"Jos on pappia, niin on pappi parkojakin", lausui Simo-setäni eräänä
talvi-iltana pärevalkean ääressä liisteitä kiskoessaan ja niitä näitä
muun väen kanssa jutellessaan.
"Missä niitä pappi-parkoja sitten on?" kysäsin minä uteliaana.
"Missäkö? Onhan niitä. Tässä juohtui mieleeni vanha ruotu-Mari vainaaja
ja hänen kohtauksensa Ryöperi-rovasti vainaajan ja armovuoden-saarnaaja
Laakervallin kanssa... Ohoh! Jos on meissä maallisissa ihmisissä
syntiä, niin näkyypä noilla Herran sanan jakajoillakin olevan
vanhaa-Aatamia sydänalassa, niin... niin, sen olen monasti huomannut!"
"Kertokaahan jotakin ruotu-Marista, Ryöperi-rovastista ja
Laakervallista."
"Sinä et enään muista Mari-vainaajata; hän kuoli sinun ollessasi kahden
vuoden vanhana. Mistä hän oikein lienee, ollutkaan kotosin, tuolta
Suomen puolelta, Ruotsin rajulta, aina Liperin pitäjäästä. Siellä
kuuluu olleen huonot vuodet jonkatähden hän vanhempinensa joutui jo
nuorena näille maille ja asettuivat tähän kylään asumaan. Mari jäi jo
nuorena orvoksi. Oli ensin paimenena, piikana, itsemiehinään ja milloin
mitenkin. Joutuuvathan ne palvelustytötkin ajanpitkään naimisiin, mutta
Mari kun oli rumanlainen, niin ei kukaan hänestä huolinut.
"Niin, se oli eräänä maanantai-aamuna tässä takakesänä, kun minä aioin
mennä papin-päivätöitä tekemään. Rovasti vainaaja oli kuuloittanut
muiden muassa meidän kyläläisetkin rukiita leikkaamaan pellollensa.
Kuuliaisena esivallan käskylle, sanoin minä maanantai-aamuna
velimiehelle: jos häntä minä lähden papin päivätöitä tekemään, kun
vielä olen näinkin kuojussani."
"Olisihan sinne minunkin päivätyöni suoritettavat", lausui sopestaan
ruotu-Mari; "ja nyt kun ei ole tiettyä työtä, niin joutaisinhan minäkin
Simon kanssa lähtemään pappilan pellolle." — Silloin hän näet oli
itse-miehinään.
"No mennään vaan yhdessä," sanoin minä. Eväät pantiin pussiin ja sitten
lähdettiin tallustamaan Kirkonkylään...
Päästyämme pappilaan, lähetettiin meidät muiden kanssa pellolle rukiita
leikkaamaan. Ensimmäisen päivän leikattua tuntuivat luut kipeältä ja
seuraavana päivänä ei selkäranka mitenkään tahtonut vääntyä rukiin
olkia leikkaamaan, mutta kun kerran työn alkuun pääsi, menihän tuo
sitten totuttuun tapaansa. Ahkerasti sitä leikattiinkin, välistä
kilvattiinkin. Ennen iltaa toivottiin leikkuun loppuvan.
"Kunhan rovasti toisi tänne jotakin suun kostuketta, kuivaan
kurkkuun... ei hänen tarvitsisi suinkaan kauppojaan katua, kyllä sitä
toisella tapaa leikattaisiinkin," sanoi joku joukosta.
"Ei se raaski, on niin perin kitsas," sanoi eräs.
"Kyllä se rovasti saapi helpolla työnsä tehdyksi, vieläpä monenlaiset
muut tulot kaupan päälliseksi", lausui kolmas.
"On rovastillamme tuloja, ainakin yhtä paljon kuin sinätyörillä tai
kupernyörillä; kylläpä kelpaa elää mutta paljon on hänellä työtäkin,
kun on näin suuri seurakunta," arveltiin.
"Yhdellä tiellähän voipi toimittaa suuremmankin seurakunnan papin
virkatoimet."
"Suurien tulojen tähdenhän se tänne väkisin pakkausikin, vaikk'ei
saanut yhtään ääntäkään; kuuluu näet olleen sinä sotapappina ennen
vanhaan," tiesi eräs.
"Sepä on kumma, kun palkanmaksaja ei saa edes työntekijääkään omin
päinsä valita, niinkuin papin vaaleissakin; väkisin vaan esivalta
vanhoista papeista työntää jonkun lihavaa palkkaa nauttimaan," sanoin
minäkin toisten puheesen.
"Niin se on, mutta esivaltaa vaan täytyy todella," vastattiin.
"Totella, totella, kuinkas muutoin." Kuin leikkuu lopetettiin, huudahti
työnjohtaja: "Päivätyömiehet saavat jo mennä kotiansa, mutta pistäykää
ensin konttooriin rovastin luokse päiviänne kuittauttamassa."