Herra Bergfeldt ei vielä tahtonut luopua aineestaan, me kun jo

olimmekin ajaneet liian monen myllyn ohitse, vaan silloin alkoi pikku

Krause äristä ja valittaa janoa. Vettä ei ollut saatavana kivitieltä,

eikä ymmärtämätön äiti ollut maitoa ottanut mukaan; niinpä ei ollut

muuta neuvoa kuin avata pullo punaista viiniä, että pojan ärinä edes

jollakin tavalla saataisiin loppumaan, ja kokonaisen juomalasin se

sitte nieleksi viiniä. -- "Jospa vain tuo kaikki hyvin päättyisi!"

sanoin minä. -- "Saahan hän sitte nurmikolla kylliksensä juoksennella!"

vastasi Krausen rouva. -- "Minä ja Emmi olemme hevosilla", sanoi Edvard

nenäkkäästi. -- Minun Emmini ei sanonut mitään, vaan näytti katsovan

ylön moista ehdotusta. Minun Bettini ei myöskään puhunut, vaan oli

hyvin tyytymättömän näköinen, kun ei ollut Emilin vieressä. Bergfeldtin

Augusta ja herra Weigelt istuivat käsikkäin ja katsella tuijottivat

kuin vahakuvat maisemaa, ainoastaan silloin tällöin toisiinsa niin

imelästi silmäten, että minä rupesin voimaan pahoin sen näkemisestäkin.

Kihlatuista niistä ei ole muille seurakumppaniksi.

Minä sentähden itsekseni olin hyvilläni, kun pääsimme komeaan metsään

ja järvi rupesi näkymään, ollen siinä niin kauniin vehreänä, kuin olisi

se ollut helluntaiksi uudestaan lakattu. Me pysähdyimme metsänvartian

asunnolle, jossa pyökkipuut ovat kauneimmat ja korkeimmat ja

latvoillansa muodostavat ikäänkuin katoksen, juurikuin oltaisiin uuden

rautatien asemasillalla, se vain erotusta, että se, mikä siellä on

ikkunalasia, se täällä on vehreitä lehtiä. Sitä paitsi oli ilma täällä

ulkona kaikkein raittiinta.

Eno Fritz ja minun Kaarleni menivät talon rouvalta tilaamaan aamiaista

ja puhumaan päivällisestäkin. Rouva Krause oli löytänyt kaivon ja antoi

pikku Krauselle vettä, ja kylläpä se poika minun huomatakseni latki nyt

ainakin koko litran, mutta minä en puhunut mitään, sillä kun äitit ovat

ymmärtämättömät, on kaikki neuvominen turhaa vaivaa. Vaan olisi minun

kuitenkin pitänyt puhua.

Aamiainen oli erinomainen, maalainen, vaan hyvä. Viiniä me olimme itse

tuoneet, varsin hyvää Chateau Larosea, puolenkolmattatoista maksuista,

pulloissa punaiset lyijykuoret suun ympärillä, ja vaikka eno Fritz

vähän väänteli suutansa, hän kun liiaksi valikoitsee viinejä, niin

kyllä se meistä muista siltä maistui, varsinkin kun viinikauppias oli

vakuuttanut joutuvansa joka pullosta seitsemän prosentin vahinkoon ja

antavansa sitä meille vain pelkän ystävyyden tähden niin huokeasta.

Sitte me menimme metsään; eno Fritz oli leikannut pikku Krauselle

kepin, jolla hän ratsasteli, kun Emmillä ei ollut halua ruveta hänen

hevoseksensa. Muuten oli Emmi hyvin pahoilla mielin. Hänen sisarensa ja

ystävänsä eivät huolineet hänestä vähääkään, hehän eivät tienneet koko

muusta maailmasta kuin sulhasistansa; niinpä täytyi Emmin pysyä meidän

vanhempain naisten luona. Minua se lapsi ihan säälitti, kun se niin

yksikseen oli, sillä kun me puhelimme suurista pesuista taikka onko

parsan kastekkeesen pantava sitruunan mehua vai ei, niin se tietysti

ei häntä huvittanut. "Ole vain iloinen, Emmi", sanoin minä, "kukapa

tietää, miten kohta jo sinäkin olet morsian!" -- "Minä en koskaan

mene naimisiin", vastasi hän. -- "No, no, lapsi!" -- "En mene", sanoi

hän surumielisesti, "minä en jätä sinua enkä pappaa. Augusta ja Betti

ovat molemmat niin pahat siitä asti, kun joutuivat kihloihin." -- Minä

koetin puhella hänelle niin hyvin, kuin voin, mutta hän ei tahtonut

ollenkaan kuulla.

Herrat olivat löytäneet mukavan istuinpaikan, saalit ja huivit

levitettiin ja me asetuimme sieviin ryhmiin. Viiniä myöskin tuotiin

mukaan, niin että meillä oli oikein hauska. Se minua kuitenkin

vähän harmitti, että minun Kaarleni viskeli Krausen rouvaa kuivilla

lehdillä ja hän siitä ei vähääkään pahastunut. Jos herra Krause olisi

uskaltanut tehdä minulle semmoista leikkiä, olisin minä opettanut hänet

käsittämään asemansa, mutta hän jo makasi sikeässä unessa.

Viimein aloin minäkin vähän torkkua, sillä kevätilma uuvuttaa. Puut

suhisivat niin suloisesti, tuuli siveli niin pehmeästi kasvoja ja

hiuksia, kaikenlaisia kirjavia unia häilyi silmäin edessä, kunnes

minun Kaarleni huusi: "Vilhelmiina, heräähän jo, kello on puoli kolme,

päivällinen on valmisna!" -- "Hyvänen aika! olenko minä nukkunut?" --

"Lähes kaksi tuntia." -- "Ja missä ovat lapset? Missä on Betti?" --

"Meni metsään", vastasi Emmi, "minua he eivät huolineet kanssansa!" --

"Ja missä on Edvard?" kysyi Krausen rouva, pudistellen kuivia lehtiä

tukastaan. -- "Hän ratsasti kepillään tuonne", sanoi Emmi järvelle päin

viitaten. -- "Herranen aika, jos lapsi on hukkunut", huusi Krausen

rouva ja juoksi kuin hullu pois. "Edvard", huusi hän, "Edvard, missä

sinä olet?" -- Minä huusin myöskin kovasti: "Betti, Betti!" -- Ei

vastausta. --"Ja ruoka kun on valmis", sanoi Kaarle. -- "Voitko sinä,

Kaarle, tämmöisenä hetkenä vielä vatsaasi muistaa?" -- "Miksi en?"

sanoi hän; "jos sinä olisit antanut nuorten istua vaunuissa vierekkäin,

niin he nyt eivät olisi karanneet pois. Rakastavaiset tahtovat

mielellään olla rauhassa. Tulkaa vain, Emil tietää, että 1/2 3 on

päivällisaika, ja katsoo kyllä kelloaan. Missä on Krause?"

Herra Krause oli mennyt rouvansa jäljestä, joka parkui lakkaamatta:

"Edvard, Edvard! missä sinä olet?" ja herra huusi: "Adelheid, joko

hänet löysit?" Kuului siltä, kuin koko metsä olisi kapinassa ollut.

Hyvin ilottomina palasimme metsänvartian asunnolle. Siellä oli pöytä

niin siististi katettuna puiden varjossa, mutta seura oli hajalla.

Bergfeldtin Augusta ja herra Weigelt tosin jo olivat meitä odottamassa,

mutta Bettistä ja Emilistä ei tietoakaan. Se oli hyvin kiusallista.

"Oletteko pikku Krausea nähneet?" kysyin minä. -- "Kyllä", vastasi

Augusta, "hän on ajurien luona tallissa hevosilla ratsastamassa!" --

"Ja vanhemmat luulevat hänen olevan järvessä. Nyt meidän pitää ensin

etsiä Krauset."

Kuten sanottu, tehtiin; me kaikki takaisin metsään, josta löysimmekin

Krauset. Rouva oli astunut suopaikkaan ja herra oli polvillaan hänen

edessänsä kenkiä sammalilla pyyhkimässä. -- Voi sitä iloa, kun hän

kuuli pojan olevan tallessa, ja sitä hyväilemistä ja silittelemistä,

kun sai hänet käsiinsä! Liialliselta se minusta näytti. Sitte hän

torui Emmiä, että jos hän olisi paremmin pitänyt huolta lapsesta,

niin ei olisi koko hätää ollut, johon minä sanoin jotakin lehtien

viskelemisestä ja keikailemisesta miehille ja että olisi parempi

itse pitää huolta lapsistaan kuin luottaa muihin ihmisiin. Siihen

hän vastasi pistävästi, että pitää jokaisen ensin pitää oman ovensa

edusta puhtaana, ja missä sitte minun Bettini oli? No niin, me kävimme

hyvin äreinä pöytään, eikä kellään ollut oikeaa ruokahalua, paitsi

Bergfeldtin rouvalla, joka söi oikein ahmimalla.

Me olimme jo nousseet pöydästä, kun Betti ja Emil viimein tulivat.

Minä yritin kiivastumaan, mutta Kaarle sanoi: "Vilhelmiina, ollaanhan

rauhassa, älä pikastu." Minä sentähden maltoin mieleni ja sanoin

leikillisesti: "No, Emil, onko nyt kello puoli kolme?" -- Hän tuli

hämillensä. "Minun kelloni käy ehkä vähän jäljellä!" änkytti hän.

-- "Toista tuntiako? Näyttäkääpäs minulle kronometriänne!" Hän tuli

vielä enemmin hämilleen. Se näytti minusta omituiselta. "Ehkäpä se

käypikin ihan oikein", sanoin minä ja vedin hänen vitjoistansa,

tullakseni asiasta vakuutetuksi. Mutta vitjoissa ei ollutkaan kelloa,

vaan paljas kellonavain. -- "Kello on kaiketi venättä oppimassa",

pilkkasi eno Fritz. -- Minä luulin vaipuvani maan sisään, minun Bettini

sulhanenko olisi kellonsa pantannut! Krausen rouva nauroi ja silloin

minä pahastuen nousin ja erosin kaikista heistä yksikseni. Minä en

kärsinyt nähdä ketään ihmistä. Kaikkialla tyytyväisiä kasvoja, naurua

ja leikintekoa ihmisillä, joita tällä välin oli metsään kokoutunut...

ja minun korvissani se kaikui pilkalta. Yksinäisyyttä minä tarvitsin,

saadakseni oikein kylliksi itkeä. Niin minä, melkein tietämättäni

miten, jouduin talon taa kasvitarhaan ja vaivuin sinne puupölkylle

uunin viereen. Voi, miten se minusta tuntui pyövelinpölkyltä, jolla

minun kaulani oli katkaistava! semmoinen tuska minut valtasi.

Tulevaisuus oli mustimpina kuvina silmieni edessä. Mitäpä oli hyötyä

Bytzowin tätin perinnöstä, Emilhän sen kuitenkin oli kaikki tuhlaava!

Emil oli kevytmielinen, sen minä nyt tiesin, ja Betti luotti häneen

rajattomasti. Minua vapisutti hirveästi, sillä ken kellonsa panttaa,

hän kykenee tekemään muutakin pahaa.

Pitkän ajan kuluttua tuli Emmi minun luokseni. "Nyt lähdetään jo",

sanoi hän, "Krausen rouvalta ovat jalat kastuneet eikä pappaa enää

miellytä koko täällä olo." -- "Mitä häneen koskevat Krausen rouvan

jalat?" -- "Sinun tähtesi hän niin sanoo tuntuvan, sillä kun sinulla

ei ole hauska, niin ei häntäkään huvita." -- "Niin, tule, lapsi, minä

ikävöin kotiin, eihän sitä toki huvimatkalle lähdetä istumaan uunin

takana ja itkemään."

Kello 7 tulivat vaunut talon eteen. Minä annoin kaikkien käydä

istumaan mielensä mukaan; mitäpä minä heikko vaimoparka voin tehdä

järjettömyyttä vastaan? Pikku Krause istui ihan yksin rannalla eikä

tahtonut tulla. "En tule", huusi hän, "minä jään tänne!" -- "No,

tulehan toki, niin saat vehnäleipää!" -- "En." -- Äitinsä nosti hänet

väkisin ylös. "Häntä huvittavat hevoset niin suuresti", sanoi hän

teeskentelevän ystävällisesti eno Fritzille, "ottakaa hänet vähäksi

ajaksi sinne eteen!" -- Niin tapahtui, ja Edvard istui eno Fritzin ja

ajurin välillä. Me läksimme, kaikki enemmin tai vähemmin äreinä, kun

Bergfeldtit olivat myöskin suuttuneet Emiliinsä. Krausen rouva oli ihan

ääneti.

Vähän ajan perästä sanoi eno Fritz: "Herra Krause, minä pelkään, että

poika putoaa täältä kuskilaudalta", ja antoi hänet vaunuihin herra

Krausen syliin, vaan isä kohta kyllästyi ja arveli, että kyllä pojan

olisi parasta istua siellä edessä. Edvard itki ja valitti hiljaa

itseksensä. "Mikähän häntä vaivaa?" kysyin minä osanottavaisesti. --

"Mikäpä hänellä olisi", sanoi äitinsä äreästi. -- "No, jos hän olisi

saanut vatsansa turmiolle, niin ei se minua ollenkaan kummastuttaisi."

-- "Ha ha ha!" nauroi äiti. -- Herrat eivät kuitenkaan huolineet lasta

pitää luonansa. -- "Tulepas täti Buchholzin luo, Edvard", huusin minä

ja otin hänet syliini, vaan annoin kohta hänet äitillensä sanoen:

"Parashan hänen kuitenkin on olla teidän luonanne, hyvä ystävä.

Peittäkää hänet hyvästi, ett'ei hän vilustu; se on hauskempaa hänelle

ja meille." -- Hän sanoi, että lapset ovat aina lapset. -- Minä

sanoin, että jos lapset eivät vielä ole matkaan kykenevät, niin ne

jätetään koliin. Siihen hän vastasi, että jos eno Fritz ei olisi tuonut

niin vaikeasti sulavia kalatavaroita, niin ei olisi lapselle mitään

tapahtunut. Minulla ei ollut vähääkään halua vastata mitään hänelle,

minun oma huoleni Emilistä oli liiaksi kiintynyt mieleeni, ja samalla

tuli vielä takaisin taannoinen paha mieli.

Monihan on aivan ihastunut maalaisretkiin, mutta minun täytyy sanoa:

tehtäköön ne ilman lapsia ja ilman sulhasväkeä; niistä on vain vastusta

ja kiusaa. Ja miten niistä väsyy tuommoisista retkistä suurissa

seuroissa, jos toisen pitää toistansa vartioida, ja joku aina sittekin

häviää!

Minä tunsin helpotusta vasta sitte, kun Berliinin ensimäiset kaasuvalot

alkoivat näkyä, sillä vaunuissa ei näyttänyt kellään olevan hauskaa.

Väsyksissä me olimmekin kaikki; ainoastaan kirjavat paperilyhdyt

vaunujen katossa kiikkuivat ja häilyivät lakkaamatta, niin että ne

kaukaa katsoen lienevät iloisilta näyttäneet. Mutta tuskinpa tuota

käynee elämää arvostella paperilamppujen mukaan.

Morsianilta kolmannessa kerrassa.

Ainahan minä olen sanonut: ei pitkistä kihlauksista mihinkään ole.

Kun kaksi ovat keskenään sopineet, niin kyllä on parasta antaa heidän

ruveta kihloihin. Siihen suostutaankin, ja lapset ovat sanomattoman

onnelliset, mutta koiruohoa heidän sydäntensä riemuun tiputellaan,

jos hääpäivä lykätään näkymättömään kaukaisuuteen. Lapset kyllä

näennäisesti mielellään siihen suostuvat, mutta viimein he kuitenkaan

eivät jaksa odottaa, niin että on myöntyminen ja valmisteleminen heille

häät.

Niin kävi Bergfeldtissäkin. Augusta, jossahan ei ennestäänkään ollut

liikaa lihavuutta, laihtui viimein ihan kurjaksi ja haamun kaltaiseksi.

Kun hän seisoi syrjin tuleen päin, oli hänen nenänsä ihan läpikuultava

kuin vaha. Lääkäri hänelle määräsi rautajuomaa ja välistä hän itse

käytti vaihteeksi mallasmehua, vaan ei mistään lääkkeistä apua tullut.

Nyt oli toki herra Weigelt, hänen sulhasensa, hyvien tuttavien kautta

saanut asianajo-toimistosta pienen paikan. Paljoahan tuossa ei ollut,

mutta jos ukko Weigelt vähän autteli, niin saattoihan tuolla alottaa.

-- "Ennen elävänä vinnikammariin kuin kuolleena kauneimpaan arkkuun",

sanoi Bergfeldtin rouva. Sentähden varustettiin häitä.

Jos minä olisin ollut Bergfeldtien sijassa, niin olisin pitänyt

häät ihan yksinkertaisesti oman perheen kesken, sillä se säästää

melkoisesti, mutta hän, Bergfeldtin rouva, ei ottanut korviinsakaan

koruttomia häitä. Hän arveli, että täytyi edes naapuriston, joll'ei

muun tähden, jotakin näyttää. Viimein sovittiin pitämään morsianilta

[häiden aatto (Polterabend), jota monin paikoin Saksassa vietetään]

vähän komeammin ja itse vihkiäiset sitte ihan yksinkertaisesti.

Kello 8 iltasilla oli se juhlallisuus alkava. Vierashuone, asuinhuone

ja makuuhuone oli järjestetty vieraita varten. Sängyt oli viety aittaan

ja pesukaapin paikalle oli rouva asettanut pöydän täyteen lehtikasveja,

koska herra Bergfeldt, kuten hän minulle valitti, pestessään aina niin

kovin loiskuttelee ja on siten saanut tapetit perin pilalle. Tuolit,

lasit ja muut tarvekalut lainasi lähellä oleva ravintolanpitäjä, sillä

Bergfeldtin pikku varasto ei tietysti riittänyt mihinkään.

Kun me saavuimme 1/2 9 aikaan, olivat huoneet jo melkein täynnä. Naiset

sullottiin vierashuoneesen, jossa istuttiin mukavassa puoliympyrässä.

Tietysti oli Bergfeldtin rouva kutsunut kaukaisimmatkin tuttavansa,

niin että oltiin jotenkin vieraat toinen toiselleen. Lisäksi oli

kutsuttu kaikki Augustan ystävät, jotka eivät näyttäneet tietävän

mihin mahtua, vaan istuivat kolmittain aina kahdella tuolilla; herra

Weigeltin emäntä, jonka luona hän oli asunut ylioppilaana ollessaan,

oli myöskin siellä.

Herrat seisoivat asuinhuoneessa poltellen. Herra Weigeltin ystäviä oli

tullut joukottain; he olivat enimmäkseen vanhoja ylioppilaita, sangen

siivoja nuorukaisia, vaikka heidän frakkinsa soveltuivat heille niin

kummallisesti, kuin olisivat olleet toisille tehdyt.

Kello 9 olivat huoneet niin tungokseen asti täynnä, ett'ei kukaan

juuri päässyt liikkumaan. Tällä välin oli juotu teetä ja ruvettu jo

puhelemaan niistä näistä. Morsiusparia ei vielä ollut näkyvissä.

Nyt tuli sisään eno Fritz, joka oli ruvennut järjestelijäksi. Häntä

seurasi kaksi herraa, tuoden kumpikin kukkasilla koristetun tuolin

vierashuoneesen ja asettaen ne asuinhuoneen puolisen oven eteen.

Eno Fritz istuutui vanhan pianorämän eteen ja soitti häämarssin

"Kesäyön unelmasta", joll'aikaa morsiuspari tunkeutui vierasten

läpi kukkatuoleille. Ylioppilaat huusivat eläköötä ja muut vieraat

paukuttivat käsiään. Se oli hyvin kaunis hetki, jonka eno Fritz oli

oikein arvannut.

Augusta Bergfeldt ei näyttänyt niinkään mitättömältä. Hänellä oli yllä

valkoinen musliinileninki, vehreällä koristeltu. Mutta jos hän olisi

ollut ymmärtäväinen, niin ei hän koskaan olisi valinnut avorintaista

pukua. Minun Kaarlenikin oli sen huomannut, sillä myöhemmin hän minulle

sanoi itseään aina paleltaneen, kun vain katsoi häneen. Minä tietysti

sitä muistutusta vastustin sanoen: "Kaarle, rakkaus on jotakin ylevää,

niin ett'ei sitä sovi pilkata." -- "Sinunpa olisi pitänyt kuulla, mitä

ne ylioppilaat puhuivat!" vastasi hän. -- "Kaarle!" toruin minä, "sitä

minä en huoli kuulla. Yleensä minä en ollenkaan huoli kuulla, mitä

herrat puhuvat naisten seljän takana. Ylioppilaat ovat minusta liian

vapaat mielipiteiltään!"

Eno Fritz soitti nyt jotakin tunteellista ja minun Bettini toi

keijukaiseksi pukeutuneena morsiusseppeleen. Hän lausui hyvin

kauniin runoelman, jossa oli puhe eroamisesta vanhempain kodista,

nuoruudesta, lapsuuden onnellisuudesta ja tulevaisuuden tietämättömistä

onnettomuuksista. "Huntuun, seppeleesen hajoo kaunoinen se unelma!"

päättyi runo. Jo ihan alussa nousivat Augustalle kyyneleet silmiin, ja

kun sanat kuuluivat: "Vieraana, yksinänsä hän kodissaan nyt on", alkoi

Bergfeldtin rouvakin nyyhkiä. Vaan kun Betti lopuksi syleili Augustaa

ja Augusta alkoi melkein ääneen itkeä, emme me muutkaan jaksaneet olla

niistinliinoihimme tarttumatta. Harvoin minä olen mitään niin mieltä

pehmittävää kokenut. No niin, eipä se niin mitätöntä olekaan tuo

tyttärensä antaminen vento vieraalle nuorukaiselle.

Siitä mielialasta meidät äkisti tempasi hyvin ikävä tapaus. Minä

olin näet pyytänyt Bergfeldtin rouvaa pitämään Sissi-koiraansa

johonkin suljettuna tämän illan, koska se muuten lakkaamattomalla

juoksentelemisellaan saattaisi häiritä. Koira lienee kuitenkin päässyt

pujahtamaan pois kammarista, sillä yht'äkkiä kuului hirveä parahdus,

kun joku polki Sissin jalalle. Kuka sen teki, ei tullut koskaan

tietyksi.

Augusta hypähti ylös ja otti yhä vielä huutavan Sissin luoksensa,

koettaen sitä rauhoittaa. "Ajakaa, neiti, pois tuo pentu!" huusi herra

Weigeltin entinen emäntä hyvin sivistymättömällä puhetavalla. Minä en

ole sen ihmisen kanssa sanaakaan vaihtanut.

Augusta piti jo tyyntynyttä elukkaa sylissään; niinpä saatiin rauhassa

jatkaa juhlallisuutta.

Sen jälkeen tuli eräs herra Weigeltin ystävä suutaripoikana.

Valitettavasti emme saaneet selkoa ainoastakaan sanasta, sillä, koira

haukkui häntä koko ajan, se kun ei häntä tuntenut.

Kolmantena järjestyksessä tuli pikku Krause. Minä jo heti hänet

nähtyäni aavistin, ett'ei tuosta mitään hyvää tule, kun vanhemmat

häntä niin hemmoittelevat. -- "No, pikku Edvard", sanoi Krausen rouva,

"sanopas nyt värssysi!" -- Poika, tirolilaiseksi puettuna, oli vaiti

ja työnsi sormen suuhunsa. -- "No?" kysyi äiti. -- Poika ei ääntä

päästänyt. -- "Edvard, minä suutun kovasti!" -- Poika väänsi suunsa

itkuun. -- "Edvard, kas niin, ole nyt kiltti!" -- Vaan Edvard ei

tahtonut. -- "Vielä hän tänä aamuna osasi runonsa niin hyvästi", sanoi

Krausen rouva kovasti, "vaan kun ihmisiä on niin paljo, niin sentähden

hän nyt hämmentyy. Tule, Edi, ja sano se täti Augustalle ihan hiljaa ja

anna hänelle se hopeainen sokurilusikka. Kuuletko, Edvard!"

"Meidän sokurilusikkahan se on", huusi poika, "pappa vain siitä

viiluutti pois nimen."

Krausen rouva suuttui kuin raivostunut, mutta poika juoksi pois ja

huusi: "Mamma tekee minulle pahaa, pappa, pappa!" Herra Krause oli niin

järkevä, että toimitti hänet kotiin.

Jos nyt olisi tullut jotakin naurettavaa, niin kyllähän kaikki

olisimme tulleet iloisiksi; mutta nyt tuli joku Augustan ystävistä

kukkaistyttönä ja toinen leipurina leipinensä, toivottaen, ett'ei sitä

koskaan puuttuisi uudesta taloudesta. Se ei vähääkään huvittanut.

Viimeksi tuli minun Emmini yön kuningattarena yllä musta huntu täpö

täynnä kultapaperisia tähtiä. Hän oli itse miettinyt kaikki ja sanoi:

"Ma tullut olen kaukaa -- Kuu, tähdet mulla valtaa; -- Kun kaikk'

on helmoiss' unen, -- Yön kuningattaren -- On silmä valpas. Teitä

-- Saan laulull' tervehtää. -- Kun yksin jäätte, mua -- Te silloin

muistakaa!" Samalla hän antoi valokuva-alpumin, jonka kannessa oli

kuvattuna Lohengrin jäähyväisiä sanovana, ja lauloi sitte eno Fritzin

säestyksellä kauniin laulun: "Istuimme luona ikkunan, kun sammunut

ol' kynttilä." Laulun päätyttyä ei ollut käsien taputuksesta tulla

loppuakaan; ylioppilaat varsinkin pauhasivat, ja sentähden hän vielä

lisäksi lauloi toisen laulun. Häntä hyvin kiitettiin esityksestään ja

joku ylioppilas oli sanonut saattavan epäillä, tokkopa Gersterkään osaa

niin laulaa, sillä neiti Buchholzin laulussa on erinomaista sulavuutta.

Herrat eivät tällä välin olleet unhottaneet sikarejansa sammumaan;

sentähden alkoi olla niin kuuma, että hiki juoksemalla juoksi

ikkunanruutuja pitkin, jonkatähden myöskin sillisalaatti, jota nyt

tarjottiin, maistui hyvin virkistävältä, vaikka minun mielestäni

siihen oli liiaksi hakattu perunoita sekaan. Me naisväki joimme päälle

limonaatia ja herrat olutta. Ylioppilaat olivat niin kohteliaat, että

pitivät huolen juomanlaskemisesta.

Istuen syömisestä pöydän ääressä ei tietysti voinut ihmispaljouden

tähden olla puhettakaan; kannettiin ympäri huoneita valmiita voileipiä,

monenlaista särvintä päällä, kaikkea runsaasti ja varsin hyvää.

Sitte tahtoivat nuoret tanssiakin. Ylioppilaat lykkäsivät yht'äkkiä

pianorämän makuuhuoneesen, vaikka herra Bergfeldt siitä näytti

hämmästyvän, ja tanssi alkoi, kaksi paria vain kerrassaan. Olipa siinä

yhtä ahdasta kuin tavallisissa tanssiaisissa, joihin maksaen mennään.

Harmitti minua, kun ylioppilaat kantoivat kukkapöydänkin ulos, niin

että liiankin hyvin saattoi nähdä, miten herra Bergfeldt oli seinän

turmellut. Olisipa rouva tuohon saattanut edes liistaroida paperia.

Meidän siinä istuessamme ja puhellessamme sanoi poliisiluutnantin rouva

minulle, että minun Emmilläni todellakin oli erinomainen ääni ja että

olisi vahinko, ell'ei se saisi koulutetuksi.

"Sitä minä en vielä ole lainkaan ajatellut", vastasin minä, "hän laulaa

vain ihan korvakuulosta."

"Minun tyttäreni rupeaa myöskin ottamaan tunteja", sanoi

poliisiluutnantin rouva. "Minä tunnen rouvan, joka etsii oppilaita. Hän

on ennen ollut oopperassa. Nykyaikaanhan sitä maksetaan hyvät summat

äänistä. Ajatelkaahan vain Pattia ja Luccaa. Mikä maine heillä on ja

miten paljo rahaa!"

Minua pyrki oikein pyörryttämään. Eikö Emmi juuri äsken saanut

semmoista kiitosta? "Minä puhun miehelleni", vastasin minä. "Muuten,

pitäähän jotakin tehdä lapsensa hyväksi." -- Hyvänen aika, kun

ajattelen, että minun Emmini saavuttaisi niin suunnattoman onnen

äänellänsä. Liiaksi se olisi! Kyllä minun Kaarleni siihen suostuu,

kunhan minä vain asian hänelle oikein selittelen.

Kello oli tällä välin jo ehtinyt kahteentoista. Morsiuspari istui

jotenkin äänettömänä eräässä nurkassa, kun tanssi ei tehnyt

hyvää Augustalle eikä hän myöskään kärsinyt sulhasensa muiden

kanssa tanssivan. Herra Bergfeldt tuli yhä harvapuheisemmaksi.

Ylioppilaat lauloivat juuri onnentoivottelua, kun ovella soitettiin.

-- "Luultavasti talon isäntä, jota melu on varmaankin ruvennut

suututtamaan", sanoi poliisiluutnantin rouva.

Me kuuntelimme, mitä nyt oli tuleva, ja ajattelimme, syttyyköhän

tästä oikea riita. Mutta ei. Juhlallisesti kaikui vain laulu, ja sen

päätyttyä alkoi polkka. Muutamat virkakumppanit Bergfeldtin toimistosta

ilahuttivat häntä tuomalla mukaansa torvisoittimensa, ja todella he

hyvästi soittivatkin.

Yhteisestä pyynnöstä soittivat he yövartian laulun, joka ensin alkaa

hyvin hiljaa, vaan sitte yhä kovenee, kunnes viimein korvat on mennä

lukkoon ja huone tärisee. Silloin tuli talon isäntä.

Yht'äkkiä kolkko hiljaisuus. Tuntui oikein kamalalta! Tanssista ja

laulusta ei hänellä ollut mitään sanomista, vaan tämmöiseltä melulta

hän tahtoi toki olla rauhassa. -- Herra Bergfeldt vastasi saattavansa

tehdä asunnossaan, mitä vain tahtoi. -- Mutta vahtiparaadit ja

raakalais-ulvonta kuitenkin ovat liikaa; putoaahan kalkki katosta

alemmassa kerroksessa. -- Se on huoneiden vika. -- Joll'eivät huoneet

ole mieleiset, niin voihan muuttaa muuanne. -- Sen kyllä uhkasi

Bergfeldt tehdäkin. -- Isäntä sanoi Bergfeldtien turmelevan huoneita

pahemmin kuin kukaan, eihän hänen muuta tarvinnut kuin tapettia katsoa.

-- Se ei ollut hänen asiansa. -- Ylioppilaat rupesivat nyt välittämään.

Me naiset aioimme jo paeta. "Rauhassa, hyvät herrat", huusi minun

Kaarleni, "kuulettehan, ett'ei herra isäntä meitä kiellä tanssimasta ja

huvittelemasta."

"Kyllä se nyt jo riittää", vastasi isäntä raa'asti.

Mutta eno Fritz toi täyden lasin olutta "Yhden kerranhan me vain olemme

nuoret", sanoi hän. "Tottahan juotte meidän kanssamme morsiusparin

maljan!" Isäntä ensin vielä murisi jotakin, vaan tyhjensi sitte

tarjotun lasin. Ylioppilaat huusivat hänelle eläköötä ja Bergfeldtin

rouva tarjosi kauniita leivoksia, jotka hän myöskin otti.

Oikein iloista siitä ei kuitenkaan ruvennut enää tulemaan, vaan

muutamat poistuivat ranskalaistapaan elikkä jäähyväisiä sanomatta.

Vähitellen tuli enempi tilaa huoneissa ja mekin sanoimme viimein hyvää

yötä. Meidän lähtiessämme istuivat eno Fritz ja ylioppilaat juomassa

veljenmaljaa isännän kanssa.

Milloin Bergfeldtit pääsivät levolle, en tiedä; arvattavasti vasta

kahden päivän perästä.

"Kaarle", sanoin minä kotimatkalla, "kun meidän Bettimme häät tulevat,

niin morsianiltaa emme vietä kotona."

"Ei sillä vielä kiirettä ole!" vastasi hän äreästi. "Jo minä

pitkäksi ajaksi sain kyllikseni tänä iltana ja luultavasti saivat

Bergfeldtitkin!" -- Minä en puhunut mitään Emmin-aatteistani. Milloin

miehet oikuttelevat, on paras antaa heidän olla olojansa. Kyllä Kaarle

vielä joutuu ihmettelemään, kunhan Emmi kuuluisaksi ja mainioksi tulee.

Ja kyllä minä tahtoni toimeen panen.

Meidän pitää lähteä kylpypaikkaan.

Ei käynyt kieltää, että Emmiä oli hyvin kiitetty. Pitikö sitte

etevyyden jäädä mätänemään Landsberginkadulle ja voinko minä siitä

vastata? Eihän toki; minä kyllä tiedän, että meidän kaikkien täytyy

kerran tehdä tili; eikä silloin mikään itsepuolustus kelpaa, sillä en

minä ole niinkuin Bergfeldtin rouva, joka kyllä kykenee lörpöttelemään

keskellä viimeistä tuomiotakin, ell'ei olla niin varovaiset,

että jätetään hänet viimeiseksi. Emmin ääni piti taiteellisesti

koulutettaman. Minä katsoin olevani siihen sitä enemmin velvollinen,

kuin poliisiluutnantin rouva minua hyvin kehoitti ja selitteli, että

jos minun Emmini rupeaisi ottamaan tunteja yhdessä hänen tyttärensä

kanssa, niin tulisi molemmille huokeammaksi. Minä en todellakaan

olisi mikään huolellinen talonäiti, jos olisin päästänyt semmoisen

tilaisuuden käsistäni livahtamaan. Ei toki; vaan milloin on jotakin

huokeaa tarjona, minä sen heti otan; paitsi helppohintaisista

kauppaloista en enää mitään osta, koska sitte perästä päin saa maksaa

paljon enemmän liimasta ja kitistä, kuin koko kalu maksaa. Kaarlelleni

minä tietysti ilmoitin asian vasta sitte, kun oli toinen neljännesmaksu

suoritettava, ja kun silloin olisi ollut ikävä keskeyttää opetusta, ei

hän suinkaan sanonut voivansa moittia maksua kalliiksi. Se vakuutus

minulle oli hyvin mieltä myöten.

Emmipä myöskin edistyi suunnattomasti, kuten hänen opettajansa vakuutti

joka kerran meillä käydessään. "Vielä yksi neljännesvuosi", sanoi

hän, "ja teidän tyttärenne pääsee yhtä korkealle kuin Lucca. Nyt hän

jo helposti laulaa korkean C:n ja koloratuurikohdat tulevat jo niin

sulaviksi, kuin tulisi hänelle rouva Artotin lahjat." Sekin minun

mieltäni sangen hyvitti, ja minä ajattelin: kun Emmi tulee maailman

kuuluksi, niin minä ihan menehdyn ilosta. Ja miksikä se onni ei tulisi

minun tyttäreni osaksi? Onhan suureksi laulajaksi jo monikin tullut,

jonka isänkoti ei läheskään ole ollut meidän tasallamme.

Rouva Gryn-Reifferstein olikin aivan oikea opettaja meidän

tyttärillemme. Usein kertoi hän minulle ja poliisiluutnantin rouvalle

entisestä teaatterielämästään ja vaaroista, jotka siellä uhkaavat

nuoria alottelijoita. Vaan hän oli pysynyt lujana pahimmissakin

kiusauksissa. Hän kyllä tiesi, mitkä kaikki rumat asiat odottelivat

teaatterinäyttämön takana kaikkia, jotka sinne menivät saamatta keltään

varoitusta, vaan hän varoitti oppilaitaan juuri sentähden, että hän

ne vaarat tunsi. -- Miten minä iloitsinkaan, kun tiesin Emmini olevan

niin hyvässä hoidossa. Se minusta tosin ei ollut oikein mieleen, että

Heimreichin rouvan vanhin tytär ensimäisestä avioliitosta myöskin "kävi

Grynin koulussa", kuten sanotaan, mutta hänellä kuuluu sentään olevan

hiukkanen ääntä, ja sentähden en minä ollut tietävinäni koko asiasta,

vaikka hänen äitinsä minua ihan inhottaa.

Gryn-Reiffersteinin lauluopistossa on tapana pitää kerran vuodessa

näyte-esitys, että oppilaat saisivat näyttää, mitä ovat oppineet.

Oppilasten, sekä neitien että nuorten herrojen -- sillä molempia

siellä on -- omaiset tuttavineen ja ystävineen ovat kuulijoina, ja

kun pääsymaksu on vain yksi markka, niin tietysti on sali tungokseen

asti täynnä; siihen on asetettu pikku näyttämö ja siellä taidetta

harjoitetaan jalolla innostuksella ja vakavalla siveellisyydellä, kuten

Gryn itse sanoo.

Nyt piti minun Emminikin laulaa, vieläpä juuri "Gabriellan" osa

"Yöleiri Granadassa"-oopperasta, ensin se kohtaus, kun metsästäjä tuo

karanneen kyyhkysen takaisin, ja sitte se kohta, jossa hän kivillä

viskelee makaavaa metsämiestä, varoittaaksensa häntä ryöväreistä.

Kiihko oli suuri. Jo neljää viikkoa ennen ei enää ollut muusta

puhettakaan kuin laulunnäytteistä, niin että minun täytyi kieltää siitä

hiiskahtamasta mieheni läsnäollessa, sillä hän pahastui, kun kuuli vain

harjoitus-, näytäntöpuku- tai muita semmoisia sanoja mainittavankaan.

Minusta asia kuitenkin oli hyvin tärkeä. Ensinnä tietysti oli suurin

huoli puvusta. Missään naamushuvi-rääsyissä minä en tahtonut antaa

Emmin esiytyä; sentähden täytyi ompelijattaren tulla meille ja ommella

hänelle uusmuotinen, valkoinen silkkileninki, johon pantiin pitkä

lieve sekä koristukset kullasta ja punaisesta atlassista, koska

kappaleen kotipaikka on Espanja. Ei saanut myöskään puuttua kauniit,

korkeakantaiset, valkoiset silkkikengät. Gryn-Reiffersteinin mielestä

se puku tosin oli vähän komeanlainen paimentytölle, vaan minä jyrkästi

sanoin, ett'ei minun tyttäreni saa esiytyä kuin mikä lutus eikä hän

ilman tätä pukua esiydy ollenkaan. Silloin hän viimein taipui. Kun

jaksaa, niin tottahan silloin näyttääkin, että on sitä jotain.

Parempipa kuitenkin olisi ollut jättää se puku teettämättä. Vieläkin

minua suututtaa, kun se johtuu mieleen. Niinpä lähestyi tuo laulupäivä,

kuten kaikki suuret tapaukset, ja viimein se jo oli käsissä. Meitä

puolestamme oli melkoinen joukko, sillä me otimme kaikki Bergfeldtit,

Krauset, Weigeltit ja vielä muutamia heidänkin tuttaviansa mukaan.

Tohtori Wrenzchen, jolle minä lähetin kutsumuskortin, pyysi anteeksi,

ett'ei voinut tulla, hänellä kun ei ollut aikaa. Vaan hänellä sitä ei

ole koskaan aikaa, milloin hän ei tahdo tulla; perästäpäin minä näet

sain kuulla hänen samana iltana olleen Patzenhoferissa "skaattia"

["skaatti" on Saksassa hyvin yleinen korttipeli, jota pelataan

erityisellä korttilajilla] pelaamassa ystäviensä kanssa, vaikka hänen

jo kyllä olisi aika katsella itselleen pikku rouvaa. No, enpä minä

tunge hänelle tyttöäni. Mutta semmoiset ne lääkärit ovat.

Minä menin ajoissa pukuhuoneesen Emmiä pukemaan. Heimreichin rouva

oli myöskin siellä tyttärensä luona, jonka piti laulaa "Annan" osa

"Salametsästäjästä." Hyvänen aika, mimmoiselta se raukka näytti.

Meidän kesken puhuen ei puku ollut oikein puhdaskaan ja kenties mistä

äitinsä sen oli lainannut. Luultavasti joltakin huokealta naamuspukujen

vouraajalta Kaivokadulta tai jostain muusta semmoisesta paikasta. Se

oli oikea kummitus, joka ei lainkaan hänelle käynyt. Minä en ollut

huomaavinani koko rouvan läsnäoloa.

Nähtyään minun tyttäreni puvun rupesi hän heti viisastelemaan. "Teidän

Emminne kai aikoo mennä kuninkaan hoviin", kysyi hän pisteliäästi. --

"Oh, ei!" vastasin minä tylysti, koska muitakin oli pukuhuoneessa ja

minä tahdoin näyttää heille, ett'en minä välitä Heimreichin rouvan

vertaisista, vaikka heitä kymmenen tulisi. "Tiedättehän, hyvä ystävä,

että minä aina pidän siivoutta." -- "Oliko se minulle, se?" tuiskasi

hän ja asettui tyttärensä eteen, että hän peittyi minun tarkastelevilta

silmäyksiltäni. -- "En minä ole mitään nimeä sanonut", vastasin minä.

-- "Sepä vasta, hyvät ystävät", sanoi hän häijysti, "jos Buchholzin

rouvan mielestä me kaikki emme ole kyllin hyvät hänelle, niin onhan se

hyvin hienosti ajateltu. Me emme tahdo näyttää muulta, kuin olemme;

kerskailu ja koreileminen, kun ei mitään ole sen takana, se ei ole

meidän asiamme." -- "Minunkin mielestäni neiti Buchholz koreilee

enemmän, kuin meillä ennen aina on ollut tapana", sanoi väliin

vanhanpuolinen tyttö, seisoen juuri peilin edessä itseään maalaamassa.

-- "Niin!" autteli häntä tuo Heimreichin rouva, "kellä ei ole mitään

muuta näyttämistä, sen tietysti täytyy pukeutua taideratsastajaksi!"

-- Se oli minusta jo liiaksi, mutta minä hillitsin mieleni ja sanoin

tyttärelleni niin kovasti, että muutkin kuulivat: "Älä ollenkaan

huoli, mitä nuo puhuvat, jotka suuttuvat nukketeaatterista, vaan eivät

kuitenkaan voi itse pysyä teaatterista erillään. Paljasta kateuttahan

se on." -- Nyt ne oikein vasta yltyivät. Jokaisella oli jotakin

sanomista. Emmi rupesi itkemään. Olipa se aika meteli!

Rouva Gryn-Reifferstein oli kuullut melun ja kiiruhti nyt näyttämöltä

pukuhuoneesen. Ainoastaan töintuskin hän sai äänensä kuulluksi. "Hyvät

ystävät", huusi hän, "taistellaan tämä riita sitte laulun jälkeen; nyt

meidän pitää heti alkaa, ihmiset jo ikävystyvät. Saanko pyytää niitä,

jotka eivät tule laulamaan, pyrkimään saliin paikoillensa?" -- Se kyllä

oli kauniisti sanottu ja hyvin, vaan minun Emmini ei tahtonut laulaa

ollenkaan. Hän yhä vielä itki. "No mutta, hyvä lapsi", sanoin minä

kauhistuen, "ovathan Bergfeldtit ja Krauset ja kaikki muut tulleet

vain sinua kuulemaan, muut parkukoot niin paljon, kuin mielensä tekee.

Muistahan toki kallista uutta pukuasi." -- "En minä siitä välitä",

nyyhkytti hän, "jos minua tuolla tavalla kohdellaan, en minä jalkaani

astu näyttämölle." -- Rouva Gryn-Reifferstein joutui epätoivoon. "Emme

me sitä numeroa voi mitenkään pois jättää, teidän pitää laulaa." --

"Ei, minä en laula!" vastasi Emmi. -- "Mutta hyvä neiti", ähki rouva

Gryn. Sitte kuiskasi hän Emmille korvaan: "mitäs herra Meijer siitä

arvelisi?" -- Emmi mietti vähän aikaa ja sanoi sitte: "Kyllä minä

sittenkin mieluimmin laulan."

Ennenkuin minä ehdin saada selkoa, mikä mies se "herra Meijer" oli, oli

jo rouva Gryn meidät monilla kohteliaisuuksilla ajanut ulos ovesta, ja

me sijoituimme kuulijain joukkoon.

Minun mieleni ei suinkaan ollut keveä, kun minä paikalleni pääsin.

Suuttumus oli minua hyvin kiihdyttänyt, enemmän kuin tahdoin itsekseni

tunnustaakaan. Ja sitte vielä tuo "herra Meijer." Se ei ruvennut

ollenkaan mielestä erkanemaan.

Rouva Gryn-Reifferstein istahti nyt pianon eteen, joka oli paperiverhon

takana näyttämön sivulla muka orkesterin sijassa, ja nyt se alkoi.

Heimreichin Elisabet ja se vanhanpuolinen tyttö, joka oli viisastellut

minulle, rääkkäsivät "duettia ja ariaa" Salametsästäjästä. Se oli

oikein kiusallista. Elisabet ei tiennyt lainkaan, mihin saisi kätensä

pois tieltä, ja lauloi niin väärin, että olisi saanut koirat ulvomaan,

jos yhtään semmoista olisi ollut kuulemassa, ja repäsi suunsa niin

leveäksi, että se varmaankin olisi nurin kääntynyt niskaan, ell'eivät

korvat olisi olleet tiellä. Kuitenkin sai hän mieltymyksen osoituksia,

sillä Heimreichin puolue paukutti käsiään, kuin olisivat ne pesukartut

olleet. Minä en liikahtunut, vaan otin vielä kiinni Bergfeldtin

rouvankin kädet, kun hän yritti paukuttamaan. Sen näki Heimreichin

rouva ja katsahti minua semmoisella tavalla, joka ei suinkaan

ennustanut hyvää.

Jopa tuli minun Emmini. Ihan oikein oli ohjelmassakin: "Gabriella...

Neiti E.B. -- Metsästäjä... Herra Meijer!" -- Esirippu nousi ylös.

Herra Meijer metsästäjän puvussa astui esiin ja lauloi. Hirmuisen pitkä

mies, niin että pää ylettyi melkein kattoon asti; silmät paljaasta

pelosta vilkkuivat oikealle ja vasemmalle, niinkuin olisi hänellä ollut

paha omatunto. Nyt aukesi majan ovi -- minun Emmini tuli näkyviin.

Selvä "ah!" kuului yleisön riveistä. Minulta ikäänkuin kivi vierähti

rinnan päältä, sillä minä huomasin, että hän miellytti.

Emmi alkoi laulaa. Vaan kun hän yritti menemään metsästäjän luo, hän ei

päässyt mihinkään, sillä hänen liepeensä oli tarttunut johonkin seinän

taa. Lapsi hämmentyi ja vaikeni. Metsästäjä huomasi onnettomuuden

ja päästi kohteliaasti hameen liepeen irti. Kuulijat nauroivat ja

Heimreichin rouva kovimmasti. Emmi alkoi alusta; se oli hyvin tukalaa.

Kaarleni kuiskasi minulle: "Tämä on ensimäinen ja viimeinen kerta, kun

Emmi on ilveilemässä." Kun esirippu laskeutui, ei ainoakaan kuulijoista

liikuttanut kättänsä. Bergfeldtin rouva yksin, jota jo edeltäpäin olin

neuvonut, paukutti koko voimalla. Kaikki kääntyivät meihin katsomaan.

Minä olisin tahtonut olla maan peitossa. Heimreichin rouva nauroi

kovasti ja pilkallisesti.

Lyhyen väliajan jälkeen alkoi toinen kohtaus. Keskellä näyttämöä oli

pieni puusohva ilman selkälautaa makuupaikkana metsästäjälle, ja

vasemmalle puolelle olivat asettaneet ylös ikkunaisen huoneenseinän,

josta ikkunasta Emmin tuli laulaa. Herra Meijer lopetti "aariansa"

ja paneutui makaamaan, mutta kun hän oli liian pitkä, jäivät jalat

riippumaan. -- Emmi tulee näkyviin. Hän laulaa laulunsa ja viskelee

kivillä metsästäjää. Paremmin osatakseen häneen kumartuu lapsi parka

liian kauas eteenpäin ja -- vieläkin maailma mustenee silmissäni,

kun tuota kamalaa tapausta muistelen -- seinä kallistuu ja kaatuu

minun Emmini kanssa alas, juuri makaavan metsästäjän päälle. Pöytä,

jolla hän oli seisonut, kaatua rämisi toiselle puolelle. Uusmuotiset

korkeakantaiset kengät olivat tietysti syynä. Hameenlieve myöskin teki

lisäksi tehtävänsä. Minä hyppäsin näyttämölle. Onneksi ei Emmi ollut

loukkautunut, mutta tuo herra Meijer piti häntä hellästi sylissään ja

lohdutti häntä sanoen: "Rakas Emmi, kiittäkäämme Jumalaa, että on näin

vähällä päästy. Teaatterimestarin minä ihan pieksän!" -- "Rakas Emmi!"

sanoi tuo mies. Minun silmäni kerrassaan aukesivat.

Rouva Gryn, joka oli käynyt esiripun takana yleisöä rauhoittamassa,

ett'ei ollut mitään vahinkoa tapahtunut, tuli nyt meidän luoksemme.

"Tällä laillako te siis varoitatte oppilaitanne?" tiuskasin minä.

"Sallitteko te, että teidän miesoppilaanne viekoittelevat teidän

haltuunne uskottuja tyttösiä tekemään tyhmyyksiä?"

Ja silloin tuo rouva vastasi minulle: "Näkyypä, ett'ei teillä ole

minkäänlaista käsitystä teaatterista. Muuten on minusta herra Meijer

kyllin hyvä sulhanen, sillä hänellä on kykyä, hänestä voi tulla

jotakin."

Minä käännyin ylenkatseellisesti häneen seljin ja menin Emmin kanssa

pukuhuoneesen auttaakseni pukua muuttaessa. Emmin täytyi tunnustaa

kaikki. Niinpä minä nyt sain kuulla, että rouva Grynin oppilailla

yleensä on tapana rakastua toisiinsa, koska se kuului taiteesen, kun

näet ainoastaan niitä tunteita osaa oikein esittää, joita sydämmensä

pohjasta itse tuntee. Kyllä kai. Minun ei olisi pitänyt ollenkaan

luottaa tuohon rouva Gryniin, sillä ikuinen laulaminen rakkaudesta

ja aina vain rakkaudesta ja ilvehtiminen, jossa myöskin aina on puhe

paljaasta rakkaudesta, se tietysti viimein eksyttelee kokemattomat

nuoret ihmiset tyhmyyksiin. Ja sitte vielä lörpötetään sen Grynin

mukaan, että hän oppilaitansa vaaroittaa teaatterin vaaroista.

Inhottavaa!

Me ajoimme kotiin. Minun Kaarleni oli suutuksissaan. Hän ei edes

torunutkaan, mutta kyllä minä huomasin, miten häntä harmitti. Eikä hän

vielä Meijerin juttua edes tiennytkään.

Minä katsoin olevani velvollinen sanomaan hänelle senkin.

"Vilhelmiina", sanoi hän, "huomaatko nyt tyhmyytesi? Miksi aina etsit

onnea omain seinien ulkopuolelta? Miksi tunkeudut asioihin, jotka eivät

sovellu meille?"

"Emmin etuahan minä vain tarkoitin, että hän tulisi suureksi ja

kuuluisaksi!" nyyhkytin minä.

"Meillä on nyt muuta ajattelemista", vastasi Kaarle. "Emmi täytyy

meidän toimittaa pois täältä, ei hänen sovi jäädä tuttavien

sääliteltäväksi ja pilkattavaksi. Toimita niin, että hän unhottaa herra

Meijerin; Gryn-Reiffersteinin lauluveikkoa minä en halua vävyksi."

Me neuvottelimme ja päätimme, että oli kaiketi parasta ja

tarkoituksenmukaisinta minun lähteä Emmin kanssa johonkin kylpypaikkaan.

Lapsiparka ei uskalla missään näyttäytyä, niin häntä hävettää ja niin

hän pelkää tuttujen pilkkaa; hän tuskin uskaltaa kävellä muutamaa

askelta omalla kadulla. Siispä meillä ei ole muuta neuvoa kuin jättää

koko Parnassos kaikkine maineineen ja lähteä Itämeren viileille

rannoille. Meidän unelmamme maineesta ja kuuluisuudesta on häpeäksi

muuttunut. Nyt minä, paha kyllä, liian myöhään huomaan, ett'ei ilma

kelpaa kartanon pohjaksi ja ett'ei palatsinkaan rakentaminen siihen ole

yhtään arvokkaampi kuin pikku maatalon teko; ennemmin tai myöhemmin

se kumoon kaatuu. Joll'ei polisiluutnantin rouva olisi minua niin

kehoittanut eikä se rouva Gryn ollut niin imarteleva, niin minä en

olisikaan antanut Emmin julkisesti esiytyä. Tosinhan tuo nyt vain oli

tuttavien piirissä, mutta siellä olivatkin kaikki tutut, ja se se on

vielä pahempi kuin julkisuus.

Meidän oli pakko lähteä kylpypaikkaan ja mitä pikemmin, sitä parempi.

Kylpypaikassa.

Täällä minä nyt istun Flunderndorfissa Emmini kanssa kaukana kauniista

Berliinistä, jossa iltasilla aina saa ilmaiseksi kuunnella puistossa

musiikkia ja jossa on omat huvituksensa ja mukavuutensa, joita nämä

ihmiset eivät ole edes unissaankaan nähneet. -- Ah Berliini, miten minä

ikävöin takaisin sinun vilkkauteesi!

Te varmaankin kummastelette, mitenkä minulle jo niin pian on tullut

runollisuuteen vivahtava koti-ikävä, ja tietysti ajattelette,

että jos kelpo rouva tyttärineen olisi mennyt johonkin suureen

kylpypaikkaan, niin hän ei suinkaan kaipaisi Berliiniä, mutta juuri

sentähden, että minä tahdoin paeta Berliiniä, täytyi minun valita

vähäinen, tuntematon kylä Itämeren rannalta, ja semmoinen juuri on

Flunderndorf. Joka paikassa muualla me olisimme tavanneet tuttuja,

jotka ovat ainakin kuulleet Emmin onnistumattomasta esiytymisestä rouva

Gryn-Reiffersteinin oopperassa, ja sitä yhteen sattumista minä tahdoin

välttää niin paljon kuin mahdollista. Vai tahtoisitteko ehkä te joutua

puheen ja pilkan alaiseksi?

Olipa minulla vielä toinenkin syy tulla juuri tänne. Minä näette

sain kuulla tohtori Wrenzchenin joka vuosi muutamia viikkoja uivan

Flunderndorfin merivedessä, ja kun nuoret ihmiset oppivat kylpyaikoina

hyvästi tuntemaan toisiansa, koska heillä siellä ei ole muuta seuraa,

niin minä pannessani tavaroita matkalaukkuun ajattelinkin kaikenlaisia

mahdollisuuksia. Että säännöllinen talous on ehdoton välttämättömyys

tohtori Wrenzchenille, sen kyllä siitäkin näkee, että hän taas

äskettäin on pitänyt syntymäpäiväänsä suunnattoman ylellisesti ja

tuhlaavaisesti. Eno Fritz sanoi sitä oikein kauhistavaksi; niin

erinomaisia pitoja kuin tohtorin syntymäpäivä-kemut hän ei ole

milloinkaan nähnyt. Jos hän minun Emmini ottaisi, niin me sen päivän

viettäisimme kotona hupaisesti omin joukoin. Aamusilla pikku aamiaiset,

iltapäivällä kahvia naisille ja iltasilla leivoksia ja olutta.

Tuhlaamisesta minä hänet kohta vieroittaisin ja ruokatoverit kyllä

karkkoaisivat, kun vain minut näkisivät.

Varsin kaunista täällä on Flunderndorfissa, mutta kaikki hirveän

yksinkertaista. Mainitsenpa nyt esimerkiksi vain vuoteet. Kaislanpäitä

niissä kyllä on alkuaan ollut, mutta tuntuu ihan, kuin olisi makaamassa

perunasäkillä, ja peitteet ovat niin paksut, että ihan on tukehtua

niiden alle. Minä tietysti aina makaan, paljas lakana vain peitteenä.

Sillä tavalla ne kaikki kylpyvieraat makaavat, kuten piankin saa

kuulla, sillä kun aamusilla tavataan toinen toisensa, niin ensiksi

kysytään, miten kukin on nukkunut, onko ollut paljo tai vähä itikoita,

hyvinkö ne pistelivät vai eikö ollenkaan? Kylpypaikassa näyttäytyy

kukin ihan semmoisena kuin on; muututaan ihan luonnollisuudeksi, ja se

se juuri yhdessä veden suolaisuuden kanssa vaikuttaa terveyteen.

Meitä on täällä noin urkkosummassa neljäkymmentä henkeä, ja kun

Flunderndorfissa eletään hyvin huokealla, niin tietysti täällä ei ole

ainoatakaan ylhäistä. Moni asuu kalastajain luona, jotka vuokraavat

kesäksi niin sanotun vierashuoneensa; toiset ovat asettuneet

ravintolaan, jossa syödään yhteispöydässä. Rannassa on kylpykärryjä,

ja hietikolla on meren puolelta avonainen katos, jossa voi ilmaa

hengitellä huonommassakin säässä. Milloin aurinko paistaa, makaavat

kaikki jäseniään oikoen hiekassa, miehet, naiset ja lapset. Alussa

minä en tahtonut siihen alentautua, vaan kyllä minä nyt jo aika

lailla mellastelen muiden mukaan. Luullakseni onkin parempi, että on

joitakuita vanhempia naisia läsnä tuossa hiekan mylleröimisessä.

Paitsi meitä on täällä Berliinistä ainoastaan yksi perhe ja, kuten heti

huomaa, silminnähtävän sairauden tähden. Mieshän on paljas varjo, ja

harvoinpa nuo rouva ja pikku tytärkään lienevät saaneet raitista ilmaa.

Ihmisistä näkee yhtä hyvin kuin vaatteistakin, mitkä ovat liian kauan

olleet kaapissa ummehtumassa.

He, tuo sairas herrasväki, ovat varmaankin ennen nähneet parempia

päiviä. Minun jo teki mieleni monesti kuulustella heitä, sillä

tahtoohan toki tietää, kenenkä kanssa mereen astuu, mutta heihin on

ikäänkuin kirjoitettu: "katso, älä koske!" -- ihan kylmät kuin jäävuori.

Sen sijaan on täällä eräs rouva Hampurista pikku poikansa kanssa, joka

heti rupesi meille tuttavaksi. Hyvin rakastettava nainen, aina erittäin

loistavassa puvussa. Äskettäin oli hänellä yllä puku ylhäältä alas asti

mustista ja valkeista rimpsulaskoksista, niin että se näytti varsin

loistavalta, ja vaikutusta vielä lisäsi kolme suurta orvokkikimppua,

yksi edessä, toinen takana ja kolmas vasemmalla puolen rinnassa. Emmi

ja minä olimme aivan ihastuneet. Onpa sillä rouvalla korujakin, kaikki

paksua ja puhdasta kultaa, niinkuin hän itse sanoo. Enimmäkseen ovat ne

syntymäpäivä-lahjoja, kuten hän sanoo, koska hänellä itsellään ei ole

taipumusta niitä ostelemaan. Minä sentähden kiittelin hänen anteliasta

puolisoansa, vaan hän minua sysäsi kylkeen kyynyspäällään ja nauroi. Ja

kun minä sitä kummastelin, selitti hän miehensä olevan merien takana

ja suunnattomasti hyötyvän, vaan hän pikku Hannonsa kanssa -- se on

pojan nimi -- elää hiljaksensa Hampurissa. Hän pyytäisi mielellään

minuakin käymään heillä, vaan kun hänen oma talonsa nyt par'aikaa on

korjattavana, asuu hän vain vuokrahuoneissa.

Muut naiset oleskelevat melkein itsekseen. Milloin eivät ole uimassa,

etsiskelevät he raakkuja tai merenvahaa taikka menevät metsäkukkia

poimimaan metsiköstä tuolta niemeltä, joka kiertää Flunderndorfin

lahtea. Eräs neiti Stettiinistä on hyvin kaunis. Se hienopukuinen

rouva sanoi hänen kyllä pääsevän onneen käsiksi. Se minulle sattui

arkaan paikkaan, sillä minä ajattelin tohtori Wrenzchenin tuloa, joka

oli tapahtuva ihan näinä päivinä. Minä sentähden kysyin häneltä, eikö

minunkin Emmini ollut aika sievä ja eikö hänellä voinut olla yhtä hyvät

toiveet kuin tuolla stettiiniläisellä.

Hampurilainen rouva sanoi Emmiä kyllä hyvin sieväksi, mutta kaiken

kuitenkin riippuvan äänestä ja pukuvarastosta.

Se vastaus minua hämmästytti enemmän, kuin huomata annoin,

sillä enhän minä voinut uskoa muuta kuin että se rouva viittasi

tuohon onnettomuuteen, joka Emmille tapahtui Gryn-Reiffersteinin

laulunäyttelysssä. Mitä häneen muuten olisivat Emmin ääni ja

pukuvarasto koskeneet? Me sanoimme vähän kylmänlaisesti jäähyväiset

ja jätimme rouvan poikineen rannalle. -- Kylässä astuimme sattumalta

sen talon ohitse, jossa tohtori Wrenzchen tavallisesti asuu täällä

käydessään; tietysti me tiedustimme, joko hän oli antanut tietoa

tulostaan ja milloin se oli tapahtuva. Talonpoika meille ilmoitti

berliiniläisen herran jo tulevan tänä iltana myöhään, jonka tähden

minä sanoin Emmille: "Sinä panet huomenna yllesi kermankarvaisen

leninkisi ja teet itsesi niin kauniiksi kuin mahdollista. Se tohtoria

äärettömästi ihastuttaa, kun näkee semmoista huomaavaisuutta."

Tähän astihan oli kaikki hyvin, mutta olipa taaskin käyvä ihan toisin,

kuin minä ajattelin. Eikä se tietysti ollut kenenkään muun syy kuin

tohtorin; ei minun ainakaan tarvitse itseäni moittia.

Seuraavana aamuna me nousemme aikaisin ylös. Minä puen lapseni, niin

että sen stettiiniläisen todellakin olisi ollut vaikea kilpailla

Emmin kanssa. Ilma oli ihmeen ihana. Merellä oli hienokaista sumua,

joka vähitellen yhä enemmin hienoni, niin että meren pinta viimein

oli kirkkaana kuin peili silmäimme edessä, ja aurinko siitä itseään

katseli. Ja ylhäällä oli taivas niin kirkkaan sinisenä, että olisi

luullut katsovansa äsken maalattuun kyökinkaappiin. Se oli oikein

miellyttävä maisemakuva, niinkuin arvosteluissa sanotaan. Minun

tarkoitukseni oli nyt tervehtiä tohtoria aamusilla ja näyttää hyvin

iloitsevamme hänen tulostaan, pitää häntä koko päivän silmällä ja

iltasilla pyytää häntä vasikkapaistille. Sen me kyllä voimme tehdä,

koska hän meidän kotilääkärinämme on meille hyvä tuttu, ja jos

osoittaa kohteliaisuutta sille, joka on monesti hengen pelastanut,

niin kellepä johtuisikaan mieleen sitä väärin käsittää. Sitte minä

aioin pyytää häntä opettamaan minulle ja Emmille skaattia, ja kaikki

muu olisi sitte jäänyt minun huolekseni. Paistettuja perunoita, joita

hän niin mielellään syö, olisi hän tietysti myöskin saanut. -- Mutta

mitäpä on parannusta paraimmistakaan aikomuksista, kauneimmistakaan

suunnitteluista, kun ihmiset, joita tarkoittaa, ovat kelvottomat.

Minä annoin talon pikku pojalle pikku rahan käskien häntä heti minulle

ilmoittamaan, kun se Berliinin herra nousee ylös. Emmi ja minä odotimme

puutarhassa ja teimme kumpikin kukkavihkon. Millä tunteilla äiti sitoo

yhteen kukkia sen päivän aamuna, jolloin hänen lapsensa kohtalo on ehkä

tuleva ratkaistuksi, sitä ei voi kertoa; mutta kaikki äitit, jotka vain

tietävät, miten työlästä nykyään on saada tyttärensä kunnon miehelle,

he voivat arvata, miltä minusta tuntui siinä ajatellessani: tässä

nyt istut puutarhassa kukkinesi, sinun luonasi istuu lapsesi, tuolla

ylhäällä makaa tohtori ja kaikille meille on aurinko noussut niin

ihanana. Paljonkohan olemme viisastuneet sen laskuun asti.

Nyt se poika tuli juosten ja huusi:

"Jo se liikkuu siellä sisällä! Ja laulaa niin tuhannesti! Jos joudutte,

niin vielä hänet saatte kiinni!"

"Mistä asti tohtori on laulellut?" kysyin minä.

"Ehkäpä hän onkin laulellut joskus", virkkoi Emmi. Samalla me läksimme

toimittamaan tohtorille mietittyä hämmästystä, mutta itsepä me juuri

hämmästyimme.

Ikkuna aukesi. "Viskaa, Emmi!" sanoin minä, ja molemmat me heitimme

kukkaiskimppumme sisään. -- "Kiitoksia, hyvät naiset!" kuului ihan

vieras ääni, ja mies, jonka oma se oli, tuli näkyviin. Se oli herra

Meijer, tuo hävytön oopperalaulaja, jonka tähden me juuri Berliinistä

pakenimme.

"Herra!" tiuskasin minä, "kuinka te uskallatte meidän jäljestämme

tulla." -- "Olkaa hyvä, älkää kiivastuko. Minun lääkärini määräsi

minulle Flunderndorfin kylpypaikaksi ja samalla neuvoi minua tähän

taloon, kun hänellä tänä vuonna ei ole aikaa uimiseen." -- "Teidän

lääkärinnekö?" vastasin minä pilkallisesti. -- "Niin juuri", sanoi hän,

"tohtori Wrenzchen hyväntahtoisesti..." -- Minä en huolinut kuunnella

loppuun asti, vaan otin Emmiä käsivarresta ja vedin hänet pois kanssani.

Minun oli tänä aamuna ihan mahdoton mennä veteen, niin minua suututti;

olisinhan minä voinut saada halvauksen. Emmi oli yht'äkkiä ihan

mieltynyt tuohon pitkään laulajaroikaleesen, kun nyt vain hänet

uudestaan näki, niin että me olimme ihan entisessä pulassa. Meidän

täytyy päästä pois täältä... mutta mihin? Voi kelvotonta tohtoria, kun

teki meille semmoiset kepposet!

Päivällisen jälkeen.

Me jäämme tänne! -- Se hieno hampurilaisrouva on palkannut herra

Meijerin; hänellä näet on jokin konserttiravintola tai laulukahvila,

jossa syöminen ja juominen tietysti on pääasiana. Meijer rupeaa

laulamaan hänen luonansa. Ja semmoisen rouvan kanssa me olimme hyvät

ystävät! Se Meijerin alentautuminen on kerrassaan hävittänyt Emmin

sydämmestä kaiken mieltymyksen, ja sitä onnea minä osaan pitää

arvossa. Tänä iltana Meijer pitää laulajaiset ravintolan salissa,

joista me tietysti pysymme poissa. Me sen sijaan lähdemme vähän

pitemmälle kävelemään sen perheen kanssa, joka meistä näytti niin

rajattoman köyhältä. Herra on yli-oikeusneuvos ja lisäksi vielä

aatelinen, joka elää ihan luonnon mukaan. Ja kun minäkin elän samaan

tapaan, niin kylläpähän hänet jo puhumaan saan, sillä luonto yhdistää

samanluontoiset sielut paljon likemmin kuin taide, koska luonnossa ei

tarvitse olla mitään leipäkateutta. Heissä on jotakin hyvin ylhäistä,

vaikka he täällä vain hapanmaitoa ja ruisleipää syövät. Rouva oli

aamusilla huomannut Emmin itkeneen (tietysti herra Meijerin tähden),

ja siitä me saimme ensi aiheen tutustua. Miten osanottavainen rouva

oli, osaa tuskin kuvailla, ja herrakin tuli oikein kohteliaaksi ja

avomieliseksi; meidän entinen seuramme ei ollut heitä miellyttänyt.

Kyllä tohtori tämän vielä saa maksaa. Jahka minä vain olisin hänen

anoppinansa!

* * * * *

Syksy kului ja talvikin oli jo loppumaisillaan, kuulumatta mitään rouva

Buchholzista. Me aloimme jo peljätä Flunderndorfin kirjeen jääneen

viimeiseksi ilmoitukseksi sen kelpo rouvan iloista ja suruista, kun

viimeinkin uuden eli 1882 vuoden ensi päivänä postiljooni toi kirjeen

Landsberginkadulta.

Herra Bergfeldtin onnettomuus.

Tämän kirjeen te saatte juuri uuden vuoden ensi aamuna, jos

postihallitus pitää koneistonsa yhtä hyvässä voiteessa kuin tähän asti.

Jospa tietäisitte, millä tunteilla minä nyt tartun kynään! Ah jospa

voisin lähettää teille uuden vuoden onnentoivotukseni tyytyväisemmällä

mielellä! Sillä jos juuri nyt joku minusta ottaisi valokuvan ja

lähettäisi sen teille, niin te huudahtaisitte: "Hyvänen aika, mikä nyt

Buchholzin rouvaa vaivaa? Hänhän ihan näyttää, kuin olisi niellyt vasun

täyden hiiriä!"

Tietysti on kaikki taaskin Bergfeldtien syy, varsinkin rouvan. Herra

Bergfeldt itse on kunnon mies. Hänen virkapalkkansa riittää hyvästi ja

lisäksi hän aina vähän ansaitsee siten, että pitää monen pikkukauppiaan

ja käsityöläisen tilikirjat hyvässä järjestyksessä.

Mutta se rouva! Eipä käsitä, miten mies, joka kuitenkin on puoli

matkaan lukutiellä päässyt, on ottanut tuon rouvan, joka on ihan

johdonmukaisesti paennut kaikkia sivistyksen merkkejäkin. Tietysti

semmoinen ihminen ei lue mieltä-ylentävää kirjaa eikä opettavaista

sanomalehteä, vaan istuu ja juo aamusta iltaan kahvia vehnäsen kanssa.

Sill'aikaa talous rappeutuu ja siitä ei seuraa mikään muu kuin ett'ei

tulla toimeen sillä, mitä mies ansaitsee. Että lisäksi rouva ansaitsee

jotain kynällä, se vain aniharvoin tapahtuu, eikä sitä sovi Bergfeldtin

rouvalta vaatiakaan.

Suoraan sanoen: Bergfeldtissä ei ole, niinkuin olla pitäisi;

herrasta minä jo ammoin olen huomannut, että häntä huolet painavat.

Luonnollisesti ei rouva siitä vähääkään huoli.

Lisäksi vielä heidän täytyi varustaa vähän myötäjäisiä Augustallensa

ja sitä varten tehdä velkaa. Morsianillan hälinän tähden talonisäntä

ilmoitti vuokra-välikirjan kumotuksi, niin että heidän täytyi etsiä

uusi asunto. Ja mitä muutto maksaa, tietää kukin vallan hyvin, joka on

kerrankaan Berliinissä majaa vaihtanut. Nuo huonekaluvaunut ovat oikea

hauta kaikille tavaroille, varsinkin lasisille.

Emil yhä vielä lukee asessorin-lukujansa, ja Bettin joutuminen hänelle

kihloihin oli tyhmintä, kuin milloinkaan on tapahtunut; Bergfeldtin

rouva tiesi sen eikä hänen olisi pitänyt sitä suvaita, sillä hänen

kodissaan se onneton suhde alkoi, jota vastoin minut vain asianhaarat

pakottivat suostumaan tuohon liittoon, joka on elämäni suurin kiusa.

Eikä mitään toivoa sen purkamisesta, sillä rakkaudessaan Emiliin on

Betti itsepäisempi kuin missään muussa.

Monesti olen minä huolissani ajatellut, että ehkäpä sentään kaikki

hyväksi kääntyy, sillä onhan taitavia lakimiehiä päässyt hyvinkin

korkeihin virkoihin; vaan kun sitte olen katsellut Emiliä, olisiko

hänessä ministerin tai edes maaherran alkua, niin aina minusta on

tuntunut, kuin hän ei olisi henkisistä lahjoistaan kyllin vakuutettu,

vaikka kyllä ei sovi sanoa, ett'ei hän muodolta olisi pulska

nuorukainen. Mutta alinomainen viiksien väänteleminen ja venytteleminen

ei juuri ole mikään eteenpäin pyrkivän neron merkki. Ministeriksi

päästäkseen tarvitaan vähän enempi, varsinkin taipumusta! Pitääpä

myöntääkin, että missä Bergfeldtin rouva on perheen äitinä, saavat

lapset yleensä olla iloiset, jos oppivat lukemaan ja kirjoittamaan

ja kokonaiset luvut luvunlaskusta käsittämään. Minun Bettini lausui

jo kymmenennellä vuodellaan isänsä syntymäpäivänä ranskalaisen

runoelman niin selvästi ja hyvästi, että koulumamseli sanoi, ett'ei

Pariisissakaan kasvanut osaisi paremmin; Bergfeldteillä tietysti ei

ollut varaa luettaa Augustallansa ranskaa. Koska nyt luonteet kerran

ovat niin erilaiset, on minun velvollisuuteni lykätä Emilin ja Bettin

häitä niin pitkälle kuin mahdollista.

Muutenpa nyt, hyvä toki! ei sitä kannata kotvalleen ajatellakaan, sillä

Bergfeldtit ovat perin ahtaalla.

Minä jo ammoin huomasin, ett'ei kaikki ole raiteillaan, sillä herra

Bergfeldt ihan silmissä laihtui. Silloin tällöin hän neuvotteli minun

Kaarleni kanssa ja joka kerran hänen oltuaan meillä näytti Kaarle

yhtä murheiselta kuin hänkin. -- "Kaarle!" sanoin minä, "teillä on

salaisuuksia, sinulla ja ystävälläsi Bergfeldtillä. En minä ole

utelias, mutta tietää minä tahdon, mitä se on, sillä näenhän minä,

miten se sinua kalvaa ja huolettaa." -- "Vilhelmiina!" vastasi

Kaarle vakavasti, "se ei ole minun salaisuuteni, vaan minun vanhan,

rakkaan ystäväni, ja sentähden sinä minulta et saa tietää sanaakaan."

-- "Kaarle, noinko sinä sanot minulle, omalle vaimollesi?" --

"Vilhelmiina, olehan hyvä äläkä huoli kiivastua?" -- "Minäkö kiivastua?

Joutavia, siksi on minusta koko tuo salavehkeily liian vähäarvoinen.

Mutta sen minä sanon, että jos ystäväsi Bergfeldt vielä kerran tulee

sinun luoksesi... niin..." -- "No, niin?" -- "Niin puhun minä hänelle

suoraan ja selvästi, niinkuin Landsberginkadulla on tapana!"

Kaarle naurahti ääneensä.

"Kaarle, pyydän sinua pitämään kunniassa lastesi äitiä!" -- "Ei sinusta

tänään puhuteltavaksi ole", vastasi Kaarle. "Sinun ei tarvitse odottaa

minua illalliselle." Ja niin sanoen hän meni tiehensä.

Minä annoin hänen mennä menojaan enkä myöskään ollut kaipaavinani

häntä, lasten tähden. Kun häntä ei vielä kuulunut yhdentoista aikaan,

kävimme levolle. Mitäpä sitä semmoisissa tiloissa on muuta neuvoa kuin

vuode, joka niin sanoakseni on täyskasvuisten äitinsyli, vaikka se

tosin on hyvin puutteellinen syli, siinä kun ei ole sydäntä tykkimässä.

Jos kerran saa nukkuneeksi, ei ole yhtään väliä, miten tai missä

makaa, mutta nukkuminen se juuri on pääasia. Tuo päänalunen ei sano

yhtään lempeää sanaa, ei silittele poskea eikä tukkaa, ei sulje silmiä

hellällä suutelolla, ei laula kehtolaulua, vaan on päinvastoin niin

oikullinen, että juuri silloin ehtii painua läjään, kun uni tekee tulon

yritystä.

Minä olen monesti käynyt levolle, istumatta Kaarlea odottamassa, ja

iloitsin joka kerta, milloin hän tuli kotiin aikaisemmin, kuin olin

arvannut. Mutta silloinpa hänellä ei ollutkaan mitään salattavana

minulta, ei mitään tuommoista asiaa, johon nuo Bergfeldtit ovat

syynä, joka minulta riisti unen ja ajoi mieheni ravintolaan. Eikö tuo

salaisuus ollut ihan kuin seinä, joka oli tehty meidän välillemme?

Ja saatoinko minä luulla muuta kuin että se Bergfeldtin rouva se

oli kaiken tämän syynä? Ei osaa sanoakaan, miten minä tuota ihmistä

inhosin. Jos hän vain olisi ollut minun tienoillani, niin kyllä minä

hänet olisin opettanut.

Jo kahdesti olin pudistellut ja korjannut päänalustani, eikä vieläkään

kuulunut miestäni. "Vai niin!" ajattelin minä, "nyt rupeaa Kaarle vielä

juomaan ja öillä kuljeksimaan tuon eukon tähden. Voi lapsiraukkoja!

He eivät enää voi pitää isäänsä kunniassa, ja hän vaipuu vaipumistaan

yhä syvemmälle, kun huomaa omaistensa rakkauden päivä päivältä

kylmenevän. Mutta sinä, Vilhelmiina, vannot, että vaikk'et enää häntä

rakastakaan, niin säälimättä et häntä jätä, vaikka hän kuinka syvälle

vaipuisi!" Niin minä sanoin itsekseni ja minun täytyi katkerasti itkeä

ajatellessani kaikkea onnettomuutta, joka tulevaisuuden povessa oli

kätkettynä.

Silloin viimeinkin tuli Kaarle.

Minä olin nukkuvinani. Hän sytytti kynttilän, riisui hiljaa jalkansa

ja muutti yöpuvun yllensä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Ei hän

minua tervehtinyt eikä sanonut minulle sanaakaan, vaan kävi levolle ja

sammutti tulen. Oli pimeä minun ympärilläni ja samoin sisälläni. Minä

olin menehtyä murheesta.

"Itketkö sinä, Vilhelmiina?" kysyi hän vähän ajan perästä.

Minä en saanut vastatuksi. Kurkkuani tuntui kuristavan. Minun täytyi

itkeä, muuten olisin tukehtunut.

"Vilhelmiina", sanoi Kaarle, "mikä sinun on? Ihanhan sinä peljästytät

minua; tuonko sooda-jauhot?"

"Ei!" nyyhkin minä. "En minä ole kipeä, mutta niin onneton, niin perin

onneton!"

"Vilhelmiina, mitä on tapahtunut?" Selvästi minä kuulin, miten Kaarle

nousi ja yritti ottamaan tulta.

"Ei mitään!" vastasin minä. "Pysy vain rauhassa tilallasi. Älä minun

tähteni itseäsi vaivaa. Mitäpä sinä huolitkaan vaimostasi? Enemmänhän

pidät huolta Bergfeldteistä."

"Sinä olet turhamainen!" sanoi mieheni ankarasti.

"En, en ole!" vastasin minä. "Sinulla on Bergfeldtien kanssa

salaisuuksia, joita et sano minulle. Ja ne lienevät hirveitä asioita,

koska niitä et uskalla ilmaista minulle, joka tähän asti olen ollut

elinkumppanisi. Ah, kaikki luottamus on lopussa, kaikki perin lopussa!"

Kaarle oli vähän aikaa vaiti. Sitte hän sanoi: "Olisinpa luullut sinua

ymmärtäväisemmäksi, Vilhelmiina! Ystävälläni Bergfeldtillä on raskaita

huolia, jotka hän minulle, entiselle koulukumppanilleen suoraan sanoo,

kun tietää, että minä autan häntä, mikäli voin ja jaksan. Ei edes

rouvansakaan tiedä niistä mitään..."

"Eikö?" keskeytin minä.

"Ei", vastasi Kaarle. "On huolia, joita mies kantaa yksin eikä

ilmase vaimolle, jota rakastaa. Ne ovat semmoisia huolia, jotka

hän toivoo voittavansa ja saavansa poistetuksi ja joita vastaan

hän yksin taistelee, tekemättä muille mielipahaa. Miten katkeraksi

teidän vaimojen elämänne tulisikaan, jos miehet teille ilmoittaisivat

pienimmätkin vastoinkäymiset asioitsemisissa ja kaikki huolet, mitä

toimeentulo-taistelussa on; ja miten kiusalliseksi tekee vaimo miehensä

elämän, jos hän miehelleen latelee pienimmätkin talousharmit ja kaikki

riitelemiset piikain kanssa ja tahtoo, että pitäisi kostaa vähinkin

suuttumus naapurien tähden. Selvittäköön kumpikin asiansa omassa

piirissään, että päiväpaiste säilyisi kodissa niinä hetkinä, jolloin

perhe on koossa lepoa ja virkistystä nauttimassa!"

"Olet ehkä kyllä oikeassa, Kaarle!" vastasin minä, "mutta minun

mielestäni kyllä herra saattaisi välistä piikoja aika lailla nuhdella,

se näet vaikuttaisi enemmän kuin rouvan sanat. Ja mitä nyt ystävääsi

koskee, niin on minusta hyvin väärin, että hän sinun niskoillesi

ripustaa kaikki asiansa eikä pidä niitä omina huolinaan; siten hän

turmelee toisten ihmisten kotirauhan. Vaan tietysti sinä huolit enemmän

Bergfeldtin rouvasta kuin omasta vaimostasi!"

"Vilhelmiina, älä ole naurettava. Huomenna, kun olet järkevä, saat

kuulla kaikki. Ja sinun pitääkin kuulla, sillä sinun tietämättäsi minä

en tätä asiaa mielelläni päätä."

"Ja luuletko sinä, että minulle tuo lupaus antaa rauhan? Paras on sinun

sanoa nyt, mitä minun kuitenkin huomenna pitäisi saada tietää; sillä

muuten ei minulta nukutuksi tule."

"No niin", sanoi Kaarle vähän ajan perästä. "Tiedäthän, että

Bergfeldteillä oli viime aikoina menoja, niin että ne saattoivat heidät

pulaan..."

"Kenenkä tähden?" kysyin minä. "Kun emäntä on niin epäkäytöllinen kuin

se rouva..."

"Samapa se, mistä syystä", keskeytti Kaarle. "Asiat nyt ovat kerran

sillä kannalla kuin ovat, eivätkä muutu. Mutta pahin asia on vielä

sanomatta. Bergfeldt on antanut itsensä houkutella takaukseen, ja kun

se mies, jota hän takasi, on vararikon partaalla, täytyy hänen maksaa."

-- "Se on hirveätä!" huudahdin minä. -- "Hän on puhunut asiansa

minulle, ja nyt on meidän vuoromme, Vilhelmiina. Meidän pitää auttaa,

ett'ei hän ihan häviöön joutuisi."

"Meidänkö?" kysyin minä kauhistuen. "Ja kuinka paljon hänen on

maksettava?" -- "Kaksituhatta markkaa", vastasi Kaarle hiljaa. -- "Ei

koskaan!" vastasin minä, "sehän olisi ryöstämistä omilta lapsiltamme.

Eihän meilläkään niin runsaasti ole, että saattaisimme sen vähän

viskata ulos ikkunasta, mitä olemme saaneet suurella vaivalla

hankituksi."

"Kyllä minä tiedän", sanoi Kaarle, "ett'et sinä ole kovinkaan

ystävällinen Bergfeldtin rouvaa kohtaan, mutta sittekin sinä kyllä

suostut. Onhan meillä Bytzowin tätin perintö." -- "Hän oli _minun_

tätini, Kaarle!"

"Juuri sentähden tahdonkin minä sinun suostumustasi. Olisiko sinulla

enää koskaan iloista hetkeä, kun sinun täytyisi nähdä koko perheen

joutuvan häviöön sinun armottomuutesi tähden? Ja Bergfeldt menettää

virkansa, jos hänen täytyy luovuttaa omaisuutensa velkojilleen!"

Minä en vastannut. Rouvalle tuo nöyryytys olisi hyvin terveellinen,

ajattelin minä. Mutta herraa ja Augustaa ja poikaa minä en enää voisi

koskaan katsoa suoraan silmiin.

"Oletko vaiti, Vilhelmiina? Eikö sinulla ole vastausta vaikka minä

oikein sydämmeni pohjasta pyydän?"

"Tee, mitä et voi jättää tekemättä, Kaarle", sanoin minä. "En minä

tahdo olla vikapää heidän onnettomuuteensa."

"Tiesinhän minä, että sinä et kiellä", sanoi Kaarle iloisesti. "Kyllä

sinä sydämmestäsi olet hyvä ja hellä, vaikk'et sitä aina tahdo näyttää.

Ja nyt sinun pitää saaman suutelo!"

"Kaarle!" toruin minä, "älä vilusta jalkojasi!" Mutta hän ei huolinut.

-- Sitte kertoi hän, miten kaikki oli tapahtunut ja miten Bergfeldt

oli tuohon pulaan joutunut ja mitä oli tehtävä häntä auttaakseen.

Koko suunnitelma oli jo melkein ihan valmis, ja kaikki näytti minusta

viisaalta ja käytölliseltä. -- Ei, niin hyvää miestä kuin minun

Kaarleni, ei toista olekaan koko maailmassa!

Seuraavana aamuna minusta koko tuo asia ei sentään enää näyttänytkään

niin järkevältä kuin sovinnon suloisessa valossa yöllä, ja mitä

tarkemmin minä mieheltäni kyselin yksityiskohtia, sitä mutkikkaammalta

minusta näytti tuo takaus, johon Bergfeldt oli sitoutunut eräälle

olutravintolan isännälle. Minä sentähden päätin käydä itse katsomassa

tuota ravintolaa, nähdäkseni, ett'ei armeliaisuus tule tuhlatuksi

semmoisille, jotka sitä eivät lainkaan ansaitse.

Iltapäivällä kello 5 paikoilla saavuin minä sinne, sillä tahallani

valitsin semmoisen ajan, jolloin ravintoloissa on hiljaisinta.

Heti ravintohuoneesen astuttuani miellytti minua joka paikassa

vallitseva siivous ja puhtaus. Ei ollut lattialla sikarinpäitä eikä

tulitikkuja, vaan oli ihan äskettäin kostealla rievulla kaikki

pyyhitty, ja kyyppäri juuri järjesteli pikku pöytiä illaksi. Huone

oli jotenkin suuri; toisesta päästä kääntyi se poikittain kapeammaksi

huoneeksi, jonka päässä buffetti oli, ja sen lähellä oli suurempi

pyöreä pöytä, jonka minä heti tunsin tuommoiseksi "vakinaisten

vierasten pöydäksi", jossa tunnottomat perheenisät säälimättä uhraavat

omaistensa onnen ja toimeentulon ja oppivat kumppaneiltaan kaikki nuo

paheet, joilla sitte loukkaavat puolisojensa arkatuntoisuutta. Minä

sanon vieläkin: semmoinen vakinaisten vierasten pöytä on uhripöytä,

jolla kotionnea teurastellaan. Moni sivistynyt tyttö olisi naimisissa,

jos tuo inhottava huonekalu kiellettäisiin nuorilta miehiltä.

Minä kuitenkin kävin sen viereen istumaan ja kysyin kyyppäriltä,

kävisikö päinsä saada tärkeästä asiasta puhutella rouva Helbichiä --

ravintola näet oli Helbichin kahvila.

Kohta rouva tulikin. Hän oli yhtä siistin näköinen kuin huoneetkin ja

miellytti minua heti ensi silmäyksellä. Lyhyehkö ja lihava hän oli eikä

suinkaan pitkän solakka, niinkuin nimestä olisin luullut. Kasvot olivat

ystävälliset ja katselivat iloisesti yksinkertaisen myssyn sisältä, ja

kuitenkin näytti minusta, kuin olisivat ne juuri selvinneet itkusta ja

heti taas rupeaisivat jälleen vesittelemään.

Hän kysyi, mitä palvelusta hän saisi tehdä.

"Hyvä rouva", vastasin minä, "ne ovat vakavia asioita. Minä tulin tänne

sen Bergfeldtin asian tähden. Tiedättehän, sen takauksen tähden, johon

herra Bergfeldt on sitoutunut herra Helbichille!"

"Voi, te olette varmaankin hänen rouvansa ja tulette meitä torumaan!"

vaikeroi hän.

"En toki!" keskeytin minä inholla. "Minä olen, Herran kiitos!

Buchholzin rouva enkä Bergfeldtin, mutta kyllä minä tiedän kaikki." Ja

minä sanoin hänelle, miten Bergfeldtit joutuvat ihan häviöön, jos muut

ihmiset eivät heitä auta, ja että muillakaan ei niin yllin kyllin ole,

vaan täytyy sentähden tulla omien lastensa rosvoajiksi ja murhaajiksi,

ja että koko asia on anteeksi-antamaton. "Hyvä rouva", sanoin lopuksi,

"jos te olisitte paremmin hoitaneet asioitanne ja olleet vähän

säästäväisempi, niin eivät muut ihmiset joutuisi kurjuuteen!"

Olisipa minun kuitenkin pitänyt jättää tuo sanomatta, sillä kun minä

nyt häntä katsoin tuolla tavalla, jota ei minun kyökkipiikanikaan

kestä, kohotti hän avomielisesti ylös silmänsä ja pudisti päätänsä

hiljaa melkein huomaamattomasti. Jos hän olisi suuttunut ja lyönyt

nyrkkinsä pöytään, olisi se minusta ollut mieluisempaa, sillä tuo

äänetön moite koski minun tuntoani. Olinkohan tehnyt hänelle väärin?

Oli äänettömyyttä, joka minut teki hyvin neuvottomaksi, niin että

minä änkyttämällä sanoin: "Kyllä teidän pitää antaa anteeksi

suoravaisuuteni, mutta olisinko minä tänne tullutkaan, ell'en

tarkoittaisi hyvää? Auttaahan me aiomme, mutta ennenkuin siihen

ryhdymme, pitää meidän saada selvä tieto asioista!"

"Kaikki riippuu oluenpanijasta", vastasi hän.

"Miten niin?" kysyin minä.

"Ei sitä ole helppo yht'äkkiä sanoa", vastasi rouva Helbich. "Mutta

jos ette pahastu, vaan tulette minun kanssani kyökkiin, jossa minulla

vielä on yhtä ja toista tekemistä iltaa varten, niin minä teille kerron

kaikki, mikä sen on saanut aikaan, että me olemme ihan vararikon

partaalla. Meidän ei ole syy, rouva Buchholz!"

Minä seurasin rouvaa kyökkiin. Kaikki oli sielläkin hyvin puhdasta.

"Sinä voit kuoria perunoita tuvassa", sanoi rouva Helbich tytölle, "ja

kun sen saat tehdyksi, kyni kanat, vaan varovasti, ett'ei nahka lähde

mukaan." Tyttö meni. Rouva Helbich pakotti minut juomaan lasin viiniä,

ja me kävimme istumaan suuren kyökkipöydän viereen, jossa hän rupesi

panemaan silavaa härkäpaistiin, ja kun minäkään en tahtonut jouten

olla, otin nurkasta nauriskorin ja rupesin niitä puhdistamaan. Hän ei

sitä kyllä olisi antanut, vaan minä en jättänyt, ja minusta tuntui,

että nauriit tekivät meidät niin tuttaviksi, kuin olisimme jo kauan

toisemme tunteneet.

"Näettekös", alkoi pikku rouva, "me ryhdyimme tähän liikkeesen, kun

entinen liikkeemme ei enää oikein kannattanut. Miehelläni oli pieni

paperitehdas, mutta kun meidän lähellämme alkoivat suuret pääomat

kilpailla uusmuotisilla koneilla, silloin loppui meiltä työ. Ja

sukkelammin se liike rappeutui, kuin me osasimme aavistaakaan, ja se

vähäinen, mitä ehdimme pelastaa, riitti juuri tämän ravintolan ostoon.

Joka taholta kehoitettiin meitä tähän; mieheni ja minä tahdoimme

jotakin tehdä eikä jouten laiskotella. Luulimmehan ahkeruudella ja

järjestyksellä pääsevämme eteenpäin!"

"Missä sitte on miehenne?" kysyin minä.

"Hän makaa jo", vastasi hän.

"No", ajattelin minä itsekseni, "onpa sekin uutteruutta."

"Pääasia oli kuitenkin saada velkaa oluenpanijalta, ja löytyikin eräs

halukas; suotta vain nimeksi sanoi hän tahtovansa takausta. Eihän

hänelle koskaan johtuisi mieleen meitä kiirehtiä, jos milloin rahasta

vähän tiukka tulisi, ja kun hän kerran antaa lainaa, niin kyllä

teurastajat ja leipurit myöskin antavat, sanoi hän. Ja niin tapahtui,

että Bergfeldt takasi, hän kun on mieheni ystävä. -- Olihan se vain

nimeksi ja näön vuoksi."

"Ja nyt siitä on tosi tullut", sanoin minä. Pikku rouva pyyhki

silmiänsä. "Alussa kävi kaikki toivon mukaan", jatkoi hän. "Me

saatoimme olla tyytyväiset vieraihin, heistä ruoat maistuivat ja

olut oli hyvää. Hitaasti aloimme päästä eteenpäin. Vuokra ja verot

maksettiin aikanaan, oluenpanijalle vain olimme velassa, sillä täytyi

alussa hankkia monenlaisia kaluja, ja kun talonisäntä ei ruvennut

korjaamaan kellaria, ei meillä ollut muuta neuvoa kuin teettää se itse.

-- Silloin saimme ensi kerran huonoa olutta.

"Vieraat murisivat. Mieheni torui oluenpanijaa, vaan hän sanoi, että

semmoinen on olut kuin maksajatkin, ja asia jäi entiselleen. Silloin

alkoivat vieraat vähitellen jäädä pois, ja kyökissä turmeltuivat

kalliit ruoat. Teurastajan ja leipurin velat kasvoivat päivä

päivältä; ei siinä enää mikään auttanut. Rahasta ja hyvistä sanoista

sai mieheni toiselta oluenpanijalta toista olutta. Me jo luulimme

päässeemme pälkähästä, mutta kun se oluenpanija nyt kuuli meidän

etsineen itsellemme toisen olutisännän, tahtoo hän armotta ottaa pois

saatavansa. Ja jos hän vielä yllyttää teurastajaa ja leipuria, niin

on meillä kerjuu edessä, ja kyllä minä tiedän, että hän sen tekeekin,

sillä hänellä on jo toinen tähän paikkaan pyrkimässä.

"Mutta", virkoin minä, "kyökistä päättäen teillä kyllä vielä on

vieraita."

"Ruokavieraita kyllä!" sanoi hän, "mutta mitä sillä ansaitsee? Minä

itse seison koko päivän lieden edessä, vaan mitä siitä on apua, kun

vieraat eivät jää juomaan muutamaa oluttuoppia? Tosin muutamia istuu

myöhään yöhön, mutta he pelaavat skaattia ja unhottavat syömisenkin, he

eivät maksa kaasuakaan, jonka polttavat, Eilen viimeksi piti olla auki

kello 2 asti ja nyt mieheni lepää vähän yövalvonnasta."

"Vai niin!" sanoin minä ja lisäsin sitte: "Uskokaa, hyvä rouva, se

skaattipeli on oikea paholaisen keksintö, perheiden onnettomuus."

"Niin on!" myönsi rouva, "siinä ne istuvat, kuin olisi sielun autuus

pelastettavana, ja lopussa on riitaa. Joukossa on herra Kleines, joka

jok'ainoan kerran alkaa rähistä. Kun toiset sanovat hänen pelanneen

huonosti, niin hän paiskaa kortit pöytään, pauhaa ja vannoo ei

koskaan enää tulevansa takaisin. Jopa nyt, arvelen minä, jäävät vähät

viimeisetkin vieraat pois."

"No, eivätkö he sitte enää tule?"

"Tulevat. He tuovat aina jonkun uuden kumppanin pelaamaan siihen asti,

kunnes herra Kleines palaa ja sen samoin ajaa pois. Eihän hän koskaan

ajattele, mitä sanoo!"

"Vahinko vain, ett'ei hän ole minun poikani", sanoin minä, "kyllä

minä hänet opettaisin! Mutta ketä ne muut herrat ovat?" kysyin minä

edelleen. -- "Hyvin kunnioitettavia miehiä, mutta he puhuttelevat

toisiaan enimmäkseen tekonimeltä." -- "Se minusta on hyvin typerää."

-- "Mutta sukkelalta se kuuluu. Tätä huonetta sanovat he Sumulaksi ja

toisiaan Pikku Maksiksi, Don Carlosiksi, Gottlieb-raukaksi, joka onkin

vain katsojana, Fritz-kullaksi, Hannu-setäksi, ainoastaan tohtori

Wrenzcheniä puhuttelevat he oikealta nimeltään." -- "Vai niin?"

kiivastuin minä, "tohtori Wrenzchen on siis mukana, sepä on kaunista,

se. Skaatin-pelaajain täytyy myöskin ruveta yhteen tuumaan. Minun

ajatukseni on tämä, hyvä rouva. Meillä on paljo tuttuja ja teillä on

tietysti myöskin ystäviä, skaatin-pelaajat otamme lisäksi, tohtori

Wrenzchen on kunnon mies, hän kyllä suostuu, ja onhan niitä muitakin.

Me perustamme teidän liikkeenne! Jokainen maksaa 50 tai 100 markkaa

ja korkojen sijasta te annatte olutmarkkoja. Jos liike rupeaa hyvin

vaurastumaan, saatatte vähitellen alkaa maksaa rahoja takaisin."

"Olisiko se mahdollista?" virkkoi rouva. "Tietysti", vastasin minä.

"Joku minulle sen aatteen huomautti ja minä tulin katsomaan, millaista

täällä on. Te olette kunnon rouva, kaikki on kunnollista ja siistiä,

niin että olisi häpeällistä, jos teidän pitäisi yhden olutherran tähden

joutua häviöön."

Pikku rouva nousi ja syleili ja suuteli minua ja itki, miten ehti. "Te

olette meidän pelastusenkelimme", nyyhkytti hän.

"Minä olen vain käytöllinen", sanoin minä, "ja minun mieheni ja eno

Fritz tulevat puhumaan teidän miehenne kanssa ja selvittämään asiat."

"Oi, kun vain saamme hyvää olutta, niin kyllä kaikki muu menisi

itsestään!" iloitsi hän. "Enhän minä vaivojani sure, mutta kovalta

tuntuu, jos ei millään ponnistuksilla pääse muuta kuin taapäin. Miten

usein minun onkaan täytynyt lyödä kiinni oluttynnyri, joka ei ole

kelvannut juotavaksi, ja joka isku tuntui minusta, kuin arkkua olisin

naulannut, jossa tähänastinenkin onnenrahtusemme oli haudattava." Hän

itki ja sitte taas nauroi: "Jos se totta olisi, olisi se liian paljo!"

Nauriit olivat jo puhdistetut, minulla ei enää ollut mitään tekemistä

siellä, ja sentähden minä läksin. Ravintohuoneissa oli kaasu sytytetty

ja kyyppäri seisoi vieraita odotellen, vaan ne pakenivat pois oluen

tieltä.

En minä huolisi olla oluelan isäntä; liian riippuvainen hän on

oluenpanijasta ja vieraista.

* * * * *

Eno Fritz on kaikki järjestänyt. Hän sanoi asian selvinneen

odottamattoman helposti, ainoastaan tohtori Wrenzchen oli alussa

vastustellut. Herra Kleines on hyvällä menestyksellä vaikuttanut omassa

piirissään; minä hänet vasta kutsun meille, koska hän on sivistynyt ja

hyvin huvittava ja osaa kolmea elävää kieltää. Eno Fritz tosin sanoo

vierasten kielten olevan hänellä sekaisin kuin linnunruoka, mutta

mitäpä siitä? Kun minä hänet kutsun, niin huvittajaksihan hän vain

tuleekin.

Ja mitenkä herra Bergfeldt oli joutunut tuohon takaukseen? Hänen

rouvansa murisi aina, milloin hän meni iltasilla juomaan lasin olutta,

ja riitaa välttääkseen oli hän tottunut syömään aamiaisensa kahvilassa,

joka on turmiollisinta miehille, kuin ajatella saattaa, Senhän näkee

Bergfeldtistä, joka juuri aamiaistuulella ollessaan meni takaukseen.

Mutta kuka hänet ajoi aamuryyppäilyyn? Hän, tuo rouva. Hän tuskin

ansaitsee, että herra niin helposti pääsi sitoumuksistaan.

"Voille leivälle."

Kohtalo on ihan kuin sää. Toivotaan, että tottahan viimeinkin tulee

kaunis ilma, katsotaan ilmapuntaria ja iltaruskoa ja -pilviä, puhutaan,

että johan sen ilman nyt _pitää_ muuttua, luetaan tähtitornin

ennustukset ja sanotaan toisilleen: lapset, huomenna on kaunis ilma,

pankaahan varat kokoon, lähdemme maalle; mutta seuraavana päivänä sataa

kuin korvosta kaataen tai kuin olisi taivaan vesijohto haljennut.

Ja ihan samalla lailla seisoo ihminen kohtalonsa edessä; hän saa

toimia miten hyvänsä, toivoa ja haluta, nähdä vaivaa ja surua ja,

kuten runoilijat sanovat, työntää maailmankelloa vähän eteenpäin;

ei siitä kuitenkaan ole mitään apua. Viimein hänen täytyy huomata

voimattomuutensa ja kukistuneena tunnustaa ijankaikkisten lakien voima.

Minä puolestani kuitenkin ryhdyn taisteluun niitä lakeja vastaan; se on

minun luonteeni. Ei Roomaa yhdessä päivässä hävitetty, ei, onpa sitä

vieläkin hyvä joukko jäljellä.

Minä katsoin velvollisuudekseni osoittaa tohtorille, ett'emme häntä

ainoastaan kunnioittaneet kotilääkärinä, vaan myöskin ystävänä, ja

kutsuin häntä sentähden sunnuntaiksi "voille leivälle." Ei minun

sentään käynyt odottaa, että hän tulisi paljaalle voille leivälle, vaan

lisäsin saaneemme Meklenpurista lahjaksi 20-naulaisen vasikanpaistin,

jolle muka vain tuntijat osaavat antaa oikean arvonsa.

"Vilhelmiina, mitä lorua se vasikanpaisti on?" kysyi Kaarle, kun näytin

kutsumuskirjettä hänelle.

"Kyllä se aikanansa löytyy", sanoin minä, "eikähän sitä tarvitse ruveta

punnitsemaan."

Kaarle pudisti päätänsä, mutta minä osoitin hänelle, että on asioita,

joista miehet eivät mitään ymmärrä. Olihan tohtoria kerran edes

kutsuttava vieraaksi, sen me olimme velvolliset itsellemme ja hänelle.

Tohtori lupasi tulla. Hän kirjoitti kello viiteen asti ehtivänsä

suorittaa kaikki lääkärin-velvollisuutensa ja silloin saavansa ilon

tulla. Siitä näkee, miten tunnollisesti hän virkaansa toimittaa,

sillä on lääkärejä, jotka eivät tee mitään sunnuntaina, joko heitä

sitte kutsutaan tai sattumalta jotakin lääkäröimistä tulee. Tietysti

semmoinen lääkäri kuin tohtori Wrenzchen, jolla on niin puhtaat

mielipiteet, on tervetullut mihin perheesen hyvänsä. Mieheni kysyi,

emmekö myöskin kutsuisi eno Fritziä, mutta siihen minä saatoin vain

paljonsanovasti hymyillä. Minä en tarvinnut mitään seuraa, tohtorin

minä ihan yksin tahdoin meille enkä ketään muuta. Tällä kertaa hänen ei

pitänyt päästä käsistäni! -- Minä pidin aikanaan huolen paistista, ja

sunnuntai viimein oli käsissä.

Kello kolme minä työnsin paistin uuniin. Emmi oli juuri kyökissä ja

kysyi, eikö hänen pitänyt heti juosta Bergfeldtejä kutsumaan. Niin

viaton se lapsi oli, hänellä ei ollut aavistustakaan tämän päivän

tärkeydestä. Minä syleilin häntä, kyyneleet nousivat minulle silmiin ja

tukeuttivat äänenikin; minä osasin vain ääneti viitata paistinkoneesen,

niinkuin olisi lapseni koko tulevaisuus ollut siinä paistumassa.

"On sinulla kyllä syytä itkeäkin tuosta paistista, mamma", sanoi

Emmi, "saat nähdä, ett'ei se koskaan kypsy. Noin paljoa vasikanlihaa

ei meillä ole koskaan ollut yht'aikaa kotona. Kuka sen kaiken syö!"

-- "Ole huoletta, lapseni!" sanoin minä paljontarkoittavasti. "Mene

vain pukeutumaan. Samettiliivin, sen pönkkähihaisen, saat ottaa, pane

päähäsi kukat, jotka minä sinulle ostin torilta. Ne ovat pomeransin

nuppuja." -- "Eivät ne miltään näytä", sanoi Emmi. -- "Mutta ne

merkitsevät paljon!" vastasin minä, "Italiassa tehdään niistä --

morsiusseppeleitä. Mene nyt, lapsi!" -- Emmi punastui korviinsa asti,

katsoi hyvin hämmästyneesti ja läksi, vaan minä käännyin katsomaan

paistia, joka jo alkoi kauniiksi ruskettua, ja sanoin kyökkipiialle.

"Jetta, kymmenen minutin päästä rupeat sitä kostuttamaan. Minä tahdon

tätä erittäinkin saada hyväksi." -- "Minä myöskin!" sanoi Jetta,

"menkää vain rauhassa pukeutumaan, kyllä minä paistista pidän huolen."

Pöytä oli katettu. Minun Kaarleni näytti niin puhtaaksi ajellulta ja

siistiltä, että minä häntä suutelin, ja tytöt olivat kuin serafit,

varsinkin Emmi teräksen-sinisessä samettipuvussaan. "Ihan kuin sievä

pikku tohtorinrouva", kuiskasin minä Kaarlelleni. Mitä likemmäksi

viittä kellonviisari kiertyi, sitä raskaammalta tuntui sydämmessäni.

Jospa tohtori vielä viime hetkenä lähettää epuun? Jos joku hänen

hoideltavansa lähettää häntä noutamaan? Sitte minua rupesi pelottamaan,

että paisti ehkä palaa ja hyvä kermakasteke turmeltuu. Minä riensin

kyökkiin. Jetta juuri huolellisesti kostutti paistia; olipa se oikein

kauniin näköinen. Me siilasimme kastekkeen, minä panin vielä sekaan

lusikallisen mehujauhoja ja vähän voita, että se tulisi oikein makeaksi

ja sulavaksi. "Tohtori kyllä nuoleskelee suutansa, kun tätä maistaa",

ajattelin minä hymyillen ja Jetta hymyili myöskin, juurikuin olisi

ajatellut samalla tavalla.

Kellon lyödessä viittä tuli tohtori. Minulta vierähti koko vuori

sydämmeltä. "Teidän pitää nyt tyytyä ainoastaan meidän seuraamme, hyvä

herra tohtori", sanoin minä. "Muutamat ystävät valitettavasti..." --

Siinä minua keskeytti Kaarle, josta hätävaleet ovat inhottavia, ja

sanoi: "Mitä pienempi seura, sitä suurempi hupi." -- Ja tohtori sanoi

nauraen: "Jos sydän vain on iloinen." -- Nauraen ja leikkiä laskien

kävimme pöytään, johon minä tohtorin talutin. Vastapäätä häntä tuli

Emmi istumaan. Kaarle istui juomanlaskemisen tähden tohtorin vasemmalla

puolella ja Betti minun oikealla puolellani.

Ensin meillä oli jokapäiväistä lihalientä ja portviiniä, jota tohtori

kiitteli erinomaisen hyväksi. Sitte kuhaa osteri-kastekkeen kanssa

(tietysti amerikkalaisista laatikko-ostereista), ja sitte tuli

vasikkapaisti. Sillä tavalla hymyillen lienee Napoleon katsellut

Egyptin pyramiideja kuin tohtori nyt paistinmöhkälettä. Minun

viittauksestani hymyilivät myöskin Emmi ja Betti. Paisti oli sangen

herkullinen ja hupenikin nyt oikein silmissä. Minä olin huomannut

tohtorin heikon puolen, ja vaikka hänen kurkustansa menee alas, kuten

eno Fritz sanoo, kaikki, mikä on märkää, ja hän samalla sitä vielä

kiittelee, niin onpa Kaarleni sentään hankkinut hyviä viinejä: kahden

markan Johannisbergin viiniä kalan päälle ja kahden ja viidenkymmenen

_Chateau la Pancha_-viiniä. Tohtori ei sanonut kuolemaksensa ennen

juoneensa parempaa. -- Me olimme erittäin iloiset. Varsinkin huvitti

ja miellytti minua, että tohtori puheli Emmin kanssa ja kertoi hänelle

pikku historioita, jotka oli lukenut sanomista. Kyllähän me ne jo

tiesimme, koska meillä on sama lehti, mutta saatoin minä toki kiitellä

hänen muistiansa.

Syötyä juotiin kahvia toisessa huoneessa ja herrat sytyttivät

sikarinsa. Kaarle pyysi sitte anteeksi tohtorilta, että hänen täytyi

poistua puoleksi tunniksi tärkeälle asialle. Se olikin totta, sillä

hänellä oli kassantarkastus piiriyhdistyksessä. Betti läksi sanaakaan

sanomatta Bergfeldtiin ja Jetan minä lähetin viemään kuhanpalasta

Peltokadulle Weigelteille, josta hän ei tuntikauteen suinkaan

ehtinyt takaisin. Kaikkien muiden poistuttua pyysin minä itsekin

tohtorilta lupaa lähteä neljännestunniksi, koska minulla muka oli

asiaa naapuritaloon. Vaan minä en mennytkään kylään; ovelta palasin

varpaisillani hiljaa takaisin ja pistäydyin kahveriin, jossa kävin

istumaan kyökkituolille.

"Hyvästi tohtori nyt on syönyt ja juonut", arvelin minä. "Jos hänellä

on edes rahtunenkaan kiitollisuutta, niin hän nyt tarjoaa Emmille

itsensä." -- Vaan väliin tuli epäilys: "Eikö myöskin ole ihmisiä, jotka

eivät kutsumusta pidä minään erinomaisena, vaan päinvastoin on heistä

itsensä uhrausta, kun heitä saatetaan ihmisten yhteyteen." -- Edessäni

pöydällä oli vadissa valkoisia papuja. Minä otin kourallisen ja sanoin:

"Jos tässä on pariluku, niin he vielä tänään sopivat asiansa." --

Tarkasti luin sitte pavut pöydälle; niitä oli seitsemänkolmatta. --

Siis ei pariluku. "Ensi kerta ei mitään merkitse", sanoin minä, "siis

vielä kerran, olkoon nyt liikaluku. Neljätoista siinä oli."

Mutta kaikkia hyviä asioita on kolme. Ollen ihan kiintynyt

papu-ennustuksiin en nähnyt enkä kuullut mitään koko maailmasta,

ennenkuin kaksi voimakasta kättä syleili minua ja joku minua suuteli,

että korvissa soi. Minä hypähdin seisomaan. Hämärässä näin minä

sotilasmiehen, oikein pitkän roikaleen seisovan edessäni. "Kuka

te olette? Mitä te haette?" tiuskasin minä hänelle. -- Hän kävi

ryhdikkääsen asentoon ja sanoa töräytti: "Korpraali Gehren kaartista."

-- "Mitä teillä on asiaa?" ärjäsin minä. -- "Herra suojelkoon", vastasi

hän, "Jetta kutsui minua vasikkapaistille!" -- "Jettako?" tiuskasin

suuttuen, "häntä on kielletty sulhasiansa kyökkiin laskemasta." -- "Ei

hän minun morsiameni olekaan, hän on vain sisareni!" vastasi tuo nuori

Goljat. -- "Vai sisarenne!" ivasin hyvin kiivastuneena, "se ei ole

totta! Sillä tavalla ei tartuta sisareen, kuin te äsken minuun; sitä

ei edes minun Kaarlenikaan uskaltaisi. Laittakaa luunne pois täältä."

-- Mutta hän ei lähtenyt, vaan hyväili silmillään vasikkapaistia,

jonka huomasi kahverin pöydältä ja josta minä olin aikonut leikata

illalliseksi, jos tulisi kihlajaisia viettää. -- "Suoriutukaa tiehenne

taikka minä huudan apua!"

Häpeä ja suuttumus hurjistuttivat minut. "Murhaajia!" huusin minä,

"varkaita, rosvoja! Auttakaa!" Sotamies heti, kun huomasi minun

tekevän uhkauksestani totta, katosi takaportaista alas. Tohtori

ja Emmi juoksivat apuun. Mitä piti minun tehdä? Totuutta minä en

saattanut ilmaista. Minä mutisin jotakin pelosta ja kummituksista ja

olin pyörtyvinäni. Emmi ihan peljästyi nähdessään minut siinä oudossa

tilassa, vaan minä ajattelin: "Vilhelmiina, oletpa sinä kuitenkin

sangen kekseliäs, sillä kukapa tohtori voisi olla niin häpeämätön, jos

hän edes vähänkään huolii omastatunnostaan ja velvollisuuksistaan,

että hän jättäisi kärsivän ihmisen, varsinkaan silloin, kun on saanut

runsaasti vasikkapaistia ja ollut niin tyytyväinen viineihin." -- Minä

siitä ainoastaan vähitellen toinnuin ja kerroin varmaankin hämärässä

säikähtäneeni pyyhinliinaa, sillä mitenkä minä olisin voinut tunnustaa,

ett'en mennytkään naapuriin, vaan kahveriin odottelemaan; ja voinko

sitte virkkaa sanaakaan tuon sotamiehen rohkeasta päälle hyökkäyksestä,

joka minua oli luullut Jetaksi? -- En, en koskaan!

Tohtori käyttäytyi nyt sangen rakastettavasi minua kohtaan; onpa oikein

hauskaa olla hänen sairaanansa. Hän sanoi tuommoisen peljästyksen

olevan vain ulkonaista, joka kyllä pian haihtuu. Hänen oli nyt vain

paha mielensä, kun hänen täytyi lähteä, koska hänen piti käydä

katsomassa sairasta, joka kuvitteli mielessään, että hänen täytyi

joka sunnuntai-ilta lohia ongitella, ja ennenkuin se mies, joka vielä

lisäksi oli perheenisä, joutuisi hulluinhuoneesen, tahtoi tohtori

koettaa kaikkien lääkintätaidon sääntöjen mukaan häntä parantaa. -- Kun

tohtoria ei millään tavalla saatu jäämään, täytyi minun päästää hänet,

vaikka raskaalla sydämmellä.

Hänen mentyään kysyin minä Emmiltä: "No, millainen hän oli sinua

kohtaan?" --"Hyvin hyvä!" -- "Vai hyvä, ja mistä hän puhui?" --

"Hän sanoi huoneessa varmaankin olevan pomeransin kukkia, joita hän

ei voinut kärsiä, sillä lapsena oli hänelle annettu oksetusjauhoja

pomeransinkukka-vedessä, ja siitä asti se haju on hänestä ollut perin

vastenmielinen." -- "No, ja mitä sinä?" -- "Minä sanoin ottavani kukat

pois tukastani; mutta hän ei olisi sitä tahtonut. Minä ne kuitenkin

otin, ja silloin hän tuli istumaan minun viereeni..." -- "Ja sitte?"

-- "Sitte hän puhui kaikenlaista hyvästä isästään ja rakkaasta

äitistään, joka hänelle aina sanoi, että miniä olisi paras kaikesta,

mitä poika hänelle voisi tuoda, ja sitte..." -- "No, sitte?" kysyin

minä hätäisesti. -- "Ja sitte sinä rupesit huutamaan, ja me juoksimme

kyökkiin."

Maailma musteni silmissäni. Ihan voimattomana vaivuin minä sohvalle.

Niin likellä päätöstä -- jo pyöri ratkaseva sana hänellä kielen

päässä, kun kohtalo nälkäisen korpraalin haamussa astui tielle. Ensi

ajatukseni oli jättää Jetta heti kotiin palattuaan poliisimiehen

haltuun, koska hän ihan tahallaan oli jättänyt oven auki, että moinen

aseellinen voima pääsisi sisään. Mutta enhän tuota uskaltanut. Mitä

olisivat Kaarle, lapset, tohtori Wrenzchen ja varsinkin eno Fritz

sanoneet vapaaehtoisesta peittäytymisestäni kahveriin, joka silloin

olisi tietysti tullut ilmi? Kauheata! -- Ja Jetta on siitä asti niin

nenäkäs ja äreä, että minä tuskin uskallan sanoa hänelle mitään, enkä

enää iltasilla edes menekään kyökkiin, kun siellä pelkään tapaavani

tuon korpraalin. Toivotun onnen sijaan olen vain saanut huolta ja

suuttumusta, ja kukapa tietää, milloin minun enää onnistuu saada

tohtori kiinni. Minä olen hyvin kukistettu ja nöyryytetty, vaan minä en

kuitenkaan luovu taistelusta kohtaloa vastaan tohtorin saamisesta, en,

vaikka mikä olisi.

* * * * *

Tohtori ei olekaan tuona iltana ollut kenenkään sairaan luona.

Päinvastoin on hän kumppaninensa pelannut skaattia Helbichin

Sumulassa. Eno Fritz on hänet siellä tavannut ja sanoi minulle "lohen

ongittamisen" merkitsevän: skaatissa voittaa oluet ilmaiseksi. Hän on

siis minua pilkannut vasikkapaistin ja kuhan ja ostroni-kastekkeenkin

jälkeen. Tahtoisinpa nähdä, uskaltaisiko hän vävynäkin tuommoista

tehdä. Lohien ongituksesta minä hänet kyllä vieroittaisin.

Ristiäiset.

Kauan minä olin käymättä katsomassa nuorten Weigeltien kotia, vaikka

Bergfeldtin rouva minua kyllä kehoitteli sillä mitäpä siellä köyhyyden

majassa on tekemistä, ajattelin minä; kun äitinsä kerran Augustan

toimitti miehelään, niin elää kituuttakoot nyt miten voivat.

Se olikin osaksi totta. Sillä kun viimein menin Peltokadulle ja

kiipesin neljät huononpäiväiset portaat viidenteen kertaan ja siellä

Augustan tarjotessa minulle ihmetyttävän hyvää kahvia tulimme

puhelemaan hänen ja miehensä oloista, sanoi hän tuottaneensa miehelleen

yhden ainoan kerran surua siitä asti, kun hän miestänsä rakasti.

Minua nauratti. "No", sanoin minä, "ei hänellä juuri ollutkaan

sulhasena hyvät päivät sinun luonasi!"

Augusta punastui. "Mamma minulle sulhasen etsi", vastasi hän

häpeissään, vaan kuitenkin vakavasti ja jyrkästi, ikäänkuin

puolustaaksensa itseään, "ja minä luulin ystävyyttäni häntä kohtaan

siksi, jota ihmiset sanovat rakkaudeksi."

"Eikö muuta kuin paljasta ystävyyttä?"

"Eikä edes sitäkään. Minä tahdoin päästä kihloihin ja mamma tahtoi

samaa, ja kun Frans oli helpoimmin saatavana, tuli hän valituksi.

Jos Frans olisi antanut rukkaset... olisin minä vähäksi ajaksi

silmittömäksi suuttunut, vaan oikeaa surua ei siitä minulla olisi

ollut."

"Ja rakastatko sinä nyt häntä?"

"Tietysti, oikein sydämmestäni", vastasi hän, silmät loistavina, "onhan

hän minun mieheni!" Ja sitte hän kumartui työnsä yli.

Siispä luuloni kihlauksesta olivat olleet totta; mutta kurjuutta

heillä ei näyttänyt olevan vieraana. Päinvastoin oli kaikki siistiä ja

puhdasta ja, kuten jo sanoin, Augustakin teki työtä, vieläpä rahasta,

jota en suinkaan olisi hänestä, uskonut, ja itse hän myöskin hoiti

taloutensa ilman yhtään piikaa.

No, perästäpähän kuuluu, mitenkä he vast'edes toimeen tulevat. Minusta

se Augusta nyt on ihan arvoitus.

Vaan nyt asiaan. Tästä käynnistäni oli jo aikaa kulunut ja sillä välin

oli Weigelteillä perhe kasvanut. Pienokainen oli jo saanut nimen

sivilivirastossa, mutta kyllä se nyt piti toimittaa kastetuksikin,

ett'ei sen kauemmin tarvinnut elää pakanana. Viivytykseen sentään oli

syynsä, sillä herra Weigeltin isä oli pappina maalla, jossakin Pommerin

rannikolla, ja Weigeltit tahtoivat toki ukkoa kastamaan poikansa

poikaa, vaan ukon oli vaikea päästä päiväksikään virastansa vapaaksi.

Nyt hän kuitenkin oli kirjoittanut tulevansa ja ilmoittanut päivänkin.

Sen kaiken minulle Weigelt selitteli, kun tuli meille pyytämään Emmiä

kummiksi. Tietysti minä sen lupasin, sillä Emmi ja Augusta ovat aina

olleet hyvät ystävät, eikä mikään näytä sievemmällä kuin nuori,

suloinen naiskummi -- paitsi tietysti morsiusneitsyt, vaikka morsian

minun silmissäni on vielä paljon arvokkaampi sitäkin.

Kun Weigelt nyt sanoi isänsä tulevan, kysyin minä, mihinkä hänet

pannaan asumaan, koska heidän huoneensa ovat muutenkin pienet ja

ristiäiset sitte vielä tuottavat häiriötä. -- "Ah, rouva Buchholz",

sanoi hän, "te olette aina olleet niin hyväntahtoinen meitä kohtaan,

ja tilaa teillä on myöskin. Jos minun hyvä isäukkoni saisi asua

teidän luonanne, niin en tietäisi, miten teitä kiittäisinkään!

Appivanhemmillani valitettavasti ei myöskään ole tilaa." -- Minä

mietin hetkisen ja sanoin sitte: "Teidän isänne on meille hyvin

tervetullut. Aivan erinomaisen tervetullut, mutta minä tahdon myöskin

vastapalvelusta." -- "Ilolla minä sen teen", vastasi hän. -- "Te

pyydätte myöskin tohtori Wrenzchenin kummiksi. Olettehan te tutut

toisillenne. Tahdotteko?" -- "Mikäli minusta riippuu, niin tahtonne

tapahtuu", vastasi herra Weigelt, "vaikka minun pitäisi hänet ärsyttää

hyönteissaksilla." -- Me nauroimme molemmat tuota julmaa keinoa, jonka

äskettäin eräs murhamies oli keksinyt, uhrejansa kuristaakseen, ja

sitte herra Weigelt läksi sangen tyytyväisenä.

Hänen lähdettyään sanoin minä itsekseni: Vilhelmiina, tämä keksintö on

verraton. Nyt ei tohtori pääse käsistäsi. Sinä kyllä pidät huolen, että

Emmi on kuin nuori pikku keijukainen.

Seuraavana päivänä tuli herra Weigelt uudestaan. "Kyllä tohtori lupasi

tulla!" huusi hän jo ovelta minulle. -- "Ilman mutkiako?" kysyin minä.

-- "Päinvastoin, kun hän kuuli Emmin tulevan hänen vastakummikseen,

suostui hän heti ja näytti niin tyytyväiseltä, kuin hänellä olisi ollut

kädessä valttiässä ja neljä muuta." -- "Sehän käy mainiosti", ajattelin

minä, "hän näkyy jo itsekin havainneen olevansa kyllin naima-ijässä."

-- Sitte me puhelimme kaikenlaisista käytöllisistä asioista, jotka

ristiäisiin koskivat. Minä lupasin lähettää heille punssimaljamme

lasinensa ja mitä muuta he tarvitsivat, sillä Bergfeldtin maljasta

on tietysti lohjennut suuri pala muuttaessa, niin ett'ei sitä enää

punastumatta kehtaa panna pöydälle. Ilossani olisin minä lainannut

Weigeltille koko salimme, jos se vain olisi käynyt päinsä.

Me laitoimme vierashuoneen kuntoon vanhalle herralle. Lapset kyllä

sanoivat tulevan hirveän ikävää pitää pappia talossa, sillä silloinhan

ei uskalla puhua yhtä iloista sanaa, vaan sen sijaan pitää näyttää

niin happamelta; mutta minä sanoin paljontarkoittavasti: "Lapset,

sateen jälkeen tulee päiväpaiste ja happamesta kasvaa hunajaa. Sinä,

Emmi saat vaaleansinisillä reunuksilla koristetun valkoisen puvun.

Vaaleansininen sopii sinulle niin hyvin. Talvella saat sitte käyttää

sitä tanssiaisissa, ja minä sanon, ei se ole turhaa kulutusta." Sitä

puheltiin perjantaina.

Meillä siis vielä oli kylliksi aikaa pukujen puuhaamiseen, sillä vanha

herra Weigelt oli tuleva vasta tiistaina iltapäivällä ja keskiviikkona

ne ristiäiset oli vietettävä!

Vanha herra oli tietysti ensin mennyt poikansa ja miniänsä luo ja

poika toi hänet meille. Minusta tuntui ensin vähän oudolta, sillä

eihän tuota ole tottunut seurustelemaan hengellisen säädyn kanssa,

mutta vanhuksessa oli niin paljo sydämmellisyyttä ja miellyttävyyttä,

että jo kymmenen minutin kuluttua olimme niin hyvät ystävät, kuin,

olisimme jo vuosikausia toisemme tunteneet. Iltaselle mennessä tarjosi

hän kohteliaasti minulle käsivartensa ja ensi lasia viiniä juodessaan

toivotti hän terveyttä perheelle, josta hänen poikansa ja miniänsä

olivat niin paljon hyvää puhuneet, ja lastensa puolesta hän kiitti

meitä monesta ystävyyden osoituksesta. Kaarle vastasi vaimonsa joutuvan

niin paljosta kiitoksesta ihan hämilleen, mutta vanha herra puristi

sydämmellisesti kättäni ja sanoi hyvin tietävänsä, ett'ei ollut

sanaakaan liikaa puhunut.

Syötyämme pyysin nuorta herra Weigeltiä kaikin mokomin vielä

kerran käymään tohtoria muistuttamassa lupauksestaan ja kristityn

velvollisuuksistaan, jonka tähden hän kohta läksikin. Vanha herra

puheli tyttäriemme kanssa ja kysyi pianon huomattuaan, soittivatko ja

lauloivatko he. Ja samassa hän istuutui pianon eteen ja kertoi ennen

ylioppilaana nähneensä "Salametsästäjän" ja kaikkien olleen siitä

innostuksissaan ja lauloi ihan iloisesti kauniin "aarian." Emmi sitte

lauloi myöskin muutamia lauluja, mutta vanhuksen mielipahaksi hän ei

osannut sitä laulua "Poika nuori punaposki", jota hän sanoi nuoruuden

muistokseen, sitä kun silloin oli kaikkialla laulettu. Sitte hän soitti

ja lauloi, ja me kaikki kuuntelimme, miten vanhuksen huulilta vielä

voi kaikua niin iloisia säveleitä. Minä olin ajatellut pappia ihan

toisenlaiseksi, synkän näköiseksi ja leikkiä vihaavaksi, vaan kun nyt

näin hänet edessäni niin ystävällisenä ja reipasluontoisena, kehittyi

minussa ajatus, jonka ei pitänyt pettämän.

Minä lähetin tytöt pois ja sanoin sitte papille luottavaisesti: "Herra

pastori, teillä on huomenna edessänne kummi, joka on oikein miellyttävä

mies ja vävynä minulle myöskin hyvin tervetullut, mutta syntinen

Berliini on hänet saanut kokonaan pauloihinsa. Puhukaa te vähän hänen

tunnolleen ja kuvailkaa avioliiton onnea oikein kauniiksi. Kun hän

kerran on kummina, niin täytyyhän hänen kuulla." -- Vanhus ajatteli

silmänräpäyksen ajan ja sanoi: "Minä koetan saattaa häntä oikealle

tielle." -- "Siinä teette hyvän työn", vastasin minä, "te ette voi

aavistaakaan, miten turmeltuneet Berliinin nuoret miehet ovat. Eikä

minun Fritz-veljellenikään hyvä neuvo pahaa tekisi!"

Seuraavana päivänä olivat ristiäiset. Weigeltit olivat laittaneet

kaikki niin sieväksi, kaikki oli heillä niin puhdasta ja ystävällistä,

että minun täytyi itsekseni ihmetellä, miten pari kukkaruukkua ja

iloiset kasvot tekevät asunnon juhlalliseksi, vaikka se kuinka pieni

olisi. Bergfeldtistä tietysti olivat kaikki läsnä, herra ja rouva

Krause, joka ei suinkaan ollut unhottanut pikku Edvardia kotiin, eno

Fritz, talonisäntä herra Meijer rouvansa ja tyttärensä kanssa, pari

herra Weigeltin ystävää, niiden luvussa eräs herra Teofilus, joka

lukee kemiaa ja sittemmin teki kaikenlaisia temppuja. Lisäksi vielä

me kaikki ja tohtori Wrenzchen, niin että Weigeltien asunto oli täysi

kuin omnibus-vaunut sadesäällä. Tohtori Wrenzchenin tähden oli toimitus

asetettu kello kuuden ajaksi ja hän tulikin juuri minuutilleen. Herra

Bergfeldt piti tyttärensä poikaa ja hänen kummallakin puolellaan

seisoivat tohtori Wrenzchen ja Emmi.

Vanha pastori alkoi puheensa. Hän osoitti, että suloisesti makaava

lapsi (se näet juuri makasi) on nuori nuppunen, joka on puhkeamaan

kasvatettava ihmiskunnan suuressa puutarhassa, jossa kummeilla on

täytettävä puutarhurin-velvollisuutensa, että kukka miellyttäisi

puutarhan herraa. Sitä hän selitteli monenlaisilla vertauksilla ja

osasi niin liikuttaa mieltämme, että me kaikki sydämmestämme toivoimme

menestystä nuorelle maan asujamelle. Sitte pastori kääntyi kummien

puoleen ja selitteli, mitenkä se velvollisuus, johon he nyt ryhtyivät,

on niin käsitettävä, että heidän kasvattinsa heiltä vaatii paljon.

Hän kyllä sanoi tietävänsä, että Berliini on niinkuin ennen muinoin

Baabeli, täynnä kiusauksia ja varsinkin niille uhkaa turmiota, jotka

kulkevat tietänsä muista huolimatta. Siinä pelit, juomat ja synnit

vaanivat häikäsevällä loistollaan ja vetävät ihmisiä turmioon. Yksi

pelastuskeino vain on, oma koti, huolenpito toisista surussa, murheessa

ja kärsimyksissä. Ne koetukset, joita avioliitossa on, saattavat

turmioon rientäväisen oikealle tielle ja totuuden tietoon. Sentähden

pitäisi jokaisen nuoren miehen ottaman päällensä avioliiton ies,

pelastuakseen huonojen seurain houkutuksista ja maailman hullutuksista.

-- Minua värisytti, sillä tuo kunnon pastori meni pitemmälle, kuin

minä toivoinkaan, mutta kerran päästyään alkuun hän ei jaksanut

hillitä ajatustulvaansa. -- "Mikä onni", jatkoi pastori, "kun nuorelle

miehelle aukenee koti, jossa hyvä henki hallitsee, jossa tyttäret

eivät heitä virsikirjaansa nurkkaan, vaan oppivat siitä hurskaita

värssyjä", (minä näet olin ennen hänen tuloansa käskenyt tyttöjeni

asettaa virsikirjat näkyviin) "jossa semmoinen äiti on hallitsemassa,

että hän ojentaa suojelevan kätensä myöskin sen kadotetun yli, jota

hän sanoo pojakseen." Nyt veti tohtori Wrenzchen suunsa hymyyn. "Tuo

ei merkitse hyvää", ajattelin minä. "Jospa pastori nyt jo lakkaisi,

hän vielä saattaa tohtorin ihan raivostumaan." -- "Kaksi tietä on,

hyvät kuulijani", lopetti hän puheensa, "siveyden ja järjestyksen,

itsensäkieltämisen ja rauhan tie sekä maailman tie kaikkine

nautintoineen, jonka loppu on epätoivo ja omantunnon vaivat. Kukapa voi

siinä kauan olla epätietoisena? Ainoastaan paatunut ja kelvoton. Ja

mitä tämä pikku kastettavamme vaatii? Että hänen kumminsa ovat hänelle

hyvänä esimerkkinä!"

Sitte tapahtui itse kaste ja pikku Frans vietiin makuuhuoneesen.

Minä olin utelias kuulemaan, mitä puhe oli vaikuttanut tohtoriin.

Pastori oli liian hyvää tarkoittanut, sillä niin turmeltuneena minä en

suinkaan pidä tohtoria, kuin pastori oli maalannut, mutta kaikkihan

pastorit maalailevat sysimustilla väreillä, kun joutuvat synnistä

puhumaan.

Pöytä katettiin nopeasti ja me kävimme syömään. Tohtori Wrenzchen

talutti Emmiä, joka näyttikin oikein sievältä; pastori istui

Bergfeldtin rouvan kanssa sohvalla ja Krauset ottivat pikku Edvardin

keskeensä. Minä ihmettelin, mitenkä se poika oli kasteen ajan

ollut niin hiljaa, mutta kohtapa tuli ilmi, että hän oli löytänyt

konvehtitalrikin ja tietysti pysynyt sitte sen luona. Augustan täytyi

heti lähettää sokurileipuriin uutta hakemaan sen sijaan, mitä hän oli

ahminut. Kun minun ja Krausen rouvan väli ei vielä ole oikein

selvillä, en minä mitään sanonut, mutta katseeni hän kyllä ymmärsi.

Augusta oli laittanut oikein hyvää ruokaa. Se maistui kaikista, ja

kun olimme jo iloisimmillamme, alkoivat puheet. Herra Krause toivotti

pitkää ikää vanhemmille, minun Kaarleni sitte oikein sievästi

vanhalle Weigeltille, joka puolestaan puhui kummeille. Eno Fritz

joi neljän Fransin maljan, kastetun lapsen, sen isän ja iso-isän

sekä tohtori Wrenzchenin, joka myöskin on Frans, arvellen, että jos

samoin edespäinkin käy, niin kohta tulee sukuun koko keisari Fransin

rykmentti, josta me kaikki purskahdimme nauramaan ja tohtori Wrenzchen

hyvin punastui. Tohtori kyllä puheli Emmin kanssa, vaan vähän varovasti

ja kylmästi, kuten näytti. Siitä minä tulin hyvin levottomaksi.