Tuolla sun helmassass', seurass' ystävien!
Muistoja tuo joka puu, joka kukkainen, joka pensas,
Polkusi mutkikkaat, viirisi salkoineen.
Istunut tuoll' usein lakan all' olen, hartahin mielin
Kuunnellut tarinaa ai'an muinoisen,
Nähnyt valtavat hahmot sen, sekä rohkeudella
Taas tulevaisuuden verhoa nostellut;
Nähnyt kaunoiset unet maalleni, toivonut sille,
Toivonut taivasten antimet runsaimmat,
Toivonut sille kuun hopeoita ja kultia päivän,
Teilleen valkeuden, rauhoa rannoilleen...
Niin, mitä toivoinkaan, mitä aattelinkaan, mitä näinkään
Tuolla sun helmassas', kukkainen salomaa?
Kaikki kun taasen nään, on sielullain pyhäpäivä,
Valkaistu tupa sen, työn tomut laastut pois,
Kaikki on tyyntä ja rauhaisaa, vaan rinta se sykkää,
Muiston kellot kun kaukaa kaikuen soi.
(P. Cajander.)
Mieteruno.
Seuraavassa on ajatuksen pathos hallitsevassa asemassa.
Tervehdysrunoja. III.
Ihmishenki, valon lapsi, pyrji valon lähteen luo,
Säkeniä säihkyviä juo kuin janoovainen juo;
Katso toki että valos vaan ei virvatulta lie,
Tyhjä valhe valo suolta, joka harhateille vie!
Valo kirkas, valo kaunis, tok' on vaan kuin Alppein jää,
Jos se ainoasti loistaa, ei myös taida lämmittää.
Lempenä se vast' on oikein säde Luojan loistehen,
Tuikahtanut taivahasta lohdutteeksi ihmisen.
Vaikka sull' ois kaikki tieto, maat ja taivaat kirjoissas',
Vaikka sull' ois kaikki taito, vuoret noutais' sanojas',
Vaikka profeetan ois silmä aikain läpi katsomaan,
Enkelinkin sulo ääni, lempi yksin puuttuis vaan —
Ah tok' oisit onsi vaski, kilisevä kulkuinen!
Mitätön ois tietos, taitos', turha voimas ihmeinen.
Valos hyödyttelemättä ois kuin talvi-aurinko,
Ympärilläs kaikk' ois kylmä, synkkä, kolkko, autio!
Lennä valon sätehenä, lämmön kipunana myös,
Silloin siunattu on retkes, siunaukseksi sun työs.
Mutta huomaa: lämmötöinnä säde käy halk' ilmojen
Lämmön saattaa joka säde voi vaan paikkaan yhtehen.
Määräpaikkahas siis riennä, jolle sinut Luoja loi;
Sille valo, lämpö saata, ole sille päivän koi.
Vaikk' ois ahdas, vaikk' ois pieni, halpa riennä siihen vaan;
Näin vaan maailmalle paistat, yhtä paikkaa valistain.
Veljet, valon saattajiksi pyhitetyt, vihityt,
Luokaa katse ympärinne, sydämestä katse nyt!
Tässä Teili' on luotu paikka, Teidän, Teidän on tää maa —
Mutta siis se myöskin Teidät, Teidät aivan omistaa!
Katsokaatte: honka täyttää latvoin taivahille päin,
Imee ilmaa, juopi päivää, pilvein kanssa leikittäin;
Mut se juuret junttaa maahan, äitiänsä syleilee,
Levittääpi laajat oksat, niillä maataan varjelee.
Veljet, aurinkohon asti ylös nostakaatte pää,
Mutta sydän-juuret maahan, isänmaahan kiintäkää!
Köyhä on se, halpa on se — lempikää sit' enemmin!
Köyhäst' äidistään ken luopuu, pettureist' on Ukein.
(Suonio.)
Symboolinen lyriikka.
Tässä kysytään taitavasti käytettyjä symboolisia painoja.
Linnunrata.
Jo lamppu sammui, kirkasna yö tyyni valaisee,
Ja muistot aikain muinaisten taas mieleen liitelee,
Ja tarut vienot risteilee, kuin tähdet sinisään,
Ja tunne outo, viehkeä saa syömmein sykkimään.
Talv'yössä tähdet välkkyen maan puoleen katsahtaa,
Niin autuaasti hymyillen, kuin synnitöin ois maa —
Käsittää voitko lempeää sa kieltä tähtösten?
Ma heiltä sadun kuulla sain, sen sulle juttelen.
Etäisin tähden asukas ol' enkel'-impynen;
Toisessa kaukotähdessä sen asui kultanen.
Ja kullan nim' on Zulamith ja immen Salami,
Ja toisiaan he lempivät niin hellän hellästi.
Maan päällä yhtä rakkaina he asui muinaisin,
Vaan heidät murhe eroitti ja yö ja syntikin,
Niin saivat tuonen tyynessä he enkel'-siipyet.
Ja eri tähtiin tuomittiin nyt ijäks' poloiset.
Mut sinisäässä kiihtyi vain tuo lempi taivainen.
Välillä heidän avaruus on valoin, tähtien,
Tuhannet Luojan ihmetyot ne kultasätehin
Välillä loistaa Zulamin ja sulo Salamin.
Niin Zulamith nyt työhön käy, käy kaihon tuskalla,
Ja ilmat liittää ilmoihin hän tähtisillalla. —
Ja samaan aikaan tähdestään tuo sulo Salami
Maailman toisiin äärikin myös siltaa laativi.
Heiss' usko järkkymätön on: vuostuhannet työ vie,
Niin Linnunrata valmistui, heloitti tähtitie.
Mi — kirjaamana otavain — syleilee taivaita
Ja avaruuden meressä luo rantaan rantoja.
Kauhistus valtaa keruubit; he käyvät Luojan luo:
»Voi herra, työtä Salamin ja Zulamin on tuo!»
Hymyili Luoja vanhurskas, ja taivas säteili: —
»En tahdo sitä hajoittaa, min lempi rakensi».
Ja Salami ja Zulamith, kun silta valmiiks' saa,
Toisensa syliin riensivät — ja silloin leimahtaa
Uus tähti, taivaan kirkkahin, mi heille hymyili
Ja murheet vuosituhanten näin riemuks' kirkasti.
Ken murehissa kuolon maan vaan lempii hellästi,
Ja joskin synti tuonen yön tääll' lemmen sortaisi,
Ken vaan voi maasta taivaisiin tien luoda itselleen,
Sen lempi ikiloisteen saa, saa rauhaa sydämeen.
(Z. Topelius.)
Draaman esitykseen siirryttäessä luetaan _ballaadeja ja romansseja_,
joissa esiintyy vuoroin eepillisyyttä ja lyyrillisyyttä.
Koskenlaskijan morsiamet.
Ȁl', armas Annani, vaalene,
Jos Pyörtäjäkoski pauhaa!
Sen voimaa en tosin vallitse,
Ei löydä se koskaan rauhaa,
Mut kellä sen kaihot tiedoss' on,
Niin sille se nöyr' on ja voimaton».
Näin virkkoi Vilhelmi Annalleen,
Ja itsekin purteen astuu,
Ja päästi purtensa valloilleen,
Sen koskessa laidat kastuu,
Ja Pyörtäjän luontoa katsomaan
Nyt Vilhelmi vei tätä morsiantaan.
»Voi, kuinka kirkas on illan kuu,
Ja välkkyvä virran kalvo!
Ei linnut liiku, ei oks', ei puu,
Ei muut kuni tähdet valvo;
Voi, kuinka nyt kuolema kaunis ois,
Kun kultansa kanssa nyt kuolla vois!»
Näin Anna äänteli hiljalleen,
Sen silmähän kyynel entää;
Mut koski se kiihtyvi eellehen,
Sen voimassa venhe lentää;
Vaan Vilho on oppinut laskemaan,
Tää kulku se on hänen riemujaan.
Jo laski poikana purressaan
Hän Lyyjoen kaikki kosket,
Useinpa Pyörtäjä kuohuillaan
Se kasteli hältä posket;
Ei paatoa löytynyt yhtäkään,
Jot' ei olis tottunut välttämään.
Mut kosken kuumassa kuohussa,
Juur' jossa sen juoksu suorin,
On, päällä vaahtinen vaippansa,
Yks' Ahtolan neito nuorin;
Se Vellamon karjoja paimentaa,
Ja koskien kuohua katsastaa.
Sydän on Vellamon neidollai
Sen vaahtisen vaipan alla,
Ja lemmen liekki se aallossai
Voi syttyä niinkuin maalla;
Ja Vilhoa neitonen Vellamon
Jo katsellut kauan ja liioin on.
Ja tuostapa neitosen rintahan
On syttynyt outo mieli,
Povensa kuulevi huokaavan,
Mut kertoa ei voi kieli;
Hän kuohujen keskehen istuksen,
Siin' ainakin Vilhoa vuotellen.
Niin Vilhon venhe nyt kiiruhtaa,
Kuin Pohjolan vankin myrsky,
Se kons' on aaltojen harjalla,
Kons' yltäkin käypi hyrsky;
Mut itse perässä hän pelvott' on,
Vaan Annasen poski on ruusuton.
Ilolla Vellamon neitonen
Sen vastahan uida täyttää:
»Se Vilho tuo on! Mut toinen ken,
Jok' immeltä silmään näyttää? —
Voi, voi mua, Vellamon neitonen,
Sill' onpi jo kultana ihminen!»
Jo päättää Vellamon neitonen
Nyt toivonsa turhan kostaa,
Ja kosken pohjasta paatosen
Hän äkkiä pintaan nostaa,
Johon vene Vilhelmin loukahtaa,
Ja hän kera kultansa kuolon saa.
Vaan suussa Pyörtäjän vieläkin
On Vellamon neidon paasi,
Se paasi, jolla hän Vilhelmin
Veneen sekä onnen kaasi;
Mut neitosen itsensä kerrotaan
Meressä murehtivan rakkauttaan.
(A. Oksanen.)
Draaman esitys.
Draaman esitys on vaikein kaikista. Siinä kysytään suurinta
aaterikkautta ja vaihtelevaisuutta, sillä draaman esittäjän tulee luoda
eteemme elävänä kokonainen maailma erilaisia ja täysin kehittyneitä
henkilötä. Näin ollen draamaan sisältyy sekä eepillinen että
lyyrillinen runous.
Draaman esityksessä vasta kysytään itsensä unhottamisen taitoa ja
hengen nuorteutta. Henkilö, jolla on runsaat äänivarat sekä syvä ja
vilpitön tunne-elämä ja joka vielä lisäksi on taiteellisesti kehittänyt
puhelahjansa, pystyy kyllä hyvin, jopa oivallisestikin lausumaan
eepillisiä ja lyyrillisiä runoelmia, mutta tämäkään taito ei riitä
vielä draamallisten teosten esittämiseen, sillä tässä kysytään kykyä
muuttua toiseksi henkilöksi, tuntea toisen tunteita, elää toisen elämää.
Se, jolla ei ole mielikuvituksen voimaa ja vilkkautta, voidakseen
silmänräpäyksessä asettua toisen henkilön kannalle ja kyetäksensä
säilyttämään sydämessään hänen tunteensa niin että oma yksilöllisyys
kokonaan unhottuu, ei voi milloinkaan oikein esittää draamaa. Draaman
esittäjä, jolta tämä lahja puuttuu, herättää kuulijassa ainoastaan
lyyrillisiä vaikutuksia.
Tätä taitoa saavuttaakseen tulee ensin tutkia yksityisten henkilöitten
luonteita, sitten kokonaisia teoksia. Näyttelijä esim. silloin vasta
voipi arvostella mitä hän pystyy esittämään ilman naamioimisen, puvun
sekä muiden ulkonaisten keinojen apua; silloin hänen täytyy turvata
yksinomaan ääneen ja runolliseen kuvaamistaitoonsa. Se, joka tätä
menettelytapaa noudattamalla ahkerasti harjoittelee lausuntoa, tottuu
vähitellen käsittämään draamojen erilaisia luonteita ja lukemaan
kirjasta.
Valitettavasti on paljon näyttelijöitä, jotka näyttämöllä saattavat
esittää jonkun osan niin että yleisö luulee heitä taiteilijoiksi,
mutta, jos heidän tulee lukea sama osa kirjasta, turvaten ainoastaan
omaan kuvausvoimaansa, ääneensä ja runolliseen käsityskykyynsä,
esiintyvät taitamattomina runouden rääkkääjinä.
Lausuja älköön yrittäkö täydellisesti matkia henkilöjen ääntä. Mies
esim. älköön koettako, paitsi koomillisissa osissa, lukea naisen
äänellä, sillä se kuuluu naurettavalta. Taiteellinen lausuja kuvaa eri
henkilöitä kvalitatiivisen perusäänen avulla; s.o. kvalitatiivisen
äänensävyn avulla meidän tulee erottaa toisistaan esim. Porzia ja
Norissa, kuningatar ja Ofelia, Goneril ja Cordelia, Leontes ja
Eurysakes, Cassius ja Brutus j.n.e. Eri äänenväritystä, jolla hyvä
lukija kuvaa draaman henkilöitä, saattaisimme verrata samalta pinnalta
kohoaviin ja toistensa yhteydessä oleviin korkokuviin, jota vastoin
henkilöt näyttämöllä esiintyvät ikäänkuin irtonaisina, vapaina
veistokuvina.
Aleksandriinissa täytyy rytmin kauniisti sointua, mutta sisällyksen
hallita; muuten diaeresi tulee pääasiaksi ja loogillinen paino ja
tunteiden hienot vaihtelut häviävät. Suuri, ylevä indignatiooni ja viha
vaatii pontevuutta, eikä siis liian nopeaa temppoa, vaan mahtavaa,
suurenmoista kiihtymistä.
Regina von Emmeritz.
Kuningas.
Herjaajat häijyt, joill'ˇ on käärmeen myrkky kiellä!
Kuink' kauan | saastuttaa ˇ te saatte maata vielä?
Kautt' taivaan! Paljon näin. Näin usein murhaajia, |
Näin sielun varkaita | ja kansain sortajia.
Myös ihmiskunnian | sain myrkyttäjiä nähdä;
Opista Kristuksen, näin, ˇ pilkkaa voidaan tehdä —
Mut tikaria | viel' ˇ en nähnyt murhaajan,
Jonk' kärjessä, kuin tään, on kuva Jumalan.
Mit olen? Tomu! Niin, ˇ mut lähettiläs Herran,
Se miekka, jolla tuo ˇ hän tahtons ilmi kerran,
Sorrettuin oikeus | ja tunto Europan, —
Kuin mittaisitte te, nyt teille mittajan; ||
Kuink' armahdin teit' ain! Niin eivät Turkkilaiset
Lutherilaisillen | lie ˇ olleet petomaiset,
Kuin te. Niin kauas kuin nään, heitä poltatten;
Ma kärsin sitä, kun ˇ sa, Herra, kärsit sen!
Sa yksin kostaa sait, ma pysyin tyynenä.
Rikosta, petosta | ma maksoin lemmellä.
Nyt mitta täysi on. Jos Huss | sai kostajaa, |
Niin viel ei kostettu ˇ oo Savonarolaa.
Voimaani vapise, sa Babylonin portto,
Kopea Rooma sa! Sun valtaas uhkaa sorto,
Kautt' taivaan murran sun! Ma sua vainoan ˇ
Maailman loppuhun! Sun maasta juuritan.
(Z. Topelius.)
Antiikkista draamaa lukiessa tulee tuoda esille draaman suuret
piirteet, joiden ilmauksina ovat säännyllisyys, loisto ja sopusointu;
kiihkeimpiä tunteenpurkauksiakin esitettäessä tulee rytmin laajasti
sointua. Yksityisseikkoja ei saa liian huomattavasti kuvata, sillä
se häiritsee antiikkista ylevää levollisuutta ja soveltuu ainoastaan
uudenaikaisissa näytelmissä, joiden koko luonteessa ilmestyy
hermostunut levottomuus.
Ellemme ole oppineet käyttämään portamentoa, emme milloinkaan voi
esittää tuota selvyyttä, ylevyyttä ja ihanteellista tyyneyttä, joka on
antiikille omituinen. Sen, joka puhuu eli lukee muinaisajan draamaa
samalla vauhdilla, kuin tavallista 5-polvista jambimittaa, on mahdoton
herättää oikeata tunnelmaa.
Salamiinin kuninkaat.
Leontes.
Ei ollut, isä, koska vasten nuhdettas ˇ
Mun täytyy itsen' puolustaa, ei ollutkaan ˇ
Niin ahdas katseeni | koin luulevan sa näyt.
Ma pientä näin, näin suurta myös, vaikk' en ˇ
Ain' ihmisjoukossa, joss' usein käskyjä ˇ
Jumalten | peittää mutkat mielten sokeain.
Mä näin, mit' itse näkisit, jos silmäsi |
Sä loisit avaruuteen, maihin, merihin |
Ja päivän sulouteen, tyyneyteen yön |
Ja tähtiin ijänikuisiin, tai kukkaisiin, ˇ
Jotk' aamuin syntyvät | ja illoin kuihtuvat.
Mä järjestyksen pyhän | ynnä lujan lain |
Näin kaikessa, niin pienessä | kuin suuressa.
Ratansa tunsi tähti, taivaan vahvuus | ei ˇ
Se murtain maahan laskennat, ei janoissaan ˇ
Maa | niellyt merta | eikä meri näljissään ˇ |
Oo syönyt maata; kukkanen sen rannalla |
Rauhallisesti kasvoi aaltoin kuohussa.
Niin Zeuskin järjestää, niin oikeudella ˇ |
Hän heikkoin kohtalotkin aina perustaa |
Ja tyttärensä ain' on hänen rinnallaan,
Tuo Diike-jumalatar, kova, totinen;
Ja häneen | Zeus | luo ensin tarkan silmänsä.
Jos kasvons' ovat kirkkaat, Zeuskin hymyilee |
Ja loistaa laupeasti | niinkuin aurinko.
Jos silmät Diiken synkiks käy, niin vihoissaan ˇ
Zeus murtaa kansat, kaupungit, joiss' ompi vaan ˇ
Rikottu Diiken laki, vääryys vallitsee. |
Mit' ihmislapsi kerskaa tarkoituksestaan,
Jos halveksii tiellensä tulleit' esteitä?
Hän taitaneeko jumaloiden vaa'alla ˇ
Jokaista asiata | oikein punnita?
Ja tietääkö hän edes sokeudessaan ˇ
Kun kouran santaa koskemahan sattuu hän,
Ett' estänyt ehk' on se vierimistä maan?
Jos kohta on hän jalointakin aikonut |
Ja vilpitönnä päässyt päähän toivonsa,
Ain' oliko se onneksensa? Eikö hän ˇ
Monasti pettynyt | kuin unen näössä;
Samoin kuin lapsi, joka juoksee vuorelle ˇ
Syleilemähän ruskoa, mi usm' on vaan?
Ja tuohon tuntemattomahan määrähän,
Jok' ompi aivan toista saavutettuna,
Myös vääryydenkin tietä | rientää ihminen |
Ja päähän päästä | koittaa vaikka syyllisnä!
(J. L. Runeberg.)
Kuinka draamassa esiintyvä kertomus on lausuttava näyttämöltä.
Tästä ei voida antaa yleisiä, abstraktisia sääntöjä. Huomautamme
ainoastaan että samalla kuin näyttelijän tulee esittää kerrottavansa
ohimenneenä tapahtumana, tulee hänen loihtia tapaus elävänä ja
todenmukaisena kuulijan silmäin eteen; hän ei saa kuvailla ainoastaan
erityiskohtia, vaan yksityispiirteiden tulee esiintyä elävänä
kokonaiskuvana.
Tämän yleissäännön selitykseksi saakoot tässä sijansa muutamat ohjeet
eräitten eniten tunnettujen draamallisten kertomusten ymmärtämiseksi.
Raoul »Orleans'in Neitsyeessä» kertoo ensimmäisestä voitosta, jonka
tappioihin tottuneet ranskalaiset saivat sankarillisen neitsyeen
johtamina.
Ensinnäkin tulee kertojan muistaa, että hän puhuu _kuninkaalle_.
Toiseksi: hän ei saa esiintyä ainoastaan lähettilään tavoin, joka
tuopi tietoja sotapäällikölle, vaan kuulijan tulee tuntea, että hän
itse syvästi käsittää tuomansa ilosanoman merkityksen. Kuumaverisenä
ranskalaisena hän ei saa salata sitä riemun tunteiden tulta, jonka
voitto on hänessä saanut syttymään, mutta hänen tulee kuitenkin
huolellisesti karttaa kiihkoisia tunteen purkauksia. Hetken
juhlallisuus luopi leimansa hänen kertomukseensa. Hänen tulee suurissa
piirteissä kuvata pelastavaa neitsyttä, karttaen deklamoimista.
Kertomus vaikuttaa syvästi jos esittäjä pystyy aikaansaamaan
psykoloogista kiihtymistä. Hän alkaa arastellen, mutta kertomuksen
kuluessa hän unohtaa loistavan ympäristön ja innostuu, yhä kuitenkin
koettaen hillitä tunteitaan, kunnes lopussa pääsee valtaan ylpeä
voittoriemu.
Toisenlaatuinen on Lady Milfordhn kertomus Schillerin »Kavaluus
ja rakkaus» -nimisessä näytelmässä. Hän ilmaisee entisen elämänsä
vaiheet, jotka hän vuosikausia on pitänyt salaisuutenaan. Hänen
on vaikea sanoa sanottavaansa, hän taistelee ylpeyttänsä vastaan
paljastaessaan elämänsä varjopuolet miehelle, jota hän rakastaa,
mutta samalla hän hyvin ymmärrettävällä itsetunnolla tuopi esille
olentonsa syvyydessä piilevän puhtaan inhimillisyyden, jota hän ei
hetkeksikään ole kadottanut. Hänen kertomustaan ei saata esittää
kyllin yksinkertaisesti. Siinä ei saa esiintyä pienintäkään piirrettä,
joka vivahtaisi miellyttämisen haluun, ja kertomus on kerrottava
äänellä, joka tunkeutuu sydämmeen ja puhuu totuuden korutonta kieltä,
mutta samalla siinä on esiintyvä mieltä vihlova liikutus ja osanotto
kärsineen kovaan kohtaloon. Esityksen tulee vaikuttaa niin että sekä
Ferdinandissa että kuulijassa syntyy varma vakaumus siitä, että Lady
Milford, vaikka hänen suhteensa ruhtinaaseen onkin ollut epäiltävä,
kuitenkin on säilyttänyt sisimmän olemuksensa tahratonna. Äänen sävy
on oleva niin vilpitön, että kuulija saattaa täysin käsittää, miksi
Ferdinand horjuu ja miksi kertomus syvästi järkähyttää hänen mieltään.
Vielä tulee meidän sanoa muutama sana n.s. symboolisesta kertomuksesta,
joka sadun tahi allegorian varjoon kätkee syvän totuuden.
Esim. »Nathan Viisaan» kertomus kolmesta sormuksesta on esitettävä
yksinkertaisen ylevästi. Vaikka tämä kertomus tuntuu hetken innostuksen
tuottamalta runolliselta sadulta, tulee lausunnossa esiintyä Nathanin
selvä tajunta siitä, että satuun kätkeytyy syvä aate. Kertomuksen tulee
päättyä ylevään profeetalliseen innostukseen.
Antiikkisen draaman alalta mainittakoon Tekmessan kertomus Runebergin
»Salamiinin kuninkaista». Ylevä, suuri alistuvaisuus, ihmisen
taipuminen jumalien tahdolle määrää äänen ja tempon laadun. Kuulijan
tulee kaiken aikaa tuntea, että kertoja on _sankaripuoliso ja
sankariäiti_. Silloinkin kuin tuska riehuu tuimimpana, hän säilyttää
jalon arvokkaisuutensa. Vaikka kuulemme että hän on »elon katkeruuden
pohjaan vajonnut», ei kertomuksessa saa esiintyä hentomielistä
vaikeroimista, sillä Tekmessa ei ole mikään nykyajan arkipäiväinen
olento. Omia kärsimyksiään hän ei tahdo kertoa, säälin herättäminen
omaa itseänsä kohtaan ei ole hänen tarkoituksensa; hän lausuu:
»murheeni jätän kertomatta, kenkään ei mun yksin jääneen kyyneleitä
nähnynnä, ei valitusta huuliltani lähtenyt». Syvintäkin epätoivoa
ilmaisevissa kohdissa tulee antiikkisen levollisuuden vallita ja rytmin
kohota sekä laskeutua suurina, laajoina sävelaaltoina. Samalla kuin
kerrotaan tapaukset havainnollisen elävästi, tulee kuulijan tuntea että
Tekmessa on kestänyt taistelunsa ja kohonnut tuskiensa hallitsijaksi.
Hän kaipaa ainoastaan varmaa tietoa Eurysakeen kuolemasta, saadakseen
täydellisen rauhan. Kuninkaan ja sankarin puolisona häntä masentaa se
ajatus, että Eurysakes olisi »orjana ja vihollisten pilkan alaisena».
Kuullessaan poikansa kuolleeksi hän sanoo: »ei mua murheet paina,
kuollut on Eurysakes». Voittoisalla ihanteellisuudella hän kantaa
kärsimyksensä, jonka vuoksi Leontes huudahtaa:
Kuink' alttiisti,
Jalosti astut, itse huolen alainen,
Lievittämähän muitten huolia! Mist' on
Se suuri taito sulia, muitten haavoja
Omilla kärsimisilläsi parantaa,
Sen kukan lailla, joka taitettunakin
Suloisen tuoksun vielä meille lahjoittaa?