Siirtykäämme mainitusta torpasta erääseen taloon, joka on noin virstan
päässä torpasta, — toisella puolella virtaa. Talon oli isäntä, Olli
Ojanen, kohottanut mainittavammaksi paikkakunnalla. Talouden hoidon oli
tosin Olli-ukko jättänyt vanhemmalle pojallensa, mutta piti kuitenkin
kaikkia asiain menoja silmällä. Nuoremman pojan Heikin ja isän väli ei
ollut parhaimpia. Missä syy piilee saamme pian nähdä.
Heikin lapsuuden ainoana lapsuuden ystävänä ja toverina oli torpan
Hilja. Nuorukaiseksi päästyänsä muistelivat kumpikin kaipauksella noita
iloisia lapsuuden hetkiä. Tuo kaipaus usein saattoi heidän ajattelemaan
toisiansa, joten kumpaisenkin välille viimein syntyi täysi rakkaus.
Mutta juopa oli rakastavaisien välillä, joka päivä päivältä muuttui
uhkaavammaksi. Mutta Heikki ei ollut noita tavallisia horjuvaisia
ihmisolennoita, vaan hän päätti rohkeasti katsoa tulevaisuuttansa
kohti. Useasti muisteli Heikki nuorukaisenakin Hiljaa ja kävipä joskus
pyhäiltoina Torppalassakin. Tämän nuorten ystävyyden huomasi pian ukko
Rasila, vaikka ei ollut puhunut siitä kellekään. Sattuipa niin, että
Heikki kertoi ajatuksensa muutamille parhaimmille ystävilleen. Vaan
tässäkin kävi niinkuin tavallista on: "että ystävä puhuu ystävälle,
ystävä koko kylälle." Pian tulivat Heikin tuumat isänsäkin kuuluviin,
josta hän vihastui silmittömästi. Ankarasti nuhteli hän poikaansa
semmoisista mielipiteistä, sekä ilmoitti päätöksen: "että niinkauan
kuin hän elää, ei tule naimapuuhista... rikkaimman talonpojan ja köyhän
töllin tytön välillä mitään."
Talon emäntä, nimeltä Katri, oli virkku ja toimellinen nainen,
vaikka mielipiteissään miehensä kalttainen. Siis ei Heikki voinut
edes äidin helmaan surujansa laskea, sillä monta kertaa oli äiti
sanonut pojallensa: "ettei hän sotamiehen tyttöä miniäkseen tahdo,
vaikka taivas ja maa muuttuisi!" Tästä huomataan, että Olli
vaimonensa ylönkatsoivat torpan Hiljaa. Jos Hilja olisi ollut kuinka
yksinkertainen tahansa, kunhan vaan myötäjäisiä saataisiin paljon —
silloin olisi ollut kaikki hyvin!
Oli kerran kaunis kesäinen sunnuntai-ilta. Rappujen edessä kasvavan
koivun varjossa istui matalalla jakkaralla Olli Ojanen puhaltaen
aimo savukiehkuroita uudesta hopioitetusta merenvaha-piipustaan. Hän
ajatteli maitaan, vuoden tuloa ja kukaties mitä...
Olli oli tarkka laskumies. Hän tiesi mitenkä säästäväisyydellä ja
ahkeruudella sisääntulot suurenevat ja yksinkertaisella elämistavalla
menot pienenevät. Hänen mielilauseensa oli seuraava: "joka ei pennistä
kiini pidä, ei se mies markkoja taskussaan kanna." Koska kahvia, eikä
ylellisyystavaroita ei koko talossa käytetty, niin ihmekös jos varoja
karttui.
Ollin ajatellessa sinne tänne, huomaitsi hän hetkisen perästä poikansa
Heikin tulevan kamarista ja ohjaavan kulkunsa eräälle joen rantaan
vievälle polulle. — Olli arvasi poikansa menevän torpan "liljaa"
katsomaan, jonkatähden hän huudahti äkäisellä äänellä Heikin luoksensa
ja kysäsi: "minne olet menossa".
"Ajattelin hetkeksi pistäytyä joelle soutelemaan", vastasi Heikki.
"Kyllä minä ymmärrän mihin sitten, joen yli päästyäsi, aiot mennä...
ne ajatukset saat kumminkin heittää mielestäsi... torpan tyttöä et saa
koskaan... ainakaan niinkauan kuin minun silmäni auki pysyvät, sen saat
sinä uskoa!"
"Kyllähän tuuli vinhasti puhaltaa, mutta ehkähän se vielä asettuu",
lausui Heikki hiljaisesti.
"Uskallatko kiusata minua!" huudahti isä suurimmalla katkeruudella
"Enkö rohkene kieltää sinua pitämästä kanssakäymistä tuon...
ymmärräthän kenen kanssa... sinä et saa tästälähin vierailla
torpassa... taikka jos niin teet, älä enää tule isäsi katon alle".
"Kovuuttanne tulette isäkulta vielä kerran katumaan... Vaan", lausui
Heikki säihkyvin katsein, "Hilja on oleva minun elämässä ja kuolemassa,
vaikka tuhansilla yrityksillä koettaisitte meitä toisistamme
vieroittaa."
Isän sydän kiehui vihasta. Ylpeyden valtaamana ajatteli hän: "pitäneekö
vielä kerran puristaa poismenevän pojan kättä", mutta hän noudatti
kovan sydämmensä tahtoa; puhumatta sanaakaan enää astui hän asuintupaan.
Kun isä oli ovesta sisään kadonnut, astui Heikki suruisena venosen
luo, työnsi sen vesille ja sousi toiselle puolelle. Sitten ohjasi hän
kulkunsa torpalle menevälle tielle. "Tuolla", lausui hän viitaten
kädellään torppaan päin, "kohtaamme tänään taas toisemme. Puhukoon ukko
mitä tahansa, vaan sanon vieläkin kerran, että Hilja on oleva minun
elämässä ja kuolemassa".