KADULTA KATSOEN.

Pääkaupungin koillisosassa, Landsberginkadun varrella, joka kulkee

Aleksanderintorilta Fredrikinmetsikköön, on talo, joka eroaa kaikista

lähinaapureistansa vain siten, ett'ei sen alakerrassa ole mitään

puodin-ikkunoita, vaan sen sijaan on koristettu parilla pylväällä,

jotka arkkitehti on sommitellut, kun hän kerran tahtoi rakentaa

kreikkalaiseen tapaan, vaan erehdyksestä sai käsiinsä väärät

mallikirjat ruvetessaan piirustamaan talon pitkää seinää.

Mutta ne molemmat seinäpylväät, ulottuen alakerrasta toisen

kerroksen läpi aina kattoon asti, tuottavat kuitenkin talolle vähän

juhlallisen muodon, niin että se on paljon sievemmän näköinen kuin nuo

uudenaikaiset vuokrakasarmit, joiden tieltä vanhan Berliinin pikku

talojen on vähitellen täytynyt väistyä, vaan joita kuitenkin tapaa

vielä kaupungin koillisosassa, ikäänkuin odottelemassa alas repimistä.

Tuskinpa ne enää kauan sielläkään säilyvät, sillä jopa niidenkin

kohdalla kelloaan helistelee tuo hevosrautatie, joka on jo niin monta

vanhaa ja muinaista laitosta soitollaan hautaan saattanut.

Noilla väärin käsitetyillä kreikkalaispylväillä koristettu talo

kyllä vielä jonkun ajan pitää puoliaan, sillä kun se rakennettiin,

pudistelivat ihmiset päätänsä ihmetellen mahtavaa ja komeaa rakennusta,

joka tuli niin perin toisenlaiseksi kuin sen ympäristö. Aiottiinko sitä

muka asunnoksi jollekin prinssille tai kreiville! Tännekö ylhäiset

tulisivat Landsberginkadulle; eihän toki, hehän pysyvät "Unter den

Linden" ["Lehmusten alla", komein katu ja kävelypaikka Berliinissä]

tai Wilhelminkadulla, jossa muutkin palatsit ovat eikä näy puukengissä

juoksentelevia lapsia. Niin sanoivat ihmiset silloin, ja nyt, tuskin

miespolven ajan kuluttua, soveltuu tämä talo uudenaikaiseen Berliiniin

ainoastaan sentähden, että se aikanaan tehtiin kasvun varalle, niinkuin

pyhävaatteet kolmetoista-vuotiaille, joiden kädet ja jalat joka

vuodenneljänneksenä korttelittain jatkuvat. Tuosta luulopalatsista

on tällä välin tullut tavallinen, hyvä porvaristalo. Jos nyt

Aleksanderintorilta päin astuu pitkin Landsberginkatua, muistellen,

mitä kaikkia suuria ja muhkeita rakennuksia nykyisessä Berliinissä on

nähtävänä, niin ei tässä talossa näy mitään muuta erinomaista kuin nuo

pylväät, muistomerkki jonkin viattoman arkkitehdin halusta paikkailla

uudenaikaista rakennusta kreikkalaisilla palasilla.

Talon ulko-ovesta, jonka päällä on tavallinen kaarikoristus, on

päivällä aina molemmat puoliskot auki, niin että näkee porstuaan

ja sen perällä olevista lasiovista pihaan. Sieltä kuumottaa oven

tummien ruutujen läpi kesällä vehreätä, sillä talon takana on pieni

puutarha, jossa yksi omenapuu ja muutamat seljapuut turhaan ilmaa ja

valoa tavoittelevat. Kun viereisen tehtaan kivihiilen-savu kosteain

tuulten painosta vaipuu pihaan, tahraa se niukat omenankukat mustiksi

ja tunkeutuu seljakukkien hentoihin teriin, niin että niissä aina on

oman tuoksunsa ohella myöskin savupiipun hajua. Joka vuosi koetetaan

kylvää vähän ruohoakin, mutta eipä niistä pitkistä taimista, jotka

puiden varjossa jaksavat elossa pysyä, paljo hupia ole, sillä mikä

varpusilta säästyy, sen kohta kanat pois raapivat. Mutta kun lämpöinen

toukokuun sade on huuhdellut ja saanut katuojat tulvilleen, niin

että pojat voivat niissä panna purjehtimaan paperiveneensä taikkapa

paremman puutteessa hattunsa, silloin näyttää talontakainen puutarha

niin iloiselta, kuin olisi kevät siellä vieraana; ja paljohan sekin on

suuressa, laajassa Berliinissä.

Suurennut ja laajennut on todella kaupunki, niin suurennut, että

yksityinen ihminen siellä ihan häviää. Miten ihan toisin on pikku

kaupungissa. Kaikki siellä tuntevat toinen toisensa ainakin näöltä,

ell'ei lähemmin, ja milloin joku vieras astuu katua, niin tietää

jokainen, ken hänet näkee, että hän todellakin on vieras. Mutta

Berliinissä saa ken hyvänsä astuskella kaikki kadut eikä kukaan häntä

huomaa; onnelliseksi sattumaksi hänen on katsominen, jos joku tuttu

tai ystävä vastaan tulee. Tuhansia ihmisiä rientää hänen ohitsensa

hänelle tuntemattomina ja hän tuntemattomana heille; tuntemattomat

ovat matkakumppanit "omnibus"-vaunuissa, hevosrautatiellä ja kaupungin

rautatiellä. Hänestä tuntuu yksinäiseltä päivän vilkkaassa hälinässä

ja ihmisvilinässäkin. Yksinäisyys ei asu ainoastaan tuolla ulompana

metsissä perämaissa tai aavalla merellä; kyllä sillä on sijaa myöskin

väkirikkaassa kaupungissa.

Ja kuitenkin on jokainen talo tässä suuressa kaupungissa kotina

niillä, jotka siinä asuvat, ja katu, jonka varrella talo on,

semmoisena piirinä, jossa on naapureja niinkuin pikku kaupungeissakin,

joissa ollaan likeisiä ystäviä tai ainakin näöltä tunnetaan toinen

toisensa. Talojen asujamilla on sukulaisia ja tuttavia niinkuin pikku

kaupungeissa, on omat seurapiirinsä molemmissa ja puhutaan niiden

piirien jäsenistä hyvää ja pahaa täällä niinkuin muuallakin. Siinä

vain erotus, että suuremmassa kaupungissa on enempi seurapiirejä

kuin pienemmässä ja että ne ovat jyrkemmin erotetut toisistaan, kun

näet suuren kaupungin yksinäisyys tunkeutuu väliin. Ne ovat kuin

tuo puutarha, joka on korkeain muurien piilossa naapuritaloilta ja

jonka vehreää loistoa ohikulkija ainoastaan silloin huomaa, kun suuri

ovi on auki. Seljapuu ei kukoista kelle hyvänsä niinkuin suurissa

huvipuistoissa, joissa suihkukaivojen vaahtoiset säteet korkealle

ilmaan ruiskuavat, kastellen ympärillään kukoistavia pensastoja,

milloin tuuli leikittelee välkkyvissä pisaroissa.

Suuren kaupungin julkisesta elämästä pitävät sanomalehdet joka päivä

muistikirjaa. Säännöllisesti saamme tietää, milloin Eläintarhan puissa

ensimäiset silmikot lehdiksi aukenevat; mutta yksinäisen omenapuun

ensi kukista ei riviäkään paineta, sillä se on yksityisen oma, joten

sillä ei ole mitään oikeutta painomusteesen, ell'ei se saa jotakin

erinomaista aikaan, esimerkiksi virkoa syksyllä uudestaan kukkimaan

tai vanhuuden heikkoudesta kaadu ja tee tuhoja. Semmoinen on myöskin

yksityiselämä taloissa sekä eri seurapiirien työt ja toimet. Ainoastaan

erinomaiset tapaukset saapuvat julkisuuteen: murtovarkaudet, tulipalot,

erityiset suuret onnettomuudet tai harvinaisen iloiset tapaukset.

Tuhannen-tuhansista ei maailma tiedä mitään; he vaeltavat elämänsä

syntymästä hautaan saakka keskellä suurta kaupunkia hiljaisessa

yksinäisyydessä, ja kuitenkin sykkii heillä rinnassa sydän, joka

rakastaa ja vihaa, tuntee iloa ja surua, koska se kerran on ihmissydän.

Landsberginkadun varrella asuva Buchholzin perhe olisi myöskin jäänyt

noiden tuhansien lukuun, ell'ei muuan kiusallinen tapaus olisi rouva

Vilhelmiina Buchholzille antanut aihetta levittää suuttumustansa

julkisuuteen ja astua hiljaisesta piilostansa esiin. Ensi kirjeestään

saakka, jonka hän lähetti erään berliiniläisen viikkolehden

toimitukselle, eksyi hän sanomalehti-kirjailuun, sillä kirjettä seurasi

tuontuostakin aina toinen, ja kaikki ne näyttivät uutta puolta hänen

perheensä ja seurapiirinsä yksityiselämästä. Rouva Vilhelmiina availi

puutarhansa porttia, vieläpä, milloin semmoinen aika oli, leikkeli

kourallisen seljakukkiakin niille, joita savupiipun haju ei inhottanut.

Hän ajatteli: "Kämmekkäkukkia ei kasva Landsberginkadun varsilla;

yksinkertaisten porvarisihmisten toki ei kannata pitää lasiseinäisiä

kasvihuoneita."

Oikeassa hän onkin. Ketä ei miellytä porvariselämän kuvailu valtakunnan

pääkaupungista, häntä ei kukaan kiellä ostamasta romaania, jossa

paroonit ja kreivittäret puhuvat sivistynyttä kieltä. Mutta ketä

huvittaa kuulla, millainen rakas perhe-elämä on suuren kaupungin

yksinäisyydessä, hän ottaa osaa rouva Vilhelmiinan suruista ja

iloista ja katsoo hänen kirjeitään pääkaupungin elämän piirrelmiksi,

joka kaupunki ei suinkaan ole vain paljaita asfalttikatuja ja pitkiä

huonerivejä, vaan on siinä monta, monta kotia, joiden ovet pysyvät

vierailta suljettuna. Yksi niistä kodeista on Buchholzin talo

Landsberginkadun varrella, ja suuttumus se pakotti rouva Buchholzin

avaamaan ovensa. Miten se tapahtui, kertokoon hän itse.

Syntymäpäivä.

Minä olen vain yksinkertainen rouva, herra toimittaja, eikä kirjoitus

ole suinkaan minun asiani, mutta koska teidän lehdessänne, jota

minä niin mielelläni luen, monesti myöskin puhutaan asioista, joita

ainoastaan naiset voivat oikein käsittää ja käsitellä, niin uskallan

minä huolellisena äitinä purkaa teille sydämmeni, ja pyydän teitä

hyväntahtoisesti korjailemaan tavaustani, missä se korjausta tarvitsee.

Kiusallista näette olisi minulle, jos tyttäreni huomaisivat virheitä

minun kirjoituksessani; se vähentäisi minun tähänastista arvoani. Ette

usko, miten paljon lapset nykyään kouluissa oppivat.

Vaan nyt asiaan.

Pari joulua sitte lahjoitti eno Fritz lapsille nukketeaatterin, johon

mekin olimme aivan tyytyväiset, koska lapset silloin ovat hiljaa,

kun sillä leikittelevät. Yksin silloinkin, kun Krausen pikku poika

tulee ja Heimreichin kolme lasta Myllerinkadulta, sujuu kaikki ilman

hälinää, kun vain käyvät nukketeaatteriin käsiksi. Muuten leikkivät

he aina "Hyvää yötä, naapuri" tai "Karkulaista ja kiinniottajaa",

jolloin ei ilman ikävyyksiä selvitä; särkivätpä ne kerran lasiovenkin

astiakaapista, jossa hienot posliinit ovat, mutta ne toki onneksi

säilyivät. Mieheni sentähden antaa silloin tällöin tytöille jonkun

groshenin ostaakseen uusia kuva-arkkeja, joista he leikkelevät ja

liimailevat uusia kuvia ja paikkailevat entisiä; se on toki parempi

kuin kaiken rikkominen. Kaapin ovenruutu maksoikin kokonaista kahdeksan

markkaa.

Äskettäin oli nyt Emmin syntymäpäivä, ja koska hän jo on koko suuri

tyttö, kutsuin minä vanhemmat myöskin, kun Emmillä tapansa mukaan oli

lapsivieraita.

Lapsille jätettiin ruokahuone. Saatuaan suklaansa (tietysti

vehnäleipäin kanssa) rakensivat he nukketeaatterinsa ja asettivat eteen

tuoleja ihan kuin oikeassa teaatterissa. Sitte tuli pikku Krause ja

pyysi meitä aikaihmisiä sisään näytäntöä katsomaan, ja me menimmekin

kaikki, ollaksemme lapsille mieliksi. Me naiset kävimme istumaan

tuoleille, vaan herrojen täytyi seisoa seinän vierustalla, sillä

silkkipäällys-tuolien kantelemista salista minä en salli.

Meidän siinä istuessamme ja odotellessamme, mitä tuleva oli, sanoo

rouva Heimreich minulle, että hän yleensä ei kovinkaan ole hyvillään

lasten ilvehtimispuuhista, koska se tekee heidän mielikuvituksensa

liian vilkkaaksi. Minä vastasin: "Päinvastoin, se sivistää sydäntä ja

mieltä ja on parempaa puuhailemista kuin meluaminen, jossa helposti

kaappien lasiovet pirstoiksi särjetään." Hän kyllä yskän ymmärsi, sillä

hänen Agnesinsa syy se oli tuo taannoinen onnettomuus; ja hän jäikin

vaiti.

Viimein nousi esirippu. Eno Fritz alkoi paukuttaa käsiänsä,

vaikk'ei vielä ollut sanaakaan lausuttu; hän luuli kaiketi olevansa

Viktorian-teaatterissa, jossa koristukset aina saavuttavat suurimman

suosion. Tässä ei kuitenkaan ollut mitään paukuttelemista, sillä

näyttämö kuvasi yksinkertaista huonetta, jossa me muut emme huomanneet

mitään erinomaista. Mutta eno Fritzpä se tahtookin aina olla asiaa

tuntevinaan.

Jo alkoivat lapset puhua: Minun Emmini työnsi erään teaatterissa olevan

naiskuvan esille ja sanoi ihan kovaan ja selvään:

"Hyvää huomenta, hyvät naiset. E-ei, en minä voi olla ilmasematta

teille sydämmeni ajatuksia. Ajatelkaahan vain, Rosalia, se

kevytmielinen elukka, liehakoitsee nyt jo minunkin vahtimestarilleni."

"Tuohan alkaakin oikein sievästi!" kuiskasi rouva Heimreich minulle.

-- "Kukapa heti kaikkea kultavaa'alla punnitsee!" sanoin minä.

Vähän oudolta rupesi kuitenkin tuntumaan mielessäni, mutta en toki

tahtonut antaa Heimreichin rouvan huomata minussani mitään heikkoutta.

Lapset näyttelivät edelleen; Emmi jatkoi: "Niin, siinä naisessa ei

ole rahtuakaan hyvää. Eikö hän ole koettanut teiltäkin vieroittaa

rakastajianne, se kelvoton kappale?"

"On, on kyllä!" vastasivat toiset lapset yhteen ääneen ja nykivät

nauhoilla kukin nukkeansa, niinkuin ne olisivat puhuneet. Yksin

pikku Krausekin yhtyi moitteesen, jonka tähden hänet ajettiin pois

teaatterista, niin että hän itkien tuli vaateseinän takaa, jonka lapset

olivat asettaneet nukketeaatterin sivuille eteensä, ett'ei heitä

itseään näkyisi.

"Minusta tuo näyttää tulevan yhä paremmaksi!" sanoi rouva Heimreich

jotenkin kovaan. -- Minä en ollut huomaavinani, mitä hän tarkoitti,

vaan sanoin pikku Krauselle: "Tulepas tänne, Edvard, minun luokseni,

tästä näet paraiten!" -- "Minun mielestäni olisi parasta, ett'ei

lapsi näkisi mitään moisesta ilveilystä", virkkoi rouva Heimreich

pisteliäästi. Minä olin vaiti. Nyt tuli näyttämölle kaksi nukkea,

jotka puhuivat olevansa salaa naimisissa, että heillä oli poika,

josta vanhemmat eivät mitään tienneet, ja samanlaista siivoa

enemmänkin. Sitte tuli vanha vekkuli hyväilemään Rosaliaa ja toi kaksi

sampanjapulloa, joihin kumpaiseenkin oli liimannut kymmenen taalerin

setelin. Rouva Heimreich laususkeli yhä pilkkaavia huomioitaan. "Tuoko

se nyt sivistää sydäntä ja mieltä?" ivasi hän minua. "Parempi ennen

antaa muutaman lasiruudun rikki mennä kuin nuorten sielujen turmeltua!"

-- Saatoinko minä myöntää hänen olevan oikeassa? Oikeastaan minun olisi

pitänyt, mutta hän oli liian kiusallinen, niin että minä vain vastasin:

"Mitä näyttämöllä tapahtuu, tapahtuu kyllä usein elämässäkin!" -- "Sitä

en minä ole kokenut!" pilkkasi hän. -- Minä olisin kyllä tuohon voinut

yhtyä, mutta oikeassa hänen ei pitänyt oleman, ja sentähden minä vain

vastasin: "Kun sokeaksi ja kuuroksi asettuu, niin ei tietysti näe

eikä kuule maailmasta mitään!" Onneksi laskeutui samassa esirippu;

ensi näytös oli lopussa. Eno Fritz ja pikku Krause yksin paukuttivat

käsiään; minä tietysti myöskin paukutin, näyttääkseni vain rouva

Heimreichille, ett'en minä vähääkään huolinut hänen loruistansa.

Nyt alkoi toinen näytös. Rosalia löytää kadulta sinne hyljätyn lapsen,

jota joku mies sanoo hänen omaksensa. -- "Minä olen ompelumamseli,

kuinka se olisi mahdollista?" huutaa minun Emmini, jonka näyteltävänä

oli Rosalian osa.

Minulla oli jo monta kertaa tuntunut tuskanhikeä ja kylmiä väreitä, ja

nyt minä en enää jaksanut pidättää itseäni. "Nyt on ilveily lopussa!"

huusin minä, "tämä ei enää ole mitään leikkiä!" ja hypähdin ylös. --

"Teidänpä kodissanne lapset näkyvät oppivan paraita asioita!" ivaili

rouva Heimreich. "Ha ha! Sydäntä ja mieltä! Kyllä ne sivistyvät, se

täytyy tunnustaa!" Ja sitte hän huusi: "Agnes, Paula, Martta, tulkaa

heti tänne minun luokseni, minä en huoli tuommoisista vehkeistä. Me

olemme rehellinen perhe, teidän isoisällänne, minun isävainaallani, oli

punaisen kotkan ritariston tähti."

"Mutta vain neljännen luokan", pistin minä väliin, sillä missä suinkin

sopii, puhuu hän aina miesvanhuksesta ja hänen tähdestään, -- Lapset

tulivat vaateseinän takaa pahan mielen näköisinä. Minun tyttöni itkivät

ääneensä ja pikku Krause alkoi ulvoa mukaan. Olihan se oikea häiritty

uhrijuhla. -- "Mitä me sitte olemme tehneet, että niin pahastuit,

mamma?" uikutti Emmi. -- "Mitä!" sanoin minä, "miten te semmoista

tyhmää lorua rupeatte näyttelemään?" -- "Tyhmääkö vain?" kysyi rouva

Heimreich. -- "Mistä te saitte sen kappaleen?" kysyin minä äkeissäni,

-- "Kirjansitojalta!" vastasi Emmi ja toi kirjasen, jonka nimen luin:

"Kevytmielinen nainen. Byttnerin ja Pohlin kirjoittama 3-näytöksinen

ilveily. Lasten teaattereille sovitteli toht. Sperzius. Neu-Ruppinissa,

Oehmigken ja Riemshneiderin kustannuksella." -- "Sepä lienee kelpo

tohtori, tuo Spuzius tai Sperenzius", sanoi rouva Heimreich, "hävetä

hänen pitäisi." -- Nyt sekaantui myöskin eno Fritz puheesen. "Varsin

hyvä ilveily", sanoi hän, "se on lukemattomat kerrat näytetty

suuressakin teaatterissa." -- "Kyllä kai!" virkoin minä, "ilveily

yksityisille herroille. Mutta mikä sinulle yksinäiselle vanhalle

pojalle on mieleen, ei sen siltä aina tarvitse hyvä olla. Toivoakseni

et sinä ole sitä nähnyt, Kaarle?" kysyin minä mieheltäni. Hän ei

muistanut tarkkaan.

Nyt taas rouva Heimreich torui. Minun, koska olen äiti, ei pitäisi

sallia kuljettaa semmoisia kirjoja kotiini; johon minä vastasin, että

minulla on muutakin tekemistä kuin sen valvominen; minun kodissani ei

pidä vieraissakävijäin saaman kirjoittaa käyntikortin sijasta nimeänsä

tomuun, jota sormen paksulta on huonekaluilla. Sanasta kasvoi toinen

ja rouva läksi meiltä, ei sanoen enää koskaan tulevansa eikä myöskään

päästävänsä lapsiaan semmoiseen Gomorraan, kuin meidän kotimme on. Se

minulle olikin mieleen, sillä minun molemmat lapseni ovatkin oikeastaan

jo liian suuret Heimreichin kolmen nuorimman kumppaniksi, ja vaikka

Heimreichin rouva ylvästelee siveydestään, niin on minulla kuitenkin

oma luja vakuutukseni, että hän ainoastaan niin kauan on hurskas, kun

pyhinä istuu kirkossa.

Lapset itkeä ulvoivat kovin, kun Heimreichit meiltä läksivät. Minä

annoin heille suklaata vehnäleivän kanssa, vaikka he äsken juuri jo

olivat saaneet osansa, mutta ainahan lasten vatsassa on tilaa, ja

nyt se olikin varsin hyvä, sillä siten ainakin he rauhoittuivat. Me

olimme seurustelleet jotenkin kauan Heimreichien kanssa, mutta oma

tahtonsahan se ihmiselle paras on. Rouvahan se nyt niin tahtoi. Sitä

paitsi he asuvat ihan tuolla takana Myllerinkadun päässä ja sinne on

hirmuisen pitkä matka. Krauset jäivät vielä meille, ja kun jälleen

pääsimme saliin istumaan, tuli tietysti puheeksi tuo kelvoton kirja,

joka oli saanut aikaan niin paljon pahaa. Herra Krausen mielestä oli

anteeksi-antamatonta päästää lasten käsiin moisia juttuja. Eno Fritz

vastasi, että lapset ovat liian tyhmät, tietääkseen, mitä niissä

oikeastaan tarkoitetaan. "Pikku lapsista kasvaa suuria!" sanoi minun

mieheni. "Minkä nuorena oppii, sen vanhana muistaa!" sanoi rouva

Krause. "Olisivathan lapset saaneet näytellä 'Lumiprinsessaa' tai

'Peukalopoikaa' tai jotakin senlaatuista", sanoin minä; "kun heille

juuri tuommoisen tyhmyyden pitikin sattua käsiin, kuin tuo kirja."

Eno Fritzin mielestä olisi meidän pitänyt antaa ilveilyn mennä menojaan

loppuun, se muka olisi ollut parasta, se ei olisi herättänyt niin

suurta huomiota. Vaan minä hänelle puhuin suuni puhtaaksi, sillä eno

Fritz on minun nuorin veljeni. Hänen kelvoton teaatterinsa se oli

kaikkeen syynä, toruin minä. Hän kuitenkin työnsi syyn kirjansitojan

niskoille ja toht. Sperenziuksen vai mikä hänen nimensä on. Koko ilta

se kuitenkin turmeltui.

Nyt minä kysyn, herra toimittaja, eikö ole perin väärin, että

tehtailijat ja kauppiaat tuolla viattomalla ilmoituksella "lasten

teaattereille soviteltu" myöskentelevät kirjasia, jotka soveltuvat yhtä

vähän lapsille kuin nyrkinisku vasten silmää? Missä on terveyspoliisi

tarkastamaan ja estämään henkisen ravinnon väärennystä?

Syntymäpäivästä nyt ei enää mitään iloa ollut -- olihan syytä

Heimreichin rouvassakin -- mutta sen verran minä onnettomuudesta opin,

että täst'edes minä ja mieheni valitsemme tyttöjemme lukemiset. Heidän

nuoruutensa paratiisiin ei enää pääse semmoinen myrkkykäärme hiipimään.

Krauset ajattelevat ihan samoin kuin minäkin ja ehkäpä myöskin moni

muu perhe, kun kuulevat, miten minulle kävi. Te ette ole äiti niinkuin

minä, mutta toivoakseni te minua tässä asiassa autatte.

Kunnioituksella

_Vilhelmiina Buchholz_, omaa sukua Fabian.

Kirjan lähetän mukaan. Siitä näette, ett'en minä vielä ole

maininnutkaan pahimpia paikkoja.

Musiikillinen vävynpyynti.

Te olitte silloin niin ystävällinen, että painatitte sen kelvottoman

jutun, joka minun Emmini syntymäpäivänä tapahtui, kun lapset

näyttelivät sitä vanhaa hirveätä ilveilyä nukketeaatterissaan ja minä

riitauduin Heimreichin rouvan kanssa. Hän ei ole siitä asti kertaakaan

käynyt meillä, ja Krausen rouvakin, hyvin ymmärtäväinen vaimo, sanoo

olevan minun puoleltani liikaa alentautumista, jos minä astuisin ensi

askeleen.

Mutta nyt minun on kerrottava teille, miten äärettömästi minä äskettäin

hämmästyin. Minä istun noin vaan enkä ajattele niin mitään, kun

ovella soitetaan ja postimies tuopi minulle rahalipun. Ensin minä

en sitä ollut lainkaan uskoa, mutta täytyihän minun kuitata, ja hän

luki minulle kultakolikot pöydälle. Se oli maksu siitä, mitä teille

kirjoitin; ei, sitä en todellakaan odottanut, ja vielä niin paljo,

minä olin ihan hämmästyksissäni ja aloin itkeä ja lapset myöskin. Raha

oli pöydällä, minä ajattelin sen katoavan näkyvistäni, jos siihen

käsin koskin, ja olisinpa luullut postimiestä jonkun lumotarinan

kummitukseksi, ell'ei hän olisi niin pahasti liannut salin lattiata.

Mieheni sanoi: "Minähän saatan ihan ylpeillä sinusta, Vilhelmiina, tuon

sinä olet ansainnut kirjailulla." -- "Kaarle", sanoin minä, "olenpa

minä välistä ollut liian kiivas sinulle, se ei ole enää tapahtuva,

ei, ei millään tavalla." Hän syleili minua ja suuteli ja minun täytyi

taaskin ruveta itkemään. Emmi ja Betti kiertyivät minuun kiinni, kun

näkivät, ett'en minä vieläkään jaksanut rauhoittua, ja pyyhkivät hekin

silmiänsä. "Kas niin, jätetään jo, lapset", lepyttelin minä heitä,

"tämähän on vain iloa. Jospa vain Heimreichin rouva tämän näkisi, niin

sepä vasta häntä suututtaisi!"

"Mitä aiot nyt rahalla tehdä?" kysyi mieheni. -- "Sen minä säilytän

ikuiseksi muistoksi", vastasin minä, "taikkapa ehkä ostan sillä

itselleni uuden hatun, kun vanha ei enää ole vähääkään nykyisen

muodin mukainen. Krausen rouvakin on äsken juuri hankkinut itselleen

uuden." -- Lapsetkin arvelivat sitä keinoa paraimmaksi kaikista.

Niinpä minä taivuin heidän pyyntöönsä, ja kolmen kesken läksimme

sitte muotikauppaan. Mutta kun siitä rahasta vielä jäi jokseenkin

paljo, jonka postimies toi, niin sanoin minä: "Nyt me sillä

hankimme itsellemme vähän hauskuutta. Tänä iltana menemme Bilsen

konserttisaliin; minä panen uuden hatun päähäni ja pappa tulee sitte

meitä noutamaan."

Lasten riemu oli ääretön, ja kun nyt kerran olimme kävelyllä,

poikkesimme kondiittoriin, otimme suklaata leivoksien kanssa sekä vähän

nakertelemista päälle. Se oli erittäin hauskaa ja mukavaa.

Iltasilla läksimme hyvään aikaan tielle, saadaksemme hyvät istuinpaikat

Bilsenissä. Astuttuamme saliin näen minä siellä jo erään ystäväni

istuvan muutaman pöydän ääressä. Me menimme luo ja tervehdimme.

"Hyvää iltaa, rouva Bergfeldt", sanoin minä, "näkeepäs teitäkin

vielä. Kas, miten teidän Augustanne on kasvanut siitä asti, kun häntä

viimeksi näin!" -- Niinpä hänkin arveli, että hänen tyttärensä on

paljon kasvanut. -- Tietysti minä heti huomasin, että vaatteetpa ne

ainoastaan tytön suureksi tekivät; ihan viimeisen muodin mukaan liepeet

ja pansari-liivit ja tukka otsalle kammattuna kuin Ölannin pikku

hevosilla. Sitä minä en toki tytöilläni kärsisi, vaikka Bettille kyllä

aivan yhtä hyvästi semmoinen puku sopisi kuin Bergfeldtin Augustalle,

joka kyllä kävi rippikoulunsa jo kaksi vuotta sitte, mutta on vielä

niin laiha ja hoikka, että ihan pitäisi hävettää pukea häntä kuin

täysikasvuista ihmistä. No, kellä on niin terävät kyynyspäät, niin

parasta onkin pitää pitkiä hihoja.

Me asetuimme siihen, vaan kun Emmi aikoi käydä Augustan viereen, sanoi

Bergfeldtin rouva tuolin jo olevan toiselle aiotun; hänen Emilinsä

vielä oli tulematta. -- "Onhan tuossa kaksi tuolia, tottahan teidän

Emilillenne riittänee yhdestäkin." -- Hän vastasi Emilin tuovan

kanssansa toisenkin ystävän ja joutui ihan hämillensä. -- "Ahah",

ajattelin minä, "tässä on jotakin tekeillä. Pidäpäs varasi!"

Kohta sitte Emil tulikin ystävänsä kanssa, joka, kuten sittemmin

tuli selville, lukee niinkuin Emilkin asessoriksi, vaikka hänellä

vielä on pari vuotta jäljellä. Ihan niinkuin odotin, istuutui ystävä

Augustan viereen, joka siitä punastui korviinsa asti ja sitte vielä

neuvottomammalta näytti kuin ennen. Emil joutui siten minun Bettini

viereen, ja niin olikin meidän pöytämme täysi.

Konsertti alkoi. Tuskin ehtivät soittajat käydä käsiksi soittimiinsa,

kun Bergfeldtin rouva otti sukanneulomuksen taskustaan ja alkoi neuloa

niin kiireesti, kuin olisi tahtonut ansaita takaisin pääsymaksua.

Niin kauan kun soitettiin hitaasti ja juhlallisesti, neuloi hän ihan

rauhallisesti, mutta kun sittemmin soitettiin valssia, tarttui tahti

hänelle sormiin ja häneltä niin paljo silmiä puikoilta putosi, että

Augustan täytyi kaikki jälleen purkaa, mitä hän kokoon oli saanut. Nyt

minulle myöskin selvisi, minkä tähden se sukka niin harmaalta näytti.

Hyvin minä kyllä suosin kotoista ahkeruutta ja vihaan laiskuutta, mutta

jos on henkeään sivistämässä konsertissa, niin eihän toki huomiota

riitä kahteen paikkaan, sinfoniaan ja sukkaan. Enkä myöskään luule

Beethovenin sovitelleen ihanoita sävelmiänsä sitä varten, että niiden

höysteeksi pitäisi neuloa sukkaa. Ja miten suurenmoinen sellainen

sinfonia on, kun näkee kaikki kuulijat niin syvissä ajatuksissaan

istuvan kuin syvin kaivo eikä suinkaan heräävän todellisuuteen

vähemmästä kuin ämpärillisestä kylmästä vedestä! Niin, se on musiikin

voima!

Välihetkinä meillä oli kyllin hauskaa. Emil ryhtyi Bettin kanssa

laajaan keskusteluun Saksan kirjallisuudesta, ja kun Betti vasta

äskettäin oli lukenut erään Marlittin teoksen, selvittihe hän

oivallisesti; hänen mielestään Marlitt kuvailee luonteitansa

erinomaisesti ja ihan oikealta hänestä näytti, että parooni ammuttiin

ja nerokas kunnon insinööri sai kreivittären. Kun lapset jotakin

oppivat, voivat he sitte myöskin puhua mukaan jonkun sanan.

Bergfeldtin Augusta ja ylioppilas tuskin puhuivat sanaakaan, mutta

vähä väliä katsahtivat sivulta rakastuneesti toinen toiseensa, ja ne

katseet puhuivat kylliksi. Vaan Bergfeldt'in rouva ei ollut sitä peliä

ollenkaan huomaavinaan, hän päinvastoin aina puhutteli ylioppilasta

"hyväksi herra Weigeltiksi" ja kyseli, miten hän voi, mitä hänen

vanhempansa toimittelivat ja miksi hänellä ei ollut kalvokkaita,

jotka Augusta oli hänelle kutonut. -- "Te kaiketi tahdotte pitää

tuota nuorukaista lämpimänä, kun hänelle lahjoittelette lämpöisiä

kalvokkaita?" kuiskasin minä hänelle hiljaa, tarkoittamatta leikilläni

mitään pahaa. Vaan rouva katsahti pilkallisesti minun hattuani ja

sanoi: "Me pidämme hyödyllistä parempana kuin koreilemista ja loistoa!"

-- Minulta jäi suu kiinni. Sanoa minun uutta hattuani koreilemiseksi!

Niin, jos minä sen olisin ottanut velaksi taikkapa edes mieheltänikään

siihen pyytänyt rahan, se olisi ollut ihan toista. Vähän toinnuttuani

minä vastasin: "Tietysti, jos miehen pitää _kaikki yksin_ ansaita, ei

rouvan sovikaan viimeisintä muotia tavoitella." Hän kyllä yskän ymmärsi.

Toisen osaston aikana söimme leivoksia, joita minä olin tuonut.

Nuoret herrat sytyttivät tupakkansa, ja mitä kauniimmaksi musiikki

tuli, sitä enemmin tunkeutuivat ylioppilas ja Bergfeldtin Augusta

lähemmäksi toisiansa. Minä en enää sanonut niin sanaakaan, huomasin

vain itsekseni, kun musiikki soitti eräässä hyvin tunteellisessa

potpourrissa sävelmän: "Ah, jospa oman' oisit", että nuo kaksi istuivat

käsi kädessä ja katsoivat silmäkkäin.

Viimein loppui konsertti. Minun Kaarleni ja herra Bergfeldt odottivat

meitä porstuassa ja me menimme kaikki ravintolaan, otimme eri

huoneen, ollaksemme ihan häiritsemättä. Minun Kaarleni oli kertonut

herra Bergfeldtille, mistä minun uusi hattuni oli kotoisin, ja hän

toivotti minulle onnea ja sanoi, että minäkin nyt kuuluin Saksan

kirjailijanaisten lukuun, johon hänen rouvansa, tietysti pelkästä hatun

kateudesta, tokasi, että naiset, jotka istuvat kirjoituspöydän ääressä,

eivät huoli paljon perheestään eikä taloudestaan. -- "Vai eivät?"

vastasin minä; "ainakin pidän minä parempaa huolta tyttäristäni kuin te

omastanne; minä en koskaan antaisi tyttäreni ruveta rakkausseikkoihin

ylioppilaan kanssa, niinkuin teidän Augustanne." -- No, se sana tuli

väliin kuin räjähdyskuula. -- "Mitä?" tiuskasi herra Bergfeldt, "herra

Weigelt, ettehän toki luulle..." -- "Hyvänen aika, pappa!" vaikeroi

Augusta. -- "Frans tarkoittaa totta", sanoi Bergfeldtin rouva. -- "Mikä

Frans?" kysyi herra Bergfeldt kiivaasti. -- "Herra Weigelt, tiedän mä",

vastasi rouva, "hän rakastaa niin sydämmestänsä Augustaa..."

"Sallikaa minun sanoa yksi sana", lausui herra Bergfeldt nuorelle

ylioppilaalle, joka nousi ylös ja todella näytti paljaalta

valkohyytelöltä koko mies. Kaikkiansa, miten hän tutisi. Ihan kuin

uudenaikainen sähköhelistin. Oikein hän rupesi säälittämään.

"Mikä te olette?" kysyi herra Bergfeldt.

"Oikeustieteen ylioppilas." -- "Missä te sitte tutustuitte minun

tyttäreeni?" -- "Bilsen salissa." -- "Ja he rakastavat toisiaan

niin suuresti!" sanoi äiti väliin. -- "Niin toden totta, pappa!"

nyyhkytti Augusta. -- "Mutta te olette liian nuori naimaan eikä isä

jätä tytärtään pitkän päälle." -- "Voi pappa, sinä muserrat minulta

sydämmen; Frans on niin hyvä", voivotteli Augusta. -- "Tahdotko

tehdä lapsemme onnettomaksi?" kysyi äiti. -- Ylioppilas-parka ei

saanut sanaakaan sanotuksi, vaan seisoi herra Bergfeldtin edessä

kuin joku pahantekijä tuomarin tutkinnossa. -- "Pidättekö huolta

minun lapseni onnesta?" kysyi herra Bergfeldt häneltä. "Lupaatteko

olla ahkera, suorittaa tutkintonne, elää siivosti ja tehdä minun

lapseni... tyttöni... vanhimman tyttäreni...?" -- Hän ei voinut jatkaa

enää. Augusta itkeä nyyhkytti melkein kuollaksensa. Ja kun äiti nyt

sukkelasti pani molempain nuorten kädet yhteen ja sanoi: "Minä siunaan

teitä, omat lapseni!" silloin alkoivat minunkin tyttöni yhdessä itkeä.

Todella se olikin liikuttavaa, sillä kihosipa itsellenikin kyynel

silmään, mutta itsekseni täytyi minun kuitenkin sanoa, että tuo kihlaus

oli _ainakin_ liian hätäinen. Sulhasella ei vielä ole omaa leipää... ja

tyttö sitte terävine kyynyspäineen! Kylläpä sulhanen kummastuu, kun ne

saa joskus nähdä!

Vaikka Bergfeldtin rouva äsken ei ollut juuri kohtelias minulle,

toivotin hänelle kuitenkin onnea ja sanoin toivovani, ett'ei hänen

tarvitsisi katua lapsensa kihlaamista niin aikaisin ja niin nuorelle

miehelle. Hänen nuoruutensa näkyi heti kasvojen näppylöistä ja

joistakuista parranhaituvista; minä en hänestä suinkaan olisi huolinut

vävykseni, sillä _jotain_ arvoa panen minä toki näköönkin. Mitäs varten

minä muuten olisin uuden hatun ostanut?

Niinpä vietimme sitte kihlajaiset kaikessa hiljaisuudessa ja lupasimme

myöskin olla asiasta ihan hiiskahtamatta, kunnes sulhanen saisi

suoritetuksi asessorin-tutkintonsa. Ikäänkuin kihlauksen muka saisi

salassa pidetyksi! Seuraavana päivänä sen tietää pesumatami ja viikon

kuluttua kaikki tuttavat; sen minä hyvin tunnen, koska minulle

itselleni niin kävi, kun minä jouduin kihloihin Kaarlelle ja isä tahtoi

pitää asiaa vielä salassa. Äiti ei osannut olla vaiti.

Herra Bergfeldt oli äänettömämpi kuin tavallisesti ja istui koko ajan,

leipäpalasia sormissaan pyöritellen, jota vastoin rouva koetti näyttää

oikein loistavan ja autuaan iloiselta. Enhän minä tahdo sitä kieltää,

pitäähän äsken kihlatun tyttären täyttää äitinsä mieli ylpeydellä ja

tyytyväisyydellä, mutta ainoastaan silloin, kun sulhasesta voi edes

vähänkään kerskata ja kun sulhanen tulee itsestään rakkauden suloisesta

voimasta eikä ikäänkuin tukasta vetämällä.

Herra Bergfeldtin harvapuheisuuden tähden me emme siellä istuntoa kovin

pitkälle jatkaneet. Kotimatkalla kysyin minä Kaarlelta, huomasiko hän,

että sulhanen näytti vähän nololta, niinkuin olisi koko kihlaus tullut

hänelle ihan odottamatta? Kaarle sanoi koko nuorukaista tyhmeliiniksi,

muutenhan hän ei olisi antanut itseään niin äkisti hämmästyttää,

sillä tarkoin katsoen oli äiti puuhannut koko tuon kihlauksen, hän ei

muka käy musiikin tähden Bilsen salissa, vaan suoraan puhuen tyttöään

näyttelemässä. Hän sanoi myöskin, ett'ei hänestä olisi hyvälle, jos

minä kävelisin tyttöjemme kanssa ilman häntä.

Siihen minä vastasin, että _minuun_ hän kyllä saa luottaa ja että

minä olen pitävä huolen, ett'eivät meidän lapsemme pääse _semmoisia_

liittoja tekemään; _minä_ toki osaan karkoittaa semmoiset nuoret

herrat, joilla ei ole varmaa tulevaisuuden pohjaa. Niinpä syntyi sana

sanasta, eikä siitä ennen tullut rauhaa, kuin Kaarle jäi vaiti. Niin

hän aina tekee, milloin emme ole yksimieliset, ja siitä minä olen

vielä enemmin pahoillani, kun en silloin tiedä, mitä hän itseksensä

ajattelee. Vaikeapa onkin monesti tulla toimeen miesten kanssa.

Kotiin päästyämme kysyi Betti, milloin me uudestaan lähdemme

konserttiin, johon pappa sanoi pitkältä aikaa kuluvan. Betti tuli

pahoilleen ja änkytti luvanneensa Bergfeldtin Emilille tulevansa

Bilseniin taas ensi torstaina.

Hyvänen, miten minä siitä peljästyin! Mutta nyt minä rupesin puhumaan,

ja osansa siitä saivat sekä mieheni että lapset, Kaarle sentähden,

ett'ei hän heti lähtenyt mukaan, Betti, kun oli tehnyt sopimuksia

Emilin kanssa, ja Emmi, koska hänen kuitenkin olisi pitänyt näkemän,

miten Betti ja Emil keskenään puhelivat. Eipä ollut ollenkaan hauskaa,

kun päivä, joka alkoi niin iloisesti; päättyi moisiin huoliin ja

ikävyyksiin.

Jäätyämme kahden kesken Kaarleni kanssa sanoin minä: "Meidän _täytyy_

pitää tytöstä vaari, eiväthän toki semmoiset kihlaukset kuin tuo

tämänpäiväinen voi _meille_ sopia!" -- Kaarle arveli, että jos äidit

olisivat järkevät, niin ei mitään tyhmyyksiä tapahtuisi, vaikka nuoret

miehet olisivat kuinka rakastettavat ja musiikki kuinka hempeätunteinen

hyvänsä. -- Olisipa minusta hauska tietää, mitä miehet semmoisista

asioista käsittävät.

Kahden vuoden kuluttua saattaa Bergfeldtin Emil ehkä olla jo asessorina

ja Betti on kuitenkin kymmenen vertaa sievempi kuin teräväluinen

Augusta, joka nyt jo on morsian. Ja mitä musiikkiin kuuluu, niin

soittivat ne Bilsenissä todellakin erinomaisesti, patarummuttaja tuo

vain jyskytti vähän liiaksi, kuin olisi tahtonut saada rumpunsa halki.

Miksipä ei käytäisi vähän useammin konsertissa? Eikä tuota käy myöskään

kieltää, että Emil on kaunis poika ja varsinkin hän olisi muhkea

vääpeli, ehkä luutnanttikin.

* * * * *

Kului pitkä aika kuulumatta mitään rouva Buchholzilta. Sillä välin

tuli kesä 1879 suurine näyttelyineen, jota berliiniläiset ilolla ja

ylpeydellä muistelevat, ja niiden yhdeksänsadan yhdeksänkymmenen

ja yhdeksän katselijan joukossa, jotka edestakaisin kuljeksivat

näyttelypalatsissa ja puistossa sen ympärillä, oli myöskin Buchholzin

perhe, kuten huomaamme rouva Vilhelmiinan kirjeestä, jossa hän myöskin

selittää, miksi hän niin kauan oli vaiti ollut.

Näyttelyssä.

Te olette kaiketi jo monestikin ajatelleet, mitenkähän oikeastaan on,

kun ei Buchholzin rouvasta mitään kuulu, vaikka hän muuten välistä

kynää käyttää. Mutta voitteko te kirjoittaa, jos teillä on niin kova

sappitauti, että teidän täytyy turvautua lääkärin apuun, ja sitte

ajatte kartiineja ylös pannessanne sormeenne neulan, niinkuin ei

olisikaan mitään tuntoa eikä hermoja? -- Eipäs, silloin ette tekään

kirjoittaisi.

Nyt te varmaankin kysytte, mitenkä niin hiljainen ja kärsivällinen

olento kuin minä on ollenkaan voinut saada sappitautia. Vaan minäpä

puolestani tahtoisin nähdä, ken se voisi pysyä levollisena, jos hänelle

tapahtuisi mitä minulle.

Ja mitä minä sitte olin tehnyt? En mitään, en niin mitään. Minä

vain olin sanonut, että Bergfeldtin rouva oli pyydellyt tyttärensä

verkkoihin sitä nuorta ylioppilasta, ja tuo viaton puhe oli kerrottu

hänelle. En minä sillä mitään pahaa tarkoittanut, sillä olihan se

puhdas tosi. Sepä kuitenkin hirveästi suututti Bergfeldtin rouvaa, niin

että hän kirjoitti minulle halpamaisen kirjeen, sanoen tietävänsä, jos

vain tahtoisi, kertoa minun Kaarlestani asioita, jotka ihmisiä _hyvin_

huvittaisivat. Minä näytin kirjeen miehelleni ja sanoin: "Kaarle,

luepas, mitä tuo eukko on kirjoittanut, ja mene sitte heti raastupaan

panemaan kanteesen!"

Minun Kaarleni luki kirjeen ja vastasi vitkastellen, ett'ei hän

siinä huomannut mitään aihetta lailliseen syytökseen. -- Minusta

tuntui, kuin ukkonen minuun olisi iskenyt! Minä vaivuin menehtyneenä

silkkipäällys-sohvallemme ja toruin: "Sinä siis tunnet itsesi

syylliseksi, entinen elämäsi on hirmuinen salaisuus, tuo kelvoton vaimo

on oikeassa. Voi, Kaarle!" -- Hän koetti itseään puolustella, sanoen

Bergfeldtin rouvan ainoastaan kostonhimosta viskanneen naurettavan

uhkauksen, mutta se minua vain puolittain rauhoitti; sillä jospa hän

kuitenkin tiesi jotain? Ja jos Kaarlen omatunto olisi ihan puhdas,

niin hän heti toimittaisi tuolle rouvalle keräjäasian niskoillensa.

Huomasinhan minä selvästi, että Kaarle oli hämillään. Samassa tulivat

lapset sisään, tuoden suuren kattilan ja vaatenuorat, jotka olin

lainannut Bergfeldtin rouvalle ja jotka hän nyt pilkallisesti lähetti

takaisin. Sitä paitsi oli hän käskenyt sanomaan, että kattilasta oli

toinen korva jo ollut poikki, kun hän astian sai. Mutta se oli kelvoton

valhe ja se ilkeys minut nyt ihan raukasi.

Sillä tavalla minä sappitautiin takerruin. Jos Bergfeldtin rouva voi

Luojansa edessä vastata, että hän minua niin kohteli, niin hyvä se on;

mutta minä kuitenkin toivon, ett'emme missään sattuisi kahden kesken.

Silloin minä puhuisin hänelle suuni puhtaaksi. Minun talossani on toki

kaikki ehyttä ja kunnollista.

Kun siitä aloin vähän parata eikä ihoni enää ollut niin inhottavan

keltainen, jommoiseksi suuttumukseni sen oli tehnyt, sanoi Kaarle:

"Vilhelmiina, kuinkahan olisi, jos itseäsi vähän huvittelisit? Emmekö

lähde kaikki yhdessä näyttelyä katsomaan, sinä ja minä ja lapset;

en minä parista groshenista lukua pidä, kun saamme iloita sinun

paranemisestasi." -- Ensin minä hyvin ihastuin ehdotuksesta, mutta

sitte minulle heti johtui mieleen, ett'eiköhän Kaarlen ystävällisyys

minua kohtaan vain johtunut jostakin salaisesta syyllisyyden tunnosta,

jota tuo Bergfeldtin rouvan äskeinen kirje oli virkistänyt. En minä

kuitenkaan virkkanut mitään tunteistani, vaan taivuin mielelläni

hänen tahtoonsa. Lapset olivat juuri saaneet uudet kesäpukunsa ja

koska Kaarle jo oli melkein varmasti luvannut minulle uusmuotisen

japanilaisen saalin, niin mikäpä sitte olisikaan estänyt hänen aikeensa

toimeenpanoa. Vaan jospa olisin tiennyt, mitä minulle oli tänä päivänä

tapahtuva, niin olisinpa toki jäänyt kauniisti kotiin.

Minä en huoli teitä väsyttää näyttelyn kertomisella, sillä siihen

toki tarvittaisiinkin asiantuntijan kykyä; sen verran minä vain

huomautan, että koko laitos mahtavasti vaikutti niin minuun kuin

lapsiinkin. Kaarle oli siellä jo useammin käynyt ja näytti sentähden

karaistuneemmalta kaikkea sekä yleistä että yksityistä kauneutta

kohtaan.

Kun sinä päivänä juuri oli hyvin kuuma, kehoitti Kaarle ensin ottamaan

pienoista sydämmen vahvistusta Moabitin olutanniskelusta, emmekä me

tuota vastustaneetkaan. Kaarle meni heti paksun baijerilaisen luo,

joka laski juomaa jättiläistynnyristä, tuodakseen itse oluen. Minä

jo ajattelin itsekseni, onpa minun Kaarleni kuitenkin aika hieno

ja kohtelias, oikein kelpo puoliso, vaan samassa satuin silmäämään

kirjavaa naamushuvi-pukuista myncheniläistä oluvela-tyttöä, joka

hänelle antoi rahaa takaisin niin ystävällisesti hymyillen. Se hymy

oli pistos minun sydämmeeni, mutta pysyin minä kuitenkin rauhallisena.

Itsekseni minä sentään päätin, ett'en enää koskaan laske Kaarlea

yksinään näyttelyyn. Sen lupasin lujasti ja juhlallisesti.

Tietysti ei ihmetytä ollenkaan, että olut minusta semmoisessa paikassa

maistui koiruoholta. Minä en sitä voinut juoda, vaan annoin lapsille,

ett'ei se hukkaan jäisi.

Kaarle kysyi: "Eikö sinusta olut maistu, Vilhelmiina? Koetammeko

jotakin keveämpää?" -- "Minusta on täällä liiaksi päiväpaistetta",

vastasin minä tyttöön katsahtaen, mutta Kaarle ei sitä ymmärtänyt

taikka ei tahtonut ymmärtää. -- "No niin", sanoi hän, "sitte menemme

böömiläistaloon." -- Minä olin iloinen, kun vain sieltä pois pääsin,

ja me läksimme böömiläiseen anniskeluun. Suureksi iloksemme tapasimme

siellä sekä eno Fritzin että myöskin tohtori Wrenzchenin, joka

minua hoiteli silloin, kun Bergfeldtin rouvan kirje minut syöksi

tautivuoteelle. Yhtymys oli hyvin ystävällinen, sillä tohtori on

sairaasta aina jonkinlainen yliluonnollinen olento, oikea lohdutuksen

enkeli, varsinkin jos hän hempeästi ja hyvästi hoitelee ja osaa

kärsiväistä kanssaihmistänsä ilahuttaa sievällä leikillä. No, kohtapa

alkoikin miellyttävä puhelu. Ainoastaan minun Kaarleni ja eno Fritz

rupesivat kiistelemään, mikä olut on parasta, koska mieheni sanoi

minulle Böömin oluen paremmin sopivan suuhun kuin Moabitin. Mutta

mitäpä hän tiesi sisällisistä syistä!

Toisella oli toinen, toisella toinen mieli, ja kun he nyt eivät

sopineet, oli eno Fritz niin jumalaton, että ehdotti olutvetoa, johon

minun Kaarleni suostui, vaikka minä kyllä koetin paljonsanovasti rykiä,

ja tohtori erotti kädet. Kun minä huomautin, että olipa jo aika nähdä

jotain näyttelystäkin, sanoi Kaarle, että hänen toki piti koettaa

olutta, saadakseen vedon ratkaistuksi; minä kyllä muka voin lähteä

yksin lasten kanssa. Kello 5 aikaan hän ja eno Fritz lupasivat odottaa

meitä muinaissaksalaisessa viinituvassa. Tohtori tarjoutui meitä

saattamaan, koska hän juuri käytti lihavuutensa tähden kotilääkkeitä

ja hänen sentähden täytyi, kuten hän leikillisesti sanoi, välttää

olutmatkoja. Minun mieheni oli niin viattoman näköinen, kuin olisi

vasta eilen ripille päässyt.

Minä kyllä ymmärsin oman Kaarleni; mutta hillitsin mieleni, sillä en

toki tahtonut näyttää tohtorille, miten meidän avio-onneemme ilmestyi

rakoja, niin että se oli jo melkein kukistumaisillaan; ja sentähden

minä en sitä tahtonut näyttää tohtorille, että Betti suosii tohtoria,

eikä tuo Bergfeldtin Emil ole mikään meille sopiva vävynehdokas. Kirje

ja särjetty kattila erottavat meidät ainiaaksi siitä perheestä. Sitä

paitsi on tohtori sukulaisena hyvin mukava apu, sillä hänhän ei toki

viitsi omaisillensa heti panna jokaista pikku asiaa rätinkiin. Minä

vielä vain pyysin miestäni: "Kaarle, pysyhän yhdessä juomassa käsin,

kun tiedät, ett'ei monen seoitus sinulle tee hyvää!"

Tohtori saattoi meitä nyt läpi näyttelyn. Merkillistä oli todellakin,

miten hän osasi selittää kaikki ja niin opettavaisesti. Betti ei ollut

lainkaan selvitä hämmästyksestään, niin että minun useammasti kuin

kerran täytyi kuiskata hänelle: "Älähän tuota noin suutasi ammottele,

se näyttää liian tyhmältä." -- Huoneiden sisustuksesta huomautin,

ett'ei keskisäätyläisten kannata semmoisia laitoksia hankkia, johon

tohtori vastasi: "Tilaa ompi töllisessäin riittävästi rakkaille." --

"Kuuletko, Betti", virkoin minä, "miten oivallisesti tohtori ajattelee

elämästä!" Mutta sanomatta mitään nerokasta vastaan (vaikka hän itse

kuitenkin pitää Gartenlaubea), paukautti Betti vain äkisti kiinni

suunsa, joka oli taaskin ollut auki, sillä hän peljästyi, luullen minun

nytkin antavan hänelle äitillistä varoitusta. "Betti on ihan kiintynyt

näihin ihmishengen tuotteihin teollisuuden ja ammatin alalla", sanoin

minä taitavasti, "sentähden häneltä jäivät huomaamatta teidän hyvää

tarkoittavat sananne, hyvä tohtori."

"Oh, olkaa huoletta, ei siitä mitään", sanoi hän rakastettavasti, kuten

ainakin, "sehän on vain ulkonaista." -- Minä löin häntä käsivarteen

keveästi viuhkallani, jota samalla sopii käyttää päivänvarjona, ja

sanoin: "Ihan oikein, pääasiahan onkin sielujen yhtäläisyys." --

Silloin hän katsahti minuun vähän syrjään ja räpäytti toista silmäänsä;

minä olin juuri sanomaisillani, minkä verran Betti saa myötäjäisiksi ja

että meillä sitä paitsi on perintötäti Bytzowissa; vaan silloin Emmi

yht'äkkiä huudahti: "Ai, mamma, katsos, mites kirkas tuo kylpyamme on,

ja kun siinä on oikeaa vettäkin!"

Vaikka lapsi on omaa lihaani ja vertani, olin vähällä satuttaa käteni

häneen, kun hän tyhmällä huudahtuksellaan niin äkisti keskeytti puheen,

josta hänen sisarensa onni riippui. Miten kaunista olisi ollut, jos

tohtori ja Betti olisivat olleet näyttelystä lähteissään salakihloissa

ja miten se olisi harmittanut Bergfeldtin rouvaa! Sillä jos vaakaan

panee toiselle puolelle valmiin lääkärin, jolla on paljo sairaita, niin

keveäksipä huomataan nälkäinen ylioppilas toisella laudalla. Nyt oli

kuitenkin puhelu kerran katkennut eikä sitä ollut helppo enää saada

liittymään, sillä kylpyammeen rinnallahan on toki kovin sopimatonta

puhella sydämmen asioista; ainakin se loukkaa minun tunteitani. Sopiva

tilaisuus oli pois puhallettu; enkähän minä voi uudestaan tulla

kipeäksi, tohtoria meille saadakseni, ja ilman syyttä hän tietysti ei

tule. No, vielä minä kuitenkin luotin kotimatkaan.

Tohtori katsoi kelloaan ja sanoi jo pitävän lähteä viinitupaan, jossa

tapaisimme minun mieheni ja eno Fritzin, ja me läksimme. Kylpyammeesen

minä vielä viskasin jäähyväis-silmäyksen, josta siihen olisi suuri

kuhmu tullut, jos se vain olisi ollut kohtuullisen paksusta levystä

tehty. Siihen ammeesen se tavallansa minun vanhimman lapseni onni

hukkui.

Meidän oli astuminen näyttelyn väkijuoma-osaston läpi, jossa

näytteillepanijat hartaimmasti pyysivät meitä maistelemaan (tietysti

maksutta) heidän tavaroitansa, ja todella tohtori houkuttelikin meidät

ottamaan pikku lasin naisten likööriä. Juuri kun olen kiitellen

lausumassa mieltymystäni tähän mukavuuteen ja kohteliaisuuteen, näen

Kaarleni maistelevan monenlaisia viinoja. Minä menen luo ja sanon:

"Kaarle, tällä tavallako sitä odotellaan meitä?" -- "No niin", sanoi

hän nauraen, "Moabitin olut se kuitenkin on parasta." -- "Olitko taas

siellä?" -- "Olin, enkeliseni", sanoi hän, nipistäen minua poskesta.

-- "Kaarle", sanoin minä ankarasti, "sinä olet juonut liian paljon

sekaisin!" -- "En läheskään kylliksi!" vastasi hän tyytyväisesti. --

"Missä on eno Fritz?" -- "Hän on moinen oksetuspulveri, minusta nähden

hän menköön vaikka maaluuttamaan itseänsä!"

"Tohtori", sanoin minä, "ottakaa miestäni käsivarresta, ett'eivät

lapset mitään huomaa; hänellä nyt on kerran niin huono vatsa." --

"Ulkonaistahan se vain on", sanoi tohtori, otti Kaarlea käsivarresta ja

veti hänet pois.

Hyvin miellyttävästi tohtori teki, kun piti minun miehestäni niin

suurta huolta ja käänsi hänen huomionsa näyttelyesineihin, vaikka

Kaarle lakkaamatta pyrki liköörien luo, kun ei vielä muka ollut

maistellut kaikkia lajeja. Mutta tohtori piti hänestä lujasti kiinni,

ja kun me juuri olimme kirurgian osastossa ihan likööri-osaston

vieressä, selitteli hän miehelleni, mihin noita kaikkia veitsiä ja

sahoja, rasseja ja penselejä käytettiin, ja näytteli teennäisiä käsiä

ja jalkoja. "Miten paljo kurjuutta onkaan maailmassa", sanoi minun

Kaarleni; "voi niitä onnettomia ihmisiä! O lapset, kiittäkää Luojaanne,

että teillä on terveet jäsenet! Voi onnetonta, kärsivää ihmiskuntaa

ja niin suurta kurjuutta!" Enempää hän ei ehtinyt puhua, sillä juuri

silloin soitti joku uruilla viereisessä huoneessa "On Herran päivä

nyt!" Se oli liiaksi. Liikutus valtasi Kaarlen niin perin, että hän

alkoi nyyhkien itkeä ja aina välistä kehoitteli: "Lapset, kiittäkää

Luojaanne; niin, kaikkienhan meidän tulee kiittää." Ja hän vaipui

tuolille ja itki niin katkerasti.

Kun lapset sen näkivät ja kuulivat, peljästyivät he ihan. "Hyvänen

aika, mikä papalle tuli?" päivitteli Emmi. "Voi pappa, hyvä pappa",

vaikeroi Betti. Ihmisiä jo kokoutui meidän luo piiriin, ja joukossa

-- jo luulin taivaan putoavan -- olivat myöskin Bergfeldtin rouva

ja Augusta laihan ylioppilas-vetelyksensä kanssa. -- "Lapset",

neuvoin minä, "asettukaa isän eteen; ei tämä ole mikään katseltava

tunnottomille ja sivistymättömille ihmisille!"

"Hyvä herrasväki, olkaa hyvät ja hajotkaa vain", sanoi tohtori; "Herra

rupesi vähän voimaan pahoin kuumuudesta; kyllä hän kohta virkistyy."

Ihmiset läksivätkin pois, ainoastaan Bergfeldtin rouva jäi vielä

istumaan. "Vai kuumuudesta!" epäili hän, "ei ole kaiketi saanut

mitään kunnollista syödä, sillä kun rouva kirjailee, täytyy miehen

tietysti nähdä nälkää. Tulkaa, Augusta ja Frans, me saamme illalliseksi

kananpoika-paistia ja parsaheinää." -- Minä en kyennyt mitään sanomaan.

Bergfeldtissä parsaa! Jopa kaikkia; ensimäisenä pääsiäispäivänä ehkä

pari parsan näköistä sopassa, mutta ei toki muuten! Vai parsaa! Olisin

mielelläni työntänyt hänelle kurkkuun suuren cyankali-möhkäleen,

jota äsken olimme juuri ihmetelleet, koska sillä kyllä olisi voinut

myrkyttää kaikki ihmiset, mitä osoitekalenterissa on, vieläpä

joitakuita lisäksikin. Urut yhä soivat ja minun Kaarleni surkutteli

kärsivän ihmiskunnan kurjuutta.

Kun hän vähän rauhoittui, läksin minä hänen kanssansa kotiin; lapset

jäivät vielä tohtorin kanssa konserttiin. Ensin minä en ollut huolia

hänestä lapsieni ritariksi, niinkuin hän tarjoutui, vaan taivuin

viimein, varsinkin kun minusta tohtori näytti niin paljonsanovasti

räpyttävän silmäänsä.

Kotona minä ryhdyin miestäni oikein opastamaan, ja kyllä hän perin

nöyrtyi. "Rakas Vilhelmiina, minä en enää koskaan maista likööriä."

-- "Etkä anna itseäsi eno Fritzin houkutella paljon oluen juontiin?"

-- "En." -- "Etkä mielistele enää baijerilaista kellarityttöä?" --

"Mutta Miinaseni." -- "Etkä ketään muutakaan tyttöä?" -- "No, olehan

jo!" -- "Vaan menet poliisiin ja syytät Bergfeldtin rouvaa törkeästä

panettelusta?" -- "Kaikki, Miinaseni, paitsi en sitä." -- "Annatko

sitte tuon käärmeen loukata omaa puolisoasi!" -- "Minä en voi enkä

uskalla syyttää häntä!" -- "Tässä on jotakin merrassa. Kaarle,

tunnusta, taikka panet alttiiksi minun ja lasten onnen. Mitä se

Bergfeldtin rouva tietää sinusta?"

Saatuani hänet oikein pehmeäksi, tunnusti hän kaikki. Monta vuotta

sitte, kun hän vielä oli nuori ja vallaton, olivat hän ja herra

Bergfeldt pitäneet nimipäivää ja yöllä joutuneet riitaan poliisimiehen

kanssa, joka oli heidät molemmat pistänyt putkaan; ja kun se

onnettomuudeksi oli lauantai-ilta, oli heidän täytynyt olla siellä

maanantaiaamuun asti. Sen tiesi Bergfeldtin rouva ja luuli nyt sillä

saavansa aikaan eripuraisuutta. -- "Eihän tuo mitään merkitse, Kaarle",

sanoin minä, "sillä tarvitaanpa vähän rohkeutta yövartiain kanssa

riitelemiseen, ja rohkeutta sinulla on aina ollut. Tuotahan sinä

vain et voi kestää monenlaista juomista sekaisin." -- Kaarle lupasi

täst'edes olla varovainen, ja mikäli minä häntä tunnen, niin hän kyllä

sanansa pitääkin.

Nyt minä toimitin hänelle kupin hyvää kahvia ja päätin unhottaa kaikki,

vieläpä myöskin olla oikein lempeä hänelle, sillä hänhän oli kuitenkin

vain viaton houkuteltu. Hän puolestaan kiitti kahvia ja sanoi sen

tekevän hyvää, koska hän todellakin nyt voi vähän huononlaisesti.

Lapset tulivat kotiin vasta sitte, kun jo Kaarle oli nukkumassa, sillä

hän kävikin levolle paljon aikaisemmin kuin tavallisesti.

"No", kysyin minä "oliko teillä kyllin hauskaa?" -- "Oli", sanoi Emmi,

"ja tohtori räpytti lakkaamatta toista silmäänsä." -- "Räpyttikö hän

todellakin, Betti, rakas lapseni?" -- "Kyllä, mamma, koko illan." --

"Ja mitä hän sanoi?" kysyin minä innokkaasti. -- "Hän sanoi varmaankin

saaneensa ohranjyvän silmäänsä", vastasi Emmi, "hän oli tuntenut sitä

jo aamupäivällä." -- "Vai niin", sanoin minä, "itsehän hän sen paraiten

tiennee, hän kun on tohtori." -- Sittemmin kuulin, että eno Fritz se

oli soittanut urkuja. Mutta kyllä hänkin sai tietää, että minä sen

tiesin.

Herra Buchholzin hammastauti.

Viime viikolla vietimme hääpäiväämme -- se oli kauhein, kuin koskaan

olen elänyt. Muuten on se päivä minusta kaikista kaunein koko vuotena,

paljon ihanampi kuin joulu ja juhannus yhteensä, sillä se on minun

päiväni. Voisipa kysyä, eikö se myöskin ole minun Kaarleni päivä.

Tietysti, mutta mistä minä tiedän, olenko minä voinut tehdä hänet yhtä

onnelliseksi, kuin hän on tehnyt minut? Minä niin toivon, mutta en voi

ajatella, että kukaan olisi niin onnellinen kuin minä sinä päivänä,

jolloin Kaarle antoi minulle nimensä sekä hyvän Jumalan ja kaikkein

ihmisten edessä julkisesti ja kovasti tunnusti rakastavansa minua. Minä

tuskin sain sanotuksi tuota pientä jaa-sanaa, kun näet kainostelin

ihmispaljoutta, vaan kuitenkin olisin riemuissani hyppinyt kaikesta

siitä onnesta.

Kun nyt hääpäivämme lähestyy, silloin muistuu tuo ensi päivä elävästi

mieleen, kuin olisi se eilen ollut, ja kun Kaarle minua ääneti

syleilee ja hellästi suutelee, silloin tuntuu, kuin olisi hän vielä

sulhaseni, myrttikimppu napinlävessä, valkoinen liina kaulassa ja tukka

kutritettuna, vaikka hänellä nyt ainoastaan on yllä yönuttu ja pää

näyttää vähän pörröiseltä noin aamusilla.

Iltasilla on meillä silloin aina vähä vieraita, hyviä tuttuja ja

ystäviä, ja pöytäänkin pannaan jotain erinomaisempaa. Minun Kaarleni

ei ole mikään ruoan hyljeksijä, ja minusta tietysti onkin mieleen, kun

ruoka hänelle maistuu. Mutta tällä kertaa hän ei maistanut juuri mitään

ja se minua rupesi huolettamaan.

"Mikä sinua vaivaa, Kaarle?" kysyin minä.

"Oh, ei mikään", vastasi hän, mutta minä kuitenkin huomasin, että

tuo oh tuntui pitkältä kuin nälkävuosi. Minä häneltä vielä tiukkasin

selkoa, mutta hän ei vastannut, vaan tuli suoraan sanoen vähän ikäväksi

minulle.

Noin puoli kahden paikoilla läksivät vieraat pois. Kun jäimme

yksiksemme, en minä voinut olla vähän nuhtelematta häntä käytöksestään.

Siihen hän vastasi hammastansa pakottavan eikä olevansa iloitsemiseen

halukas. Minä neuvoin häntä käärimään huivia leuoillensa, mutta hän

vain naurahti ja arveli, ett'ei niin vähäsestä kivusta maksanut

pauhata, kyllä se muka itsestäänkin asettuu.

Mentyäni kyökkiin maksamaan apumatamille, joka aina on meillä

juhlatiloissa, satuin sivumennen sanomaan, ett'ei mieheni voinut hyvin.

Siihen Grunert-mummo -- se oli apumatamin nimi -- sanoi tietävänsä

erinomaisen parannuskeinon, joka jo oli muka montakin auttanut.

Miksikä tuota ei olisi kerran koettanut, kun se mummon keino oli niin

perin huokea?

Kaarle pilkkasi minua ensin, kun Grunerttia mainitsin, vaan minä

kuitenkin vakuutin, ett'ei se ainakaan mitään vahinkoa tee. Niinpä hän

viimein salli mummon koettaa keinoansa.

Grunert tiesi puutarhassamme kasvavan seljapuita, joka olikin tarpeen

hänen keinoonsa. Ääneti meni hän sinne, leikkasi oksan ja kaiveli

sillä Kaarlen kipeää hammasta, kunnes siitä rupesi tulemaan verta,

yhä vain ihan ääneti. Sitte meni hän takaisin puutarhaan, sitoi oksan

liinaisella rihmalla entiseen paikkaansa ja kysyi, joko pakotus oli

poissa.

"Vai poissa!" vastasi Kaarle. "Tietysti nyt kaivelemisen jälkeen

pakottaa vielä pahemmin!" - Grunert-mummo sanoi, että hänen piti vain

odottaa, kunnes oksa jälleen kasvoi kiinni; sitte kyllä pakotus on kuin

pois puhallettu; hän toivotti hyvää paranemista ja läksi kotiinsa.

Kaarle oli hyvin suutuksissaan mummon tyhmyyksistä, varsinkin kun tuska

oli tullut paljon pahemmaksi.

Minä neuvoin häntä ottamaan suuhunsa lämmintä vettä, joka muuten onkin

hyvin hyvä keino, ja menin kyökkiin sitä lämmittämään.

"Ah, hyvä rouva", sanoi minulle kyökkipiika. "Kun minulla on

hammastauti, otan minä sinappiviinaa ja hieron sillä poskea. Se kyllä

vähän puree, mutta kyllä se auttaakin!" Onneksi oli hänellä sitä vielä

tilkka tallella ja minä otin sen kiitollisesti ja riensin Kaarlen luo

hieromaan poskea.

Vaan olisinpa suonut jättäneeni sen tekemättä, sillä sinappiviina puri

aika lailla, ja Kaarle sanoi minun panneen hänelle helvetin tulta

kasvoihin. Poski punastui, että näytti keitetyltä ravulta, ja paisui

nyt oikein paksuksi. Nyt Kaarlen kuitenkin täytyi sitoa huivi päähänsä,

jonkahan hän jo olisi saattanut heti tehdä, jos olisi totellut minun

neuvoani. Mutta miehet ne ovat aina itsepäiset, milloin heidän hyväänsä

tarkoitetaan.

Grunert-mummon ja sinappiviinan puuhassa oli kello ehtinyt noin kolmen

paikoille ja me kävimme levolle.

Enpä minä voi sanoa sitä yötä hauskaksi, sillä Kaarle ei nukkunut

melkein ollenkaan, vaan kaivoi lakkaamatta päätänsä alusiin. Aamusilla

näytti, kuin olisi hän siinä perin tyhmästi tehnyt.

Noin kahdeksan paikoilla nukkui hän ja minä jo toivoin kaikki hyvin

menneen ohitse. -- Kymmenen aikaan tuli poliisiluutnantin rouva vielä

myöhäiselle onnentoivottelulle; hän surkutteli sydämmensä pohjasta

minun Kaarleani ja sanoi, ett'ei mikään ole hammastaudille niin hyvä

kuin oikea kiinalainen po-ho-neste. Me lähetimme piian juoksemaan ja

kohta hän toi nestepullon.

Kaarlella oli taas hirmuinen tuska. Minä näytin po-ho-pulloa, mutta hän

ei tahtonut huolia mistään semmoisesta.

"Kaarle", sanoin minä, "sehän ihan loukkaisi poliisiluutnantin rouvaa,

jos et tätä kallista lääkettä käyttäisi!" Kaarle vastusteli ja oli

äreä, mutta kun kiinalaiset kuitenkin monessa asiassa ovat meitä

viisaammat, niin taipui hän viimein, ja minä painoin nesteessä hyvin

kastellun pumpulitukun hänelle hampaasen.

Hän aivasteli ja sylki hirveästi, mutta tuska poistui. Kyyneleet

nousi hänelle silmiin tuosta nesteestä, mutta hän hymyili kuitenkin,

mikäli paisuneella poskella oli mahdollista. Kunnon Kaarle! Miten

kiitolliset meidän tuli olla poliisiluutnantin rouvalle, kukapa sitä

osasi kuvaillakaan! Me saatoimme häntä aina pihalle asti. -- Vaan

kun palasimme ylös, kuulin kuitenkin Kaarlen jo jälleen vaikeroivan.

Hampaan kolotus ja repiminen oli palannut monta vertaa äkäisempänä.

Onnipa on, kun on kelle suotu viisaita lapsia. Minun Bettilleni johtui

mieleen, että herra Krausella on kotonaan homoiopaattinen apteekki ja

että hän oli jo monta kipua silmänräpäyksessä parantanut. Niinpä hän

heti juoksi herra Krausea meille kutsumaan.

Herra Krause on opettaja, niin tottahan semmoisiin ihmisiin pitää

luottaa, jotka tietävät todellakin kaikki, sillä hehän ne panevat

kaikelle tiedolle ja taidolle pohjan. Varsinkin on herra Krause

tavattoman pitkälle päässyt tieteessä ja sivistyksessä, eikä hän luota

vähääkään lääkäreihin. Minäkin, kuten jo on sanottu, enemmin suosin

kotilääkkeitä.

Herra Krause tuli kohta apteekkinensa ja lääkekirjoineen; olihan nyt

kärsivää kanssaihmistänsä autettava ja todellista inhimillisyyttä

harjoitettava. Mieheni istui paksuposkisena sohvassa ja oli hyvin

äreänä, vaan koska hän saattoi katsella ainoastaan toisella silmällä,

toinen kun oli hyvin paisunut, näytti hän ikäänkuin tyytyväisesti

silmää iskevän jollekulle.

"No, hyvä herra Buchholz", kiitteli herra Krause, "aina leikillinen, se

on hyvä se!"

"Ei minun vähääkään tee mieli leikitsemään!" vastasi Kaarle

kiukkuisesti. "Jos tahdotte tehdä minulle mieliksi, niin lähettäkää

lääkäriä noutamaan."

"Lääkäriäkö?" kummasteli herra Krause, "se toivottavasti ei ole

tarpeen. Lääkärit eivät suinkaan tunne luonnon salaisuuksia, sillä

sitä, jota oikeastaan tarvitaan, tautien parannusta, sitä he

eivät suinkaan opi noista kissain teurastelemisista eikä koirain

nylkemisistä. Ja mitä kaikkea he tunkevatkaan ihmisten kurkkuun!

Myrkkyä ja pehmittäviä aineita, joista ikuisen kuihtumisen saa.

Homoiopatia sen sijaan estää taudit luonnollisella tavalla."

"Puupuikoilla ja sinappiviinallako?" kysyi minun mieheni.

Herra Krause hymyili. "Homoiopatia parantaa ainoastaan lääkkeiden

hengellä", selitti hän meille opettavaisesti "Ajatelkaa niin suuri

pullo kuin kuu täynnä vettä ja siihen pantuna pisara lääkettä ja sitte

hyvästi pudisteltuna, niin on teillä valmiina homoiopaattinen lääke."

"No hyvänen aika", ihmettelin minä. "Mutta kuka sitä jaksaa kuuta

puistella?"

"Kuvaannollisestihan se vain on sanottu, hyvä rouva Buchholz", vastasi

herra Krause. "No, nyt me ensin tutkimme tuntomerkit, löytääksemme

oikean lääkkeen. Kaivaako hammasta?"

"Ei siitä asti, kun Grunert-mummo meni matkoihinsa", vastasi Kaarle.

"Siis ei kaivamista. Riehkiikö kipu oikealta vasemmalle vai vasemmalta

oikealle?"

"Paikoillaan se on ja lujasti!"

"Ahah, sitte siihen sopisi hyvin Pulsatilla. Paksu poski osoittaa

ilmanvetoa. Käytetään vuorotellen Aconittia ja Pulsatillaa."

"Antakaa anteeksi, poski on paisuksissa sinappiviinasta."

"Sitte pitää ensin ottaa kamferttia, ajamaan sinappimyrkkyä pois

ruumiista", vastasi herra Krause.

Nyt avasi hän kotiapteekkinsa ja antoi minun mieheni niellä kolme

pientä valkoista palleroa. Sitte kaatoi hän muutaman pisaran jotakin

nestettä veteen ja käski Kaarlen ottamaan sitä suun täyden joka tunti.

Ensin kyllä tuska oli kiihtyvä, se on luonnon mukainen ensi pahennus,

koska lääkkeen henki ja taudin henki taistelevat. Mutta sitte oli

kipu kuin ihmeen kautta kerrassaan katoava. Muuten hän kielsi Kaarlea

nauttimasta tupakkaa, teetä, kahvia, kaikkea hapanta, maustimia ja

varsinkin kamomilla-teetä, josta vuosikautinen kuihtumus oli seuraava.

Ja niin hän meni.

Mieheni otti ihan kellon mukaan, mutta tuskat kiihtyivät yhä

hirmuisemmiksi. "No, hyvä", sanoin minä, "se on se ensi pahennus,

molemmat henget taistelevat tarpeekseen, kohta siitä nyt tulee

helpotus!" Kaarle ähki ja oihki, että oikein säälitti. -- Hän astui

huimasti pitkin lattiaa edestakaisin. -- Sitte hän taas kävi istumaan.

-- Ja kohta viskautui pitkälleen ja sulloi päätänsä sohvan nurkkaan.

"Ei sitä enää jaksa kestää!" parkui hän.

"Olehan toki rauhassa, rakas Kaarle! Kuulithan sinä, että ensin pitää

tulla pahemmaksi, ennenkuin tuska pois lähtee. Nyt vielä vain yksi

ryyppy lääkettä, jota herra Krause seoitteli, ja anna sen oikein

taistella hampaissasi!"

Me odotimme hetki hetkeltä, mutta ei se pahentuminen ruvennut

loppumaan. Kaarle olisi mielellään polttanut, vaan ei tohtinut.

Päivälliseksi oli meillä hänen mieliruokaansa, paistilihaa hapahkon

kastikkeen kanssa. Sitäkään hän ei saanut syödä. Hän melkein raivostui,

kun hänen täytyi tyytyä maitoon ja korppuihin.

Viimein huomautti Emmi, että herra Krause oli ehkä saanut poisajetuksi

sinappimyrkyn, mutta ei po-ho-nestettä, joka ehkä vaikutti vastoin

hänen lääkettänsä. Sentähden hän heti riensi herra Krausen luo

kysymään. Hän viipyi kauan ja palattuaan hän sanoi herra Krausen

etsineen läpi koko lääkärikirjansa, vaan ei löytäneen mitään po-hon

vastalääkettä, ja se myrkky se saattaa häpeään hänen lääkkeensä. Tässä

on homoiopatia ihan voimaton.

Nyt loppui minun Kaarleltani kärsivällisyys. Hän sanoi Emmiä tyhmäksi

elukaksi ja minua vielä tyhmemmäksi kanaksi. Hän oli ihan kuin hurja

ja käveli ympäri huonetta kuin tiikeri häkissään. -- Minä purskahdin

itkemään ja lapsi itki mukaan. "Kaarle", sanoin minä, "semmoisia

nimiä sinä panet minulle ja lapselle! Mitenkä sinulla ei ole yhtään

rakkautta, vaikka me olemme kaikin tavoin koettaneet lievittää sinun

kipuasi. Noin menettelee vain peto. Eikö sinulla ole vähääkään

inhimillisyyttä meitä heikkoja olentoja kohtaan? Kaarle, Kaarle, sinä

teet syntiä lasta ja minua vastaan!"

Hän ei vastannut mitään, ja kun minä kyyneleisillä silmilläni katsoin

nenäliinani yli, niin mitä näin! Kaarle seisoi tuskansa kourissa

päälaellaan sohvalla. Se oli kauheata, sillä voiko mitään hirmuisempaa

olla kuin nähdä lastensa isän, kunnioitetun porvarin ja kaupunkilaisten

luottamusmiehen seisovan päälaellaan, jalat korkealla ilmassa ylempänä

sohvan selkälautaa? -- Minä kiljahdin kauhusta.

Juuri sinä silmänräpäyksenä astui eno Fritz sisään. "Mitä ilveilyä

täällä pidetään?" kysyi hän nauraen, kun näki tämän perheemme

toivottomuuden kuvan. Töin tuskin me saimme hänelle kaikki selitetyksi,

sillä meidän ääntämme tukeuttivat kyyneleet ja Kaarle ei muuta osannut

puhua kuin sekavia oihkamisia; eno Fritz oli naurusta pakahtua.

"Kaarle, ikäpoika", sanoi hän, "mitä sinulle on tehty?"

"Kotilääkkeitä!"

"Ettekö sitte voineet lähettää tohtori Wrenzcheniä noutamaan?" kysyi

eno Fritz.

"Kuka tuota nyt heti lääkäriin lähtee?" puolustelin minä itseäni, "mitä

sitte kotilääkkeillä tehtäisiin?"

"Voithan niillä miestäsi kiduttaa ja vaivata", vastasi hän.

Eno Fritz nyt pilkkaili minun Kaarleani, että hän antoi itseänsä

akkain laastaroida, ja käski hänen pukeutua ja lähteä hänen kanssansa

lääkäriin; vaan silloin hänelle äkisti muistui mieleen, että tohtori

Wrenzchenistä se kaiketi vain oli ulkonaista, jommoisiin tauteihin hän

ei koske.

Se tuo minulle ei oikein ollut mieleen, sillä jos tohtori Wrenzchen

olisi tullut, niin olisi hän saattanut puhella Bettin kanssa; mutta

täytyyhän meidän naisten taipua raa'an väkivallan mukaan.

Fritz läksi ajamaan Kaarlen kanssa. Hetkisen kuluttua he palasivat.

Kaarle oli päässyt hampaastaan ja tuskistaan ja oli kuin

uudestasyntynyt, mutta avioliittomme uuden vuoden alku ei ollut

läheskään niin suloinen kuin ennen, sillä Kaarle oli ollut liian kova

minua kohtaan, eikä minun sitä noin näin sopinut unhottaa. Ja miten

hyvää me kaikki kuitenkin olimme hänelle tarkoittaneet!

Kummitusjuttuja.

Kyllä minä jo ammoin olisin teille kirjoittanut, jos olisi mitään

kelvollista tapahtunut, mutta koska meidän perheessämme yleensä eletään

rauhallisesti, niin ei ole mitään semmoista sattunut, joka teitä

huvittaisi. Kaarleen tosin lensi muutama päivä sitte poikenluoma, mutta

jo se nyt on lähtemässä, kun hänelle vedettiin kuusitoista kuivaa

sarvea ristiluille. Kotilääkkeitä minä näette nyt en enää niin suosi,

vaikka ne muuten kyllä ovat hyvät moneen asiaan.

Koska Kaarlen nyt ihan vastoin luuloamme täytyi pysyä kotona, oli

meidän ihan mahdoton ommella yönuttua, jolla aioimme häntä hämmästyttää

joulunaattona, ja mikä aika menee silkkisen koruompeluksen tekoon

nutun samettireunukseen, siitä ei miehillä ole aavistustakaan, sillä

vaikka he voivat olla hyvinkin edistyneet tieteissä, niin vaikea

heidän toki on tutustua naisten käsitöihin. Siispä minä sanoin

tyttärilleni: "Lapset, me emme saa papan yönuttua valmiiksi tällä

lailla, sillä milloinka me sitä ompelemme, kun hän on kaiken päivää

kotona. Minä ajattelen, että lähdemme täksi illaksi tohtori Joakimiin

ja ompelemme siellä oikein uutterasti. Olemmehan jo kauan olleetkin

sinne käynnin velassa!" Tytöt iloitsivat, koska he sangen mielellään

käyvät Joakimissa. Rouva on näet minun nuoruuden-ystäväni; me jouduimme

naimisiin melkein yhteen aikaan, ja hänen tyttärensä ovat melkein

samanikäiset kuin minun tyttäreni ja samannimisetkin, Kaarle kyllä

näytti vähän tyytymättömältä, kun ei olisi mielellään jäänyt yksin

koko illaksi, vaan taipui hän sentään, kun minä sanoin, ett'ei se nyt

muuten käynyt. Sen jälkeen, mitä tapahtui tuolla näyttelyssä, jolloin

eno Fritz hänet niin synnillisesti houkutteli oluen koettelemiseen, on

mieheni yleensä tullut paljon taipuvaisemmaksi kuin ennen, jonka tähden

minä mielessäni aina kiitän maistraattia, koska ilman sen toimenpitoa

ei olisi koskaan ollut olemassa niin siunattua laitosta.

Kun saavuimme Joakimiin, oli ilo molemmin puolin sydämmellinen.

Tohtori oli mennyt yhdistykseensä, jossa joku suuri valtioviisauden

harjoittelija piti esitelmää "Ajurinkärryjen suhteesta vakuutuksiin

onnettomuuden tapauksia vastaan", niin että me naiset olimme ihan

itseksemme ja saimme rauhassa ommella joululahjojamme ja puhella oikein

halusta. Olipa varsin hupaista istua ja olla ahkera. Mitäpä sitä ei tee

tuottaakseen toisille iloa!

Tohtoritar kysyi, tuleeko minun Kaarleni meitä noutamaan, johon

minä selitin häneen poikenluoman lentäneen ja niin äkisti, että

todella olisi luullut jonkun noidan hänet loitsineen. -- Tohtoritar

teki minusta pilkkaa. "Tiedän kyllä, että sinä aina olit vähän

taika-uskoinen, Vilhelmiina", sanoi hän, "mutta enpä toki olisi sinun

luullut noitiin uskovan." -- "Enhän minä niihin juuri uskokaan",

vastasin minä, "mutta onpa maailmassa kuitenkin koko joukko asioita,

joita ei kukaan ihminen osaa selittää, ei edes eno Fritzkään, joka

muuten tietää kaikki asiat paremmin kuin muut ihmiset." -- Tohtoritar

nauroi taaskin. "Kyllä kaikki maailmassa luonnollisesti tapahtuu",

sanoi hän. -- "Vai niin", sanoin minä. "Onpa Kuleckessa Bylowinkadun

varrella edesmenneen ruumisarkkujen-tekijän henki pöydässä, josta

selvästi kuuluu sahaaminen ja takominen, kun vain panee kädet riviin

pöydälle." -- "Kulecket ne kuuluvat pitävän myöskin spiritistisiä

istuntoja." -- "Miksikä ei? Ylhäiset puuhaavat kaikki elimellistä

magnetismia ja henkien koputusta, ja Kulecket mielellään matkivat

ylhäisiä. Parooni G:n luona ne ovat äsken nukuttaneet palvelijan

magneetilliseen uneen ja syöttäneet hänelle päärynien sijasta niin

paljon raakoja perunoita, että miesparka sai monta päivää maata vuoteen

omana."

-- "Se minusta on häpeällistä; menetellä niin vahingollisesti

kanssaihmisensä kanssa!" -- "Ei suinkaan, tieteen tähdenhän ne

niin tekevät, ja sentähden eno Fritz ei laiminlyö yhtään koetusta

Kuleckessa. Hän sanoo neiti Kuleckea erinomaiseksi välittäjäksi eli

mediumiksi..."

"Eno Fritzin mielestä hän on varreltaan aivan kaunis", keskeytti Betti

minun puhettani.

"Vai niin", huomautti tohtoritar.

"Se on sivuasia", sanoin minä, vaan päätin itsekseni Fritziä kerran

aika lailla kuulustella, sillä Kulecket eivät sovi meille tuttaviksi;

he aina näyttävät isoisuutta, mutta vähäpä sen takana on ottamista,

koska heillä on ollut paljo tappioita.

Minun siinä ollessani vaiti ja miettiessäni, mitä sanoisin Fritzille,

kuului yht'äkkiä tuskallinen ulina. "Ai, ai!" huusin minä, "mikä se

on?" -- "Se on vain koira", sanoi talon vanhempi tytär. "Me suljimme

sen papan huoneesen, ja luultavasti on lamppu palanut loppuun." --

"Lamppuko?" kysyin minä. -- "Koira ei osaa olla yksin pimeässä",

selitti tohtoritar, "se silloin pelkää ja ulisee. Kaikki se on ihan

luonnollista, hyvä Vilhelmiina."

Niin se olikin. Lamppu sytytettiin ja koira vaikeni. -- "Sanotaanpa",

aloin minä taas, "koirien näkevän henkiä. Ehkä tämäkin koira näkee

pimeässä jotain ja se sitä pelottaa." -- "Mahdollista kyllä, että

se näkee akan!" vastasi tohtoritar. -- "Minkä akan?" -- "Tiedäthän,

Vilhelmiina, ett'en minä usko mitään haamuja enkä kummituksia, vaan

jotain merkillistä minä sentään näin muutama vuosi sitte ja nyt äsken

uudestaan. Välistä näet tulee yöllä minun luokseni akka, vaikka kaikki

ovet ovat hyvästi kiinni."

"Akkako? Ja suljettuin ovien läpikö?" kysyin minä ja aloin jo hyvin

peljätä.

"Minä herään keskellä yötä, kun akka tulee", kertoi tohtoritar. "Minä

tunnen itsessäni sen tulon ja minun täytyy nousta ylös, tahdonko tahi

en. Silloin näen selvästi, miten akka pistää päätään puoli avoimesta

ovesta ja katsoo huoneesen." -- "Teidän makuuhuoneesenneko?" huudahdin

minä kauhistuen. -- "Ei, vaan tänne asuinhuoneesen!" -- "Ja nousetko

sinä ylös?" -- "Tietysti, pitäähän ovi panna kiinni." -- "Ja menetkö

sinä asuinhuoneesen?" -- "Tottahan. Vaan kun käyn ovea vetämään kiinni,

pitää akka päätään välissä, niin ett'en millään ponnistuksella saa

kiinni", -- "Ja ihanko kummitus on sinun edessäsi!" -- "Ihan edessä."

-- "Etkö sinä huuda?" -- "Miksikä huutaisin; en minä pelkää." -- "Ja

minkä näköinen se akka on?" -- "Laiha ja ruma, syvät silmäkuopat ja

niissä silmäin sijasta mustaa hometta, suu irvellään ja pitkät, leveät

hampaat. Päässä on sillä harmaa huivi ja tukka on samoin tuhkanharmaa.

Kätensä se pitää piilossa ja jalassa on sillä aivan vanhanaikaiset

kengät." -- "Ja semmoinen kummitus pistää päätänsä tästä ovesta! Mutta

milloin se sitte pois menee?" -- "Kun ensin turhaan koetan vetää ovea

kiinni, otan kynttilän ja pidän sitä ihan akan kasvoin edessä, silloin

tuli häilyy kuin tuulessa, akka katoaa, ovi on hyvästi kiinni ja minä

menen takaisin vuoteelle!"

"Ja oletko sen kummituksen jo monestikin nähnyt?" -- "Hyvin usein.

Mieheni kuitenkin arvelee koko näkyä joksikin painajaiseksi, ja samoin

minäkin ajattelen." -- "Se ei mitään selitä, sillä sinä olet kuitenkin

hereillä, sinulla on palava kynttilä kädessä eikä ovi mene kiinni.

Se on kummitus. On siis selittämättömiä asioita!" -- "Olkoon vain",

pilkkaili tohtoritar. "Kun se akka vielä tulee, sanon minä hänelle:

mene ystäväni Vilhelmiina Buchholzin luo, hän tahtoisi mielellään nähdä

sinut." -- "Älä Herran tähden", kielsin minä kauhistuen, "minä voisin

siitä kerrassaan kuolla."

Minusta alkoi tuntua hyvin kammottavalta, sillä kun semmoinen aave

hätyytteli tohtorinnaakin, joka ei uskonut mitään kummituksia, niin

tottahan siinä silloin jotakin oli. Se oli minusta hyvin arveluttavaa.

-- Minä kehoitin tyttöjäni lähtemään kotiin, sillä jopa oli tullut

myöhä ja sitä paitsi minä pelkäsin, että akka saattaisi minä hetkenä

hyvänsä, avata oven ja kurkistaa sisään. Kun jo olimme kadulla, huusi

tohtoritar vielä jäljestä: "Vilhelmiina, minä lähetän sen akan sinun

luoksesi!" Se meitä niin pelotti, että kotimatkalla emme jalkojamme

säästäneet.

Heti kotiin päästyämme lähetin minä lapset levolle ja neuvoin heitä

olemaan pelkäämättä, vaikka itse olin levottomampi, kuin heille tahdoin

näyttää. Kaarle-ukkoseni nukkui makeasti, vaan minä herätin hänet,

kertoakseni hänelle kummitusjutun ja kysyäkseni, mitä hän siitä arveli.

-- "Minä nukuin niin hyvästi, Vilhelmiina", sanoi hän nuhdellen. --

"Ja minua pelottaa. Sinun pitää valvoa, Kaarle, sen sinä minulle

vannoit Jumalan ja ihmisten edessä alttarin luona." -- Siitä ei Kaarle

sanonut papin mitään puhuneen, eikä häntä ollut nukkumasta kielletty.

-- "Oi, Kaarle, eikö hän sanonut, että miehen pitää olla vaimolla

tukena ja turvana hädässä ja vaarassa?" -- "Jos ken on hädässä, niin

totta siinä juuri minä lienen; vaan en minä näe tässä mitään vaaraa."

-- "Minua pelottaa. Siinä on kylliksi. Jos se akka nyt tulee!" --

"Anna minun nukkua, Vilhelmiina!" -- "En ainakaan ennen, kuin minäkin

pääsen vuoteelle. Etkö osaa mitään virrenvärssyä ulkoa, Kaarle? Lue

sitä sen aikaa, kun minä päästän tukkani auki." -- "Sinä olet hullu,

Vilhelmiina." -- "En, Kaarle, mutta hirveän peloissani minä olen.

Kunhan vain pääsen vuoteelle, niin tulkoon vaikka monta akkaa, minä

pistän pääni peitteen alle. Ole hyvä, Kaarle, lue vaikka yksi värssy!

Tohtoritar uhkasi lähettää sen akan tänne ja nyt on kello jo kohta 12.

Vaikka yksi värssy, hyvä Kaarle; aaveet eivät kärsi Raamattua eikä

virsikirjaa." -- Kun Kaarle minun niin kuuli pyytävän, alkoi hän lukea,

mutta hän osasi ainoastaan yhden värssyn: "Kiitoksen, Herra, sinull'

täll' huomenhetkellä" j.n.e. Sitä hän luki aina uudestaan alusta.

Paljoahan tuossa ei ollut, mutta hyväpä vähäkin.

Minä istuin sill'aikaa ihan menehtyneenä peilipöytäni edessä tukkaani

päästellen. Siinä peiliin katsoessani näen kauhukseni oven hiljaa

minun takanani aukeavan. Minä en jaksanut liikahtaa enkä päästää

pienintäkään ääntä suustani. Peiliin minun vain täytyi tahtomattanikin

katsoa. -- Silloin rapisee jokin kuin pyrkien tulemaan ovesta sisään,

pää tulee näkyviin, ihan hitaasti esiin työntäytyen... akka on siinä,

se kummitusakka! -- Sekunnin kuluttua se jo olisi ollut kokonaan

huoneessa. -- Kiljahtaen juoksin minä ovelle sulkemaan, mutta se ei

tullut kiinni! Minä tempasin vielä kerran kiivaasti. Silloin kummitus

parkasi kovasti: "A-ai, mamma, sinä puristat minut kuoliaaksi!" --

Kaarle oli minun kiljahdukseni tähden tuskistaan huolimatta kömpinyt

ylös. "Hyvänen aika, mikä nyt on hätänä?" -- "En tiedä", sain minä

töintuskin vastatuksi, "äsken oli akka tuossa, ja nyt on se Betti."

-- Hän makasi maassa ja piteli voivotellen päätänsä. Minä olin puoli

pyörryksissä ja koko ruumiini vapisi. "Kyllä tästä kuolema tulee",

sanoin minä, "mitenkä sinä, Betti, voit minua niin säikyttää?"

"Ah, mamma", sanoi lapsi itkien, "kun siellä tohtorissa panimme

töitämme kokoon, niin minä epähuomiosta pistin sinun laukkuusi sen

työni, jota teen sinulle jouluksi, ja ett'et sitä huomaisi, aioin sen

nyt käydä salaa pois ottamassa. Voi korvaani!" -- Minä otin kynttilän

ja katselin. Otsassa oli suuri kuhmu ja korva vuosi verta, niin olin

hädässäni puristanut omaa lastani; muuten hänellä toki ei ollut mitään

hätää. -- "Se siitä tuulee teidän taikuudestanne", sanoi mieheni. --

"Kaarle", toruin minä, "miksi sinä yhä täällä seisot, vaikka on 12

astetta kylmää? Minä annan lapselle haavarasvaa ja huomenna kutsumme

tohtori Wrenzchenin!"

Vähitellen pääsimme levolle. Kun tohtori Wrenzchen seuraavana päivänä

tutki Bettin korvaa, ei hän sanonut sen mitään merkitsevän, se oli

vain ulkonaista. Ja samalla hän oli niin ystävällinen Bettille,

että minä häntä kutsuin sunnuntaina päivälliselle. Kysyttyäni, mitä

hän mieluimmin söisi, vastasi hän: "Vasikkapaisti on melkein ainoa

himoruokani." -- Sitä hänen pitää saamankin. Kukapa tietää, eikö tämä

kummitusjuttu vielä pääty sangen hyvästi?!

Uudenvuoden aatto.

Me vietämme näet uudenvuoden aattoa vuorotellen ja järjestyksessä.

Ensin vietämme sitä Krausessa, seuraavana vuonna Bergfeldtissä ja sitte

meillä. Viimeksi oltiin meillä, sentähden oli nyt Krausen vuoro. Mutta

miten oli Bergfeldtien käyvä?

Hän oli minua liian hirveästi loukannut; en voi sanoakaan, miten minua

suututti; minä olisin voinut nähdä hänen olevan kuolemassa tuossa

jalkaini edessä, ja vaikka hän semmoisessa tilassa olisi pyytänyt

vesipisaraa, niin minä olisin antanut hänelle vihtrilliöljyä! --

Vaan ei, ne tunteet kuohuivat mielessäni vain ensi hetkenä ja ehkä

vaikuttivat minun kääntymiseni sappitautiin; nyt, kun olen jo saanut

sen kunnollisesti ruumiistani pois ajetuksi, en enää ajattele niin

äkäisesti, vaan oikein häpeän, että moiset ajatukset koskaan pääsivät

sydämmeeni. Siltä minä en suinkaan tahdo tunnustaa Bergfeldtin rouvaa

syyttömäksi. Päinvastoin _hänhän_ se juuri alkoi.

Krausen vuoro siis nyt oli! -- Herra Krause tulikin meitä pyytämään,

ja Kaarle otti kutsut vastaan ilman mitään. "Kaarle", sanoin minä

vähän terävästi, "tiedätkö sinä myöskin, tuleeko se Bergfeldtin rouva

sinne vai ei?" -- "Tietysti!" vastasi Kaarle lyhyesti, "me olemme joka

uudenvuoden aattona olleet yhdessä ja olemme tietysti nytkin!" --

Hän lausui nuo sanat niin jyrkästi, ett'en pitkälleen ollut hänessä

semmoista huomannut. Hänen puhuessaan minä sentähden katsoin terävästi

silmiin, mutta vaikka hän sen katseen tunsi, ei hän kuitenkaan pois

päin katsonut, vaan kesti levollisesti minun silmäykseni.

"Vai niin!" huudahdin minä. -- Muuta minä en sanonut, mutta siinäpä

sitä jo olikin jotain, josta minun Kaarleni kuitenkin peljästyi, niin

että näkyi, miten häneltä suu ihan kuivi.

"Hyvä rouva Buchholz", virkkoi nyt herra Krause, "eikö sitte ole

mitenkään mahdollinen teidän antaa anteeksi? Näettekös, ulkona

maailmassa on kylliksi rauhattomuutta; vihaa ja eripuraisuutta

kylvetään kaikkialla. Pitääkö noiden pahain henkien myöskin hävittämän

perhe-elämä, rikkoman vanhat ystävyysliitot ja riistämän meiltä ne

vähäisetkin ilot, joita ystävällinen yhdessäolo kasvattaa?" -- Minä

taistelin vähän aikaa itsekseni. "Ei", sanoin minä sitte; "pahain

henkien kanssa minä en huoli olla tekemisissä; minulle jo riitti

siitä, kun äsken se paha akka näyttäytyi, eikä kenenkään pidä minusta

sanoman, ett'en minä olisi ystävällinen. Te puhuitte niin kauniisti,

herra Krause, että tekisin väärin, jos en suostuisi! Mutta tietysti

pitää Bergfeldtin rouvan minulle lausua ensi sana, muuten jää kaikki

entiselleen."

Herra Krause takasi Bergfeldtin rouvan puolesta ja minä lupasin, että

me tulemme.

Heti herra Krausen lähdettyä sanoin minä Kaarlelle: "Hän oli kyllä

oikeassa, parempihan on elää rauhassa kuin riidassa; mitäpä apua

onkaan ikuisesta jurrottamisesta? Mutta lasten uudet leningit pitää

saada vielä valmiiksi siihen asti, ja minä otan sen suuri-timanttisen

metaljongin, jonka sinä minulle lahjoitit. Niin pitkälle toki eivät

Bergfeldtit koskaan pääse!"

Jopa tuli se ilta. "Emme me huoli olla ensimäiset", sanoin minä "se

näyttää niin ahneelta, kun tulee juuri täsmälleen." "Miten tahdot",

sanoi Kaarle, "vaan muistahan kuitenkin, että me nyt emme mene suureen

seuraan, vaan ystävien luo!" -- Mutta minä pysyin ajatuksessani.

Me odotimme sentähden niin kauan, että pikku Krause tuli sanomaan

kaikkien jo olevan siellä ja makeiskasan alkavan käydä kovin pieneksi

eikä mammansa sitä voivan estää. Silloin me läksimme. Päästyämme

perille annoin minä mieheni mennä edeltä sisään, sitte astuin minä

vaaleanharmaassa silkkipuvussa, joka jätti kaulan vähän paljaaksi,

ja uusi metaljonki rinnalla; jäljestä tulivat lapset hyvin sievän

näköisinä uusissa puvuissaan. Kaikki nousivat ylös meitä tervehtimään.

Krauset olivat hyvin ystävälliset, samoin herra Bergfeldt, mutta hän,

Bergfeldtin rouva, teki kumarruksen, joka oli ainakin kahdeksan päivää

jäässä ollut. Minut se oli melkein tukeuttaa, varsinkin kun Krausen

rouva minut pakotti istumaan sohvaan Bergfeldtin rouvan viereen. Se oli

erittäin kiusallista, ja kun kaikki sen huomasivat, ei kukaan puhunut

sanaakaan; ihan tuntui siltä, kuin olisi kuolema kulkenut huoneen

läpi. Yht'äkkiä lopetti eno Fritz hirmuisen äänettömyyden, kovasti

sanoen: "Vielähän tämä ilta voi tulla oikein hauskaksi!" -- Kaikki

purskahtivat nauramaan; minä ja Bergfeldtin rouva istuimme sohvassamme,

neuvottomuudesta ihan punaisina. Nyt oli kuitenkin näytettävä, kumpi

meistä sivistyneempi oli, ja minä sentähden vastasin: "Ja kyllä se

hauskaksi tuleekin vielä!" ja siihen vastasi Bergfeldtin rouva: "Kerran

vuodessahan se vain on uudenvuoden aatto!" Siihen yhtyivät kaikki,

tuotiin teetä ja sitte kirsikka-marmelaateja leivoksien kanssa naisille

ja olutta miehille, ja ennenkuin minä sain leivoksia ottaneeksi,

olin jo puhelemassa Bergfeldtin rouvan kanssa ihan kuin ennenkin.

Sill'aikaa kun lapset leikkivät "sormuksen kätkemistä" -- eno Fritz

oli heillä mukana ja piti kaikki hyvin iloisina -- puhelimme me vanhat

niitä näitä, kunnes menimme illalliselle. Bergfeldtin rouva kertoi

ylioppilaan, herra Weigeltin, hyvin edistyvän ja seuraavana vuonna

kyllä asessoriksi ehtivän ja sitte voivan naida Augustan, ja minun

täytyi luvata tulla häihin. Olimme jo ihan kuin entisinä aikoina. Herra

Krause oli myöskin puhunut hänen kanssansa, josta siis selvästi näkyi,

miten paljon hyvää ymmärtäväinen mies voi saada aikaan, jos hän vain

ottaa vaarin tilaisuudesta. Melkeinpä tänä hetkenä toivoin, että minun

Kaarlessani olisi jotakin tämänlaatuista kuin herra Krausessa, vaikka

muuten olen häneen niin erittäin tyytyväinen.

Pöydässäkin oli varsin hupaista. Olihan tuossa kyllä vähän ahdas

istua, vaan tultiin siinä sentään hyvässä sovussa toimeen. Ruokaa oli

hyvää ja monenlaista. Keskellä pöytää oli malja; herra Krause ja eno

Fritz panivat siitä laseihin ja kun se tyhjeni, kaatoi rouva Krause

sen jälleen täyteen suuresta ruukusta. Me tulimme nyt nähtävästi

iloisemmiksi. Välillä lauloimme ja eno Fritz säesti pianolla.

Kun viimein oli jäätelökin "sisällä", kuten sillä ylioppilaalla,

herra Weigeltillä, oli tapana sanoa, nousi herra Krause, katsoi

kelloaan ja kilisti lasia, pitääkseen puhetta. Kerrassaan silloin

syntyi juhlallinen hiljaisuus, yksin pikku Krausekin lakkasi

laulamasta, kun isänsä leikillä nipisti korvasta. Kauniisti se herra

Krause nyt todella puhuikin. "Uutta vuotta", niin hän melkein puhui,

"tervehditään riemulla, niinkuin se kykenisi täyttämään kaikki

toiveet, turhamaisimmatkin, ja vanha vuosi jätetään ihan säälittä ja

surkuttelematta, niinkuin joka on enemmän luvannut kuin voinut täyttää.

Ja kuitenkin se vanha vuosi on jokaisena 365 päivänä ollut meidän

ystävämme, tuottanut meille ilon ja surun hauskaa vaihettelua, niinkuin

hyvälle Jumalalle on mieluista ollut. Ilo tuo ihmiselle rohkeutta, suru

ja kärsiminen häntä puhdistaa, mutta molemmat ne yhteisesti koettavat

saattaa ihmissydämmiä likemmäksi toinen toistansa, ja missä rakkaus

elää, siinä joka vuosi kutoo ympärille uuden renkaan, niin ett'ei enää

voida erota. Sitä me uudeltakin vuodelta toivomme; tuokoon se muuten

mitä hyvänsä, vaan vahvistakoon aina rakkautta!"

Kun herra Krause lopetti puheensa, löi kello viereisessä huoneessa

kaksitoista ja me kilistimme laseja. Silloin huusi pikku Krause äkisti:

"Kolmetoista se löi!" -- Ja totta se olikin. Eno Fritz oli viereisessä

huoneessa ollut tapansa mukaan vehkeilemässä ja lyönyt hiilihangolla

kelloon. Me nauroimme emmekä siitä sen enempää huolineet, vaikka

kolmetoista ei olekaan mikään hyvä luku. Eno Fritzissä on todellakin

aika joukko vapaa-aatteisuutta!

Me viivyimme vielä lähes kello kahteen ja läksimme sitte, tunnustaen

mielessämme, että olimme viettäneet oikein hauskan ja iloisen illan.

Bergfeldtin rouva kutsui meitä syntymäpäivillensä, joka kohta on, ja

minä lupasin mennä. Niinpä tuli rauha tehdyksi meidän välillämme.

Kotimatkalla puhuin miehelleni, miten hyvin herra Krause todella

teki, kun sai aikaan sovinnon minun ja Bergfeldtin rouvan välillä. --

"Miksikä hän sitä ei olisi toimittanut", vastasi Kaarle, "minähän häntä

siihen pyysin!" -- "Sinäkö, Kaarle?" -- "Minusta oli teidän riitanne

jo ammoin hyvin ikävä." -- "Hyvä, kelpo Kaarle!" Enempää minä en

sanonut, mutta tartuin sylin häneen ja annoin hänelle aika suutelon. --

"Vilhelmiina!" ihmetteli Kaarle. -- "Oletpa sinä kuitenkin paras mies

koko maan päällä", sanoin minä, "sinulla on sydän oikeassa paikassa,

vaikk'ei aina suu!" -- "Kyllä siihen on omat syynsä", nauroi hän, "sinä

sen sijaan puhutkin kahden edestä!" -- "No, Kaarle...!" -- "Mitä siitä!

Uusi vuosi oleva on niinkuin vanhakin."

Niin me vietämme uudenvuoden aattoa Landsberginkadulla. Tulevana

jouluna on toivottavasti toinen minun tytöistäni kihloissa, ja ehkäpä

eno Fritzillekin löytyy sopiva kumppani; jopa se hänellä olisikin aika.

Onnea vain uudelle vuodelle!

Magneetillinen koetus.

Uskotteko sitä vai ettekö... minä tarkoitan elimellistä magnetismia?

Niinkuin tiedätte, harrastan minä edistystä ja valistusta, ja sentähden

olen aina sanonut: elimellinen magnetismi on paljasta lorua, sillä

tiede ei sitä tunnusta, senhän lakkaamatta näkee sanomalehdistä. Vaan

äskettäin minä näin unta, Bytzowin täti oli ihan elävänä edessäni, ja

neljän viikon kuluttua hän makasi paareilla. Miten se on selitettävä?

Minä kerroin eno Fritzille uneni, kun saimme tiedon, että täti

oli kuollut ja että me lähimpinä sukulaisina saamme periä hänen

omaisuutensa, ja minä odotin, että hän pilkkaisi minua, niinkuin

hän paha kyllä tekee kaikesta pilkkaa. Vaan hän tuli päinvastoin

hyvin vakavaksi ja sanoi: "Näetkös, Vilhelmiina, viimeinkin tulet

vakuutetuksi, että luonnossa on todella ihmeitä ja salaisuuksia ja

samoin ihmiselämässä. Täst'edes sinä siis et enää riitele minun

käynnistäni Kuleckessa, jossa olemme perustaneet pienen magneettisen

seuran."

"Fritz, se magneetti, joka sinua vetää Kuleckeen, on talon tytär.

Me perimme nyt sievän summan eivätkä he siis ensinkään sovellu

meidän seuraamme. Täytyy toki vähän pitää perheensä arvostakin." --

Hän katsahti minuun eriskummallisesti ja sanoi: "Sinä arvostelet,

niinkuin ymmärrät, Vilhelmiina. On olemassa salaperäinen voima, jota

ihmisen täytyy totella, tahtokoonpa sitte taikka ei." -- "Uskotko sen

todellakin, Fritz?" -- "Tietysti!" vastasi hän niin vakavasti, ett'en

oikein tiennyt, mitä minun piti hänestä ajatella. -- "Fritz!" sanoin

minä sentähden, "oletko itse jo kokenut semmoista kummittelemista?" --

"Olen!" vastasi hän kumealla äänellä. -- "Herran tähden, Fritz, sinä

ihan peljästytät minua. Mutta mielelläni tahtoisin kerran itse nähdä,

miten se asia oikeastaan on." -- "Huomennahan teille illaksi tulevat

Bergfeldtit ja Krauset, ja minä järjestän magneetillisen koetuksen,

joka sinulle vakuuttaa tuon salaperäisen voiman." -- "Mutta neiti

Kulecke ei pääse minun talooni!" -- "Kyllä se käy ilman hänettäkin!"

sanoi hän naurahtaen yht'äkkiä ja läksi tiehensä.

Nyt minä ilmoitin lapsille, että meillä huomeisiltana oli tapahtuva

magneetillinen koetus. Emmi iloitsi sanomattomasti, mutta Betti tuli

kuolonkalpeaksi ja sanoi hätäisesti: "Ei, mamma, älä salli sitä,

me tulemme kaikki hirveän onnettomiksi!" -- "Mitä nyt, Betti?" --

"Oi, mamma, usko minua...!" -- "Lapsi, mikä sinun on? Sinä et ole

viime aikoina ollut entiselläsi. Sinä et puhu, et naura, soitat aina

surullisia kappaleita pianolla ja toispäivänä, kun meillä oli sinun

mieliruokaasi, makkaraa perunapuuron kanssa, otit sinä vain yhden

kerran eteesi. Mitä tämä kaikki merkitsee, Betti?" -- "Minulta kivisti

päätä", vastasi hän. -- "Se tulee paljosta lukemisesta", sanoin minä.

"Täytyykö teidän yhä vielä kirjoittaa aineita?" -- "Täytyy." --

"Mikä aine teillä viimeksi oli?" -- "Meidän piti selittää, olisiko

Rikard III:sta tullut hyvä ihminen, jos hänellä olisi ollut toiset

vanhemmat", vastasi Betti. -- "Minä puhun papan kanssa, eikö olisi

parasta lopettaa käynti korkeammassa jatko-opistossa. Nyt iltapäivällä

paistamme ruiskuleivosta huomeisillaksi ja runsaasti; harvoinhan se

tavallinen paljous riittää, milloin Bergfeldtit ovat syömässä." --

"Voi, mamma, olethan jo sopinut Bergfeldtien kanssa!" -- "Olen, olen;

mutta ei se perhe sittekään minusta niin varsin mieluinen ole. Ja sitä

paitsi me nyt perimme tatin omaisuuden, ja se tekee tietysti meidän ja

Bergfeldtien välin vielä suuremmaksi. Heidän täytyy nyt ruveta elämään

hyvinkin niukasti, jos tahtovat kunnolla selvitä."

Tytöt auttelivat kyökissä. Bettiltä rupesi taaskin päätä pakottamaan,

niin että minusta oli parempi lähettää molemmat ulko-ilmaan, että Betti

kävellessään virkistyisi. Hyvää minä sillä tarkoitin, mutta, kuten

perästäpäin selvisi, oli anteeksi-antamaton erehdys lähettää pois Betti

näkyvistäni juuri tänä päivänä.

Seuraavana iltana saapuivat meille Krauset ja Bergfeldtit; viisi

yksistään Bergfeldtistä: herra ja rouva, Augusta sulhasensa kanssa

ja poika Emil. No niin, olihan minulla riittävä paljous leivosta. --

"Missä on Betti?" kysyin minä Emmiltä, kun en missään nähnyt vanhempaa

tytärtämme. -- "Hän ei tahdo tulla", sanoi Emmi. -- "Antakaahan minun

puhella hänen kanssansa", virkkoi eno Fritz, "hän kaiketi pelkää

magnetismia." -- Vähän ajan perästä hän todella toikin Bettin näkyviin.

Hyvänen aika, miltä se lapsi näytti! Silmät olivat itkusta punaiset,

posket värittömät ja hän ihan nähtävästi vapisi. Huomeisaamuna minä

ihan varmaan lähetän tohtori Wrenzcheniä kutsumaan, ajattelin minä,

sillä tämä ei suinkaan kaikki ole vain ulkonaista, vaan lapsi on

epäilemättä ihan kipeä. Betti tervehti läsnäolijoita, ensin Krauseja,

jotkahan ovatkin suurempiarvoiset kuin Bergfeldtit, ja sitte rouva

Bergfeldtiä, kiertäen hänelle käsivartensa kaulaan ja suudellen häntä.

Se todella herätti huomiota. Eno Fritz näytti perin tyytyväiseltä, kun

huomasi minun hämmästykseni tuosta tuttavuudesta. Nyt tuotiin teetä.

Betti, Emmi ja Bergfeldtin Augusta tarjosivat, yksi teetä, toinen

sokuria ja pikkuleivoksia ja kolmas ruiskuleivosta, jota kaikki hyvin

kiittivät. (Se oli tietysti tullut vähän huononpuoliseksi, kun sitä

paistaissa huomioni oli milloin uuniin, milloin Bettiin kiintyneenä,

mutta maistuipa se sentään maustimien tähden).

Herrat alkoivat hyvin opettavaisen puhelun elimellisestä magnetismista.

Eno Fritz sitä innokkaasti puolusti, herra Krause vain puolittain,

herra Bergfeldt vastusti ja minun Kaarleni joi olutta. Eno Fritz

kertoi, että kun Breslaun professorit kävivät Berliinissä, niin he,

pannen vain kätensä erään ajurin hartioille, saivat hänet kreikaksi

lausumaan Homeron alun, johon herra Krause vastasi, että hän kun oli

opettaja, niin hänen sitä täytyi virkansa puolesta epäillä. Mutta eno

Fritz toi esiin niiden professorien kirjoittamat kirjat. Niissä oli

kummallisia asioita, mitenkä hypnotismilla eli uneen vaivuttamisella

voi saada ihmisen tekemään kaikki, mitä magnetoija vain tahtoo:

ratsastamaan tuolilla ja luulemaan istuvansa hevosen seljässä,

nielemään paksua rihmaa nahkiaisten sijasta ja juomaan samppanjana

huoltuvettä. -- "No, jopa jotakin", ihmetteli herra Bergfeldt,

"nauttikoot vain onneksensa!" -- Herra Krause ei sanonut sitä ennen

uskovansa, kuin sai nähdä tosiasiat, ja minä kerroin väliin uneni

Bytzowin tädistä, viittaamalla osoittaakseni Bergfeldteille, että

tätiltä oli jäänyt melkoiset varat. Eno Fritz kuitenkin alkoi kiistellä

herra Bergfeldtin kanssa ja tarjoutui itse näyttämään muutamia

koetteita, saattaakseen epäilijätkin uskomaan.

Me olimme kaikki hyvin maltittomat näkemään, mitä oli tuleva. Ensin

pyysi hän nyt Bergfeldtin Augustaa menemään hetkiseksi viereiseen

huoneesen ja kysyi meiltä hänen mentyänsä, mitä hänen pitäisi tekemän.

Me sovimme, että hänen tuli avata valokuva-alpumi ja osoittaa

sormellansa minun mieheni valokuvaa. Eno Fritz kutsui Augustan sisään,

sitoi hänen silmänsä ja asettui itse hänen taaksensa sekä pani molemmat

kätensä hänen hartioilleen. Augusta seisoi hetkisen ihan levollisena.

Sitte hän astui suorastaan pöydän luo, otti alpumin, selaili sitä ja

osoitti sormellaan erästä kuvaa. Ei se juuri ollut minun Kaarleni,

vaan hänen ystävävainaansa Ringelmeier, mutta hämmästyttävä se asia

kuitenkin oli, varsinkin kun Bergfeldtin rouva vakuutti Augustan ihan

äskettäin löytäneen määrätyn kuvan. Herra Krause ei huomannut siinä

mitään ylenluonnollista; Augusta ei sanonut nyt oikein voivansa hyvin,

vaan kiitti Bettiä erinomaiseksi mediumiksi.

"Minun Bettinikö?" kysyin minä ihmeissäni. -- "Lapset ovat viime

aikoina useinkin leikkineet magnetismia", sanoi Bergfeldtin rouva.

-- "Vaan enhän minä siitä tiedä mitään." -- "On sinulta paljokin

tietämättä!" vastasi eno Fritz. "Oletko valmis, Betti?" -- Betti ei

vastannut, vaan istui siinä kuin aave. -- "Eikö sinulla ole vähääkään

rohkeutta? Tiedäthän, että sinun pitää!" -- Betti nousi ja astui

kuin unissakävijä viereiseen huoneesen. Augusta Bergfeldt meni hänen

kanssansa. -- "No, Vilhelmiina, määrää sinä jokin tehtävä!" -- "Ei

minulle nyt juuri johdu mitään mieleen", vastasin minä. -- "Pitääkö

hänen syleillä ja suudella rakkaintansa, kuin hänellä on maan päällä?"

kysyi eno Fritz. -- "Olkoon menneeksi, en minä omasta puolestani niin

tarkkaan lue syleilyjäni", sanoin minä. -- Betti tuli sivuhuoneesta.

Eno Fritz sitoi huivin hänen silmillensä. Kauan Betti vitkasteli, astui

sitte eteenpäin, minä jo avasin sylini, vaan hän kääntyi toisaalle ja

astui suorastaan nuoren miehen luo, joka kiihtyneenä häntä katseli ja

jonka syliin hän vaipui. Se oli Bergfeldtin Emil, ja hän heti tempasi

huivin Bettin silmiltä ja suuteli häntä. -- "Tämä on minusta toki vähän

liikaa leikkiä!" tiuskasin minä ja hypähdin ylös. "Kaarle, kärsitkö

sinä tuota?" -- "No, no, ei nyt niin kiivastuta", sanoi eno Fritz

minua pidättäen, "nämä nuoret ovat jo ammoin sopineet keskenänsä. He

rakastavat toinen toistansa ja sillä se on päätetty."

"Tottapa tässä minullakin lienee jotain sananvuoroa. Ja sinä, Kaarle,

sinä et sano mitään!" -- "Minä siihen suostun", vastasi mieheni

levollisesti. -- "Ihan mahdotonta! nytkö, kun juuri saimme periä?"

-- "Juuri sentähden", sanoi Kaarle. "Etkö sitte ole huomannut, miten

lapsemme on viime aikoina kärsinyt, että kuihtui paljaaksi varjoksi?"

-- "Entä sitte?" -- "Velvollisuuden ja rakkauden taistelu se hänet

niin onnettomaksi teki. Betti ei rohjennut sanoa sinulle rakastavansa

Bergfeldtin Emilia." -- "Onko hän sen sitte sinulle tunnustanut?" --

"Ei", sanoi eno Fritz, "mutta minä huomasin, miten oli, ja pyysin

lankoani heittämään minun huolekseni sinulle ilmoittamisen. Niinkuin

näet, tapahtui se nyt magneetillisesti." -- "Minulla on muita sulhasia

tiedossa tyttärelleni, hän voi päästä ensimäisiin piireihin." -- "Ja

tulla onnettomaksi", vastasi Kaarle katkerasti. "Vilhelmiina, kun me

olimme nuoret, ajattelitko sinä silloin arvoa tai säätyä? Olisitko

sinä luopunut minusta, jos ylhäinen mies olisi tullut sinua riistämään

minulta?" -- Minun täytyi muistella sitä autuasta aikaa, jolloin

minä en voinut olla häntä, tätä ainoaa Kaarlea rakastamatta, joka

minua puoleensa veti kaikella voimalla. Ah, minähän yhä vielä luulin

molempia tyttäriäni lapsiksi, enkä vähääkään ajatellut, että hekin

kerran valitsevat sydämmensä äänen mukaan, en ajatellut, että se aika

jo oli tullut. "Betti!" sanoin minä. Hän tuli minun luokseni ja kiersi

kätensä minun ympärilleni, ollen ihan menehtyä itkusta. "Sinulla ei

ollut luottamusta minuun, lapsi, ei yhtään luottamusta äitiisi." --

"Mamma", nyyhkytti hän, "minä en tahtonut pahoittaa sinun mieltäsi.

Minähän tiesin, että sinä et hyväksyisi minun rakkauttani... vaan en

sille mitään voinut, että rakastin!" -- "Salaperäinen voima, joka

ihmistä hallitsee, jota hänen täytyy totella, vaikk'ei tahtoisikaan,

se on rakkaus, Vilhelmiina.", sanoi eno Fritz. -- "Johan kreikkalaiset

sanoivat Erosta kaikki-voittavaksi", opetti herra Krause.

Minulle palasi rauha jälleen. Minä vein Bettin omaan huoneesensa ja

sanoin, ett'en minä suinkaan noin vain anna suostumustani enkä anna

itseäni eno Fritzin vehkeiden vähääkään hämmästyttää. Vieraille minä

selitin, että tuo kaikki oli eno Fritzin leikintekoa, saadakseen

meitä uskomaan elimellistä magnetismia, niin ett'ei tässä tietysti

tarkoitettukaan tosi kihlausta. Minun Kaarleni oli siitä hyvin

tyytymätön. Bergfeldtin rouva sanoi: "Hyvä rouva Buchholz, voivathan

lapset vielä odottaa; on minun Emililläni aikaa." -- "On hyvin

paljokin", vastasin minä äreästi. -- "Jos ette aina niin hirveästi

kiivastuisi, niin olisimmehan tästä jo ammoin saattaneet puhella",

kiukutteli hän. -- "Oletteko siis tekin yksissä vehkeissä?" -- "Eilen

iltapäivällä me viimeksi neuvottelimme, kun eno Fritz arveli, ett'ei

järjellisellä tavalla teidän kanssanne mihinkään päästäisi; minä

muuten suosin yksinkertaisuutta ja luonnollisuutta!" -- Minä ihan

hämmästyin. Siispä eilen, sill'aikaa kun minä paistoin ruiskuleivosta

tuolle kyykäärmeelle, oli Betti hänen luonansa tekemässä salaliittoa

omaa äitiänsä vastaan. Kaikki tiesivät vehkeen, minä vain en. --

Minä purskahdin hillittömään nauruun. "Nyt hän saa suonenvedon",

sanoi Bergfeldtin rouva, "ottakaa häntä kiinni peukaloista." -- "Ei,

niin heikko minä en ole. Mutta tahdonpa nähdä, kuka minut pakottaa

taipumaan. Koko asiasta ei tule mitään, ei, vaikka teidän herra

Emilinne minun silmäini edessä valtimosuonensa poikki leikkaisi." --

"Vilhelmiina, sinä raivoat!" torui minua Kaarleni. -- "Minä olen niin

levollinen kuin ainakin... vaan en minä itseäni säikyttää anna! Fritz

harjoittakoon tyhmyyksiänsä Kuleckessa tai muualla missä hyvänsä, vaan

minun talossani minä niitä en salli."

Krauset olivat jo lähteneet hyväisiä sanomatta ja Bergfeldtitkin

rupesivat nyt jo lähtemään. Fritz tahtoi puhua minulle jotakin, vaan

minä en huolinut kuulla puolella korvallakaan. Juuri heidän mennessänsä

tuli Emmi sanomaan, että pöytä oli katettu. Ei kukaan jäänyt. Minunkin

Kaarleni veti päällysnutun yllensä ja sanoi menevänsä Bergfeldtien

kanssa ja tulevansa vasta myöhemmin takaisin, kun minä ehdin

rauhoittua. -- Ja minä, enkö minä ollut ihan rauhallinen!

Kaikkien pois mentyä itkin minä ensin oikein kyljikseni ja menin

sitte tyttäreni luo. Betti oli jo vuoteessansa ja katsoi minuun niin

surumielisesti, kun kävin istumaan hänen viereensä, että oikein tuntui

sydäntäni kouristelevan. -- "Anna anteeksi", pyyteli hän, "minun olisi

pitänyt sanoa kaikki sinulle, yksin vain sinulle." -- "Olethan sinä

vielä lapsi", aioin minä vastata, vaan oliko hän enää lapsi? Hänen

kaunis, pitkä tukkansa oli hajallaan ikäänkuin kehyksenä kasvojen

ympärillä, ja niistä näkyi vakavuutta, jota lapset eivät tunne. Hän

oli ruvennut kukoistamaan, kuin aukeneva ruusunnuppu... se oli minulta

tähän asti jäänyt huomaamatta. -- "Ja rakastatko sinä häntä?" --

"Rakastan", kuiskasi hän. -- "Rakastatko häntä enemmän kuin minua?" --

Hän oli vaiti. -- Silloin minä tiesin, että olin kadottanut lapseni,

että hän oli kaikkinensa toisen omana. Miten sanomattoman raskaalta se

tuntui.

Minä kumarruin alas Bettin yli ja syleilin häntä kiivaasti ja

rakkaasti. "Sinun pitää tuleman onnelliseksi, niin onnelliseksi, kuin

minä kerran olin. Kyllähän minä mielessäni ajattelin, että sinusta

voisi tulla ylhäisemmän miehen puoliso, mutta enkö minäkin ole tähän

päivään asti ollut onnellinen meidän yksinkertaisissa oloissamme? Ei,

lapseni, en minä tahdo, että sinä tulisit ilman rakkautta istumaan

veistoksisten huonekalujen keskellä, kun silkkikartiinien takana

talvi kesälläkin piileskelisi ja vaunuissa istuisi palvelijan sijassa

vastenmielisyys pakolla tyrkytettyä puolisoa kohtaan. Kyllä minä sinua

kuitenkin enemmän rakastan, kuin sinä luuletkaan." -- Silloin hän

tunkeutui minua yhä likemmäksi ja oli entinen lapseni; hän hymyili ja

sanoi: "Minä rakastan teitä molempia, sinua ja häntä, ja sinäkin opit

häntä rakastamaan, niinkuin sinä minua rakastat." -- Voinko minä sitte

toisin tehdä? Minä huusin Emmiä. "Tuo tänne muutamia palasia paistista,

miksikä sen pitäisi hukkaan jäädä? Kun kihlajaisia pidetään, silloin

saamme poronpaistia." -- "Onko nyt kihlajaiset?" kysyi Emmi. -- "Mene

sinä nukkumaan, sinä olet vielä liian tyhmä!" -- Minä jäin valvomaan

Bettini luo; tuontuostakin katsoin ikkunasta, eikö Kaarlea näkynyt.

Ulkona oli keväinen yö, länsituuli puhalteli, että nurkat vinkuivat.

Viimein tuli mieheni. "No?" kysyi hän. -- "Kaarle! hän nukkuu.

Huomenna, kun myrsky asettuu, on päiväpaiste."

Perhevaunuissa.

On ihmisiä, jotka pitävät pikku matkustusta maalle hyvänäkin

huvituksena, vaan siinä he ovat ihan väärässä.

Muulloin oli meillä aina tapana mennä toisena helluntaipäivänä

Eläintarhaan taikka ajaa Treptowiin, jossa olisikin hyvin hauskaa,

ell'ei vain olisi niin suurta väentungosta eikä niin paljo pölyä.

Tällä kertaa nyt päätimme toisin. Kun olemme Bettin kihlauksen tähden

joutuneet likeisempään yhteyteen Bergfeldtien kanssa, niin emmehän

toki voineet jättää heitä syrjään; minä en olisi mitenkään päästänyt

Bettiä Bergfeldtien kanssa eivätkä tietysti Bergfeldtit tahtoneet

tänään olla ilman Emiliänsä. Eno Fritz sentähden ehdotti, että yhdessä

vuokraisimme suuret perhevaunut ja ajaisimme maalle, ja kun vaunuihin

vielä jäisi tilaa, voitaisiin kutsua Krausetkin, joten maksu myöskin

tulisi huokeammaksi joka hengeltä. Ja samalla hän maalaili kaikki niin

hauskaksi ja viehättäväksi, miten kauniin vehreätä siellä ulkona on,

miten hyvälle talonpoikaisleipä maistuu ja miten hupaista suurissa

vaunuissa ajaa, niin että minä suostuin. Me siis sovimme kaikki asiat

ihan säännöllisesti, varsinkin ruokapuuhat, sillä muuten tuo jokainen

samaa, ett'ei mukaan tule muuta kuin paksua makkaraa ja puolikypsiä

munia, ja se minusta toki on liian vähä toiseksi helluntaipäiväksi.

Aamusilla kello 8 istuimme kaikki vaunuissa, Bergfeldtit Augustan

sulhasen, herra Weigeltin, kanssa ja Krauset pikku Edvardinsa kanssa,

jolla oli yllä valkoiset housut ja sininen samettimekko ja päässä uusi

olkihattu. Bergfeldtin Emil oli tullut meille jo aikaisin aamusilla

ja tuonut Bettille kukkavihon. Vaunuihin noustessa oli Emil osannut

sovittaa niin, että hän tuli Bettin viereen, vaan minä sijoitin itseni

heidän väliinsä, pitäen sitä sopivampana, sillä minä en suvaitse

julkisia hyväilyjä kihlausaikana. Minun Kaarleni istui yhdessä herra

Krausen kanssa ja eno Fritz oli asettunut ajurin viereen kuskilaudalle.

Hän otti taskustaan suuren avaimen ja vihelsi sillä ihan kuin rautatien

veturi, ja me läksimme liikkeelle Prenzlaunportista ja pitkin

Prenzlauntietä, sillä me pyrimme Liepnitz-järvelle.

Ilma oli kaunis, vaikka vähän viileä. Kun pääsimme ensimäisen

tuulimyllyn kohdalle, avasi eno Fritz matkapullonsa ja sanoi, että

nyt pitää ottaa pikku ryyppy, koska kerran tapa on semmoinen. Ja kun

ei ollutkaan liian lämmin, otimme kaikki pisaraisen konjakkia, joka

hyvin mieliämme ilostutti. Herra Krause kysyi, pitiköhän ryypätä joka

myllyn kohdalla, johon eno Fritz selitti vanhan tavan olevan antaa

joka myllylle pieni juoma-uhri. Siihen herra Krause arveli, että se

tapa varmaankin lienee wendiläisten ja hämärän pakanuuden ajoista. Nyt

kehittyi hyvin syvällinen puhelu paalurakennuksista ja Tacituksesta,

joista herra Krause tiesi paljon kertoa, kunnes puhe kääntyi kaupunkien

hallitukseen, jotka asiat taas minun Kaarleni perinpohjin tunsi.

Eno Fritz puheli ajurin kanssa ja tarjosi tuontuostakin pulloansa

vaunuihin. Pitääpä minun tunnustaa, että jotenkin runsaasti niitä

tuulimyllyjä oli tien varrella, ja varsinkin minua suututti, että pikku

Krause aina huusi: "Tuossa jo taas tulee mylly!" ett'ei vain yksikään

jäisi huomaamatta. Minä varoitin Kaarleani, mutta hän naurahti ja

sanoi: "Vilhelmiina, kerran vuodessahan se vain on helluntai!"

Kello 1/2 9 pidimme suuruslomaa. Ajettiin astuttain ja korit otettiin

esille. Me naiset annoimme valmiita voileipiä herroille, ja kun eno

Fritz tahtoi tuottaa meille erityistä mielihyvää, otti hän esille

kaikenlaisia läkkilaatikoita, jotka oli ostanut kalanäyttelystä:

erinomaista Norjan herkkusilliä, anjovista, suolattuja turskankieliä,

merirapuja, jopa kaviaariakin. Kaikkea siinä oli, ja hyvältä ne myöskin

maistuivat. Se minusta vain ei ollut hyvin, että pikku Krausekin sai

niitä maustimisia kalatavaroita, mutta kun hän lakkaamatta ärisi,

jos ei saanut, niin äiti antoi toista toisen perästä, kunnes hän

alkoi kohti kurkkuaan parkua, kun oli rapua ahmiessaan purrut rikki

Espanjan pippurijyvän ja polttanut sillä suunsa. -- "Minä en pojalle

antaisi niin paljoa", sanoin minä Krausen rouvalle, "lapset voivat

paraiten maidosta ja leivästä." -- "Minun Edvardini on jo kyllin

suuri syömään kaikenlaista", vastasi Krausen rouva, "hän juo olutta

yhtä hyvin kuin aikaihmisetkin, ja hyvää se näkyy hänelle tekevän."

-- Siihen minä huomautin jostakin lukeneeni, että olut helposti

nousee lapsille päähän, jonka tähden oluenpanijain lapset istuvatkin

koulussa alimpana. -- Krausen rouva silloin kysyi mieheltään, oliko

hän opettajana koskaan huomannut sitä, ja hän vastasi minun varmaankin

erehtyneen ja tarkoittaneen risatautia, joka kyllä saa alkunsa

vanhempain viinanjuonnista, kuten tilastollisesti on todistettu.

Siihen yhtyi herra Bergfeldtkin ja sanoi rouvalleen: "muistathan sinä,

kun se Riikka tuli Werderistä meille palvelemaan ja suostui juoppoon

nikkarinsälliin ja sitte..." Siinä keskeytin minä ja kysyin: "Eikö

teistä tämän maiseman luonto ole hyvin kaunis?" -- "On", vastasi hän,

"mutta kyllä siinä risajutussa on perää." -- Minä sanoin suoraan,

ett'ei semmoisenlainen puhelu minua ollenkaan huvittanut.