Kun Heikki saapui töllin luo, oli ilta jo kulunut, vaan aurinko
vielä lähetti joitakuita säteitään metsiin välitse. Hiljainen tuuli
huojutteli puiden latvoja; lehtien kahina ja lintujen vienot sävelet
ainoastaan häiritsivät luonnon lepoa.
Hilja seisoi rannalla vajonneena syviin ajatuksiin. Hän päätti
kehoittaa Heikkiä valitsemaan toisaalta elämän toveria, koska isän
tahtoa on vaikea vastustaa.
"Voisinko enään erota hänestä, — en, minä tahdon elää ja kuolla yhdessä
hänen kanssansa, mutta kuitenkin tahdon vielä kerran häntä koetella".
Samassa kahina pensastossa herätti hänet ja — tuossa tuokiossa
sulettiin hän — Heikin syliin.
"Olitpa aika veitikka, noin äkkiarvaamatta esiinnyit... mutta
olethan vaalea kuin palttina... miksi olet murheinen?" kysäsi Hilja
alakuloisena.
"Tule Hilja, soutelemaan joelle; minulla on paljon puhelemista tänään".
Rakastavaiset astuivat veneen luo. Pian keinui se kirkkaalla joen
pinnalla.
"Sinulla on jotakin salaperäistä surua kätketty sydänsopukkaasi...
Onko isäsi sinulle jotain katkeraa puhunut; ja jos niin on, etköhän
voisi hänen sanojansa minullekin ilmoittaa?" kysäsi Hilja alakuloisella
äänellä.
"Isäni sanat eivät sinua suuresti ilahuttaisi, mutta voinhan ne
kuitenkin kertoa jos niin tahdot?"
"Tee niin hyvin!"
"Lähtiessäni tänne", lausui isäni ankaralla äänellä: "että niinkauan
kuin elän ette saa toisianne."
"Eikö liene parhainta kun tottelet isäsi neuvoa", lausui Hilja, vaan
kyyneleet putosivat helminä alas hänen kauneille poskillensa.
"Hilja, kallis Hilja, älä puhu noin! Isäni on vanha, me taidamme nähdä
vielä sen ajan, jolloin meidät yhdistetään. Paitse sitä, en minä saa
tästälähin astua isäni kynnyksen ylitse..."
Heikki hellitti airot ja istuutui teljalle Hiljan viereen, koettaen
iloisella katsannolla ja sujuvalla puheellansa poistaa levottomuutta
rakastettunsa sydämestä.
"Sinun viimeiset sanasi eivät ole totta armas Hilja. Sinä myöskin
tahdot olla minun elämässä ja kuolemassa — eikö niin?"
"Niin... niin... minä tahdon! Sillä suoraan sanoen en ilman sinutta voi
elää onnellisena."
"Kiitos sanoistasi! — Oletko ilmoittanut asian isällesi?"
"En vielä, mutta hän kyllä tietää meidän toisiamme rakastavan. Luulenpa
hänen tänään — niinkuin toisinakin pyhä-iltoina — tulevan tänne. Siispä
hän katsoi parhaaksi mennä kylään."
"Kunnioitettava ukko! — Jospa kaikilla olisi semmoinen isä, kuin
sinulla...!"
"Vaiti Heikkiseni! se on väärin puhua semmoista. Sinun isäsi ajattelee
myöskin sinun etuasi ja toimiskelee sinun hyväksesi, vaikka tuumansa
eivät sovi yhteen meidän kanssamme."
Aurinko oli vajonnut metsän taakse; sen värit tosin vielä heijastivat
puiden välitse pauhaavissa, aalloissa.
Rakastavaisten vene oli kulkenut Holmakosken partaalle. He eivät
kuulleet läheistä kosken pauhua? eikä huomanneet vaaraansa, joka oli
niin suuri, että — pelastus oli enää mahdotonta. — Hetkisen vaitiolon
perästä katsahtivat he koskelle päin. Heikki koetti kääntää venettä ja
soutaa ylöspäin, mutta turhaan ponnisti hän voimiansa; koski oli tehnyt
tehtävänsä — vene vajosi pyörteesen... ja leikkautui kahtia terävään
salakiveen.
"Taivaan Luoja! me olemme hukassa", huudahti Heikki vapisevalla
äänellä, kiiruhtaen Hiljaa auttamaan.
Hilja katsoi ympärillensä. Kuumeen tapainen, vaan autuaallinen punastus
lepäsi silmänräpäyksen aikaa hänen ihanissa kasvoissansa.
"Me olemme hukassa!" uudisti Heikki huutonsa ja tuskanhiki pusertui
hänen miehekkäästä otsastansa.
"Kyllä näen sen" vastasi Hilja, levollisesti ja niin lujalla
alttiiksiantavaisella äänellä, että Heikki häpesi tuskaansa. "Näetkös!
me saamme seurata toisiamme elämässä ja kuolemassa".
Molempien pelko oli heti kadonnut...
Vaahtoisista laineista kumisi kaksi ääntä, joiden kaiut kuuluivat kauas
metsään, toinen kova ja miehekäs, toinen vieno ja lempeä, vaan molemmat
äänet kuitenkin juurikuin yhdestä suusta soinnukkaasti säestivät:
"Elämässä ja kuolemassa!"