afekteja, eikä yleensä voimakkaita tunteen purkauksia. Iloisempi tahi
synkempi äänenvälitys sekä nopeampi ja hitaampi temppo jo riittävät
kuvaamaan runon yleistä luonnetta tahi tunteen laatua. Sitävastoin
on selvää, että opettajan itsensä, _jos hänellä on siihen kykyä_,
tulee ujostelematta, sielunsa koko voimalla esittää tunteita ja
afekteja. Mutta hänen tulee aina pysyä valppaana ja olla arvostelussaan
ankara itseänsä kohtaan, voidakseen esittää tunteet koruttomasti ja
liioittelematta, mutta todenmukaisesti ja vaikuttavasti. Muuten hän
auttamattomasti vahingoittaa.
'Esteetilliset' ja 'uskonnolliset' tunteet voivat muuttua
mielentilaksi, jota sanotaan _ekstaasiksi_ eli haltioissa oloksi, jos
kauniin ihaileminen valtaa koko sielun ja mielen. Tätä mielentilaa
kuvaavat äänekkäät huudahdukset tai sanattomaksi joutuminen, mutta
myöskin äänessä ilmenevä lämpö ja autuaallinen ihastus.
Moraalinen mielipaha voipi muuttua _häpeäksi, kiihkeäksi katumukseksi_,
mutta myöskin _epätoivoksi_.
'Häpeän' ulkonaisina ilmaisukeinoina ovat lyhyemmät tahi pitemmät
paussit, epäröivä, matala, melkein kuiskaava ääni. 'Katumusta'
ilmaistaan valittavalla äänellä ja äkkinäisillä huudahduksilla.
'Itsetuntokin' voipi muuttua afektiksi, jos loukkaus synnyttää mielessä
_raivoa_. Samaten saattaa tuska, katumus, inho syntyä siitä, että
itsetunto on heikontunut ja henkilö tuntee oman yksilönsä ikäänkuin
kutistuvan.
Raivoa ilmaisee kiihkeä sanatulva, meluava, uhkaava puhetapa;
itsetunnon heikontumista taas kuvaa vapiseva, melkein lamaantunut ääni.
Näitä kuten kaikkia muita afekteja kuvatessaan täytyy esittäjän
noudattaa tervettä järkeään ja hyvää aistiaan, jotta hän ei
eksyisi liiallisuuksiin ja luonnottomuuksiin. Draama suopi sijaa
ankarimmillekin mielenpurkauksille, samaten myös balladi, vaikka
kuitenkin vähemmässä määrässä.
Vielä sananen _liikuttavasta_. Esteetillisten tunteitten alalla
ilmaisee liikutusta väräjävä ääni, jossa ilo ja suru ikäänkuin
taistelevat keskenään. Moraalinen liikutus vaatii syvää, jopa
juhlallista ääntä. Jos liikutus syntyy sellaisesta, joka on herättänyt
meissä myötätuntoisuutta, luopi se ääneen vienoa sydämmellisyyttä sekä
jaloa, mutta hillittyä innostusta.
Mainittakoon muutama sana 'tahdosta'. Tahtomisen eri asteita ovat
_halu, toivo, kaipaus, mieliteko, himo_.
'Halua' kuvattaessa lausutaan toivomus painolla ja riuduttavan
kiihkoisesti sekä kaihoavalla äänellä. 'Tahto' puhuu voimakkaasti,
päättäväisesti ja valitsee käskevän puhetavan silloin kuin puhujalla
on oikeus vaatia jotain. Mutta tahdonkin ilmauksissa on monta eri
astetta. 'Rukoilevakin' ääni voipi olla käskevä. Varsinaisessa
rukouksessa ja käskevässä rukouksessa on se erotus, että jälkimäisessä
tapauksessa rukoilija tietää että hän varmasti voipi saavuttaa sen,
mitä hän tahtoo. Tämä tieto ilmenee äänessä ja luopi rukoukseen tuon
kaikki voittavan voiman. Erehdystä on luulla, että käskyä muka voidaan
ilmaista ainoastaan äänen voimalla ja huudolla. Äänen voima tietysti
riippuu luonteesta, mielialasta ja koko persoonallisuudesta, mutta
tahto ilmenee enemmän _painossa_ kuin äänen _voimassa_.
'Mieliteko', 'taipumus', 'himo' ovat kestäviä sieluntiloja, jotka
kiihtyneinä muuttuvat afekteiksi, joita ei enää saata hillitä. Himo
semmoisenaan ei ole afekti; se on pysyväinen ja kiihkeä halu, joka
on lakkaamattomasti suunnattuna samaan esineeseen. Esim. pelihimo ja
juomahimo.
'Himoa' kuvattaessa tavallisesti lausutaan sanat venyttämällä, puhutaan
kiihkeän intohimoisella äänellä ja tummalla äänivärillä, käyttämättä
paljon voimaa.
'Rakkaus' ja 'viha' ovat sukua toisilleen siinä, että molemmat tahtovat
omistaa esineensä, — rakkaus iloitakseen siitä ja viha hävittääkseen
sen. Rakkaus ei semmoisenaan ole tunne, mutta siihen yhtyy tunteita
sellaisia kuin mielihyvä rakastetun omistamisesta tai mielipaha siitä,
että täytyy kieltäytyä omistamisesta. Samoin on vihan laita. Viha
saattaa kohdistua ihmisiin, eläimiin tai esineihin ja sen syynä on
silloin joko vastenmielisyys tahi luulotellun taikka todellisesti
kärsityn vääryyden tai vahingon muisto. Silloin se on väärä ja
hyljättävä tunne, joka ilmenee tavallisesti 'kostonhimona'. Sellaista
tunnetta ilmaistaessa on äänessä katkeruutta, inhoa, ivaa, ilkeyttä ja
vahingon-iloa. Luvallinen on sitä vastoin pahan vihaaminen, joka viha
ei kohdistu _henkilöihin_.
Rakkaus saapi sointumaan ihmissydämmen hellimmät kielet ja se
käyttää ilmaisukeinoinaan ihmisäänen kauneimpia säveleitä. Rakkautta
ilmaistaessa on äänessä suloutta, vienoa hellyyttä ja hehkuvaa lämpöä;
ääniasema saattaa kohota ja laskea äärimmäiseen asti ja puheen rytmissä
sekä tempossa on vilkasta vaihtelua. Mutta koko esitykseen luopi
erityisen luonteensa tuo suuri salaperäinen voima, joka ihanimpana
ilmestyy rakkaudessa Jumalaan ja ihmiskuntaan.
Nämä ovat vaan yleisiä viittauksia erilaisten tunteiden ja afektien
ilmaisutapoihin. Muuta ei voidakaan antaa kirjassa. Opettajan asia on
käytännössä parhaansa mukaan ohjata oppilaita ilmaisemaan eri tunteet
oikein ja johdonmukaisesti sekä karttamaan kaikkea luonnottomuutta ja
liioittelua.
RUNOUDEN LAUSUNNOSTA.
Tuohon kysymykseen: »kuinka runoja on lausuttava?» vastataan useasti:
»niinkuin suorasanaistakin lausutaan», — ja tätä noudattaen koetetaan
siis lausuessa tasoittaa pois kaikkea erittäin runolle ominaista,
joten saadaan muodostumaan sellaista, joka ei ole suorasanaista eikä
runoakaan, vaan molempia sekaisin, ja se lukemistapa tekee tavallisesti
kuulijaan mitä ikävimmän vaikutuksen. Toiset taas, »totuutta»
tavoitellen, heittävät tavut, riimit, rytmit sikseen ja lausuvat
ainoastaan oman tunteensa mukaan, taikka tekevät itsensä syypääksi yhtä
ikävään virheeseen: koettavat ainoastaan saada _runotahdin_ oikein
voimakkaasti esiintymään.
Näitten erhetysten välttämiseksi huomautettakoon: että lausunto-taito
ei milloinkaan ole niin vaikea eikä niin välttämätön kuin juuri runoja
lausuttaessa, sekä että ainoastaan pitkällinen harjoitus tuottaa
taitavuutta. Runoa tulee tietystikin lausua runona, vaikka ilman
skandeeraamista, ja esittää niin kuin runoilija on sitä ajatellut ja
tarkoittanut. Lausuja antakoon rytmin kannattaa runollista sisällystä
niin että sen siveellinen vaikutus valtaa meidän mielemme eikä
huomiotamme kiinnitetä runoelman kokoonpanoon ja kaunistuskeinoihin.
Runon lausujan tulee asettua runoilijan hengenheimolaiseksi, joka
häntä täysin ymmärtää, tuntien runoilijan ajatusjuoksun, mielialan ja
tunnelman.
Sitäpaitse ei saa unhottaa että on yhtä monta tapaa lukea runoja kuin
tehdäkin runoja. Ei siis sovi että Runebergiä esitetään Shakespearen
tapaan, tai Moliere'a Schillerin tapaan j.n.e. Kutakin runoilijaa
esitettäköön aina niin kuin runotuotteen omituinen luonne vaatii.
Lausunnon tulee siis, ollaksensa hyvä, aina tarkasti esittää, ilmituoda
sitä luonnetta, joka milloinkin on ilmituotavana. Kun oodia luetaan
fabelin tavoin, lyyrillistä kappaletta niinkuin eepillistä tai
päinvastoin, niin verhotaan kirjallisuuden rikasta vaihettelevaisuutta
yksitoikkoisuuden harmaalla harsolla. Kumoamaton, muuttumaton on siis
aina se sääntö kaikkiin kappaleihin nähden, että kun luet runoilijan
teosta, niin ole runoilija, kun luet esittelyä, ole esittelijä
j.n.e. Kun kappaleessa on rytmiä, anna rytmin vähän kuulua, kun on
riimiä anna riimin vähän soida, kun kappale sisältää musiikkia, ole
musiikkitaiteilija, tai maalauksia, kuvauksia, ole maalari ja lue
kuvailevasti.
Kuvailevasti ei opi lukemaan kukaan, jonka äänessä ei ole metallin
sointua (timbre). Tämä saattaa olla kullan, hopean tai teräksen
sointua. Kultaäänessä on loistoa, hopeaäänessä suloisuutta,
teräsäänessä helkettä ja voimaa, mutta joku näistä kolmesta on
välttämätön. On vielä samettiääni, mutta se voi esiintyä ainoastaan
metalliäänen yhteydessä. Jotta samettiääni voisi viehättävästi sointua,
täytyy sen olla metalliääneen yhdistettynä, sametti ylimpänä, metalli
pohjalla. Ilman metallia on samettiääni ainoastaan pumpulia.
Joku ehkä varottaa teitä: »olkaa varuillanne, ettette käy
pateetilliseksi ja ettette unhota noudattaa luonnonomaista
todellisuutta». Mutta täytyy myös muistaa ja käsittää, että
todellisuus on laajempi kuin mitä pedantit voivat käsittää, ja että
yliluonnollisuuksillakin on luonnollisuutensa.
ERI RUNOLAJIT.
Sen, joka tahtoo oppia hyvin puhumaan ja lukemaan, tulee tarkasti ja
johdonmukaisesti kaikissa kohdissa noudattaa puhetaidon sääntöjä. Mutta
luonnollista on, kuten jo olen sanonut, että ne täytyy sovittaa eri
tavalla eri runouden lajeihin. Ala, jota runous kulloinkin käsittelee,
luopi tietysti omituisen luonteensa runouden lausuntoon. Sääntöjen
sovittamisessa yksityiskohtiin ei saa menetellä mielivaltaisesti,
vaan tulee muistaa, että kullakin runouden päälajilla on omituinen
luonteensa, jota lausujan tulee tutkia ja joka hänen tulee ottaa
ohjeekseen. Niinpä erotamme toisistaan _eepillisen, lyyrillisen ja
draamallisen_ runouden esityksen.
Koska eepillinen ja lyyrillinen runous yhtyy draamassa, tulee
eepillisen ja lyyrillisen runouden lausumistavan ikäänkuin sulaa yhteen
draaman esityksessä. Eepillisen ja lyyrillisen runouden lausunto on
ikäänkuin valmistuksena draaman esitykseen. Ei kukaan voi kehittyä
taitavaksi draaman esittäjäksi, ellei hän ole tarkan suunnitelman
mukaan harjoittanut eepillisen ja lyyrillisen runouden lausuntoa ja
niihin täydellisesti perehtynyt.
Eepillisen runouden esitys.
Eepillistä runoutta tulee lausua niin että runoilijan kuvaamat
tapaukset esiintyvät kuulijalle runollisena kertomuksena, mutta ei
runoilijan omina elämänkokemuksina. Lausuja tietysti esittää niitä
tunteita, joita kerrottava tapaus on hänessä herättänyt, mutta hän
pysyy koko ajan omana itsenänsä. Hän kuvaa oikealla äänivärityksellä
hellyyttä, kauhua, intohimoa, mutta hän ei esitä niitä omaan itseensä
kuuluvina. Sanalla sanoen: hän pysyy aina kertojana. Kertovaisen
runon lausuja ei koskaan saa niin kiihtyä, että hän unohtaisi oman
itsensä ja esittäisi kuvattavan henkilön mielenliikkeet ominaan. Äänen
vaihtelu ja temppo ainoastaan osoittavat minkä vaikutuksen runoelma
on tehnyt häneen, ja hän vuorostaan tahtoo herättää kuulijassa samoja
vaikutuksia. Hänen tulee itse muistaa ja kuulijan tulee niinikään
tuntea, että hän, lausuja, on asian ulkopuolella. Eepillistä runoutta
lukemalla opimme lausumaan selvästi ja tyynesti, mutta samalla totumme
elävästi esittämään erilaisia tapausten synnyttämiä vaikutuksia.
Lyhyesti: yksitoikkoisuutta ja liiallista hitautta karttaen tulee
lausujan, omaa itseänsä koskaan unhottamatta, eepillisen tasaisesti
esittää vuoroin toimintaa, vuoroin lepoa; hänen tulee luontevan
levollisesti kertoa yksityisseikkoja, ja taas virkeän voimakkaasti
seurata toimintaa.
_Kansan-eepoksen Kalevalan_ esityksessä on noudatettava samoja
sääntöjä, kuin eepillisen runouden esityksessä yleensä. Sitä on
siis luettava objektiivisesti ja tyynesti. Mutta samalla tulee
taitavasti tuoda esiin kerto, joka on suomalaiselle kansanrunoudelle
aivan omituinen. Lukeminen käy sietämättömän yksitoikkoiseksi ja
väsyttäväksi, ellei kertosäkeitten esitykseen saada eloisuutta ja
vaihtelevaisuutta. Se, että sama ajatus lausutaan kahdessa tahi
useammassa säkeessä, osoittaa kiihtymistä, ja sitä on ilmaistava
kvalitatiivisella painolla sekä tempon ja ääniaseman Vaihtelulla.
Esim.
Vaka vanha Väinämöinen,
Laulaja ijän ikuinen.
———
Ojenteli oksiansa,
Levitteli lehviänsä,
Latva täytti taivahalle,
Lehvät ilmoille levisi.
Piätti pilvet juoksemasta,
Hattarat hasertamasta,
Päivän peitti paistamasta,
Kuuhuen kumottamasta.
(Kalevala 2: 80—88.)
Onpa syytä itkiällä,
Vaivoja vetistäjällä,
Sitä itken, sisko rukka.
Sitä itken ja valitan:
Kirpoi kullat kulmiltani,
Hopeat hiuksiltani,
Sinisilkit silmiltäni,
Punanauhat pääni päältä.
(Kalevala 4: 67—74.)
Miten on mieli miekkoisien,
Autuaallisten ajatus?
Niinp' on mieli miekkoisien,
Autuaallisten ajatus,
Kuin on vellova vetonen
Eli aalto altahassa;
Mitenpä poloisten mieli,
Kuten allien ajatus?
Niinpä on poloisten mieli,
Niinpä allien ajatus,
Kuin on hanki harjan alla,
Vesi kaivossa syvässä.
(Kalevala 4: 197—209.)
Sitä itken impi rukka,
Kaiken aikani valitan,
Kun annoit minun poloisen,
Oman lapsesi lupasit,
Käskit vanhalle varaksi,
Ikäpuolelle iloksi,
Turvaksi tutisevalle,
Suojaksi sopen kululle;
Oisit ennen käskenynnä
Alle aaltojen syvien,
Sisareksi Siikasille,
Veikoksi ve'en kaloille;
Parempi meressä olla,
Alla aaltojen asua
Sisarena Siikasilla,
Veikkona ve'en kaloilla,
Kuin on vanhalla varana,
Turvana tutisialla,
Sukkahansa suistujalla,
Karahkahan kaatujalla.
(Kalevala 4: 235—254.)
_Antiikkiset_ eepokset ovat luonteeltaan objektiivisia. Niissä eivät
mietelmät ja tunteet ole monimutkaisesti kutoutuneet toisiinsa,
vaan toiminta sujuu tasaisen tyynesti. Antiikkista eeposta tulee
lausua havainnollisen selvästi; äänenmuodostuksessa tulee noudattaa
plastillista kauneutta, jotta runoelma esiintyisi alkuperäisessä ja
luontevassa laajuudessaan. Ääni ei saa olla tunteen värittämä; pikemmin
kuvattakoon runoelman vaikutusta symboolisen painon avulla.
Siitäkö parkaistaan! — hereää jumalainen Odyssey,
Nousee istumahan, ajatellen ympäri päänsä:
»Voi polonen, mihin maan ääriin taas joutunu lienen!
Lieneekös joku villi, vihollinen, vallaton kansa,
Vai hyvä vieraillen, jumaloitakin pelkeäväinen?
Impien ääntämisen korvillani vasta ma kuulin, —
Metsän-neitojen, joill' on asuntona korkeat vuoret,
Tai jokien lähteet, noromaat sekä heinävät alhot, —
Vai joko äänteleväin ihmisten maalla ma lienen?
— Multapa miks'en käy tiedustelemaan, näkemäänkin.
Lausunu lähti jo viidastaan jumalainen Odyssey,
Hirveä nähtäissänsä, ihollaan piintynyt kuotta;
Pois tytöt kaikkosivat eri teillen rantoja myöten;
Yksin jäi tytär Alkino'on, urouttap' Athēne
Sillen rintahan loi, pelon pois jäsenistäkin otti.
»Korkea ruhtinatar! joko ihminen vai jumal' ollet; —
Jos vainen jumaloit', avaran taivaan asujaita,
Niin varmaan sinä Zeun väkevän tytär Artemis lienet.
Sen toki muoto sinulla ja varsi ja kasvosi kaunis.
Mutta jos ihmisten, maan päällä asuvain, suku sulla,
Niin ylen autuas sull' isä onpi ja äitisi armas,
Veljesi myös ylen autuahat; sydämmessäpä heillä
Loppumatoin ilo hehkuilee sinun kauttasi aina,
Nähdessään kukan semmoisen kisatarha'an käyvän;
Vaan yli kaikkia muita se mies toki autuas onpi,
Ken sinun kiilloillaan suostuttaen vie kotihinsa.
Enp' ole vertaistas nähnyt silmilläni vielä,
En miest' enkäpä naista, — ma hämmästyn sua varsin.
Päiviä kakskymment' olin eilen merta ma uinut,
Senp' aikaa mua aalto kuletti ja valtava tuuli
Saarelt' Ögygian tänne, kuhun loi jumal' äsken,
Tääll' uudet kokemaan kovat onnet; loppua viel' en
Näe hetikään, paljon jumalat toki hankkivat uutta.
Vaan sa nyt armaha', ruhtinatar! muit' en minä tunne
Kaupunkinne väestä ja teidän maan asujoista.
Neuvo kaupunkiin, jotakin verhokseni anna.
Niin sullen suokoot jumalat, mitä mielesi toivoo,
Antakohot miehen, perehen, sovun, suosion aina
Armaan; eipä parempata, ei kauniimpata liene,
Kuin se on, kosk' yksin mielin pitävät taloutta
Mies vaimon kera, kyllä suruksi kadehtelioille,
Mutta hyvillen iloksi ja itsilleen yli muiden».
_Romanttisessa_ eepoksessa esiintyy eepoksen luonteeseen kuuluvan
objektiivisyyden ohessa sydämmellisyyttä, tunteen tulta ja usein
loppusointua. Siitä syystä se on lausuttava toisin kuin antiikkinen
eepos.
Vladimir Suuri.
Suojassaan komeassa, min seinät ja lattian peitti
Peittehet kirjaeltut, mukavasti linnassa loikoi
Ruhtinas Novgorodin, verisen sotamelskehen jälkeen.
Kultaiset hetuleet sekä purpurasilkkinen päällys
Sohvassa kimmoavass' oli, kussapa voittaja huokas'
Valtiahan jalan vieressä ol' asu, loistava kilpi,
Miekka, mi tylsynyt on, kypär'kin, mi timantteja säihkyi.
Purpura-vaatteissaan sinisilmänen poikanen, jonka
Tukkaa tuoksuavaa rusoruusut kauniisti, Lesbon
Viiniä vaahtoavaa its'valtiahan pani maljaan
Seppelöityyn, soreaan. Avataan ovet äkkiä aivan.
Valtiahan etehen varustettuna kaks' venäläistä
Asteli juhlallisesti, ja toivat nää muassaan myös
Noiden pelkäävän — ihanaa ken voi kuvaella?
Kaula sen kaunoinen oli, valkea sen somasormet;
Huntunen samaten. Siveällä sen rinnalla riippui
Ristikin kultainen, kuva sen jumalan, joka kuoli.
Pitkin hartioitaan valui sahramikeltainen tukka;
Kyynelkasteinen oli poski, ja taivasta kohden
Loi rukoellen hän sinisilmän vettynehen nyt.
— — — — — — — — Tulisen sotasankarin eessä
Seisoi hellänä hän kuin kristin Venus ja itki.
Lemmen liekistä leimusi Vladimirin rohkea rinta.
Hän oli voitettu; kuin halukkaasti neitisen vartta
Hän sorea syleillyt käsivarsin oisi, ja huulin
Hehkuvin suudellut pois poskien kosteat helmet;
Ei toki rohjennut; viel' vankina, itkiessäänkin
On ihanuudella tuo pyhä, taivahan siittämä valta.
Ruhtinas Novgorodin nyt sangen hellänä lausui:
»Neito sa taivainen, miks' pelkäät? Miksi sä itket?
En minä, surmaa suo sinullen. Vladimirta et tunne.
Miehiä kärsivän mie näen jäykkänä, mutta mun silmä
Impiä itkevät' ei voi katsoa. Poskien helmet
Pyyhi ja naura'pas; ilo ei ole voittajan muutoin.
Kun sinä huokaat, ah, mun huokuvi rohkea rinta,
Polttavi itkusikin sydäntäin tulikuumana aivan.»
Vastasi nyt hänellen surumielinen, lempeä vanki:
»Ruhtinas Novgorod'in! Jos taistelet, naisia säästäin,
Miehiä vastaan vaan, ole, sankari, armias mulle.
Heimojen armasten tykö, maall' isien minut päästä.»
— — — — — — — — —
S »Oi, jos sie tulisit toki, rauhan merkkiä kantain,
Kaupunkiin isien, ylevinten kansojen kesken
Rauhaa solmeamaan tulevaisia aikoja varten!
Kaikki sa tiedä siis, Vladimir, miks' vielä ma piillän?
Konstantinōpeli on minun kehtoni. On nimen' Anna.
Veljeni onpi Basilius. Valtiopurpura päällään
Oivana, suurenakin jalo-istuimella hän istuu,
Jonkapa Konstantino jo ammon aikoja sitten
Bospor'in rannoillen oli Tiber'in kaltailta vienyt.
Ruhtinas Novgorodin, kotihin minun lähteä suokaa!
Kullalla, helmilläkin lunastaa minut veljeni voipi.
Ei korut kallihit tok' sua, voittava ruhtinas, voita.
Suurempi arvostaan kuninkaan — sydämmellesi onpi
Arvo ja rakkaus, min' vihamiehet antavat sulle».
(Stagnelius.)
Idyllinen eepos liikkuu perhe-elämän ahtaassa piirissä, jonka vuoksi
runorytmi ja aine vaatii esitystä keskustelukielellä.
Hanna.
— — — — — —
Seitsentoistapa-vuotias tuo sydämmestähän nauroi,
Kun hän vanhuksen sanoj' aatteli, kuin olis kummaa,
Jos tulis vaimoks hän tuon pyylevän, arvosan herran,
Rouvana käydä sais vakavaisna. ja istua sohviin.
Hetkenpä naurettuaan ja kun palmikon sai sykerölle,
Peilihin tarttui hän, kiharaista nyt käänteli päätään,
Täynn' ihanuutt', ilomielin peilihin katseli, lausuin:
»Luulettenko, Susanna, ett' tämmöisestä hän huolis,
Ettekö nää heti kuin typerältä ja nuorelta näytän?
Vallaton silmäni, hyi! mua itseäkin pelottaa jo.
Tämmöisenkö hän ottais, kun lähi-seudulta varmaan
Montakin vanhempaa, älysempätä tyttöä löytää,
Siivoja, jotk' ei lakkaamatt' ole nauruhun valmiit.
Tottapa muistanee hän, miten läsnä ma peljästyneenä
Kirkuen karkasin pois, kun tervehtää piti häntä,
Kunnes kellollaan sekä kult'-avaimella hän vihdoin
Silmäni käänsi ja näin sylikin mun vietteli hupsun.
Vaan mitä kuiluja! viidenkymmenen vanhana hänkö
Morsiant' etsis, kosk' elänyt on nuorena yksin.
— — — — — — — — — —
»Vanha Susanna, nyt virkatkaa, mitä tehdä? Jos täytyy
Arvosan herran eessä mun seistä ja hän mua kosjoo,
Niin veri poskissain pakahtuu, sydän rinnasta karkaa;
Naimist' en näin hirmuiseks ikinäin minä luullut.»
»Ho, hoo!» vastasi naurain sukkela, vanha Susanna,
»Ei nyt pelkurius eik' arkuus, mamseli, kelpaa.
Kah, pian muuttuvi kaikk'. Kun häät on ollehet, käskee
Miesi, ja nöyr' on vaimo ja sois vaan mieliksi olla;
Vaan sitä ennen taas se on hän, joka käskyä antaa.
— — — — — — — — — —
Menkää siis kuni ruhtinatar, ja kun kammariss' ootte,
Herrahan luokaatten töin tuskin silmäys, kunnes
Hän syvähän kumartaa, rukoellen suosiotanne.
Vaan kun on lausunut hän, mitä on sydämellähän, silloin
Katselkaa epäellen vaan, kylm' olkate, aikaa
Mietintään anokaa, pois sitten pöyhkänä käykää.
Näin hän vanhuuttaan saa miettiä, toivon ja pelvon
Vaiheill' olla, ja näin enemmän teiss' arvoa huomaa,
Huomaa nöyrtyen nyt, ettei niin suorahan juosta
Vanhan helmahan, vaikkapa kuin rikas, mahtava oiskin!
Mutta kun nurpeillaan tuo arvosa herra nyt vartoo,
Luullen teidän jo hylkäävän hänen tarjoustansa,
Istutte täällä te vaan, ei mielessä kieltoa lainkaan,
Katsotten ihastuin tulevaisehen onnehen vainen,
Kuin taloss' oivassa, joss' on taivahan kaunista kaikki,
Te emänt' olla saatte ja, nuorenakin, samass' arvoss'
Olla ja yht' isonen kuin herranne, tuo jalo vanhus.»
(J. L. Runeberg.)
Lyyrillinen runouden esitys.
Sanoimme että eepillisen runouden lausunnossa kysytään
objektiivisyyttä, tyyneyttä ja selvyyttä. Lyyrillinen runous taas
kehittää aistiamme kauniin kokonaisuuden tajuamiseen. Lyyrillistä
runoa esittäessään tulee lausujan kokonaan antautua runoilijan
esiintuomien tunteiden ja mielialojen valtaan niin että ne esiintyvät
ikäänkuin hänen oman sisällisen elämänsä ilmauksena. Tässä kysytään
äänimuodostuksen ja värityksen varmuutta. Lausujan tulee siis varmasti
löytää kutakin tunnetta vastaava perusääni ja esittää se totuuden
mukaisessa ja yksinkertaisessa muodossa, mutta samalla sillä tunteen
voimalla, jota kukin kappale vaatii.
Esim. Subjektiivista lyriikkaa.
Kantelettaresta.
(Kansan lyriikkaa.)
Kun mun kultani tulisi,
Armahani asteleisi,
Tuntisin ma tuon tulosta,
Arvoaisin astunnasta,
Jos ois vielä virstan päässä,
Tahikka kahen takana.
Utuna ulos menisin,
Savuna pihalle saisin,
Kipunoina kiiättäisin,
Liekkinä lehauttaisin;
Vierten vierehen menisin,
Supostellen suun etehen.
Tok mie kättä käpseäisin,
Vaikk' ois käärme kämmenellä;
Tok mie suuta suikkajaisin,
Vaikk' ois surma suun eessä;
Tok mie kaulahan kapuaisin,
Vaikk' ois kalma kaulaluilla;
Tok mie vierehen viruisin,
Vaikk' ois' vierus verta täynnä.
Vaanp' ei ole kullallani
Ei ole suu suen veressä,
käet käärmehen talissa,
Kaula kalman tarttumissa;
Suu on rasvasta sulasta,
Huulet kun hunajameestä,
Käet kultaiset, koriat,
Kaula kun kanervan varsi.
(Kanteletar II:43.)
Salomaa.
Yht' ihanaisena kuin sinut kerran näin, olet tuossa
Taian luomana taas, kaunoinen salomaa.
Taas näen sun, mökin tyynen tuon, kukat, varjovat pensaat,
Lammen välkkyävän, vaarat korkeat nuo.
Nään sinut ennellään, nään taas tutut, lempeät kasvot,
Joit' olen kaivannut kuin kesä lämmintään.
Kaikki ma taasen nään: lukemattomat, armahat muistot
Kuin kukat kirren alt' elpyvät taas elohon.
Tuolla ma lammellas olen soudellut useasti,
Salmia kierrellyt, kaikua kiusannut;
Katsellut sylissäs' olen Vellamon neitosen maata
Hurmaavan ihanaa, luokseen viettelevää;
Taikkapa, keinuen laineillas, vetes välkkyvän karjan
Kietonut verkkoihin, nostanut venheesen.
Tuoll' olen vuorellas sen louhistot kapuellut,
Noussut kotkan laill' ain' yhä korkeuteen,
Noussut ja nähnyt mun pyhän, armaisen isänmaani
Niinkuin morsiamen tyynenä loistossaan:
Nähnyt auringon alas vaipuvan salmien helmaan,
Kultia lähteissään heitellen yli maan,
Tai punottain, ujostellen kuin salon impyen nähnyt
Kuuttaren kehräävän rihmaa häähamoseen;
Tuon olen nähnyt ja siin' useast' olen istunut yöhön,
Ääneti istunut vaan, aatoksiss' uneksuin.