Jälkiruoan kanssa tuli sisään punssimalj_Buchholzin perhe: Kuvailuja Berliinin elämästä

Teofilus huvittamaan meitä kaikenlaisilla tempuilla. Hän söi tulta

itseään polttamatta ja nieleksi veitsiä ja kahveleja. "Tuohan on

melkein ihmettä kuin ennen Mooseksen ja Aaronin aikaan!" sanoi pastori

leikillisesti.

"Tarkoitatteko huutokauppa-komisarjus Aaronia?" kysyi Bergfeldtin

rouva, "hän on oikein kelpo mies eikä minun tietääkseni koskaan syö

tulta!" -- Kaikki jäivät vaiti tuommoisesta viisaudesta.

Pikku Krause oli mennyt herrojen luo lähempää katselemaan sukkeloita

temppuja ja huusi yht'äkkiä: "Ähäh, eipä hän ole syönytkään veistä, se

on hänen polvillansa, kuuletteko?"

Herra Krause käski Edvardin olemaan vaiti. Jotkut herrat kävelivät

sikarejansa poltellen, ja minä menin tohtorin viereen. "No, hyvä

tohtori", kysyin minä, "mitä piditte kastepuheesta?"

"Paljon se minulle antoi ajattelemista", vastasi hän. "Hyvä rouva

Buchholz, minä rakastan personallista vapautta olematta siltä juuri

synnin tiellä, ja tarkasti minä ajattelen, ennenkuin antaudun

parhaimmankaan anopin valtaan. Taivas tietköön, kuka vanhaa pastoria

on auttanut puheen teossa, mutta minua se suinkaan ei ihastuttanut

koti-ikeesen! Enkä minä myöskään voi uskoa teidän huolivan

turmeltuneesta vävystä."

Nyt minä sen tiesin. Siinä oli rukkaset, oikeinpa jättiläisrukkaset.

Miksikä ei vanha herra paremmin tuntenut tohtoria? Olisihan hänen toki

pitänyt käsittää, että arkoja asioita on käsiteltävä hellävaraan.

Minä yritin asiasta vielä enemmän puhumaan, sillä puhumallahan ne asiat

useimmin selviävät, vaan silloin huusi Krausen rouva: "Missä on Edvard?

Missä hän on?" Vierashuoneessa ei suinkaan, sillä hänen paikkansa oli

tyhjänä. Ei häntä näkynyt viereisessäkään huoneessa eikä myöskään

kyökissä. -- "Hyvänen aika, missä on Edvard?" Herra Krause etsi joka

paikasta, mutta poikaa ei löytynyt. Viereisessä huoneessa oli ikkuna

auki tupakansavulle ja kuumuudelle. Olikohan hän pudonnut alas? Herra

Krause katsahti ikkunasta. Jalkakadulla oli jotakin mustannäköistä.

"Oma lapseni!" huusi Krausen rouva, "se on kadulla mäsänä!" ja rouva

pyörtyi. Herra Krause ja muutamia muita herroja juoksi katsomaan; me

koetimme sill'aikaa virkistää rouvaa. Olipa onni, että meillä oli

tohtori seurassa, sillä pastori oli jo etikkapullon sijasta siepannut

öljypullon hieroakseen rouvan otsakulmia. -- Hän ei vielä liikkunut

herrain palatessa. "Se oli vain ikkunatyyny", sanoi herra Krause, "eikä

meidän lapsemme; heräähän toki, Adelheid!" Rouva selvisi. "Missä on

Edvard?" nyyhki hän. "Voi, te vain tahdotte salata minulta hirmuisen

onnettomuuden. Sanokaa totuus, epätietoisuus minut ihan tappaa!"

Me emme suinkaan tienneet, mitä siihen olisi ollut sanottava. Äkisti

Bergfeldtin rouva, joka oli tähän asti istua töllöttänyt sohvalla,

älähti ja hyppäsi kohoksi lattiasta: "Jokin minua pisti!" Ja totta se

olikin. Edvard vekkuli oli ryöminyt sohvan alle, löytänyt sieltä vanhan

parsinneulan ja sillä pistänyt Bergfeldtin rouvaa pohkeesen.

Rouva oli ihan vimmoissansa ja aikoi heti paikalla katsoa, oliko neula

pahastikin sattunut. Ainoastaan töintuskin sain minä hänet hillityksi

ja viedyksi viereiseen huoneesen, jossa tuli selville, että tuskin

pisaraakaan verta oli vuotanut; ainoastaan pieni punainen pilkku oli

sukassa.

Krauset olivat kuin hullut pojan löytymisestä. Rouva suuteli ja hyväili

lasta, että inhotti moista katsella.

"Menkääpäs nyt hänen kanssansa edes tuonne kyökkikammariin", sanoin

minä, "se on pihan puolella, niin ett'ei kukaan kuule, kun hän saa

ansaitun selkäsaunansa."

"Mitä sanotte?" ärjäsi Krausen rouva. "Lyödäkö tätä suloista enkeliä?

Te ette ole ihmisyyden ystävä!"

"Herra minua varjelkoon semmoisesta ihmisyydestä", vastasin minä.

"Minä teille sanon, että jos edelleenkin tuolla lailla lellittelette

poikaanne, niin hän viimein joutuu koppivankilaan!" -- "Rouva Buchholz,

säästäkää äitin tunteita!" sanoi herra Krause. -- "Teidän pitäisi vain

riittävästi voidella hänen selkäänsä vitsapalsamilla", vastasin minä.

-- "Älkää tuomitko, ett'ei teitä tuomittaisi!" saarnasi herra Krause.

"Adelheid, tule pois, emme me huoli tuommoista kuunnella!"

Krauset läksivät, ja kun rouva oli hyvin kiihtynyt, pyysi herra Krause

tohtoria lähtemään heille mukaan. -- Ja tohtori läksi! Hän saattoi

todellakin lähteä!

Me vielä viivyimme vähän aikaa, mutta eipä enää ruvennut olemaan mitään

iloa. Punssimalja oli vasta tuskin puolillaankaan, kun mekin läksimme.

Miten hyvin sillä jäännöksellä vielä olisi saattanut pitää kihlajaisia!

Emmi oli hyvin pahoillaan. Luulenpa, että hän todella rakastaa

tohtoria. Lapsi parka! Ihanhan tuo kohtalotar näyttää vainoavan häntä!

Huvimatka.

Minä en ollut vielä ajanut kaupungin-rautatiellä, eivätkä lapsetkaan;

sentähden minä sanoin Kaarlelle, että tokkopa olisi mitään hauskempaa

kuin huvimatka ensimäisenä helluntaipäivänä siihen tapaan, että

saisimme ajaa jonkun matkaa rautatiellä. Se olisi huokein matkustustapa

sekä samalla opettavainen ja miellyttävä, varsinkin kun väentungos ja

hälinä alkavat vasta toisena helluntaipäivänä.

Sen ajatuksen hyväksyi Kaarlekin. Minä lähetin Bettin Bergfeldtiin

kysymään, tahtoivatko he tulla mukaan, mutta palattuaan kertoi Betti

saaneensa vain puolinaisia vastauksia ja näytti itsekin niin itkua

tekevältä, että minä heti aavistin jotakin, vaikk'en vielä tiennyt,

mitä. Perästäpähän tuo kuului.

"Miksi eivät Bergfeldtit antaneet suoraa vastausta?" kysyin minä.

-- "He sanoivat kaupungin rautatietä liian halventavaksi ja

sopimattomaksi." -- "Vaikka _mekin_ sillä matkustamme", sanoin minä

terävästi ja kysyin sitte edelleen: "Tuleeko sinun Emilisi meidän

kanssamme?" -- Betti oli vaiti. -- "Vai menetkö sinä Bergfeldtien

kanssa?" -- Ei vastausta.

"Eihän toki sulhasen sovi semmoisena päivänä jättää morsiatansa yksin",

virkoin minä. -- "En minä ole Emiliä puhutellut!" vastasi Betti. --

"Mene sitte huomeisaamuna varhain kysymään häneltä." -- "Ehkä!" vastasi

hän. -- "Mitä tämä merkitsee? Oletteko suuttuneet toisiinne?" --

"Emme", vastasi Betti ihan hiljaa. -- "No, mitä se sitte on? Sano jo

kerrassaan, lapsi!" -- "Ei mitään", kuiskasi hän ja purskahti itkemään

ja oli ihan pyörtyä siihen paikkaan.

Minä tein kaikki, mitä semmoisissa tapauksissa on tehtävä, toin

hajuvettä, aukasin liivit, jotka olivat hänelle vähän ahtaanlaiset,

hän kun oli lihonut melkoisesti, ja puuhasin kaikin tavoin, kunnes hän

viimein selvisi. -- "Mitä sinulle nyt oikeastaan on tapahtunut?" kysyin

minä. "Tottahan äitillesi voit kaikki ilmaista?" -- "Ei, ei; en minä

voi!" vaikeroi hän. "Älkää kyselkö, se on liian kauheaa!"

Mielessäni alkoi pyöriä kaikenlaisia hirveitä aavistuksia, vaan minä

hymyilin, vaikka sydämmeni oli pakahtua.

"Parasta on, että kohta pidetään häät", sanoin minä; "eikö niin, ensi

syksynä pidetään kunnon häät?"

En elämässäni unhota Bettin katsetta, jonka silloin näin. Hänellähän on

oikeat gasellinsilmät, mutta niillä hän nyt katsahti minuun, kuin olisi

ollut kuolettavasti haavoitettu; niin tuskalliselta ja toivottomalta

hän näytti. Minusta oli se kuin puukon pistos kohti sydämmeen. -- "Ei

koskaan häitä!" sanoi hän, "ei koskaan!" -- "Hä?" toruin minä. "Hänen

pitää ottaman sinut niin totta, kuin minä olen Vilhelmiina." -- "Mutta

minä en ota häntä", vastasi Betti. -- "Jopa tämä tulee yhä paremmaksi.

Ja miksi et huoli hänestä?" -- "Minä vihaan häntä ja inhoan; voi

häntä..." Ja Betti oli saada suonenvedonkouristuksia, niin että minun

piti saattaa hänet vuoteesen. Mitä oikeastaan oli tapahtunut, en

minä saanut selville hänen suustansa, sillä hän on luonnostaan vähän

itsepäinen eikä sano, mitä kerran ei tahdo sanoa. Nyt hän oli vaiti,

vaikka kuinka olisin kysellyt, niin ett'en minä entisestäni vähääkään

viisastunut.

Kaarlelle minä en puhunut huolistani; ajattelin, että kylläpähän

sitte ehtii kuulla kaikki, kun minä ensin asiat tarkoilleen tiedän.

Sitä innokkaammin puuhasin minä huvimatkaa, varsinkin kun Betti

seuraavana aamuna näytti olevan ihan tavallisella mielellään. Suupielet

olivat vain vähän riipuksissa ja silmäin alukset hyvin siniset ja

mustanpuhuvat.

Me naiset olimme tietysti pukeutuneet yksinkertaisesti, vaan kuitenkin

sievästi. Emmi oli oikein viehättävä uudessa kretoni-leningissään,

niin ett'ei suinkaan olisi minulle ollut vastenmielistä, jos tohtori

Wrenzchen olisi sattumalta hänet nähnyt. Betti oli samanlaisessa

puvussa kuin Emmikin, ja minulla oli yllä siniharmaa, punakukkainen

leninki, joka nyt on muodissa. Kaarle oli siisti kuten ainakin.

Me olimme sopineet, että ensin syömme päivällisen rauhassa kotona ja

sitte vasta iltapäivällä lähdemme huvimatkalle, sillä koko päivän

kuljeksiminen uusissa vaatteissa on minusta ilmeistä tuhlausta;

niinpä me noin kello kolmen aikaan nousimme Aleksanderintorin

laidassa asemalla jotenkin tyhjään rautatien vaunuun ja läksimme ajaa

suhistamaan.

"Näetkös, Kaarle", sanoin minä, "ensimäisenä juhlapäivänä on kyllä

tilaa; parempaa matkustusta ei halutakaan." -- Ennenkuin Kaarle ehti

vastata, pysähdyttiin jo "Börssin" asemalle. -- "Jotka tahtovat nauttia

lepopäivää, lähtevät jo aikaisin liikkeelle;" vastasi Kaarle, "kyllä

siellä ulkona jo on puoli Berliiniä."

Minä olin juuri sanoa vastaan päin, kun pysähdyttiin jo toisen kerran

Fredrikinkadun asemalle. Sitte ajettiin ulos Berliinistä Eläintarhan

ohitse Charlottenburgin asemalle, josta me astuimme viadukti-radan

alatse ja tasankoa myöten Halenjärven rannalle.

"Katsokaas, tytöt, miten kauniit niityt ovat", sanoin minä ja aioin

poimia muutamia halpa-arvoisia kukkia, niinkuin tavallisesti tehdään

tämmöisillä huvimatkoilla maalla, vaan kohtapa älysin, että luonto

näin lähellä kaupunkia ei säily väärentämättä, kun näet ihmiset

kaikkialla jättävät merkkejä vierailustaan: joku voileivän käärepaperi

tai munankuori riistää koko taululta viattoman vivahduksen. Onpa liian

paljo huonosti kasvatettuja ihmisiä, varsinkin ulkona luonnon helmassa.

Me pyrimme nyt Halenjärven ravintolan seuduille. Siellähän onkin niin

kaunista kesällä, ja lisäksi me vielä tunsimme sikäläisen isännän,

joka jo talvella oli sanonut, että milloin me hänen taloonsa tulemme

huvimatkoillamme, hän meille toimittaa parasta parsaheinää. Kuten

sittemmin saimme kuulla, oli hän luvannut samaa monelle muullekin

tutullensa, mutta paksua parsaahan on kylliksi maailmassa, ja se on

suuri onni sekä ravintolan-isännille että vieraille.

Paljopa oli väkeä huvitteleimassa, mutta me löysimme sievän pikku

pöydän, josta oli kaunis katsella järvelle, jonka pinnalla veneitä

vilisi. Tuon tuostakin kiiti rautahepo vaunujonoineen etempänä kauniin

seudun läpi, ja näyttämön esipuolta, kuten runoilijat sanovat,

vilkastuttivat passarit valkoliinoineen ja juhlapukuiset ihmisjoukot.

Me tilasimme heti parsaa edeltäkäsin, joimme virkistykseksemme

lasin "ehta"-olutta ja kävelimme sitte puistossa. Oli se todellakin

oikein viehättävää, ja meidän valitut pukumme herättivät riittävästi

huomiota. Kävimme keilaradallakin ja tapasimme siellä iloksemme hyviä

tuttuja, herra Kleinesin, herra Teofiluksen, erään hampurilaisen

tohtorin, joka meille esitettiin ja huomattiin hyvin sivistyneeksi

mieheksi, sekä vielä muutamia muita. Ja kukapa istui meidän tullessamme

muistiinpano-pöydän luona, ell'ei juuri tohtori Wrenzchen! Minä

tervehdin häntä sydämmellisesti, mutta hän ei tullut luo, vaan kumarsi

vain päätänsä tuskallisesti hymyillen. Kaikki muut olivat kohteliaat ja

kättelivät meitä, mutta hän pysyi paikoillaan kuin kiinninaulattuna,

ja se minusta ei näyttänyt lainkaan hyvältä. Sitte he pyysivät minun

Kaarleanikin keilanheittoon, mutta hän ei suostunut, koskapahan jo

oli juuri paraiksi heittäjiä, jolloin tohtori tahtoi mielellään

antaa vuoronsa hänelle. "Ah", sanoin minä, "jos te ette kuitenkaan

heitä keilaa, niin tulkaa vähän soutelemaan meidän kanssamme; tehän

purjehditte mielellänne." Tohtori tuli ihan neuvottomaksi ja koetteli

kaikin tavoin kierrellä, ja hänen kumppaninsa, varsinkin eräs herra

King, nauroivat pilkallisesti, niin ett'ei minulle viimein jäänyt muuta

keinoa kuin tarttua Kaarleeni ja vetää hänet pois, vaikka hänellä

näyttikin olevan halua peliin.

"Näethän, ett'ei meitä tuonne huolita", sanoin minä, suutuksissani.

"Tohtori ei huoli yksinkertaisimmistakaan säädyllisyyssäännöistä,

ei edes nouse seisomaankaan, vaikka on syönyt meillä kunnollista

vasikkapaistia; ja olihan herra Kleines nauruun pakahtua, kun minä

ivallani pyysin tohtoria kanssamme soutelemaan. Nykyiset nuorukaiset

ovat todellakin oikeita moukkia."

Lyhyesti sanoen: minä olin kovin suuttunut. -- "Murise vain

ajoissa, Miina, muuten tulet perästäpäin kipeäksi", sanoi minun

Kaarle-enkeliseni. Ah, missäpä onkaan niin hellätunteista miestä kuin

minun Kaarleni? Minä otin juuri sanomassa vielä muutamia muistutuksia,

jotka eivät suinkaan olisi sokurilta maistuneet, kun sana äkisti

tarttui kurkkuuni kuin liian kuuma peruna. Silloin juuri puiston

portille pysähtyivät komeat vaunut, ja niissä istui Bergfeldtin rouva!

Hän istui sinisessä silkkipuvussa huolettomasti tyynyihin nojaten kuin

kypsä Katriinan-luumu, ja hänen vieressänsä vanhahko, laiha nainen.

Etu-istuimella oli herra Bergfeldt ja nuori tyttö, joka pitkästä

nenästä päättäen oli kaiketi sen laihan tytär. Emil istui kuskin

sivulla ja katseli niin rohkeasti eteensä, kuin olisi juuri saanut

suurimman voiton raha-arpajaisista.

"Nuo ajavat vaunuilla ja me kaupungin-rautatien kolmannessa luokassa",

sanoin minä, mutta en ehtinyt etemmäksi, sillä Betti oli äkisti

vaalennut kalman kalpeaksi -- "Betti... hyvä lapsi!" huusin minä. "Mikä

sinulle tuli? Kaarle, nouda tohtori! Vedä hänet vaikka niskasta pitäin

keilaradalta, näethän, että häntä tässä tarvitaan!" -- Kaarle juoksi

pois. -- "Betti, ihanhan sinä peljästytät minua; mikä sinulle tuli,

hyvä lapsi? Annanhan minä kaikki anteeksi." -- "Ei siitä enää vaaraa

ole", sanoi Betti. "Nyt minä tiedän kylliksi. Ole huoletta, hyvä äiti.

Näethän, että minä jo olen ihan iloinen." -- "Me lähdemme kotiin",

sanoin minä. -- "Ei, me jäämme tänne", sanoi hän jyrkästi. "Hänen ei

pidä saaman laverrella, että minä olisin hetkistäkään häntä surrut." --

"Kenenkä?" -- "Hänen, jota minä nyt vihaan... Emilin!"

Kaarle palasi, mutta ilman tohtoria. "Hän tulee, kun ilta vähän

hämärtyy", sanoi hän. -- "Ei hänen huoli itseään vaivata meidän

tähtemme", vastasin minä äreästi. "Eikä häntä enää tarvitakaan. Ja

suoraan puhuakseni: Betti on purkanut kihlauksensa Emilin kanssa,

eikähän se meille ole suinkaan muuta kuin mieluista; ei se leivätön

perhe ole minua koskaan miellyttänyt. Meidän Bettimmekö tuollaiselle

tyhjäkouraiselle tulevaisuussihteerille! Se vielä puuttuisi! Huomenna

sinä kirjoitat herra Bergfeldtille, että kihlaus on purettu, taikka

paremmin kirjoitan minä itse rouvalle, niin että hänen korvansa kyllä

surisevat kuin sananlennätin-lanka."

"Ja mitä sinä siitä sanot, Betti?" kysyi Kaarle ottaen häntä kiinni

kädestä ja vetäen puoleensa. -- "Tulkoon Emil onnelliseksi sen nuoren

naisen kanssa, jota hän on nyt ruvennut hyväilemään, ja se nainen...

hänen kanssansa!" vastasi Betti.

"Toisenko tähden siis!" sanoin minä kiivaasti. "Tuonko laihan

roikaleen tähden, joka istui vaunuissa? Semmoisen mamselin, semmoisen

hongankolistajan tähden! Maltahan vain!"

Enpä juuri voi sanoa, että minun mielialaani olisi tällä hetkellä

käynyt kehua lempeäksi, mutta olinpa kuitenkin vähän iloinen, kun

kerrankin tiesin, minkätähden Betti oli viime aikoina huolehtinut, ja

toiseksi senkin tähden, että nyt meidän ja Bergfeldtien väli oli ihan

rikkautunut. -- Me viivyimme vielä parsaamme odotellen; sittemmin tuli

myöskin luoksemme herra Kleines ja suuresti ilostutti kertomuksillaan

lapsia, mutta aikaisemmin me kuitenkin läksimme, kuin aikomuksemme

alussa oli. Jos parsaa syö harmistuneella mielellä, painaa se vatsassa

raskaana kuin lyijy, vaikka muuten kuinka herkullista olisi.

Kotiin päästyämme löysi Kaarle pitkän, nelisivuisen kirjeen, jossa

herra Bergfeldt kolmella sivulla lateli vain kaikenlaisia verukkeita

ja lopulla vasta oli sivumennen muistutus, että heidän poikansa

täytyi etsiä rikkaampaa morsianta, joka nyt onkin tarjona. Kihlaushan

Bettin kanssa muka olikin vain ajattelematon nuoruuden hullutus.

Arvattavastihan meidänkin Bettimme oli löytävä sopivamman sulhasen kuin

heidän Emilinsä. -- "Tuon on se rouva hänelle sanellut!" tiuskasin minä.

Miten kauan minä suutuksissani olin, en tarkoin tiedä, mutta

Bergfeldtien onneksi ei ketään koko siitä joukkokunnasta tullut

näkyviini, sillä jotakin onnettomuuden tapaista oli yksin ilmassakin.

Betti oli levollisin meistä kaikista. Hän kertoi vähitellen

huomanneensa muutosta Emilin käytöksessä ja samalla sen rouvan yhä

laverrelleen lakimiesten huonoista toimeentulon-toiveista ja rikkaista

naimisista, niin että hän jo ammoin oli tuntenut, että koko liitto

oli hajalla. Ja nyt kun hän sai varman tiedon, oli hän levollisempi

ja tyytyväisempi kuin koskaan ennen. -- Se hyvin rauhoitti ja asetti

minunkin mieltäni.

Jäätyämme kahden kesken Kaarlen kanssa puhelimme asiasta vakavammin.

Hänkin arveli purkamista varsin hyväksi.

"Jos olisi minun mieleni mukaan käynyt, eivät Betti ja Emil olisi

koskaan joutuneet kihloihin", sanoin minä, "sen saivat aikaan eno

Fritz ja sinun hellä sydämmesi." -- "Ja tuo tohtori", lisäsin minä,

"pysyköön minusta nähden myöskin, missä mielensä tekee. Semmoista

epäkohteliaisuutta ei ole minulle vielä koskaan osoitettu. Ei tule

tervehtimään, eikä edes sairaan lapsenkaan luo."

"Eihän hän voinut tulla, Vilhelmiina, ei, vaikka kuinka olisi tahtonut."

"Jos vain olisi tahtonut." -- "Hän ei todellakaan voinut." -- "Miksikä

ei?" -- "Häneltä olivat housut revenneet keilanheitossa. Muuten hän

lähetti sinulle ja tyttärille sydämmellisimmät terveisensä."

Minua ilahutti, että tohtorilla oli ollut pätevä syy pysyä poissa,

mutta miksikä hän pitää semmoista räätäliä, joka tekee liian ahdasta

työtä? Se kohta on saatava korjatuksi. -- Seuraavana päivänä hän

kuitenkin tuli meille sovitteluille, jonka käynnin minä asianmukaisesti

otin vastaan. Samalla minä ilmoitin hänelle hermostoni olevan

epäkunnossa. Hän neuvoi minua kävelemään, koska ei vielä pitänyt minua

läheskään niin sairaana, että olisin ansainnut lääkelipun.

Kävelemiseen minä ryhdyin, mutta keino ei liene ollut hyvin valittu,

sillä minua alkoi vaivata levottomuus, joka ei mistään ottanut

huoliakseen. Sekä valvoessa että nukkuessa vilisi näet lapsia silmieni

edessä, niin paljo pikku lapsia, ett'ei maksanut vaivaa ruvetakaan

niitä lukemaan. Siihen määräsi tohtori Marienbadin vettä, joka häntä

erinomaisesti aina auttoi. "Tohtori", kysyin minä, "näettekö tekin

sitte yöt päivät silmissänne pikku lapsia?" -- "En", sanoi hän --

"No sitte jättäkää minut rauhaan Marienbadin vesistänne!" -- Niinpä

hän uudestaan neuvoi minua ahkerasti kävelemään ja läksi seuraavan

sairaansa luo.

Hänen pois mentyään kysyin itsekseni: Mitä se tuo lääkitseminen

oikeastaan on? -- Paljo siinä ei ainakaan ole, sillä jos ei itse sano

lääkäreille kaikkea valmiiksi, niin eivät he myöskään tiedä mitään.

Olisihan tohtori Wrenzchenin toki pitänyt aavistaa, että nuo kävelyt ne

juuri olivat minulle tuottaneet kärsimykseni.

Sillä mihin hyvänsä menin, kaikkialla vain samaa vilinää: ulompana

maalla ja sisempänä kaupungissa, missä vain on vähänkin aukeampi

paikka, kaikkialla on joukottain riiteleviä ja parkuvia lapsia,

kaikenlaisia, kaikenkokoisia, kaikenikäisiä ja kaikenkarvaisia

sadoittain ja tuhansittain. Monia niistä tietysti kanneksitaan,

toisia on kaksittain ja kolmittain korivaunuissa, mutta enimmät ovat

jo ehtineet niin pitkälle, että kykenevät itse juoksemaan. Muutamat

kömpyröivät ja väännättelevät, horjuvat ja huojuvat kuin pikku veneet,

jotka on lastattu liian täyteen; muutamat lankeilevat ja nousevat

jälleen; siinä nauretaan ja huudetaan, itketään ja älistään, sysitään

ja satutetaan, syödään ja juodaan, tietämättä mitään koko tästä

maailmasta. -- Kun näkee koko tuon paljassäärisen seuran, makaavaiset,

jotka jo ovat väsyneet ilman vaikutuksesta, leikkiväiset, jotka

hiekkaläjissä pengostelevat ja kaiken muun unhottavat hullumaisessa

työn innossaan, juoksentelevaiset ja hyppiväiset, koko tuon viattoman

maanmyyrä-joukon, silloin voi mieli muuttua synkäksi ja tuntua,

ikäänkuin joku kysyisi: "Mitähän kaikista noistakin on tuleva?"

Pojista minä en huolehdi, ne oppivat asiansa, joutuvat sotamiehiksi

ja saavat katsoa itse, miten tulevat toimeen, sillä rahapohatoiksihan

ainoastaan ani harvat syntyvät. Mutta pikku tytöt... se on toista.

Ennen muinoin, kun minä olin nuori, emme me tienneet muuta kuin että me

olimme joutuvat miehelään kukin aikanansa, ja ainoastaan silloin, kun

joku huomasi, ett'ei hänen ollut siihen toivoon luottaminen, opetteli

hän kotiopettajattaren tointa tai jotakin muuta senlaatuista, ja jos

sekään ei auttanut, niin olihan toki aina sen verta sukulaisia ja

omaisia perheitä, ett'ei tarvinnut kovin surra leivästä kuolemaansa

asti. Tämmöisiä tätejä pidettiin taloissa ja olihan heistä hyötyäkin,

milloin sattui tapahtumaan perheen lisäys tai joku sairastui tai

emäntä kuoli tai mihin kaikkeen heitä voikaan käyttää. -- Mutta nyt

ei enää perusteta enempää perheitä, kuin juuri välttämättömästi on

tarpeen, sukulaisuus-yhteys höltyy höltymistään ja tätit saavat elää

itsekseen. Sentähden ne juuri nuoret tytöt nyt jo aikaisin opettelevat

opettajattariksi, juurikuin olisi itseselvää, että he jäävät miehelään

pääsemättä.

Ennen aikaan oli edes luostareja, joihin tytöt voivat mennä nunniksi,

kun heille ei ruvennut hyvin käymään maailmassa (vaikka se ei

olisi koskaan johtunut minulle mieleen); vaan nyt ne jo lapsina

harjoittelevat semmoisia mullistusasioita kuin opetusta, maalaamista,

puunpiirtämistä tai muuta semmoista. Musiikkihan on nyt tullut niin

halpahintaiseksi, ett'ei maksa vaivaa sitä yrittääkään, ja se, mitä

minä sillä alalla Emmistäni ko'in, saattoi tietysti vain vahvistaa

musiikillista vastenmielisyyttäni. Piano on tuommoinen kotieläin, joka

valkoisilla ja mustilla hampaillaan kuluttaa ylen paljon aikaa ja

lisäksi vielä ahmii rahaakin, tuottamatta niin mitään hyötyä.

Betti tahtoo nyt myöskin jotain oppia, opetustointa tai maalausta,

vaikk'ei oikein tiedä, mihin hänellä olisi enin taipumusta; hän tahtoo

tehdä niinkuin monet muut nuoret tytöt, jotka vain tekevät työtä ja yhä

työtä, voidakseen elää tai että heillä olisi millä elää.

"Betti", sanoin minä, "mitä sinä huolit ruveta maalailemaan tai

lapsia opettelemaan, onhan sinulle kylliksi tekemistä meidän

taloudessammekin?" -- Siihen hän vain halveksivasti sanoi: "Vai

taloudessa?" ja nyrpisti nenäänsä, niin että minä heti vaikenin,

sillä semmoisissa tapauksissa ei puheista ole apua. Pilkallisuus,

nenän nyrpistys ja ylös pyrkiminen ovat huonot keinot; miksi ei olla

tyytyväiset siihen, mitä kelläkin on?

Tyytyväisyys on niin ihana keksintö, että on perin vaikea käsittää

ihmisiä, jotka eivät siitä pidä vähääkään lukua, vaan väsymättä ajavat

onnea takaa. Mutta onni on ihan kuin olut, se näyttää monesti ihmeen

kauniilta, vaan kun sitä saa maistetuksi, onkin se hapanta, ja kun

se näyttää pelkästä voimasta kuohuvan yli reunojen, on se huonosti

kaadettua ja paljasta vaahtoa.

Kukapa tietää, mitä kohtalo kaataa maljaan tuolle leikittelevälle

lapsijoukolle, kun heidän kerran täytyy lähteä maailmaan toimeentulon

taisteluun, joksi nyt elämää sanotaan ja joka on muodissa myöskin

tytöillä? Kun näen paljon lapsia, silloin ajattelen aina omia

tyttöjäni: tuntuu niin oudolta, että olen kiljahtaa tuskasta. Jos ei

olisi Herraa Jumalaa taivaassa... niin olisipa todella kurjaa täällä

maan päällä.

Kesällä.

Eipä ole mikään konsti tuo "olla olevinansa" ja lähteä huokealla

ylimääräisellä junalla johonkin, voidakseen sitte kertoa käyneensä

Sveitsissä tai missä hyvänsä; mutta jäädä siivosti Berliinin lähelle,

niin että vaimo ja lapset voivat iloita raittiista ilmasta ja mieskin

sunnuntaina pääsee nauttimaan huvia, se ei minusta ole mikään helppo

tehtävä. Silloin täytyy hyljätä ylpeys kokonaan ja pukea yllensä hyveen

jokapäiväinen puku.

Niinpä me päätimme siirtyä Tegeliin sekä asunnon ja seudun, jotka meitä

hyvin miellyttivät, että myöskin Kaarleni tähden.

Mieheni liike tuo on suojelustullienkin aikana menestynyt hyvin, niin

että hän, jos sitä tullia ei olisi, voisi kohta astua kenen rinnalle

hyvänsä, ja sentähden hän ei viikon varrella joudakaan olemaan pois

töistänsä. Pitäisikö hänen nyt sitte olemaan ihan poissa minun ja

lasten seurasta? Eipä toki; hänen pitää näkemän niiden kiitolliset

kasvot, joiden hyväksi hän työskentelee, ainakin joka seitsemäs päivä.

Ja semmoisiin tarkoituksiin on Tegel sangen sopiva.

Lähellä Tegel-kylää on lisäksi vielä Tegel-hovi puistoineen, ja

siinä puistossa on Aleksander von Humboldtin hauta, sen erinomaisen

oppineen miehen, joka on keksinyt nuo maapallotkin, joita nyt pidetään

mieluisimpina huoneenkoristuksina, vaikk'ei niiden siniväri aina

oikein sovellu huonekaluihin. -- Kun semmoinen historiallinen pohja

on lähellä, niin tuntee kävelyillään neron hengen hallitusta ja on

onnellinen tiedosta, että itsekin on sivistyneiden luvussa.

Emmi jäi kaupunkiin isän luo pitämään huolta hänen taloudestaan; minä

ja Betti olemme täällä kesää nauttimassa. Täytyi saada Betti temmatuksi

pois entisistä oloista, jotka hänelle kaikkialla muistuttivat uskotonta

Emiliä. Lapsi parka oli tullut niin hiljaiseksi ja äänettömäksi, että

minun kirveli sydäntäni, kun häntä salaa tarkastelin, eikä hänelle

tohtinut sanoa mitään, sillä kohta kuului tylyjä vastauksia ja ovien

pauketta. Sen kaiken toivoin minä Tegelissä muuttuvan.

Asuntomme on täällä varsin viehättävä. Samat suuret lehmukset

ja jalavat, jotka varjostavat pikku kirkon kattoa, pidättävät

myöskin auringonsäteitä pääsemästä meidän etuhuoneemme ikkunoihin,

ja jos istumme oven edessä ulkona, on edessämme vanha kirkkomaa

hautakivineen, risteineen ja kukoistavine pensaineen. Se näkö on tosin

vakavanlaatuinen, vaan kellä on taivaassa puhdas tilikirja, häntä se

vain virkistää ja virvoittaa. Krausen rouvan en luulisi sitä jaksavan

kestää. Mutta jättäkäämme hirmuiset tapaukset tuonnemmaksi.

Takapuolella on kaksi pikku huonetta, joista näkee puutarhaan,

sekä kyökki. Talon toinen puoli on ihan samaan tapaan rakennettu,

ja siinä asuu isäntäväki, jotka ovat liian alhaisella asteella

seurustelemaan meidän kanssamme, koska heillä, vaikka olivat syntyneet

ja kasvaneet Tegelissä, ei ollut aavistustakaan Humboldtista eikä hänen

merkityksestään.

Yleensä me olimme päättäneet olla liiaksi tutustumatta sen seudun

asujamiin, ja siinä teimmekin hyvin, sillä mitäpä ne osaavat muuta kuin

ymmärtää ihmisiä väärin. Kostaakseen sanovat ne meitä kummituksiksi. Ja

se asia on näin.

Tegelissä on näette hirmuisen paljo itikoita, joita järvi kasvattaa.

Kun minä ja Betti ensi kerran läksimme kävelemään rannalle, niin

kylläpä olimme kauniin näköiset sieltä palatessamme. Minulle olivat

nuo ihmiskunnan vitsaukset etenkin kaulaan pakkautuneet, niin että

se näytti kokonaan ihan kuin rumalta paisumalta, ja vaikka minun

ei käykään kieltäminen, että kaulani on vähän lihavahko, niin

aina se kuitenkin on Kaarlestani ollut varsin kaunis, eikä minun

tarvitse antaa itseltäni turmella sitä koristusta. Seuraavan kerran

kävelemään lähtiessämme hieroimme siis itseämme laakeriöljyllä, jota

sanotaan hyväksi suojeluskeinoksi itikoita vastaan, mutta se pahus

haisee niin ilkeältä, että siten koko palsamisen luonnon nautinta

turmeltuu. Sentähden minä kirjoitin Emmille, pyytäen häntä tuomaan

meidän molempain musliiniset tanssiaisharsomme, ja niistä me teimme

itsellemme egyptiläiset hunnut, jotka suojelevat yläpuolen ruumista

ja kädet. Istuessamme metsän reunassa ja ahmiessamme luonnon suloutta

koristelemme hunnut metsänkukkasilla ja päivänvarjot suurilla lehdillä.

Sitä runollista toimiskelua pitävät tegeliläiset sulana hulluutena, ja

valkoisten harsojemme tähden sanovat he meitä kummituksiksi. Heidän

kiusaksensa astuskelemme me niissä puvuissamme, päivänvarjot lehdillä

koristettuna, läpi kylän, näyttääksemme, että me olemme paljon ylempänä

moisia naurettavia etuluuloja.

Niinpä minä ja Betti olimme ihan yksiksemme. Ja oikein se olisikin

ollut hauskaa, jos vain Betti olisi jättänyt umpimielisyytensä vähän

vähemmäksi. Vaan nyt oli hetkiä, joina hän ei puhunut sanaakaan eikä

vastannut mihinkään kysymykseen muuta kuin: "Mamma, tiedäthän sinä

kaikki paremmin; mitä sinulle on apua minun viisaudestani?" jos minä

milloin häntä yritin kiusaamaan.

Äskettäin hän toi pienen valkoisen kaniinin, jonka oli ostanut

muutamalla pennillä kylän pojilta, jotka sitä olivat rääkänneet ja

kiusanneet. "No, mitä sinä tuolla hirveällä elukalla teet?" kysyin

niinä. -- "Minä tahdon jonkun olennon, jota voin rakastaa", vastasi

hän. -- "Etkö sinä sitte minua rakasta, Betti?" -- "Tietysti, en minä

sitä niin tarkoittanut, vaan kaniini tuottaa vähän hauskuutta. Se on

niin sievä, ja miten kirkkaat, punaiset silmät sillä on!" -- Vaan

mihinkä se elukka nyt oli pantava? Piirongin alalaatikko oli tyhjä,

ja siihen me sen siis päästimme; minun oli tyytyminen siihen, koska

Betti todellakin iloitsi pikku elukasta. Kävellessä oli se meillä aina

mukana. Mutta laatikko ja koko huone haisivat tallilta, vaikka me

kuinka olisimme tuulettaneet.

Elämämme järjestyi hyvin pian säännölliseksi. Aamusilla me ensin

uimme järvessä ja Betti kohta oppi aika mestariksi. Uimasta palattua

syötiin aamiaista, ja Betti hoiteli sill'aikaa kaniinia, kun minä

siistin huonetta. Sitte tuli matami tekemään karkeammat työt; minä

keitin päivällisemme. Sen jälkeen nukahdimme pari silmän täyttä ja

varustauduimme sitte kävelylle.

Luonnollisesti olimme varustaneet mukaan myöskin lukemista; eno

Fritzin täytyi maalle lähtiessämme hankkia meille Humboldtin

"Kosmos." Tuodessaan sen sanoi hän: "Kyllä se sinulle on liian

korkea, Vilhelmiina." Mutta saipa hän kuulla vastauksenkin. "Paha

kyllä", sanoin minä, "olen useinkin huomannut sinun pitävän naisten

kykyä ja luonnonlahjoja liian vähäisinä, sentähden että itse olet

vapaa-aattelija; mutta se ei vielä läheskään todista, ett'en minä

ymmärrä, mitä sinä et jaksa käsittää."

Siihen hän vain pilkallisesti hymyili ja sanoi: "Onnea, onnea Kosmoksen

lukemiseen. Lähetähän se vain kohta takaisin, ett'ei se jää liian

kauaksi pois lainakirjastosta."

Niinpä minun oli velvollisuus lukea se Kosmos. Me otimme kirjan ja

kaniinin, jonka olimme ristineet Mukiksi, kanssamme metsään, ja Betti

luki kovaan Mexikon vuorista ja mitä kivilajia mikin niistä on.

Ensi kerralla minä valitettavasti nukuin, kun oli niin kuuma ilma;

toisella kerralla oli meillä ollut päivälliseksi papuja, niin että me

molemmat väsyimme. Kolmannella kerralla luki Betti hyvin huonosti,

kun näet Mukki lakkaamatta hyppeli pois ja hänen sitä piti yhä kiinni

tavoitella. Vaan kuitenkin me Kosmoksen luemme talvella rauhassa, sillä

olisipa perin naurettavaa, jos ei ymmärtäisi painettua kirjaa. Se on

vain eno Fritzin oletusta.

Oli sitte pitkänlainen sadeaika, niin että elämä tuntui jotenkin

ikävältä, varsinkin kun Betti enimmäkseen oli nurjamielinen. Ilman

Mukkia olisimme tuskin jaksaneet sitä kestää. Betti ompeli sille

sinisen nutun, ja siinä puvussa hypiskellen se meitä nauratti ja

huvitti koko lailla.

Lauantai-iltoina tulivat myöskin Kaarle ja Emmi maalle, ja ne ajat

olivat oikeita juhlapäiviä. He toivat aina jotakin makeaa syötävää

kanssansa, ja jos päivä paistoi, läksimme metsikköön nauttimaan

kaupungista tuotuja herkkuja. Vaan miten lyhyeltä semmoiset

sunnuntaipäivät tuntuvat, on syrjäisen ihan mahdoton käsittää. Kun

Kaarle iltasilla astui hevosrautatien vaunuun, tuntui minusta, kuin

hän olisi juuri äsken tullut, ja kun minä ja Betti sitte istuimme

oven edessä ja meidän edessämme tuossa oli kirkkomaa, tuntui minusta

välistä, kuin olisi kerran välttämättömästi tuleva aika, jolloin Kaarle

pitäisi minua sylissänsä ja minä lujasti, hyvin lujasti makaisin hänen

sydäntänsä vasten, ijäisesti eroamatta. Rakas, hyvä kunnon Kaarle!

Mutta eipä meidän pitänyt jäämän ilman seuraa; Krauset näet tulivat

myöskin Tegeliin. Minä tosin olin vähän riitautunut Krausen rouvan

kanssa pikku Edvardin tähden noissa Weigeltin ristiäisissä, mutta me

tulimme eräänä aamuna vastakkain kapealla rantatiellä, niin ett'en minä

voinut olla huomaamatta häntä. Hän tervehti hyvin kohteliaasti, ja

minäkin iloitsin, että nyt oli läsnä edes yksi, jonka kanssa saatoin

oikein puhella, jonka tähden minä häntä pyysin tulemaan iltapäivällä

meille.

Hän tulikin, mutta yksin. Edvard oli mennyt isänsä kanssa järvelle

perhosia ajelemaan.

Alussa ei puhelu ruvennut oikein sujumaan. Kahvi hänestä kuitenkin

oli varsin hyvää, sanasta kasvoi toinen, ja ilokseni sain minä kuulla

hänenkin luopuneen Bergfeldtien seurasta.

Hän sanoi sen perheen kanssa seurustelemisen olevan ihan mahdotonta.

Herra Bergfeldt kuuluu olevan taas korviaan myöten velkautunut ja Emil

on kihlannut rikkaan tytön vain sentähden, että selviäisivät siitä

pulastaan. Hän kuuluu nyt pitävän hyvin koreita ja komeita pukuja, vaan

morsianko ne maksaa, ei tarkkaan tiedetä, heidän välinsä ei ole oikein

tarkoin selvillä. Sen vain kaikki tietävät, ett'ei Bergfeldteillä ole

varaa hänen tuhlataksensa.

"Niin, niin", sanoin minä, "eipä heillä ole juuri ylpeilemistä."

"Sanokaamme, että he elävät köyhyyden kurjuudessa", arveli Krausen

rouva. "Minä olen jo monestikin huomannut, että heidän useimmista

kahvikupeistaan on korvat poissa, ja kun minä heillä viimeksi kävin,

oli hänellä teelusikoita, jotka tuskin lienevät edes uushopean

sukuakaan."

Onneksi oli Betti puutarhassa Mukkia syöttämässä, sillä muuten hän

olisi tullut pahoilleen, niinkuin aina kuullessaan vain Bergfeldt-nimeä

mainittavan. Mutta kyllä hänen pitää sopivassa tilaisuudessa vielä

saaman kuulla, mitä ihmiset tuosta perheestä ajattelevat.

Kello neljän aikaan oli herra Krause luvannut palata Edvardin kanssa,

ja me läksimme rantaan hänelle vastaan. Höyrylaiva oli juuri tullut,

ja paljo ihmisiä tuli siitä maalle, niin että oli melkoista vilinää

laivasillalla. Olipa siinä parit vaunutkin odottamassa. Herra Krause

ja Edvard olivat siellä perhosverkkoineen. Me tervehdimme toisiamme

ja puhelimme niitä näitä, kun äkisti kuului kimakka parahdus. Se oli

Krausen rouvan huuto. "Edvard!" sanoi hän sitte. Mutta Edvard seisoi

sangen levollisena sillalla veteen katsellen.

Mitä oli tapahtunut? Ihmisiä juoksi katsomaan. Pieni poika on pudonnut

veteen, sanottiin. Kalastajat työnsivät veneen, mutta ennenkuin he

ehtivät paikalle, hyppäsi joku sinne suinpäin ja sukelsi alas. Se oli

tuskallinen, hetki. "Tuossa hän jo on", iloittiin. -- "Onko hänellä

poikakin?" -- "Ei, hän sukeltaa uudestaan." -- Ja toistamiseen hävisi

veden alle se mies, joka oli uimaan hypännyt. Vaan jopa hän pian tuli

uudestaan näkyviin... ja hänellä oli poikakin, jonka hän antoi luoksi

kiirehtivään veneesen.

Rannalla seisoi nuori rouva; hän tahtoi hypätä jäljestä veteen,

sillä hänen poikansa se oli, joka nyt makasi veneessä. Väkisin

täytyi pidättää rouvaa. Kun vene ehti rantaan ja poika tuotiin

hänen luoksensa, niin huomattuaan hänet siinä edessänsä kalpeana ja

hengettömänä, vaipui hän pyörryksiin. Poika kannettiin uintihuoneesen.

Minusta tuntui luonnon koko kauneus kerrassaan kadonneen, kun kuolema

niin äkisti ja odottamatta tunkeutui päiväpaisteiseen maailmaan

kutsumaan nuorta elämän taimea kaukaiseen, suruiseen maahan.

Minä en enää huomannut sinistä järveä rantoineen enkä kirkasta

taivasta, minä näin ainoastaan uintihuoneen, jonka kätkössä hukkunut

poika oli, ja katsoin silmiäni räpäyttämättä suljetun oven eteen

kokoutunutta ihmisjoukkoa, juurikuin se olisi tiennyt, oliko yhtään

toivoa paenneen elämän takaisin saannista. Lapsen vanhemmat olivat

sisällä huoneessa. Vaunut seisoivat vähän matkan päässä ja kuski

hevosten vieressä katsoa tuijottaen pientä, veteen rakennettua

huonetta. Tokkohan poikanen oli enää koskaan ratsastava näillä

hevosilla tai milloinkaan tuleva sanomaan hänelle: "Juhana, nyt

lähdemme ajelemaan, ja minä tulen sinun viereesi istumaan, ja sitte

sinä annat minulle ohjakset."

Oli kuumanlaisen kesäpäivän iltapuoli ja kuitenkin tuntui minusta

ikäänkuin kylmää tuulenhenkeä tuontuostakin tulevan järveltä päin, niin

että minua värisytti. Ja miten hiljaista oli, vaikka ihmisiä oli paljo

liikkeellä!

Silloin kuiskasi minulle Betti: "Mamma, mamma, minä näin juuri äsken

hirmuisen tapauksen!"

"Mitä sinä näit?" kysyin minä hiljaa.

"Jos poika virkoaa, sanon minä", vastasi hän tuskin kuuluvasti. "Minä

ehkä näin väärin. Mutta täti Krause näki sen myöskin."

"Missä ovat Krauset?"

Me katselimme heitä ylt'ympäri. Vaan Krauset olivat hävinneet.

Minä aioin juuri kysellä Bettiltä enemmänkin, kun uintihuoneen ovi

aukesi. Ihmiset poistuivat portailta rannalle. -- "Elääkö hän?" --

"Elää!" -- Isä tuli ulos, kantaen poikaansa, joka oli kääritty saaliin

ja pehmoisiin vaatteihin. Äiti astui vähän horjuen jäljestä. Kaikki

nousivat vaunuihin; kuski vielä istuimeltaan katsahti taaksensa.

Silloin kirkastuivat hänen kasvonsa, ja pois vierivät vaunut ripeää

vauhtia.

Ihmiset hajosivat. Ainoastaan joukko nuoria miehiä jäi vielä seisomaan

niinkuin jotakuta odotellen. Odoteltu tuli uintihuoneesta ihan

läpimärkänä. Se oli se nuori mies, joka oli pojan pelastanut.

Toiset nuorukaiset riensivät hänelle vastaan ja näyttivät pysähtyvän

neuvottelemaan. Minä menin heidän luoksensa. "Hyvät herrat", sanoin

minä, "minun asuntoni on tässä lähellä. Antakaa minun pitää huolta

uljaasta ystävästänne, sillä märjissä vaatteissaan hänen ei sovi olla."

-- He koettelivat estellä, mutta huonostipa he minua tunsivat, minä en

taipunut.

He läksivät meidän kanssamme. Asuntonsa luona he erosivat, luvaten

palata illempana ja siihen asti odotella hovin ravintolassa. Yksi

heistä astui pojan pelastajan luo ja pani kätensä hänen olkapäälleen,

katsoi häntä hyvin ystävällisesti silmiin ja sanoi: "Voi hyvin,

Feliks!" He varmaankin olivat hyvät ystävät, ja se minua miellytti.

Kumppanit läksivät astumaan hoviin päin ja me menimme sisään.

Pelastaja sanoi: "Sallikaa minun esitellä itseni, nimeni on Feliks

Schmidt."

"Ja minä olen Buchholzin rouva. Tulkaa nyt tänne makuuhuoneesen. Tässä

on mieheni kotinuttu, tässä housut ja västi ja tässä yöpaita ja sukat.

Tohvelit ovat tuossa nurkassa. Muuttakaa vain kaikki vaatteet. --

Keitänkö kahvia vai juotteko mieluummin lasin totia?"

"Ei se toti nyt pahaa tekisi..."

"Kyllä saatte. Vaan nyt pian pois yltänne märjät vaatteet!"

Minä menin kyökkiin ja tein tarpeenmukaisen tulen. Vähän ajan päästä

aukesi makuuhuoneen ja kyökin välinen ovi, ja herra Feliks Schmidt

seisoi kynnyksellä.

"Minusta on teille liian paljo vaivaa", sanoi hän hämillään.

"Joutavia!" sanoin minä ja otin häntä käsivarresta. "Tulkaa nyt vain

tänne etuhuoneesen istumaan."

Siellä minä hänet sijoitin suureen nojatuoliin, ja siinä minä häntä

vasta lähemmin tarkastelin. Päältäpäin oli hän kuin minun Kaarleni,

eikä kuitenkaan ollut sama. Minun Kaarleni on tummapintainen, vaan

nuorukainen oli valkoverinen; Kaarlella on vahva poskiparta, vaan

nuorukaisella sievät, tummat viikset, jotka hänen muotoonsa hyvin

soveltuivat. Mutta sittekin ovat he hyvin toistensa näköiset,

sillä niin nuoruudesta kukoistava oli minun Kaarlenikin, kun ensin

tutustuimme enkä minä vielä tiennyt, miten suuresti olin kerran häntä

rakastava.

Tällä välin oli vesi ruvennut kiehumaan. Talon emäntä odotteli minua

kyökissä ja kysyi, eikö hän miten voisi auttaa minua. Nyt pahoitti

mieltäni, että olin tähän asti katsellut häntä halveksivasti, ja

melkein vähän häpesinkin häntä, vaan otin mielelläni vastaan hänen

apunsa.

Me kiersimme märjät vaatteet ja ripustimme ulos päiväpaisteesen

kuivamaan. Saappaat pistimme alassuin kahden seipään nenään. Ne olivat

olleet täynnä vettä, sillä lattiallakin oli suuri lammikko. Emäntä toi

rievun ja kuivasi sen pois.

Onneksi oli Kaarle kerran tuonut pullon hyvää konjakkia, niin että nyt

voin tehdä oivallista totia. Ja sen minä teinkin. Itsellemme keitin

kuppisen väkevää kahvia peljästyksen tähden, vaikka jo olimme kerran

juoneet iltapäivällä. Emäntäkin sai siitä osansa.

Sisällä istuivat herra Feliks Schmidt ja Betti, kun minä totia toin.

Ja he puhelivat sangen vilkkaasti. -- Minä sanoin herralle, että hän

tänään oli yhdeltä perheeltä poistanut suuren surun. Hän sanoi, että

sen olisivat muutkin tehneet hänen sijassansa. Hän oli nähnyt poijan

putoavan järveen, ja oli seisonut siinä lähimpänä.

Betti kysyi, näkikö hän, miten poika oli tullut putoamaan.

Herra Feliks Schmidt oli hetkisen vaiti ja sanoi sitte: "Oli siinä

toinenkin poika laivasillalla."

"Niin oli", vastasi Betti.

"Tunnetteko te sen pojan?"

"Varsin hyvin!" sanoin minä. "Hän on täydellinen veitikka."

"Minä en häntä jättäisi perään katsomatta", sanoi herra Schmidt.

"Minkä tähden?"

"Hänkin saattaisi kerran pudota järveen", vastasi herra Schmidt

lyhyesti.

"Eihän toki!" naurahdin minä. "Ei paha pala tulessakaan."

Herra Schmidtin ensi lasi oli jo tyhjänä ja minä menin tekemään toista.

Aurinko oli tällä välin siirtynyt, niin että minä sain emännän kanssa

siirtää myöskin märkiä vaatteita parempaan paikkaan. Mutta jopa ne

olivatkin melkein kuivat. Paidan ja mansetit saattoi jo kohta silittää,

niin että minä pistin raudat tuleen. -- Silloin tuli Betti sanomaan,

että herra Schmidtin sikarit olivat kaikki kastuneet ja että hän

kuitenkin mielellään nyt polttelisi.

"Mistä sinä sen tiedät?"

"Minä kysyin häneltä."

"Mitenkä se johtui sinulle mieleen?"

"Muistathan, ett'ei Emil voinut olla kymmentäkään minuuttia

polttamatta."

"Papan sikarit ovat vaatekaapin päällä. Viepä myöskin tämä toti sisään

ja nämä leivokset; hänellä kyllä lienee nälkäkin."

Minun olisi tehnyt mieli riemusta hyppiä. Ensi kerran Betti

pitkään aikaan lausui nyt tuon nimen, joka häntä aina pahoitti,

milloin sitä muut tulivat lausuneeksi. Nyt se oli hänelle tullut

välinpitämättömäksi. Viimeinkin!

Raudat olivat kuumat ja minä ryhdyin silittämiseen.

Eiväthän ne silitettävät puvun osat tietysti voineet nyt tulla yhtä

hyviksi kuin pesun jälkeen, mutta kävipä minun kuitenkin näyttää

siinä koko taitoani. Hyvää kangasta ne olivat ja hyvästi pidetyt.

Schmidt-herra oli toimellinen nuorukainen, sen kyllä tästä näki.

Valkoisen västinkin minä silitin; minun Kaarleni pitää aina kesällä

valkoisia västejä ja sanoo, ett'ei kukaan osaa niitä silittää niin

hyvin kuin minä. Nyt tuli Betti uudestaan ja toi herra Schmidtin

kellon, joka oli täynnä vettä eikä tahtonut ruveta käymään. --

"Alkaako aika tuntua hänestä pitkältä?" kysyin minä. -- "Ei", vastasi

Betti, "me vain puhuimme, miten nopeasti tunnit kuluvat, ja silloin

hän katsoi kelloaan." Minä ripustin kellon kuivamaan; se oli oikea

kallis kultakello eikä mikään joutava kellonavain niinkuin Bergfeldtin

Emilillä. Tuo Bergfeldtin juttu olikin vain paha erehdys.

Emännän olin minä lähettänyt teurastajaan, josta hän kohta toi

pihvipaistia ja rupesi sitte kuorimaan perunoita. Vaatteet kuivivat

vähitellen. Minä auttelin niitä, missä vain sopi, silitysraudalla. Minä

puuhasin melkein kuin omalle kelpo Kaarlelleni, jolle työskenteleminen

tietysti on suurin iloni. Sitte asettelin vaatteet sievästi vuoteelleni

ja panin viereen saappaat, jotka emäntä oli niin hyviksi kiillottanut,

kuin nyt saattoi.

"Kas niin, herra Schmidt", sanoin minä, "nyt on kaikki jälleen

kauneimmassa epäkunnossa; nyt saatte valepuvustanne luopua."

Hän kummasteli, mitenkä kaikki oli niin nopeasti saatu aikaan, mutta

mitäpä ne miehet ymmärtävät kuumista raudoista.

Betti ja minä katoimme pöydän etuhuoneessa. Me asetimme sijat

seitsemälle hengelle: herra Schmidtille ja hänen neljälle kumppanilleen

sekä meille molemmille. Viiniä oli meillä kotona, laseista ja

talrikeista piti emäntä huolta. Hän oli todellakin oikein kunnon

emäntä, ja minä päätin täst'edes ruveta seurustelemaan hänen kanssansa.

Kun herra Schmidt pukeuduttuaan astui etuhuoneesen, näytti hän kuin

juuri räätälistänsä tulleelta. Todellakin muhkea ja pulska nuorukainen!

Ainoastaan kaularosetti oli poissa eikä Kaarlen kaulaliinoja ollut

yhtään käsillä. Mutta Betti keksi keinon. Hän otti minun sakseni

ja leikkasi harsopuvustansa kaistaleen ja teki siitä hyvin sievän,

valkoisen rosetin, joka hänen kuitenkin itsensä piti sovittaman herra

Schmidtille kaulaan, hän kun ei siitä muuten olisi huolinut.

Ystävien tullessa olivat jo perunat kypset ja pihvithän pian paistuvat.

Ne maistuivat kaikille erinomaisen hyvin ja kaikki me olimme iloisella

mielellä. Herra Feliksin ystävä nosti lasinsa ja sanoi tahtovansa

kaikkien heidän puolestansa kiittää vierasvaraista taloa heidän

ystävänsä huolellisesta hoitelemisesta, jolloin he onnea ja menestystä

toivottaen joivat Buchholzien maljan. -- Minä vastasin olevani

pahoillani, ett'ei Kaarleni ollut kotona, vaan toivovani heitä tulemaan

toistekin. Ja he lupasivatkin tulla. Se oli erittäin hauska ilta. Mutta

pitihän kuitenkin viimein erota; herra Feliksistä näytti olevan hyvin

vaikeata lähteä Berliiniin. Vaan läksi hän sentään toisten jäljestä,

jotka jo olivat kaukana edellä.

Me järjestimme huoneemme entiselleen ja istuimme vielä vähän aikaa

oven edessä. Oli niin ihmeen ihana ulkona, sillä kirkkaina kesäöinä

ei luonto makaa, vaan ainoastaan hiukan nukahtaa, sillä aamuhan palaa

lyhyen hetken kuluttua. Puut ja pensaat tuoksuivat ja pensastossa

nirskuttelivat kilpaa heinäsirkat.

"Mamma", sanoi Betti, "kaniini pitää meidän toimittaa pois, ei sitä

jaksa kärsiä, se saa koko asuntomme haisemaan."

"Herran kiitos", sanoin minä.

Vähän ajan kuluttua kuiskasi Betti: "Mamma, kyllä minun pitää sanoa; ei

se poika itse pudonnut... pikku Krause hänet takaapäin sysäsi."

"Betti!" huudahdin minä kauhistuen.

"Minä sen näin ja Krausen rouva näki sen myöskin ja kalpeni, ja herra

Felikskin sen näki."

"Sanoiko hän niin?"

"Ei, vaan minä tiedän, että hän näki; sen huomasin hänen silmistänsä."

Minä kiersin käteni Bettin ympäri ja hän tunkeutui hyvin minuun kiinni,

jota ei ollut pitkään aikaan tehnyt. Me olimme vaiti, kumpikin omissa

ajatuksissamme; vasta myöhään, kun jo taivas alkoi itäpuolelta vaaleta,

menimme levolle.

Elonkorjuu-juhla.

Vielä kerran täytyy minun puhua teille ja pelkästä mielihyvästä.

Te olette monesti minua osanottavaisesti suojelleet lohdutuksen

sateenvarjolla, kun murheen pilvistä rakeita ropisi minun ja omaisteni

päälle; niinpä minä myöskin ensinnä teille kerron perheemme ilahuttavat

ilmatiedot.

Toiveet ovat seuraavat: Bettin sateisuus Bergfeldtin Emilin tähden on

vähenemässä, tohtori Wrenzchenin kylmyys Emmiä kohtaan muuttumaisillaan

kuumuudeksi, Kaarle ja minä olemme pysyväisen hyvän sään kohdalla, eno

Fritz osoittaa vaihtelevaista säätä. Vähitellen kyllä saatte kuulla,

miten se kaikki on tapahtunut.

Mukki siis sai meiltä matkapassin, piironginlaatikko pestiin

kunnollisesti ja Kosmos lähetettiin pois, kun meillä ei kuitenkaan

ollut aikaa sen lukemiseen ja meistä muuten oli jotenkin samantekevä,

miten korkeat Mexikon vuoret ovat. Sen sijaan kävelimme löytöretkellä

Tegelin metsissä, joista löytyikin ihmeteltäviä paikkoja. Erään

paikan me nimitimme Vilhelmiinan Lepolaksi, toisen taas Bettin

Metsäsaliksi, kun näet puut siinä olivat piirissä ja muodostivat oikean

luonnonomaisen huoneen; metsän rannassa olevaa niittyä sanoimme Mukin

Pampasiksi (jonka sanan olimme löytäneet Kosmoksesta), ja muuan kunnas,

jolle järvi näkyi, sai mieheni kunniaksi nimen Kaarlentunturi. Siellä

minä päätin kerran pitää pienet kahvikestit.

Kun emme oikein keksineet, mihin panna kaniinia, lahjoitimme

sen pikku Krauselle, jonka piti luvata olla sitä rääkkäämättä.

Herra Krause lupasi pitää huolta elukasta, ja kun hän on jäsenenä

eläinsuojelus-yhdistyksessä, saatoimme me tietysti luottaa häneen.

Kun Edvard tuli Mukkia noutamaan, saatoin minä häntä kirkkomaan yli.

"Tässä on ihmisiä haudattuna", sanoin minä, "entä jos ne olisivat

tuoneet tänne myöskin sen pikku pojan, joka silloin järveen putosi?" --

Edvard ei vastannut, vaan rupesi puuhaamaan Mukin kanssa. -- "Mitäpä,

jos se poika olisi hukkunut?" kysyin minä edelleen. -- "Miksi hän ei

osannut uida?" vastasi tuo tunnoton vekkuli. -- "Vai niin? Olisiko

hänen pitänyt osata? Mutta eikö totta, että sinä vain vahingossa häntä

sysäsit?" -- "Itsestään hän ihan putosi!" vastasi hän julkeasti. --

"Edvard, jospa minä sitä en usko?" -- "Mamma sanoo, että hän se alkoi

riidan minun kanssani." -- "Sekö hento poika-raukka? Sitä minä en voi

uskoa." -- "Mutta totta se kuitenkin on. Mammakin sen näki." -- "Ehkäpä

lienee sitte niin ollut", sanoin minä, "vaan nyt mene ja pidä hyvästi

Mukkia." -- Pois hän juoksi, minkä kerkisi. Minua oikein hämmästytti

tuon pojan julkeus. Mitäkähän hänestä on tuleva? Mitä on koituva

semmoisesta kasvatuksesta? Pelkäänpä, että äitinsä saa vielä kerran

itkeä verisiä kyyneleitä silloin, kun se jo on liian myöhäistä. --

"Liian myöhään!" mikä hirmuinen sana, kun ihmisen oma syyllisyys sitä

huutaa korvaan! Silloin ei auta omatekoinen kuurous.

Ell'eivät ilma ja uinti olisi tehneet Bettille niin erinomaisen hyvää,

olisin minä Tegelistä lähtenyt sen parempi, mitä pikemmin, sillä minua

vähän pelotti, että ehkä joskus joutuisin sananvaihtoon Krausen rouvan

kanssa; mutta kun elonkorjuu oli juuri loppumaisillaan ja elojuhla

tulemassa, katsoin kuitenkin paremmaksi vielä jäädä, koska se tilaisuus

näytti minusta hyvin sopivalta kutsua muutamia vieraita kesäasuntoomme.

Minä neuvottelin asiasta Bettin kanssa.

"Mitenkähän olisi, jos kutsuisimme herra Feliks Schmidtin ja hänen

ystävänsä tänne vieraisille?" kysyin minä ikäänkuin sattumalta. --

"Ei minusta olisi soveliasta heitä suorastaan kutsua", vastasi Betti.

-- "Mutta lupasivathan he käydä vastakin meillä, kun tuona iltana

läksivät." -- "Jos he sattumalta tulisivat, olisi se minulle hyvin

mieleen", sanoi Betti, "vaan jos sinä heidät erittäin kutsut, lähden

minä puolestani Berliiniin." -- "Mitäpä sinä siellä kaupungissa

tekisit? Pappa ja Emmi tulevat myöskin tänne ja samoin eno Fritz." --

"Mutta minä menen." -- "Betti, johan sinä olet järjetön." -- Hänellä

oli jo taaskin vastaus valmiina, mutta ennenkuin suu ehti aueta, olin

minä poissa huoneesta, jonka ovi oli asianmukaisesti paukahtanut kiinni

minun jälkeeni. Jos en minä olisi ennen ehtinyt, niin olisi hän sen

paukauksen tehnyt. Nyt hän voi kerran itsekin huomata, miten pahalta

semmoinen kuuluu. Ei mikään paremmin kasvata kuin esimerkki!

Iltapäivällä minä läksin kaupunkiin ihan yksin, kun Betti oli

oikullinen, ja matkalla minulla oli aikaa antautua kaikenlaisten

ajatuksien valtaan. Minun mielestäni oli herra Feliks aivan kuin luotu

minun Bettilleni. Että hänellä on sydän oikeassa paikassa, sen hän jo

on osoittanut; että hän on tarkka ja toimellinen nuorukainen, sen minä

näin hänen pesuvaatteistaan. Hän on kauppatoimissa. Vähästähän minunkin

Kaarleni alkoi... miksikä eivät myöskin nämä nuoret saattaisi rakentaa

omaa pesää: edessä puoti ja vieressä konttorihuone ja pieni asunto

päällä toisessa kerrassa.

Mutta miten saada hänet ulos Tegeliin?

"Minä en eitä, että on olemassa hyvä sallimus. Jos minä sattumalta

kohtaan herra Feliksiä", ajattelin minä, "niin se yhtyminen on taivaan

antama viittaus." Ja koska tietysti aina on lupa vähän autella

sallimuksen tekoja, läksin minä astumaan Kuninkaankatua ja koettamaan,

eikö hän sattumalta ollut puodissaan. Mutta häntä ei ollut siellä; sen

sijaan tapasin hänet meillä omassa kodissamme innokkaassa neuvottelussa

minun Kaarleni kanssa villasukista, joita hänen isäntänsä tahtoi ostaa

hyvän joukon minun mieheltäni. "Tämä on taivaan ääni", sanoin minä

itsekseni ja odotin, kunnes kauppa oli tehty ja nuorukainen yritti

lähtemään. Minä tervehdin häntä ja sanoin sivumennen: "Sunnuntaina

on elojuhla Tegelissä." -- "Kyllä minä aionkin tulla, jos ilma on

kaunis eikä sada", vastasi hän punastuen. -- "Ettehän toki nyt

peljänne kastumista?" sanoin minä leikillisesti, ja hän läksi. -- "Jos

sunnuntaina on kaunis ilma", päättelin minä, "niin on siinä kolmas

merkki, eikä minulle suinkaan johdu mieleen ruveta ponnistelemaan

sallimusta vastaan."

Kaarle oli iloksensa minulta jo ennen kuullut, miten hyvin se

nuorukainen oli käyttäytynyt, ja kiitteli häntä nyt vielä sangen

ymmärtäväiseksikin, koska hänen oli onnistunut taivuttaa isäntänsä

rupeamaan kauppa-asioihin meidän kanssamme, ja siitä Kaarle toivoi

hyvää menestystä. -- "Kaarle", sanoin minä, "näetkö nyt, miten runsasta

korkoa hyvänteko kasvaa? Jos minä en olisi häntä auttanut, niin kukapa

tietää, olisitko niin helposti päässyt hänen kauttansa sukistasi? Ja

Betti näyttää häneen mieltyvän." -- Silloinpa vasta Kaarle pauhahti.

"Yhdestä sukkakimpusta minä en myö tyttöäni!" tiuskasi hän. "Etkö

jo ole saanut kylliksi naimiskaupoistasi?" -- "Kaarle", sanoin minä

hiljaisella ryhdillä, "mitä taivaassa on päätetty, toteutuu maan

päällä. Nuorukainen työskentelee samalla alalla kuin sinäkin. Meillä

on vain nämä kaksi tytärtä... miten kaunista olisi, jos joskus

kirjoitettaisiin: Buchholz ja Poika, trikoita ja viilatavaroita

_tukuttain_!" -- Kaarle mietti hetkisen. "Jos lupaat olla sekautumatta

koko asiaan, niin en minä vastustele sinun toiveitasi", sanoi hän sitte.

"Sen minä kyllä lupaan", sanoin minä, "vaan sunnuntaiksihan minä jo

hänet puolittain kutsuin maalle." -- "Näetkö nyt, että olet ihan

parantumaton; mutta minä sanon sinulle, että minäkin pidän silmäni

auki."

Minä pakkasin laatikkoon kaikenlaista, mitä tarvitsimme vieraitamme

varten, ja sitte minä menin eno Fritzin luo ja käskin hänen tulla

muutamien ystävien kanssa, että voisin Bettille sanoa jotakin

talrikkien, lusikkain, veitsien, kahvelien ja muiden sellaisten kalujen

paljouden syyksi.

Sunnuntaina oli varsin ihana ilma.

Mieheni tuli jo lauantai-iltana. Sunnuntaina iltapäivällä tulivat eno

Fritz ja herra Kleines. Emmin piti tuoman kanssansa poliisiluutnantin

Miila.

Me odotimme kauan Emmiä, vaikka turhaan, eikä herra Feliksiäkään

näkynyt, niin ett'ei meillä ollut muuta keinoa kuin lähteä ilman heitä

kylään katsomaan elovaunujen ja elomiesten aseinensa ohi kulkemista

juhlasaatossa. Se saatto oli sangen hyvin järjestetty, vaan eipä se

siltä minua ollenkaan huvittanut, kun Emmi oli poissa ja samoin herra

Feliks ystävineen. -- Viimein tuli Emmi, mutta yksin. -- "Missä on

Miila?" kysyin minä. -- "Hänellä ei ollut mitä panna yllensä!" --

"Lorua! Miksi sinä tulet näin myöhään?" -- "Minä... minä ensin katselin

Ranskankadulla hevosrautatien kiskojen kiinni panemista." -- "Emmi,

mitä sinulla on tekemistä Ranskankadulla, mitä ne hevosrautatiet

sinuun koskevat?" -- "Ah, mamma, se on niin hauskaa!" --"Eipäs se

ennen ollut." -- "Kun kaikki kunnollisesti selitetään, niin kyllä

se huvittaa." --"Kuka sinulle hevosrautatietä selittelee? Puhupas

suoraan!" -- "Tohtori Wrenzchen!" vastasi hän hiljaa. -- "Mitä, hä?"

-- "Uusi rata kulkee nyt jo hänenkin asuntonsa ohitse." -- "Mistä

sinä sen tiedät?" -- "Minä tapasin häntä äskettäin hevosrautatien

vaunussa." -- "Ketä?" "Tohtori Wenzcheniä; ihan sattumalta?" --

"Ja tänäänkö myöskin ihan sattumalta?" -- "En, vaan hän kävi minua

noutamassa." -- "Ratakiskojako katsomaan?" -- "Niin. Ja sitte me

ajoimme Hallenportille asti ja sieltä takaisin." -- "Pyysikö hän sinua

sille matkalle?" -- "Pyysi, mutta itse minä maksoin; hän ei koskaan

maksa minun puolestani, milloin ajamme hevosrautatiellä." -- "Vai

niin, te siis kohtailette toisianne. Tiedätkö sinä, miten pahasti hän

on käyttäytynyt minua kohtaan?" -- "Mamma, sinä olet tuntenut häntä

väärin, hän on niin hyvä." -- "Saammepahan toiste puhua enemmän tästä

asiasta", sanoin minä. "Mitenkä sinä saatat antaa semmoisen miehen

itseäsi lähestyä, joka on antanut sinulle selvät rukkaset, ja lisäksi

vielä hevosrautatiellä? Parempi on, että minä otan sinut maalle tänne

Tegeliin."

Kuka siitä tohtorista pääsee hullua viisaammaksi? Minä hänelle syötän

parasta vasikkapaistia eikä hän ole millänsäkään, vaan tuskin ehdin

kääntyä häneen seljin, kun hän jo tunkeutuu viattoman tyttäreni

ystäväksi. Hyvä toki, että he hevosrautatiellä eivät koskaan jää kahden

kesken.

Herrat olivat menneet edeltä, minä ja tytöt astuimme jäljestä hovin

ravintolaan, jossa juhla oli jo meneillään, ja siellä tapasimme myöskin

herra Feliksin ja hänen ystävänsä Maksin. Me tervehdimme toisiamme ja

asetuimme tuttavasti saman pikku pöydän ympäri.

Eno Fritz kehoitti nuoria tanssimaan. Herra Feliks pyysi kumppaniksensa

Bettin ja herra Kleines kumarsi Emmille, mutta Emmi ei sanonut

tanssivansa, jonka tähden hän alla päin hävisi näkyvistämme. -- "Emmi,

miten sinä niin epäkohtelias olit?" kysyin minä. -- "Ah, mamma", sanoi

Emmi, "häntä sinä et likimainkaan tunne. Äskettäin Fredrikinkadulla

asemahuoneen luona tarjoutui hän minua iltasilla saattamaan ja oli niin

hävytön ja röyhkeä, ett'en ollut mitenkään selvitä hänestä. Jos tohtori

Wrenzchen ei olisi tullut, niin en tiedä, mitä minun olisi pitänyt

tehdä." -- "Mitä sinä nyt sotket? Mitenkä jouduit Fredrikinkadulle?"

-- "Minä olin ajamassa kaupungin rautatiellä." -- "Ja mistä se tohtori

tuli?" -- "Hän oli ostamassa minulle ranskalaisia hedelmiä." -- "Ja

herra Kleines?" -- "Hän rupesi minua puhuttelemaan, kun minä puodin

edessä odottelin tohtoria." -- "Emmi, se oli hyvin kevytmielisesti

tehty!" -- "Ei suinkaan, kun hän kohtuullisesti torui herra Kleinesiä

ja minun koko ruumiini vapisi kiihtymyksestä, niin tohtori sanoi..."

-- "Mitä hän sanoi?" -- "Että on toki hauskempaa hevosrautatiellä!" --

"Eikö mitään muuta?"-- "Ei." -- "Eikö herra Kleines sinua tuntenut?" --

"Tuskin, sillä minulla oli jotenkin tiheä harso silmillä." -- "Emmi,

sopiiko tuommoinen käytös sinulle? Ja ett'ei sinun enää tarvitse joutua

semmoisiin ikävyyksiin, kiellän minä lujasti sinua seurustelemasta

tohtorin kanssa, ja herra Kleinesin minä kyllä opetan."

Minä etsin herra Kleinesin ja puhuin hänelle suoraan vasten silmiä.

Hän ensin ei tunnustanut, vaan kun minä en niin vähällä päästänyt,

puolusteli hän itseään sillä, ett'ei muka tuntenut naista. -- "Sitä

pahempi", sanoin minä, "että te olette tuommoinen katusankari, joka

ahdistelette ihan tuntemattomia siivojen perheiden tyttäriä." -- "Ja

muuten", sanoi hän, "hetihän minä poistuin, kun tohtorilta kuulin, että

se hänen suojeluksessaan oleva nainen oli hänen morsiamensa. Jos se

nainen oli teidän tyttärenne, niin saan toivottaa vain onnea!" -- "Onko

se totta?" kysyin minä. -- Silloin hän oli pahastuvinaan. Kuinka minä

muka saatoin epäillä hänen sanojansa. -- "No, hyvä", sanoin minä, "minä

annan anteeksi nuorekkaan kevytmielisyytenne, jos lupaatte parantua ja

pitää suunne kiinni." -- Sen hän lupasi, ja kun jo ilta alkoi käydä

viileäksi ja hänellä muka oli paha yskä, katsoi hän paraaksi palata

kaupunkiin. -- Jopa minä tiesinkin kylliksi.

Meillä muilla oli vielä iloa pitkän aikaa. Betti oli kukoistava kuin

ruusu ja eno Fritz tanssi kuin hullu talonpoikaistyttöjen kanssa.

Herra Maks, Feliksin ystävä, oli jotenkin hiljainen, ja kun minä

kysyin, miksi hän näytti niin totiselta, sanoi hän iloitsevansa

ystävänsä onnesta. Siihen minä en vastannut mitään, vaan mielessäni

soivat voittomarssin sävelet pelkästä riemusta. Ystävykset olivat

varmaankin puhelleet toisilleen sydämmensä salaisuudet, ja mitkä

ne olivat, ei minun tarvinnut keltään kysellä. Ah, miten minä olin

iloinen! Kun illempana palasimme yksinkertaiseen pieneen kesäasuntoomme

illalliselle, sanoi Kaarle tiellä: "Vilhelmiina, luulenpa, että

kauppanimi 'Buchholz ja Poika' olisi varsin sopiva. Hän on pulska

nuorukainen, mutta tee minulle vain kerran mieliksi: älä kiiruhda

asiaa." -- "Kaarle", myönnyin minä, "olkoon niinkuin tahdot. Käsitänhän

minäkin, että hyvälle asialle pitää antaa aikansa. Muuten jää Emmi nyt

minun luokseni Tegeliin; jos tohtori tarkoittaa totta, niin tietäähän

hän, missä tyttö on."

"Mitä tohtorista, Vilhelmiina?"

"Huomaa tarkoin, minusta tulee kuitenkin hänelle anoppi, ja

silloin minä hänen asiansa selvittelen. Hänellä onkin liian suuri

syntiluettelo!"

Viimein herrojen piti lähteä kaupunkiin. -- Yöllä näin unta, että

tohtori ja Emmi ajoivat pois hevosrautatien vaunuissa ja minä juoksin

jäljestä, vaan en saavuttanut heitä. Toivottavasti ei se uni kuitenkaan

merkitse mitään pahaa.

Salaisuuksia.

Kun ilma kylmenee, on minusta kuitenkin parempi elää kaupungissa kuin

maalla. Niinpä me siirryimme pois Berliiniin silloin, kun puiden lehdet

alkoivat näyttää muotivärien näyttelyltä. Krauset läksivät paljon

aikaisemmin, kun herran lupa-aika loppui, ja minä iloitsin heidän

menostaan. Toisena päivänä ennen lähtöään ovat he, kuten siitä talosta

kuulimme, jossa he asuivat, panneet Mukin paistinpannuun ja syöneet

hapahkon kastekkeen kanssa. Minä en voi käsittää, mitenkä ihmiset

saattavat olla niin tunnottomat. Syödä niin sievä pikku olento kuin

Mukki! Vaan eiväthän ne kaikkien hienot tunteet ole yhtä arat.

Tulevana kesänä menemme taas Tegeliin, vaikka minä ehkä saan mennä

yksin. Sitte minä käyn metsässä vanhoilla lempipaikoilla, istun

Kaarlentunturilla ruohokossa ja ajattelen entisyyttä ja tulevaisuutta,

olen puhelevinani tyttärieni kanssa, jotka silloin tuskin enää ovat

minun luonani, kun... no, kun kerran eivät ole.

Tällä välin lähestyi taas joulun aika, jolloin jokaisella on edes

jotakin salattavaa toiseltansa, vanhoilla nuorilta ja nuorilla

vanhoilta, ja niitä salaisuuksia niin hartaasti säilytetään, kuin olisi

niiden ilmi tuleminen suurin onnettomuus maailmassa; ja kuitenkin ovat

ne vain pelkkää rakkautta.

Mutta välistä on siinä rakkaudessa myöskin vähänen karvasta makua, ja

kun semmoinen katkera minulle ei ollenkaan maistu, niin minä huonot

kiitokset sanon moisista ilomaljoista, joissa minulle juotetaan

koiruohoa.

Kun lapset ovat pienet, pääsee hyvinkin helposti heidän huomaamattansa

heidän pikku salaisuuksiensa perille; täytyy päinvastoin olla

varoillaan, ett'ei niitä tule pois karistelleeksi kuin lehtiä ruususta,

joka on liian kauan riippunut varressaan. Vaan kun lapset ehtivät

kasvaa, oppivat he myöskin paremmin pitämään varansa ja olemaan vaiti,

vaikka kyllä koko heidän olemuksensa pyrkii kavaltamaan. Ja kun he

vähitellen vaurastuvat suuriksi ja jos sitte vielä rakastavat jotakuta

muuta kuin Jumalaansa ja vanhempiansa, silloin ovat he suljetut kuin

vuori, jossa lumottu prinssi istuu. Jos äitit kuitenkin tahtovat

tietää, mikä prinssin risti- ja sukunimi on, täytyy heidän odotella

sattumusta ja kulkea jälkiä myöten kuin pahin poliisi. No, onhan tuota

itsekin kerran oltu nuorena ja tiedetään sangen hyvin, mitenkä se käy!

Minun molemmat tyttäreni olivat ajoissa hankkineet ompelutarpeita

joululahjoja varten, ja kun nykyään koristetaan uusilla

muinaissaksalaisilla korukaavoilla sekä pölypyyhkeet ja kahviliinat

että yksin lattiarievutkin, niin minä en ollenkaan vastustellut heidän

ompelu-intoansa. Se nyt kerran on muoti, ja parempihan se onkin kuin

aikaa haaskaava romaanien luku, sillä mitäpä kehenkään koskee, saavatko

kaksi, joita ei ollenkaan tunne, toisensa vaiko ei?

Lapset olivat hyvin ahkerat, varsinkin Emmi. Kun kerran sivumennen

kysäsin: "No, Emmi, aiotko nyt tänä jouluna meitä erittäin

suurenmoisesti hämmästyttää?" tuli hän ihan hämilleen ja sanoi:

"Älähän odota liian paljoa, Mamma; tiedäthän sen ennestäänkin: vähä,

vaan sydämmestä!" Mutta kun hän istui työssä puoleen yöhön, en minä

jaksanut pysyä levollisena, vaan rupesin vakoilemaan, niinkuin jokaisen

äitin velvollisuus on. Vaikka minä miten tarkkaan vartioin, niin oli

hän kuitenkin viekkaampi, ja vaikka minä päivä päivältä yhä selvemmin

huomasin, ett'ei hänen salaisuutensa voinut olla koruommeltuja

nenäliinoja eikä mitään senlaatuista, niin ei minun kuitenkaan

onnistunut päästä edes sen jäljillekään. -- Jos minä Bettiltä kysyin,

vastasi hän: "Ei hän minullekaan sano!" ja Kaarlen kanssa minä en

huolinut ruveta siitä puhelemaan, sillä hän oli viime ajat ollut

aina niin hyvällä mielellä, että minua säälitti ruveta hänen iloansa

haihduttamaan semmoisilla perhehuolilla. Jospa minä kuitenkin olisin

puhunut, ehkä silloin vielä olisi kaikki kääntynyt hyväksi. Ainakin

olisi minulla ollut yhtä suuttumusta vähempi.

Eräänä iltana, kun Emmi ja Betti istuivat huoneessaan joululahjojensa

puuhassa ja minä ajatuksiani tarkastelin, kuului tampurin ovella

soitettavan. Minä nuolena ulos avaamaan, sillä minä olin lujasti

päättänyt, ett'ei vähäisimmänkään pikku asian pitänyt tarkastamatta

pääsemän taloon. -- "Tässäkö ne Buchholzit asuvat?" kysyi joku, joka

näytti käsityöläis-pojalta. -- "Kyllä", vastasin minä, "tämä se on

Buchholzin talo." -- "Hyvä, minulla on asiaa neiti Emmille." -- Nyt

minun silmäni kerrassaan aukesivat. "Tässä nyt on salaisuusarkun

avain", kuiskasi minussa sisällinen ääni, ja huolimatta kauan miettiä

sanoin pojalle: "No, se sopi hyvin, minä olen neiti Emmi." -- "Sittenpä

lienette jo jääneet vähän takapajulle!" sanoi se hävytön nulikka.

"Vaan ehkäpä nämä henkselit vielä auttavat!" Ja niin sanoen hän veti

esiin käärön, jossa oli kaksi keskentekoista henkseliä, ja pani ne

näytteeksi olkapäilleen. "Mestari käski tuoda terveisiä ja sanoo, että

niin pitkää ruumista, jolle nämä kävisivät, ei suinkaan ole muilla kuin

jättiläisillä. Vai pitääkö niistä tehdä ohjakset?"

"Niin, kyllä minä näen, että ne liian pitkät ovat", vastasin minä niin

levollisesti, kuin voin. "Minä mittaan vielä tarkemmin. Tule puolen

tunnin päästä takaisin. Tästä saat groshenin!" -- "Pitäkää se niin

kauan, kun minä palaan ja te lisäksi annatte toisenkin siihen kuuluvan

rovon. Jääkää hyvästi!" Ja se hävytön veitikka meni.

Minä katsoin henkselejä. Ne oli ommeltu hienoimmalla silkillä täyteen

ruusunnuppuja ja lemmikkejä; mielettömän vaivaloinen työ, vaan

vähintään kyynärän vertaa liian pitkät. Mutta ketä varten oli lapsi

nähnyt semmoista vaivaa? -- Se minun piti saaman tietää. -- Siispä minä

rappuja ylös tyttöjen kammariin. Minä koputin ovelle, että he ehtisivät

kätkeä joulusalaisuutensa, astuin sitte sisään, niinkuin en olisi

mitään tiennyt, ja sanoin: "Emmi, eräs poika toi juuri nämä henkselit,

vaan nämähän ovat liian pitkät!" -- Emmi katsoa tuijotti minuun perin

hämmästyneesti ja vaikeroi sitte: "Voi, nyt on kaikki hukassa!" --

"Mikä on hukassa?" kysäsin minä säikähtäen. -- "Ja me kaikki kun siitä

niin iloitsimme." -- "Mistä sitte, lapsi?"

"Tästä nyt taas näet, mitä siitä seuraa, kun sinä sekaudut joka asiaan,

mamma", sanoi Betti moittien. -- "Mitä sitte?" -- "Niin no, ei kaiketi

nyt enää maksa vaivaa pitää salaisuuksia. Ethän sinä kuitenkaan

saa rauhaa, ennenkuin kaikki täsmälleen tiedät. Emmi on kihloissa

tohtori Wrenzchenin kanssa ja pappa on siihen suostunut ja samoin

tohtori Wrenzchenin vanhemmat, ja sinulle me olisimme morsiusparin

antaneet joululahjaksi. Henkselit on tietysti tehty tohtorille, jolla

housunlahkeet aina ovat niin perin lyhyet, ja sitä kohtaa korjatessa

ovat nuo nyt ehkä tulleet vähän liian pitkiksi. Nyt tiedät kaikki;

nuo tyhmät korut (hän osoitti ruusu- ja lemmikki-ompelusta) olisivat

kuitenkin saattaneet sinut oikeille jäljille."

Minä vaivuin istumaan. Emmi kihloissa tohtorin kanssa! Minun

tietämättäni! Minulta kysymättä! -- Minusta tuntui kuin kuninkaasta,

jolta on valta riistetty. Minun arvoni perheessä oli kukistettu. Ja

kuka sen oli kukistanut? Eräs vento vieras. Tuo tohtori, joka oli jo

niin usein minua vastustanut ja nyt salaa ja kavalasti saanut minun

Kaarleni puolelleen. Se oli liiaksi. Jos olisin täyttä kyytiä juossut

pääni seinään, en sittekään olisi hämmästyneemmin siinä istunut kuin

nyt.

Ensin teki mieleni purskahtaa nauramaan, mutta minä hillitsin itseni,

sillä minustahan nyt riippui lapseni onni; saatoinhan minä tohtorin

kanssa selvitellä keskinäisiä tilejämme niin usein ja niin kauan,

kunnes jompikumpi meistä joutui paareille. Sentähden minä toinnuin,

nousin ja menin liikutettuna Emmin luo, syleilin ja suutelin häntä ja

sanoin: "Minun siunaukseni saat, ja jos tohtori olisi täällä, siunaisin

samalla häntäkin." -- "Hyvä, hyvä, mamma!" sanoi Betti hymyillen ja

poistui.

Minä siis jäin kahden kesken Emmin kanssa, ja se lapsi ilmasi nyt

minulle koko sydämmensä: kaikki ihan huiskin haiskin, milloin iloista,

milloin järkevää, mutta kaikki, mitä hän puhui, kuului tavallansa

yhteen, sillä kaikki se tarkoitti tohtoria. -- Emmi oli aina suosinut

tohtoria ja tohtori myöskin häntä, vaan sitä tohtori ei sietänyt,

että hänet olisi väkisin tehty onnelliseksi. "Ja sitte me tapasimme

toisiamme hevosrautatiellä, ja kun eräs herra minua kerran iltasilla

hätyytti, suojeli hän minua. Se oli tuo kelvoton herra Kleines. Tohtori

sanoi, hänestä irti päästäkseen, että minä olin hänen morsiamensa;

mutta se oli vain leikkiä. Ja kerran -- me taas ihan sattumalta olimme

ajamassa hevosrautatiellä -- silloin katsoi hän minua silmiin ja

ojensi minulle kätensä ja minä ojensin käteni hänelle. Silloin se oli

sovittu." -- "Sanaakaan sanomattako?" -- "Aivan niin. Mutta silloin oli

se totta. Ja miten mielelläni minä ajan hevosrautatiellä, osaat tuskin

arvatakaan, mamma. Sitä tohtorikin enimmin suosii." Suutelolla suljin

minä pikku lörpöttelijältä suun. Mutta kyllä hän olikin suudeltavan

näköinen seisoessaan siinä, silmät loistavina ja posket punottavina,

niin nuorena ja elämästä iloitsevana, ensi rakkauden säteistä rikkaana.

-- Minun täytyy sanoa, ett'en minä oikeastaan olisi suonut häntä tuolle

tohtorille, mutta he rakastivat toisiaan, ja silloin minä tietysti olin

ihan voimaton.

Betti palasi ja kertoi lähettäneensä tohtoria noutamaan, että hänkin

saisi osansa siunauksesta, mutta hän viipyi kello yhdeksään asti

sairastensa luona eikä yhdeksän jälkeen enää päässyt tulemaan, kun

hänen rappusiansa paraillaan maalataan. -- "Eikö hän sitte olisi

päässyt piharappujen kautta?" -- "Ei siinä talossa ole mitään

piharappuja, mamma", sanoi Emmi, "vaikka se muuten on hyvin sievä."

-- "Oletko sinä jo käynyt hänen asunnossaan?" -- "Tietysti, papan ja

vanhojen Wrenzchenien kanssa... ah, miten hyviä kunnon ihmisiä ne

olivat!"

"Ilmanko minua?" tiuskasin minä pahastuen.

"Niin, mamma. Tahdoithan sinä häntä niin mielelläsi vävyksi, ja me

arvelimme lahjoittaa hänet sinulle jouluksi", sanoi Emmi. -- "Kelle se

kaunis ajatus johtui mieleen?" kysyin minä. -- "Tietysti sen tohtori

keksi. Oi, mamma, hän on niin viisas ja ymmärtäväinen", riemuitsi Emmi.

"Jospa tietäisit, miten lempeä hän voi olla!"

"Emmi!" toruin minä vähän katkerasti, "eikö sinusta äitisi enää ole

mitään, vaan kaikki kaikessa tuo tohtori, joka on tunkeutunut kuin

susi lammaslaumaan? Senkö kiitoksen minä nyt saan, että olen sinut

synnyttänyt ja kasvattanut suureksi, että sinua olen suojellut kuin

silmäterääni, että te nyt kaikki noin kylmäkiskoisesti sysäätte minut

syrjään tuon tohtorin tähden? Ehkäpä hänelle on onneksi, että hänen

portaissansa maali vasta huomeisaamuun kuivaa; kukapa tietää, jos hän

täällä olisi, miten..."

Emmi laski hiljaa kätensä minun olkapäälleni. "Toruiko isoäitikin näin,

kun sinä tulit papan morsiameksi?" kysyi hän ja katseli minua autuaasti

hymyillen. -- "Ei... ei... lapsukaiseni... enhän minäkään toru. Se

minua vain pahoittaa, ett'ette jo ammoin päästäneet minua onnestanne

osalliseksi!"

"Ja me luulimme tuottavamme sinulle joulu-ilon, jommoista ei sinulla

koskaan ennen ole ollut. Rakkaudestahan me vain olimme vaiti!"

Oikeassa se lapsi oli ja kohtapa minäkin tyynnyin. Kun poika palasi,

annoin minä hänelle jälleen henkselit ja Kaarleni mitan, joka on

päätänsä pitempi tohtoria, niin että ne kyllä tulevat sopiviksi

tohtorille, jos hän ne vetää lyhemmiksi. -- Kaarle palasi vasta myöhään

yhdistyksestänsä. Liian ystävällinen minä en tosin ollut hänelle,

sillä hänen piti kokeman, ett'ei vaimoansa noin vain petellä ihan

rankasematta, olkoonpa sitte tarkoitettu vaikka millaista joulu-iloa,

josta nyt kuitenkaan ei enää voi olla puhettakaan.

Aatto-ilta lähestyi lähestymistään. Piparkakku-kuvia rupesi ilmestymään

leipurien ikkunoihin, joulukuuset tulivat myöskin näkyviin ja samoin

joulun koko iloisuus. Sanomalehdissä ja aikakauskirjoissa oli viljalti

pieniä joulukertomuksia, jotka minä kuitenkin säännöllisesti jätän

lukematta. Miksi? Koska ne kaikki ovat niin hirveän surulliset.

Yksi niissä on melkein aina sairaana, äiti tai isä tai lapsi, ja

terve henkilö sitte rajattomassa surussaan ulkona kohtaa jonkun

hyvän ihmisystävän, ja viimein sytytetään joulukuusi ja kaikki

hätä on kaukana. Jos niin paljo varakkaita vieraita maailmassa

kuljeskelisi, kuin joulun aikaan novelleissa, niin tottapahan edes

joskus kuulisi jollekulle ystävällekin semmoisen jouluenon tuoneen

onnea, mutta kun sitä ei ole koskaan tapahtunut, niin minä puolestani

luulen kirjailijain käyttävän senlaatuisia hyväntekijöitä vain

virvoituslääkkeenä, lieventääkseen teennäistä tuskaa, jota ovat

sairaalla ihmisraukalla vaikuttaneet lukijassa. Ken itse tietää,

miten paljo tosikurjuutta on maailmassa, hän ei enää lisäksi tarvitse

semmoista tekokurjuutta, hän osaa löytää kurjat tarvitsevaiset ja oppii

myöskin pian auttamaan. Sentähden minä en suvaitse keksittyä joulusurua.

Minä kyllä tunnen ihmisiä, joilla ei suinkaan ole liiaksi ja joille

sentähden tuollainen antelias vieras olisi hyvin tervetullut, mutta

he tulevat toimeen ilman häntäkin ja ovat myöskin tyytyväiset. Sen

minä ihan selvään näin Weigeltissä, kun pistäydyin heitä katsomassa

aattoiltana.

Meillä oli joululahjojen anteleminen tällä kertaa tapahtuva hyvin

myöhään, sillä tohtori ei päässyt sairailtansa tulemaan ennen kymmentä.

Niinpä ajattelin: nyt menen ensin Weigeltiin auttamaan nuorta rouvaa,

joka taaskin on säästäväisyydestä lähettänyt piian pois ja yksin

hoitaa koko taloutta. Kello seitsemän olin minä siellä viidennessä

kerroksessa, ja rouva iloitsi suuresti minun tulostani.

Herra Weigelt oli sanonut toimistostansa päästyään menevänsä ostamaan

joululahjoja, eikä hän vielä ollut ehtinyt kotiin. Niinpä me saimme

kahden kesken rauhassa puhella, ja kun Augusta minulle puhuu kaikki,

tiesin minä kohta koko heidän elämänsä. Veloistansa eivät he vieläkään

ole selvinneet, ensimäinen, velaksi saatu kalusto oli liian kallis,

ja siitä asti, kun pikku poika on lisänä, ei Augusta ehdi tehdä niin

paljoa käsityötä. Jos joku joulueno tulisi Amerikasta ja heidät

vapauttaisi huonekalujen kauppiaan velasta, tulisivat he hyvin toimeen,

mutta niitä jouluenojahan ei ole muualla kuin paperilla.

Kuitenkaan ei Augusta ollut yhtään surumielinen. Ei, päinvastoin hän

oli hyvin tyytyväinen, sillä ensi kertaa hän nyt rakenteli pojallensa,

ensi joulukuusi oli nyt koristettuna pikku miehelle, valmiina

odottamassa, milloin kaksi kirkasta lapsensilmää oli heijastava sen

valoloistoa. Perillinen, joksi he häntä sanovat, makasi vuoteessaan

nukkuen.

"Minulla on kaikki valmiina", sanoi Augusta, "mieheni vain on vielä

poissa." -- "Minä en käsitä, mitenkä sinä niin paljon saat aikaan",

vastasin minä. "Asuntosi on siistitty, illalliseksi on kaikki

varustettu, joulukuusi koristettu... mitenkä sinä olet ehtinyt kaikki?"

-- "Hyvin yksinkertaisesti", sanoi hän, "minulla on taikasana; siitä

asti, kun sen tiedän, sujuu kaikki nopeasti." -- "Ja mikä sana se on?"

kysyin minä uteliaasti. -- "Pian, pian!" vastasi hän nauraen. "Se on

niin helppo sanoa, paljon mukavampi kuin 'sukkelaan', ja se kaikuu niin

somasti. Kun alotan jotakin työtä, sanon itsekseni: 'pian, pian'; jos

menen torille, soipi korvissani: 'pian, pian', muuten herää poikasi,

ennenkuin kotiin ehdit, Jos pesen astioita tai lattioita, kaikki käy

aina 'pian, pian', ja sillä tavalla minä yksin ehdin oikeaan aikaan

suorittaa kaikki taloustyöni."

Se minua hyvin miellytti, ja kun kaikki oli niin siistiä, täytyi minun

tunnustaa, että Angusta teki kaikki myöskin perinpohjaisesti eikä

ainoastaan 'pian, pian'.

Kun herra Weigelt nyt tuli kotiin, lähetettiin hänet heti

makuuhuoneesen poikaa virkistyttämään, ja kun hän piankin huusi

sisältä: "Kyllä me saatamme tulla", olivat jo kynttilätkin tulessa

pikku joulukuusessa. -- Hän astui, poikanen käsivarrella, sisään ja

jäi seisomaan kynnykselle. Pienokainen ojensi kätensä tulia kohti ja

katseli suurin silmin ihmettä. Sitte se huusi: "tat-tat-ta!" ja Augusta

riensi luo, suuteli poikaa ja miestänsä, joka häntä hellästi syleili.

Pienokaisen ilohuuto oli tehnyt äitin onnelliseksi. Joulu oli todella

viidennen kerroksen pikku tuvassa. -- Sitte tulivat esiin lahjat.

Augusta antoi niitä miehellensä ja herra Weigelt oli ostanut koko

joukon hänelle. Kumpikin oli toivonut juuri niitä kaluja, jotka nyt

sai, ja Augusta aivan ihastui messinkihuhmaresta, jota paitsi hänen oli

täytynyt tähän asti olla; hänen mielestään oli se vain liian kallis.

Nekin pikku tavarat, jotka minä toin, olivat heille mieleen. Minä olin

siellä, kunnes Augusta laittoi illallisen, ja leikittelin poikasen

kanssa. "Suuri ja vahva mies siitä tulee!" sanoi herra Weigelt, ja

poika riemuitsi repiessään isänsä tukkaa. Sittemmin minä läksin,

vaikka Augusta kyllä minua hyvin pidätteli. "Lapset", sanoin minä

"mieluimminhan te tänään olette ihan ilman vieraita!"

Kadulle astuttuani huomasin ihmisten nyt vähän kiireisemmin rientävän

kuin tavallisesti. Jokainen tietysti kiiruhti kotiinsa, ja monella oli

pieniä lahjakääröjä, muutamilla myöskin joulukuusen-vaivanen, jonka

olivat saaneet ostetuksi muutamasta groshenista, vaan monipa astuskeli

hitainkin askelin ikäänkuin jotakin etsien. Joulu-iloako ehkä? Olivatko

he yksinänsä suuressa kaupungissa? Kukapa sen tiesi... minä en heitä

tuntenut. Mutta kaikki astuivat he tämän talon ohitse, jossa joulu-ilo

oli ollut niin kaunis ja puhdas, kuin minä soisin joka talossa olevan.

Ja tarkoin katsottuna, mikä sen ilon vaikutti? Pikku poikanen ja pieni

messinkihuhmar.

Meillä ei vielä ollut lainkaan joulun näköistä, kun minä palasin

kotiin, sillä yhä vielä tohtoria odotettiin. Kuusen olimme Kaarle ja

minä koristaneet jo iltapäivällä. Emmi oli hyvin levoton, niinkuin

morsiamet enimmäkseen ovat odotellessaan epäjumalaansa. Viimein tuli

eno Fritz; se oli riittävä merkki, sillä minä olin lykännyt kihlauksen

julkasemisen aina tähän asti ja sopinut eno Fritzin kanssa, että

tohtori oli aatto-iltana salaa tuotava taloon. Minä menin huomaamatta

kahveriin, jonne eno Fritz oli tohtorin päästänyt. Siellä hän nyt

seisoi kuin murtovaras. Minä tervehdin häntä ja hän sanoi minulle hyvää

iltaa, eikä näyttänyt oikein tietävän, mitä hänen olisi sanottava

puolustukseksensa. "Auttakaa minua, sytyttäkää kuusta", sanoin

minä iloisesti ja annoin hänelle tulitikkuja. Hän teki sitä niin

ripeästi, että minä leikillisesti sanoin: "Te olette ihan kuin tehty

perheenisäksi." Sitte piti hänen istua kukilla koristettuun nojatuoliin

pöydän luo, jolla puu seisoi, ja kun minä häntä siinä katselin, näytti

hän varsin muhkealta, melkein yhtä juhlalliselta kuin piispa.

Minä avasin oven, ja hämmästyen katselivat kaikki sekä kuusta että

tohtoria. Sitä he eivät olleet odottaneet. Emmi kuitenkin heti

riemuitsi: "tuossa hän on!" ja juoksi hänen luoksensa, ja me iloitsimme

noista kahdesta ihmislapsesta, jotka olivat ojentaneet kätensä

toisilleen ja joiden yli joulukuusi levitti loistavaa valoansa. Heidän

silmistänsä kuitenkin loisti vielä kirkkaampi ja säihkyvämpi valo kuin

kynttilöistä! Ja se oli rakkauden valo. Minun Kaarleni meni heidän

luoksensa ja ojensi oikean kätensä tohtorille, joka siihen miehen

tavalla tarttui. "Ensimäinen joulunaatto meidän perheessämme, joka nyt

myöskin on teidän, hyvä tohtori", sanoi Kaarle, "lujentakoon sen lempeä

vietto vielä vahvemmaksi liittonne. Olkoot ilomme yhteiset ja yhteiset

myöskin surumme. Me olemme nyt yhtä perhettä!"

Minä tulin ihan liikutetuksi, kun Kaarle niin puhui, mutta en minä sitä

näyttänyt, vaan sanoin: "No, katsokaammehan nyt, mitä se joulu-ukko on

tuonut." Olipa siinä kaikenlaista. Tohtori oli aivan ihastuksissaan

lahjakasastansa, vaikka minä hyvin pahastuin eno Fritziin, joka

oli salaa pistänyt sinne skaatti-kortit ja kirjoittanut päälle:

"Kuka antaa?" Minulle oli eno Fritz lahjoittanut "Kuinka anopeista

päästään?"-nimisen näytelmän, jonka minä heti pistin piiloon. Emmi

sai häneltä pikku hevosrautatien, josta hän ei kuitenkaan lainkaan

pahastunut. Tohtori oli kouraltanut syvälti kukkaroonsa ja ostanut

Emmille komeat vitjat ja metaljongin, johon sitte oli pistänyt oman

valokuvansa, niin että minun täytyi moittia häntä tuhlaavaisuudesta.

Mutta hän vain sanoi sillä kalulla toki aina arvonsa olevan.

"Varakkaampaa vävyä et voisi toivoakaan itsellesi, Vilhelmiina", sanoi

eno Fritz minulle salaa, "sillä hän kokoaa summittain skaatti-pelissä."

-- "Sitä minä en ymmärrä", vastasin minä, "mutta valitettavasti

tiedän, että hän tuhlaa, varsinkin syntymäpäivinään." -- "Kuka sitä on

sanonut?" -- "Sinä itse." -- Fritz purskahti nauramaan. "Ainoa tuhlaus,

johon hän silloin tekee itsensä syypääksi, on se, että hän päivän

kunniaksi leikkuuttaa tukkansa; mutta me puhumme kaikkialla hänen

olemattomasta ylellisyydestään, että hän tulisi oikein kitsaaksi." --

Mutta minä en nauranut. "Fritz", sanoin minä, "se ei saa enää tapahtua,

ei Emminkään tähden. Arvelehan vähän, jos hän lakkaisi kunnioittamasta

puolisoansa; sillä ei mikään niin halvenna ihmistä kuin kitsaus." --

"Älähän nyt rupea haikailemaan, Vilhelmina, vaan tee, mikä virkasi

on, ja seoita kunnon malja... ilman punssiahan ei mikään kihlaus ole

laillinen!"

Me maistelimme punssia hartaasti. Eno Fritz ei lakannut ivailemasta;

tuon tuostakin katsoi hän kelloansa ja sanoi joka kerran tohtorille:

"Jos vielä tänä iltana aiot pyytää jonkun lohen, niin on jo aika

katsella hevosrautatietä!" Vaan tohtori ei sanonut pääsevänsä pois, kun

hänen morsiamensa piti häntä kiinni kädestä. Miten kauniilta kuului,

kun hän sanoi minun tytärtäni morsiameksensa! Sehän se onkin parasta,

kuin äiti saattaa itselleen toivoa, että kaikki murheet, kaikki rakkaus

ja koko tuo kallis kasvatus tulevat kruunatuksi morsius-seppeleellä.

Jos, tohtori oikealla tavalla rakastaa Emmiä, niin hän tietysti luopuu

korteista ja tuottavammistakin pelitaloista. Minä puolestani en koskaan

lakkaa tekemästä työtä hänen parantamiseksensa.

Seuraavana aamuna yritti Kaarle sanomaan, että minulla muka oli ollut

vähän päässä. "Ei, Kaarle", vastasin minä vähääkään suuttumatta, "ei

minulla ollut päässä muuta kuin iloa, pelkkää iloa!"

Emmin varasto.

Ennen minun nuorena ollessani tyytyivät morsiamet tavallisiin

myötäjäisvaatteihin, vaan nyt pitää olla oikea varasto. Oikeastaan se

tuo varasto ei ole muuta kuin myötäjäiset; se niissä vain on eroa, että

nykyisen morsiamen varasto on paljon rimpsuisempi, mutta ei läheskään

niin kestävä, kuin me ennen saimme myötä: enempi pitsejä ja poimuja

ja muinaissaksalaista koruompelusta, vaan ei yhtään kestävyyttä. Minä

kuitenkin sanoin itsekseni: Vilhelmiina, sinä laitat myötäjäiset

vanhaan lujaan tapaan. Tohtori on varakas ja painava, niin että hänellä

eivät kestä huonot huonekalut, ja ell'eivät lakanat ole parasta

lajia, kuluvat ne säpäleiksi parissa vuodessa. Klorikalkki se syöpi

uusaikaiset rievut tuota pikaa.

Muutaman päivän kuluttua kihlajaisista ilmoittivat sekä sulhanen

että morsian, ett'eivät he aikoneet jättää häitänsä kaukaiseen

tulevaisuuteen. -- "Onko niillä sitte semmoinen kiire?" kysyin minä.

"Onhan kihloissa-olon aika niin suloinen", huomautin minä tohtorille,

"että olisi väärin sitä liiaksi lyhentää. Eivätkö nuoret silloin saa

oppia perinpohjin tuntemaan toinen toistansa? Eikö silloin sulhasella

ole tilaisuutta osoittaa huomaavaisuutta morsiantansa kohtaan, ja eikö

ole varsin paljo valmistuspuuhia, että uusi talous näyttäisi kuin

kaupaksi tehdyltä." -- Mutta tohtori sanoi puolestaan vastustavansa

kaikkea liikaa viivytystä, eikä hänelle sairailtansa jäänyt mitään

aikaa ylellisiin kohteliaisuuksiin.

"Hyvä vävy", sanoin minä, "ei koskaan ole ylellistä tehdä itsensä

mieluiseksi kanssaihmisilleen, varsinkaan silloin, kun joudutaan

likemmiksi sukulaisiksi. Minä en itseäni varten vaadikaan enempää,

kuin saattaa vaatia anoppi, joka pitää huolta tyttärensä onnesta." --

Siihen tohtori vastasi pitävänsä minua suuressa arvossa ja taipuvansa

kaikissa kohtuullisissa asioissa minun tahtooni, vaan hänellä

piti oleman ratkaseva valta. Hänkin sanoi tahtovansa tehdä Emmin

onnelliseksi, mutta ei muiden, vaan omien ohjeidensa mukaan eikä oman

vapautensa vahingoksi. -- "Muilla" hän tietysti tarkoitti minua. Minä

hillitsin mieleni ja vastasin: "Olkoon sitte, niinkuin tahdotte, mutta

myötäjäisiä vain ei liiaksi kiirehditä; sitä varten minä olen äiti."

Kiirehtimistä minä vihaan, vaan eikö nykyään kaikki käy neljässä

nelisessä? Ennen muinoin tiedettiin krokuksien ja narsissien

kukkimisesta, että silloin oli kevät; mutta nyt niitä raukkoja

kiusataan ja vaivataan, että ne ovat hyvässä vauhdissa jo joulun

aikaan. Ennen kukoisti sireeni siihen aikaan, kun leivoset tulivat,

mutta nyt näkee niitä kukkapuotien ikkunoissa jo tammikuussa. Vaan

minkä näköiset ne ovat? Lehdet pienet ja keltaiset, oksat hienot kuin

oljenkorret ja kukat niin kurjat, kuin olisivat vuosikausia maanneet

vuoteen omana!

Aivan samoin se on lyhyt kihlausaika. Ennen oli myötäjäisiä hankkiessa

aikaa kaikkea perinpohjaisesti ja huolellisesti miettiä. Jokainen

ommeltu kappale oli eri kokonainen ja tuli tutuksi ja rakkaaksi, koska

siihen tuli samalla ommelluksi monta ajatusta, toivoa ja iloa, kaikki,

mitä ainoastaan kerran liikkuu ihmissydämmessä, se on: morsiusaikana.

Sen minä kyllin hyvästi muistan omasta nuoruudestani. Ah, miten se aika

oli suloinen!

Nyt käy kaikki, kuin olisi joku piiska kädessä takaa kiirehtimässä.

Ompelukoneen pitää kaikki rämistää valmiiksi, vaan onko sillä

tuntoa? Kunnollisesti se kyllä tekee työtä, mutta kuinka se voisi

ommella vaatteesen rakkautta, kun se ahmii neulansa alle kangasta

kyynäröittäin! Rakkaus tarvitsee aikaa. Sentähden lieneekin ihan sopiva

sanoa nykyisiä myötäjäisiä varastoksi.

Minä koetin niin paljon kuin mahdollista toimittaa kaikki vanhaan

tapaan. Ken ei tiedä, miten paljon työtä ja vaivaa näkee liinavaatteen

ompelemisessa, hän ei myöskään sitte pitele sitä koskaan varovasti;

sillä tavalla joutuvat tuota pikaa hienot ruokaliinat pölypyyhkeiksi.

Tohtorin asunto on hyvin sievä, mutta vanhassa talossa, eikä siinä

ole huoneitakaan kylliksi. Hän tarvitsee jo ammatissaan odotus- ja

vastaanotto-huoneen. Mihinkä silloin jää sali? Siitä tietysti syntyi

riita. Tohtori arveli, että milloin hänellä ei ole vastaanotto-aika,

niin saattaa hänen vaimonsa eleskellä, miten tahtoo, vastaanotto- ja

lukuhuoneessa. Sepä oli sukkela keksintö, vastustin minä; ei, kyllä

hänen piti vuokrata ylempikin kerros lisäksi. Vaan hän ei sanonut

itsellänsä olevan vähääkään halua antautua isännän nyljettäväksi.

Eikähän se yläkerta pois karannut, saattoi sen vielä myöhemminkin

vuokrata. -- "Mutta mistä sitte sali otetaan?" sanoin minä kauhistuen.

-- "Mitä me tekisimme semmoisella huonekalu-makasiinilla?" kysyi hän.

"Salit, joita ehkä käytetään kerran vuodessa, ovat keskisäätyläisillä

tyhmää ylellisyyttä. Perhe oleskelee ahtaudessa pihanpuolisissa

huoneissa, voidakseen kadun puolella pitää huonekalu-puotia, joka on

siinä vain pesemistä ja tomuuttamista varten. Siihen mielettömyyteen

minä en yhdy." -- "Jos tahdotte kääntää maailman nurin, niin

täytyneehän minun taipua", vastasin minä pistävästi, mutta enempää

minä en pyydellyt, koska pappi ei vielä ollut sanonut amentansa.

Ovathan nykyiset kihlaukset niin horjuvaiset, että vasta sitte uskaltaa

hengittää, kun kirkko ja maistraatti ovat tehneet tehtävänsä. Minä

hyväksyn ne molemmat, sillä kaksinkertainen on tietysti lujempi.

Muuttamiseenkaan ei tohtori taipunut. "Hoideltavani nyt tietävät, mistä

minut löytävät", sanoi hän. "Uskokaa, kun sanon, että Berliinissä ei

nuoren lääkärin ole niinkään helppo saada hoideltavia, sillä onhan

täällä jo lähes puolitoista tuhatta lääkäriä." -- "Vaan sehän on

kauheata!" ihmettelin minä. "Ja kaikki tahtovat elää. Onko sitte

olemassa niin paljo sairautta, että sitä riittää kaikille? Kylläpä tämä

Berliini on oikein kauhistava pesä." -- Kuultuani tuon suuren kilpailun

ei minulle enää johtunut mieleen pyytää tohtoria muuttamaan toiseen

paikkaan. Pitäähän kiittää Jumalaa, että hän tekee ihmisiä sairaiksi,

ja olisihan ihan synnillistä tehdä sairaille vaikeammaksi tie lääkärien

luo, kun kerran taivas armollisuudessaan hankkii paranneltavia. --

Korjailtava se asunto kuitenkin on ja uudet huonekalut hankittava,

vaikka se kyllä nytkin on siisti, sillä vaikka poikamiehet asuisivat

miten siististi, niin toista kuitenkin on, kun emäntä taloon tulee.

"Huonekaluista pidämme me huolen, rakas tohtori", sanoin minä,

"yksinkertaista, vaan lujaa, vai haluatteko te uusmuotista ja

hienoa?" Hän sanoi hienoja kaluja tehtävän kaiketi vain katseltavaksi

eikä käytettäväksi, mutta ruokahuoneen hän mielellään tahtoi

uusmuotiseksi, vaikka hän muuten piti mukavuutta suuremmassa arvossa

kuin vanhanaikaisuutta. Vuoteet piti oleman lujaa nikkarin työtä eikä

mitään uusia sängyn nimellisiä laitoksia. "Olkaa vain huoletta", sanoin

minä, "sängyistä on tuleva ihan eri asunto. Minä tilaan ne vartavasten

enkä luota kaupantavaraan. Ollessamme tässä äskeisenä vuorina matkalla

särkyikin ravintolassa pirstaleiksi semmoinen sänky, vaikka se oli ihan

uusi." Hän surkutteli minua sydämmestänsä ja toivoi niin kokeneelta

rouvalta erinomaista taitoa talouden asettamisessa; varsinkaan ei

hänellä ollut mitään selkoa kyökkiasioista.

"Vaan mihin me asetamme ruokapöydän?" kysyin minä katsellessamme

hänen asuntoansa uuden kaluston varalle; "jos toisen kirjahyllyn

viemme vinnille, niin saamme kylliksi tilaa." -- "Kuinka minä voisin

erota kirjoistani?" huudahti hän. -- Minä otin yhden vanhan repaleen

käteeni, näyttääkseni hänelle, miten paljon tilaa ne veivät, ja avasin

sen. "Tohtori", toruin minä, toinnuttuani vähän kauhustani, "mihin

te tarvitsette tuommoisia kirjoja, joissa on nyljettyjen ihmisten

kuvia? Mikäli minä tiedän, ei kukaan lääkäri nylje ihmisiä, ja

tutkintonne te jo ammoin olette suorittaneet. Mitä siis tehdään noin

hirmuisilla kirjoilla näissä huoneissa, joissa Emmi on oleskeleva

teidän kävellessänne sairaiden luona? Ajatelkaahan, jos se lapsi

sattumalta saisi tämän nidoksen käsiinsä, voisi hän siitä kerrassaan

kuolla; pois pitää toimittaa tohtoruuskirjat vinnille." -- "Niihin

Emmi kyllä tottuu." -- "Ei koskaan!" sanoin minä. -- Hän pahastui ja

vastasi äreästi: "Sen minä paremmin tiennen. Kirjojani minä tarvitsen

ja ne pidetään täällä alhaalla." -- "Miten tahdotte", sanoin minä, otin

hattuni ja saalini ja arvelin itsekseni: "Kylläpä minulle on hyvä vävy

kasvanut. Mutta maltahan, hyvä herra tohtori. Ei ollenkaan salia, vaan

tuommoisia inhottavia kirjoja vielä näissäkin huoneissa -- sepä on

kaunista!"

Ja kotona istui Emmi onnesta loistavana ommellen varastoansa. --

"Jospa tietäisit, mikä sinulle on tulossa! lapsi-parka!" huokasin minä

itsekseni; "mutta ole huoletta, sinulla on äiti, joka on suojeleva

lastansa kuin ärtynyt leijona. Kunhan vaan aika joutuu, kyllä minä

tiedän, minne kirjat joutuvat!"

Minä autoin Emmiä, sillä vielä oli paljon tekemättä. "Mamma", sanoi

hän, "tämmöistä huvia ei minulla ole vielä koskaan ollut työstä kuin

näistä varustelemisista."

Häät.

Miksi ette tulleet nuoremman tyttäreni ja tohtori Wrenzchenin häihin?

Ettekö suosi häitä vai oliko teillä muuta estettä? Jos olisitte siellä

olleet, niin teillä ihan varmaan olisi ollut hauskaa, vaikka minulla

puolestani ei suurta huvia ollut, mutta milloinka se morsiamen äiti

joutaa ajattelemaan omaa huviansa. Hän kyllä aina hymyilee ja näyttää

niin perin onnelliselta uudessa tummanpunaisessa silkkileningissään,

joka on koristettu kalleilla reunuksilla, ja hän myöskin sanoo olevansa

onnellinen ja iloinen, vaan sydämmessä hänellä kasvaa ohdakkeita.

Miten paljo vaivaa, ennenkuin kaikki on niin pitkällä! Ensin nuorten

talous, joka kyllä on helposti tehty ja hankittu, jos sulhanen on

järkevä ja antaa huolellisen anoppinsa vallita, joka tarkoittaa hänen

parastansa. Mutta jos hän on itsepäinen ja aina sekautuu asioihin ja

vastustaa välttämättömintäkin, sanoen neljänkolmatta hengen pöytää

pelkäksi ylellisyydeksi ja rouvan kirjoituspiironkia liikakaluksi,

jolle ei ole tilaa, niin silloin ei enää voi olla suuttumatta. Kyllähän

myönnän, että hänen nykyinen asuntonsa on tullut vähän liian täyteen

uusista huonekaluista, mutta pitäähän hänen ainakin vast'edes hankkia

mukavampi asunto, mutta sitä hän ei uhallakaan huoli. Ei lainkaan

salia! Hirmuista toden totta!

Suurin huone täytyi nyt sisustaa makuuhuoneeksi, koska se muka on

terveellisempi. Onpa sekin aika viisas keksintö. Olemmehan mekin

suuriksi kasvaneet ilman terveysoppia.

No, taivuinhan minä, mutta en voinut olla sanomatta: "Hyvä tohtori,

minä vain toivotan: tulkaa te uusmuotisine mietteinenne onnelliseksi.

Mitä minun tyttäreeni koskee, niin hän tietää, että hänen

vanhanmuotinen isänkotinsa on hänelle aina avoinna, vaikka puol'yön

aikaan."

Tohtori murisi vastaukseksi jotakin, jota minä en ymmärtänyt.

Luullakseni oli hänelle onneksi, että hän vain murisi, sillä

kärsivällisyystynnyrissä on hyvin ohuet pohjat. Minä olin myöskin

toivonut, että hän edes olisi lähtenyt häiden jälkeen huvimatkalle,

mutta vaikka hänelle selitin, että yksin kyökkipiiatkin pääsevät

häidensä jälkeen edes Bernauiin tai Biesenthaliin, ei hän siitä ollut

milläänkään, vaan sanoi ammattinsa estävän häntä matkustelemasta, koska

hänellä oli hoidettavana hyvin heikko sairas, jota hän ei millään

lailla voinut jättää ja jonka parantaminen oli tuottava hänelle iloa.

Niinpä minun täytyi tässäkin taipua, vaikka se kyllä ei tapahtunut

sievimmällä tavalla.

Oli sitte huolena häihin kutsumiset. Kuka oli kutsuttava, kuka ei?

Sulhasella on omat tuttavansa ja meillä omamme. Joll'ei Kaarle

olisi ollut niin viisas, että sanoi: "Ennemmin pari vierasta lisää

kuin pahoittaa ystäviä", niin ehkäpä vieläkin istuisimme sitä asiaa

jauhamassa. Niin tulivat kutsutuiksi myöskin sulhasen yksitoista

lääkäriystävää; vaan tarvitaanhan niitä tanssijoitakin.

Tietysti kutsuttiin myöskin Krauset. Hän, se Krausen rouva, tuli

seuraavana päivänä kysymään, saattaisiko hän tuoda kanssansa pikku

Edvardin, koska poika ei ollut vielä koskaan käynyt häissä ja nyt oli

niin suuresti iloinnut pääsevänsä. Minä vastasin: "Hyvä ystävä, me

olemme nyt varustaneet pitomme vain täysikasvuisille emmekä me voi

yhden poikasen tähden tilata eri soittajia."

Se kyllä ei ollut rouvasta mieleen, mutta tiedänhän Tegelistä, miten

kelvoton se poika on. -- Mukkiakin oli hän niin rääkännyt, että heidän

täytyi paistaa se elukka, hankkiakseen sille parempaa oloa -- ja

sentähden minä en enää voi kärsiä sitä lurjusta; äitinsä minä annoin

istua ja vääntää suutansa mielin määrin. Sen sijaan sallin minä hänen

ottaa mukaansa neiti Eriikan Lingenistä Emsin varrelta, joka kuuluu

olevan vähän sukua Krausen rouvalle ja on nyt oleskellut jonkun ajan

täällä Berliinissä; vaikka kyllähän minä huomasin, mitenkä hän tahtoo

tehdä tytöstä ja eno Fritzistä paria. Minä sentähden puhelin hyvin

vakavasti eno Fritzin kanssa, sanoen: "Mahdotonta on meidän ruveta

Krausein kanssa sukulaisuussuhteesen, sillä mehän saamme nyt perheesen

tohtorin, ja sentähden huomaa tarkoin: se metsäkukka ei kukoista sinua

varten." -- Eno Fritz vastasi: "Älähän ole tuskissasi, Vilhelmiina.

Kunhan joskus joku prinsessa matkoillaan sattuu tulemaan Berliiniin,

niin minä heti kosin häntä, ja hän on toivottavasti sinullekin kyllin

hyvä!" -- Se vastaus minulle riitti, sillä kun hän rupeaa ivalliseksi,

aikoo hän aina tehdä ihan päinvastoin, kuin minusta on oikein.

Oliko siis ihme, että kaikki nuo huolet ja puuhat minua

silminnähtävästi heikonsivat, niin että Kaarle sanoi toivovansa vain,

että koko häät kohta olisivat jo pidetyt ja minä selviäisin entisiin

oloihimme.

Viimein koitti hääpäivän aamu; sangen monista ihmisistä oli se vain

tavallinen työpäivä, minulle oli se tuskan päivä ja lapselleni

juhlapäivä. Emmi ihan säteili onnesta. Kun hän minulle sanoi hyvää

huomenta sekä samalla syleili ja monta, monta kertaa suuteli minua,

silmät säihkyvinä niin autuaasta luottamuksesta, kuin olisi koko

tulevaisuus vain pelkkää kirkasta päivää ja tohtorin kanssa yhdessä

kuljettava tie pehmoinen ja kukilla koristettu polku, josta uutterat

pikku enkelit muka poistavat kaikki vastukset, silloin välähti minunkin

mielessäni ajatus, että kaikkihan oli hyvin menestyvä. Vaan mitä

toiveet ovat? Sokurijauhoa ihmiselämän happamuuteen.

Kello yksi tuli tohtori ystävänsä tohtori Paberin kanssa, jonka hän oli

ottanut todistajaksi, noutamaan Emmiä maistraattiin. Minun Kaarleni

ja eno Fritz läksivät myöskin todistajiksi mukaan. Minä puolestani en

heihin yhtynyt, kun minulla oli muuta tärkeää tekemistä.

Pitikö minun lapseni niin ihan ilman runoutta uusiin oloihin astuman?

Eihän toki. Nyt oli minun toimitettava pois jäävän häämatkan korvausta,

ja sitä varten me salaa koristimme tohtorin asunnon kukilla. Se

sukkela ajatus oli kasvanut Augusta Weigeltin päässä ja hän minua

myöskin autteli koristuspuuhassa sill'aikaa, kun sydämmetön valtio

minun lapseni laillisesti antoi tohtorille. Portaille sovittelimme

köynnöksiä ja samoin oviin. Arkihuoneen muutimme täydelliseksi

kukkatarhaksi ja makuuhuoneen jonkinlaiseksi palmupuistoksi. Se kaikki

näytti lumoavalta, niin että Augusta ei sanonut koskaan nähneensä

viehättävämpää. Lakanat olivatkin valkoiset kuin äsken tullut lumi,

niin että ne oikein loistivat vehreäin kasvien välitse, jotka olimme

asetelleet pyramiidin muotoon vuoteiden eteen. "Kun kattolampussa on

tuli, niin kyllä tämä näyttää Tuhannen ja yhden yön kohtaukselta",

sanoin minä.

"Oikein satumaista!" myönsi Augustakin, "joll'eivät vain nuo ruukut

niin pahasti haisisi kasvihuoneelta."

"Kuulepas, Augusta", sanoin minä, "juokse heti hajuvesi-puotiin ja tuo

pullonen pomeransinestettä, niin että saamme ripsua sitä kasveille, ja

silloin he astuessaan tänne sisään luulevat olevansa Nizzassa. Minä

tiedän Italian-matkaltani, miten suloinen juuri pomeransin tuoksu on."

Se oli sangen sopiva keino Augustankin mielestä; minä annoin hänelle

markan ja hän läksi juoksujalassa.

Hänen poissa ollessaan minä vielä kerran perinpohjin katselin, ett'ei

talosta mitään puuttunut. Se oli kuin sievä nukkekaappi, niin mukavaa

oli kaikki. Yksin uusi saapaspihtikin oli hankittu; siitä oli eno Fritz

pitänyt huolen.

Augusta ei ollut säästänyt jalkojansa, ja me haihdutimme homeen

haisun hajuvedellä ja läksimme pois, sillä meillä oli ensin pienet

aamiaispäivälliset kotona, koska vihkiminen oli tapahtuva vasta kello

neljä ja hääpäivälliset kello viisi englantilaisravintolassa.

Meidän saapuessamme kotiin olivat herrat jo ehtineet takaisin

maistraatista ja hyvin nälkäisinä. Herra tohtori Paber sanoi minulle

muutamia ystävällisiä sanoja ja toivotti onnea, josta minä häntä sitä

enemmin kunnioitin, kuin eno Fritz lakkaamatta nimitteli Emmiä rouva

tohtorittareksi ja piti koko asiaa hyvin vähäpätöisenä. Emmistä oli

kaikki niinkuin muulloinkin tohtorin tullessa meille, ja kuitenkin

oli hän nyt naimisissa. Tohtori Wrenzchen oli jotenkin hiljainen,

ja se minua hyvin miellytti. Pitihän hänen, toki viimeinkin tajuta,

minkä, edesvastauksen hän otti niskoillensa, kun pyysi muiden ihmisten

tyttären vaimoksensa.

Aterioiminen sujui varsin hauskasti. Herra tohtori Paber piti

virkistävän puheen, me joimme nuoren parin onneksi ja juttelimme

kaikenlaista, kunnes tuli aika lähteä pukeutumaan.

Tällä välin tuotiin kaikenlaisia häälahjoja, paljo hyödyllistä,

vaan paljo kelpaamatontakin, niinkuin esim. kaksi samppanjamaljaa;

ne yksitoista tohtoria toivat kaksi hyvin kaunista hopeaista

kynttiläjalkaa, herra Kleines lasilaatikon kultakaloilleen, joita Emmi

ei kuitenkaan voi kärsiä. Eno Fritz neuvoi häntä keittämään kalat ja

lasisäiliössä pitämään luumuja. Poliisiluutnantin rouvalta tuli komea

myrtti- ja pomeransinkukka-kimppu juuri silloin, kun nuoret nousisivat

morsiusvaunuihin.

Miten somilta he molemmat näyttivät muhkeissa vaunuissa! Emmi

valkoisessa leningissä ja sen päällä keveä harso, kullankarvaisella

tukalla vehreä seppele, oli niin suloinen, kuin morsian suinkin

voi olla kunniapäivänään, ja tohtori, siloinen ja uusi kiireestä

kantapäähän, näytti niin muhkealta kuin äsken nidottu virsikirja.

Todellakaan ei hänessä ollut mitään moitittavaa; kaikki oli kuin

valettu hänen yllensä.

Ja lisäksi morsiusneitsyet kukkakimppuineen ja muut naiset loistavissa

puvuissa ja herrat juhlapukimissa... se oli todellakin niin komeata,

ett'en sitä toki osannut semmoiseksi arvatakaan. Koko Landsberginkatu

tirkistelikin ikkunoistaan meidän ajaessamme kirkkoon.

Morsiusparin seisoessa alttarin edessä pehmeni sydämmeni kovin. Ainahan

äiti ajattelee tulevaisuuttakin. Olikohan tohtori aina oleva niin hyvä

hänelle, kuin minun Kaarleni minulle? Ja mitäpä jos he riitautuisivat

ja onni karkkoaisi pois? Niin, mitä sitte?

Sama pastori, joka oli päästänyt Emmin ripille, vihki nyt heidät.

Rakkaus ei koskaan lakkaa, sanoi hän; se on kuin aurinko, joka nousee

kirkkaana ja säteilevänä ja harhailematta kulkee rataansa. Ja vaikka

pilvet sitä välistä himmentävätkin, niin se kuitenkin voitollisesti

aina ne hajoittaa, kunnes se ehtoolla sammuu hiljaiseen loistoon.

Niin on ihmisrakkauskin. Ja vielä ihanampi on Jumalan rakkaus; se ei

koskaan haihdu, ei koskaan sammu, vaikka me suruissamme ja huolissamme

luulisimmekin sen hävinneen. Mutta jos siihen lujasti luotamme, niin

ei lohduttava toivo meitä koskaan petä, ja huolten ja surujen täytyy

poistua ijankaikkisen rakkauden tieltä. -- Sitte hän siirtyi puhumaan

lääkärin ammatista, joka tohtoria niin usein kutsuu pois puolisonsa

luota, ett'ei vaimon pidä siitä pahastua, vaan päinvastoin siunata

hänen virkaansa, joka häntä saattaa sairasten ja kärsiväisten luo. Ja

tohtorille hän sanoi, että rakkautta voidaan ainoastaan rakkaudella

palkita ja että hänen tuli rakastaa ja kunnioittaa sitä, joka, häneen

luottaen kaikesta sydämmestänsä, luopui isästä ja äitistä, häntä

seurataksensa.

Jälkiruoan kanssa tuli sisään punssimalja ja silloin rupesi herra