Päivätyömiehistä viimeisinä, astuimme lasiovesta ulkoetehiseen,
heitin lakkini siihen, ja astuimme rohkeasti, minä edellä, Mari
perässä, etehisen lävitse konttooriin. Rovasti istua könötti kädet
ristissä lihavalla vatsallansa ja pitkä piippu hampaissa, poltellen
hyvänhajuista, parasta Wenäjän mahorkka tupakkaa.
"Hyvää päivää!" sanoin minä ja kumarsin nöyrästi; Mari niijasi
vieressäni itse puolestaan tervehdykseksi.
"No mitä Simo Sopasella on asiaa?... Vaan ken sinä olet?" kysäsi
rovasti Marilta.
"Tämä on se meidän läksiän Mari," vastasin minä Marin puolesta; hän
kun näet ei ollut tottunut herrojen kanssa puhumaan... "Eihän tässä
meillä muuta erinäistä asiaa tällä kertaa ole kuin... tuota nyt...
kuin herra rovasti viime pyhänä kuulutti meidänkin kyläläiset rukiita
leikkaamaan, niin nöyrinä käskylle, olimme me molemmat eilisen, sekä
tämän päivän ruista leikkaamassa. Leikkuun loputtua, käski työnjohtaja
tänne konttooriin, kuittauttamaan päiviämme... ell'ei herra rovastilla
sattuisi kiirettä olemaan."
Rovasti nousi kiikkutuolilta, pani letkapiippunsa hyllylle, otti ison
kirjan esille ja kysäsi minulta: "Korpelan kylästähän se sinä olet?"
"Jaa, herra rovasti, Korpelan kylästä numero viisi," vastasin minä.
"No, hyvä on, saat mennä!" käski rovasti. "Ken se sinä taas oletkaan?"
kysäsi hän Marilta.
"Mari Mähöseksihän ne minua kutsuvat; olen kotosin samasta kylästä, kun
tämä Simokin," lausui Mari.
"Monta päivää työtä teit?" kysäsi rovasti.
"Kokonaista kaksi päivää olin leikkaamassa."
"Oletko naimisissa?"
"En, herra rovasti."
"Vai et ole naitukaan, siis olet vanha piika!" lausui rovasti.
"Niinhän se on sallittu," vastasi Mari.
"Vai on se sallittu, oma syysi se on... hm, hm... noo, siinä
tapauksessa olisit sinä saanut olla neljä päivää työssäni," lausui
rovasti painavalla äänellä.
"Herra rovasti! Enhän minä tiennyt... Kun ne toisetkaan eivät olleet
kun kahtena päivänä työssä, pitäisikö minun, yksinäisen naisen tehdä
herra rovastille neljä päivätyötä," sanoi Mari niijaten.
"Oletko sinä suorittanut minulle kuulutusrahaa," kysäsi rovasti
pontevasti.
"Enhän minä miten... kun en ole ollut kihloissakaan," vastasi Mari
hämmästyneenä.
"Olenkos minä saanut sinulta vihkiäisrahaa?"
"Mutta... enhän minä ole naimisissakaan.
"So, so! Oletkos suorittanut minulle lapsen ristiäisrahaa?"
"Korkeasti kunnioitettava herra rovasti, eihän se miten ole mahdollista
ollut, kun en ole joutunut naimisiinkaan," vastasi Mari.
"Siinäpä se juuri onkin; millään et ole edes minua hyödyttänyt, et
millään, olisiko tuo paljon, jos sielusi paimenelle tekisit neljä
päivätyötä... jaa'ah! sinä raukka, et ole saanut itsellesi miestäkään."
Tämän keskustelun ajan olin minä seisonut etehisen syrjässä. Nyt minä
katsoin sopivaksi astua esiin, Marin puolesta puhumaan, vaikkapa vaan
sananpalvelijaa ja esivaltaa vastaan, sillä minusta näytti rovasti
puheissaan joutuvan liian pitkälle syrjäasioissa.
"Herra kontrahtirovasti, — rovastimme, oli näet toinen mies piispasta,
— suokaa anteeksi, vaikka minäkin tartun puheesen. Minä olen Marin
kanssa tehnyt näinä kahtena päivänä yhdessä leikkuutyötä, olen myös
nähnyt ja voin todistaa vaikka kahden sormen panemisella kirjan päälle,
ettei tämä Mari työssään jäänyt jälelle muita naisia, joll'ei riitä
vaatikaa oikeuden kautta kaksi päivää lisäksi, mutta nämä kaksi päivää
on teidän kumminkin kuittaaminen. Mitä taas siihen tulee, ett’ei Mari
ole naimisiin joutunut, sille emme me maalliset ihmiset mitään voi...
rovasti paremmin tietää kenen määräyksen alaisia semmoiset asiat ovat,
jos uskotte nimittäin sen, mitä saarnastuolissa julistatte."
"Mitä sinä siinä seisoa tollotat, kyllä minä opetan sinut ymmärtämään
paremmin käskyjäni ja menemään pois, kun ei sinulla enään ole
asiatakaan" lausui rovasti, nousten kiikkutuolilta, — johon Maria
puhutellessa oli istuutunut, — astui luokseni ja katsoi ensin
vihaisesti minuun, mutta viimein sieppasi ryntäistäni kiini, aikoen
näet minua taluttaa ulos.
Minä olen koettanut seurata aina sananmukaisia käskyjä, niin lähimäisiä
eli omia, vertaisiani, sekä esivaltaa kohtaan, mutta nyt alkoi minuakin
suututtaa sananpalvelijan röyhkeä käytös. Mutta hilliten vielä itseäni,
sanoin hiljaisesti: "kuinka pappi kehtaa tämmöiseen tekoon ruveta...
ja vieläpä näin maallisen miehen kanssa," vaan kun siitäkään ei apua
tullut, tiuskasin kovemmasti: "hellittäkää, taikka muuten loppuu koko
Ryöperin suku," rovasti oli näet vanhapoika. Silloin rovasti hellitti
ja peräytyi etemmäksi. Minä sanoin Marille: "pötki tiehesi, taikka
muuton tästä tulee aika komplementti eteen." Mari edellä, minä perässä
kiiruhdimme rovastin kanssa kamarista etehiseen ja sieltä pihalle.
Vapaasen ilmaan päästyämme tuntui ikäänkuin helpoittavan sydänalaa. —
Semmoista leikkiä sitä Ryöperi-vainaan, kanssa täytyi pitää.
Annappas olla, kuin kerron edelleen. Mari vanheni vanhenemistaan,
jott’ei viimein jaksanut itseään elättääkään, vaan hänet täytyi panna
ruotiin. No niin! Se oli eräänä syksynä kun Mari tuotiin naapuritalosta
meille. Viikkokauden oltuaan tuli hän sairaaksi. Tuntiessaan loppunsa,
lähenevän, pyysi hän minut luoksensa ja lausui: "Simo! voisitko hankkia
papin luokseni, tahtoisin hänen kanssaan keskustella sieluni tilasta."
"Miks'ei," sanoin minä ja käskin renki Heikkiä — se oli se Häsäsen
Heikki, joka asuu nykyjään tuolla Karjalan kylän perukalla — pappia
veneellä hakemaan. Heikki läksi aamusta päivää. Odotetaan, odotetaan,
Heikki vaan ei saapunut. Vihdoin puolenpäivän aikaan Heikki tuli,
mutta pappia ei ollut seurassa; ei sanonut veneellä lähtevänsä. Kun
ruotu-Mari yhä kovemmin voihki, lieneekö ruumista vaivannut, vai
sielunsa kanssa hänellä tekemistä oli, niin sanoin minä veljelleni,
"meneppäs sinä isäntämies pappia perään, tottapa silloin lähtenee."
Mutta eipä tuo rymäläinen sittenkään lähtenyt, antoipa vielä semmoisen
lähtöpassin, että velimies sanoi: "että minusta saapi hän rauhan aina
tuomiopäivään asti."
"Ryöperikö se semmoinen oli?" kysäsin minä.
"Ei Laakervallihan se silloin oli väliaikaisena pappina," vastasi
setäni.
No niin! Viimein minä sanoin: "antakaappas Simo lähtee matkalle, ehkäpä
saan papin mukaani."
Menin pappilaan. Pihalla kysyin ohi menevältä tytöltä, "vieläkö se
pastori makaa."
"Kyllä se on jo valveilla ollut aamusta alkain, astukaa vaan tampuurin
ovesta sisään, niin kyllä pastorin löydätte."
"Jassoo," sanoin minä ja astuin sisään. Mennessäni päätin panna kovan
kovaa vastaan. Minä en tahtonut mennä "kyökin kautta", enkä viedä
mitään tuomisiksi, niinkuin velimieheni vei tuonnoin tuomarille
härän, ennenkuin herrastuomarin arvoon pääsi. Jalkineeni puhdistettua
ja hattuni lattialle laskettua rykäsin pari kertaa. Kun ei pastoria
kuulunut tempasin konttoorin oven auki. Pastori oli juuri kahvia
vehnäleivän kanssa särpimässä, mutta minut huomattuaan, nousi hän ylös
ja kysäsi kiivaasti asiatani.
"Herra pastori — tuota noin — meille kun viikko takaperin tuotiin se
ruotu-Mari ruotiin, oli hän ihan terve, mutta nyt rammettui niinkuin
vanha tynnyri yhteen läjään jott’ei paikoiltaan auttamatta pääse.
Sentähden anon minä alamaisella nöyryydellä, että herra pastori tulisi
häntä, katsomaan ja ripittämään."
"En minä tällä kertaa jouda!"
"Ettekö, milloinkas sitten?"
"En tiedä."
"Mutta milloinkas pastori sitten joutaisi?"
"Silloin kuin joudan, silloin tulen."
"Mutta ruotu-Mari on hyvin sairas, joll’ei vaan ennättäisi kuolla; ja
sitäpaitsi on jo kahdesti teitä tänäpäivänä käyty perässä ja nyt minä
olen jo kolmatta kertaa; neljättä kertaa ei enää tulla."
"Onkos sinulla hevonen?" kysäsi pastori.
"Ei ole, enhän minä vetelän suon yli hevosella mitenkään voinut ajaa."
"Johan minä sanoin niille toisille, ett’en minä veneellä lähde."
"Mutta jos sairas kuolee herra, pastoria, puhuttelematta?"
"Mitä minulla on hänen kanssaan puhumista," vastasi pastori röyhkeästi.
Nyt minäkin taus suutuin ja sanoin kovalla äänellä: "jos herra pastori
ei täytä kuolevaisen viimeistä toivoa, niin katsokaa vaan ettei kappa
selästänne kapsahda."
"Ulos, viisastelematta siinä!"
Silloin katsahdin ympärilleni, otin askeleen eteenpäin, näyttääkseni
ett’ei minua ole hevillä ulosajettava ja sanoin: "lähteekö pastori,
vai pitääkö minun teitä 'könstormingin' kautta hakea." Se naula veti.
Pastori paikalta sanoi: "ennenkuin sinusta pääsee täytyyhän tässä
lähteä." Minä menin pastoria rappusille odottamaan siksi aikaa kuin
hän puki itsensä. Pastorin ulostultua huomasin minä ett’ei hänellä
rippi-kaluja olekaan muassa. Ajatellessani, ett’ei hän kiireessään
muistanut ottaa rippikaluja mukaansa, huomautin että niitä juuri tällä
matkalla tarvitaankin, mutta kun hän vihaisesti ärähti: "pidä huolta
omista asioistasi" niin en enää virkkanut koko matkalla sanaakaan.
Kotopihalle päästyämme kysäsi pastori: "missä se sinun sairaasi on?"
"Tuolla tuvassa!" vastasin minä, jolloin pappi edellä ja minä perässä,
astuimme tupaan, missä ruotu-Mari yhä vain voihki vuoteellaan.
Pastori astui Marin luokse ja kysäsi kiivaasti: "no sinäkö se sairas
olet?"
"Minähän se tässä," vastasi Mari riutuvalla äänellä.
"Oletko sinä halunnut minua puhutella?"
"Olenhan minä."
"Oletko sinä sielusi tilasta pitänyt huolta?"
"Olenhan minä lukenut sanaa ja kirjaa."
"Jaa... jaa, mutta oletko sinä keskustellut Jumalan kanssa ja saanut
siten tuntea Hänen armovaikutuksiansa?" kysäsi pastori.
"Tokkopa tuo minua puhuttelemaan tulenee", tokasi ruotu-Mari.
"Mitäs jos en minä anna sinulle rippiä?" sanoi pastori.
"Syö itse sitten," vastasi Mari, varmaankin kiusautuneena pastorin
koukkupuheista.
"Ei helvetti sinusta saa, kuin kourallisen tulisia tuhkia," sanoi
juuri se sama pastori Laakervalli ja meni ulos, "oikeutta" antamatta;
ja mistäpä hän antoikaan kun ei ollut rippi-kaluja mukanaankaan. Enkä
minäkään hänen käytöstavalleen mitään voinut, kun se oli pastorin ja
sairaan keskinäinen asia.
"Mitenkä ruotu-Marin sitten kävi?" kysäsin minä uteliaana.
"En minä tiedä mitenkä hänelle kävi matkalla toiseen elämään, sillä kun
niinä tulin pastoria saattamasta, oli Mari jo heittänyt henkensä."
Minä tein naapuri Tuomaan kanssa Marille tuvan ja veimme hautaankin.
Ei Mari-raukalle soitettu "sanoma- eli sielu-kelloja", yhdeksän,
kymmenen, eikä yhdentoista aikaan, kuten eri säätyläisille on tapana
soittaa, sillä Mari oli ulkopuolella koko kastilaitosta; ja kukapa se
sielukellojen soittamisesta olisi maksun suorittanut. "Koulukellojen"
soitotta se pastori Laakervalli kovalla äänellä siunasi haudan ja
viskasi multakuokkareita valkoiselle kirstulle, jonka perästä lukkari
lauloi yhden virren värssyn, siinä kaikki. Minä naapurin Tuomaan ja
hauta-Laurin kanssa täytimme haudan ja pistimme valkoisen puuristin
multaan jonka perästä läksimme mekin pois, ajatellen millaisen onnen
hänkin raukka saavuttanee toisessa elämässä.
Tähän lopetti Simo setä kertomuksensa ruotu-Marista ja rupesi
kirvesvartta veitsellä vuoleksimaan.