painosta), ilmaisee kappaleen yleisen luonteen; se niin muodoin tekee
tajuttavaksi luonteen perusominaisuuden, josta puhuessaan kreikkalaiset
käyttivät ethos-sanaa, vastakohtana pathos-sanalle. (Pathos = saatettu
pois tasapainosta.)
_Eetillinen ja pateetinen_ paino määräävät tempon ja käyttävät,
tehdäkseen tunteen ilmaisemisen täydellisemmäksi ja selvemmäksi,
välikappaleinaan rytmiä, temppoa, loogillista ja symboolista painoa.
Näitä lausumisen sääntöjä kehittäessäni olen jo huomauttanut, että
mitä enemmän taide esittää sisällistä elämää, sitä vähemmin voi sitä
oppimalla oppia. Tämä, koskee etenkin eetillistä painoa, sillä se
riippuu kunkin kyvystä elää runoelmassa esiintyvän henkilön elämää,
tuntea hänen tunteitaan, ajatella hänen ajatuksiaan. Mutta ahkeran
harjoituksen avulla voipi tätä taitoa verrattomasti kehittää, jos
samalla saapi taitavaa ohjausta.
Samalla kuin loogillisesta painosta puhuessamme myönnämme tosiksi
Legouvén sanat: »opi ajattelemaan, niin opit _oikein_ lukemaankin»,
täytyy meidän kvalitatiivista painoa ajatellessamme huudahtaa erään
saksalaisen kirjailijan sanat: »Wenn ihr's nicht fühlt, ihr werdet's
nie recht sagen». (Mitä ette _tunne_, sitä ette milloinkaan voi oikein
lausua.)
IV. KIELEN RYTMIIKKI (oppi poljennosta).
Kielen rytmiikillä tarkoitamme tavallisesti sitä tapaa eli järjestystä,
jolla kielen osat (tavut, sanat, lauseet) seuraavat toisiaan.
Kun vaihtelevaisuus lyhyemmän ja pitemmän aikaa ääntyvien
(voimakkaammalla ja heikommalla painolla lausuttavien) kielen osien
välillä on säännöllinen, syntyy _tahti_, joka on välttämättömänä ehtona
kielen foneetillis-esteetilliselle vaikutukselle. Yksityiset isompiin
tahi pienempiin ryhmiin kuuluvat tahtiosat erotetaan toisistaan
_paussilla_. Rytmiikki jakaantuu siis kahteen osaan: tahti-oppiin ja
paussi-oppiin.
Tahti-oppi.
Painollisten ja painottomien kielen osien vaihtelu muodostaa
_puhe-tahdin_. Jos tämä vaihtelu on määrätyn runomitan mukaan
tarkasti säännöllinen, syntyy _runo-tahti_. Nopeus, jolla puhe-tahti
yleisesti ja runo-tahti erittäin antaa erityisten tahti-osien niiden
individualisuuden eli henkisen sisällyksen mukaan seurata toisiaan, saa
aikaan _puhe-tempon_.
Puhe-tahti.
Loogillisen painon avulla saamme käsityksen ajatuksen yhteydestä,
joka käy selväksi lauserakennuksesta ja sanojen loogillisesta
suhteesta toisiinsa. Symboolinen paino taas äänen värityksellä tekee
havainnolliseksi sen vaikutuksen, minkä sanojen käsitteet meissä'
herättävät. Mutta näiden keinojen avulla ei vielä synny esitykseen
mitään taiteellista kokonaisuutta, koska edellinen tyydyttää ainoastaan
abstraktisen ajatuksemme vaatimusta, jälkimäinen taas tekee erinäisten
sanojen käsitteet havainnollisiksi.
Rytmin avulla vasta saadaan esitykseen eheyttä. Puhuessa sekä
suorasanaisen lukemisessa esiintyy lausejakso rytmin avulla eheänä
kokonaisuutena. Siitä syystä on lauseopin ymmärtäminen hyvän lukemisen
ehto. Jotta suorasanaisen esitys voisi muodostua rytmilliseksi, täytyy
lukijan tuntea lausejaksojen keskinäinen suhde. Rytmin avulla saadaan
esitykseen sointuisuutta, joten se vastaa musikaalisiakin vaatimuksia.
Runo-tahti.
Runo-tahdin oikea käyttäminen edellyttää eri runomittojen tuntemista.
Rytmin tulee aina vähän sointua nousennon ja laskennon avulla,
mutta lausunnossa ei saa ilmestyä yksitoikkoista tahtia. Tuollaista
tahdinmukaista lukemista sanotaan runon skandeeraukseksi. Siinä
esiintyy ainoastaan rytmillinen paino, mutta loogillinen paino jää pois.
Sitä, joka tahtoo oppia hyvin runoja lausumaan, kehotamme runokorvansa
ja aistinsa kehittämiseksi lukemaan hexametriä, sillä tässä kysytään
havainnollisuutta, kykyä, käyttää pausseja, levollisuutta, mutta
samalla vaihtelevaisuutta. Hexametrissä ei esiinny samaa mieltä
vakaavaa kiihkoa kuin trokaiossa eikä samaa toimintaan kiihottavaa
eloisuutta kuin jambissa, mutta kuitenkin on siinä runomitassa sekä
trokaion että jambin ominaisuuksia; siitä syystä siinä esiintyy mitä
runsainta vaihtelevaisuutta.
Aleksandriinissa ja trimetrissä täytyy runomitan esiintyä
huomattavammin kuin 5-polvisessa jambimitassa. Trimetriin tuottaa
jambien ja spondeioin vaihtelu sekä cesuurin käyttäminen kauneutta
ja vilkkautta. Sitä vastoin tuo kahteen samallaiseen osaan jakauva
aleksandriini tuntuu yksitoikkoiselta. Suurta taitoa vaaditaan siltä,
joka tahtoo esittää aleksandriinin niin, ettei tämä yksitoikkoisuus
esiinny ja ettei rytmi kuitenkaan kadota viehätystään. Yksitoikkoisuus
syntyy siten, että lukija antaa diaeresiin liian huomattavasti
esiintyä. Ellei sisällys hallitse runon esitystä, kohoaa ääni lukijan
huomaamatta joka säkeen lopussa ja siitä syntyy yksitoikkoinen äänen
helinä, joka vaikuttaa tuskastuttavasti kuulijaan. Suurta varovaisuutta
kysytään myöskin loppusointujen esittämisessä, ellei runoilija tahdo
loppusoinnun avulla saada jotain kohtaa runossa erittäin huomattavaksi.
Jako eli cesuuri ja säkeen loppu ovat ilmaistavat lyhyitten paussien
avulla, vaikka näissä kohdissa ei olisikaan loogillista paussia;
kuitenkin tulee cesuuria ja säkeen loppua ilmaisevien paussien olla
ainoastaan keveästi osoittavia.
Paussimerkit: loogillinen osoittava paussi |, pitkä paussi |, säkeen
loppulepo ja tahtilepoˇ.
Esim.
Vallan autuas se, jok' ei nuorena | sortunut maaltaan,
Hyljätty onnensa kanss' |ˇ urhoin haudoilta pois.
Ei sopis miehenä | näin ˇ mun nuhdella taivahan töitä;
Mutta mun syömmeni taas | ˇ tahtovi huoata ees.
Kun minä muistan sen yön, jona rakkailta rannoilta luovuin,
Nousevat silmiini | nyt ˇ vieläkin | viljavat veet.
Ei mun mielestän', ei mee ˇ Pohjolan tunturit, joillaˇ
Lasna ma kuuntelin | kuin ˇ sampo ja kantele soi.
Siell' eli toimessa mies | ja Väinöstä | lausuivat urhoot,
Poiat ja karhut | puun ˇ juurella painia löit.
Raittihit talviset säät, revon-tult' | oli taivahat täynnä,
Kaunihit katsoa | kuin ˇ aamun alkava koi.
Oi, te kesäiset Pohjolan yöt, joina aurinko loistaaˇ
Myötään, päilyen veen ˇ vienossa taivahan kans!
Teille jos Onnetar sois mun vielä, niin tuntisin kaikki,
Saaret ja salmet | ja myös ˇ taivaalla | tähdet ja kuun.
Siellä mun mieleni on | ja siellä | mun muinoiset muistoin,
Sinne mun kultani jäi, sinne | mun ystävän' myös. —
Huoleti kiitelkööt muut |ˇ Alppein seutuja kauniiks.
Kauniimpi, kalliimpi on ˇ mulle | mun syntymämaa!
Jos säkeen lopussa on riimi eli loppusointu, niin annetaan sille,
vaikka olisikin painoton sanaosa, kuitenkin keveä paino, jotta säkeen
loppupaussi tulee huomattavammaksi kuin mitä se olisi, jos säkeen loppu
olisi riimitön.
Esim.
Mun huonehessani seinäll' | onˇ
Yks' kuva, halpa ja koruton.
Mennyttä aikaa | muistelen
Niin mielelläni vielä;
Niin moni armas tähtönen |
Minulle viittaa siellä.
Jo päättää Vellamon neitonen |
Nyt toivonsa turhan kostaa,
Ja kosken pohjasta | paatosenˇ
Hän äkkiä pintaan nostaa, —
Istuiko impiˇ
Lähtehen luona,
Josta hän kerranˇ
Kanssani joi?
Missä hän mulleˇ
Ruusuista rannanˇ
Seppeleen solmi,
Oi, sano, oi!
Tavu-riimejä lausuttaessa tulee niitä äänenkorkoja vahventaa, jotka
edustavat alliteratioonia, ja sen ohessa tulee sen konsonantin tahi
vokaalin, joka alkaa riimisanan, tuntuvasti esiintyä, luonnollisesti
liiallisuutta karttaen.
Esim.
_N_ornan _n_urja _n_uoli
_S_urmas _s_ankarini,
_R_auhain _r_yösti multa,
_K_aatoi _k_allihini.
Iloisesti _p_äivä _p_aistoi,
Suloisesti _k_uu _k_umotti
_O_sallisien _o_ville,
_K_ansan _k_öyhän _k_ynnykselle.
Paussi-oppi.
Pausseilla on suuri merkitys hyvään ja kauniiseen esitykseen nähden.
Paussi-opissa erotamme: 1. Hengityspaussit (yhdistyvät
muihin pausseihin). 2. Lauseen välimerkkien vaatimat paussit
(interpunktiooni-paussit). 3. Loogilliset paussit ja 4. Emphatilliset
paussit (kvalitatiiviset paussit).
Hengitys.
Hengityksessä on säännölliset väliajat eli pidätykset (minuutissa
noin 20 hengenvetoa). Kuten jo olen maininnut, muodostuu hengitys
aspiratioonista ja respiratioonista. Sisään hengittäessä täytyy
äänen, joka riippuu ilman ulosvirtauksesta, katketa. Me tulisimme
siis tavallisimmasti katkaisemaan puhettamme eli lausuntoamme noin 20
kertaa minuutissa, joka tietysti ei saa tapahtua, vaan täytyy meidän
tottua hallitsemaan hengitystämme. Ettei siis aspiratiooni häiritsisi
lausuntoamme, täytyy meillä täydellisesti olla vallassamme niinkutsutut
ehdolliset hengitysjäntereet. Ja voidaksemme niitä hallita ja käyttää,
täytyy meidän luoda tarkka huomio niihin ja hengitykseemme. Sillä
ainoastaan ahkeran harjoituksen ja hyvän tottumuksen avulla muuttuu
hengitys semmoiseksi kuin sitä on tahdottu ja käy sitten itsestään.
Ensimmäiseksi tulee meidän siis oppia hengittämään. Tämä asia tuntuu
niin luonnolliselta, ettei luulisi taiteen tarvitsevan siihen puuttua.
Kuitenkin on asia niin, ettemme voi lukea hyvin, ellemme hengitä hyvin,
ja hyvin emme hengitä, ellemme opi hengittämisen taitoa. Kun ylimalkaan
hengitämme (sisään ja ulos), puristuu ilmavirta keuhkoihin ja niistä
jälleen ulos tasaisesti ja huomaamatta, mutta tämä ilmavirta ei riitä
panemaan äänijänteitä väräjämään, vaan täytyy niitä voimakkaammin
koskettaa. Mitä siis tapahtuu äänen syntyessä? Äänen syntyessä me
puristamme keuhkoissa olevan ilman ulos niin voimakkaasti kurkkua
vastaan, että äänijänteissä syntyy se ääni, jota tahdomme muodostaa.
Mutta tätä tehdessämme käytämme paljon enemmän ilmaa kuin tavallisesti
hengittäessämme. Kuitenkaan emme voi antaa enempää kuin mitä meillä
on. Ja se vähä ilmamäärä, mikä meillä tavallisesti hengittäessä on
keuhkoissamme, ei likimainkaan riitä äänen synnyttämiseen, vaan tulee
meidän koota ilmaa keuhkoihimme niin riittävä määrä kuin suinkin, ja
tämä on juuri aspiratioonin kautta tapahtuva. Oikea aspiratioonin
taito riippuu siitä, että hengitämme syvään ja pääasiallisesti nenän
kautta, että diafragma (pallea, rinnan ja vatsan välijäntere) tulee
liikkeeseen. Jos hengitämme ainoastaan keuhkojen yläosalla, niin emme
saa riittävästi ilmavarastoa, ja seurauksena on että ääni heikkonee
ja sortuu. Jos silloin on pitempi kappale lausuttavana, niin täytyy
yhä toistaa, yhä alkaa uudestaan, yhä kertoa, ja väsyttävämpää
lausuntotapaa tuskin on olemassa; siihen väsyy kuulija kuten lausujakin.
Lausujan ensimmäinen velvollisuus on siis kohta alusta tottua
hengittämään nenän kautta ja niin syvään ja täydellisesti, että keuhkot
saavat kyllin ilmaa.
Tulee sitten luoda tarkka huomio myöskin respiratiooniin, joka on
paljon vaikeampi. Huono lausuja tavallisesti aspireeraa vähän, mutta
respireeraa sitä vastoin liian paljon, toisin sanoen, hän ottaa sisään
liian vähän ja tavallisesti hengittää silloin keuhkojen yläosalla
— naiset etenkin niin tekevät — ja antaa ulos liian paljon. Tästä
luonnollisesti seuraa että lausujan yhäti täytyy uudestaan hengittää ja
syntyy ikävä ja kovin rumentava nikotus.
Yllä lausutuista syistä huomaamme kuinka tärkeän aseman hengitystaito
saa lausuntotaidon onnistumisen suhteen. Hengityssäännöt ovat ainoat,
joita emme koskaan saa laiminlyödä. Lausuja saattaa unohtaa välimerkit,
jättää pilkut ja pisteet huomioon ottamatta, mutta hengityksen sääntöjä
ei hän koskaan saa unohtaa; hengitys tulee hänen aina voida täysin
hallita. Lausujalla ei ole oikeutta koskaan hengästyä, paitsi silloin
kuin hän sen kautta esiintuopi tai- teellisesti luodun ja taiteen
vaatiman effektin.
Saavuttaaksemme tässä sanottua täydellisyyttä, tulee meidän harjoittaa
niinkutsuttua _hengitysvoimistelua_. Meidän tulee oppia:
a) 1. Hengittämään hitaasti sekä sisään että ulos.
2. Pidättämään hengitystä.
3. Katkaisemaan uloshengitystä. Tämä viimeksi-mainittu on tärkein.
Esim. hitaasti sisään ja ulos aina syvemmin.
Pidättämään hengitystä: 5 — 5 — 10 — 10 sekuntinen paussi eli pidätys
Vähitellen lisäämään paussien pituutta: 10 — 10 — 15 — 15 — 15 — 15 —
20 — 20
Katkaisemaan uloshengitystä: 5 — 5 — 5 — 5 sekuntinen pidätys
Ääniraon tulee pidätyksen aikana olla _avonaisena_.
b) Hengitysharjoituksia numerojen avulla.
Lausu hitaasti aspireeraamatta numerot 1—12; 1—15; 1—20.
c) Lausu hitaasti sanaa, jonka päätavussa on pitkä vokaali, 10, 15, 20
kertaa hengittämättä.
d) Lausu kokonainen lause hitaasti hengittämättä. Tässä on ensin
ulotettava lyhyimmillä ja sitten jatkettava pitemmillä ja useammilla
lauseen osilla.
e) Lausu useampia yhdistettyjä lauseita tällä tavoin ja tee ainoastaan
kunkin lauseen välissä yksi ainoa pieni pidätys eli paussi.
Aspiratiooni, paussien kestäessä, täytyy olla syvä ja täydellinen,
mutta samalla niin hiljainen, ettei minkäänlaista hengitysliikettä tai
kohinaa pääse kuuluviin.
Pisteen paussi riittää kokonaiselle hengitykselle, puolipisteen ja
kaksoispisteen paussit puolelle sekä pilkkupaussit neljäsosalle
hengitystä. Vaan lopullisesti täytyy oppia taitavasti käyttämään
muitakin pausseja lyhyempien hengityksien varalle.
1. Hengityspaussit
yhdistyvät muihin pausseihin.
2. Interpunktooni-paussit.
Nämä paussit sulavat yhteen välimerkkien kanssa. Lausunnossa täytyy
nimittäin huomauttaa välimerkeistä yhtä selvästi kuin niitä kynälläkin
merkitään. Kuten jo on sanottu, ilmaisee määrätyn ajan kestävä
pidätys pistettä, pienempi pidätys ilmaisee pilkkua j.n.e., ja
interpunktiooni-paussien selvyydestä riippuu vallan usein lausunnon
selvyys, vieläpä hauskuuskin.
Kun ne ovat paussimerkkejä, täytyy niitä lausua niiden paussiarvon
mukaan.
Pilkku on samanarvoinen kuin 1/4 osa paussia musiikissa.
Puolipiste ja kertomerkki = 1/2 paussia.
Piste, huudahdus- ja kysymysmerkki ovat kokonaisen paussin arvoisia.
Ajatusviiva, sulkumerkin asemasta merkittynä, = 1/2 paussin, vaan
loogillisena lepopaikkana ollen = kokonaisen paussin arvoinen.
Paussien aika-arvo sekuntien mukaan laskettuna vastaa musiikin temppoa
yleensä, s.o. paussien pituus riippuu ylimalkaan siitä millainen
lauseen, välilauseen taikka koko kappaleen temppo on oleva: hidas
tai nopea. Siis se oikeastaan riippuu sisällyksestä, kappaleen
individuaalisuudesta.
Mutta interpunktiooni-merkit ovat samassa myöskin äänimerkkejä ja
kuuluvat niin muodoin myöskin kvalitatiivisen koron eli painon piiriin,
niinkuin kysymysmerkki, huudahdusmerkki ja ajatusviiva.
Niinkutsutut »pienet pisteet» ovat uuden ajan keksintöä.
Seitsemännellätoista ja kahdeksannellatoista vuosisadalla ei niitä
vielä tunnettu nimeksikään. Niitä käytetään etupäässä draamallisissa
teoksissa. Scribe lienee niiden etevin edustaja ja keksijä. Ne syntyvät
hänen näytelmäkappaltensa toiminnan nopeudesta, vilkkaudesta ja
kuumeentapaisesta hätäisyydestä.
Äänen asema välimerkkien kohdalla.
Ääni alenee useimmiten lauseen lopussa, ellei lauseen viimeinen sana
vaadi voimakasta painoa, jolloin ääntä on ylennettävä. Esim. Hänen
isänsä on hyvä ja kunnollinen. Mutta sitä vastoin ylennettävä: Hänen
isänsä on hyvä ja kunnollinen, mutta olisitpa nähnyt hänen äitinsä.
Huomaa siis:
a) Ääntä on kannatettava ylhäällä kappaleen sisällyksen vaatimassa
asemassa siksi kuin lause loppuu.
b) Ääntä tavallisesti ylennetään kysymysmerkin kohdalla eli kysymystä
sisältävän lauseen loppuosassa.
e) Ajatusviivan, kertomerkkien ja sulkumerkkien kohdalla katkaistaan
ääni, sitä kuitenkaan alentamatta.
d) Huudahduslauseissa vaihtelee ääniasema usein, riippuen
sisällyksestä, vaan useimmiten on ääni lau- seen alussa korkeimmillaan
ja alenee loppua kohden, varsinkin jos lauseen alussa on
interjektioonisanoja.
3. Loogilliset paussit.
Nämä jakavat lauseen pienempiin sanaryhmiin, jotka sisällyksensä
puolesta kuuluvat toisiinsa ja yhdistetyissä lauseissa
ilmoittavat päälauseen ja sivulauseiden suhdetta toisiinsa. Tähän
viimemainittuun ominaisuuteen nähden loogilliset paussit noudattavat
interpunktiooni-pausseja ja yhdistyvät niihin.
Nämä loogilliset paussit, joita kuitenkaan ei saa pitkittää eli
venyttää tarpeettomasti, eikä myöskään supistaa olemattomiin, ovat
välttämättömän tarpeelliset, jos mielii lausua niin että toinen
selvästi ymmärtää lausutun sisällyksen. Sentähden tulee lukijalla
itsellään myöskin olla luettavansa sisällys aivan selvillä.
Näitten paussien käyttämiseen vaaditaan harjoitusta ja tarkkaa
huomiota, niiden synty kun riippuu sisällyksestä ja sanojen
keskinäisestä asemasta. Tavallisimmasti asetetaan loogilliset paussit;
subjektin ja predikaatin väliin, missä paussit ovat lyhyimmät ja
huomataan ainoastaan silloin kuin temppo on hidas; subjektin ja
objektin väliin; kun määräykset seuraavat pääsanaa; sidesanain
eteen; verbien eteen; vastakohtaisuuden ilmaisemista varten; kahden
samanlaatuisen sanan väliin (esim. kahden adverbiaalin) j.n.e.
4. Emphatilllset paussit.
Näitten paussien tarkoituksena on ilmaisia tunnetta ja mielentilaa,
afekteja. Niinpä esimerkiksi _kauhu_ käy selvemmin huomattavaksi,
jos se ilmaistaan äkkiarvaamatta esiintyvällä paussilla, samaten
negatiiviset tunteet häpeä, ujous, hämillään oleminen j.n.e.
Mielenkiihko ja viha ilmaistaan äänen muutoksella sekä sen ohessa useat
kerrat uudistetuilla pidätyksillä. Fyysillistä heikkoutta ilmaistaan
äänen heikentämisellä, mutta myöskin pausseilla, jotka voimain
heikontuessa yhä pitenevät. Tässä kuitenkin on, kuten aina muutenkin,
pääsääntönä että tulee noudattaa totuutta; kaikkea liioittelemista on
välttäminen — sillä nerollisesta esityksestä hullunkuriseen ei ole kuin
yksi ainoa askel. Tulee siis tarkasti säilyttää hienotunteisuutensa
tässä kohden, sillä paha tottumus tylsyttää aistin.
Esimerkki: Loogilliset paussit; vastakohdat.
Kenenkä linna se, jonk' äskettäin ˇ
tien varrell' | illan hämärässä näin?
Niin komeaa | ei tienoill' ollut toista.
Mut' kolkoksi | kuin haudan | muistan sen,
ja synkäks', autioksi; akkunoistaˇ
vaan valo loisti _yhden_ huonehen (edellyt. vastak.).
Ma seisahduin | ja katsoin: kartanon ˇ
_salista_ | (edellyt.) valo virtas | varjoton.
Niin tarkkahan, kuin suinkin näkö jaksoi,
sielt' _ihmisiä_ | etsin silmilläin;
mut vaivaa tuskin tarkastus se maksoi,
ma haamua vaan _kaksi_ siellä näin.
Ol' _vaimo_ | _toinen_, suruvaatteissaan ˇ
_ylevä,_ vaikka _kumarruksissaan_;
hopeina | valui pitkät suortuvansa.
_Mies_ | _toinen_ oli, mustissa _myös tää_,
pää pystyssä, vaikk' ikä | lumillansa ˇ
_sen_ | peitti _myös_ (edellyt.); hän | kantoi kynttilää.
Mä katsoin vielä. | Salin seinähän |ˇ
ol' asetettu kuva; taulun _tän_|ˇ
likellä | näin ma vielä taulun _toisen_.
Kun nainen | ehti niiden etehen,
kohotti katsantonsa hän | ja loi sen |ˇ
kuin rukoellen j niiden puolehen.
Ken oli hän? On hetki kulunut:
hän mennyt on | ja valo sammunut,
kuin kartanossa | kaikki oisi maannut.
Kenties | hän oli haamu | rauhaton |
tai kuvain kumartaja? Liekö saanut ˇ
vieraalla maalla | vieraan uskonnon?
Ei, haamu | hän ei ollut _rauhaton_ —
min näit, se _rauhaisaa_ | ja totta on.
Mut' samaa matkaa | jos sa kuljet toiste ˇ
sivuitse linnan | samaan aikahan,
salista | kohtaa sua sama loiste,
ja vanhuksen | näät siellä kulkevan.
Ja monta ajastaikaa peräkkäin,
tään saman palvelijan kanssa, näin ˇ
hän ennen yötä | astuu kaikin illoin.
Sen hetken päästä | hänt' et nähdä saa;
kun hetki _toinen_ kulkee, hän jo silloin |
on ottamassa unta | rauhaisaa.
Ne kuvat, joita siinä katsoivat,
ne kaksi Ramsay veljest' olivat,
he kasvoivat tään linnan katon alla.
_Lemulla_ | _toinen_ sortui kuolemaan,
ja _toinen_ | heti jälkeen _Lapualla_,
ja kumpainenkin eestä synnyinmaan.
Heist' urhotöitä taru kertoilee,
ja Suomen runo | vielä laulelee,
kuin kuoloon nuorna | veljespari moinen |
maan eestä voittain | oli lähtenyt,
_ykskolmatta_ | kun vuotta oli _toinen_,
_yhdeksäntoista_ | _toinen_ täyttänyt.
Vaan vaimo, jonka veljeksien luo
näit hiljalleen | kuin haamun käyvän, tuo |
oi' äiti | urho-veljein. Yöt' | ei voinut ˇ
hän käymätt' olla muisto-aarteilleen:
hän kuvia | ei siellä jumaloinut,
hän hyvää yötä | lausui lapsilleen.
V. TEKNILLINEN PUOLI.
Tekninen puoli koskee ääntä.
Ihmisääni on kolmenlaatuinen: syvä, väliääni (medium) ja korkea.
Ne ovat kaikki välttämättömät lausuntotaidon saavuttamiseksi, vaan
kunkin käytäntö on, ja sen tuleekin olla, varsin erilainen. Kestävin,
taipuvin ja luonnollisin on medium. Jokaisen ihmisen ääni on
luonnostaan joko korkea tai syvä. Tenorilla, bassolla, sopraanolla ja
altolla, jokaisella niillä on luonnollisesti keskivälinen korkeutensa,
luonnonomainen asemansa jokapäiväisessä puheessa. — Jos ääni siitä
ylenee kovin paljon, niin se käy kimakaksi ja vastenmieliseksi; jos
taas kovin alenee, niin se käy kolkon koleaksi. Kumpaakin liiallisuutta
on tarkasti kartettava.
Lukemisen sointu.
Sointu riippuu suuresti siitä, missä määrin lukija voi sääntöjen
mukaisesti käyttää äänivarastoansa ja esiintuoda kappaleen henkistä
sisällystä, vaan ensisijassa kuitenkin äänen luonnollisista
ominaisuuksista. Kaunolukijan äänen tulee olla _sointuisan, voimakkaan
ja kestävän_, sillä tulee olla _laajuutta ja taipuvaisuutta_.
Sointuun vaikuttaa kaksi pääasiaa: äänen täyteläisyys ja puhtaus.
Jokainen ääni, jolla ei ole luonnonomaisia vikoja, on täyteläinen, kun
sitä pidetään mediumissa.
Sääntönä äänen kasvattamisesta luonnonomaiseen täyteläisyyteen on:
Seiso vartalo suorana; varsinkin täytyy rinnan, pään ja puhekoneiston
olla luonnollisessa ja vapaassa asennossa. Anna äänen asettua
luonnonomaiseen keskiväliseen asemaansa. Hengitä syvään, levollisesti
diafragmalla. Suu on puhuessa avattava niin että hampaat vähän näkyvät.
Huulien ja kielen liikkeet olkoot voimakkaat, vaan sen ohessa vapaat.
Äänen puhtaus.
Puhdas on ääni silloin kuin eivät sekaäänet pääse hämmentämään tai
heikentämään sen voimaa. Epäpuhdas ääni on käheä ja korahteleva.
Äänen kähäjäminen riippuu usein jänteiden sairaloisuudesta, vaan
paranee silloin tietysti lääkärin avulla; mutta useimmiten riippuu se
myöskin puutteellisesta harjoituksesta ja voimistuttamisesta.
Äänen voima ja kestävyys.
Äänen _voima_ ilmestyy yksinäisten voimakkaiden äänten ilmaisemisessa,
sen _kestävyys_ niiden jaksottain lausumisessa.
Äänen kasvatus voimakkaaksi ja kestäväksi.
1) Asettakaa äänenne _medium-asemaan_ ja harjoittakaa sitä ahkerasti
lausumalla yhä pitempiä kappaleita kerrassaan, _vaan hyvin hitaasti_.
2) Alussa heikosti ja hyvin hitaasti; lisätkää vähitellen voimaa,
yhä pidättäen ääntänne mediumissa. Tämä on _portamento-harjoitus_ ja
perustuu vokaaleihin.
3) Lausukaa ensin hitaalla tempolla, jota vähitellen muutetaan
nopeammaksi; mutta luku ei kuitenkaan saa käydä epäselväksi.
4) Lisätkää sitten vähitellen sekä äänen voimaa että tempon nopeutta.
Tämä on _volubiliteetti-harjoitus_ ja perustuu konsonantteihin.
Portamento.
Portamento syntyy siten, että lausuja antaa äänen viipyä erityisissä
kielen osissa ja sitoo äänet toisiinsa saattamalla vokaalit ja
diftongit voimakkaasti sointumaan. Vokaalien muodostus on niinmuodoin
portamenton ensimmäinen ehto. Mutta meidän tulee tarkasti erottaa
toisistaan portamento ja äänen _venyttäminen_, joka viimeksi-mainittu
on ruma tapa. Venyvä ääni viipyy myöskin yksityisissä kielen osissa,
mutta viipyy yli määrän, joten lausunto muuttuu pitkäveteiseksi ja
laahaavaksi. Samalla siitä katoaa sointuisuus, joka ehdottomasti
kuuluu portamentoon. Laahaava ääni venyttää vähemmän tärkeitä kielen
osia liiaksi ja siten hävittää oikean suhteen kielen osien väliltä,
häiriten myöskin ajatuksen yhteyttä. Ääni ei saa vaikuttaa yksinomaan
sointuisuudellaan, vaan sen tulee vastata sisällystä.