; he olivatkin melkein

viimeiset kaikista. -- Minun Kaarleni sanoi kääntyessään vuoteella

kyljellensä, että ne oli ollut iloiset häät. Iloisetko? Kenties muille,

vaan ei suinkaan minulle. Minä näin auringon nousunkin, ennenkuin

vaivuin jonkinlaiseen huumaustilaan, eikä sitäkään kauan kestänyt,

sillä huolet ajoivat minut jo aikaisin ylös.

Noin kello yhdeksän läksin Emmiä katsomaan. Minun oli mahdoton

kauemmin viipyä kotona, sillä minusta tuntui, että jotakin kauheaa oli

tapahtunut. Ja niin olikin. Aavistukseni eivät ole minua vielä koskaan

pettäneet.

Kun soitin ja tyttö avasi oven, huomasin heti, ett'ei kaikki ollut

oikein, sillä kun kysyin: "Joko pääsee herrasväen puheille?" sain

vastaukseksi pitkäveteisen: "Kyllä kai. Rouva tohtoritar on ylhäällä."

-- Siis yksin. Minä ylös. Hyvänen, miten minä peljästyin, kun näin

Emmin! Vielä morsiuspuvussaan istui hän uudessa sohvassa itkien, niin

että sydän olisi voinut pakahtua. "No, hyvä lapsi, Emmi!" sanoin minä,

"mikä sinulla on?" -- "Voi, mamma! minä olen onnettomin olento koko

maailmassa." -- "No, onko hän sinua lyönyt?" -- "Kuka?" -- "Kuka muu

kuin miehesi, se teeskentelijä!" -- "Mamma, ei sanaakaan Fransista,

hän on itse hyvyys. Sinä loukkaat minua, jos häntä loukkaat." Sen

hän sanoi hyvin pontevasti ja lakkasi itkemästä. -- "No, lapsi mitä

sitte on tapahtunut?" -- "Sinun syysi se on, ihan sinun syysi?"

vaikeroi hän. -- "Jopa nyt jotakin!" ihmettelin minä. "Minäkö? Minunko

syyni? Mihin sitte? Senkö kiitoksen nyt saan, että koristin talonne

niin runollisesti?" -- "Tietysti sinä et mitään pahaa tarkoittanut,

vaan minkätähden ripsuit kaikki pomeransinesteellä?" vastasi Emmi

moittivaisesti. -- "Kuinka niin? Mitä hän sanoi?" -- "Kun tänne

tulimme, iloitsi hän suuresti kukista, jotka olivat rappusilla. Sitte

otti hän minua kiinni kädestä ja vei minut arkihuoneesen. Rakas, pikku

vaimoni, sanoi hän, tämä se nyt on meidän kotimme. Meidän kanssamme on

onni tullut tänne, ja me kyllä pidämme huolta, että se täällä pysyykin?

-- Hän veti minut syliinsä ja suuteli minua. Mutta yht'äkkiä hän sanoi:

Mistä se tulee tuo kiusallinen pomeransin haju? -- Me etsimme joka

paikasta. Viimein hän keksi, että makuuhuoneemme palmut ne niin kovin

tuoksusivat." -- "Pahastuiko hän?" -- "Ei, hän vain sanoi: Eihän se

äitisi ole pahaa tarkoittanut, vaan ulos meidän täytyy toimittaa nuo

kasvit." -- "Ja huusitko silloin piikaa?" -- "Emme suinkaan. Hän olisi

meitä vain häirinnyt. Minä kannoin itse Fransin apuna, niin että kaikki

joutuivat porstuaan. Se oli hyvin hauskaa ja me molemmat nauroimme

sille työllemme. Kun siitä pääsimme, ja hän sanoi, että olipa oikein

kaunista, kun hänellä oli semmoinen vaimo, joka ei työtä säikähtänyt,

silloin..." -- "No, mitä silloin?" -- "Silloin soitettiin ovella, ja

hänen täytyi mennä jonkun sairaan luo, joka on hyvin huonona." --

"Oliko sekin minun syyni?" -- "Minä palaan niin pian kuin mahdollista,

sanoi hän. -- Minä odotan, huusin minä jäljestä. Ja minä odotin, vaan

hän ei tullut. Minä kävelin edestakaisin pitkin lattiaa. Häntä ei

kuulunut. Minä katsoin kauan hänen työhuoneensa ikkunasta. Häntä ei

näkynyt. Minä kävin istumaan. Eikä hän vieläkään tullut. Silmistäni

rupesi valumaan kyyneliä, mutta minä hillitsin mieltäni ja ajattelin

kauneita sanoja, jotka pappi puhui Fransin ammatista. Minä päätin

tulla oikeaksi tohtorin vaimoksi, mutta se tuntui niin yliluonnollisen

vaikealta. Päästäkseni muihin ajatuksiin, otin kirjan selaillakseni."

-- "Noistako kirjoista?" -- "Tuon suuren. Ja kun sen avasin, näin

nyljetyn ihmisen. Minä aivan parkasin." -- "Ja minä hänelle kuitenkin

sanoin, että hänen piti toimittaa nuo vanhat, inhottavat kirjat pois

vinnille!" -- "Silloin minua rupesi pelottamaan. Ihan yksinäni noiden

kirjain kanssa, voi, miltä mielessäni tuntui!" -- "Lapsiparka. Tämä on

kauheata." -- "Puoli seitsemän lähetti hän noutamaan kalujansa ja oli

käskenyt sanomaan, että hänen täytyi tehdä leikkaus, kun niin pitkälle

ehdittiin. Eikä hän vieläkään ole sieltä palannut!" -- Hän kiihtyi

uudestaan itkeä nyyhkyttämään.

Kuluipa kotvanen aikaa, ennenkuin sain lapsi raukan rauhoitetuksi. Minä

autoin häntä aamupukuun ja sain hänet kehoitetuksi käymään vähäksi

aikaa levolle. Viimein hän taipui, ja kun nuoruus vaatii unimittansa,

nukkui hän pian.

Hänen vaivuttuaan syvään uneen hiivin minä ulos ja tarkastelin yökellon

lankaa. Se oli hyvin tavallinen purjelanka. "Mitä sinä huolit tohtoria

odottamaan?" sanoin itsekseni. "Siitähän vain tulisi ikävä kiista

hyljätyn häämatkan ja noiden kirjojen tähden. Mene ennemmin matkaasi,

Vilhelmiina!"

Vaan ennen lähtöäni etsin Emmin ompelupöydältä sakset ja leikata

nipsautin yökellon langan oven luota poikki.

"Kas niin", ajattelin minä, "nyt soittakoot kylliksensä?"

Häiden jälkeen.

Vaikka kuinka hyvin koettaisi tehdä, niin harmista ja ikävyyksistä ei

kuitenkaan selviä; ne ovat ihan kuin synnynnäiset.

Poliisiluutnantin rouva oli eräässä seurassa sanonut liiaksi

ylvästelemiseksi meidän häittemme pitoa englantilaisessa ravintolassa;

sen minä kyllä saatoin antaa anteeksi, kun tiedän, että hän on kasvanut

hyvin niukoissa oloissa. Mutta hän on myöskin sanonut, että maljassa

oli enempi seltteriä kuin samppanjaa, ja se oli ilmeinen loukkaus.

Kaikki oli parasta lajia, sillä milloin minä jotakin tarjoan, tarjoan

minä aina hyvää. Kyllä minä voin milloin hyvänsä näyttää hänelle

rätingit. Ja muuten tahtoisin tietää, olisiko niitä yhtätoista tohtoria

saatu niin iloisiksi paljaalla seltterillä.

Mutta tämä oli vähäpätöistä. Suuremman harmin minulle tuotti Krausen

rouva ja suurimman eno Fritz.

Minä olin Krausen rouvaa kieltänyt tuomasta kanssansa pikku Edvardia,

koska häät eivät suinkaan ole lapsia varten. Mutta osoittaakseni

hänelle, ett'en ollut tyly, pyysin häntä lähettämään Edvardinsa

meille seuraavana päivänä saamaan leivoksia ja muuta hyvää, mitä

aamiaispäivällisistä oli jäävä tähteeksi.

Jos sillä rouvalla olisi ollut vähäkään aistia, niin olisi hän sanonut:

"Kiitän ystävällisyydestänne, mutta enhän minä voi poikaa lähettää

teille heti häiden jälkeisenä päivänä." -- Mutta siihenpä olisi älyä

tarvittu.

Siispä Edvard tuli. Kun Bettillä ei ollut lainkaan halua ruveta

puuhailemaan hänen kanssansa, täytyi minun siihen ryhtyä, ja kun hänen

ikäisensä pojat ovat hyvin ahneet, kuin sudenpennut, toimitin minä

hänelle vatsan täytettä.

Hyvinpä hänelle näkyi maistuvankin kaikki, mitä minä panin eteen,

suklaa ja tortut ja koko talrikin täysi leivoksia, josta me olisimme

vielä monta kertaa maistelleet. Kun hän ne kaikki sai ahmituksi, kysyin

minä: "Pitääkö tätin vielä leikata sinulle suuri, kaunis palanen

vehnäleipää?" -- "Ei", sanoi hän, "en minä jaksa syödä vehnäleipää." --

"Kaataako täti vielä toisen kupin suklaata?" -- "Et sinä olekaan minun

tätini", sanoi hän nauraen. -- "Sanoithan minua ennen aina tätiksi."

-- "Niin, pienenä", vastasi hän. "Mamma kielsi minua sanomasta kaikkia

tätiksi; niin sanovat vain hyvin pienet ja tyhmät pojat. Mutta..."

-- Hän vaikeni äkisti. Maltahan, ajattelin minä, tässä on salaisuus,

ja kysyin levollisesti: "No, mitä mutta?" -- "Voisithan päästä minun

tätikseni, kun häät tulevat. Silloin minäkin olen häissä." -- "Häätkö?

Kenenkä häät?" Hän nauroi. "No, Edvard, sanohan toki. Kenenkä?" -- "Oh,

miten tyhmä olet; etkö edes sitä tiedä?" -- "Sano jo; en minä arvaa

mitään." -- "Huh, miten utelias olet. Nyt et saa mitään tietää." -- Ja

se vekkuli irvisti niin hävyttömästi, että sormiani syyhytti, mutta

minä hillitsin mieleni, sillä nyt tahdoin heti paikalla saada selon,

oliko heidän todellakin onnistunut kietoa pauloihinsa eno Fritz, niin

sivistynyt kunnon mies ja vasta paraassa ijässä, niin että hän voisi

saada miten arvokkaan morsiamen hyvänsä? -- "Edvard", sanoin minä,

"syötkö mielelläsi vaapukkasylttyä?" -- "Etpä sinä kuitenkaan anna sitä

minulle." -- "Annan." -- "Vaan en minä kuitenkaan sano mitään." -- Jos

minä olisin totellut luonnollista tunnettani, niin olisin nyt ajanut

pojan ulko-ilmaan, ja sepä se olisikin nyt ollut ainoa oikea keino,

mutta sokeudessani minä kuitenkin toin vaapukkasylttyä. Se oli jo

toisvuotista ja jotenkin pilalle käynyttä.

"Sanopas nyt", aloin minä puhella päästäessäni auki lasipurkin suuta,

"käypikö eno Fritz useinkin teillä?" -- "Äsken hän vasta siellä oli."

-- "Viipyikö hän kauan?" -- "En minä tiedä." -- "Te kaiketi iloitsette

hyvin hänen tulostansa?" -- "En minä niinkään, hän on aina niin paha

minulle." -- "Se ei ole hyvin tehty. Mutta pappa kyllä iloitsee hänen

käynnistänsä?" -- "Pappa iloitsee, kun mamma niin tahtoo." -- "Ja täti

Eriikka, mitä hän sanoo?" -- "Hänen täytyy aina panna ylleen paras

pukunsa." -- "Sinä kaiketi rakastat hyvin täti Eriikkaa?" -- "Kyllä,

kun minä pääsen myöskin häihin." -- "Siitä minä kyllä pidän huolen,

että sinä pääset." -- "Sitä en usko, muutenhan minä olisin nytkin

päässyt. Vaan mamma sanoi, ett'et sinä tahtonut." -- "Te kaiketi

puhutte jo paljonkin häistä?" -- "Enpä tiedä." -- Nyt oli hän jo

nuollut kaiken syltyn talrikista. -- "Kyllä sinä sen tiedät varsin

hyvin, vaan vie sinä terveisiä mammallesi ja sano: että ensiksikin eno

Fritz ei vielä ollenkaan ajattele naida ja että toiseksi mammasi tekee

pahoin, kun lörpöttelee häistä, joista ei koskaan tule mitään. Eno

Fritz on kohtelias jokaiselle naiselle, tarvitsematta silloin heti olla

puhetta häistä. Ja luullakseni olet nyt sinäkin kylläinen, niin että

voit mennä kotiisi."

Oikein tuntui helpommalta, kun se veitikka läksi. Ei hän edes

kiittänytkään; mutta sitähän ei sovikaan vaatia semmoiselta

kasvatukselta, jossa isä on täydellinen nolla ja äiti antaa poikansa

tehdä, mitä suinkin tahtoo.

Ei kulunut puoltakaan tuntia, kun Krausen rouva jo tulla nelisti meille

ja tempasi kelloa, niin että olisi luullut koko Berliinin olevan

häviämässä.

Hän sanoi tulleensa vain pistäymältä, mutta hänen piti saaman puhua

suunsa puhtaaksi. "Olkaa hyvä, käykää istumaan!" sanoin minä. -- Ja

silloin alkoi sanatulva. Hän oli aina suuresti kunnioittanut minua,

vaan se ei hänestä ollenkaan ollut hyvin, että minä kutsuin toisten

ihmisten lapsia, kyselläkseni heiltä, mitä toisten ihmisten perheissä

tapahtuu. Mitä hänen talossaan tapahtuu, tietäköön ken hyvänsä, mutta

hän ei antanut itsellensä lähettää oman poikansa kautta hyviä neuvoja.

-- Minä sallin hänen puhua loppuun asti, sillä mahdoton oli saada

sanaakaan sopimaan väliin; hänen puhekoneensa kävi kuin hammasharja

suussa. -- "Hyvä rouva Krause", sanoin minä, "kellekä johtuisikaan

mieleen toisia ihmisiä neuvoa, mutta ettehän siitä saata minua

moittia, ett'en minä halua, että nuorempi veljeni naitetaan kenen

kanssa hyvänsä." -- Sitä ei ole aiottukaan ja minulle pitäisi olla

yhdentekevä, mitä pukua hänen vieraansa milloinkin käytti. Siitä minun

ei tarvinnut olla huolissani.

Kukapa siitä olikaan huolehtinut? -- "Juuri te, hyvä ystävä, Edvard

kertoi minulle kaikki, sillä lapsella on niin hyvä muisti." -- Tottapa

poika oli silloin pannut omiansa. -- Mitenkä minä voin semmoista

sanoakaan. -- "Hän se puhui paraasta leningistä!" sanoin minä

pahastuen, "enkä minä." -- "Sekö viaton lapsi, kuinka semmoiset asiat

sille johtuisivat mieleenkään?" -- "Olenko minä sitte valehdellut?" --

"Sitä minä en sano... Mutta te olette antaneet lapselle vaapukkasylttyä

ja siltä urkkineet ja sille kenties mitä kaikkea kertoneet, ja nyt

minun serkkuni istuu ja itkee ja on ihan menehtyä. Te olette sen

tyttö-raukan saattaneet yksiin puheihin veljenne Fritzin kanssa... nyt

on hänen kunnian-asiansa naida tyttö."

Minä olin kuin puusta pudonnut. Pari kolme kertaa täytyi minun

hengähtää, ennenkuin sain sanaa suustani. "Mitä? Minäkö? Ei, hyvä

ystävä, Te sitä liittoa tahdotte. Te sitä olette puuhanneet." --

"Älkää luulkokaan!" -- "Mitenkä sitte Edvard sen tiesi?" -- "Taivas

tietköön, mitä kaikkea te siltä viattomalta lapselta olette kyselleet."

-- "Mutta hän kuitenkin sanoi pääsevänsä häihin, kun Eriikka ja eno

Fritz..."

"Vai niin!" Ja se kuului niin pitkältä kuin Kuninkaankatu ja

Myllerinkatu yhteensä. "Siinä ihan erehdytte. Lapsi olisi tullut niin

mielellään Emmin häihin, mutta kun sitä ette lainkaan sallineet,

lohdutimme me sitä pienoista, luvaten, että hän pääsee täti Eriikan

häihin." -- "Vai niin! Ja kenenkä kanssa, jos saan kysyä?" --

"Kenenkäkö kanssa? Se oli samantekevä, kunhan vain Edvard rauhoittui.

Nimiä ei mainittu. Oletteko te panneet pojan suuhun jonkin nimen? Me

olemme hyvin varovaiset semmoisissa asioissa."

"Mutta Edvard sanoi tietävänsä kaikki, vaikka ei vain tahtonut mitään

sanoa..." -- "Senkö verran te lapsia tunnette? Monestihan ne pikku

sielut sanovat leikillä: minä tiedän, mitä sinä et tiedä, eivätkä

kuitenkaan tiedä niin mitään. Edvardhan onkin aina niin sukkela. Ei,

hyvä ystävä, ei lasten puheihin ole luottamista; sentähden teidän ei

olisi tarvinnut lähettää lasta myöten minulle hyviä neuvojanne. Ja

mitä minun serkkuuni koskee, niin on teidän veljenne tietysti tekevä

kunniansa mukaan. Siitä minä puhun hänen kanssansa." -- Ja hän läksi

imelästi hymyillen.

Pitääkö minun nyt vielä kertoa, mikä kahakka minulla oli eno Fritzin

kanssa samana iltana? Krausen rouva oli käynyt hänenkin luonansa,

suoraa päätä nelistänyt sinne, ja Fritz tuli sen mukaisella tuulella.

Näköään oli hän jotenkin levollinen, mutta kulmakarvat olivat

hyvin lähellä toisiansa, niin että hänen kyllä näki olevan hyvin

suutuksissaan. "Mitäs sanot, Vilhelmiina", kysyi hän, "jos nyt heti

menen kosimaan? Seurustellut olen kyllä hänen kanssansa, sen tunnustan,

vaan en itseäni mihinkään sitoutunut; nyt on asia toisin." -- "Onko hän

sinusta siis sopiva?" -- "Parempikin kuin vain sopiva, mutta naida en

ollut vielä suinkaan päättänyt." -- "Entä nyt?" -- "Rouva Krause sanoo

hänen olevan tuskissaan loruista. Hän on loukkautunut ja kärsii. Voinko

minä sitä sietää?" -- "Oletko sen sitte nähnyt?" -- "En, vaan rouva

Krause sanoi." -- "Hän valehtelee." -- "Vilhelmiina!" -- "Puolusta

sinä vain heitä. Koko se perhe valehtelee; rouva, se kelvoton poika,

isä... ei, hän ei, hän onkin vain yömyssy." -- "Ja Eriikkako myös?" --

"Fritz, tee minulle mieliksi, älä käytä hänestä niin tuttua puhetapaa.

Ajattelehan toki tulevaisuuttasi... Hänellä ei ole ropoakaan!"

"Minä ansaitsen enemmän, kuin me yhteensä koskaan tarvitsemme." --

"Fritz? ethän todella ajattele tuota... tuota..." -- "Ei sanaakaan

enää, Vilhelmiina. Minä olen itsenäinen mies ja teen, mitä tahdon. Jää

hyvästi!"

Hän meni.

Toisena päivänä odotin ilmoitusta eno Fritzin kihlauksesta, vaan sen

sijaan kuulin, että se Eriikka oli yhtäkkiä lähtenyt kotiinsa. Kuka

tästä pääsee hullua viisaammaksi? Jos kysyn eno Fritziltä, vastaa hän

kylmästi hymyillen: "Anna ensin vaapukkasylttyä, sitte saat kuulla

kaikki." -- Mutta ensi talvena panen minä toimeen seuranäytelmiä,

ja silloin minä kyllä niin asettelen, että eno Fritz unhottaa tuon

neitisen.

Kuten sanottu, huolista ei pääse ennen häitä eikä jälkeenkään.

Ensi pidot.

Ihan luonnollista on, että nuori aviopari ensi hyväilyjen ja

suutelujen jälkeen rupeaa hankkimaan seurapiiriä; että olisi jotakin

vaihettelua olemuksen yksitoikkoisuudessa. Mitäpä varten olisikaan

talossa uudet huonekalut, ruokapöytä koneineen, valkopohjaiset ja

sinikirjaiset posliinit, hienot pöytäliinat, oikeat gotilaistuolit ja

muut kaikki, ell'ei niitä saisi näyttää ihmisille? Eiväthän tohtori

ja Emmi kuitenkaan voi yksin vieriskellä koko tusinalla tuoleilla,

katsomattakaan sitä kohtaa, että ne ovat oikeat kidutuskoneet, jotka

tuntee ristiluissaan vielä kolmen päivän kuluttuakin, kun niissä on

niin jyrkät selkälaudat.

Minä en suinkaan ole kerskaamiseen taipuvainen, mutta voinpa kuitenkin

sanoa, että Emmi on saanut kasvatuksen, jota ei tarvitse hävetä.

Koulussa oppi hän ihanteelliset asiat, niinkuin klassikot, kasviopit

ja piirustukset, köyhän, leskeksi jääneet hallitusneuvoksettaren

luona hienot käsityöt ja kotona käytölliset asiat; luullakseni niitä

lihapalleroita, joita tekemään Emmi on kotona oppinut, ei tohtorin

tarvitse sanoa sopimattomaksi ruoaksi. Minun Kaarleni syö niitä hyvin

mielellään, ja tietysti pannaan niihin vähä leipää sekaan.

Vierasten pitoon kuitenkin tarvitaan pitkä kokemus; sentähden minä

katsoin olevani velvollinen auttamaan lastani neuvoilla ja työllä,

sillä vaikka tohtori ei pidäkään lukua, mitä muut sanovat, niin

minulle ei lainkaan sovellu, että perästä puhuttaisiin kemuja

onnistumattomiksi. Siitä tulee häpeä aina äitin niskoille.

Ensin oli ajateltava, ketä kaikkia piti kutsua. Me saimme

kaksikolmatta, välttämättä kutsuttavaa, mutta se ei käynyt päinsä,

koska oli vain kaksitoista tuolia, niin että täytyi jakaa. Tohtori

sanoi jakavansa heidät vanhempiin ja nuorempiin ja alkavansa

nuoremmista. Toisin sanoen merkitsi se: "Rakas anoppi, teille ei tällä

kertaa keitetä."

Minä vastasin sen verran hymyillen, kuin vielä saatoin: "Aivan niinkuin

tahdotte; sitte meidän ei tarvitse pitää niin suurta puuhaa." -- Hän

vastasi ei suinkaan tahtovansa kitsastella, kunnon illallinen piti

oleman ilman ylellisyyttä, vaan ei rahtuistakaan yli varojen. --

"Mitä sitte esimerkiksi?" kysyin minä. -- "Rapuja", sanoi hän, "ne

ovat vielä oivallisia ja hyvin huokeita, kun enimmät ihmiset luulevat

rapuajan loppuvan elokuussa." -- "Hyvä", sanoin minä, "huokeita rapuja

siis. Ja mitä muuta?" -- "Hanhipaistia", arveli Emmi. -- "Hanhi on

liian kallis eikä kuitenkaan riitä", sanoi tohtori, "vasikkapaisti

on runsaampi, varsinkin jos laitetaan runsaasti kasteketta ja paljo

perunoita sen kanssa", -- "Liian paljo perunoita ei ole sievää",

uskalsin minä huomauttaa. -- "Kelle ne eivät ole kyllin sievää, hänen

ei tarvitse niitä syödä", sanoi tohtori. -- "Entä jälkiruoka?" kysyin

minä. -- "Jotakin puuroa riisijauhoista", määräsi tohtori, "se riittää

paraiten." -- "Miksi ei yhtä hyvin ruisjauho-puuroa piimän kanssa?"

sanoin, leikillä torjuen tohtorin esitystä. -- "Voipihan jokainen

laittaa vaikka sitäkin, miten kukin tahtoo", sanoi hän. -- Ei, siinä

talossa ei tahdota ymmärtää kenenkään sanoja.

Kotona kysyi mieheni tämän valmistavan istunnon päätöstä. "Kaarle",

sanoin minä, "hyvin säästäväisesti ne siellä rupeavat elämään, vaan

riisijauho-liistarin minä kyllä vielä poistan. Ei minun tyttäreni saa

itseään häväistä."

Emmi, se viaton lapsi, oli ylen onnellinen ensimäisten pitojensa

ajatuksesta ja tyytyi sentähden kaikkeen, mitä tohtori määräsi,

sillä kun hänelle sanoin, että ainakin piti torttuja tarjottaman,

vastasi hän jo keittäneensä niitä koetteeksi ja miehensä huomanneen

ne erinomaisiksi, varsinkin kun suuren padan täysi tuli maksamaan

vain kahdeksankymmentä penninkiä. -- "Oletko siihen lukuun munatkin

ottanut?" -- Emmi sanoi torttujen tulevan hyviksi ilman munittakin. --

Minulla ei siellä ollut enää mitään tekemistä.

Hyvin huolissani minä sentähden odottelin tuota pitojen päivää. Kaarle,

minä ja Betti olimme myöskin kutsutut; niin paljo säädyllisyyttä oli

tohtorilla kuitenkin, ett'ei jättänyt vaimonsa omaisia syrjään. Lisäksi

olivat he vielä kutsuneet Weigeltit, herra tohtori Paberin, asessori

Lehmannin rouvineen, herra Kleinesin ja neiti Kulecken. Tuolitusina

tuli tarkalleen täyteen.

"Mitä ihmettä te Weigelteillä teette?" kysyin minä Emmiltä, kun

iltapäivällä yhdessä katoimme pöytää. -- "Herra Weigelt on kyllä

vähän ikävä", vastasi Emmi, "vaan Frans sanoo hänen pelaavan hyvästi

skaattia." -- "Skaattiako?" huudahdin minä hämmästyen. -- "Niin juuri,

heitä on nyt paraiksi kahteen pöytään." -- "Ja mitä naiset sitte

tekevät, kun herrat eivät kuule eivätkä näe mitään muuta kuin tuota

tyhmää peliänsä?" -- "Sentähden juuri kutsuttiin neiti Kulecke, hän saa

lukea meille jotakin, sillä hänellä on merkillinen ääni." -- "On kuin

korpraalilla", sanoin minä äreästi.

Kello kahdeksan tulivat ensimäiset, se on: me Buchholzit olimme jo

vähän aikaisemmin siellä, ottaaksemme hätätilassa vastaan vieraita.

Kieltämättä oli asunto varsin loistava.

Kaikki uutta ja siistiä, lehtikasvia ikkunoissa, kukkakori

sohvapöydällä, lamput kirkkaat ja Emmi vähän arkana kuin nuori

keijukainen odottelemassa vieraitansa.

Weigeltit tulivat jotenkin kömpelösti juuri minuutilleen. Emmi tervehti

Augustaa sydämmellisesti, ja herra Weigelt sanoi osaavansa pitää

suuressa arvossa sitä onnea, että Augusta ja hänet oli kutsuttu.

Tietysti oli hänellä nytkin semmoinen kaulaliina, kuin ei kukaan muu

enää käytä. Sitte tuli neiti Kulecke ja selitti passo-äänellään, että

asunto oli erinomaisen runollinen. Tohtori Paber, joka sitte tuli,

lausui, kuten sivistynyt mies ainakin, muutamia kohteliaita sanoja

minulle ja kehui minun merkillisesti nuorentuneen siitä asti, kun

viimeksi olimme yhdessä.

Asessori Lehmann, tohtorin paraimpia ystäviä, oli frakkiin pukeutunut,

vaikka kaikilla muilla oli vain mustat nutut; siitä tohtori häntä

vähän pilkkaili, niin että hän joutui vielä enemmin hämilleen, kuin jo

tullessaan oli. Ei rouvakaan juuri suutansa avannut.

Herra Kleines tuli viimeksi, kädessä heleänpunaiset hansikkaat, niin

että olisi luullut hänen tulevan suoraa päätä verimakkaran teosta;

mihin seurapiireihin hän nyt tuolla tavalla tahtoo vaikuttaa!

"Kas niin", sanoin minä Emmille, "nyt panemme ravut kiehumaan,

vieraathan jo ovat koossa. Pysy sinä vain vierasten luona..."

"Ovatko ne kaikki ravut tuossa?" kysyin minä tytöltä kyökissä. "Ovat

kyllä, rouva!" -- "Eivät ne riitä." -- "Onhan sitä paistiakin ja

jäljistettä." -- "Missä on jälkiruoka?" -- "Tuolla kahverissa." -- Minä

otin kynttilän ja menin kahveriin. Oikein, siinä oli kolmekin vatia

puuroa. Minä maistoin: ei mitään voimaa eikä mehua: yhtä hyvin olisi

voinut ikkunanruutua nuolaista. "No niin", ajattelin minä, "hänhän sen

niin tahtoo."

Päätäni pudistellen katsoessani noita puurovateja kuulin nurkasta

rapinaa ja napsetta. "Mitäkähän siinä on?" ajattelin ja vein kynttilän

lähemmäksi. Korista se ääni kuului. Ja mitä siinä oli, kun kantta

kohotin? Rapuja ja mimmoisia jättiläisiä!

"Täällähän on vielä rapuja!" huusin minä äreästi kyökkiin, "vaikka

te sanoitte, ett'ei ollut enempää." -- "Antakaahan niiden olla,

rouva, ne herra itse valitsi huomeiseksi, ja ne pitää keittää hänelle

aamiaiseksi!" -- "Ensin pidetään huolta vieraista", vastasin minä ja

yritin kaatamaan löytämiäni rapuja kattilaan, mutta se hävytön tyttö

asettui hellan eteen ja torui: "Tähän minä en laske ketään, en, vaikka

itse paholaisen anoppi tulisi!" -- "Sepähän nähdään", sanoin minä ja

läksin Emmiä noutamaan. Tohtori se puhui tuon tytön suusta, sen minä

huomasin liiankin hyvin; mutta sen puolen ei pitänyt pääsemän voitolle,

Emmin tuli auttaa minua. Emmi tuli mielellään, kun minä häntä kutsuin

ulos. "Lapseni", sanoin minä porstuaan päästyämme, "teidän piikanne

minua vast'ikään hirveästi loukkasi; joko hän nyt polvillansa pyytää

minulta anteeksi taikka lähden minä heti paikalla pois talostanne."

-- "No, mamma, mitä sitte on tapahtunut?" -- Minä kerroin kaikki. --

"Sinähän sitte aloit." -- "Mitä? Rupeatko sinä puolustamaan tuota

elukkaa?" -- "Ei hänessä vielä tähän asti ole ollut vähääkään moitteen

sijaa." -- "Sinä erotat hänet heti paikalla." -- "Mahdotonta; hän

on todellakin niin kelpo tyttö, me olemme ihan tyytyväiset häneen."

-- "Vai niin, sinä siis luovut ennen omasta äitistäsi kuin tuosta

nenäkkäästä letukasta? Olkoon menneeksi!"

Juuri silloin tuli ulos tohtori, jonka mielestä ravut liian kauan

viipyivät. Eivätkä ne vielä edes olleet kattilassakaan. "Herra

tohtori", sanoin minä ryhdikkäästi, "te ette suinkaan salli, että

minua teidän talossanne loukataan." -- "En, tietysti en!" vastasi hän.

"Tulkaa vain pois saliin. Ei kukaan ole teille tekevä vähintäkään

pahaa." -- Luuliko hän leikin parantavan niitä haavoja, jotka tuo

piian hirviö oli mieleeni iskenyt? Minä katsoin olevani velvollinen

selittämään hänelle kaikki ihan tarkkaan, miten olin kuullut rapujen

rapisevan, miten tuo hävytön piika tietysti oli valehdellut, miten

minulla oli syytä pahastua, miten hän asettui hellan eteen ja miten

raa'asti hän puhutteli minua. Ja mitä tohtori sanoi? "Se on vain

ulkonaista, hyvä anoppiseni. Älkää olko tuommoinen nyt, vaan tulkaa

pois vierashuoneesen." -- "En", sanoin minä, "joko piika menee

taikka lähden minä!" -- Emmi oli ihan neuvoton, tohtori koetti häntä

lohduttaa, ja kyökistä kuului, mitenkä se keitto-käärme rämisteli

pannuja ja hellanrenkaita, niinkuin olisi siellä puoli tusinaa

ihmissyöjiä, hurjistuneita raakalaisia pauhaamassa. "Tuosta kuulette,

miten hän raivoaa", sanoin minä, "ja semmoista kärsitte te talossanne.

Onpa tämä hyvä järjestys."

Nyt tuli minun Kaarleni ulos katsomaan, mihin me kaikki jäimme. "Kello

on jo lähellä yhdeksää", sanoi hän, "meillä on aika nälkä." -- Minä

kerroin hänelle, mitä oli tapahtunut, mitä piika oli sanonut, mitä

Emmi sanoi, mitä tohtori sanoi ja mitä minä sanoin. -- Kaarle mietti

vähäsen. "Vilhelmiina", sanoi hän sitte levollisesti, "älä turmele

nuorilta ensi pitoja. Älä sekaudu heidän asioihinsa; tiedäthän, kun me

olimme nuoret, ei silloin meilläkään käynyt kaikki täsmälleen, niinkuin

sittemmin. Mehän olemme kaikki vain hyviä ystäviä ja katsomme vähemmin,

miten täydellistä kaikki on, kuin, miten mielellään tarjotaan." --

"Ja pannaan suurimmat ravut pois itseään varten toiseksi kerraksi",

vastustin minä. -- "Vilhelmiina, me olemme täällä vieraina. Minä

pyydän, ole nyt järkevä." -- Ja hän otti minua käsivarresta ja talutti

vierasten seuraan. Emmi meni itse kyökkiin.

Vierasten huoneessa oli hiljaista kuin hautajaisissa: yksin herra

Kleinesin leikkeihinkin hymyiltiin vain kohteliaisuudesta. Kovasti ei

kukaan muu nauranut kuin hän itse. Tietysti oli kaikilla aika nälkä,

sillä semmoiset ihmiset kuin Weigeltit säästävät päivällistänsä, kun

tietävät iltasilla saavansa jotakin. Niinpä kun Emmi tuli sanomaan,

että illallinen oli valmis, tuntui se oikealta vapahdukselta.

Tohtori talutti asessori Lehmannin rouvan, asessori rouva Weigeltin,

herra Kleines minun Bettini, Kaarle Emmin, herra Weigelt neiti Kulecken

ja tohtori Paber minut.

Ne pari rapua saatiin pian syödyksi. Emmi söi yhden ja minä en yhtään,

että edes vähänkin jäisi muille vieraille. Tohtori puolestaan söi kuin

mies ja kiitteli niitä varsin suolaisiksi ja hyviksi.

"Nämä ovat kaiketi ihan viimeiset tänä vuonna, Frans?" kysyi tohtori

Paber, ottaessaan minun pyynnöstäni vielä yhden vadilta, jokahan oli

tullut melkein tyhjänä pöydällekin. -- "No, hyvä Paber", vastasi

tohtori, "niin paljoa tietysti ei enää ole kuin kesällä. Mutta niinpä

ei myöskään tule syömään liiaksi, vaan voi syödä vielä muutakin, mitä

jäljestä tulee."

"Terveellisempää se on", todisti tohtori Paber. -- "Oh", sanoin minä,

"onpa ihmisiä, jotka syövät pari- kolmekymmentä yhdeksi aamiaisekseen."

-- Sitä epäilivät sekä tohtori Paber että Emmin puoliso. -- Vaan minä

tiesin, mitä tiesin. -- Aika teeskentelijä!

Sitte tuli vasikkapaisti; Emmin olisi pitänyt sanoa hänelle, ett'ei

se suinkaan riitä meille kaikille, kun se hänenkin himoruokaansa on.

Parempi se kuitenkin oli, kuin minä odotin, kasteketta vain oli liian

paljo ja heikkoa. Ja semmoista piikaa vielä suvaitaan talossa! Tohtori

Paber esitti ensimäisen maljan, kun tohtori ensin oli tavan mukaan

sanonut vieraitaan tervetulleiksi. Hän puhuu sangen hyvin, mutta eipä

hänellä ollut tarkkaa selkoa asioista, sillä hän toivotti nuoreen

taloon onnea ja rauhaa, nimi kuin tähänkin asti. Onnen toivotukseen

minä kyllä yhdyin, sillä enhän minä mikään peto ole, mutta rauhaa, se

sai sydämmeni raikkaasen ivanauruun. Vai rauha, kun on semmoinen velho

piikana! Todellakin naurettavaa!

Herra Kleines piti sitte runomitallisen puheen, josta jokainen sai oman

osansa. Minusta hän lausui: "Anopeista aina vain on kiusaa, niihin emme

lue rouva Vilhelmiinaa." Kaikki nauroivat sille, paitsi herra Weigelt

ja minä. Weigelt oli nauramatta sentähden, että hänellä juuri oli suu

täynnä perunoita, ja minua tuo sepustus loukkasi. Onko runous vain sitä

varten olemassa, että saisi ihmisiä loukata? Tekikö Lessing koskaan

sillä tavalla? Ei, hän oli suvaitsevainen! Jos herra Kleines olisi

mennyt kyökkiin ja runoillut piialle, se minulle olisi ollut mieleen;

piika kyllä olisi maksanut runoilupalkan, niin että olisi tuntunut.

Mutta minä olin vaiti ja kärsin.

Hyvin käsitettävästi minusta sellaisella mielellä ollessani

riisijauho-laitos ei maistunut. Vaan herra Kleines söi sitä niinkuin

oikea saksalainen runoilija, joka on päästänyt auki nälkävyönsä, kuten

tohtori Paber sattuvasti huomautti, jonka miehekäs makuaisti myöskin

vastusteli tuota limaista lasten ruokaa. -- "Tämä ruoka on maultaan

niinkuin se tyhjä, josta maailma luotiin", sanoin minä. -- "Aivan

samoin minäkin ajattelin", vastasi hän, "vaikk'en uskaltanut lausua

ilmi." -- Yleensä täytyy minun sanoa, että tohtori Paber arvostelee

hyvin ja on sangen sivistynyt, ja jos Betti häntä miellyttäisi,

niin minä en suinkaan häntä estelemisillä karkoittaisi, vaikkapa en

myöskään suorastaan kehoittaisi. Ken nyt vielä ei ollut kylläinen,

voi käydä käsiksi voileipään ja juustoon, joka jo oli itsestään pois

matelemaisillaan. Vaikka se juusto oli perin kiusallinen muiden

haistimille, söi hän, tuo vävy-tohtori, sitä erinomaisella halulla.

Niinkuin kaikella on loppunsa, niin päättyi nyt tämäkin ateria, paitsi

jälkiruoka, jota olisi vielä riittänyt talonpoikaishäihin, joissa,

kuten tietty, syödään kolme päivää.

Illallisen jälkeen istuutuivat herrat pelipöytiin ja me naiset jäimme

yksin. Asessorin rouva oli tällä välin sulanut ja kertoi nyt koko

joukon varsin hauskoja juttuja ja osasi tehdä niin sieviä temppuja

tulitikuilla, joita koetettiin turhaan arvaella, niin että meillä oli

kyllin hauskaa.

Herrat pelasivat innokkaasti ja joivat Pazenhofin olutta. Kun

kaikkien tuopit tyhjenivät, pidettiin yhteinen täyttämis-väliaika,

ett'ei liiaksi aikaa kuluisi hukkaan, kuten tohtori Paber sattuvasti

huomautti. Semmoista väliaikaa käytti nyt hyväkseen neiti Kulecke,

joka jo kauan oli kadehtinut sievää pikku asessorinrouvaa, ja rupesi

herroillekin sanelemaan runoelmia.

Hän asettui oveen molempien huoneiden välille ja alkoi; meiltä rupesi

heti selkää karmimaan. Hän oli näet valinnut kappaleen, jossa jo

ihan alussa nuori sotilas kaatuu ja sittemmin verissään yöllä tulee

kummituksena morsiamensa luo ja sanoo, että jos hän vielä itkee verisiä

kyyneleitä, niin hänen täytyy uida veressä arkussansa ja siihen

auttamattomasti hukkua. Herra Kleines oli nopeasti vetänyt toiseen

käteensä punaisen hansikkaan ja tarttui neiti Kulecken huomaamatta

sillä verikädellään pihtipieleen, niin että Augusta Weigelt kalpeni

kauhistuksesta, varsinkin kun neiti Kulecke osasi passo-äänellään

matkia kummituksen ääntä liiankin luonnollisesti. Herrat osoittivat

vilkasta hyväksymistä, vaikka ainoastaan hyvin lyhyeen, ja istuutuivat

sitte jälleen pelaamaan.

Pikku asessorinrouvan iloisuus oli kuitenkin kerrassaan haihtunut

ja samoin meidän muidenkin, jos minä puolestani voin puhuakaan

ilosta; niin että me kaikki olimme hyvillämme, kun peli viimeinkin

päättyi. Tohtori oli voittanut ja antoi rahansa Emmille, kuten hän

aina tekee, ja Emmi pisti ne säästölaatikkoon vastaisen varalle.

Sillä se tohtori tietysti vain tahtoo lepyttää Emmiä siitä, että hän

istuu skaatti-toveriensa luona sivu puolen yön. Jos minä olisin Emmin

sijassa... vaan mitäpä minä rupean antamaan hyviä neuvoja, kun siinä

talossa kuitenkin tahdotaan vain pyrkiä erilleen minusta.

Kello kahden paikoilla läksimme me kaikki. Piika seisoi kynttilä

kädessä ovella juomarahoja kokoamassa. Minä astuin ylevästi tuon

kyökkihirviön ohitse, enkä edes katsahtanutkaan häneen. Kyllä hänen

pitää kokeman, mitä merkitsee kapinoiminen äitiä vastaan, kun

tyttärellä on ensimäiset pidot. Perästäpähän kuuluu!

Eno Fritzin joulu.

Te olette varmaankin ihmetelleet, miksi eno Fritz ei ollut tohtorin

ensi pidoissa, vaikka he muuten ovat niin hyvät ystävät tuon

kelvottoman skaatti-pelin tähden; mutta kyllä siihen oli omat syynsä,

joiden tähden hän jäi ravuitta. Eno Fritz oli näet matkalla.

Kauppiaan matkustaminen ei ole mitään ihmeellistä, varsinkaan silloin,

kun joulu on tulossa, jolloin ostajille pitää levitellä uutta eteen.

Berliinissä pitääkin nyt oleman kaikki siistiä ja sievää, ja sentähden

kaikki, joilla suinkin on varaa, pitävät omaa arkkitehtia, jolta

kysyvät neuvoa, ennenkuin mitään ostavat, ja joka katsoo joka asiaa

mallikirjoistaan. Minä vain olen utelias tietämään, milloinkahan

perheen-isät vetävät nutun sijasta yllensä rautahaarniskan, ollaksensa

huonekalujen mukaiset. Ja mihinkä pitää kauppiaan paneman ne tavarat,

joita ei tunnusteta sieviksi? Pois kaikki semmoiset ulkomaille, sinne,

missä taideteollisuus vielä ei kukoista ja missä vielä tyydytään

messinkisiin sylkilaatikkoihin. Eno Fritzin matka ei siis suinkaan

ollut tavaton. Päinvastoin oli hänen ammatti-intonsa hyvinkin arvokas,

sillä toimeliaisuus on paras keino tyhmyyksiä ja ajattelemattomuuksia

vastaan. Vaan voipa pettyäkin.

Minä jo luulin sen Eriikka-asian kerrassaan unhottuneen. Krausen

rouva kyllä tahtoi väkisin kihlata eno Fritzin ja oman serkkunsa,

vaan kun hän ojensi heitä vastaan naimisuhkan, palasi Eriikka hyvin

loukkautuneena kotiinsa, josta teosta minä häntä suuresti kunnioitin.

Eno Fritz näytti myöskin siihen tyytyvän, sillä ei hän ainakaan

osoittanut tyytymättömyyttä. Vaan eipä asia siihen päättynyt, kuten

kohta sain kokea.

Palattuaan oli näet eno Fritz aivan kuin muuttunut, niin että Kaarle

luuli hänen kärsineen suuria tappioita. Vaan hän oli päinvastoin saanut

kokoon kaikki saamisensa ja sitä paitsi vielä melkoisia tilauksia.

Mitenkä sitte oli selitettävä hänen allapäisyytensä? "Kaarle", sanoin

minä miehelleni, "saatpahan nähdä, ett'ei siihen ole mikään muu

syynä kuin rakkaus. Kyselehän häneltä vähitellen, missä kaikkialla

hän on käynyt; muusta minä kyllä pidän huolen." -- Kaarle vastasi

ei sekautuvansa toisten yksityisasioihin, johon minä en voinut olla

vastaamatta, että on jokaisen velvollisuus pitää huolta lähimäisensä

menestyksestä. Vaan hän arveli eno Fritzin heti käyvän juroksi, kun

vain huomaisi, että häneltä tahdottiin urkkia jotakin. Se minun

täytyi valitettavasti tunnustaa todeksi. Mutta minulle johtui viisas

ajatus mieleen. "Mene vain tervehtimään Krausen rouvaa", sanoin minä

itsekseni, "niin voit samalla ottaa yllesi uuden talvipalttosi. Se

häntä suututtaa, ja kun hänelle kerran kateus nousee päähän, niin

puristaa hän itsestään kaiken pahuuden kaikkien tiedoksi. Tapahtunut

on jotakin eikä suinkaan mitään hyvää. Jos hän sen tietää, tulee se

minullekin ilmi."

Siispä minä Krauseen, vaikka minussa ei olekaan suurta suosiota häntä

kohtaan. Alussa hän ei ollut tietävinään mitään, vaan minä johdin

puheen vähitellen eno-Fritziin, että hänen kauppansa erinomaisesti

kukoistaa ja että hänen täytyy jo ajatella naimistakin. Eikä se

tuotakaan hänelle mitään vaikeuksia, kyllä hänet otetaan hyvillä

mielin vastaan missä hyvänsä. -- "Tokkohan?" sanoi hän. "Onpa

kuitenkin perheitä, jotka toisin ajattelevat." -- Minä sanoin hänen

siis tietävän enemmän kuin minä. -- Hän myönsikin tietävänsä enemmän,

vaikk'ei muka näyttänytkään rukkasia, jotka eno Fritz oli matkallaan

saanut. -- "Te varsin erehdytte, hyvä ystävä", vastasin minä. -- "Enpä

suinkaan; kysykää vain häneltä itseltään, mitä Eriikan vanhemmat ja

sukulaiset hänestä ajattelevat. Olipa oikea onni, ett'ei tyttö tehnyt

ajattelematonta tekoa, kun oli täällä käymässä." -- Minä sanoin, ett'ei

eno Fritz koskaan ole aikonut kosia tuota vähäpätöistä tyttöä. -- "Mitä

hänellä sitte oli tekemistä Lingenissä?" vastasi hän riemuiten. --

"Hänellä on kauppa-asioita kaikkialla", sanoin minä. -- Nyt minä tiesin

kylliksi ja läksin heti pois, mutta Krausen rouvaa en kutsunut käymään

meillä.

Seuraavana sunnuntaina oli eno Fritz meillä päivällisellä. Kun

Kaarle meni pois hiukan nukahtamaan ja Betti läksi joulutöinensä

poliisluutnantin tyttären luo, jäimme me Fritzin kanssa kahden kesken.

Hän ei kuitenkaan alottanut eikä minun tietysti sopinut alkaa. Hän

luki sanomalehtiä ja minä olin katselevinani ulos ikkunasta ja kellon

raksutus oli ainoana äänenä. Vaan kun huomasin hänen jo rupeavan

toiseen kertaan lukemaan ilmoituksia, en minä enää jaksanut kärsiä

vait'oloa. "Sanopas Fritz", alotin minä, "mikä sinulla oikeastaan on?

Tiedäthän, että minulle saat uskoa kaikki tyyni. Mitä apua tuommoisesta

jöröttämisestä on?" -- "Minä olen surumielellä", vastasi hän, "vaan

kyllä se pian haihtuu." -- "Mitä sinulla on surua? Olet vaiti! Mitä

sinulle on Lingenissä tapahtunut?" -- Hän hypähti. "Mitä sinä tiedät

Lingenistä?" kysyi hän kiivaasti. -- "En muuta kuin mitä Krausen rouva

kertoi." -- "Se vanha kielikello!" -- "Sen kyllä tiedän. Mutta mitenkä

hän tuli sanoneeksi, että sinulle oli hyvin huonosti käynyt Lingenissä?"

Eno Fritz käveli vähän aikaa rajusti pitkin lattiaa ja seisattui sitte

äkisti minun eteeni. "Jospa hän onkin puhunut totta?" kysyi hän. --

"Sitä minä en osaa käsittää", vastasin.

"Sentähden, ett'et tiedä, mitä nahjuksia maaseutulaiset ovat", vastasi

hän. Ja sitte hän tunnusti kaikki järkevästi ja hyvässä järjestyksessä.

Hän oli jo liian kauan nieleksinyt harmiansa, niin että puhuminen teki

hänelle hyvää.

Hänen oli ollut mahdoton unhottaa Eriikkaa; sentähden oli hän lähtenyt

Lingeniin näyttämään itseään vanhemmille ja päättämään kihlausta. Hänet

oli tietysti otettu hyvin ystävällisesti vastaan, sillä kun nuori mies

tulee vento vieraasen perheesen, jossa on naima-ikäinen tytär, niin

tietää heti jokainen, miksi. Mutta kauppa-asioita hän vain oli ollut

ajavinaan ja pyytänyt ukkoa ravintolaan päivälliselle. Tapansa mukaan

oli eno Fritz lausunut ajatuksensa ruoasta ja varsinkin moittinut

viinejä, ja sen johdosta oli ukko kysynyt, ett'eikö hän ollut jotenkin

lellitelty. Hän ei ollut siihen myöntynyt, vaan sanonut kuitenkin

tahtovansa päivällisen kanssa lasisen kunnon viiniä. Vanhus oli siitä

tullut jotenkin äänettömäksi ja katsonut aina vähän syrjästä päin.

"Tietysti hän ei voinut kärsiä sinun kehumisiasi", huomautin minä.

-- "Mahdollista kyllä, vaan sittekin hän kutsui minua heille

illalliselle. Väliajalla minä etsin sen ravintolan, jossa oli parasta

olutta, sillä mitäpä minä osasin muuta tehdä siinä kylärähjässä?" --

"Ja olit vähän iloinen mennessäsi illalliselle." -- "Vieläpä mitä.

Ainaiset olutvieraat viereisessä pöydässä kertoivat sukkeluuksia,

jotka jo vanhuudesta kiilsivät, niin että minä pakenin. Sentähden

minä ehdin vierailemaan ehkä aikaisemmin, kuin olisi tarvinnut. Juuri

taloon astuessani kuului sisältä aika meteli." -- "Mikä siellä sitte

oli hätänä?" -- "Eriikan nuorempien sisarien olisi pitänyt juoda

matoryynejä, siitä ne ulvoivat. Siellä on vielä koko sarja lapsia.

Pikku kaupungeissa näyttävät ristiäiset olevan suurimpana huvituksena.

Isoäiti siellä myöskin oli ja hän seisoi lusikka kädessä lasten edessä,

sysien heitä, kun eivät tahtoneet juoda. Minä aioin juuri peräytyä,

vaan silloin tuli isävanhus ja pyysi minua kävelemään, kun naiset eivät

vielä olleet valmiit ottamaan vastaan minua. Niinpä me marssiskelemaan

kaupunkia. Luonnonkauneutta siellä täällä, joita paikkoja ainoastaan

sikäläiset voivat tajuta. Käveltyämme hetkisen, kysyin minä, eikö

ravintola jo ollut lähellä. Tiedäthän Wilhelmiina, kuivia kävelyjä minä

en kärsi. Tien kummassakin päässä pitää aina olla oluvela, muuten minä

vähän huolin luonnossa juoksentelemisesta." -- "Ja mitä hän vastasi?"

-- "Ei mitään." -- "Ja millaista sitte iltasilla oli?" -- "Ikävää!

Yksi pullo viiniä oli pöydällä. Siitä joimme isä, minä ja isoäiti,

joka vielä sokuria hämmensi sekaan." -- "Ja millainen oli Eriikka?"

-- "Viehättävä! vaan hän ei tiennyt, pitikö hänen puhua vai ei." --

"Ja mistä te puhuitte?" -- "Että Berliini on perin turmeltunut, kuten

sanomista näkee. Isoäiti arveli täällä kaiketi joka päivä surmattavan

ihmisiä kaduilla eikä enää vähääkään olevan uskollisuutta eikä

uskoa. Hän kiitti Jumalaa, ett'ei vielä ollut koskaan joutunut tähän

synninpesään. Täällähän muka jokainen saa vahinkoa sielullensa." --

"Sinä et tietysti sitä kärsinyt." -- "Minä sanoin, että neiti Eriikka

sen kyllä paremmin tunsi." -- "Kyllä, pilkkasi isoäiti, kyllä hän

tuntee! Hän kertoi käynnistänsä naamushuveissa. Me tunnemme Berliinin

paremmin, kuin luulettekaan; me olemme siistiä ja kohtuullista väkeä,

ja kunnioitamme hyvin suuresti berliiniläisiä. Niin kylläkin. Siellähän

on niin epäterveellistäkin, että maistraatin täytyy ottaa ihmisten

lapsia hoitoonsa, kun vanhemmat eivät niistä pidä huolta. Sitä ei

meillä tarvita, me kyllä pidämme huolen tarpeista aikanansa, niin

että saavat, mitä milloinkin ovat vajaalla. -- Sen olin omin silmin

nähnyt; matoryynien paljas muistokin jo teki minut kipeäksi. Sentähden

minä poistuin hyvissä ajoin ja otin ravintolassa virkistysryypyn,

päästäkseni erilleni niistä kaikista pikkukaupunkimaisista

typeryyksistä."

"Fritz, mikäli minä ymmärrän, oli isoäiti vastaan." -- "Kaikki

yhdessä", sanoi hän. "Kun minä seuraavana päivänä isältä kysyin,

tahtoiko hän antaa minulle tyttärensä, sanoi hän olevansa pahoillaan,

kun kaikesta siitä päättäen, mitä oli minusta kuullut Lingenissä,

ei luullut minun voivan tehdä hänen lastansa onnelliseksi, koska

minä kuitenkin olin pitävä hyviä päiviä ja ravintolaa parempana kuin

hiljaista kotielämää. Se aasi!"

Minä olin vaiti, ett'en olisi tullut armottomasti kylvämään suolaa ja

pippuria hänen uudestaan auenneihin haavoihinsa. Vähän ajan perästä

sanoin minä: "Fritz, ne ihmiset eivät tunne Berliinin tapoja, kun

sanomalehdet aina vain kirjoittavat kurjuutta ja harvoin hyvää ja

kiitettävää, mutta jos olisit ollut järkevä, niin olisit vähemmän

janoa hankkinut itsellesi." -- "Eihän se maksa vaivaa puhuakaan." --

"Niille, jotka eivät koskaan juo, oli siinä liiaksikin. Vaan mistä se

tulee? Noista teidän soutu- ja keilaklubeistanne." -- "Vilhelmiina,

minä pyydän sinua olemaan puhumatta asioista, joita et ollenkaan

ymmärrä." -- "Olkoon menneeksi", vastasin minä, "nyt olet kiihtynyt...

mutta ethän voi eittää, että juuri keilapallolla on monikin onnellisuus

jyristetty pois maailmasta." -- "Jos maailmassa vain olisi pelkkiä

raukkoja, niin olisit ihan oikeassa", sanoi hän pilkallisesti. --

"Puhuitko Eriikan kanssa?" -- "Hän on samanlainen kuin muutkin. Hän

pelkää isoäitiä. Kenties mitä kaikkea hän on tytölle uskotellut." --

"Ja onko nyt kaikki toivosi lopussa?" -- "Siltä näyttää." -- "Ehkäpä

oli suurikin onni, että niin kävi." -- "Vai onni? Sinä et aavista,

miten minä sitä tyttöä rakastin. Nyt minä en koskaan nai." -- "Lorua,

kyllä sinä pian kyllästyt istumaan oluveloissa ja hämmentelemään

sinappipulloa, kunnes toiset tulevat alkamaan skaatti-peliänne.

Muista se minun sanakseni." -- "Sinä puhut, niinkuin ymmärrät", sanoi

hän; "vaikka minä olenkin kastettu Spreen vedellä, niin en minä ole

yksistään siitä mieheksi kasvanut." -- Ja niin sanoen hän meni.

Hyvin hän kuitenkin säälitti minua. Hän ei enää ollut sama iloinen

eno Fritz kuin ennen; kovasti se asia oli koskenut häneen. Ja minua

pahoitti myöskin, että Krausen rouva oli oikeassa. Mutta soutu ja

keilapeli ne kuitenkin ovat olleet syynä. Kun ajattelee, minkä hirveän

ruokahalun ne nuorukaiset saavat soutelemisistaan, jota heidän sitte

täytyy koettaa sammuttaa, jos tahtovat riittävissä voimissa pysyä, niin

mitäpä siitä muuta voisi seurata. Ravintolan pitäjän täytyy kantaa

heille niin runsaasti ruokaa, ett'ei se kaikki mahdukaan yhdelle

ruokalistalle, ja ett'ei isännälle tulisi vahinkoa, katsovat he

olevansa velvolliset juomaan kalleita viinejä. Ja niin he juovatkin,

sillä he ovat tunnon miehiä. Vaan sitä eivät isoäitit tiedä; en minä

ainakaan ole nähnyt yhtään isoäitiä soutua harjoittamassa.

Eno Fritz on jo monesti vienyt meidät päivälliselle ruokapaikkaansa;

enkä minä voi muuta sanoa, kuin että ne poikamiehet elävät hyvin

siivosti. He ovat käytökseltään sivistyneet, ihan toisenlaiset kuin

entiset venemiehet, jotka käyttivät puheessaan kaikenlaisia raakoja

sanoja; mutta vahvasti he syövät ja tuntevat tarkkaan viinilistan. Ja

tuo viinin ystävyys se oli turmioksi eno Fritzille sulhasmatkallaan.

Vaan jos Fritzin ystävä King olisi ollut hänen sijassaan, niin olisivat

he saaneet vielä enemmin kummastella, sillä Fritz on oikeastaan vain

suosija, jota vastoin King kuuluu unissaankin soutavan ja sentähden

heräävän janosta jo kello kuusi aamusilla. Se poika olisi tämän

isoäitin pitänyt oppia tuntemaan... sen minä olisin hänelle suonut!

Hyvin minua harmittivat nuo eno Fritzin rukkaset, sillä ennemmin

Eriikka kuin ei ketään. Aivan samaa ajatteli Kaarlekin, joka myöskin

olisi mielellään suonut eno Fritzin jo joutuvan naisväen valtaan, sillä

kunnon mieheni on vuosien kuluessa oppinut minun sivullani pitämään

kotionnea arvossa.

Minä olin jo nähnyt monta joulua ja joka kerran iloinnut sen

lähestymisestä, vaan nyt minä en sitä kovinkaan ikävöinyt. Mutta vähäpä

on apua almanakkaa vastaan taistelemisesta. Niinpä oli jo viimein

aatto-ilta. Me emme olleet läheskään niin tyytyväiset kuin aina ennen,

sillä entinen iloinen eno Fritz missä lienee ollutkaan. Jokainenhan

hänestä huomasi, että hänen täytyi koettaa väkisin iloita, ja se tuntui

raskaalta sekä minusta että Kaarlesta. Emmi ja tohtori, jotka tietysti

myöskin olivat meillä, eivät huolineet muista kuin toinen toisestaan;

tohtori näyttää olevan vielä rakastuneempi kuin sulhasena, ainakin

ulkonaisesti; Emmi puolestaan ei huomaa muita olevan olemassakaan

kuin hänet. Betti oli varmaankin huomannut eno Fritzillä olevan

sydämmen surua, sillä hän koetti olla niin ystävällinen hänelle kuin

mahdollista, vaikka se ei muuten ole hänellä tapana, hän kun on tullut

yhä umpimielisemmäksi ja harvapuheisemmaksi. Vaan minä näin, miten

Bettin silmä kostui, kun eno Fritz häntä niukasti kiitti. Eihän se

tyttö parkakaan ole onnellinen.

Minä siis sydämmessäni toivoin iltaa niin pian kuin mahdollista

loppumaan ja käskin sentähden pian jouduttamaan illallista.

Ennenkuin kala ehti kiehua, toi postiljooni eno Fritzille kirjeen.

Nähtyään postileiman alkoi hän vavista ja katsoa tuijottaa kirjettä.

Sitte riensi hän toiseen huoneesen sitä avaamaan; minä yritin menemään

jäljestä, mutta Kaarle otti minua kiinni nutusta. Vasta kotvasen

kuluttua päästi hän minut irti ja minä menin eno Fritzin luo. Hän istui

tuolilla pöydän luona, kädessä pikku kimppu, jota lamppu valasi koko

terältään. Kanervan oksia!

Minä astuin hiljaa hänen luoksensa ja laskin hellästi käteni hänen

olkapäälleen. Silloin hän puhkesi itkuun.

Sitä minä en huolinut estää, sillä minä näin, miten hänen rintansa

kohoili ja miten vahva mies turhaan taisteli heikkoa sydäntänsä

vastaan. "Sisko", sanoi hän sitte, hymyn kirkas heijastus kasvoillansa,

"sisko, vastoin isoäitin tahtoakin!"

Ja sitte hän oli entinen, iloinen eno Fritz. -- Hyvää ja iloista joulua!

Kotoista taidetta.

Me olimme käyneet huonekalu-näyttelyssä, joka oli sijoitettu entisen

terveysnäyttelyn lasipalatsiin, ja kun muutamien erittäin vahvojen

kalujen hinta oli todellakin ihmeteltävän huokea, ostimme me kaapin,

saadaksemme viimeinkin porstuastamme pois vanhan vaatekaapin. Siitähän

ei tahtonut koskaan saada auki alalaatikkoja, milloin olisi kiireellä

pitänyt jotakin ottaa, ja oli siinä jo runsaasti koitakin. Kaarle oli

uuteen kaappiin hyvin tyytyväinen, sillä siinä on keskellä väliseinä,

niin että hän saa oman puolensa aivan itsekseen eikä hänen enää

tarvitse murista, että hänen tavaransa aina työnnetään ta'immaisiin

nauloihin, joista hänelle joka kerran sattuu se vaate, jota hän ei

tahdo.

Vaan kun sen uuden kaapin asetimme paikoilleen, huomasimmekin sen

vanhaa pienemmäksi. Se siis ei kokonaan peittänyt seinää, joka kaapin

kohdalta ei ollut paperoitu; sillä muistan vielä varsin hyvästi,

mitenkä me silloin otimme jäännöksen, jonka saimme seinäpaperi-kaupasta

melkoista huokeammalla, eikä se oikein riittänyt. Samanlaista ei saatu

mistään, niin että seinä jäi kaapin takaa luonnolliseen kuntoonsa,

siniseksi vain maalattuna. Sitähän ei kuitenkaan sieltä näkynyt.

"Nyt täytyy hankkia koko porstuaan uudet paperit tuon kaapin

tähden", sanoi Kaarle, "niin mitä voittoa meille sitte jää kaupasta,

Vilhelmiina?" -- --

"Olehan huoletta", vastasin minä, "saat nähdä, miten hyvin me sen

kohdan osaamme korjata."

Hän läksi päätään pudistellen, mutta ei koettanut vastustella

halveksivilla sanoilla.

Tuolla "me"-sanalla minä en tarkoittanut ainoastaan itseäni, vaan

Bettiä ja minua yhdessä, sillä ilman hänen apuaan minulla ei ollut

kykyä panna aikomustani toimeen.

Betti on näet ruvennut maalailemaan, kun opetusammatti häntä ei

lainkaan miellyttänyt eikä hän myöskään huoli olla ilman vakavaa

työtä. Mitäpä hän rupeaisi suorittamaan tieteellistä tutkintoa,

osatakseen vain pitää lapset puhtaina ja neuvoa heille kirjaimia? Eno

Fritz vahvisti hänen päätöstänsä, sanoen lapsia kovin hirmuisiksi

eikä heillä olevan muuta työnä kuin parkumisen ja makaamisen, joista

viimeinmainittu kohta oli perheen ilona, vaan minä sanoin: "Kyllä sinä

vasta puhut vielä ihan toista kieltä, poika parka." Siihen hän vastasi:

"Tosin minä olen jotenkin karaistunut yhdistyksemme runoilijain

lörpötyksistä, vaan sylilasten konserttiin minä en koskaan totu, taikka

pitäisi minun hankkia itselleni gummi-korvat."

Minä vastasin: "Lapsilla on enkelin ääni, vaikka tosin ainoastaan

omilla lapsilla. Teidän lauluyhdistyksenne ei kaiketi saane paljon

parempaa aikaan. Ihme vain, että naapurit kärsivät semmoista." -- "Ne

siitä vielä maksavatkin. Eiväthän ne tietäisi edes, minkä näköinen

hiirikään on, ell'eivät yhtä semmoista säilyttäisi lasikaapissa."

Bettillä on aina ollut taipumusta maalaukseen. Jo pikku lapsena

leikkeli hän kuvat irti muotilehdistä ja maalaeli ne varsin koreiksi

ja liimasi kirjoitusvihkoonsa. Sitä paitsi on nyt naisten kesken

maalaaminen niin suosittuna, että suurimmat taiteilijat antavat

tuntiopetusta. Ja mitä nykyään maksetaan maalaamisesta! Menzel on

äskettäin saanut yhdestä ainoasta kuvasta toista sataa tuhatta markkaa,

ja kuten Betti sanoo, ei hän ole edes käyttänyt kalleimpia värejäkään.

Semmoisia vaatimuksia meillä tietysti ei olisi, vaikka kulungithan me

sentään tahtoisimme takaisin saada.

Tosin Betti on vasta alussa, maalailee puukapineita, niin että minä en

tiedä sanoa muuta kuin että hän on hyvin ahkera. Kolme vaateharjaa on

hän jo maalannut, yhden minulle, toisen papalleen ja kolmannen tohtori

Wrenzchenille, kaikki erilaisilla kukilla koristaen; luulisipa ne ihan

puodista ostetuiksi, niin taiteellisilta ne näyttävät. Jospa vain

lakkaaminen sitte ei tulisi niin kalliiksi. Betti kyllä koetti sitäkin

ensin itse, vaan se ei oikein onnistunut, oikeata kiiltoa ei syntynyt.

Pienemmät kapineet, niinkuin pikku lautaset, taskukirjat, rasiat ja

arkkuset ovat hyvin sopivat lahjoitella; tuttavain ja ystäväin syntymä-

ja nimipäiviä on yllin kyllä, niin että niistä kyllä helposti pääsee.

Minä siis sanoin Bettille: "Tyttöseni, nyt voit näyttää taitoasi, me

oikein hämmästytämme isääsi. Tuohon, josta paperi uuden kaapin vierestä

puuttuu, maalaat sinä aivan samanlaiset kuvat kuin muussa paperissa.

Isää se aika lailla kummastuttaa, kun ei huomaa erotusta vanhasta,

ennenkuin perin tarkkaan katsoessa!"

Betti tosin arveli sitä liian vaikeaksi, kun ei vielä ollut

harjoitellut yhtään seinämaalausta, vaan vasta myöhemmin joutuu

Gussovin kouluun, kun ensin saa puukalut ja maisemakuvat käsistänsä,

joita sangen tunnollisesti opetetaan taiteilijanaisten yhdistyksessä,

mutta tahtoi hän kuitenkin koettaa.

Minä jo iloitsin edeltäpäin ja aioin kysyä Kaarlelta: "No, mitäs tästä

sanot? Eikä maksa juuri mitään. Kotoisella taiteella tehtyä kaikki."

Me otimme pari vanhaa posliiniastiaa ja läksimme väriä noutamaan.

Helppo ei ollut löytää oikeita numeroita, vaan minä riensin takaisin,

repäsin palasen paperia vanhan kaapin sijalta ja toin sen maalikauppaan

nuorelle myöjälle. Siitä osasi nuorukainen heti arvata oikeat värit

ja seoitti ne aivan luonnollisesti. Sen nähtyään sai Betti kiihkeän

maalaamishalun, jostahan oikea taipumus tunnetaankin. Nuorukainen

valitsi vielä pensselit, suuremman pohjavärille ja useampia pienempiä.

Jo samana iltana piirusti Betti kaavan ja seuraavana aamuna Kaarlen

mentyä konttoriinsa ryhdyimme työhön, se on: Betti otti osakseen

taiteellisen puolen ja minä istuin katsellen ja hyvillä neuvoilla

autellen. Vaan kun hän sanoi ei osaavansa mitään, jos minä katselin

hänen käsiinsä, menin minä kyökkiin, ja kun juuri oli keitettävä

päivälliseksi kiiskisoppaa, jota Kaarle hyvin mielellään syö, jos

kalat vain tarkkaan suomustetaan ja keittoon pannaan vähän sipulia ja

persiljan juuria, niin oli minulla siellä kylliksi työtä, varsinkin kun

piiat ovat haluttomat siihen ja sentähden aina valehtelevat, ett'ei

niitä ole torilla.

Vaan ennenkuin sain viimeiset kiiskit siivotuksi, ajoi äkillinen

taiteenharrastus minut katsomaan, miten pitkälle Betti oli päässyt

seinän maalaamisessa. Eipä hän siellä suinkaan ollut iloisimmalla

mielellä, sillä kun minä tulin porstuaan, kysyi hän äreästi: "Mitä

sinulla on täällä tekemistä?" -- Minä huomasin heti, että jokin asia

oli hänelle vastoin tahtoa, sillä kun hän sillä äänellä puhuu, ei

hänellä ole halua hellyyteen. Sentähden minä kysyin niin ystävällisesti

kuin mahdollista: "No, joko se nyt on tehty?"

Betti laskeutui alas rapuilta, joilla oli seisonut panemassa kaavaa

ylös, ja katseli työtänsä vähän matkan päästä.

"Tuleeko tämä sinusta hyväksi tällä tavalla?" kysyi hän.

Mitä minun nyt oli vastaaminen? Jos olisin sanonut "ei", niin olisi

Betti kyllä kyennyt viskaamaan pensselin nurkkaan ja ärähtämään: tuossa

on sutisi, maalaa itse! Jos sitä vastoin olisin sanonut "tulee", niin

olisi maalaus jäänyt semmoiseksi ja Kaarlella ollut moitteen aihetta,

sillä jotakin oli hullusti siinä, mitä hän oli maalannut.

Katseltuani maalausta eri paikoista ja tarkan taiteentuntijan tavalla,

sanoin viimein: "Betti, kaava on varsin samankaltainen, mutta väri

minusta ei näytä oikein soveltuvan. Eikö se sinustakin tunnu parin

numeron vertaa kirkkaammalta?"

"Se on liian kirkas", sanoi Betti, "mutta mitenkä se olisi mahdollista,

kun maalinkauppias tarkkaan seoitti entisen mukaan? Olisikohan vika

valossa? Tiedäthän, mamma, miten taiteilijat aina valittavat valon

turmelevan heidän paraat maalauksensa?"

Minä olin jo myöntämäisilläni sen mahdollisuuden, kun hyvin

vastenmielinen ajatus kasvoi mielessäni. Ja niinkuin minä ajattelin,

niin se oli ollutkin. Minä näet olin ottanut tapetinpalasen semmoisesta

paikasta, jossa se oli ollut koko ajan vanhan kaapin peitossa ja

säilyttänyt alkuperäisen kirkkautensa.

"Niin, mamma", sanoi Betti vähän äreänä tuosta keksinnöstä, "kun sinä

et kuitenkaan ymmärrä niin mitään maalauksesta, niin miksi sitte

sekaudut siihen?"

"Ohoh", vastasin minä, "sitä sinun ei sovi sanoa minulle, joka olen

käynyt Vatikaanin kymmenen kerrosta läpi ja nähnyt oikeat Raffaelin

taulut sekä kaikki muut öljymaalarit lisäksi!"

"Mamma", vastusti Betti, "tässä ei ole apua koko Vatikaanista, vaan

minun pitää lähteä seoituttamaan uudet värit."

Hän repäsi palasen tummennutta paperia seinästä ja läksi kiireen

kaupassa, koska vielä tahtoi ennen päivällistä saada työnsä valmiiksi;

minä sill'aikaa ajattelin omiani. Sen verran oli minulle nyt selvinnyt,

ett'ei taide ole suinkaan helppoa, vaan tarvitaan siihen hyvä joukko

neroakin.

Palattuaan sanoi Betti: "Mamma, sillä tavalla, kuin me molemmat

ajattelimme, ei maalaus käy. Ensin pitää maalata pohjaväri, ja kun se

kuivaa, maalataan sille kuvat."

"Mistä sinä sen tiedät?"

"Se maalikaupan nuorukainen neuvoi minua; hän on itse ollut ennen

akatemiassa."

"Onko hän myöskin ollut Gussovin koulussa, tietääkseen kaikki niin

tarkkaan?"

"Sitä minä en kysynyt, mutta hän sanoi maalien myömistä paljon

tuotteliaammaksi kuin itse taidetta."

"Sitä hän sinulle vain uskotteli, puolustaakseen jollakin tavalla

itseään. Ajattelehan, miten paljo öljyväriä ja lattialakkaa Menzelin

olisi pitänyt myödä, ennenkuin olisi saanut kokoon toista sataa tuhatta

markkaa. Kyllä hänen olisi täytynyt seisoa puodissa yöt päivät. Ei,

eipä niihin ihmisiin voi niin vain luottaa, pitää osata arvata heidän

ajatuksensa."

Meidän sillä lailla puhellessamme oli Betti jo sen osan seinästä

pannut suurella pensselillä pohjamaaliin. Kun pensseliin vielä jäi

väriä, menin minä kyökkiin ja koetin puulaatikon kylkeen, millaista se

maalaaminen oli; eikä se ollut ollenkaan vaikeaa. "Täst'edes me emme

enää tarvitse koskaan maalaria", huusin minä Bettille, "me maalaamme

itse kaikki ja säästämme siten hyvät rahat!"

Kun Kaarle tuli päivälliselle, ei tuota aljettua maalausta tietysti

käynyt salata häneltä, se kun oli juuri kuivamassa. Hän katseli sitä,

pudisti päätänsä ja sanoi: "Vilhelmiina, pelkäänpä, että siitä aina

huomaa erotuksen. Jättäkää maalaaminen sikseen ja ennemmin paperoitkaa

porstua!"

"Vai rupeaisimme me sillä tavalla tuhlaamaan rahaa!" vastasin minä,

"eihän toki, Kaarle. Eikä tuo muuten ole taiteen edistämistä, jos sitä

ajattelemattomasti heti alussa moititaan. Odotahan ja arvostele sitte.

Huomenna saat jo nähdä aivan toista." -- Toista hän näkikin, mutta ihan

päinvastaista, kuin olin odotellut.

Missä lienee vika ollutkaan, en tiedä, vaan kun Betti seuraavana

päivänä rupesi kuvia maalaamaan, tuli seinä yhä merkillisemmän

näköiseksi. "Betti", sanoin minä sovitellen, "luullakseni ei sinulla

vielä ole oikeata maalia; mitähän jos maalaisimme kaikki seinät yhdellä

värillä? Vaikka pappa tahtookin papereja, hän kun ei oikein luota

meihin, niin kyllä hän rauhoittuu, kun porstua on siisti kuin helmi."

Me lähetimme piian maalikauppaan tuomaan ruukussa maalia neljälle

seinälle ja suuren pohjauspensselin. Kun kaikki vanhanaikainen on

uudestaan muodissa, miellyimme me kaapin takana olleesen väriin ja

päätimme tehdä kaikki tummansiniseksi.

Laiskat me emme suinkaan olleet. Betti, seisoen kyökkirapuilla,

maalasi yläpuolta, minä polvillani maassa alempaa. Kun maali loppui,

lähetettiin tyttö juoksemaan toista. Oli siinä kiirettä!

"Niin", sanoi Betti, jota maalaaminen huvitti yhtä paljon kuin

minuakin, "nyt pitäisi tulla vieraita."

"Niitä vielä tarvittaisi", sanoin minä. "Lapsi, meidän pitää joutua,

ett'ei meitä häiritä, ja saada työ tuossa paikassa valmiiksi, ennenkuin

pappa, tulee."

Mutta kiire on sekä rasittavaa että vahingollista. Hätäillessään sysäsi

Betti maaliastian kyökinrapuilta ja kaunis siniväri roiskahti lattialle.

Ei ole mitään inhottavampaa kuin öljyväripilkut. Me pyyhimme ja

pesimme, mutta se tuli yhä näkyviin, eikä lähtenyt pois. -- "Kohtahan

tämä lattia olisi pitänytkin uudestaan maalata", lohdutin minä Bettiä,

"pitäähän tytön kuitenkin mennä pian maalikauppaan, niin samalla voi

hän tuoda tummanpunaista maalia lattialle."

"Ja oikein kaunista punaista reunuksiksi seiniin ylös ja alas", lisäsi

Betti.

"Riittääkö ruukun täysi?" kysyin minä. "Ottakoon vain teevadin", neuvoi

Betti. -- Tyttö läksi juoksemaan.

Betti oli oikeassa, reunukset puuttuivat vielä, sitte oli taidetekomme

täydellinen; hän toivoi niinkuin minäkin, että kun punaiset viivat

saatiin vedetyksi, niin oli tuskin näkyvä, että maalaus oli tullut

hiukan epätasaista.

Kun maali saatiin, sanoin minä: "Betti, ryhdy vain heti reunuksiin,

minä kyllä pidän huolen seinistä; papan tuloon asti pitää työmme oleman

valmiina."

Betti uudestaan ylös portaille, vaan kun hänellä oli toisessa kädessä

linjaali, toisessa pensseli, täytyi tytön seisoa alhaalla pitämässä

punamaalia.

Vähän ajan perästä valitti tyttö: "Neiti, ei teidän pidä niin

roiskuttaa, minulla on jo koko edusta ja kasvot täynnä maalia." -- Niin

olikin. -- "Leninki on vasta toista kertaa ylläni", vaikeroi tyttö.

"No, jos maali ei lähde pesussa", rauhoitin minä, "niin teetetään

uusi." -- Minä käännyin jälleen työhöni. Vielä muutamia sivalluksia,

niin minä voin riemuita: "Valmis!"

Vaan ennenkuin niin pitkälle ehdin, sanoi Betti valittavasti: "Mamma,

ei tästä reunuksesta rupea tulemaan mitään, se juoksee yhä alas toisen

päälle; aivan tämä alkaa suututtaa."

Minun täytyy sanoa, ett'en kovin paljoa toivonutkaan noista

reunuksista; vaan enpä kuitenkaan ole vielä niin perin koskaan

pettynyt. Punamaali oli valunut pitkiksi rimpsuiksi sinisen päälle! Me

koetimme niitä sinipensselillä lykätä ylöspäin, vaan siitä turmeltui

kaikki tyyni. "Meidän täytyy huomenna alkaa ihan alusta", sanoi Betti.

"Vieläkö uudestaan tämä tuherrus?" sanoin minä kauhistuen. "Katsohan,

millaiseksi olet itsesi saanut, minkä näköinen minä olen ja tyttö

myöskin."

"Makkaran teko maalla ei ole mitään tämän rinnalla", sanoi tyttö.

Minä sivelin viimeisen sinimaalin seinään, tyttö korjasi pois

maaliastiat ja pensselit; Betti ja minä menimme pukeutumaan. Minä en

osannut aavistaa, että öljymaali voisi niin roiskua; yksin niskassakin

oli minulla muutamia pilkkuja. Ja miten vaikea sitä on saada pois

kynsien alta! Ihme ja kumma, mitä tuommoinen maalipisara saa aikaan,

kun sattuu väärään paikkaan ja millaisiksihan pyyhinliinat tulevatkaan!

Eipä tuo kaikki enää ollut kovinkaan kaunista.

Tuskin ehdimme muuttaa pukumme ja peseytyä häthätää, kun Kaarle ja

eno Fritz tulivat. Minä huomasin heidän äänestänsä, miten he työtämme

ihmettelivät.

"Emme me mene ulos", kuiskasin minä Bettille, "selvitkööthän rauhassa

ensi hämmästyksestään; ensi katsaus se mahtavimmin vaikuttaa."

He tulivat sisään. Kaarle, kuten heti huomasin, ei ollut paraimmalla

mielellä, vaan eno Fritzin silmät oikein säihkyivät mielihyvästä ja

huonoja sukkeluuksia hypiskeli jo hänen huulillansa.

"Vilhelmiina, enkö sinulle sanonut..." yritti Kaarle alottamaan

moitepuhettansa, vaan eno Fritz heti nauraen keskeytti:

"Ei, Kaarle, älä rupeakaan taiteen halveksijaksi; semmoista porstuaa

kuin sinun porstuasi ei ole koko maailmassa. Jos sen viet näyttelyyn,

saat varmaan suuren kultametaljin."

"Pyydän päästä kuulemasta sinun sukkeluuksiasi", sanoin minä pahastuen,

"kun tekee, minkä osaa, niin ei ole tarvis kärsiä lisäksi pilkkaa."

"Sinulla oli varmaankin siniluola mallina?" kysyi eno Fritz, pitämättä

lukua minun neuvostani. "Jos nyt vielä sidot veneen uuteen kaappiin,

niin on se ihan täydellinen."

"Pilkkaa vain kylliksesi", vastasin minä, "pääasia on säästö, josta

sinä, poikamies, et käsitä mitään."

"Säästökö?" kysyi Kaarle, "Mitä sitte tuo... tuo... (hän etsi lievää

sanaa, kunnon mieheni) tuo leikittely on maksanut?"

"Työ on pois luettava, niin ett'ei siitä tarvitse maksaa penniäkään;

muut tarpeet minä kirjoitutin rätinkiin."

Kaarle huusi piikaa, lähettääkseen hänet noutamaan rätinkiä

maalinkauppiaalta. Piika tuli heti, sillä Kaarle oli huutanut äreästi.

Kun hän tuli näkyviin, purskahti eno Fritz raikkaasen riemunauruun,

sillä tyttö ei ollut ehtinyt vielä saada kaikkea punaväriä pois

itsestään, niin että näytti hyvin hirmuiselta jokaisesta, joka ei asiaa

tiennyt. Yksin Kaarlekin sanoi: "Tuommoisena ette suinkaan voi kadulle

mennä; luulisivathan ihmiset teidän tulevan suoraa päätä murhaamasta."

Minulle oli erittäin mieleen, ett'ei hän heti päässyt lähtemään,

niin että minä voin taitavalla puheen johtamisella saattaa Kaarlen

unhottamaan rätinkiasian, sillä kuten maksaessa tulimme huomaamaan,

olimme me hyvän joukon maalia tuhranneet, niin että samalla summalla

olisi kyllä saatu porstua paperoiduksi, eikä olisi tarvinnutkaan

ottaa huonoimpia papereja, ja nyt oli paperoiminen kuitenkin tehtävä.

Turmeltuneista omista ja piian vaatteista (piika kun näet jyrkästi

vaati uutta sijaan) kerroin Kaarlelle vasta sitte, kun koko asia oli jo

melkein unhottunut ja minä sillä välin lujasti ja vakavasti luvannut

olla kotoista taidetta vast'edes oviin ja seiniin sovittamatta, johon

työhön piti otettaman tottuneita käsityöläisiä, sillä eläähän heidänkin

pitää. En minä ollut aavistanutkaan, että säästäväisyys voi jossakussa

tapauksessa tulla niin ylen kalliiksi.

Betti maalailee nyt taas puukaluja, vaikka eno Fritz sanoo hänellä

olevan erinomaista taipumusta ihmismaalaukseen... sen hän oli selvään

nähnyt piiastamme. Tietysti me semmoista pilkkaa vain halveksimme, ja

kukapa tietää, eikö porstuasta olisi tullut hyvinkin kaunis, jos me

olisimme estämättä saaneet totella omia aatteitamme. Vanhat mestarit

tarvitsivat vuosisatoja, ennenkuin pääsivät kuuluisuutensa kukkulalle,

ja meillä oli tuskin kahta päivää, mutta sitä ei eno Fritz osaa

ollenkaan käsittää.

Miten kauan Betti vielä saa maalaella puuta, on kohta päätettävä,

sillä minä pelkään jo liikaa tuotteliaisuutta ja mihin ne kalut

kaikki viimein saadaan sopimaan? Minun tehtäväni on miellyttää

hänet kirjallisuuteen, vaikka hän ei kovinkaan paljoa toivo herra

Wichmann-Leuenfelsistä, jonka tohtori Stinde minulle äskettäin

sanomalehtikirjailijani juhlassa esitti Bettille runoilemisen alkeiden

opettajaksi.

Muotokuva.

Tänäkin syksynä aioimme Betti ja minä käydä monestikin kuvataulujen

näyttelyssä, ensiksi kun minä olen siihen tottunut, toiseksi, kun

Betti itsenäisesti harjoittaa maalausta ja kolmanneksi monta kertaa

sentähden, ett'ei ensi käynnillä saa ihmispaljouden tähden riittävää

käsitystä taiteesta kokonaisuudessaan.

Näyttely-lasaretti on kyllä käytöllinen, mutta kun sen

ulkokoristuksena, ainakin kaupungin rautatieltä katsoen, on vain

vedenpitävyys, ei se itse näytä pitävän kauneutta kovinkaan suuressa

arvossa. Sen taiteellista sisällystä tahdoimme me nyt siten nauttia,

että kumpikin oli ensin itsekseen merkitsevä ne taulut, jotka häntä

enimmin miellyttivät, ja sitte vasta toiseen kertaan astuessa salien

läpi oli kumpaisenkin lausuttava omat ajatuksensa. Vaan siitä ei

tullut mitään, sillä kun astuimme ensimäiseen, saliin, oli edessämme

univormu-pukuisen miehen mittainen kuva, joka elävältä näyttävänä

ryhdikkäästi seisoi runsaasti kullalla koristetun, purpuravärisen

verhon edessä. -- "Kuka tuo on?" kysyin minä Bettiltä, muistamatta

sovittua suostumustamme. -- Hän luki luettelosta: Fredrik Frans Toinen,

Meklenburg-Shverinin suurherttua-vainaja. -- "Senhän heti huomaa,

että se joku ruhtinas on", vastasin minä. "Kuka sen on maalannut?"

-- "Fritz Paulsen", luki hän edelleen. -- "Nyt johtuvat kaikki

synnit mieleen", sanoin. "Mitäkähän hänkin minusta ajatellee?" --

"Kuinka niin, mamma?" -- "Näetkös, minä kysyin häneltä Neapolissa,

suostuisiko hän maalaamaan minut, ja me jo melkein päätimme asian."

-- "Sepä olisi hauskaa!" riemuitsi Betti. "Sinun kuvasi... Papan

syntymäpäiväksi... sopivampaa lahjaa sinä et voisi keksiä!" -- "Mitä

nyt loruat? Enkö aivan äskettäin teettänyt oikein hyviä valokuvia,

joihin te kaikki niin ihastuitte?" -- "Hyvät ne meistä vieläkin ovat,

mutta kun noin katselen, mamma... niin oletpa aivan kuin tehty öljyllä

maalattavaksi", sanoi hän leikillisesti. "Miten rakas semmoinen kuva

meille kaikille on oleva", lisäsi hän vakavasti, "kun..." -- "Kunko

minä tulen vanhaksi ja harmaaksi?" kysyin minä hymyillen. -- "En minä

sitä tarkoittanut", vastasi hän, "vaan me emme ehkä aina ole sinun

luonasi, ja kun silloin katselee sinun kuvaasi, niin olet sinä elävänä

ja rakkaana silmäin edessä. Sinun _pitää_ maaluuttaa itsesi." -- "Jos

minä jotenkin ankarasti katselisin vävyni seinältä, niin voisi siitä

ehkä olla hyötyä Emmille, sillä onpa tapahtunut joskus, että kuvan

näkö on hyvintekevästi vaikuttanut omaantuntoon", sanoin minä vähän

mietittyäni, "mutta pelkäänpä, ett'ei pappa anna rahoja." -- "Eihän

tuosta suinkaan pää voi mennä, mamma; maksa kuvasi itse!" -- "Elikkä

kourase kukkaron sijasta laatikkoa", vastustin minä. -- "Kaikki, mitä

olen vähitellen säästänyt, annan minä lisäksi", kehoitti Betti. "Ah,

miten minä siitä jo iloitsen!"

"Saammepahan joskus sitä ensin juurta jaksain miettiä ja punnita",

lopetin minä sen keskustelun, "nyt katselkaamme näyttelyä, niinkuin

sovimme."

Käveltyämme sitte pitkän salin toisensa perästä päästä päähän huomasin

minä ajatusteni ei ollenkaan pysyvän nykyisissä kuvissa, vaan sen

sijaan paljon vilkkaammin kuin tahdoinkaan, suunnittelevan omaa

tulevaisuuskuvaani. Ja kun näin jonkun naisen kuvan, kuului mielessäni

joka kerran kysymys, miksikä hänkin oikeastaan oli maaluuttanut itsensä

ja oliko hänellä ollut siihen oikeutta. Erinomaisen kauneutensa

tähden ei arvattavasti monikaan sitä ollut tehnyt, vaan paraastaan

ehkä samannäköisyyden tähden. Moni oli asetettu niin ylös, ett'ei

sitäkään etua oikein voinut erottaa. Vaan minulle johtui mieleen, että

Ludvig Pietsh, joka oli minut nähnyt siellä sanomalehti-kirjailijain

juhlassa, oli kiitellen puhunut minun näöstäni, ja kun panin yhteen

kaikki asianhaarat: puoleksi sitovan kysymyksen professori Paulsenilta

Neapolissa, Bettin hartaan pyytelemisen, Kaarlen hämmästyksen

syntymäpäivänään ja koska ihminen ei kuitenkaan nuorene, niin

käsitinpä, että minun täytyi ehdottomasti antautua. Minä viittasin

Bettiä tulemaan luokseni ja sanoin: "Puoleksi olen minä horjahtamassa

taipumaan pyyntöönne..." -- "Miten hauskaa!" riemuitsi hän. -- "Vaan

minulla ei vielä ole oikeata innostusta, joka antaisi sydämmelleni

päättävän sysäyksen. Ensin pitää meidän löytää kuva, joka hajoittaa

viimeiset epäilykset." -- "Etsikäämme", kehoitti Betti, "minä autan

sinua."

Täytyypä tunnustaa, että hyvin moni erinomainen kuva meihin vaikutti

viehättävästi, niin ett'emme ruvenneet selviämäänkään nykyisten

mestariteosten ihmettelemisestä. Bettin mielestä näytti kokonaan musta

puku, ikäänkuin olisi itsensä lakritsilla voidellut, olevan suosituinta

taiteessa, mutta se ruumisarkun-omainen puoli maalaustaidetta minua

hyvin vähän ihastutti. -- "Mitäs tästä sanot?" kysyi hän osoittaen

kuvaa, joka esitti hoikkaa, vehreään samettiin pukeutunutta naista,

kasvoilla niin ystävällinen hymyily, että varmaan tiesi saavansa

häneltä hyvän vastauksen, jos häntä puhutteli. -- "Tämä olisi aivan

minun kuvani", sanoin minä, "minä vain luulen, että ruuni väri minulle

paremmin sopisi, ja sitte puolta pienempi, pienemmät kehykset ovat

arvattavasti melkoista huokeammat." -- "Joko siis päätetty?" kysyi

Betti. -- "Jos luulet papan..." -- "Päätetty, päätetty", riemuitsi hän

minua syleillen, "rakas, hyvä mamma maalataan." -- "No, lapsi, ihanhan

sinä minua hätyytät; pitää toki ensin katsoa, kuka tämän on maalannut."

-- "Tässä se on suurilla ja selvillä kirjaimilla", sanoi hän osoittaen

alhaalta kuvan nurkasta taiteilijan nimeä. -- "Fritz Paulsen", luin

minä. -- Selvän selvää; mitäpä minun vastustukseni olisi enää auttanut.

Näyttelystä lähtiessämme olin minä jo varmasti päättänyt hämmästyttää

Kaarlea sillä suuremmoisella tavalla, varsinkin kun Betti vakuutti

kuvilla aina olevan pysyvän arvonsa, vieläpä sen vuosi vuodelta

kasvavan. -- "Jos ne todellakin kallistuvat, niin eihän mitään

ole hukattu", vastasin minä, "eivätkähän ne leipää tarvitse.

Mutta yhden asian minä vielä sanon: me emme lue mitään näyttelyn

arvosteluja, sillä jos joku huonosti yönsä nukkunut kirjoittaja

sanoisi yhdenkään moitesanan tuosta kuvasta, niin haihtuisi minultakin

koko maaluutushalu." -- "Mutta jos hän puhuu hyvää?" -- "Sen me

itsekin tiedämme. Etkö kuullut Bruno Meijerin kansantajuisesta ja

ikävästä luennosta, että ne taideteokset ovat klassilliset, joita

ihmisjoukon suosio pysyväisesti kannattaa? No, olemmehan mekin molemmat

ihmisjoukko!"

Muutaman päivän kuluttua astuin minä Doroteankadulle professori

Paulsenin luo. Kun minä soitin, avasi joku vaimo oven ja vei minut

vastaanotto-huoneesen sekä sanoi jonkun olevan juuri istumassa

maalattavana, kuka hänen siis piti ilmoittaa? -- Minä päätin

professoria hämmästyttää ja vastasin: "Sanokaa vain: joku tuttu

Italian-matkalta, niin kyllä hän tietää." -- Vaimo katsoi minuun

epäilevästi, vaan meni kuitenkin hitaasti maalaajan työhuoneen

ovelle ja ennen sinne katoamistansa katsahti taideteoksia ja vanhoja

posliinikaluja, joita oli peilipöydällä ja vanhanaikaisen kaapin

päällä, ikäänkuin sanoakseen minulle, että joka kappale on luvussa.

-- "Tuo se on se lohikäärme, joka aarteita vartioipi", ajattelin minä

ja, kuten sittemmin sain selville, se olikin totta, sillä se matami

Bachmann hoitaa professorin taloutta hyvin tunnollisesti.

Kohta tuli itse professori, tunsi minut heti ja sanoi tuota pikaa

olevansa valmis ottamaan minut vastaan, kun vain minä maltoin odottaa

kymmenisen minuuttia. -- Todellakin hän viipyi ainoastaan vähän aikaa

ja puolittain pakottamalla vei minut työhuoneesensa.

Ensi kerran elämässäni minä nyt olin maalarin n.s. atelierissa, jota

minä aina olin luullut tyhjäksi huoneeksi, jossa muka suurimman

epäjärjestyksen keskellä maalitauluja tehtiin, mutta minun

täytyy tunnustaa, että se minun luuloni perustui taiteellisuuden

tuntemattomuuteen, sillä olinpa nyt kerrassaan olevinani joissakuissa

noista saleista, joita olin nähnyt Italian palatseissa, tämä vain oli

paljon siistimpi ja puhtaampi ja miellyttäväksi oleskeluhuoneeksi

sisustettu. Seinät olivat osaksi peitetyt Gobeliini-verhoilla, osaksi

koristetut, niinkuin museoissa, tauluilla katosta lattiaan asti. Oli

siellä aseitakin ja sopivissa paikoissa oli pikku kuvia, vateja,

ruukkuja ja värillisiä lasikapineita. Entä erilaisimmat vanhanaikaiset

tuolit ja istuimet, pöydät ja kaapit, kaikki kelvollista tekoa ja

ihmeteltävän sopusointuiset!

"Ei", sanoin minä selvittyäni ensi hämmästyksestä, "tätä kaikkea en

odottanut, tämmöisessä paikassa itsensä maaluuttaminen on huvitus eikä

mikään rasitus, ja sanoakseni heti, minkä tähden olen tullut: minulla

on se aikomus."

Me kävimme istumaan viehättävään nurkkaan. Professori kysyi, joko minä

olin syönyt aamiaista eikä kärsinyt minun vastusteluani, vaan komensi

Bachmannin toimittamaan jotakin haukattavaa. Syödessämme puhelimme

tarkemmin kuvasta. Ruuniväriä hän vastusti maalaustaiteellisilla

perusteilla, koska joku selvempi väri minulle paremmin sopi. Niinpä

mainitsin tummanpunaista pukuani, ja se hyväksyttiin. Seuraavana

päivänä oli minun jo ensi kerran istuttava mallina, ja ett'ei Kaarle

mitään huomaisi, neuvoi professori minua lähettämään sinne leninkini,

se kun oli oleva hyvässä tallessa hänen muinaissaksalaisessa

kaapissansa. Bachmann saattoi minua auttaa pukeutumisessa, jossa

hänellä kuului olevan hyvä taito. -- Minä vielä kysyin, sainko tuoda

mukaan Bettin, minulle kun johtui mieleen, että hänelle ehkä olisi

hyötyä katselemisesta ja hän voisi oppia professorilta joitakuita

temppuja; vaan hänen piti tuleman vasta kolmannen istumisen jälkeen,

jolloin jo saattoi lausua kuvasta jotakin; sitte sanoi professori

tytärtäni sangen tervetulleeksi.

Tämä sopimus tapahtui tiistaina, ja torstaina minä olin ensi

kertaa istumassa. Tuntuupa varsin omituiselta, kun näkee edessään

liinakankaan, jolle oma kuva on ilmestyvä, ja kun vielä ei osaa

käsittää, mitenkä se on mahdollista ilman mallikaavoja, vaan istuu itse

siinä mallina ja saa puhella kylliksensä sill'aikaa, kun taiteilija eri

pensseleillä sivelee erilaisimpia maaleja rahtusen aina juuri siihen

paikkaan, johon kutakin tarvitaan yhdennäköisyyden tähden.

Minä kysyin professorilta, oliko hän aina asunut tässä samassa

paikassa, johon hän vastaukseksi selitti maistraatin tuominneen hänet

muuttamaan, kun siihen paikkaan, jossa hän ennen asui, oli rakennettava

kauppapuoteja. "Minun vanhassa atelierissani oli riippuva kasvitarha",

kertoi hän, "ja siitä näki halkovarastojen yli Spreelle asti.

Vieressä oli suuri jalava- ja lehmuspuisto kuin pikku metsä. Keväällä

tuoksusivat lehmusten kukat niin suloisesti, peippo kävi juomassa minun

kukkatalrikeiltani, naapurin kyyhkyset noukkivat leivänmuruja, joita

Bachmann heille ripotteli, yksin satakielikin ja muut harvinaiset

linnut asuskelivat ja lauloivat puissa joen rannalla. Siellä asui kuin

maalla, niin rauhallista siellä oli. Villi viiniköynnös kiertelihe

ylös kattoon asti ja kukkia kasvoi kaikenvärisiä. Minun kasvitarhani

piti oleman kirjava kuin ennen isänkotini tarha." -- "Meillä ei oikein

menesty mikään, varjossa kuihtuu kaikki", sanoin minä. "Mutta suloista

teillä on silloin ollut, kun satakieletkin asuivat keskellä Berliiniä."

-- "Valitettavasti ei sitä iloa kauan kestänyt. Kun se pikku lintu

ja koko maailma nauttivat laulun viehätystä, tuli joku koditon kissa

hiipien ja sieppasi sen." -- "Eikö se olisi tullut toimeen varpusilla?"

-- "Ei toki; kissat syövät mielellään satakieliä, ne oleskelevat

mukavasti kyllin alhaalla pensaissa. Kun sittemmin puut hakattiin

kauppapuotien tieltä, pakenivat laululinnutkin." -- "Sen minä kyllä

suon kissalle", riemuitsin minä. -- "Kohta revittiin kaikki asunnotkin,

atelieri ja riippuva kasvitarha, ja ihanuus loppui. Toivokaamme

kauppataloista hyötyä Berliinille sekä käytöllisesti että myöskin

rakennustaiteellisesti."

"Paljon minäkin siitä hyvää toivon", vastasin minä, "sillä kun

näkee toriväen iltasilla myöhään koriensa vieressä maassa makaavan

ja kaiken aikansa, yöt päivät, elävän ulko-ilmassa kuin Italian

kerjäläiset, olipa sää millainen hyvänsä, silloin täytyy jokaisen

järkevän tunnustaa, ett'ei tuommoinen terveyden rääkkääminen ole

ihmisellistä. Ovathan ne talonpojatkin ihmisiä. Sitä paitsi toivon

minä näiden kauppatalojen sivistävästi vaikuttavan tori-ihmisiin,

joiden elintavat tähän asti ovat olleet huononlaiset. Ajatelkaahan

vain, mitä minulle toissa kesänä tapahtui juuri kylpymatkojen aikaan!

Minä menen torille ostamaan palkoherneitä, vaan kun torimatamilla on

vain liiaksi kasvaneita, epäilen vähän ja sanon totuuden mukaan: En

minä näitä voi panna mieheni eteen, hyvä rouva; on paha mieleni, kun

teillä ei ole nuoria, jääkää hyvästi! Ja mitä hän vastasi? Minulle ei

sanaakaan, vaan naapurillensa huusi hän: Rouva Meijer, tuo nyt oli

olevinaan hienon hieno! Vaan ei se mikään hieno ole, sillä jos se hieno

olisi, niin ei hän nyt olisikaan Berliinissä! -- Semmoista toki ei voi

tapahtua kauppataloissa, poliisin heti tarttumatta asiaan ja viemättä

niin sivistymätöntä eukkoa parannus vankilaan! Vai pitäisikö ehkä

torimatamien tähden matkustaa Nordeneihin!"

Sitte pidettiin välilomaa ja minä sain katsahtaa alotettua työtä.

Semmoisilta lienevät ihmiset näyttäneet alimmalla kehitysasteellaan:

kuva oli jo haamultaan tunnettava, vaan ei vielä valmis. Vartalosta

oli vasta muutamia viivoja ja tuolista, jolla minä istuin, ainoastaan

maalipilkkuja; käsille oli professori toistaiseksi merkinnyt paikan

ihonkarvaisella maalilla. -- "Minä luulin maalarien alottavan ylhäältä

tukasta ja tekevän pala palalta alas asti kaikki kerrassaan valmiiksi",

sanoin minä levollisesti katseltuani kuvaa. -- "Mahdollista kyllä, että

jotkut niinkin tekevät", sanoi professori, "minä puolestani ennemmin

suunnitsen koko kuvan pääkohdat niin tarkkaan kuin mahdollista ja sitte

yksityiskohdat kehittelen, mikäli minusta missäkin tapauksessa näyttää

taiteelliselta ja vaikuttavalta." -- "Minä olen hyvin utelias näkemään,

millainen siitä tulee", vastasin minä. "Mutta sanokaahan, jääkö tuo

musta silmäin alle ja onko minun kaulani todellakin noin keltainen?"

Professori ei ollut kuulevinaankaan sitä kysymystä, vaan painalsi

sähkökellonsa nappulaa, jolloin Bachmann heti tuli. -- "Saanko tarjota

teille vähän virvoitusta?" kysyi hän. "Jos tänään vielä istutte toisen

tunnin, ehdin minä enemmän kuin toiste kahta vertaa pitemmässä ajassa,

ja sentähden minä soisin, ett'ette väsyisi." -- "Olenko minä sitte jo

tunnin istunut?" kysyin minä kummastellen, kun minä luulin tulleeni

vasta muutamia minuuttia sitte, mutta viehättävässä paikassa kuluvat

tunnit lentämällä. -- "Jo lähes kaksi tuntia", sanoi Bachmann -- "Kun

teiltä ei kysytä, olisi paras olla puhumatta", sanoi professori hyvin

selvään, "teistä pitäisi olla samantekevä, miten pitkiksi minä tuntini

luen. Tuokaa te Johannespuiston viiniä, leivoksia, hedelmiä ja muuta

sellaista." -- Vanhus lähti tyytymättömän näköisenä, vaan palasi heti

leppyisempänä ja asetti pöydälle, mitä professori oli pyytänyt. Sitte

katseli hän aljettua kuvaa ja sanoi levollisesti: "Tulee siitä!" ja

meni pois. Se minuun vaikutti mahtavasti.

Virkistys teki minulle sangen hyvää ja viini oli niin maukasta, ett'en

muistanut koskaan ennen sen vertaista juoneeni; sentähden kysyin

minä, mistä se oli kotoisin, koska minä aioin, jos se vain ei ollut

ylen kallista, neuvoa Kaarleani hankkimaan sitä syntymäpäiväkseen.

-- "Tätä viiniä tilaan minä suoraan ystävältäni maatilalliselta Otto

Sartoriukselta Mussbachista Reinin-Pfalzista", selitti professori. --

"Myökö se herra muillekin?" -- "Koettakaa kerran; kyllä olette tyytyvä

häneen. Siitä asti kun ranskalaiset tekevät Bordeauxin viinejä Italian

viineistä, pidän minä oikeaa saksalaista tavaraa parempana, varsinkin

kun hinta on sama, kuin noista ranskalaisistakin väärennyksistä saa

maksaa." -- "Se minusta on selvää", vastasin minä, "näkyypä sitä yhä

oppivan jotakin." Ja osoitteen piirsin minä muistiin.

Väliloman jälkeen maalattiin taas, ja kun professori viimein lakkasi,

oli kuva jo aivan toisen näköinen. Bachmann oli ollut oikeassa, kun

sanoi: Tulee siitä!

Vanhus auttoi minua viereisessä huoneessa pukua vaihtaessa, ja kun

sanoin jäähyväsiä, lupasi professori minun tuoda Bettin jo seuraavalla

kerralla kanssani; minä olin hyvin kestänyt, ett'ei tarvittukaan niin

monta istumista.

Vaikka se kiitos minusta oli hyvin mieltä myöten, en kuitenkaan

voinut saada ajatuksistani, että minä nyt myöhästyin päivälliseltä,

joka ei ollut vielä koskaan tapahtunut. Sentähden täytyi minun

miettiä tekosyitä Kaarleni varalle, mutta kun hän heti huomaa, ell'ei

kaikki ole päivän selkeätä, en minä ole harjautunut hätävalheiden

sepitsemiseen. Tosin minä kaupungin rautatiellä nopeasti jouduin omalle

seudullemme, vaan toiselta puolen oli aika sitä lyhempi aivojeni

työskennellä.

Kotona olivat he odotelleet ja viivytelleet päivällistä; Kaarle

kuitenkin heti, kun huomasi minun neuvottomuuteni, sanoi nauraen:

"Oliko silta auki vai eksyitkö väärään hevosrautatien junaan?" -- "En",

vastasin minä äreästi, "sinun ei huoli luulla minua niin tyhmäksi;

päinvastoin olin minä kerrankin etsimässä kelvollista viiniä..."

-- Kaarle ja Betti katsahtivat silmäkkäin ja purskahtivat molemmat

nauramaan kohti kurkkuansa. -- "Mitä teillä on irvistelemistä?"

tiuskasin minä. -- "Hän käy viinejä maistelemassa!" sanoi Kaarle yhä

nauraen. -- "Niin kyllä käykin", sanoin minä pilkasta suuttuen ja

viskasin viiniherran osoitteen pöydälle, "tuossa on kirjoitettuna,

jos lukea osaatte, ja nyt saat itse ostaa juomat syntymäpäiväksesi;

teidän käytöksenne vei minulta kaiken halun." -- "Vilhelmiina, jospa

minä olisin tiennyt", yritti Kaarle puolustamaan itseänsä. -- "Jätä

jo, Kaarle, äläkä rupea riitelemään. Te miehet olette semmoiset, että

aina katkotte kovin käsin vaimojenne hienot rakkauslangat. Minä tahdon

kuitenkin antaa anteeksi ja unhottaa koko asian sillä ehdolla, että

vielä tänään tilaat tätä viiniä. Pyydä myöskin maljaviiniä. Tule, älä

revi rikki osoitetta, ja käydään nyt syömään."

Me söimme jotenkin vaiti. Pahalta minusta tuntui sillä tavalla Kaarlea

vastustaa, mutta jos se ei olisi tapahtunut, olisi Kaarle tietysti

heti päässyt kuvasalaisuuden perille, ja sitä paitsi olisi muuten

ollut paljon vaikeampi taivuttaa häntä viininkauppaan. Ja mitenkä me

silloin, kun professori tulee meillä käymään, voisimme tarjota hänelle

halvempiarvoista, kuin hän on tottunut juomaan?

Kaarlella oli kiire, niin että hän nousi pöydästä, ennenkuin me muut

ehdimme ottaa toista kertaakaan. Minä olin jo juosta jäljestä sanomaan,

ett'en minä ollut mitään pahaa tarkoittanut, vaan Betti sanoi: "Miksi

olit niin äreä, mamma?" -- "Minäkö äreä?" -- "Siltä se ainakin näytti."

-- "Olihan minulla syytäkin olla tyytymätön." -- "Ei, mamma." -- "Vai

ei?" -- "Ei. Kun sinä niin kauan viivyit, tuli pappa levottomaksi

ja kysyi: missä on mamma? Minä koetin kierrellä, mutta tiedäthän,

kun hän oikein vakavasti ja jyrkästi kysyy, täytyy hänelle tunnustaa

totuus." -- "No, ja sitte?" -- "Minä vastasin; olehan huoletta,

pappa, muista, että kohta on syntymäpäiväsi." -- "Betti, mitenkä sinä

saatoit ilmaista..." -- "Minä tiesin papan tyytyvän siihen, ja sehän

se oli tottakin. Jos sinä olisit hänen leikkiinsä vastannut iloisesti,

olisi kaikki ollut hyvin. Tällä kertaa on vaikea sanoa, kumpi meistä

on lorunnut." -- "Betti! Ei minun tarvitse ottaa sinulta vastaan

moitteita." -- "En minä sitä tarkoittanutkaan, mamma, mutta olen minä

kyllin suuri, älytäkseni, että sinä olisit myöntyväisyydellä paremmin

selvinnyt." -- "Semmoisia mielipiteitä minä en ole sinulla ennen

huomannut." -- Hän nousi ylös ja alkoi puhua hiljaisella äänellä: "Minä

kerran uskoin tulevani onnelliseksi, me emme koskaan siitä puhelleet,

mamma; mennyt on minun onneni... emmekä ole siitäkään puhelleet, sinä

ja minä. Mitäpä me sanoilla olisimme tehneetkään? Sinä tiesit sen yhtä

hyvin kuin minäkin. Rakkauden, jonka aioin antaa sille yhdelle, tahdon

nyt jakaa teille kaikille, mikäli voin. Ja nyt tiedät, minkätähden

minulla on toisenlaiset ajatukset! Anna anteeksi, että sinua äsken ja

ennen olen pahoittanut. Tahallani sitä en ole tehnyt."

Hän meni ja minä jäin istumaan, mieli raskaana. Betti oli sanonut

iloisen keväänsä loppuneen. Hyväpä oli, ettei kukaan nähnyt, miten minä

itkin. Vähän toinnuttuani päätin täst'edes tehdä hänen elämänsä niin

keveäksi kuin minä puolestani saatoin. Ei yhtään katkeraa sanaa pitänyt

minun suustani pääsemän, mutta jos joku muu häntä loukkaa, varokoon

itseänsä!

Kaarle oli tapansa mukaan syötyään käynyt levähtämään, jota varten minä

olin neulonut hänelle suuren peitteen. Minä menin hänen luoksensa. Kun

minä avasin oven, aukasi hänkin silmänsä. "Kaarle", sanoin minä, "jos

et ensinkään tahdo, niin jätä vain viininkauppa sikseen." -- "Miten

tahdot, Vilhelmiina", sanoi hän kylmästi. -- "Eikö sinulle maistunut

ruoka tänään, Kaarle?" -- "Ei." -- "Oliko se minun syyni?" -- "En minä

sitä ole sanonut?" -- "Kaarle, minä olin vähän kiihtynyt." -- "Siltä

minustakin näytti. Vastaisen varaksi minä sentähden neuvoisin sinua

jättämään viinien maistelemisen. Paljon seoittamista sinä et oikein

kestä." -- "Kaarle, johan annat takaisin omat sanani! Pahastuitko

minuun, Kaarle?" -- "En, tiedänhän minä, ett'et sinä voi mitään

luonnollesi, miksipä siitä pahastuisin?" -- "Kaarle", sanoin minä,

"sinä olet kunnon poika ihan lapsesta asti. Minä myönnän, että olin

kiivaampi, kuin olisit ansainnutkaan, mutta siitä huolimatta: olenko

koskaan parempaa isää toivonut lapsilleni kuin sinä? Tulee vielä hetki,

joka puhdistaa minut, eikä se ole kaukanakaan, usko se. Illalliseksi

saat hyvän pihvipaistin, kun et päivällisellä saanut riittävää osaasi.

Tahdotko sipulin vai munan kanssa, Kaarle?" -- "Molempien." -- "Ja

Mynchenin olutta haetan myöskin. Nukahda nyt vielä vähäsen; kyllä minä

herätän, kun tulee aika mennäksesi konttoriin." -- Lähtiessäni suutelin

häntä. Sovinnon enkeli oli laskeutunut valvomaan hänen vuoteensa

vieressä. Hyvä peite hänellä ainakin oli päällänsä.

Kuva se nyt oli koko olemukseni pääasia, se piti tuleman verrattomaksi,

vaikka minun olisi pitänyt istua koko kolme viikkoa niinkuin hautova

kana. Niin pitkää aikaa ei kuitenkaan tarvittu, sillä oikeinpa

ihmetytti sen edistyminen; sitä Bettikin, joka oli joka kerran minun

kanssani, suuresti ihmetteli ja tuli viimein vakuutetuksi, ett'ei

hän ollut koskaan tuleva niin taitavaksi. -- "Värien seoittaminen

on liian vaikeata", sanoi hän, "lautasella on vähä joka väriä ja ne

kaikki hämmennetään sekaisin, vaan kun siitä pistältää pensselillä

liinakankaalle, soveltuu se kuin vartavasten tehty sinun näköösi. Minä

luulen taiteen olemukseksi sitä, että maalari osaa huomata luontoa

ja luonnollisuutta." -- "Joll'et vain siinä erehdy, Betti", vastasin

minä, "onhan ne silmät toki muillakin. Ei, minun mielestäni on taiteen

pääolemus se, että hän joka kerran kastaa pensseliänsä oikeaan väriin!"

Maalaamisen oppiminen syrjästä katselemalla oli siis turha toivo;

päin vastoin luopui Betti nyt puunmaalauksestakin, joka muka vain

oli tuhrimista ja jonka tähden hän oli laiminlyönyt kirjallisuutta,

vaikka hänellä oikeastaan juuri siihen onkin taipumusta, kuten

koulutodistusten paremmista numeroista näkyi. Sen takauksen

johdosta minä rupesin useammin kutsumaan meille herra Feodor

Wichmann-Leuenfelsiä, joka jo oli käynyt näyttäytymässä; vaikka Betti

häneltä hyvin vähän viisastuu ja eno Fritz raakamaiseen tapaansa häntä

sanoo patentatuksi sepustusmestariksi. Kun Kaarlekaan ei sanonut

ehdottomasti luottavansa runoilijan uraan, niin olen minä yksin

tukemassa tätä ylös pyrkivää neronalkua. Mutta Leuenfels on etevä,

sen huomaa heti, kun vain kuulee, miten varmasti hän arvostelee muita

sepustelijoita. Hän sanoo olevansa liian hyvä pistämään nimeään

semmoisen lorun alle.

Tällä välin istumiset lähestyivät loppuansa. Merkillistä, miten se

kuva tuli yhä elävämmäksi, kunnes se viimein oli aivan luonnollinen.

Musta väri oli silmien alta kadonnut ja keltainen kaulasta, ja niiden

sijaan tullut aivan säännölliset varjot; värilliset pilkut näyttivät

aivan samanlaisilta kuin minun istuintuolini koruompelus, ja kädet,

joissa oli ollut paljo työtä, olivat ihan kuin minun omat käteni.

Minä perin hurmauduin katsellessani kullatuissa kehyksissä riippuvaa

valmista kuvaani ja ajatellessani Kaarlen ihastusta syntymäpäivänään!

"Onpa taide kuitenkin jalo", sanoin minä, "minusta minä vain kuvassa

näytän liian kauniilta, herra professori." -- "Te erehdytte", vastasi

hän, "muotokuvaajan tulee, paitsi kopioida luontoa, myöskin koettaa

antaa samannäköisyydelle miellyttävin muoto. Ihmisen näkö vaihtelee

mielialan mukaan tässä olen minä maalannut teidät semmoiseksi, kuin

näytätte, milloin oma tai toisten onni kirkastaa kasvonne." -- "Vaan

enköhän minä ole vähän nuorehkoksi sattunut tulemaan?" -- "Mamma, mitä

nyt puhutkaan", sanoi Betti, "tuollaiseksi, kuin kuvassa olet, tunnemme

me kaikki sinut, niin kauan kuin voimme sanoa: oma, rakas kunnon

äitimme. Toisen näköinen et ole koskaan ollut." -- "Jos sinä vain olet

tyytyväinen, en minä enää huoli vastustella; tiedäthän, ett'en minä ole

mikään hirviö. En minä turhamaisuudesta itseäni maaluuttanut, herra

professori, vaan kun lapset välttämättömästi tahtoivat." -- "Sitte on

teillä hyvin järjelliset lapset", sanoi hän.

Meille olivat istumiset olleet tosi huvituksena; senpätähden tuntuikin

niiden loppuminen ikävältä. Betti katsoi maalaamista minun istuessani

taikka soitti pianolla, mitä ulkoa muisti. Kun Bachmann viimeisen

kerran auttoi puvun muuttamisessa, sanoin minä lähettäväni noutamaan

leningin ja osoitin osaavani palkita kohteliaisuutta. Kuva jäi vielä

syntymäpäivään asti professorin atelieriin.

Vähän kuumeen väreitä tuntui ruumiissani, kun viimein se päivä

koitti, jona Kaarle oli hämmästyvä. Edellisenä päivänä iltapuoleen

oli professori itse ollut läsnä kuvaa ripustettaessa salin seinälle,

että se tulisi oikeaan paikkaan, hyvään valoon, eikä mihin hyvänsä

epäedulliseen komeroon. Minä suljin oven ja otin avaimen taskuuni.

Betti oli menehtyä odotuksesta, jopa laulelikin iloisia säveliä, jota

ei ollut pitkälleen tehnyt.

Aamusilla ylös noustua joimme kahvin leivoksien kanssa niinkuin

muinakin syntymäpäivinä ja annoimme miehelleni koko joukon hyödyllisiä

pikku kapineita, jotka häntä hyvin miellyttivät. Sitte minä avasin

salin oven. "Kaarle", huusin minä, "täällä on joku, joka tahtoisi

puhutella sinua." -- Vähän äreissään häiritsemisestä riensi hän saliin

ja me varpaisillamme hiljaa ja varovasti jäljestä. Siinä hän seisoi

kuvan katselemiseen vaipuneena, mutta kun Bettin kengät narisivat,

kuuli hän tulomme. "Vilhelmiina", sanoi hän liikutettuna, "hyvä,

kunnon vaimoni, etpä olisi voinut tehdä minulle suurempaa iloa", ja

veti minut syliinsä sekä suuteli otsalle ja huulille. Betti paukutti

riemusta käsiään: "Enkö sitä jo heti sanonut! Jospa vanhemmat vain

aina tekisivät lastensa viittauksen mukaan." -- Kaarle hymyili hänelle

ja kiersi toisen käsivartensa hänen ympäri. Tämä oli syntymäpäivä,

jommoista meillä ei vielä koskaan ennen ollut, niin onnellinen ja

liikuttava.

"Onko kuva sinusta hyvä, Kaarle?" kysyin minä, sillä tietysti minä

tahdoin kuulla hänen arvostelunsa, "onko se minun näköiseni?" --

"Sinä se olet ilmi elävänä", vastasi hän, "ja kuitenkin on siinä

vähän enempikin: kuvassa sinä olet aivan kuin silloin morsiamena ensi

rakkautemme aikoina. Joko huomaat?" -- "Siis liian nuoren näköinen?"

-- "Ei, vaan se herättää muistoja, ja kun sinua itseäsi nyt katson,

huomaan aivan samat piirteet sinun kasvoissasi. Taiteilija on vain

osannut tehdä ne selvemmiksi, kuin me tavallisesti huomaamme." --

"Ethän enää ole pahoillasi äskeisestä päivälliskinasta? Minä olin

silloin ensimmäisen kerran istumassa..." -- Hän pani hellästi kätensä

suulleni. "Pianhan se myrsky meni ohitse, eikähän ukkonen ole vielä

koskaan iskenyt meidän taloomme, vaikka sinä monestikin olet ollut

ukkostuulella." -- "Kaarle, hankihan vain joskus paljo huuhdeltavaa,

niin kuka takaa..." -- "Vilhelmiina, pitääkö kuvan nyt pilkata sinua?

Katsopas, miten ystävällisesti ja miellyttävästi tuo maalattu rouva

Buchholz minulle hymyilee", -- Minä naurahdin ja sanoin: "Olenpa minä

tähän ripustanut itselleni oivallisen varoitustaulun." -- Ovikello soi.

-- "Lapset", sanoin minä, "tulee vieraita: Emmi ja tohtori Wrenzchen

arvattavasti."

Niin olikin. Vävy tahtoi toivottaa onnea ennen menoansa sairaskävelylle

ja jätti Emmin meille koko päiväksi. Kuva miellytti tohtoria

sanomattomasti. Hän kysyi minulta salaa, mitä se maksoi; minä rauhoitin

häntä sanoen, että hän vielä kerran saa ehkä periä sen. -- Iltasilla

oli meillä koko joukko vieraita, ja Kaarle, se kunnon mies, oli pitänyt

huolta Johannespuiston viinistä. Se oli hämmästys minulle, ja sentähden

vietettiin hauskuutta myöhään yöhön asti.

Ennen maata menoani hiivin vielä kynttilä kädessä kuvan luo ja vannoin:

"Minä olen tekevä, mitä voin, sen tässä lupaan, vaan yliluonnollista ei

kukaan voi vaatia minulta, ei mikään kuva koko maailmassa." -- Kaarle

oli tullut katsomaan, missä minä viivyin, ja sanoi minun näyttäneen

hyvin kummituksen kaltaiselta. Syvempiä tunteitani minä en voinut

hänelle ilmaista, siksi oli hän liian vallattomalla mielellä.

Uusi sukulaisuus.

Hehän tulevat asumaan aivan salaneuvosten kortteliin; etupuolella

on heillä kukkatarha, takana kasvihuone, tallit ja kuskin asunto,

ja puutarhurin pitää oleman pöydässä passarina, jota tointa varten

he hänelle ovat luvanneet palkan lisäksi kuusi paria valkoisia

pummulihansikkaita. Mutta pesettää täytyy hänen omilla varoillaan,

koska hän siten pitää niitä säästäväisemmin. Huonekalut ovat he

ottaneet eräältä köyhtyneeltä paroonilta; ne ovat jo aitassa tallella.

Heti kun käsityöläiset joutuvat pois talosta, pidetään häät, ja

matkalta, Pariisista tai Wienistä, palattuaan asettuu nuori pari

koruhuoneihin. Kaikki posliinit ovat sinikirjaiset, ja pesulaitokset

kyökissä valkoisesta marmorista ja kullatut. Eipä ruhtinaallakaan voisi

olla komeampaa.

Sen kaiken kertoi Augusta Weigelt, kun taas pitkän ajan perästä kerran

tuli meillä käymään. Vaikeahan hänen on päästä liikkeelle siitä

asti, kun heille taas on tullut lisäksi pienokainen. Poika vaurastuu

vaurastumistaan eikä toinenkaan, joka on tyttö, näytä huonoimmalta;

se selvisi hyvästi panorokosta, vaikka en minä olisi niin nuorena

vielä rokottanut. Vaan Augusta arveli, että kerranhan se kuitenkin oli

saatava tehdyksi, jos mieli hankkia lapselle täydelliset paperit.