tulisi siitä syystä valita sellaisia kappaleita, joiden kokoonpano,
sisällys, runomitta ja koko luonne vaatii tyyntä ja hidasta lausuntoa.
Sellaiset ovat esim. hexametrilla kirjoitetut runoelmat sekä Runebergin
»Salaminin kuninkaat».
Aaropa, mielevä mies ˇ olut-astian ottavi hellyin,
Katseen nostavi korkeellen, jott' uhkuva kyynel ˇ
Silmäst' tuskin kieritä voi, sekä lausuvi riemuin:
Kiitos, kunnia Luojallen, joka teille mun ohjas!
Monta ma koettanut oon, kamalintapa harmajapäälle ˇ
Ain' yhä kulkea on | kuni taivaan liitävä pilvi,
Konsana | löytämätä ˇ lepopaikkaa kaihoamaista.
Mieroa käydessäin' | minä ˇ tuskaa täynn', | useasti
Katsoin tieltäni kalmistoon | sekä aattelin: Aaro,
Kas, katalimmallai ˇ kyläkunnan tään asujalla ˇ
Suojasan aidan tuon sisäpuoll' | on lohtu ja linna;
Sultapa tietymätöin, mihin uupuin | painuvi pääsi,
Kalman maassaki | vieraaks' jäät, kuten oot elämässä.
(Hirvenhiihtäjät.)
Oi onnettoman, kohtaloa! Jumalat,
Kosk' ompi väkivallan tulva paisuva ˇ
Salpansa löytävä? Vai ettekö te nää |
Kuink' aina paha paisuu, hyvää poljetaan.
— — —
Mut' tiedä: verkon saaliilla | niin kauan kuin ˇ
Voin lampaan lunastaa | ja viinipisaran,
Oot uhritulen niemeltäni näkevä.
Ja voimani jos pettää, jos mä merestä ˇ
En antimia pyytää voi, niin uhriksi |
Mä kakkaan poikki tämän heikon käteni |
Ja jumalille | lahjaksi ma poltan sen,
Edestä kuninkaani, onnen entisen,
Ja että nähdä saisin pojanpoikansa |
Ja sukunsa myös täällä vielä loistavan.
(Salaminin kuninkaat.)
Volubiliteetti.
Äänen volubiliteetti taas riippuu lukijan kyvystä lausua sanat ja
lauseet nopeasti, mutta tarkasti ja selvään. Portamento perustuu
_vokaalien_ muodostukseen, volubiliteetti taas _konsonanttien_
muodostukseen. Hidas ja kankea kieli ei pysty keveästi ja nopeaan
muodostamaan konsonantteja ja siitä syystä se ei kykene täyttämään
tehtäväänsä silloin kuin tarvitaan taipuvaisuutta. Portamentoa
kysytään silloin kuin tulee ilmaista ihanteellista tyyneyttä ja
ylevyyttä, arvokkaisuutta ja miettiväisyyttä, jota vaatii esim.
epoksen ja antiikkisen runouden esitys. Volubiliteetti sitävastoin
on välttämätön, kun tahdotaan esittää vilkasta keskustelua sekä
intohimoa ja tunteenpurkauksia. Ainoastaan ahkeran harjoituksen
kautta voipi tottua esittämään ylempäin säätyjen keveää keskustelua,
jossa kartetaan liian huomattavia ja voimakkaita äänenpainoja. Täytyy
sujuvasti ja luontevasti sitoa toisiinsa eri kielen-osat ja antaa äänen
keveästi liukua voimakkaiden painojen ohitse. Jos yhden ainoankin
äänen muodostaminen tuottaa lausujalle vaivaa, tulee kevyt ja sujuva
keskustelu jossain määrin häirityksi. Sen, joka tahtoo oppia esittämään
keskustelukieltä, tulee valita luettavakseen esim. keskusteluja
romaaneista ja näytelmäkappaleista, joissa kuvataan ylempien säätyjen
elämää.
Volubiliteetti-taito estää intohimoisia tunteita puhkeamasta
hillitsemättömään, epäselvään sanatulvaan. Harjoituskappaleiksi
valitaan sellaisia, joissa on nopea temppo, esim. tulipalo Schillerin
»Laulu kellosta» ja Maria Stuartin puhe Elisabethille, jossa puheessa
loukatun sydämmen tunteet koskena kuohuvat.
Kuulkaa, | vaikk'ei tulta näy, |
Kellot käy! —
Taivaskin
Ruskottavi:
Päivän rant' | ei hohda niin!
Kansa kiljuu:
Auki tie!
Vettä vie!
Tuli patsain läikkyy, liekkuu,
Paikoin viihtyy, toisin kiihtyy,
Piiput horjuu, hirret jyskää,
Maahan | sorttiin pylväät ryskää,
Pylväät ryskää, räystäät särkyy,
Äidit tyskää, lapset parkuu,
Karja vinkuu,
Hyppii, sinkuu:
Kaikki liehuu, laahaa, liikkuu,
Kantamusten alla kiikkuu,
Kätten kautta kiitävillä ˇ
Ämpärillä ˇ
Vettä saadaan ruiskun juoda,
Kaarin korkein liekkiin luoda.
Ulvoin | joutuu myrsky siihen |
Tulen voimaa auttamaan,
Liekki lentää aittahan,
Tarttuu siellä kuiviin orsiin,
Seinähirsiin, paksuin parsiin |
Kiitää, telmää sillä pohdin |
Että luulis vievän maan ˇ
Vakavilta juuriltaan,
Töytää taivaankantta kohdin ˇ
Vallatoin.
(Laulu kellosta.)
Maria.
Ma mieltä maltoin, niinkuin ihminen
Sit' tehdä voi. Pois veltto tyyneys,
Taivaasen lennä kärsivällisyys!
Siteesi katko viimeinkin ja nouse
Kätköstäs kauvan pidätetty viha —
Sa, joka basiliskin poljetun
Varustit murhakatsehella, pane
Nyt kielelleni nuoli myrkytetty —
— — —
Saastutettu on
Englannin valtaistuin äpärällä,
Pettänyt Brittiläisten jalon kansan
On kavala, on ulkokullattu.
— Jos oikeus sais vallan, eessäni
Te mullassa nyt makaisitte, sillä
Englannin kuningatar olen minä.
(Maria Stuart.)
Äänen laajuus ja taipuvaisuus.
Äänen _laajuudella_ ymmärrämme runsaampaa tai vähempää eriasteista
äänivarastoa.
Kun ääni mediumissa on saavuttanut tarpeellisen voiman, harjoitetaan
syvä ja korkea ääni samalla tavalla.
i
e
Skaala-harjoitukset: ääniasemat a medium-asema.
o
u
Äänen _taipuvaisuudella_ tarkoitamme sitä sujuvuutta ja vienoutta,
jolla ääni siirtyy ääniasteesta toiseen.
Esim. Äänen tapaamista. Ottakaa joku lause tahi runo; siirtykää
nopeasti asemasta toiseen, esim. u-asemasta a-asemaan; a-i, e-o, j.n.e.
Huulten harjoitus.
1. Aukaise suu niin auki kuin mahdollista. Tarkasta kieltä,
kitaa ja kitalakea, jonka jälkeen suu taas suletaan voimakkaalla
jäntere-liikkeellä. Uudista tätä harjoitusta useampia kertoja peräkkäin.
2. Aukaise suuta niin paljon että sormi sopii huulten väliin, vedä
suupieliä toisistaan niin että kumpaakin rajoittaa vertikaaliviiva, ja
supista sitten huulet jälleen, niitä hieman ulostyöntäen, kuten esim.
viheltäessä. Uudista usein tämäkin harjoitus ja anna huulten asennon
vaihdokset käydä nopeasti ja voimakkaasti.
3. Tee samat liikkeet suljetuilla huulilla.
Näitä harjoituksia tulee tehdä joka päivä, pari, kolme kertaa päivässä,
vaan ei niin kauan kerrallaan että väsyy.
Kielen harjoituksia.
1. Pidä suu vallan auki ja ojenna kieli suoraan ulos suusta niin kauas
kuin voit. Vedä sitten kieltä jälleen suuhun nopeasti ja voimakkaasti,
niin että se asettuu suoraan leveään asemaan suun pohjaa vastaan,
koskettaen hampaiden alariviä etureunallaan. Pidä tätä harjoitusta
tehdessäsi huulia ja leukaa niin hiljaa kuin vaan voit.
2. Aseta kielen kärki hampaiden alariviä vastaan ja vedä kieli sitten
taaksepäin samaten kuin edellisessä harjoituksessa.
3. Pidä kieltä niin litteänä kuin mahdollista, nosta sitten kielen
kärki hitaasti pystysuoraan asentoon kitalakea kohden ja laske se
jälleen hitaasti luonnolliseen asentoonsa.
4. Aseta kieli niinkuin edellinen harjoitus neuvoo ja kuljeta siinä
asennossa ollen kielen kärkeä toiselta sivulta toiselle, niin että sen
kärki tekee puolikaaren kitalakea vastaan.
Nämä harjoitukset, kuten edellisetkin, ovat tehtävät peilin edessä ja
joka päivä, vaan ei niin kauan että väsyy.
Aluksi tuntunevat nämät harjoitukset vaikeilta, ehkäpä
mahdottomiltakin, vaan vähittäin käy kankein ja itsepintaisinkin kieli
taipuisaksi ja tottelevaksi.
VI. KAUNOLUKEMISEN HENKINEN SISÄLLYS.
Otaksukaamme että on olemassa henkilö, jonka puhekoneisto on kaikin
puolin täydellinen ja hyvä. Hän on harjoituksen avulla muodostanut
äänensä taipuvaiseksi, tasaiseksi ja kauniiksi. Hän voi käyttää
syvää, medium- ja korkeaa ääntä aivan sujuvasti ja säännöllisesti.
Hän aspireeraa ja respireeraa oikein ja aivan kuulumatta. Hän
ääntää puhtaasti ja artikuleeraa voimakkaasti ja säntillisesti. Hän
ilmaisee tarkkaan paussit ja hänen esitystapansa ei ole hätäilevä
eikä hidas, vaan maltillinen ja selvä. Onko hän siis nyt täydellinen
esittäjä eli lausuja? Ei, hän on ainoastaan virheetön lukija. Hän
voi selvästi lukea jonkun vuosikertomuksen, komitean lausunnon,
sanomalehti-kirjoituksen tai muuta semmoista, — ja hyvä se on
sekin, mutta taiteellista kaunolukua se ei vielä ole. Taiteellisen
kaunolukijan tulee voida lausua kaunokirjallisia teoksia, ja siihen
ei selvyys yksin riitä. Siihen vaaditaan luonnonomaisia taidelahjoja.
Lausunnossa on taiteellinen puoli, jota ei kukaan saavuta ainoastaan
teknillisen opetuksen avulla. Sen laita on kuten musiikin, jota ei voi
oppia yhtä säännönmukaisesti kuin matematiikkaa. Sääntöjä tuntemalla
ja käyttämällä voipi kyllä oppia lukemaan oikein, mutta ei milloinkaan
taiteellisesti. Jos tahdotaan oppia taiteellisesti lukemaan, täytyy
sekä opettajalla että oppilaalla olla mielikuvitusta, tunnetta ja
sisällistä elämää.
Voivatko siis kaikki harjaantua kaunolukijoiksi? Ei samassa ajassa,
eikä samassa määrässä. Mutta kuitenkin voivat henkilöt, joilla on hyvät
äänilahjat ja hyvä äly, jotenkin hyviksi harjaantua, vaikka ei heillä
olisikaan aivan tarkkaa korvaa tunteen ilmauksien vaihtelua käsittämään.
Mihin ominaisuuteen siis perustuu likinnä tämä taide? Luonnonomaiseen
hienotuntoisuuteen, hienoon korvaan, terävään älyyn ja kauniiseen
äänilahjaan.
»Lue niinkuin puhutkin», sanotaan. Sopiihan sekin, vaan ainoastaan
sillä ehdolla että puhutaan hyvin. Tavallisesti kuitenkin puhutaan
rumasti ja huolimattomasti. Jos puhumme niinkuin luemme, niin puhe
kuuluu pedanttiselta, jos taas luemme niinkuin puhumme, niin se kuuluu
huohmattomalta. Löytyy paljon ihmisiä, jotka keskustelevat varsin
hyvästi, mutta kuitenkin »puhuvat» huonosti. Sen, joka toivoo oppivansa
hyvin lukemaan, tulee siis oppia hyvästi puhumaan, ja päinvastoin.
Ryhmittele lauseen sanat määrättyyn järjestykseen, erota
hengityspaussilla, äänenpainolla ja tempolla lauseen pääajatus
sivuajatuksista, laske tarkkaan edeltäpäin paussien pituus ja paljous,
tutki loogillisien sekä välimerkkipaussien vaatimukset. Tähän
lisättäköön, että säännöt ovat ja jäävät säännöiksi, ja vaikkapa ne
tarpeellisiakin ovat, niin on kuitenkin aina pääasiana oleva se, että
tulee asettua kirjailijan kannalle, koettaa niin eheästi kuin suinkin
käsittää hänen ajatuksiaan ja tuntea hänen tunteitaan.
LUKEMISEN LUONNOLLISUUS.
Ensimmäinen hyvän lukemisen tunnusmerkki olkoon siis hyvä ja
luonnollinen puhuminen, semmoinen, joka herättää henkistä
sulotuntoisuutta. Luonnollisella puhumisella ymmärretään senlaista
puhetta, joka keveästi ja vapaasti käyttää niitä keinoja: äänenpainoja
ja äänenväriä, joita tarvitaan puhutun asian sisällystä ja
tunnevaihettelua ilmaisemaan. Jos sitten puhutun asian sisällys on joko
iloinen, surullinen, rukoileva, käskevä j.n.e., taikka jos kappale
sisältää selityksen jostain asiasta, keskustelua tahi muuta semmoista,
tulee sitä semmoisella äänellä ja painolla esittää, että kappaleen
vaihetteleva sisällys käy kuulijalle selväksi.
Meidän on myöskin muistaminen, ettei esitykseen saa vaikuttavaa
luontevuutta, _elleivät kasvojen ilmeet kuvaa sisällystä_. Mutta
jos esittäjä kvantitatiivisesti ja kvalitatiivisesti käsittää
luetun sisällyksen, niin mimiikki johtuu itsestään ilman erityisiä
voimanponnistuksia, kuten tavallisessakin puheessa.
Niinkutsuttu mekaaninen sisäluku on sanain ja lauseiden yksitoikkoinen
lukeminen, kerrassaan vaihettelemattomalla äänellä; sitä ei koskaan
tapaa luonnollisessa puheessa. Jos silloin tarkkaa lukijan kasvoja,
huomaa että ne ovat melkein liikkumattomat, ja siitä syystä hänen
esityksensä tuntuukin aivan luonnottomalta.
Vaan tätä yksitoikkoisuutta välttäessään tekee tottumaton lukija usein
toisen, ikävämmän virheen: hän panee virheellisen painon. Koettaessaan
saavuttaa tarpeellista äänenvaihettelua, panee hän toisia äänenpainoja,
äänivaihetteluja ja pausseja, kuin mitä kappaleen sisällys ja
luonnollinen puhe vaatii.
Kuuluuko, tuntuuko, sointuuko tämä luonnolliselta? Tämä tulee olla
alkavan lukijan ensimmäinen ajatus, kysymys ja huoli, sovittaessaan
kaunoluvun sääntöjä omaan lukemiseensa. Sointuako lausuttu lause
niin vapaalta ja luonnolliselta, kuin puhuttu lause? Jos se sointuu
vapaasti, keveästi ja luonnollisesti, niin se on oikein lausuttu, vaan
jos se ei soinnu, niin silloin on joko loogilliselle painolle taikka
tunnetta ilmaisevalle painolle tai pausseille annettu liian suuri
tai liian pieni vaikutusvoima, eikä ole tarkasti sitä ilmaistu, mitä
kappaleen sisällys vaatii ilmaisemaan. Tulee siis jatkaa harjoitusta
kunnes lausunto käy luonnolliseksi, vapaaksi ja kappaleen sisällykseen
mukaantuvaksi.
Jos esim. on ylevämpää ainetta käsittelevä kappale lausuttavana,
ei tietysti siinä sovi se jokapäiväinen puheääni, jota käytetään
jokapäiväisistä ja vähäpätöisistä asioista puhuttaessa.
Ihmisen sisällinen tila, hänen mielikuvituksensa ja tunteensa,
hänen halunsa, himonsa ja mielialansa eivät ilman ainoastaan
hänen äänessänsä, vaan myöskin äänen erinäisessä painossa,
korkeudessa, täyteläisyydessä ja syvyydessä sekä myöskin lausunnon
kiiruullisuudessa, hätääntymisessä tai rauhallisuudessa.
Esim. kun lausutaan käskyä taikka puhutellaan kaukana olevata henkilöä,
niin on ääni korkealla, mutta rukousta lausuttaessa on ääni keskusääntä
alempana, esim. 0a asemassa.
Tavallisella äänellä eli medium-äänellä lausuttaessa on temppo kuten
äänikin tavallisen tasainen, samaten noudattaa temppo aina äänen
korkeutta, niin että korkealla äänellä lausuttaessa on myös temppo
vilkkaampi, matalammalla äänellä on temppo hitaampi, j.n.e.
Liikettä tahi toimintaa saatamme esittää ainoastaan tempon avulla.
Temppo-merkkejä: nopea temppo (¨), tavallinen temppo (--), hidas temppo
(—).
Esimerkki:
--Tykin vierehen-- | —vaipui— --vihdoinkin,--|
—makas' siinä maass',— |
--mut' kun vihamies | tuli patterihin,-- |
¨ylös karkas taas,¨
¨huus' miehillensä | ja hyökkää' päin,¨ |
¨avas tien | läpi joukkojen piirittäväin,¨ |
—ja kaatui vasta,— --kun ehti-- ˇ
--väen riemuvan luokse näin.--
--Kun nainen | ehti niiden etehen,-- |
—Kohotti— --katsantonsa hän | ja loi sen-- |
—kuin rukoellen— | --niiden puolehen.--
—Eik' aikaakaan, niin liekin jo on levinnyt—ˇ
—niin kauas leimahtain | kuin silmä kantaa;—
--sanoja lentää, | uusia taas lähtee nyt,--
--takaisin | kääntyy joukot, pois jo käsketyt,--
--ja Hertzenkin jo ryntää vasten rantaa.--
--Kaikk' esteet | sortaa voittokulku tuo,--
--jo katkaistu on sotavoima suuri,--
¨ja avuks' | Turun urhot rientää luo,¨
¨ja Gripenberg | hän Hämeen poikiansa tuo¨ˇ
¨hurraten, rivit vankkana kuin muuri.¨
HUOMAUTUKSIA ERILAISTEN TUNTEIDEN ESITTÄMISESTÄ.
Tunteet saatamme jakaa kahteen ryhmään: muodollisiin ja laatuperäisiin
eli kvalitatiivisiin tunteisiin. Näiden lisäksi on olemassa
mielentiloja, jotka aina jossain, määrin ovat sairaaloista laatua;
niitä sanomme afekteiksi.
Muodolliset tunteet ovat kolmea laatua:
1. 'Virkistys' ja sen vastakohta 'rasitus', 'vaivaantuminen'.
2. 'Mielihyvä' ja sen vastakohta 'mielipaha'.
3. 'Odotus' ja sen vastakohta odottamattoman tapauksen aikaansaama
'hämmästys'.
'Virkistys' on mieluisa tunne. Sitä ilmaistessa tulee puhua vilkkaasti,
keveästi, mutta ei hätiköimällä. Ääni iloinen ja raikas.
'Rasitusta', 'vaivaantumista' ilmaisee raskas temppo, lyhyet paussit,
syvä ääni ja vaivaloisesti ponnistamalla lausutut sanat.
'Mielihyvää' ilmaisee vilkas temppo ja raikas ääni, jotavastoin
'mielipaha' ilmaistaan puhumalla hitaasti, ikäänkuin empien ja
viivyttelemällä, sekä käyttämällä emphatisia pausseja.
'Odotusta' esitettäessä tulee äänen ilmaista levottomuutta. Jos odotus
on iloista laatua, luokoon toivo ääneen iloisuutta, sillä odottaja
ajattelee mielihyvällä toivottua tapausta. Jos taas odotukseen
sisältyy surua ja tuskaa, tulee hitaalla tempolla osoittaa, kuinka
vastenmielistä odottajan on kuvailla pelättyä tapausta mahdolliseksi.
Odotuksen vastakohta on 'hämmästys'. Joko hämmästys on iloista tahi
ikävää laatua, tulee sitä aina ilmaista siten, että ääni alussa
ikäänkuin tukehtuu. Jos hämmästys on odottamattoman ilon aikaansaama,
muuttuu puhe yhtäkkiä vilkkaaksi, temppo kevyeksi. Mutta jos hämmästys
on äkkinäisen surun synnyttämä, pysyy ääni edelleen tukehtuneena,
temppo käy yhä hitaammaksi ja paussit pitenevät. Tahi myöskin, kun
henkilö, jota tuska on odottamatta kohdannut, on hetken aikaa henkeään
pidättäen ollut ääneti, alkaa hän äkkiä puhua kiihkeästi, joka osoittaa
että tuska on saanut hänen mielensä pois tasapainosta.
Kvalitatiiviset tunteet jaamme kuuteen ryhmään: 'älyllisiin',
'esteetillisiin', 'moraalisiin' ja 'uskonnollisiin' tunteisiin, joihin
liittyvät myös 'itsetunto' ja 'myötätunto'.
'Älyllisiä' tunteita ilmaistaan yleensä kirkkaalla, puhtaan
sointuisalla äänellä. Mielihyvää, jonka totuus meissä herättää,
ilmaisee iloinen ääni, mutta erhetyksen tuottama suru sortaa äänen
alakuloiseksi. Älyllinen tunne on myöskin se tyydytys, jonka tuottaa
ajatustyön tahi jonkun taitavuutta kysyvän tehtävän onnistuminen.
Tällainen kevyt, riemuisa tunne esiintyy usein eepillisissä ja
draamallisissa runoelmissa. Tämän tunteen vastakohtaa, arkuutta,
epävarmuutta, itseluottamuksen puutetta kuvataan tietysti
päinvastaisella äänensävyllä sekä hitaammalla rytmillä.
'Esteetillisten' tunteiden alana on _kauneuden_ maailma. Sellaisia
tunteita ovat ihailu, vastenmielisyys, inho. Nämä luovat aina jossain
määrässä kiihtymystä puheeseen. On olemassa kolme esteetillistä
perustunnelmaa: suloisen synnyttämä _ilo, ylevän_ aikaansaama
_innostus_ ja _koomillisen_ herättämä _ilostuminen_. Suloinen synnyttää
meissä niin mieluisan tunteen, että sekä äänen sävyssä että tempossa
ehdottomasti ilmenee väreilevää eloisuutta. Erityinen suloisuuden laji
on sellainen, joka herättää _mielenliikutusta_. Se esiintyy monessa
muodossa, etenkin ilmenee se usein elegiassa ja luopi surunsekaista
suloa ääneen. Tällaisessa runoudessa esiintyy milloin vienoa hellyyttä,
milloin taas syvyyttä, milloin liikuttavaa sydämmellisyyttä, ja
silloin, jos koskaan, täytyy lausujan tuntea, voidakseen runossa
esiintyvää tunnetta ilmaista. Ylevä herättää juhlallisen, ihailevan
mielialan taikka myös pyhää pelkoa. Juhlallista tunnetta ilmaisee
voimakas, sointuisa ääni ja portamento; temppo on oleva juhlallinen.
Pyhää pelkoa kuvaa nöyryyttä ilmaiseva ääni ja viivyttelevä
lausumatapa. Äänessä ei saa ilmaantua huolestumista eikä surkeutta.
'Koomillisuuden' synnyttämät tunteet ovat erityinen ryhmä esteetillisiä
tunteita. Niitä tulee useimmissa tapauksissa esittää raikkaalla
eloisuudella. Koomillisuuden aikaansaamaa hämmästystä kuvaa paussi,
jota tavallisesti äkkiä seuraa iloinen nauru. Joskus on luetun sisällys
sitä laatua, että esittäjän täytyy sekä nauraa että itkeä, mutta joka
ei osaa nauraa ja itkeä todenmukaisesti, älköön tehkö sitä ensinkään.
Muutamissa tapauksissa on sisällys sitä laatua, että lukijan tulee
pysyä _totisena_, vaikuttaakseen koomillisemmin. Niin on laita etenkin
saduissa ja kertomuksissa, mutta etenkin draamoissa. Sellaisissa
tapauksissa tulee panna sanoille selvä ja huomattava loogillinen paino.
'Moraaliset' tunteet ovat _hyvyyden_ maailmasta. Tällaisia ovat
siveellinen innostus, siveellinen viha, mutta myöskin siveellinen
liikutus. Ihailua, jonka jalo teko meissä herättää, on kuvattava
äänellä. Moraaliset tunteet luovat ääneen jossain määrin
juhlallisuutta. _Tahdonvoimaa_ ilmaistaan tyynellä ja itsetietoisella
voimalla, _oikeudentuntoa_ selvällä äänellä ja korollisella
esityksellä, _oikeutta_, joka kostaa pahan ja palkitsee hyvän,
juhlallisesti. Erittäin vaikuttava on ääni, jota hallitsee puhdas
ja vilpitön _hyväntahtoisuus_. Tuon tyyneen, kirkkaan, levollisen
ja sovinnollisen sävyn saapi ääni ainoastaan silloin kuin mieli
täydellisesti _ymmärtää_ toisen mielen.
'Uskonnollisia' tunteita esitettäessä on äänessä yleensä
juhlallisuutta, mutta kuitenkin luovat eri tunteet: kiitollisuus,
rukous, luottamus, toivo, katumus, eri vivahduksia ääneen. Näitä
tunteita tulee ilmaista vilpittömästi, koruttomasti, tyynesti ja
lempeällä arvokkaisuudella.
'Itsetunnon' perustuksena on tieto omasta arvosta. Kun tämä tunne
kiihtyy, johtaa se oman itsensä ihailuun, ylpeyteen, vallanhimoon,
joita tunteita ilmaistaessa siis tulee käyttää kaikkia niitä
keinoja, joilla kuvataan itsetuntoa, mutta niiden tulee esiintyä
jyrkemmässä ja voimakkaammassa muodossa. Painot voimakkaat, puhetapa
katkonainen, äänessä tylyyttä, kovuutta, jopa ivaakin. Tällaisten
tunteiden vastakohtina ovat nöyryys, arkuus, tunto siitä että tahto
on heikko, j.n.e. Niitä ilmaistaessa on temppo hidas, ääni pehmeä
ja epävarma. _Jaloa_ itsetuntoa kuvattaessa ei äänessä saa olla
vähintäkään ylpeyttä, sillä se hävittää kokonaan ylevän vaikutuksen.
_Myötäkuntoisuus_ on joko _sääliväisyyttä_ tai _osanottoa toisen
iloon_. Sääliväisyyttä kuvaa syvä, sydämmellinen äänensävy, jossa ei
saa esiintyä vähääkään teeskentelyä eikä liioittelua. Iloista osanottoa
ilmaistaan vilkkaasti ja lämpimän innokkaasti. Näiden tunteiden
vastakohtina ovat ylimielisyys, vahingon ilo, teeskennelty osanotto,
joita kaikkia tulee, sisällyksen mukaan, joko voimakkaammin tahi
vähemmän voimakkaasti esittää. Ääni on oleva joko kumea, katkera ja
pilkallinen tahi kavalan lempeä ja ystävällinen.
Afektit syntyvät joko siitä, että joku tunne, esim. viha, valtaa mielen
niin, ettei ihminen kykene itseänsä hillitsemään, tai myöskin syntyvät
ne siitä, että kaikki tunteet tukehtuvat, esim. kauhun vaikutuksesta.
Jotta voisimme kuvata afekteja, tulee meidän tarkasti tutkia kuinka ne
elämässä ilmenevät ja esittää ne todellisuuden mukaan niin tarkasti
kuin mahdollista. Samalla täytyy koettaa asettua henkilön mielentilaan
ja äänellä sekä puheen rytmillä kuvata sitä. Täydellisesti saapi
afekteja tuoda esiin ainoastaan näyttämöllä. Lausuessa täytyy ne
esittää jossain määrin hillittyinä.
Afekteista, jotka liittyvät _muodollisiin_ tunteisiin, mainittakoon
_ilo_ ja _riemastus_. Vilkkaat huudahdukset, korkeampi ääniaste,
tempon huomattava nopeus ovat ilon tunnusmerkkejä. Syvä surumielisyys,
kiihkeät, myrskyiset tuskan purkaukset ilmaisevat ilon vastakohtaa.
_Odotus_ voipi pitkittyneenä muuttua _kärsimättömyydeksi_. Sitä kuvaa
nyrpeä ääni, nopea temppo, jota keskeyttävät äkkinäiset paussit ja
huudahdukset, jotka ikäänkuin kiirehtivät odotettua.
'Hämmästys' taas voipi muuttua _pelästykseksi, kauhistukseksi_, joka
on kamalimpia afekteja, ja se saattaa johtua sekä mieluisesta että
vastenmielisestä tapauksesta, joka mielen yllättää. Huudahdukset,
usein kimakat huudot, katkonainen, epäselvä ja sammaltava puhe, äkkiä
lausutut sanat ja sulkeutunut, jopa kaiuton ääni ovat kauhistuksen
ilmaisukeinoja. Tässä kysytään tietysti suurta taitoa ja tottumusta,
jotta esitys voisi tulla todelliseksi ja vaikuttavaksi; taitamaton
esitys herättää naurua.
Kvalitatiiviset tunteet _toivo, huoli, epäilys_ voivat, muuttua
afekteiksi, jotka joksikin aikaa saattavat henkilön pois tasapainosta.
Hillitön toivo voipi muuttua _haaveiluksi_, liiallinen huoli _tuskaksi_
ja epäilys _epätoivoksi_.
'Haaveilua' kuvaa juhlallinen, innokkaan sointuisa ääni ja nopea,
sujuva temppo; tuskaa ilmaisee kangertava puhe ja puristettu, tuon
tuostakin tukehtuva ääni. 'Epätoivoa' todistavat syvät huokaukset ja
tuskan huudot. Toivotonta mielialaa kuvaillaan kolkolla, kaiuttomalla
äänellä ja katkonaisesti lausutuilla sanoilla.
Kaikkia näitä afekteja tulee eepillistä ja lyyrillistä runoutta
esitettäessä lieventää ja hillitä; ainoastaan draamallisessa runoudessa
ne saavat esiintyä koko voimallaan.