Kun seisomme ihanan, keväisen aamuauringon noustessa Laatokan
rannalla, niin avautuu eteemme toista rantaa näkymätön, sinertävä ja
peilikirkas veden pinta. Ei ainoastaan tuo järven suuri laajuus, vaan
sen lumoava, monivärinen valon loiste — minkä kullan kimaltelevat
auringon säteet vaikuttavat taittuessaan veden kalvoa, vastaan —
ovat omiansa katselijan sydämmessä saattamaan ihania tunteita.
Katselija ei ainoastaan huomaa kauneuden tunteita tyydytetyksi, vaan
hän kohottaa myös halunsa taivaan sinipilvyeihin, nähdäksensä sitä
ylenluonnollista olentoa, joka on luonnon niin ihmeen ihanana asettanut
ihmislapsen näkymölle. Voiko kukaan kuolevainen sanoilla kertoella ja
pensselillä kuvaella tätä luonnon kaunista taulua; voiko kukaan noiden
värien heijastus-loisteita verrata johonkin elolliseen esineesen?
— täytyy vastata kieltävästi. Ei ainoastaan elämän haaveksiva ja
suuria toimintoja, seikkailuksia sekä kunniata etsivä ihmislapsi
ihastu tämänlaatuisesta luonnon näyttämöstä, vaan tuo yksinkertainen
kalastajakin, — joka kaiken yön on toimiskellut veden pauhinassa ja
väsyneenä päivän ponnistuksista soudellen hiljakseen kotorantaansa
kohti, — ehdottomasti hellittää airot käsistään, pysähdyttää venheensä
kulun ja kääntää kasvonsa itäänpäin, jossa näkee punapurppura-kehän
humisevan lehtimetsän välitse verkalleen majesteetillisesti kohoavan
pitkin taivaan rannetta, siksi, kunnes on päässyt täyteen loistoonsa,
jolloin ylenluonnollinen kirkkaus häikäisee hänen väsyneitä
näköaistimiansa.
Kalastaja vaipuu ajatuksien valtaan. Mitä hän ajattelee ei tiedä
kukaan — kenties itsekään — vaan hänen aatemaailmansa virkoo
kuitenkin, se ei viivähdy tänne maanpäälle, vaan sielunsa liitelee
yläilmoja kohti, jolloin hän pannen kätensä ristiin rinnallensa
lausuu itseksensä juhlallisen aamurukouksen, kiittäen Luojaansa —
todellista luonnon Herraa. — Tätä luonnon kuvataulua ja sen sydämmessä
matkaan saattamaa tunnetta näkevät ja tuntevat kalastaja-kansalaiset
Jokaikinen aamu selkeällä kevät- ja kesäilmoilla. Heidän suustansa
ei kuulla noita liiallisia ihmettelyjen huudahtuksia, sekä niitä
ihanteellisesti sommiteltuja vertauksia ja arvosteluja, joiden kautta
taiteilijat ja runoilijat niin osaavasti havaintonsa ilmi julkaisevat.
— Kalastajan ihmettelyt, arvostelut ja vertaukset supistuvat —
kiitolliseen silmäykseen ja rukoilevaan katseesen taivoa kohden. Näin
yksinkertainen, mutta ylevä havainto on omansa matkaansaattamaan
kalastaja-kansalaisen sydämessä kysymyksen: "Mitä oisi maan päällä
rakkaampaa, kuin tuo lumoava tuhatjärvien maa!"
Myrskyisellä ilmalla ovat kalastajan, niin suloiset kuin suruisetkin
tunteet upotetut vaahtoavien aaltojen pauhinaan. Hän rohkeasti
hymyilevällä, ehkä hiukan valjulla katsannolla huomaa lukemattomia
laineita vyöryvän purttansa kohti, mutta ne ei saata hänen sydäntänsä
hetkeksikään vavahtamaan.
Mainitun suuren järven länsirannikolla lähellä erään pienoisen
lahdelman lakeaa hiedikkosärkkää sijaitsee Lohilahden kylä kymmenkunta
taloineen. — Talot, vaikka pienoiset, ovat kuitenkin ulkopuolelta
katsoen rakennetut sorean ja siistin näköisiksi. Asuinrakennukset ovat
järjestetty kahden puolen kylän katua, joten tuo kalastajakylä saa
omituisen pikkukaupungin näön. — Uljaampana muita taloja seisoo erään
vanhan kalastajan Antti Ahvenaisen asuinhuoneus keskellä kyläryhmää.
Pitkin hietikkosärkäiden yläpuolelle on rakennettu verkkosaunoja,
joiden seinille sekä saunojen ulkopuolella olevien haarapuiden
päällä riippuu monenlaisia verkkoja ja nuottia. Rannalla sijaitsee
toistakymmentä sekä suurempia, että pienempiä veneitä.
Niinien ranta-asukkaiden tärkeimpänä elinkeinona on kalastus. He
tosin saavat kokea merellä ankaroita tuulenpuuskia ja rajuilmoja ja
niiden matkaansaattamia vaaroja ja seikkailuksia, vieläpä kuolon
kohtauksiakin, mutta eivät he kuitenkaan niistä väliä pidä vaan aina
rohkeammin antautuvat vaaranalaisiksi. Heidän ruumiinrakennuksensa
onkin karaistu monilla koetuksilla, sekä sydämissänsä asuu harvinainen
rauha ja luottamus korkeampaan olentoon. — Heistä on yhtä hupaista
keinuella niin sylien korkuisiksi kohoavien aaltoharjanteiden välissä,
kuin kauniilla säällä katsella pilvettömällä, kupukatolla, loistavaa
aurinkoa ja hiljaisesti kohoavaa veden sinikirkasta kalvoa. Mutta
iloisuus nousee silminnähtävästi korkeimmilleen kun miehissä yön-aikaan
kokoonnutaan santaisille rannikkoäyräille nuotion ääreen levähtämään.
Kun kalansaalis on ollut runsas, noutaa kunkin venhekunnan miehistö
äsken saatuja kaloja: hopeanhohtavia siikoja, vieläpä mustanharmaita
lohia nuotiotulen luo, jossa nuo maittavat kalat ruokitaan ja
ateriaksi valmistetaan, joko kattilassa keittämällä, tai puuvartaassa
paistamalla. Syötyä käypi jokainen puhtaalle hietikolle pitkälleen
ympäri leimuavan tulen, jolloin piippunysä hampaiden välissä puhellaan
kaikenlaisia päivänasioista, ilmoista, kalansaaleista, sekä entisien
kalastajajoukkojon vaaroista − niinkauan, kunnes yksi toisensa jälkeen
unenhelmaan vaipuu.
Mutta viivähtykäämme talvinen joutohetki Lohilahden kylässä ja
astukaamme varhain aamulla Ahvenaisen taloon, jossa arvattavasti
lämpöinen pirtti yksinäisille kulkijoille aina on tarjona.
Suuri takkavalkea juuri räiskää iloisesti isossa leipäuunissa,
valaisten loistavalla leimullansa melkein koko pirtin. Vanha kello
käydä napsuttelee peräseinällä, ilmoittaen, etenkin kalastajalle
tärkeätä, ajankulkua. Pari sänkyä puhtaine peitteineen, pöytä ja
puolikymmentä istuinta edustaa talon huonekaluja. Takan ääressä
askaroitsee vanhanpuoleinen, vaan vahvavartaloinen talon-emäntä,
keittäen aamuruokaa. Hänen pukunsa on omatekoinen ja hyvin
yksinkertainen, ainoastaan tuo silmiinpistävä paidan solki oli
ainoa korukappale puvussa: kun vielä lisään punaraitaisen hameen,
kotipellavista tehdyn paidan, sekä hatun tapaisen päähineen, niin
on vaatteuksensa jotenkin tarkoin kerrottu. — Pirtin peräseinälle
oli levitetty verkkoja, joiden luona hääräili harmaahapsinen vanhus
— talon isäntä. Tuon tuostakin rihmaa kävylle pannessa lauleskeli
hän käheällä äänellä muutamia virrenvärssyjä. Pirtin sivulla eräällä
jakkaralla istuu nuori sinisilmä neitinen hyrisevän rukin ääressä.
Hänen pellavavalkoiset palmikkonsa vapaasti heiluvat olkapäillä; joskus
vallattomina hypähtäen etupuolellekin, jolloin neitonen aina kädellään
huiskaisee niitä taaksensa. Kasvojen juonteet ovat selkeät; niissä
kuvastaikse leikillisyys ja hyväntahtoisuus. Omatekoinen vaatteuksensa
on tosin yksinkertainen, mutta on kuitenkin, niin aineen, kuin
vaateparren puolesta eroava äidin puvusta.
Lieden kuvulla pyöreän pölkyn päällä istuu noin viidenneljättä
vuoden vanha mies veistellen kirvesvartta. Joskus pysäyttää hän
työnsä, vilkaisten katseitansa ympäri pirtin, mumisten itsekseen
muutamia kuulumattomia lauseita. Tämä perheen neljäs jäsen on talon
renki rehellinen Tuomo. Hänellä näkyi olleen aikeessa puhua jotain
merkillistä talon väelle, mutta sattuipa joku aina keskeyttämään
hänen puheensa. — Mutta nyt tahtoi hän jännittää kaikki tahtonsa
voimat toteuttaakseen aatettansa. — Runkokin osoitti samaa toimintoa,
sillä oikea polvi kohoutui verkalleen koukkuun — jolloin esipuheena
kuului kolmikertainen ryvähdys — tämän perästä kohosi koko ruumiskin
pystysuoraksi ja kasvonsa käännettyään isäntiinsä puoleen lausui hän:
"Kuulkaahan vaari muutamat lauseeni!"
Vaariksi puhuteltu henkilö ei vilaissut edes katseitansa työstään
kysäsi ja vastasi lyhyesti: "mikä on asiana?"
"Te olette huomanneet vaariseni, että olen rehellisesti palvellut tässä
talossa, jo lähes kymmenen vuotta ja olen tottunut, niin maa- kuin
kaikenlaisiin kalastustoimiin."
"Tuon olen kyllä huomannut."
"Myöskin lienee tiedossanne, että olen elämässäni kaikkea
turhamaisuutta karttavainen, sekä olen jo säästänyt vanhuuden päivän
varaksi muutamia satoja markkoja, jotka ovat osaksi teidän tallellanne,
osaksi kyläläisillä korolla."
Antti vaari ei ollut tähän asti tarkannut renkinsä puhetta, mutta
kun hän kuuli Tuomon markkoja mainitsevan käänsi hän heti katseensa
kysyväisesti puhujaa kohti sekä lausui nauraen: "Muistelemapa ett’et
ole tähän asti yhteenperään lausunut kymmenettä osaakaan äsköisistä
sanoistasi; mutta mitä tämä merkitsee? — luuletko ettet vähemmällä saa
markkojasi minulta pois?"
"Vaariseni! se ei ollut tarkoitus — kuunnelkaahan hetkinen vielä...
asia, joka on saattanut minun näin pitkälle kieltäni pieksämään ei
olekaan tavallista laatua... vaan on jotakin korkeata ja pyhää. —
Niinkuin olen jo joskus puhunut, on minulla aikeissa tämän talven
kuluessa ostaa pitäjässämme pieni tila, sekä oma vesi lohen kalastusta
varten...!"
"Olethan noista aikeista puhunut jo monta kertaa, mutta mitä merkitsee
tämä pitkäpiimäinen sanelmasi?" kysäsi nauraen vanhus.
"Hm, hm, koska vaari ei malta odottaa puhettani loppuun, niin voinenhan
jotenkin vertauksellisesti esittää tarkoitukseni. Sanotaanhan jo
kirjassakin: 'ettei ole hyvä yksinään olla!' — ja sitäpä tärkeätä
pykälää ja kysymystä punninnut ja tuumaillut olen monta vuotta. —"
"Vai sitä suuntaa sinäkin kelpo Tuomoni harkitset; ja varmaan aiot
pyytää minun puhemiehen kunniavirkaa toimittamaan, sen olen arvannut
oikein... Mutta oletko jo valinnut itsellesi... ymmärräthän...
sopivan..."
"Niin, niin kyllä ymmärrän — — — Mutta siinäpä kysymys. Tosin kauan
olen miettinyt, kauan olen etsiskellyt, mutta on ole huomannut
miellyttävämpää ja sopivampaa, kuin... kuin... Katri on" sai hän tuskin
kuuluvasti lausutuksi.
Nytpä hämmästyi vanhus vuorostaan. Mutta hymyileväisesti lausui hän
kuitenkin: "ehkäpä myöhään olet laskenut, pyydyksesi apajalle, vaikka
hyvä kalamies oletkin — vaan minulla ei ole sinua vastaan mitään —
sanomista — mutta oletko puhunut Katrin kanssa?"
"Niinpä niinkin — todellakin sitä en tullut ajatelleeksikaan; minä
katson sopivammaksi seurata tuota vanhaa sananlaskua: 'tyvestä puuhun
noustaan', jonkatähden käännyin teidän puoleenne", vastasi Tuomo
rauhaisesti.
"Minä en voi tässä asiassa yksin päätöstä tehdä; minun tulee kysyä
vaimoni ja tyttäreni mieltä" — lausui vanhus.
Silloin kääntyi muori lieden äärestä puhujien puoleen lausuen: "Koska
mielipidettäni kysytään, niin vastaankin itseni sekä, Katrin puolesta
ja se tulee olemaan vaarinkin mielipide: että me emme ole ottaneet
renki Tuomoa, Katrin, vaan töiden tähden — tämä on ehkä Tuomolle päivän
selvä."
"Kiitos äitini vastauksestanne" — saneli Katri.
"Niinkuin jo sanoin, olet sinä uskollinen Tuomoni myöhään nuottasi
apajalle laskenut, luulen että joku toinen on ennättänyt ennen sinua" —
lausui vanhus astellen verkkonsa luo.
"Myöhään, myöhään ja tästälähin en tämmöiselle apajalle koskaan –"
vastasi surumielisyydellä Tuomo, käyden keskenerästä työtänsä jatkamaan.
Hiljaisuus vallitsi pirtissä hetkisen aikaa. — Äänettömyyden keskeytti
oven narina ja sisään astui nuori vaaleaverinen nuorukainen. Tehden
hyvää huomenta heitti hän katseensa ympäri huonetta, kunnes seisattui
kahteen sinertävään päärlyyn neitisen kasvoilla ja vaikka ne vaan
viipyivät hetkisen niissä, niin purppurapuna kumpaisenkin poskella
ilmoitti kuitenkin katseiden kohtaamisen.
"Nyt vaariseni olen syötit hankkinut; — oletteko valmis aamuhämärässä
merelle lähtemään" — lausui tulija ensipuheeksi.
— "En minä puolestani vastaan ole; tulee toimia kaikki valmiiksi
lähtöön ennen päivän koittoa!"
"Tällä erällä aioin suorittaa toisenkin asian, mutta... hm... hm".
"Ompa sinulla kova yskä poikaseni. Kipu viimeinen kalastusretkemme
ollutkaan helpoimpia... mutta mitä sinulla vielä olisi kerrottavana?"
kysäsi vanhus.
"Suokaa anteeksi vaariseni, jos rohkenen puhella nyt hiukan enemmän
kuin tavallista on! — Minä olen jo kauan aikaa ollut läheisin
naapurinne... Minä olen jo lapsuudesta asti ollut ystävyydessä Katrin
kanssa; — ja olen häneen nyt todellisesti rakastunut — jonka tähden
pyydän vaan teidän suostumustanne. — Katri ehkä ottaa vastaan tarjooman
käteni" — lausui nuorukainen hiukan hämillään.
Iloinen päännyökähdys osoitti Katrin myöntävää vastausta.
"Minun puolestani", vastasi vanhus, "ei ole sinun etsitystäsi vastaan
mitään sanomista; etenkin, koska olet urhollisempia nuorukaisia
Lohilahden kylässä — sinä olet oikein isäsi poika rivakkuudessa,
urhoollisuudessa ja opissa — sen sanon minä, joka olen nähnyt
elämässäni meren selällä keinuissani niin kuumia, kuin kylmiä hetkiä."
Samassa astui muori sisään, kantaen kädessään lypsyastioita.
"Katsoppas muoriseni" — huudahti vanhus heleällä äänellä "naapurin Juho
on kosinut minulta Katria ja minä olen hänen pyyntöönsä myöntynyt...
Katrista, ei osaa puhuakaan; varmaampa he ovat keskuudessaan asiat jo
miettineet... Mutta nyt on kysymys: mitä sinä tähän asiaan sanot?"
"Mitäpä minulla on enään sanottavana" − lausui muori mielihyvissään
katsellen tulevaan vävypoikaansa — "äidillisellä kädellä tahdon
yhdistää lapsien kädet, sekä lausua: olkaa onnelliset ja eläkää
kauan...!"
Kaikkein kasvoilla näkyi ilon loiste kirkkaan takkavalkean leimutessa,
sekä sydämissä väreili lämpimyys ja rauha, paitse renki Tuomon,
joka äsken tapahtuneen keskustelun ajalla kohottamatta katseitansa
työskenteli hiljaa itsekseen.
* * * * *
Aurinko lähetti viimeisiä kullanhohtavia säteitänsä hyrskyvälle
meren pinnalle. Tuuli pyrytteli hietikkosärkäissä keveitä lumi- ja
hiekkahiukkeita sekaisin korkealle ilmaan. Tuuli kiihtyi illempana
raivoisaksi myrskyksi; meren lakkapäät laineet paiskasivat rantaa
vasten ankaralla pauhinalla. Myrsky-ilmaa seurasi ankara pakkanen.
Jospa luonnonvoimat näin yhdistynein voimin osoittivat suuruutensa,
tehden ulkoilmassa matkustavaisen ihmisen suojattomaksi, niin oli
kalastajapirtin sisässä kyllin lämmintä ja suojaa.
Ahvenaisen pirtin merenpuoleisen akkunan luona katselee Katri
suruissa silmin, tykyttävin sydämin meren aukealle ulapalle. Vanhus
käyskelee vähän väliä ulkona tarkastamassa tuulen kääntymistä ja
ilman asettumista. Vihdoin huomasi Katrin tarkka silmä jonkun venheen
keijuvan meren myrskyisellä selällä. Iloisena huudahti hän: "isä ja
äiti katsokaat osoittamaani suuntaan, niin näette siellä venheen —
olisikohan tuossa armas Juhani!"
"Kyllähän siellä näkyy jo kaksikin venettä, mutta se on tietämätöntä
keitä siinä kalastajat ovat?" lausui vanhus hetkisen perästä.
Uteliaana odottivat nämä kolme perheen jäsentä venheiden tuloa
kotorantaan, vaan hetkiä kului, sekä pimeä ennätti tulla ennenkuin he
menivät, venelaiturille, johon kaksi venettä töintuskin oli päässyt.
Mutta eipä veneissä ollutkaan Katrin sulhoa vaan toisia kyläläisiä.
Näiden palanneiden venekuntien miehistö oli niin jähmettynyt vilusta,
ettei kyennyt mitään toimittamaan, jonkatähden kylän naiset ja vanhat
harmaapäät vanhukset vetivät veneet maalle, sekä veivät kalastajat
lämpimiin pirtteihin. Kun he olivat hiukankin vironneet tulvaili
kalastajille niin kosolta kysymyksiä ja joihin heidän oli mahdoton
vastata. He kertoivat: että Ahvenaisen venekunta oli yhä kulkenut
myrskyn noustessakin länteen päin, vaikka he olivat kuinka tahansa
viitanneet ja neuvoneet merkeillä kääntymään jo ajoissa kotorantaa
kohti, niin eivät he olleet niistä vaarinottaneet. Myöhemmin palasi
toisetkin venekunnat yön seudussa kylään, — paitse Ahvenaisen vene
miehistöneen, jonka kaikki sanoivat kulkeneen päinvastaiseen suuntaan.
Kolmantena vuorokautena päivän valjetessa huomattiin kaksi ruumista
laineiden ajamina rannikolla. Tarkemmin tarkastettuna tunnettiin
toinen renki Tuomon, toinen Katrin sulhon ruumiiksi. — Katri, saatuaan
tietää rakastettunsa maallisen jäännöksen olevan rannikolla, riensi
kiiruusti vaalealla katsannolla laiturille. Kauan katsottuaan silitti
hän kädellään Juhon kalvottunutta, mutta vakavaa otsaa, pyytäen
sitten hiljaisella, äänellä läsnäolijoita kantamaan molemmat ruumiit
kartanoon, jonka sanottuaan asteli hän hiljaisilla askeleilla pirtille
päin. — Me voimme arvata niitä surun jälkiä saattoi kerrottu tapaus
Ahvenaisen talon asukkaille, mutta sureminen ei tullut ylenmääräiseksi,
vaan hiljaisuudessa kyyneltäkään vuodattamatta kärsivät he vaurionsa.
— Tyytyväisenä lauleli edelleen useana iltana vanhus tuttua virttänsä:
"Ah mik' ompi elom' täällä..."
"Niin tuolla, tuolla ylhäällä tapaamme kerran kaikki toinen toisemme"
ajatteli Katri silloin itsekseen.