"Sattuuhan sitä ihmis-elämässä tapahtumaan milloin mitäkin. — Jok'ikinen
päivä tuopi esille kummempaa ja kummempaa. Niin, päivällisestähän
minun pitääkin kertoa... ei mistään juhlapäivällisestä, suuressa
ensimäisen luokan seurahuoneessa, missä puheita pidetään ja maljoja,
juodaan... Vaan semmoisesta päivällisestä, missä sekalainen seurakunta,
vanhoja ja nuoria poikamiehiä, on koolla jonkun 'kortteeria' pitävän
ruokamatammin luona. Olin koulupoikana, kun onni minunkin viskasi
semmoisen leskimatammin luokse asumaan. Siihen asti olin ollut omissa
ruuissa, mutta koska siitä ei näkynyt sen selvempää tulevan, muutin
toveri Sieväsen ehdoituksesta asumaan erääsen kyökistä muodostettuun
kamariin, jonka uunissa olisi voinut paistaa mitä ikinä vaan halutti
— — — vaikka pannukakkua... Vaan kun meille annettiin vahvaa ruokaa
kolmasti päivässä, niin ei tarvinnut käydä ylimääräisiin talouspuuhiin.
Niinkuin sanoin ruokaa saimme huokeasta maksusta kolmasti päivässä...
ja vielä semmoisessa seurassa, missä maisteria, postiherroja — en minä
'posteljuonia' tarkoita —, konttoristiä, kanslistia, näyttelijöitä
y.m. oli koossa. — Ruuansulatuslaitos näkyi kaikilla herroilla olleen
kelpo kunnossa, johon lienee vaikuttanut tarjoojaneiti... punaposkinen
tytön tyllerö. Tätä muutamat keikarit kutsuivat 'Mansikaksi',
lisäksi isältä perimällensä suku- ja papin antamalle ristimänimelle
— — — niinkuin sitä nyt annetaan semmoisille henkilöille joista
pidetään liian paljon, taikka ei pidetä ensinkään, keskivälillä
olevat tyytykööt tavallisiin nimiinsä — — — Niin Mansikaksihan ne
veijarit hänet ristivät — — — eipä semmoista nimeä sentään joka tyttö
ansaitsekaan. Mansikka oli tuommoinen punaposkinen, punahuulinen,
nykeränenänen ja muuten soreavartaloinen tyttö. Olisipa sopinut olla
näkemässä, kun hän herroille ruokaa tarjosi, silloin hymyili hän
näet niin viehättävästi... niin viehättävästi, ett’en osaa paperille
piirtää. Lyhyesti voin sanoa, että Mansikka oli näöltään kaunis,
hymyili kauniisti, puheli kauniisti, asteli sipsutteli kauniisti
— — — silloin tosin en ymmärtänyt Mansikan enkä muidenkaan kauneutta
— — — mitä arvostelua nyt semmoinen koulupojan nallikka voisi antaa,
jolle ei vielä viiksien orasteet paraalla partarasvallakaan tahtoneet
kasvaa. — Mutta nyt olen joskus ajatellut, mitähän kun Mansikka olisi
pukenut oikein vallasväen vaatteet yllensä turnyyrien ja tarnukkein,
rimpsuin ja rampsuin kanssa, kylläpä hän varmaan semmoisesa puvussa
olisi näyttänyt, niinkuin joku salonki-neiti konsanaankin. Mansikkapa
ei huolinut semmoisista puvuista — — — hän tyytyi luonnolliseen
kauneuteensa, josta hän tuskin tiesi itsekään... Lieneeköhän sentään
ollut niin viaton — — — sitä on vähän vaikea sanoa. — Eipä ihmettä
kun keitto maistui, lihapullat maistuivat, jälkiruu'at maistuivat ja
yksin tuo mauton lipeäkalakin maistui Mansikan ollessa 'passaamassa'
— — — miksipäs ei olisi maistunut. Tämän enempää ei Mansikasta.
Satuin tässä ikäänkuin sivumennen häntä lähemmin kuvailemaan, siitä
yksinkertaisesta syystä, että ruokamatammit voisivat — herrojen
ruokahalun parantamiseksi — hankkia tarjoojaksi samanlaisen Mansikan
— — — Se maksaa vaivan... uskokaa pois. Kerran koulusta puoliselle
tullessa istuin kirjojen ääreen, mutta lukeminen ei tahtonut kumminkaan
sujua ... juuri kuin olisi painustanut selkää... silmälaudat tahtoivat
painua kiini ja vatsapohjukka tuntui tyhjältä; ja kävi vielä
tyhjemmäksi kun toverini äkkiä lausui: 'mitähän jälkiruuaksi tänään
tarjottaneen!' Tosin en ollut mikään epikurolainen, mutta — kasvavalla
pojalla tahtoo aina — hivuttaa suolia ja vatsaa — niin ainakin
vanhat väittävät ja, niin se oli minunkin laitani siihen aikaan.
Tottapa kerrankin vanhojen väitteessä perää lienee, koska, minäkin
kokemuksestani tulin siihen vakuutukseen, että lihaksien, luiden ja
vatsakoneiston alituinen kasvaminen, sekä luuonttojen laajeneminen
vaatii aina enemmän ja enemmän ravitsevaa ainetta, olkoon se sitten
mitä tahansa... No sehän se juuri minunkin vatsaani aina hivutti. Tällä
erällä hivutus hälveni, kun käskettiin päivälliselle. Kirjan viskasin
pöydälle ja sanoin toverilleni marss — — — Mutta tästä kiireestä,
marssimisesta ei ollut vähintäkään etua, sillä kamarista käytävän yli
juostessani olin tuotapikaa... kompsiis... — se tahtoo sanoa: että
siinä nyt kähmin vatsallani. 'Nuo sen vietävät saappaat', olivat ensi
sanani, sillä joll’ei rampa-Esko olisi tehnyt näin väljiä saappaita ja
lisännyt anturoihin 'kuosin' kaunistamiseksi suuria korkoja ja korkojen
päälle rautoja, niin en tässä nyt pitkälläni piehtaroisi. Raudat tosin
taisivat siihen aikaan olla tarpeen koska kuulin isäni rampa-Eskolle
sanoneen: 'iske vaan raudat korkoihin, vähemmänhän korot kivikadulla
läntistyvät'... ja rampa-Esko iski vaan päälle."
Nousin ylös vatsaltani; onneksi ei ollut ketään näkemässä
lankeemistani. — Astuin ruokahuoneesen ja asetuin istuimelle, sekä
kävin alkuruokiin käsiksi. Täällä istuivat jo maisterit Wakanen ja
Ripsakka, sekä kauppias Tavarow. — Vähitellen saapuivat toisetkin
ruokavieraat, miten kullekin sopi. Maisteri Pöhnänen, liiallisesta
oluen juomisesta puhkien ja pähkien, tuli tavallisesti aina maisteri
Pilasen seurassa. Maisteri Pilanen oli nyt semmoinen veitikka, ett’ei
toista parempaa — — — Tietäähän ne vanhat pojat — — — alituiseenhan
ne nauruhermoja kutkuttelevat pilajuttuloillansa. Kulkupuheet tosin
kertoivat koulupoikien saattaneen hänet herraskyydillä luokkahuoneesta
ulos... eihän se nyt ollut oikein kasvatusopin-sääntöjen mukaista...
vaan minkäs sille voi, kun ne nuoret ovat välistä niin huimapäisiä. —
Sitten astui postiherra Dumbum sisään. Hän oli hyvin yksinkertainen
ja vaatimaton mies — — — hivukset silmillä tuijotti hän silmälasien
lävitse alituiseen eteensä. Maisteri Pilasen leikillisiä puheita
kuunteli hän väliäpitämättömänä... joskus vaan vähän naurahti...
mutta ei sekään ollut oikeaa nauramista — — — olihan vaan tuommoista
nauramisen ja hymyilemisen keskivälillistä huulten venyttelemistä.
Dumbum'ia seurasi konttoristi Nolonen, jolla näkyi aina olevan
kiire ruo'an ääreen — — — Saattoi hänen vatsansa tuntea samanlaista
hivutusta, kuin minunkin vatsani... ja kyllähän se tuossa ikävässä
kirjoitustyössä sentään vatsaa raukaiseekin enemmän kuin muissa
toimissa. Mahtavana astui konttoristi Stoltz sisään. Nimestä päättäen
oli hän kansallisuudeltaan saksalainen. Hän sanoi matkustaneensa
kaikki Europan valtakunnat ristiinrastiin, josta vaeltelemisesta tein
minä johtopäätöksen, että kyllä se Stoltz on sentään viisas mies,
vaikka ei maantiedettä tuntenut paremmin kun meikäläinen kansakoulun
oppilas, koska, kerran väitti — maisteri Pilasen kanssa — Pietarin ja
Adrian meren olevan samalla meridianilla. Jotenkin myöhään saapuivat
kanslistit Keikkanen ja... vaan sen toisen kanslistin nimeä en enää
muistakkaan, jolla oli mustat hivukset, suuri nenä, sutiparta ja
"silmärillit" nenällä. Viimeisinä saapuivat näyttelijät Tuhlanen ja
Kurttisööri pohmeloisina viimeisintä juomingeista. — Kun jokainen
oli tehnyt tavallisen tervehdyksen, asettuivat he ruo'an ääreen —
käsiään ristiin panematta. Saattoivat he sydämessään sentään kuinkakin
kristillisellä mielialalla lukeneen ruokasiunauksen, mutta sekin on
niin ja näin — — — eihän tuota ollut edes aikaa... tartuttiin vaan
kannikkaan kiinni. — Jutut sujuivat... jokainen puheli viereisensä
kanssa, ainoastaan vaiti olivat: Tavarow ja minä. Me vaan pistimme
poskeemme saatavilla olevaa ruokaa. Tavarow ehkä syömisensä ohella
lienee laskenut aamukaupan voittojaan.
Ovi avautuu, jokainen kääntyy katsomaan sinnepäin odotellen nähdäkseen
Mansikan kaunista hymyilyä, mutta nyt Mansikan sijaan ilmestyi
olento, jonka herrat varmaan päättivät nimittää Karpaloksi, jos
marjanimityksissä pysytään. Muuten oli uusi piika pitkäruumiinen,
tummaverinen — — — ja kuka sitä rumaa osaa enään kaunistaa — — — aivan
saman näköinen, kun Hotokan Liippo kotikylässäni, — — — ken lienee
sattunut hänet tuntemaan — — — ihan hänen näköisensä.
Karpalon tumma pinta näytti ikäänkuin punastuvan, huomatessaan herrojen
paljouden, mutta rohkeasti hän kumminkin niijasi ja asetti astian
lipiäkaloneen pöydälle... puh... myhähin itsekseni — — — mitenkä
käyneekin, sillä järjestys näkyy olevan poissa — — — Karpalo ei
ole oppinut herroja "passaamaan." Sen huomasin; siksi olin minä
kuukauden ajalla oppinut. Mutta sivumennen voin mainita, että oli
sitä harjoittelemistakin tämmöisessä hienossa seurassa, ennenkuin
kaikki kohteliaisuuden temput olivat muistossa. — Ennenkuin tässä
uudessa majapaikassa menin puoliselle, selvitti toverini juurtajaksain
ruokajärjestyksen, kohtelu- ja tarjoomistavat y.m. asiaan kuuluvat
haarat seuraavaisesti...
"Ruokahuoneesen astuttuasi tee tuommoinen 40 asteen kumarrus, jonka
tehtyä astu sievästi pöydän ääreen — — — ota liina lautasen vierestä,
anna sen olla joko paikallansa, taikka levitä mahallesi — miten
haluat... mutta välttämättömästi sinun tulee liina käsiisi ottaa, sillä
kun liinan liikuttamilta jätät, ajattelee joku ett’et semmoista kalua
ymmärrä ensinkään käyttää. Muuten ole koko ruoka-aika varuillasi,
sillä kun joku pään kumarruksella jotakin pyytää — — — tarjoo heti...
vaan hymyhuulella — ainakin toisella suupielellä — kun lausut:
suvaitsetteko. — — — Kun jotakin pyydät, niin sano esimerkiksi näin:
Saisinko luvan pyytää pippuria — — — Jos herra olisi hyvä ja antaisi
ätikkää — — — Voisiko olla mahdollista saada suoloja — — — Vaivaisinko
Teitä tarjoomaan juustoa... niin sillä tavoin... ja kun olet saanut
pyyntösi mukaan, vastaa heidän kohteliaisuuteensa sanalla: kii ..
ii.. tos"... juurikuin en muuten olisi saanut syödäksenikään, vaikka
säntilleen olin jo edeltäkäsin maksanut matammille vuokran.
"No eikö kukin saa omalla kädellään ottaa mitä haluaa?" kysäsin minä
hieman hämmästyneenä.
"Kyllä, mutta kohteliaisuuden vuoksi herraspiiriissä pitää juuri
käyttäytyä näin... venttas, se on ruotsia... minulta jäi äsken
kesken... Niin... Mansikan tarjotessa ruokaa käänny vasemmalle, jotta
oikealla kädellä voit ottaa vatsasi vaatimuksen mukaan ruokaa, edessäsi
olevalle lautaselle," juuri kuin minä olisin ollut vasenkätinen. —
Toverini lopetti havaannollisen opetuksensa sanomalla vielä: "Pää-asia
on vaan, että ensin tarkastat mitenkä toiset syövät."
Tähän tokasin minä: "ei... ei se kelpaa... Kun minä rupean suu
ammollaan katselemaan toisten syömistä niin enhän itse saa edes
vatsaani pohjapeitollenkaan, päälliseksi, kun ei alinomaa hivuttaisi."
"Tee kun tahdot," kuului toverini tyly vastaus, "sinun hyväksesi minä
rupesin tässä suutani vaivaamaan."
Ken tahansa, tämmöisen opetuksen kuultuansa, ei hämmästyisi... Niinhän
neuvotaan kuin jaloittelevaa lasta. Eipä kumma kun minunkin, talonpojan
kodista lähteneen tollikan, sydän rupesi hieman pamppailemaan. Rohkasin
kumminkinkin itseäni sen verran, että astuin selkä suorana toverini
perässä ruokahuoneesen ja matkin toverini tekemiä temppuja. Silmiäni
huikasi, ruumiini vapisi — — — ja vatsani täyttämisestä ei tullut
silloin niin mitäkään — — — naukua sekin vain sai. — Useakin ajattelee
mitähän tuokin nyt taas rupattelee — — — eikä usko että ihminen
toisensa edessä rupeaa vapisemaan kuin vilutautinen ... Niin, niinhän
ne tietämättömät jupattavat, mutta kunhan semmoiset vastaväittäjät
näkisivät kuinka "moukankin" housut hutajaa, seisoessaan — talonpoikaa
minäkin tarkoitan enkä housuja — lakittomin päin "herrastuomarin",
"kolmsääryksen" — se on siltavouti, — "kanttorin" — nimismiehestä ei
puhettakaan — edessä, niin laulaisitte kai toista ääntä ja vetäisitte
vanhaa virttänne: "niinhän se on, pienen pitää nöyrtyä suuremman
edessä, sehän on ollut tavallista maailman alusta asti... kuka sitä
muuttamaan rupeaa..." Minä lisään vielä: pitäkää päälle vaan — jaa, se
on hyvä tapa, pitää aisoissa... no — — — niinhän se on...
... Niin ihmisiähän ne olivat toisetkin ruokavieraat... mutta kun
se nyt tuntui niin oudolta semmoisessa joukossa... juurikuin olisi
jokainen katsellut minua... ainoastaan minua — — — Hiukkasen tosin
otin leipää... aukasin hieman suutani... tahdoin näet näyttää hyvin
sievältä... pistin palasen suuhuni... sitten pidin paussia... Hieroin
veistä ja pistintä toisiinsa... Lyhyesti sanoen, — kun en tahtonut
kutkuttaa herrojen nauruhermoja heidän pernoissakaan, saati sitten
suupielissään — aijoin näyttää että on sitä eletty ennenkin tämmöisessä
seurassa — — — hm — — — Kun Mansikka tarjosi lämmintä ruokaa, otin sitä
vaan hyvin vähän, ett'ei toiset olisi ajatelleet minua syömäriksi...
Pelkäsimpä vielä, jos Mansikka sanoo matammille että kyllä se tuo
Tolkkeri ottaa yhtä paljon ruokaa kun toisetkin herrat, vaikka on noin
pieni, niin matammi on heti korottava vuokraa. Mutta tämmöiset aivojen
ammennukset eivät ole muuta kuin tyhjien ennakkoluulojen synnyttämiä
huonoja päätöksiä, joiden kautta ihminen on vähällä saada itsensä
päiviltä pois... niinkuin sitä nyt kuolettamista hienoilla sanoilla
ilmoitetaan... joko tällä tavoin, että nauvutetaan nälkäistä vatsaa,
taikka ruvetaan elämään liian ylellisesti... turvotetaan ja lihotetaan
vatsaa samassa suhteessa, kun kukkaroa laihtutetaan.
No niin — Tämmöisen kiirastulen käytyäni opin pitämään ennakkoluulojani
kurissa; enkä enään välittänyt, toisien ajatuksista mitään — — —
seurasin vaan vatsani vaatimuksia. Ilman kehumatta voin sanoa,
että nyt olin jotakuinkin oppinut kaikki tavat, "saankoluvat" ja
"vaivaamiset." Helpostihan huomasin Karpalon vian — — — Sitävastoin
kun hänen olisi pitänyt, käydä, pöydän ympäri ja tarjota jokaiselle
erikseen lipiäkalaa, mätkäsi hän astian kaloneen pöydälle. Hän ajatteli
varmaan... että saavathan ne hyvät herrat pöydältäkin. Mutta herrat
eivät saaneetkaan, taikka eivät tahtoneet saada... Ja Karpalo-parka
ei huomannut niitä lukuisia katseita mitkä häneen tähdättiin — — —
Tietäähän sen nyt jokainen, millaisia silmäyksiä silloin annetaan kun
ollaan vähän noin niinkuin pöpperö-tuulella. — Karpalon mentyä olivat
herrat hiljaa... tuota vienoa runollista hiljaisuutta häiritsi joskus
maisteri Pöhnäsen ryvähdys ja maisteri Pilasen sormien napsutus. —
Herrat kaipauksella muistelivat niitä hetkiä jolloin Mansikalle silmää
iskettiin... noin vaan tavan ja kohteliaisuuden vuoksi, tottumuksesta,
jolloin joku hymyillen kysäsi: "no onkos puuhaa ollut", johon Mansikka
taas hiljaisesti vastasi: "no jotakuinkin" ja sitten hymyili niin
kauniisti ... Mutta kun kerran eräs herroista mitä viattomimmalla
äänellä kysäsi: "mistäs te näin sievää kangasta ostitte?" ja samalla
hyppysillään koetteli kuinka hienoa Mansikan kangas oli... silloinpa ei
tyttö hymyilytkään, vaan vastasi kuivasti: "puodista"... Sillä johan
tuommoinen kysymys taisi Mansikan mielestä olla liikaa ... ja sitten
vielä käydä koettelemaan... vaikkapa vaan palvelustytön vaatteita
ruokapöydän ääressä... liikaahan tuo oli jo.
Niin minkäs sille nyt teki, kun Mansikka ei ollut tarjoomassa. Karpalo
tuli sisään... Toi uutta ruokalajia pöydälle ja aikoi viedä entisen
pois, mutta oli samalla kummastuneen näköinen siitä, kun ruoka oli
koskematta. Tytön kummastus tuli sitä suuremmaksi kanslisti Keikkasen
äkäisistä sanoista: "antakaa kala-astian olla paikoillaan, näettehän
silmillänne ett’emme sitä vielä ole maistaneetkaan." Punastuneena
riensi Karpalo keittiöön.
Vihdoin maisteri Vakanen... hän istui vastapäätä minua... otti
kalalautasen käteensä ja hyvin vakaisella ja anteiksi antavaisella,
äänellä lausui: "syötäväksihän ruoka on tuotu", johon Tavarow myönsi:
"niin, niin syötäväksihän se on tuotu."
Postiherra Dumbum oli syönyt, söi ja aikoi vieläkin syödä. — Hän ei
ymmärtänyt minkätähden toverit vaivasivat vatsaa syömättömyydellään...
No hän nyt olikin noita vanhan ajan miehiä — — — Vaikka syömistaidossa
vanhan ajan miehet olivat nykyaikaisia paljoa yksinkertaisemmat
vaatimuksissaan...
No tuota juuri tuumaili Dumbum, kurkistaessaan toisia "rillien"
ylitse, jotta pitäneekö heitä käydä oikein lusikalla syöttämään — — —
varmaankin kun noin syömättä miettiväisinä vaan istuvat. — Maisteri
Pöhnänen ryvähteli ja lampsahutti leukapieliään... Otti kultasankaiset
silmälasit nenältään... Pyyhkeli niitä ja katseli pöydälle hyvin nolon
näköisenä.
Vai niin, herra Pöhnänen on myöskin vähän niinkuin pikastunut!
Maisteri Pilanen keinui tuolilla. Vihdoin puhkesi hän puhumaan: "mutta
mihin hiiteen on Mansikka mennyt?" Mutta kaikeksi harmiksi ei kukaan
tuohon voinut mitään vastata.
Entäs konttoristi Keikkanen! — — — no hän oli nyt yhtä happamen
näköinen kuin toverinsakin.
Konttoristi Stoltz kääntyi Noloseen ja Keikkaseen päin... ja rupesi
puhelemaan... puhelemaan... Niin hiisi vieköön, kyllähän näin että
siinä nyt hartaasti puheltiin, mutta en ymmärtänyt vähääkään heidän
syvämietteisistä ja julkilausutuista sanoistaan... Jaa... niin,
harmittaahan minua hiukan kun en voi heidän keskustelustaan mitään
virkkaa... Mistä syystä... olenko kuuro... Se on toista kun jutellaan
tuota Suomen kieltä, vaikkapa vaan vierasta kieltä... silloin
ymmärrän... Mutta kun tuota kotimaista kulttuuri eli venskan kieltä
rengutetaan, silloin panon korvani umpeen... särkeytyyhän silloin
tärykalvotkin ja...
Ja silloin kääntyi katseeni näyttelijöihin, seuramme ainokaisiin
taiteen harrastajiin — Ruotsin kielisiin taiteen edustajoihin:
Tuhlaseen ja Kurttisööriin.
Jopa nyt jotakin. Tuossapa Tuhlanen nolona istuu ja katselee suruissaan
eteensä. Onpahan syytäkin... "mitenkä... solo... operassa ...
fiss-dur’issa."
Näistä katkonaisista ja hiljaan lausutuista sanoista tulin siiheen
päätökseen, että Tuhlasella on jossakin operassa solo-osa, mutta nyt
varmaankin äänirakot eivät ole oikein kunnossaan... ja mitä johtaja
sitten sanoo.
"Olispa ollut hyvä, kun edes markankaan verran eilen päivällisen aikaan
olisi taskussa... vaikka johonkin soppeen piiloutunut, ett’ei olisi
tarvinnut varkain ajurin reestä hypätä... eipähän ollut piiloutunut
penniäkään... kaikki jäivät seurahuoneelle... Kyllähän ripsakasti olin
hyppäävinäni... Mutta tuo ajurin pahuus tempasi päästäni aivan uuden
karvalakkini, minkä viime viikolla kymmenestä markasta Weckseliltä
ostin... Olipa pahuuksella näppärät näpit... Semmoinen hyvä lakki...
Häh!" (Se oli vastaus Kurttisöörille, joka pukkasi Tuhlasta kylkeen ja
sitten vilkutti silmiään, muikisteli suutaan ja kuiskutti korvaan)...
"köp, köp två flaskor öl," kuulin Tuhlasen hiljaan vastaavan. — Sitten
taas vaipui hän ajatuksiin...
"Kaikki olisi käynyt hyvin .. Mutta kun hatutta päin juoksin yli pihan
ja olin juuri astumaisillani ylimmäiselle portaalle... Silloin pääni
vaipui, ruumiini taipui ja jalatkaan eivät pysyneet paikoillaan, ne
vääntyivät ja nuljuivat kun hyvätkin linjaalit... Sitten olin noin...
niinkuin humalaiset tavallisesti tekevät kaatuessaan töppöset taivasta
kohti — — — Mikä tuuli lienee samaan aikaan lennättänyt erään akan
(piharengin Karoliinaa hän näet tarkoitti) luokseni töllistelemään...
Kun olisi tölläilemisellä jättänyt — ei, vaan tuo mokoma rupesi suun
täydeltä huutamaan: 'ihan samalla tavalla nuo herrat humaltuvat kun
talonpojatkin ja rantakasakit... Ihan samalla tavalla... Vaikka toinen
juopi viiniä ja koljaattia ja toinen raakaa paloviinaa... Mutta onhan
ne herrat sentään herrat' — — — Sittenkös ihmisiä minun ympärilläni
kuhisi... Kyllähän miestä vähän silloin hävetti... Niin mutta minkäs
sille tekee, kun ei ole tahdonvoimaa... Ja mitä luonto on valmistanut,
kiitollisuudella ihmiset nautitkaan."
Tuolla, tavoin ajatteli näyttelijä Tuhlanen... Että olisi se ollut
hyvä, kun markan verran eilen taskun pohjaan olisi piiloutunut...
Mikä lienee akan tolvanan haukkumaan tuonut... Ihmisen nautinnoksihan
luonnon talous on valmistettu... Ja sitten taas muisteli ajurin
näppäryyttä ja kaatumistaan...
Totta tosiaan hauskuutti minuakin eilen Tuhlasen draaman harjoittaminen
käytävällä... mutta kun oikein ajattelen, niin ei se mitään lystiä...
"Jag går fråga min skuld" lausui kanslisti Keikkanen jotenkin
ääneensä... Nousi istualleen ja meni ovelle, missä hän huudahti:
"saisinko luvan puhutella matammia."
"Juu — — — juu", kuului matammin ääni kyökistä ja pian näkyi hänen
lihava vartalonsa kokonaisuudessaan. "No mitä herra Keikkanen
tykkää puhua — — — Suokaa anteeksi... minulla on niin paljo plakkia
vaatteissani... Mutta ymmärrättehän semmoisessa huushollissa kun — — —"
"Ei se mitään... jahah... minä tuota tahdoin sanoa... Jos matammi olisi
hyvä ja ilmoittaisi kuinka paljon olen velkaa... Minä suoritan heti."
"Kuinka paljon velkaa — — — ajatelkaahan kuitenkin... Mitä minun
tulee herra Keikkasesta uskoa... Te ehkä pidätte ruokamaksua julmasti
tyyriinä... Mistä luulette huokeammalla saavanne... Ja kuulkaahan
(tässä kohti matammi jauhoisilla sormillaan painoi aimo räänikän
Keikkasen takkiin ett’ei muuta stanislaikkaa tarvittu) kun vastikään
herra Rytkelin praattasi että Savanderska ottaa..."
"Matammi hyvin tietää, ettei minun ole tekemistä Rytkelinin eikä
Savanderskan kanssa ainoastaan minä tuota... tahtoisin saada selville,
kuinka paljon olen velkaa."
"Juu, juu kyllä siihenkin tullaan, mutta minä tykkäisin... saada
selville, mistä turski käytöksenne on näin äkkiä saanut alkunsa... Onko
soppa ollut huono... vai puljonki... vai bullat... vai kala... Sanokaa
nyt suoraan, onko minun keittotaitoani vastaan mitään sanomista...?
"No ei juuri... mutta passaus... passaus, siitä minä en pidä."
"Jaha, vai passauksesta ette tykkää... No se onkin eri asia... Johan
minä ajattelin että joko minun keittotaitoni on huononemaan... Sillä
kun minä olin kuukkerskana sillä entisellä kuvernöörillä, niin minusta
julmasti tykättiin... Soo — — — vai passaus ei ole herra Keikkasen
mieleen... Oikein sydäntäni helpoittaa kun kuulin että minun taitoni...
Katri, Katri... johan kahvi kiehuu yli reunojen... huolimaton... Etkä
muista mitenkä tarkkaan minä sinua neuvoin herroja passaamaan, ethän
nyt ole enään suntion herrasväkeä passaamassa, vaan nuoria viinejä
kaupungin herroja... Herra Keikkanen... toisten ei ole passaamisessa
mitään sanomista ja nyt menen itse Katria oikein säntilleen
neuvomaan... Olkaa hyvät ja istukaa jälkiruokaa syömään.
"Ei nyt tällä erällä... Mutta koska te lupaatte ett’ei vast’edes
passauksessa hämminkiä synny, niin olen edelleen ruokavieraanne, vaan
tällä erällä menen toimeeni — — — hyvästi!
"Ajöö, ajöö, herra Keikkanen", huudahti matammi. Mutta herra Keikkasta
seurasi konttoristit Stoltz ja Nolonen sekä se kanslisti jolla oli
'rillit', sutiparta ja mustat viikset. Toiset jälkeen jääneet herrat,
joiden joukkoon minäkin kuuluin, söimme kylläiseksi.
"Usein olen ajatellut perästäpäin: että minkätähden ne herrat,
sinäpäivänä eivät syöneet... Varmaankin ei ollut nälkä, sillä... No
minä en virka mitään... Ajatelkoon kukin lukioista oman pääkoppansa
mukaan syyn herrojen syömättömyyteen...
"Sen vaan minä sanon vaikka kelle että sinä päivänä, kun Karpalo oli
tarjoomassa ensikertaa, herrojen 'vatsarustingit' saivat naukua."