language: Finnish
KAUNOLUKEMISEN OPAS
Toimittanut
Kaarola Avellan
Helsingissä,
Suom. Kirjall. Seuran Kirjapainon Osakeyhtiö,
1901.
SISÄLLYS:
I. Kaunoluvun yleisiä sääntöjä.
Puhe-elimet.
a. Kurkunpää
b. Äänitorvi
II. A. Oppi sanaosien ja sanojen äänenpainosta.
B. Kvantitatiivisen painon jako.
C. Loogillisen painon jako.
D. Katsahdus loogillisen painon yleisiin sääntöihin.
E. Vastakohtaisten käsitteiden paino.
F. Perusääntä alempana.
III. Kvalitatiivinen paino.
A. Symboolinen paino.
B. Eetillinen paino.
IV. Kielen rytmiikki.
Tahti-oppi.
Paussi-oppi.
Hengitys.
V. Teknillinen puoli.
Lukemisen sointu ja puhtaus.
Äänen voima ja kestävyys.
Portamento.
Volubiliteetti.
Äänen laajuus ja taipuvaisuus.
Huulten ja kielen harjoitus.
VI. Kaunolukemisen henkinen sisällys.
Huomautuksia erilaisten tunteiden esittämisestä.
Runojen lausunnosta.
Eri runolajit.
Draaman esitys.
Kuinka draamassa esiintyvä kertomus on lausuttava.
Niinä monina vuosina, joina olen toiminut kaunolukemisen opettajana,
olen yhä kipeämmin kaivannut kaunoluvun oppikirjaa. Siksi olen vuosien
kuluessa saavuttamani kokemuksen nojalla valmistanut tämän oppaan
kaunoluvussa.
Koska kaunoluvun taito vielä on meillä aivan vähän kehittynyt, olen
pitänyt käytännöllisimpänä kosketella ainoastaan sen tärkeimpiä puolia.
Loogillinen paino on esitetty O. Svahn'in mukaan, kvalitatiivinen paino
ranskalaisten ja saksalaisten lähteitten mukaan sekä oman kokemukseni
nojalla.
Suositan kirjaani maamme opettajistolle, näyttämölle aikoville,
lausuntoklubeille ja kaikille niille kansalaisille, jotka suomenkieltä
harrastavat.
Professori E. Setälälle ja lehtori B.F. Godenhjelmille, jotka
neuvoillansa ovat minua auttaneet, sekä herra A. Slottelle, joka on
teostani tarkastanut, lausun täten nöyrimmät kiitokseni.
Kaarola Avellan.
I.
KAUNOLUVUN YLEISIÄ SÄÄNTÖJÄ.
Mitä on kaunoluku?
Kaunoluku on taito luonnollisesti, sointuisasti, oikeakielisesti ja
kuvailevasti kertoa joko omia taikka muitten kirjallisesti esitettyjä
ajatuksia ja tunteita. Siis kaikki pääasiallisimmat säännöt, jotka
koskevat kaunolukua, koskevat myöskin kaunopuhetta.
Kaunoluvun tarkoitus.
Kirjallisten teosten esittäminen on onnistunutta eli tarkoitustaan
vastaavaa, jos se kuulijassa voi herättää samat ajatukset ja tunteet,
jotka tekijässä ovat vaikuttaneet teoksen syntymisen.
Kaunoluvun yleiset ja sisälliset edellytykset.
Voidaksemme saavuttaa yllä viitattua tarkoitusta, vaaditaan ensinnäkin
kyky käsittää kappaleen henkistä sisällystä sekä sen kielellisiä
ilmaisumuotoja, ja toiseksi vaaditaan kyky äänenvaihdoksilla tarkasti
ilmaista ajatusten ja tunteiden vaihdoksia. (Jos esim. hukkumaisillaan
oleva ihminen sanoisi läsnäoleville välinpitämättömänä äänellä eli niin
sanotulla koneellisella lukuäänellä: »auttakaa», niin hän varmaankin
jäisi avutta, sillä läsnäolijat tuskin häntä ymmärtäisivät.) Kauneinkin
runokappale kadottaa vaikutuksensa ellei sitä lausuta sisällystä
vastaavalla äänenpainolla ja äänenvivahduksilla.
Kaunolukemisen taidossa on niinmuodoin _materialinen ja henkinen_
puoli, koska se perustuu sekä fyysillisen välikappaleen, _äänen_, että
henkisen välikappaleen, _ajatuksen_, harjoittamiseen.
Teknillinen puoli perustuu kahteen kohtaan: _ääneen ja lausuntoon_,
ääniin ja sanoihin.
Äänen ilmaisemista varten on meillä puhekoneisto. Sen tärkeimmät elimet
ovat: Kurkunpää ja äänitorvi.
a) Kurkunpää.
Kurkunpäässä ovat elimistön tärkeimmät osat, nim.
1. Ääni-jänteet, 4 joustavaa jänterejännettä, jotka käyvät kurkunpään
poikitse edestä taaksepäin. Alimmat ovat varsinaiset äänijänteet,
ylimpiä sanotaan _valejänteiksi_.
2. Ääni-rako, joka sijaitsee oikean- ja vasemmanpuolisen varsinaisen
äänijänteen välissä.
3. Kurkunkansi, liikkuva levy, joka toisinaan, esim. niellessä, laskeuu
ääniraon peitoksi.
b) Äänitorvi.
Kurkunpään yläpuolella alkaa nielu, joka johtaa eteenpäin suuaukkoon,
ylöspäin nenän onttoihin. Suuaukossa on seuraavat puheäänien syntymistä
varten välttämättömät osat: _posket, kieli, hampaat ja ikenet, kitalaki
ja huulet_.
1. Poskien muodostelu vaikuttaa tuntuvasti äänen muodostukseen yleensä,
mutta erittäinkin n.s. pyöreitten vokaalien ääntämiseen.
2. Kieli on kuitenkin edellisiä elimiä tärkeämpi. Erittäin hienon
jäntererakennuksensa tähden voipi kieli asettua lukemattomiin eri
asentoihin ja niinmuodoin synnyttää rajattoman määrän erillaisia
puheääniä.
3. Tärkeät ovat myöskin huulet, jotka liikkuvaisuudellaan suuresti
vaikuttavat äänen muodostukseen. Huulten pitentämistä sanomme
_venyttämiseksi_, esim. e, niiden lyhentämistä _supistamiseksi_, esim.
o, ja niiden pitentämistä ulospäin _ulostyöntämiseksi_, esim. y. Huulia
voipi tietysti venyttää, supistaa sekä työntää ulos joko suuremmassa
tahi vähemmässä määrässä, esim. ä-e-i; o-ö; u-y.
Paitsi näitä edellä mainitulta puhe-elimiä tarvitaan puheäänien
muodostumista varten; hengityselimien, keuhkojen ja henkitorven kautta
kulkevaa _ilmavirtaa_.
Tämän ilmavirran muodostelemista kurkunpään ja äänitorven
erilaisten liikkeitten avulla nimitetään äänen muodostamiseksi eli
_artikulatiooniksi_.
Äänirako ja äänijänteet voidaan asettaa joko _passiiviseen_ tahi
_aktiiviseen_ tilaan.
Passiivisessa tilassa on äänirako avonaisena ja äänijänteet
liikkumattomat. Sitä ääntä, joka syntyy ilmavirran kulkiessa
passiivisen kurkkuasennon kautta, sanomme uloshenkäykseksi eli
_aspiratiooniksi_ ja sisäänhenkäykseksi eli _respiratiooniksi_.
Tämä siis ei ole mitään puheääntä, koska se ei ole artikuleerattua
eli muodostettua, s.o. koska ilmavirta kulkee aivan muodostelematta
puhe-elimistön kautta.
Kuiskaus saadaan syntymään kun äänirako on melkein suljettuna eikä
ilmavirta pane äänijänteitä värähtelemään. Kun äänirako on suljettuna,
kulkee ilmavirta _valejanteiden_ kautta, jotka siis ovat varsin tärkeät
kuiskausääntä muodostettaessa.
Kuuluva ääni eli _ääntäminen_ syntyy siten, että ilmavirta panee
äänijänteet värähtelemään. Äänen _korkoasteet_ riippuvat äänijänteiden
pituudesta, leveydestä ja jännityksestä. Äänen _voima_ taas riippuu
osittain ilmavirran voimallisuudesta ja paljoudesta, osittain niiden
puhe-elimien vahvuudesta, jotka sitä muodostelevat.
Olemme siis tulleet ääniin, jotka riippuen eri äänilaaduistaan jaetaan
vokaaleihin ja konsonantteihin.
Vokaalit (selvästi kuuluvat kielen äänet) muodostuvat äänitorvessa ja
saavat vapaasti kulkea toisten puhe-elimien kautta ilman että niitä
katkaistaan.
Konsonantit (korisevat ja äänettömät kielen äänteet, jotka ainoastaan
vokaalien avulla voivat selvästi ääntyä) syntyvät siten, että ilmavirta
joko kerrassaan katkaistaan (kuten g, k, b, p, t, d,) tahi puserretaan
kulkemaan puhe-elimien muodostamaa tietä, joka on niin ahdas ettei
selvää ääntä voi syntyä (kuten m, n, 1, r, s, h).
Vokaalien ja konsonanttien yhtyessä muodostuvat tavut ja sanat.
Konsonantit ovat niin sanoaksemme sanan luurakennus (runko), sillä ne
antavat oikeastaan sanalle ryhtiä ja vankkuutta. Jokaisen, joka tahtoo
oppia selvästi ja sointuvasti lukemaan, tulee siis oppia voimakkaasti
ja nuorteasti artikuleeraamaan. Mitä vokaaleihin tulee, rajoittuvat
säännökset niiden suhteen siihen, että niitä tulee ääntää niin kuin
yleinen kirjakieleksi elpynyt ääntämistapa vaatii, murteellista
ääntämistä välttäen. Kaikki äänet ovat lausuttavat niin sointuisasti ja
säntillisesti kuin suinkin.
Harvoin ihmisellä on synnynnäisenä lahjana täydellisesti hyväksyttävä
artikulatiooni. Toisen artikulatiooni on _kova_, toisen taas _pehmeä,
veltto_ ja _voimaton_ tahi _kumea_. Ainoastaan ahkera harjoitus voi
poistaa nämä viat. Artikulatioonin arvo kaunolukuun nähden on siis
erittäin suuri, sillä artikulatiooni on tehokkain keino, jonka avulla
lukemiseen saadaan selvyyttä, voimaa ja pontevuutta. Heikkokin ääni
voi hyvän artikulatioonin kautta täyttää tehtävänsä, jopa silloinkin
kuin tulee puhua suurelle kuulijakunnalle. Äänettä ei voi kukaan
puhua, mutta ääni semmoisenaan, vaikkapa hyväkin, on riittämätön
hyvään lukemiseen ja puhumiseen, ellei artikulatiooni sitä sopivaksi
muodostele. (Löytyy esim. ihmisiä, joiden runsas äänivarasto on
suorastaan haitaksi, kun eivät artikulatioonin avulla voi hallita
ja muodostella ääniä, — _ääni_ syöpi _sanan_ ja vokaalit nielevät
konsonantit.)
Huomattakoon siis, että äänen paino alkaa kohta yksityisten äänien
lausumisella. Sillä, kuten tiedämme, jaetaan vokaalit avonaisiin,
puoli-avonaisiin ja suljettuihin. Konsonantit jaetaan myöskin kolmeen
lajiin: kurkkuääniin, huuliääniin ja kieliääniin, joita äännettäessä
aseena käytetään kieltä.
II. A. OPPI SANANOSIEN JA SANOJEN ÄÄNENPAINOSTA.
1. Painon käsite ja tarkoitus.
Painolla tarkoitetaan tässä sitä erityistä _kvantitatiivista_ eli
laajuuden mukaista ja _kvalitatiivista_, sisällyksen mukaista, painoa
ihmisäänessä, jonka kautta yhtä tahi useampaa kielen ääntä lausutaan,
siten erottamalla niitä yhdestä tahi useammasta muusta äänestä.
2. Painon ilmaisemistavat.
Äänen pituus (lausumis-aika). Äänen voima ja korko. Äänen asema ja
ääniaste (intervalli). Ääniväri eli äänen laatu: äänen sisällinen
luonne erityisen tunteen eli mielenliikutuksen ilmaisijana. Edelliset
kolme painon ilmaisemistapaa ovat kvantitatiivisia, neljäs on
kvalitatiivinen.
3. Painon esineet.
Painolla voipi olla esineenä: joko erityinen kielen-ääni sinänsä taikka
jonkun sanan osana, esim. sanassa _viimeinen_ tulee pääpaino _vii_
-tavulle. Lauseessa: »Kaikki ihmiset ovat elimellisiä olentoja», tulee
pääpaino sanoille _kaikki_ ja _elimellisiä_. Lauseissa: »Sanotaan että
kaikki hyvät ihmiset ovat onnellisia», saapi toinen eli objektiivilause
pääpainon. Tämä paino on kvantitatiivinen, mutta sen ohessa voidaan
joku erityinen sana eli lause-yhdiste lausua erillaisella painolla
siihen tunteeseen katsoen, jota se ilmaisee, jolloin paino on myös
kvalitatiivinen. (Niinpä lausutaan huudahdussanat »voi», »oi»
erinäisillä kvalitatiivisella painolla, sen mukaan mitä tunnetta
huudahdus ilmaisee, esim. iloa, surua, kaipausta.)
4. Kvantitatiivisen äänenpainon mittamäärä eli perusääni.
Lausuttava ääni, tavu tahi sana on perusääntä _ylempänä_, jos sillä
on korkeampi eli suurempi paino kuin perusäänellä, mutta perusääntä
_alempana_, jos sillä on matalampi eli vähempi paino kuin perusäänellä.
Ääni, tavu tahi sana, joka on perusääntä ylempänä, on sentähden
_painollinen_, mutta perusääntä alempana oleva tavu tahi sana on
_painoton_.
5. Kvantitatiivisen painon vaihtelevaisuus.
Jokainen yksinkertainen kielen ääni, joka ilmaistaan esim. äänen
merkeillä a, e, ö, b, k, r, s, lausutaan yhdenvertaisella pituudella
ja painolla ja käyttämällä yhdenvertaista ääniasemaa ja ääniastetta.
Mutta kun nämä yksinkertaiset äänet yhdistetään keskenään, niin ne
käyvät moninaisten muutosten alaisiksi. Esim. _on_-sanassa on n -ääni
perusääntä alempana, _onni_-sanassa taas on n -ääni voimakkain,
perusääntä ylempänä. Samaten on tavujen laita esim. rämeinen, suuri.
Mutta vielä moninaisemman vaihettelun alaisina ovat sanat lauseen
osina. Esim. »Tytön olisi pitänyt panna kirjansa järjestyksessä
kaappiin». Sana _tytön_ jääpi perusäänelliseen asemaan, mutta sanat
»kirjansa järjestyksessä kaappiin», saavat kaikki korkeamman painon,
jota vastoin sanat »olisi pitänyt» jäävät painottomiksi, laskeuvat siis
perusääntä alemma.
II B. KVANTITATIIVISEN PAINON JAKO.
a. Etymoloogillinen eli se paino, joka sanalla on semmoisenaan sanan
sisällisen rakenteen, muodostuksen ja muodon puolesta.
b. Loogillinen eli järkijohtoinen paino; se paino, jonka sana saa
lauseen osana ollen, sen merkityksen mukaan, mikä sillä lauseen
ajatusjohdossa on.
1. Loogillisen painon käsite ja tarkoitus.
Loogillinen eli järkijohtoinen paino on niinmuodoin se paino, joka
tulee sanalle lauseen osana ollen, ja kokonaiselle lauseellekin,
sen ollen pitemmän ajatusjakson erityisempää merkitystä ilmaisevana
osana. Loogillisen painon tarkoituksena on siis, erityistä merkitystä
sisältävien osain (sanain ja lauseiden) ilmaisemisella saattaa
esityksen sisällys kuulijalle selväksi ja helppotajuiseksi.
2. Loogillisen painon asteet.
Sanat lauseissa ja tavut sanoissa ovat, kuten nyt olemme huomanneet,
painon suhteen erillaisten painoasteiden alaisina, ne kun voivat olla
joko perus-äänessä, perusääntä ylempänä taikka perusääntä alempana,
siis joko painollisia tahi painottomia.
3. Sanojen yli liukuminen.
Sitä lausumistapaa, jolla yhtä tahi useampaa peräkkäin olevaa
_painotonta_ sanaa lausutaan, nimitämme _liukumiseksi_. Esim. Hänen
olisi pitänyt olla kotona.
Huom.! Oikea asianmukainen liukuminen on kaunoluvun osaamiseen nähden
aivan yhtä tärkeä kuin oikean painonkin asettaminen. Sillä sen kautta
voipi varsinaista käsitystä sisältävien sanojen paino selvemmin
esiintyä. Kun apusanat liukuen lausutaan, esiintyvät ymmärre- eli
painolliset sanat siis selvemmin, joten ajatusjuoksu luettavassa
kappaleessa käy huomattavammaksi ja itse puhe tai lausuminen sujuvaksi
ja kauniiksi.
Lukemisen huonouteen ja epäselvyyteen on tavallisesti syynä sekä
vaillinainen ja virheellinen painon asettaminen että myöskin huoleton
liukuminen.
Ymmärresanat ovat: nominit (nimikot), verbit (tekosanat) ja adverbit
(määräsanat).
Apusanat ovat: apuverbit (aputehdiköt), prepositioonit (esisanat),
postpositioonit (jälkisanat), konjunktioonit (sidesanat), pers.
pronominit (pers. asemosanat).
II C. LOOGILLISEN PAINON JAKO.
a. Määräyspaino eli se paino, jonka ymmärre-sana, saapi sen aseman
perusteella, mikä sillä lauseessa on.
b. Vastakohtaisuutta ilmaiseva paino, joka ilmaisee että toisen lauseen
sisällys on suorana vastakohtana toisen lauseen sisällykselle taikka
suorastaan kumoaa toisen lauseen sisällyksen.
1. Peruste, jonka mukaan määräyksille paino annetaan.
Koska määräykset tekevät määrättävän esineen taikka asian siksi, mikä
se on, niin täytyy siis _määräys-sanan_ saada suurempi paino kuin itse
määrättävän. Esim. Tuo _musta_ pöytä.
Tästä seuraa, että jos määrääjällä itsellään on määrääjänsä, niin saapi
se suurimman painon. Esim. Tuo erittäin _taitavasti_ maalattu taulu.
2. Määräysasteet.
Sitä määräystä, joka on pääsanaa lähinnä, nimitämme 1:sen asteen
määräykseksi, ja sitä määräys-sanaa taas, joka on 1:sen asteen sanaa
lähinnä, nimitämme 2:sen asteen määräykseksi j.n.e.
Erilaatuiset tai samanlaatuiset määräykset, jotka ovat pääsanaa yhtä
likellä, ovat aina yhden-arvoiset ja saavat saman asteen painon. Esim.
_suuret, mustat_ hevoset.
Muist. Määräyslause saapi aina korkeamman painon ja ääniaseman, kuin se
lause, jota se määrää. Ainoastaan ahkeran ja pitkällisen harjoittelun
avulla saavutamme taidon antaa lauseille oikean painon.
Ja poikki kukkaniittyjen
Sinisen järven rannallen,
_Mi kastehelmin hohti_,
Nyt kävi kulku hiljainen.
3. Painon vähentäminen.
Kun jonkun sanan määräys taas vuorostaan saapi eriasteisia määräyksiä,
niin käypi vaikeaksi, toisinaan mahdottomaksikin, äänellä täydellisesti
ilmaista painoa, jonka tähden, varsinkin jokapäiväisessä puheessa,
tapahtuu, että sanan alkuperäinen painoaste ikäänkuin vähenee jokaisen
uuden määräyksen vaikutuksesta. Esim.: Lapsi rakasti. Lapsi rakasti
äitiään. Lapsi rakasti hellän äitinsä kotia.
Jotta puhe olisi luonnollista ja sujuvaa, tulee _rakasti_-sanan.
viimeisessä lauseessa saada heikompi paino kuin ensimmäisessä
lauseessa. Kuitenkaan ei painoa koskaan saa vähentää siihen määrään
että ymmärresanan paino laskeutuisi perusääntä aiemma.
Emme saa lausua: »Sinun[-] pitää[-] rakastaa[-] Jumalaa[1] yli[-]
kaiken[1]»,
[paino:] ————— 1 2 vaan »Sinun[-] pitää[-] rakastaa[1] Jumalaa[2]
yli[3] kaiken[2].
Perussääntönä määräysten painoon nähden on: Anna määräyksille pikemmin
liian heikko kuin liian voimakas paino, mutta älä kuitenkaan koskaan
niin heikkoa, että se laskeutuisi perusääntä alemmaksi.
II D. KATSAHDUS LOOGILLISEN PAINON YLEISIIN SÄÄNTÖIHIN.
Subjekti (alus) on lausuttava perusäänellä, jos se on ymmärresana.
Esim. Lintu[+] laulaa. Kokenut[+] kaikki tietää.
Predikaattiverbi (maine).
Hevonen[+] juoksee[1]. Ruusu[+] on[-] kukkinut[1].
Taloja[+] on[-] palanut[1].
Predikaatintäyte.
Esim. Huoneet[+] ovat[-] kylmät[1].
Objekti (kohde).
Esim. Isä[+] veistää[1] kirvesvartta[2]. Hän[-] on[-] ottanut[1]
kirjan[2].
Poika[+] ampui[1] pyyn[2].
Objektiivinen predikaatintäyte.
Esim. Ukko[+] veisti[1] kirvesvarren[2] liian[4] lyhyen[3].
Adverbiaali, subjektiivinen predikatiivi-adverbiaali.
Esim. Sinä[-] veit[1] pojan[2] kouluun[2]. Isä[+] antaa[1]
kirveen[2] pojalle[2]. Hän[-] viipyi[1] poissa[2] vuoden[2].
Ukko[+] kävelee[1] suorana[2]. Talo[+] näyttää[1] kauniilta[2].
Hän[-] oli[-] armelias[1] köyhille[2]. Vesi[+] tulee[1] tervalle[2].
Hän[-] lauloi[1] hienosti[2] laulunsa[2]. Minä[-] möin[1]
kyyhkyset[2] ja[-] pyyt[2] kaupunkiin[2].
Objektiivinen predikatiivi-adverbiaali.
Esim. Hän[-] veisti[1] kirvesvarren[2] kauniiksi[3].
Toimikunta[+] valitsi[1] veljeni[2] puheenjohtajaksi[3].
Adjektiivin ja adverbin adverbiaali.
Esim: Olen[-] lukenut[1] oikein[4] hauskan[3] kirjan[2].
Hän[-] tuli[1] juuri[3] nyt[2].
Verbien deskriptiivinen määräys.
Esim. Akka[+] puhui[1] laverteli[2] koko[3] illan[2].
Pojat[+] kiveltä[2] kivelle[2] hypätä[1] kippelehtivät[2].
Attribuutti.
Adjektiivin attribuutti (johon kuuluvat askusanat, sekä kardinaaliset
että ordinaaliset).
Esim. Ei syvästä[3] kaivosta[2] vesi[+] lopu[1]. Ei suuret[1]
sanat[+] suuta[2] halkaise[1]. Neljä[1] suurta[1] laivaa[+]
tuli[1] satamaan[2]. Minä[-] istun[1] kolmannella[3] rivillä[2].
Ensi[3] viikolla[2] lähden[1] kaupunkiin[2]. Me[-] annoimme[1]
ruokaa[2] tyttörukalle[2].
Poikkeus. Attribuutti ei saa painoa, kun se muodostaa pääsanan kanssa
yhden käsitteen tai on miltei tarpeetonna määrääjänä käsitesanalle.
Esim. pieni lapsi, pikku torppa, hyvä ystävä, nöyrin palvelijanne j.n.e.
Substantiivi-attribuutti.
Esim. Oletko[-] nähnyt[1] Järnefeltin[3] taulua[2]. Helsinki[+],
Suomen[2] pääkaupunki[1], sijaitsee[1] Suomenlahden[3]
rannalla[2]. Mainiota[4] epostamme[3] Kalevalaa[2] on[-] paljon[2]
kiitetty[1]. Helsinki[+], Suomen[2] pääkaupunki[1], on[-]
perustettu[1] Kustaa[-] Vaasan[3], Ruotsin[5] mainion[5]
kuninkaan[4], aikana[2]. Maailman[4] suurimmassa[4] kaupungissa[3],
Lontoossa[2], on[1] kuusi[2] miljoonaa[1] asujanta[+].
Muistutus. Semmoisissa lauseissa kuin Ruotsin kuningaskunta. Suomen
suuriruhtinaanmaa j.n.e. on edellinen sana niin liittynyt toiseen että
ne muodostavat yhteisen käsitteen. Arvonimi on yleensä ominaisnimen
painottomana lisänä. Esim. keisari _Vilhelm_, kreivi _Sprengtporten_,
Herra ja Neiti _N.N._ Sitä vastoin täytynee olettaa että sukunimi on
ristinimen varsinainen tärkeä määräys. Esim. Aukusti Väkevä- (alk.
ominaisuutta), Heikki Helmikangas (aik. paikannimi).
Appositiooni.
Esim. Tuomarina[1] isä[+] ei[-] voinut[1] toisin[3] menetellä[2].
II E. VASTAKOHTAISTEN KÄSITTEIDEN PAINO.
1. Vastakohtien painon ymmärre ja tarkoitus.
a. Perusääntä ylempänä olevaa painoa, jonka jokainen sana, huolimatta
asemastaan lauseessa, voipi saada, kun se ilmaisee _vastakohtaisuutta_
jollekin toiselle sanalle joko samassa tai toisessa lauseessa,
nimitämme _vastakohtaisuutta ilmaisevaksi painoksi_.
b. Vastakohtaisuutta ilmaisevan painon tarkoituksena on osittain äänen
voimalla ja pituudella, osittain äänen asemalla esiintuoda niitä
sanoja, jotka sisältävät vastakohtaisten käsitteiden ymmärteen.
c. Vastakohtaisuutta ilmaisevan painon _voima_ ja _ääniaste_ vastaavat
määräyspainon 3:tta astetta. Mitä taas äänen _korkeuteen_ tulee, niin
on ensimmäisen osan ääniasema useimmiten korkeampi kuin toisen.
Esim. Sisar on _iloluontoinen_, mutta veli on _surumielinen_.
d. Mutta jos vastakohtaisuuden toista puolta tahdotaan enemmän
huomattavaksi kuin toista, ei riitä ainoastaan äänen voiman ja äänen
pituuden lisääminen, vaan täytyy myöskin _korottaa äänen asemaa_.
Esim. Hänen _isänsä_ on hyvä ja kunnollinen, mutta olisitpa nähnyt
hänen äitinsä.
Erotus määräyspainon ja vastakohtaisuutta ilmaisevan painon välillä on
se, että vastakohtaisuutta ilmaisevan painon:
a. voivat saada sekä _ymmärre- että apusanat_;
b. se pääasiallisesti riippuu lauseen _sisällyksestä_ ja
_ajatusjuoksusta_, eikä sanojen asemasta lauseessa;
c. tämän painon tarkoitus ei ole ainoastaan esiintuoda erityistä sanaa,
vaan se samalla luopi ajatuksissa toisen sanan, johon lausuttu sana on
vastakohtaisessa suhteessa;
d. vastakohtaisuuden toisen osan ei tarvitse olla sanoin ilmoitettuna,
vaan saattaa se olla ainoastaan edellytetty.
Huom.! Vastak. ilmaiseva paino todistaa selvästi että meillä sanain
ohessa on toinen valtava voima, jolla voimme ilmaista mieltämme,
nimittäin _äänenpaino_.
Ymmärresanat voivat yhtaikaa saada sekä _määräys- että
vastakohtaisuutta_ ilmaisevan painon.
Esim. Laiska[1] palvelija[+] sai[1] hyvän[3] isännän[2].
2. Vastakohtaisuutta ilmaisevan painon jako.
1. Ehdoton ja ehdollinen.
a. Ehdoton vastakohtaisuus.
Sanat, jotka sisältävät ehdottomasti vastakohtaisia ymmärteitä, voivat
saada vastakohtaisuutta ilmaisevan painon huolimatta siitä, ovatko
ne sitten samassa tai eri lauseissa, taikka onko niillä erityisiä
vastakohtaisuutta ilmaisevia konjunktiooneja taikka ei.
Esim. Usein[2] _matala[1]_ kanto[+] kaataa[1] _ison[3]_ reen[2]. Elä[-]
ennen[2] _vanhaa[2]_ moiti[1] ennenkuin[2] _uuden[3]_ tavat[2]
tunnet[1]. Ei[-] _väärästä[3]_ puusta[2] saa[1] _suoraa[3]_ keppiä[2].
Antaa[1] _hyvä[+] vähästänsä[2], paha[-]_ ei[-] _paljostakahan[2]. Ei
siitä _itse valkene_, jos _muita mustaa_. _Illanvirkku, päiväntorkku_.
b. Ehdollinen vastakohtaisuus.
Ehdollisessa vastakohtaisuudessa ovat kaikki yhdenlaatuiset eri sanat,
jotka ovat toisiaan vastaavina lauseen osina, vastakkain asetetuissa,
mutta rajoittavien konjunktioonien yhdistäneissä lauseissa.
1). Jos sama sana muodostaa toisiansa vastaavat lauseen jäsenet, niin
tietysti ei synny mitään vastakohtaa (esim. lauseen subjektien välillä).
Esim. Hän oli _hyvä-, mutta hän voi myös olla _paha_. Sitävastoin: _He_
ovat _hyvät_, mutta _te_ olette _pahat_.
2). Vastakohtaiset, varsinkin rajoitusta tarkoittavat adverbit, saavat
usein vastakohtaisuutta ilmaisevan painon niiden sanain ohessa, joille
varsinainen paino tulee.
Esim. Vaikka hän oli _aatelinen_, oli hän kuitenkin _kansallismielinen_.
3). Varsinkin annetaan paino adverbille eli konjunktioonille, kun
vastakohtaisuuden toinen puoli on edellytetty, jotta siihen siten
paremmin huomiota teroitettaisiin.
Esim. _Pienillä_ padoilla on _myös_ korvat, (Edellytetty: eikä
ainoastaan _suurilla_). Hän oli _sentään_ suuren Kustaa Adolfin tytär.
(Edellytetty: vaikka hänellä oli vikoja).
Erilaista vastakohtaisuutta sisältävät sanat: _Isä_ on _ruotsalainen_,
mutta _äiti_ on _saksalaista_ syntyperää. Elä _minua_ kiitä, vaan kiitä
_Jumalaa_ pelastuksestasi. Hevonen oli _ruma_, sitävastoin olivat
vaunut _kauniit_. _Hän juoksee_ nopeammin kuin _sinä_. _Hän juoksee_
nopeammin kuin _sinä ajat_. _Hänen härkänsä_ on melkein yhtä hyvä kuin
_sinun hevosesi_.
Kun positiivistä sanaa vastaavana sanana on komparatiivi tahi
superlatiivi, niin saavat molemmat painon.
Esim. _Rakas_ saa _väistyä_, kun _rakkaampi tulee_.
Prepositioonille paino:
Esim. Auta miestä _mäessä_, elä mäen _alla_.
Semmoisia sanoja kuin: todellakin, juuri, kerrassaan, saavat
vastakohtaisuutta ilmaisevan painon niiden sanain ohessa, joille
varsinainen paino tulee.
Esim. _Juuri hän_ on tehnyt tämän murhan (eikä kukaan muu). Tämä on
_todellakin kaunista_.
Kun lauseen osat kahdessa toisiinsa yhdistetyssä lauseessa muutetaan
niin että toisen lauseen subjekti käy objektiksi tahi predikaatin
määräykseksi toisessa, saavat ne vastakohtaisuutta ilmaisevän painon.
Esim. Renki potkaisi hevosta ja hevonen potkaisi renkiä.
2. Edellytetyt ja kätketyt vastakohdat.
a. Edellytetty on vastakohtaisuus silloin kuin vastakohtaisuuden toinen
osa ei ole sanoin ilmituotu.
b. Kätketty on. vastakohtaisuus silloin kuin toinen tai molemmat
vastakohdat ovat lausuttuina semmoisilla sanoilla, että vastakohtaisuus
piiloutuu eli käy epävarmaksi.
Edellisessä tapauksessa on sääntönä:
_Ota selville vastakohtaisuuden edellytetyt osat._
Jälkimmäisessä tapauksessa on sääntönä:
_Muodostele tuota epävarmaa vastakohtaisuutta eli, toisin sanoen, aseta
vastakohtaisuus yksinkertaisempaan muotoon._
Muist. Selvässä ja elävästi lausutussa puheessa esiintyy edellytetty
vastakohtaisuus selvästi kuulijalle yksinomaan painon kautta.
Esim. _Käveletkö_ sinä kaupunkiin? Käveletkö _sinä_ kaupunkiin?
Käveletkö sinä _kaupunkiin_?
Edellytetyn osan ilmaiseminen.
Esim. _Tyvestä_ puuhun noustaan (edellytetty: eikä latvasta). Ei
saa siltoja _sanoista_ (vaan teoista). Ei _yksi_ kauan naura (mutta
useammat voivat nauraa kauan). Vuoren _toisella_ puolen on myös taloja
(eikä ainoastaan tällä). Paha on mielellä asunto, kun on _mieli_ muiden
päässä (eikä omassa). Ei _koirakaan_ kotiväkeä hauku (saatikka sitten
ihminen). »Ihminen» on kätketty vastakohta. Muodostettuna saamme: koira
_järjetön luontokappale_, ihminen _järjellinen olento_. Ei kaikilla
aaseilla ole _pitkiä korvia_ (muutamilla on lyhyet).
Kätketyn osan ilmaiseminen.
Vastakohtaisuutta sanomme kätketyksi silloin kuin toinen taikka
molemmat puolet lausutaan kuvaannollisesti sanoilla, jotka vähemmin
terottuneelta käsitykseltä kätkevät vastakohtaisuuden varsinaiset osat.
Jos siis epävarmuuden sattuessa tahtoo todistaa vastakohtaisuuden
olemista, niin täytyy vastakohtaisuutta muodostella.
Vastakohtaisuuden muodosteleminen merkitsee siis sitä, että molemmat
osat lausutaan semmoisilla sanoilla, jotka ilmoittavat niitä yleisiä
käsitteitä, joihin tuo kuvannollisesti lausuttu vastakohtaisuus
sisältyy.
Semmoisia vastakohtaisuuden muodosteluja ovat esim.: sisällinen
— ulkonainen (toiminta tai tila), kauneus — rumuus, hyve — pahe,
sota — rauha, pimeys — valkeus, elämä — kuolema, rikkaus — köyhyys,
iloa—surua, entisyys — nykyisyys, j.n.e.
Esim.
On Suomi _köyhä_, siksi jää,
jos _kultaa kaivannet_.
Sen _vieras_ kyllä _hylkäjää_,
vaan _meille kallein_ maa on tää:
sen _salot, saaret, manteret_
ne _meist'_ on _kultaiset_.
Muodostelu.
1 osa.
Köyhä,
salot, saaret, manteret
jos kultaa kaivannet.
Vieras
Hylkäjää (ei rakasta).
2 osa.
Kultainen.
Meist' = maan asukkaista,
jotka eivät sitä kaipaa.
Meille
Kallein (rakastaa).
»Ja jos tykkien luon' edes harjannut
_sotavanhus_ ois,
joku _mies_, jok' on ruutia haistellut,
johon luottaa vois;
mut' ei, vaan _poikapa_ hento nyt siin'
_viistoistavuotias_, kreivi Schwerin,
saa vastata patterista —
voiko turvata semmoisiin?»
1 osa.
sotavanhus
mies
2 osa.
poikapa
viistoistavuotias.
»_Teiss'_, everstluutnantti, _riutunehen_
jo _voiman_ nään;
toki henkenne tarjota rohkeetten
maan eestä tään;
_elon aamu_ se _mulla_ on parhaallaan —
viistoist' ikävuottahan mull' on vaan —».
1 osa.
Teiss'
riutunehen voiman (vanha).
2 osa.
mulla
elon aamu (nuori).
Maamme.
1. Maa, isänmaamme, Suomenmaa,
soi[1] sana[+] kultainen[1]!
Ei _laaksoa_, ei _kukkulaa_,
Ei _vettä, rantaa_ rakkaampaa[1],
kuin _kotimaa_ tää _pohjainen[1]_,
maa kallis[1] isien[1].
2. On Suomi _köyhä[1]_, siksi[2] jää[1],
jos _kultaa[2] kaivannet[1]_.
Sen _vieras[+]_ kyllä _hylkäjää[1]_,
vaan _meille kallein[2]_ maa[1] on tää:
sen _salot, saaret, manteret_
ne meist' on _kultaiset[1]_.
3. Ovatpa meille rakkahat[1]
koskemme[+] kuohuineen[1],
ikuisten[2] honkain[1] huminat[+],
_täht'yömme[+], kesät[+] kirkkahat[1]_,
kaikk'[+], _kuvineen[1]_ ja _lauluineen[1]_
mi painui[1] sydämmeen[2].
4. Täss'[2] _auroin[2], miekoin[2], miettehin[2]_
isämme[+] sotivat[1].
Kun päivä[+] _piili[1] pilvihin[2]_
tai _loisti[1]_ onnen[3] _paistehin[2]_,
täss'[2] Suomen[4] kansan[3] vaikeimmat[3]
he vaivat[2] kokivat[1].
5. Tään[5] kansan[4] taistelut[3] ken voi[1]
ne kertoella[2], ken?
Kun _sota[+]_ laaksoissamme[2] soi[1],
ja _halla[+]_ näläntuskan[2] toi[1],
ken mittasi[1] sen _hurmehen[2]_
ja _kärsimykset[2]_ sen?
6. Täss' on sen veri[+] virrannut[1]
hyväksi[2] _meidänkin_,
täss' _iloaan[2]_ on nauttinut[1]
ja tässä _huoltaan[2]_ huokaillut[1]
se kansa[+], jolle muinahin[2]
kuormamme[2] pantihin[1].
7. Tääll' olo[+] meill' on _verraton[1]_
ja _kaikki[+]_ suotuisaa[1];
vaikk' onni[+] mikä[1] tulkohon[1],
maa, isänmaa se meillä on[1];
Mi maailmass'[2] on armaampaa[1]
ja mikä kalliimpaa[1]?
8. Ja tässä[2], täss'[2] on[1] tämä maa[+],
sen näkee[1] silmämme[+];
me kättä[3] voimme[1] oientaa[2]
ja _vettä[3], rantaa[3]: osoittaa[2]
ja sanoa[2]: kas[1] tuoss'[2] on[1] se,
maa[+] armas[1] isäimme[1]!
9. Jos _loistoon[2]_ meitä saatettais'[1]
vaikk' _kultapilvihin[2]_,
miss' _itkien[2]_ ei _huoattais'_[1],
vaan _tähtein[3] riemun[2]_ sielu[+] sais[1],
ois tähän _köyhään[3] kotihin[2]_
halumme[+] _kuitenkin._
10. _Totuuden[1], runon[1]_ kotimaa[+],
maa[1] tuhatjärvinen[2],
miss elämämme[+] suojan[2] saa[1],
sa _muistojen[2]_, sa _toivon[2]_ maa[1],
ain'[2] ollos, _onnees[3] tyytyen[2]_,
_vapaa[1]_ ja _iloinen[1]_.
11. Sun kukkas[+] vielä[2] _kuorestaan[2]_
_vapaaksi[2] puhkeaa[1]_;
viel'[2] _lempemme[+]_ saa[1] hehkullaan[2]
sun toivos[3], riemus[3] nousemaan[2],
ja kerran[2] laulus[+], synnyinmaa,
korkeemman[3] kaiun[2] saa[1].
Vänrikki Stool.
1. Mennyttä[3] aikaa[2] muistelen[1]
niin mielelläni[2] vielä[2];
niin moni[1] armas[1] tähtönen[+]
minulle viittaa[1] siellä[2].
Ken mua seuraa[1] retkelle[2]
Nyt[2] Näsijärven[3] rannalle[2]?
2. Siell'[2] opin[1] miehen[3] tuntemaan[2],
hän _sotamies[1]_ ol' _ennen_[2],
_nyt[2] vänrikki[1]_ ol' _arvoltaan[2]_,
vaikk' onni[+] näytti[1] menneen[2].
Ties kuinka samaan[4] talohon[3]
satuimme[1] saamaan[2] asunnon[3].
3. Mies[1] olin silloin[2] kelvokas[2],
niin luulin[1], vaikka miksi[2].
Min' olin ylioppilas[1],
mainittiin[1] maisteriksi[2];
hupaasti[2] elin[1] _»mensallain»[2]_,
_Stool[+]_, hän söi[1] _armoleipää[2]_ vain.
4. _Minulla_ oli[1] _»vaakunaa»[+]_
ja _piippu[+] merenvahaa[1]_.
_Stool_ poltti[1] _kototupakkaa[2]_
jos häll' ei _pulaa pahaa[1]_;
mut' _silloin[2]_ sai[1] vaan _sammaleen[2]_
_niveräpiippu[+]_ täytteekseen[2].
5. Oi kulta-aika[+] riemukas[1],
suloisin[1], armahaisin[1],
kun nuor'[1] on, ylioppilas[1],
ja puutetta[+] ei laisin[1],
ja _huolt'[2]_ ei tuntis[1] _ollenkaan[2]_,
kun _viikset[3]_ vaan sais[1] kasvamaan[2]!
6. En tiennyt[1] _muiden[3] hädäst'[2]_, en[1],
_ilosta[2]_ sydän[+] sykki[1];
vahv'[1] olin, punaposkinen[1],
ja kaikki[1] suonet[+] tykki[1].
Niin nuori[1] olin, riehakas[1],
ja ylpeä[1] kuin kuningas[2].
7. Mut' hyljättynä[2] majassaan[2]
_Stool[+]_ istui[1] nurkumatta[2],
loi[1] nuottaa[2], imi[1] piippuaan[2],
meluumme[3] puuttumatta[2].
_Tuommoisen[2]_ suhteen, sen mar ties[1],
min' olin oikein[3] _aika[2] mies[1]_.
8. Minusta näky[1] hupaisin[2]
ol' ukon[1] käyrä[1] varsi[+]
ja kasvot[+], jäykät[1] liikkeetkin[+]
ja vanha[1] vaateparsi[+],
vaan _konkkanenä[+]_ erikseen[2]
sangattomine[2] lasineen[1].
9. Monasti[2] menin[1] ukon[3] luo[2]
ilveilemähän[2] suotta[2].
Mik' iloni[+], kun suuttui[1] tuo,
ja häitä ratkes[1] nuotta[+],
kun kädest'[2] ukon[3] kävyn[2] vein[1],
ja paikoin[2] väärän[3] silmän[2] tein[1]!
10. Hän silloin[2] ylös[2] kavahtaa[1],
mun ovest'[2] ulos[2] työntää[1];
sananen[+], hitu[+] vaakunaa[1],
ja taas[2] hän rauhan[2] myöntää[1].
Ma tulin[1] taas[2] kuin ennenkin[2]
ja samoin[2] taaskin[2] ilveilin[1].
11. Ett' oli nuori[1] aikoinaan[2]
_myös ukko_ kerran[2] ollut,
enemmän[2] nähnyt[1] matkallaan[2]
ja kauemmaksi[2] tullut[1],
en sitä _silloin[2]_ huomannut[1],
siks' olin liian[2] oppinut[1].
12. En myös, ett' ilomielin[2] hän
verensä[2] tuorehimman[3]
vuodatti[1] eestä maamme[2] tän
nyt[2] mulle rakkahimman[3].
Ma olin nuori[1], riehakas[1],
_hän vänrikki[1], ma kuningas[1]_.
13. Mut moisiin[3] ilveilyksikin[2]
vihdoinkin[2] kyllästyin[1] ma.
Kuink' oli, talvipäivääkin[2]
_lyhyttä[3] pitkäksyin[1]_ ma;
olipa oikein[2] outoa[1],
ei tahtonut[1] se loppua[2].
14. Ma tartuin[1] ensi[3] kirjahan[2],
hakien[2] huvitusta[3],
ol' teos[1] tuntemattoman[2]
se Suomen[3] taistelusta[2];
armosta[2] vaan tuo _kansiton[+]_
lie päässyt[1] _muiden_ joukkohon[2].
15. Mukaani[2] vein[1] sen, kääntelin[1]
sivuja[2] jonkun[3] hetken[2],
en tiedä[1], kuin näin esihin[2]
sain[1] Savon[4] miesten[3] retken[2];
ma lu'in[1] rivin[2], lu'in[1] kaks[2],
vereni[2] tunsin[1] kuumemmaks[3].
16. Näin[1] kansan[2] kaikki[3] koittavan[2]
edestä kunniansa[3];
näin[1] sotajoukon[2] voittavan[2]
nälissään[2], viluissansa[2].
Jokaista[3] sanaa[2], lukeissain[1],
suudella[2] tahdoin[1] innoissain[2].
17. Vaarassa[1], tulen[1] keskellä
tuon parven[1] urheutta[+]!
Mill' ansaitsit[1], maa raukka, sä
noin suurta[3] rakkautta[2],
noin _kallis[2]_ kuinka olla voit[1],
kun leiväks'[2] _pettua[2]_ vaan soit[1]!
18. Aloille[2] aatteheni[+] mun
vei[1] tuntemattomille[3],
uus[1] elo[+] syttyi[1] sieluhun[2],
aavistamaton[1] sille;
kuin siivin[2] lensi[1] aikani[+],
oi kuink' ol' lyhyt[1] kirjani[+]!
19. Se loppui[1], samoin iltakin,
vaan hehkuvalla[3] miellä[2]
ma lisää[3] kuulla[2] halusin[1]
ja selvitystä[2] vielä[2]
niin moniin[3] kohtiin[2] hämäriin[3].
Luo[2] vanhan[3] Stoolin[2] läksin[1] niin.
20. Häll' oli paikka[+] entinen[1]
ja työkin[+] samallainen[1].
Vastaani[2] lensi[1] ovellen[2]
jo katse[+] nurjamainen[1];
olipa, kuin ois kysynyt[1];
Vai _yökskään[2]_ ei saa[1] rauhaa[2] nyt[2]?
21. Mut muuttuneena[2] tulin[1] ma,
miel'[+] oli toisenlainen[1]:
»Luin[1] Suomen[3] viime[3] sodasta[2],
olenhan Suomalainen[1].
Mua lisää[1] kuulla[+] haluttais[1],
kenties _teiltä_ sitä sais[1]?»
22. Näin lausuin[1]. Silmäns'[2] ihmeissään[2]
luo[1] ukko[+] nuotastansa[2];
ne loistavat[1], kuin seisois[1] hän
edessä rintamansa[2]:
»Jotakin ehkä tietäisin [1],
olinhan siellä[2] _minäkin_».
23. Ma istun[1] olkivuoteellen[2];
sanella[2] Dunckerista[3]
hän alkaa[1], töistä[3] urhojen[4]
ja Malmi[3] kapteenista;
hänellä kasvot[+] kirkastuu[1],
Oi, kuinka hän nyt[2] kaunistuu[1]!
24. Hän veripäivät[2] nähnyt[1] on
ja käynyt[1] surman[3] tiellä[2],
ja _voiton_[2] nähnyt[1], _tappion_[2],
jonk' äityy[1] haavat[+] vielä[2];
_häll'_ on niin paljo[1] _muistissaan[1]_,
_maailma[+]_ mit' _ei_ muistakaan[1].
25. Siin' istuin[1] hiljaa[2], kuultelin[1],
ei sanaa[+] kadonnunna[1]:
puol'yö[+], kun sieltä[2] erkanin[1],
jo oli kulununna[1];
hän saattoi [1] minut ovellen[2],
mua iloisesti[3] kätellen[2].
26. Nyt[2] viettää[2] yhdess'[2] aljettiin[1]
eloa[3] hauskaa ratki,
_murehet[2], riemut[2]_ jaettiin[1]
ja yksin »vaakunatki»[2].
Nyt[2] olin vaan _yl'oppilas[1]_,
_hän suurempi[1]_ kuin _kuningas_.
27. Ja ukon[3] suust'[2] on[1] tarutkin[+]
ne, joita laulan[1] tässä.
Niit' usein[2] öisin[2] kuultelin[1]
pärehen[2] liekinnässä[2].
Ne korutont'[2] on kertomaa[1],
ne ota[1], kallis[1] synnyinmaa.
Maamme.
Vastakohtaisuutta ilmaiseva paino.
1. Laaksoa — kukkulaa; vettä — rantaa; pohjainen kotimaa —
(edellytetty: muut kotimaat tai etenkin eteläiset seudut).
2. Katso edellä: 2. Edellytetyt ja kätketyt vastakohdat.
3. Täht'yömme (pimeys) — kesät kirkkahat (valkeus); Kuvineen —
lauluineen (näkö — kuulo; tähtiyöt ja ihanat kesät: se mitä näemme;
koskien kohinat ja honkain huminat: se mitä kuulemme).
4. Auroin (rauhan asein) — miekoin (sodan asein); auroin, miekoin
(ulkonaisin asein) — miettehin (sisällisin asein); — piili pilvihin
(pimeys = onnettomat olot) — loisti onnen paistekin (valkeus =
onnelliset olot).
5. Sota (hyökkäys ihmisten puolelta) — halla (hyökkäys luonnon
puolelta); hurmehen (ruumiillinen kärsimys) — kärsimykset (oikeastaan
kärsivällisyys, henkinen kärsimys).
6. Meidänkin — (edellytetty: heidän, jotka silloin elivät); iloaan —
huoltaan.
7. Verraten — kaikki (täällä on kaikki, mitä tarvitsemme sekä
ruumiilliseksi että henkiseksi viihtymykseksemme).
8. Vettä — rantaa.
9. Loistoon kultapilvihin (missä on yltäkyllin elämän riemua) — köyhään
kotikin (missä on elämän riemun puute); itkien huoattais (surua) —
tähtein riemun (iloa ihanteellisessa merkityksessä).
10. Totuuden (siveellisen totisuuden, vakavuuden) — runon (iloisuuden);
muistojen (entisyyden) — toivon (tulevaisuuden); onnees tyytyen
(osoittaa vapauden ja ilon puutetta) — vapaa, iloinen.
11. Vielä kuorestaan (puhkeematon) — vapaaksi puhkeaa (puhjennut);
lempemme (henkinen maaperä).
Vänrikki Stool.
1. Sotamies — vänrikki; ennen — nyt; arvoltaan vänrikki (ylennystä,
ulkonainen loisto) — onni näytti menneen (köyhyyttä, todellisuus).
3. »Mensallain» (hyvät tulot opettajana) — armoleipä (ilman tuloja);
Stool — (edellytetty: minä).
4. Minulla — Stool; »vaakunaa» (hyvää tupakkaa) — kototupakkaa (huonoa
tupakkaa); sammaleen — (edellytetty: eikä lehdistä tehtyä tupakkaa);
ei pulaa pahaa — silloin (pahassa pulassa); merenvahapiippu (kallis
piippu) — niveräpiippu (halpa piippu).
5. Ja huolt' ei tuntis ollenkaan (ei muita suruja tuntenut, ainoastaan
että) — viikset sais kasvamaan.
6. Muiden hädäst' — ilosta (minun iloni).
7. Stool — (edellytetty: me); loi nuottaa, imi piippuaan (hiljaista
tointa) — meluumme; tuommoisen (vähäpätöinen henkilö) — aika mies
(tärkeä henkilö).
10. Taas — ennenkin.
11. Ukko — (edellytetty: niinkuin minä); silloin — (edellytetty:
myöhemmin).
12. Hän — ma; vänrikki — kuningas.
13. Lyhyttä (aistimin tajuttuna) — pitkäksyin (pitkä henkisessä
merkityksessä, ikävän johdosta).
14. Kansiton (arvoton kirja) — muiden (arvokkaiden kirjojen).
17. Kallis (rakkautta) — pettua soit (tylyä kohtelua = ei rakkautta).
20. Yökskään — (edellytetty: kun päivällä ei saa).
21. Teiltä — (edellytetty: kun kirjasta en saanut).
22. Minäkin — (edellytetty: niinkuin ne, joista luit).
24. Voiton — tappion; häll'— maailma (toiset ilmiset); muistissaan — ei
muistakaan (muistanut — unohtanut).
26. Nyt — (edellytetty: ennen); hän — (edel.: minä); yl'oppilas —
suurempi kuningasta.
F. PERUSÄÄNTÄ ALEMPANA.
1. Pronomini.
Pronominit ovat tavallisesti perusääntä alempana syystä, että ne
eivät semmoisenaan sisällä mitään ymmärrettä, vaan niitä käytetään
varsinaisten ymmärresanain sijaisina, taikka niille antaa merkityksen
ainoastaan suhde niihin ymmärresanoihin, joiden sijaisina ovat.
a) Personaalipronominit. Näitä ei Suomen kieli juuri käytä muita kuin
3:nnen persoonan pronominia, ellei lauseessa ole vastakohtaisuutta eli
vertailua. Semmoisissa lauseissa kuin: _hän_ se on, — talo on _hänen_,
on joku edellytetty vastakohtaisuus lausunnon perusteena.
b) Refleksiivipron. (itsekohtainen) _itse_ saa usein ja resiprokipron.
_toinen_ aina vastakohtaisuutta ilmaisevan painon ja määräyspainon.
Esim. Hän[-] hoitaa[1] itseänsä[-]. Minne[2] nyt[2] aijot[1]
sijoittaa[2]
itsesi[-].
Tahdotteko olla _itseksenne_. He tekivät sen _itsestänsä_. Minä _itse_.
c) Possessiivipron. painoton. Pääsanansa jälessä saapi se
kvalitatiivisen painon, niinkuin esim. Isä meidän.
d) Demonstratiivi- ja determinatiivi pronominit _tämä, tuo, nämä, nuo,
se, ne_.
Nämä pron., jotka ovat olemassa juuri viitatakseen johonkin toiseen,
erotukseksi toisesta, saavat usein vastakohtaisuutta ilmaisevan
painon, vaikkapa toinen puoli olisi edellytetty. Varsinkin tapahtuu
tämä silloin kuin pääsanalla on relatiivinen (vertaileva) sivulause
määrääjänä.
Esim. Se kuningas, jota _me_ pidämme suurimpana.
Kun pron. _se, nämä_ ovat yksinäisinä ja relatiivinen sivulause on
määrääjänä, saapi se määräys- painon.
Esim. Se[+] ei[-] aina[2] ole[-] hullu[1], jota[-] hulluksi[2]
huudetaan[1].
Poikkeus. Kun pronomineja tuo, nuo voidaan pitää adverbiaaleina
edellytetyissä lauseissa, saavat ne painon. Painon saavat ne myös, kun
ovat yksinäisinä tai merkitsevät samaa kuin tuo esine.
Esim. Pidän _tuosta_.
e) Interrogatiivipron. _kuka, ken, mikä, kumpi_ saavat
vastakohtaisuutta ilmaisevan painon.
Esim. _Mikä_ mies hän on.
Suoranaisessa kysymyslauseessa saapi kysymyssana usein
vastakohtaisuutta ilmaisevan painon.
Esim. _Kuka_ on tämän tehnyt? _Kummasta_ pojasta puhe on? _Kumpi_
siellä? (Pekka vai Paavo?)
Tavallisesti saapi kysymyssana, kun se on yksinäisenä, voimakkaan,
mielenliikutusta ilmaisevan, siis kvalitatiivisen painon. Se osoittaa
silloin joko rauhattomuutta, vihaa, uteliaisuutta tai iloa.
f) Relatiivipron. _joka, mikä, kuka, kumpi_ ovat painottomat.
Esim. Sijan[-] tiedät, kussa[-] synnyit, paikan tiedät, kussa[-]
kasvoit. Te, joka[-] olette oppinut mies.
g) Indefiniittipron. _eräs, joku, jokainen_ saavat vieläkin
vaihtelevamman ja usein vastakohtaisuutta ilmaisevan painon. Niistä
sanoista, jotka merkitykseltään lähenevät adjektiivia, vaikka ne
puhetavan mukaan käytettyinä eivät aina saa oikeaa merkitystänsä,
on sääntönä että ne pronomiinisessa merkityksessä käytettyinä eivät
saa painoa, mutta ne saavat taas painon silloin kuin niitä käytetään
adjektiiveina.
Esim. Kaikki[-] ihmiset[+] pitivät[1] hänestä. Moni[-], joka tuskin
osaa käydä, luulee osaavansa lentää.
Sitävastoin: Kaikki[1] ihmiset[+] ovat[-] kuolevaisia[1]. Monta[1]
ihmistä[+] istuu[1] vielä[2] salissa[2].
h) Yksikään käytetään adjektiivisesti nominin kanssa ja saa silloin
adjektiivin painon.
Esim. Ei _yhdelläkään_ ihmisellä ole puhdas omatunto. Tehtiinkö päätös
_yhdestäkään_ kysymyksestä.
i) Mikään, kun se on pääsanan jälessä, saa painon. Esim. Ei Suomen
järvissä ole _missään_ suolaista vettä.
j) Itse pääsanansa _edellä_ tavallisesti ei saa painoa, jotavastoin
pääsanalle annetaan vastakohtaisuutta ilmaiseva paino.
Esim. Ei itse[-] _kuninkaallakaan_ ole rahaa. Itse[-] _asia_ jätettiin
siksensä.
Mutta jos itse on pääsanan jälessä, niin silloin se saa
vastakohtaisuutta ilmaisevan painon. Esim. Ei kuninkaalla
_itselläänkään_ ole rahaa. Asia _itse_ oli tärkeä.
k) Pronomineja _muu ja toinen_ käytetään vertailua ja vastakohtaisuutta
ilmaistessa ja ovat ne siis painollisia.
Esim. Amerikassa saamme toisen isänmaan. Ateena ja muu Kreikka.
Toisella tapaa. Muulla tavalla. Miehistä oli toinen nuori, toinen
vanha. Me emme sitä tiedä, mutta kyllä joku muu tietää.
2. Prepositioonit ja konjunktioonit.
Nämä sanat asetetaan perusääntä alemma syystä etteivät ne sisällä
varsinaista ymmärrettä, vaan osoittavat ainoastaan erinäisiä
ymmärteiden ja lauseiden välisiä suhteita. Semmoisia ovat. esim.
_kanssa, jos, takana, alas, perästä, jälestä, ympäri, läpitse_ j.n.e.
III. KVALITATIIVINEN PAINO.
Äänen laatu mielialan ilmaisijana.
Kvalitatiivinen paino käsittää symboolisen ja eetillisen painon.
1. Symboolinen paino.
Symbooliseksi sanotaan sitä painoa, joka äänen soinnulla eli äänen
värityksellä tekee sanan sisällyksen, käsitteen havainnolliseksi. Tästä
johtuu, että mitä loogillisempi ja abstraktisempi luetun sisällys
on, sitä vähemmin lukiessa kysytään symboolista painoa, jota vastoin
havainnollista ja kuvarikasta esitystä lukiessa täytyy ottaa tarkasti
huomioon symboolinen paino.
Kaikissa kielissä on sanoja, joilla koetetaan mukailla jotain ääntä.
Tällaisia sanoja sisältävät kielet etenkin alkuperäisimmässä,
välittömimmässä muodossaan, ja niitä emme saa lukiessa värittää
liiaksi, mutta kuitenkin niin paljon, että lausuessamme olemme
tietoiset niiden kuvaavasta merkityksestä.
Äänet sinänsä ovat jo kylläksi kuvaavia. Sellaisia sanoja ovat esim.
_visertää, narisee, kohisee, sihisee, vinkuu, kirisee, roihuaa,
räiskyy_ y.m. Nämä ovat 1:sen asteen symboolisia sanoja. 2:sen asteen
symboolisen painon saavat sellaiset sanat, jotka ilmaisevat jotain
aistimin tajuttua. Tämänlaatuiset sanat meidän tulee lausua niin
selvään, että kuulija äänen avulla saapi sisällystä täysin vastaavan
havainnollisen käsityksen.
Esim. _Musta, valkoinen, terävä, raskas, jäykkä, puhdas, heleä, kirkas,
välkkyvä_ j.n.e.
Näitä sanoja käytetään henkisessäkin merkityksessä. Symboolinen paino
niinmuodoin on taito eli kyky antaa tämänlaatuisille sanoille sellainen
äänenväritys, että kuulija tajuaa ne alkuperäisessä voimassaan ja että
hänen sielussaan välttämättömästi syntyy havainnollinen, elävä kuva
niiden vaikutuksesta. Lisäksi tulee meidän äänen avulla elävästi kuvata
kaikki luonnon-elämän ilmaukset.
Esim. _vihreys, kukoistus, kuihtuminen, tuoksu, puron lirinä, kosken
kohina_ j.n.e., silloinkin kuin näitä käsitteitä käytetään henkisessä,
siveellisessä merkityksessä. Siinä kysytään vielä suurempaa taitoa,
kuin aistimin tajuttavan luonnon-elämän kuvailemisessa. Toisen asteen
symboolisen painon tarkoituksena on siis tehdä aistimin tajuttaviksi
sellaisia käsitteitä, joihin jo itse kielen äänet luovat jonkun verran
väritystä, mutta 3:nnen asteen symboolisen painon tarkoituksena on
esittää kuulijalle sellaisia käsitteitä, joita ei voida aistimin
tajuta. Onhan olemassa sanoja, joita kuullessa ei tule enää
ajatelleeksikaan niiden alkuperäistä, aistillista merkitystä, vaan ne
esiintyvät aivan abstraktisina. Esim. _käsittää, ymmärtää, järki_.
Meidän tulee äänen avulla kuvata esim. _pelkoa, toivoa, hämmästystä,
siunausta, kirousta, ylenkatsetta, kaihoa_ j.n.e.
Joka kykenee käyttämään ja hallitsemaan symboolista painoa, hän esim.
puhuessaan _siveydestä, puhtaudesta, hyveestä, pelkurimaisuudesta,
rohkeudesta ja reippaudesta_ herättää kuulijassa sen siveellisen
vaikutuksen, jota sanat tarkoittavat. _Sanomattoman_ kaipauksen
epämääräisyys, _äärettömän_ rakkauden koko syvyys tajutaan äänen avulla.
Tätä taitoa koko laajuudessaan ei kukaan voi ainoastaan oppimalla
oppia. Ne, joiden hengessä on luomiskykyä, kuitenkin tulevat tässä
annettujen neuvojen johdolla luomaan huomionsa symbooliseen painoon
ja vähitellen harjoituksen kautta tottuvat äänen värityksellä
ilmaisemaan kuvaannollisten käsitteiden moninaisuutta ja kaikki,
yksinpä vähälahjaisimmatkin, opetuksen avulla vähitellen tottuvat
tekemään havaintoja, jotka johtavat heitä lähemmäksi ajatusten ja
tunteiden tulkitsemisen suurta taitoa, jota eivät milloinkaan olisi
voineet saavuttaa, elleivät olisi oppineet tuntemaan symboolisen painon
tärkeyttä.
2. Eetillinen paino.
Tämä paino ilmaisee luonteen yksilöllistä mielentilaa, mielialaa,
sieluelämän syvyyttä ja voimaa. Suurimpia vaatimuksia tässä suhteessa
asettaa esittäjälle draamallinen runous, koska siinä paljastetaan
ihmisluonteen kaikki ilmaukset.