I
Eräässä lahdelmassa Vuoksen virran varrella löytyi tämän vuosisadan
alussa pienoinen torppa. Ulkoapäin katsoen oli torpan näkö kurjamainen;
lahonneet hirret, tuulen repimä katto, särkyneet akkunaruudut, — joihin
oli päreitä asetettu — osoittivat asukkaiden elävän köyhyydessä.
— Luoja oli kuitenkin tämän töllin lapsille jakanut hyvyyttänsä.
Torpan sivulla, virtaa joki hiljaisesti eteenpäin, muuttuen alempana
hyrskyväksi koskeksi. Asuinhuoneiden ympärillä kasvaa tuuheita
lehtipuita, jotka varjostavat töllin näkymättömiin. Muuten on torpan
ja joen välinen maa-ala perattu kauniiksi kasvitarhaksi. Huoneuksen
ovelta melkein rantaan asti kierteleikse hiekoitettu polku, jonka
reunoilla turvepenkkien päällä kesän aikana kasvaa kauneita kasveja.
Tässä töllissä asui eräs vanha sotamies, nimeltä Rasila, ainoan
tyttärensä Hiljan kanssa yksinäistä elämää. Hiljan ollessa vuoden
vanhana, kuoli hänen äitinsä, joten hän ei edes saanut nauttia äidin
hellää hoitoa ja kasvatusta. Vaikka ukko Rasila oli aikanansa ollut
monenlaisissa vaaroissa ja seikkailuksissa, niin luonteensa kuitenkin
oli toisenlainen, kuin ensikatsannolta luuli, sillä tuon vahvan ja
karhean kuoren alla säteili mitä vienoin lempeys ja ystävällisyys
kaikkia kohtaan. Vanhus kasvatti _lapsukaisensa, säädyllisessä_
kurituksessa ja opetti lapsensa jo aikaiseen tuntemaan Luojaa. —
Samalla kun isän rakkaus ja hellä huolenpito suureksi osaksi täytti
äidin vajavaisuuden, samalla Hilja siivolla ja hiljaisella käytöksellä,
sekä tottelevaisuudellaan miellytti harmaahapsista isäänsä. — Pitkinä
talvipuhteina istui Hilja pienoisella jakkaralla isänsä luona, tämän
kutoessa verkkoa, jolloin vanhus kertoeli hauskoja kertomuksia
tyttärellensä. Iloisena kuunteli hän niitä, sekä uteliaana kehoitti
isäänsä yhä jatkamaan.
Vuosi vuodelta kasvoi Hilja isänsä iloksi aina suuremmaksi ja
ihanammaksi. Mutta samalla ukko kummasteli miksi hän päivä päivältä
tuli harvapuheisemmaksi ja miettiväisemmäksi.
Kerran kun Hilja neuloskeli miettiväisenä akkunan ääressä, lausui
isänsä hänelle hiljakseen:
"Toivoisinpa sinulle, tyttöseni, seutumme rikkaimman talonpojan
sulhoksi."
"Miksi isä turhia lörpöttelee?... minusta naimisiin... ja vielä
rikkaimman talonpojan kanssa... kuka teille on semmoista puhunut?"
saneli Hilja punastuneena.
"Olenko milloinkaan lörpötellyt ja turhia puhunut... jos ei kaunein ja
miellyttävin impi näillä seuduin saa... ahaa!... älä nyt noin hämmästy,
vaikka minä sinulle enemmän juttelen kuin tavallista on... hm, olenhan
joskus nähnyt sinua jonkun saattelevan tuolla polulla... hm... hm..."
Ja vanha Rasila tirkisti pikkuviisaana harmailla ja vilkkailla
silmillään tyttärensä jokaista mielenliikutusta.
Hilja kierteli kumminkin kysymyksessä olevaa asiaa sinne tänne, mutta
isänsä ei perää antanut, sillä Hiljan kasvojen punastus oli jo kyllin
ilmoittanut isälle totuuden.
Sopivassa tilaisuudessa juoksi Hilja ovesta ulos tietä myöten rantaan,
sekä kävi eräälle kivelle yksikseen istumaan.
Hilja on siis rakastaja. Kuka on se onnellinen, joka hänen saapi,
saamme heti nähdä, jos tunnemme asian paremmin kuin hänen isänsä.