Järvelän kylässä on vielä kaikki hiljaista. Tietäähän sen nyt
syksy-aamuna kello kuuden aikaan. Vielähän silloin on hämärä ja
ahkerimmissakin taloissa olleet muut, kuin emännät jalkeilla, nekin
tuon kahvikullan tähden.
Niin, hiljaista on. Ei lintujen laulua, ei karjakellojen kilinää kuulu.
Maakin on jo roudassa ja valkea härmä ylt’yleensä peittää maanpinnan.
Aikainen syksy näyttää olevan. — Mutta eihän tuo hallakaan enään
hirvittänyt kun kaikki viljat ovat korjuussa.
— Niin, no, vielähän perunat ovat kaivamatta, vaan eipähän pakkanen
noillekaan voinut enään pilaa tehdä, kun olivat jo täysin varttuneet.
Raatajoillakaan ei ollut mihinkään kiirettä, näin syksyaikaan. —
Kuka sitä nyt raaskiaa nousta lämpimältä vuoteelta ylös, ennen
päivän koittoa... kun se nukuttaa, painustaa ja viruttaa... No
annahan vieläkin käyn toiselle kupeelleni... tuntuu niin sanomattoman
hyvältä... tuntuupahan − sanelee makaaja — ja sitten hän pistää kädet
pään alle, ojentaa jalkansa suoraksi ja viruttaa itseään.
Mutta Autiolan talossa ollaan valveilla, koska talon isäntä Aapo
alusvaatteissaan, paljain jaloin astuu pihalle ja katselee ympärilleen,
katselee taivaalle, pistää sitten kätensä paidan kauluksen väliin,
kipristää niskaansa ja lausuu: "ähäh... kirpun veitikkahan se taitaa
purra... sepähän on." Tottatosiaankin etusormen ja peukalon välissä
on jotakin, koska Aapo hieroo sormiansa vastakkain, sylkäsee niiden
väliin ja pyyhkäisee housuihinsa ja sanelee: "hui, hui, kun on kylmä,
ihka... ihka puisteluttaa... eihän tässä kykene minnekään... Nakukin
vielä syömättä. — Kas millaisen olki-tukon se Naku on oven alle
tuonut... se on huonoiksi ilmoiksi... Mihin tässä nyt on kiirettä...
käyn vielä makaamaan... Hys sika — pois tuvan ovelta!... Mitä vingut...
vasta illalla annoin kalantotkuja... Kas helkkarissa! paljaat jalkani
kylmävät — pistäyn tupaan."
"Käynköhän vielä makaamaan, vain lähden kylälle" — puhelee Aapo
itsekseen. "Mutta huono ilma siitä kuitenkin on tulossa... eihän se
asiatta mene 'Nakun' olkien kantaminen." — Mutta Mäkelän emäntä ei
ainakaan olisi uskonut tänä aamuna Aapon ilmapuntaria, vaan hän olisi
Aapolle suoraan, suusta suuhun ja vasten silmiä sanonut: syötähän
tuo porsaasi kylläisemmäksi, niin ei se olkia suuhunsa hapuile. — Ja
Mäkelän emännän mielipidettä meidän täytyy uskoa, sillä hän ei turhia
lörpöttele. —
"En käy enään lepäämään; lähden kosimaan... Eukko" — sanoo Aapo
makaavalle setänsä emännälle — "Nouseppa keittämään porovettä, suu
tuntuu olevan pahan makuinen!"
"Mikä sinut nyt näin aikaiseen herätti... mikä,... semmoisen unikeon...
ei anna tässä ihmisien rauhassa maata...
"Makaa haudassa, siellä on aikaa. — Minulla on tässä vähän niinkuin
hommat...
"Ole hänessä hommistasi mököttämästä... Vielähän tuo setä ukkosikin
tuossa kuorsaa, jotta pää täräjää" — sanoi eukko, kääntyen ukkoonsa
päin ja siirsi peitettä ylemmäksi.
"Hm, hm!" (se merkitsi Aapon olevan vähän noin pöpperäisellä tuulella)
— "hm, hm! Kyllä on akkaa tuossakin... Nuku, vaikka viimeiseen
tuomioon asti.... Tilahan se, pitää ensin korjata... Hoh... hoh, kun
viruttaa... Huono on jo aluspussikin... Kierrän viimeisiä kertoja
tilan kokoon. Kyllä se on hiisi vieköön ikäviltä sentään, kun ei ole
tilan korjaajatakaan... itseni täytyy kaikesta huoli pitää. Otetaanpa
housut käsille... kyllä on nämäkin rääpäleiksi kuluneet, — 'postoi' se
on venättä — kolmantena keväänähän se ompelija Olli tämän housuparin
kokoon pani... On niillä ikääkin... on ikää ... Eipähän ole muutakaan
mitä jalkoihinsa vetää... kun nämä paikkanaiset rääsyt .. Jaa, jaa
kyllä sanon teille housurukat kohta hyvästit... Eukko tässä täytyy
vaikka väkisin ottaa... Tottapa hän, näiden kuluneiden vaaterääsyjen
sijaan, jotakin kykenee saamaan — sehän on vaimoväen velvollisuus." —
Kotvasen tarkasteltua pistää Aapo ensin vasemman ja sitten oikean
jalkansa housun lahkeisiin. —
Mikä häijy henki minut riitaannutti setä ukon kanssa... Eikö tällä
tilalla olisi helposti elänyt kolme, jopa neljäkin henkeä... Sehän se
vanha sarviniekka kasvatti tänne sydänalaan pippuria, taikka tuommoista
vanhan-Aatamin tapaista... Ja tietäähän tämän minun sisuni, se rymä
kun joutuu vihoihin, niin... älä herra saata! Lorun lopuksi täytyi
setä-ukon, korkean esivallan käskystä, ottaa pussi selkäänsä ja marssia
maailmaan... Ja nyt jäin minä vanhapoika isännäksi ja emännäksi...
Mutta saisivat sentään olla kiitolliset, kun armollani otin heidät
tupaan asumaan. — Eipähän raaskinut ukkonsa vierestä nousta ylös päivän
kunniaksi edes muutamaa kahvikupillista keittämään... Enpähän piakkoin
ketään kiusaa... Oma eukkoni on kohta tarpeitani täyttämässä —
"Mutta kuka hiisi viitsii näillä vaatteilla kosimaan lähteä!...
Parasta on kun lähden Mäkelän Matilta lainaamaan verkavaatteet ja
hyvän hevosen... Kyllä se nyt vähän häpeältä tuntuu, kun vierailla
vaatteilla ... hm... Eipähän auta... Mutta mihin helkkariin lienee
joutunut hopeahelainen piippuni. Paninko tuonne hyllylle... ei pahuusta
näy, missään... Kah! tuollapa on seinällä riippumassa... siinäpähän
on. — Hyvä on piippukin, ruplan ja 'polttinon' siitä annoinkin. —
Viskaankohan viitan noiden kuhnuksien päälle, — aina vaan makaavat. —
Saas nähdä ovatko Mäkeläläiset jo valveilla — varmaankin."
Näin itsekseen puhuen, hattu päälaen oikealla puolella kallellaan,
kädet taskuissa ja pitkävartinen, ruplan ja "polttinon" maksava
hopeahelainen piippu hampaissa tallusti Aapo Mäkelään.
Astuessaan Aapo tuumailee sitä ja tätä väliin taas ei ajattele mitään,
puhaltelee vaan aimo savukiehkuroita ilmaan. Nyt taas ajatuksia
pakkausi päähän ja tuosta Aapo tuumailemaan: "mitenkä tämäkin päivä
loppuun kulunee, käyneeköhän kaikki toivomuksen mukaan... Jopahan
Mäkelän ukko, tuo vanha natju (kidas) on valveilla... Nyt varmaankin
nuuskii ovatko pojat makaamassa, vai yökululla... Kas tuota kun nyt
sihtailee vankkaa taloansa... Lysti olisi tietää, raaskineekohan
tuo ukko oikein syödäkkään vatsaansa täyteen... Nyt, pois semmoiset
ajatukset ja — asiaan.
"Hyvä huomenta naapuri, varhainpa olettekin jalkeella!"
"Häh! valkeahan on maa ja ilmakin tuntuu kylmältä (Ukko on näet
huonokuuloinen). Mikäs sinut näin varhain ylös nostatti?
"Läksin vähän niinkuin pienelle asialle; tuota...
"Häh! Puhu kovemmin... En, näet, kuule, korvani ovat, lummessa
viimeisistä tuulista asti... Käy tupaan, jos on mitä asiaa, eihän
täällä kylmässä mikä voi seista."
"Tupaan tässä lähdenkin, eihän sinun kanssasi puhumisesta kuitenkaan
mitään tule," sanoi Aapo ja astui tupaan, noikaten "hyvää huomenta"
talon emännälle ja vuoteiltaan ylöskömpivälle talon väelle.
"No mikä Aapon nyt näin varhain liikkeelle herätti?" kysäsi emäntä
luoden tutkivaisen katseen Aapoon päin.
"Onhan niitä välistä asioita... Ja eihän nyt enään mikä aikainen
olekkaan, johan nyt..."
Tässä Aapo keskeytti puheensa, sillä hän aikoi sanoa: "johan tähän
aikaan kaikki talonpojat ovatkin puhdetöitään tekemässä", — mutta
muistikin että itsellään oli tavallisesti tapana maata "herroiksi."
... "Tuota minä läksin vähän niinkuin pienelle asialle... Missähän se
teidän poika-Matti makaa, olisi vähän puheltavaa hänen kanssaan?"
"Aitoissahan ne pojat makaavat... Meneppäs Juho, veikkoasi herättämään
valveille ja sano hänelle, että naapurin Aapo haluaa puhutella
häntä," — saneli emäntä ja kääntyen Aapoon päin, lisäsi hän: "no
tokihan toisianne näitte yöjuoksulla ollessanne — mitähän jäi vielä
keskustelematta?"
"En ole enään monena yönä käynyt missään... Minun kanaseni on näet
etäällä... Sitävarten tässä olenkin meinannut lähteä, tuota noin,
kysymään tytön ja naittajien mieltä."
"Vai siellä asti jo Aapolla asiat ovat. Kuka se kultasesi on?"
"Perästä kuuluu... Tuoltahan on vaan pitäjän toiselta nurkalta."
"Niin vai, niin... Vaan tuossahan tulee Mattikin ja — aivan unisena."
"No terve Aapo, mitä kuuluu" — sanoi Matti. — "Kuulkaas! onko kukaan
vienyt päällyshousuni tuvan naulasta... Tähän paikkaan juuri illalla
panin ja nyt niitä ei enään ole."
"Kukahan niitä nyt on kosketellut, mihin lienet itse viskannut", —
sanoi emäntä.
"Aika veitikka se tuo Matti onkin", — sanoi eräs sisarista hiljemmin
— "isän kuullessa huutaa hän kovaa: mihin housuni lienee kadonneet,
ett’ei isä luulisi... vaikka housut ovatkin kainalossaan."
"Ole häntä tarttumatta kaikkiin asioihin... Enhän näitä
muistanutkaan... Vasta kun unisena nousin ylös."
"Häh!?" huudahti ukko.
"Naisillehan tässä puhun, kun eivät pane nappiloita housuihini —"
virnaili Matti —
Tällä ajalla oli Aapo hartaasti imenyt hopeahelaisen piippunsa
nappulaa, sekä samalla ajatteli: "mitenkä nyt vaan parhaiten vaatteet
ja hevosen saisi lainaksi."
"Matti!" lausui Aapo, aivan kuiskaavalla äänellä, "käyhän tähän
aivan vierelleni istumaan... Kas niin ... Etköhän lainaisi minulle
verkavaatteitasi, olen tässä aikonut lähtöä kosimaan toiselta puolen
pitäjää, erään rikkaan talon tyttöä... Tunnet kai Liekarin Liipon...
Tuommoinen pitkä tytön hietukka... Eihän se nyt ole enään niitä
nuorimpiakaan, taitaisipa jäädä vanhaksi piiaksi, mutta minä hänet
korjaan — leivän luoksi."
"Sinä kosimaan Liekarin Liippoa! No sehän sopiikin sinulle parahiksi. —
Eikö hän ole tuommoinen kumaravartaloinen, mustaverinen ja höippii noin
ja näin..." Ja Matin ruumis kuvaeli Aapon morsiamen käyntiä... "Sekö se
on?"
"... Vaikka olisikin, mutta älä hötöjäni pilkkaa, äläkä huuda noin
kovaa, että isäsikin kuulee puheemme — annatko?"
"No saat, kun otat minut puhemieheksesi."
"Ottaisin kernaasti. Mutta Liipon kotokylässä on eräs liukaskielinen
talonisäntä, minun tuttuni; hän lupasi käydä puhemieheksi ja Liipon
kummina hän voipi asiassa paljonkin vaikuttaa."
"Se on eri asia. Vaatteet saat, mutta hevonen pyydä isältäni... taikka
annas kun minä sinun puolestasi kysynkin." Kääntyen ukkoon päin
huudahti hän kovalla äänellä: "Isä! lupaatteko naapurin Aapolle hevosta
täksi päivää käytettäväksi... Hän on aikeissa mennä kosimaan."
"No kaikkeapa se Aapo meinaa... No pahuus vieköön... Minusta olisi
parempi kun menisit nurmettunutta peltoasi tonkimaan... Käyt vielä
ottamaan terva-ämpäriä kaulaasi... Ei meidän hevoset tälläkertaa jouda
mihinkään tyhjäntoimitukseen, on niitä töitä itselläkin." Vastasi ukko
äreästi.
"On minulla Naku mikä maata tonkii..."
"Häh!?" kysäsi ukko.
"Ei mitään... Tuossahan vaan Matin kanssa juttelin."
"Aapo! Tulehan perässäni aittaan" — vihkasi poika-Matti.
"No pitäähän tässä lähteä" — saneli Aapo; Otti lakkinsa ja pistäysi
Matin perästä aittaan.
"Kas tässä on verkahousut. Ne ovat vanhaa muotia ja lahkeet hyvin
lyhyet, vaan kun pitkävartiset yhdeksän nyöryiset saappaat vedetään
jalkaasi ja lahkeet pistetään varsien sisään, niin on kaikki hyvin ...
Tässä on liivi ja takki... Entäs 'maniska' ja 'raaku', tahdotkos ne...
taikka mitä siinä on tahtomista, seiso vaan suorana ja katsele kun minä
sinut puen... No niin, nyt ei puutu mitään... Piippu on itselläni...
Helkkarissa koko pu'un kaunistus, punainen lankapaita rupesikin
unohtumaan... Nythän olet komea kuin... Miksi ne siellä Pietarissa
'Aleksantroiskin satussa' kutsuivat sitä kukkoa jolla oli kauniit
kiiltävät höyhenet?"
"Riikin kukoksihan ne taisi sitä kutsua."
"Sinä olet juuri niin hienossa pukimessa, kuin riikin kukko ..."
"Paha vaan, ett’ei pukuni ole oma, vaan käyskentelen vierailla
vaatteilla."
"Ei se haittaa ollenkaan... Hattu päähän... Tahdotko tämän piiperi-,
(majava) vai vaatteisen hatun?"
"Annahan vaikka tuo piiperi-hattu: — onhan se nyt vanhaa muotia, vaan
kunhan minä vähänkin tapoja seuraan."
"Mutta hevonen!" huudahti Matti. — "Niin, niin hevonen!" — vastasi
Aapo — "tuo ukon pahuus käski minut pellolle tonkimaan... Kun ei olisi
itse nainut, sitte vielä kieltäsi muita... kuka tuolla kujasilla
ajaa?... näinköhän on mustalais-Santu... sehän on... Paljonkohan lienee
maksanut tuosta pattiruunasta .. — Onkos tiukuja kaulassa!... Kyllä ne
nuo mieronkiertäjät ovat sentään rikkaita, kun noin ylpeässä asussa
ajelevat."
"Aapo! Kaikki sinulle tähtipäivänä onnistuu. Vaikk'ei isäni antanut
sinulle hevosta, niin antaa joku toinen." Näin sanoen juoksi Matti
mustalaisen luoksi ja toivottaen hyvää päivää lausui hän makealla
äänellä: "Santu! tule pois kärryiltäsi ja pane hevonen aitaan kiini —
älä nyt toki sivutse aja... Pannaan hevoselle heiniä... Menkööt eukot
lämmittelemään..."
"No, onpas tuossa poika, mikä ei mustalaistakaan halveksi, vaan suopi
ainoastaan hyvää... Nouse Santu, nouse ja pane hevonen kiinni...
kuuletkos Santu, laskeu jo alas", hoilatteli eräs akoista.
"Laskeun, laskeun, kunhan saan tässä hevosen pysätetyksi... tsjoo...
tsjoo... tulkaa nyt alas joka sorkka ja juoskaa nyt lämmittelemään...
Eva! mangu maaruu... Mutta et usko Matti veliseni, kun nyt sain
hyvän hevosen; arvaa paljonko sain väliä kun vaihdoin siihen entiseen
ruskeaan tammaan?"
"Ei häntä nyt osaa oikein sanoa, näin äkkiä, kuinka vanha tämä lienee?"
— ja Matti tirkisteli vatsan alle, suuhun, kohotti häntää, kurkisteli
harjan alle ja viimein mittasi ruumiillaan hevosen korkeutta...
"Viisi-vuotias se on, vasta on torahammas puhkeutunut."
"Vai ei vasta kuin viisi-vuotinen — eiköhän liene jo vanhempi ...
Kuuleppas Aapo! sinä vanha herastuomarin pojan poika, arvaappas paljoko
Sannulle on annettu väliä!"
Aapo, lautamiehen sukua ollen, koetti nyt aivojaan puserrella,
saadakseen selville välihintaa. Vihdoinkin pitkän tuumailun perästä
Aapo sanoi: "Ei häntä nyt osaa oikein varmuudella päättää, mutta
viittätoista ruplaa enempää et ainakaan saanut."
"No juur niin, ilmankos olisit lautamiehen sukua" — saneli Santu —
"mutta onhan tässäkin hevosta..."
"Paneppas hevonen kiinni" — saneli Aapo Sannulle — "minulla on vähän
sinulle puhelemista... Etköhän täksi päiväksi antaisi hevostasi
käytettäväkseni perin tärkeätä asiata varten, maksun edestä?" — Sitten
Aapo jutteli mustalaiselle asiansa samoilla sanoilla kuin äsken
Matille. Hetkisen juteltua sanoi Santu: "olkoon onneksi... Vai siihen
tärkeään asiaan hevosta tarvitset, kuka sitä nyt hennonnee kieltää."
"Se on totta, Santu, että ken naima-asiassa ei auta miestä mäen päälle,
niin älköön ijässään auttako sitä miestä... Sinä teit miehen tavalla...
Minä lainaan kiessit... Tulkaa avuksi hevosta valjaisiin panemaan...
Se on helkkarissa jos ei Aapo akkaa saa kun näin miehissä käydään
saattamaan..." leperteli Matti yhtenään. Hymy huulilla katseli Aapo
toveriensa puuhaamista. Välin hän pyyhki tomun hatustansa, milloin taas
käänteli ruumistansa ja, kurkisteli mitenkä vaatteet "istuvat"; sormet
taas aika ajoin asettelivat "maniskan" oikealle paikallensa, sillä
"maniskan" takapuoli ei oikein tahtonut pysyä liivin alla... Se vaan
kohousi... ei näet tahtonut tottumattoman niskassa pysyä.
"Hevonen valjaissa ja oikein linjaalikiessien edessä", huudahti Matti
ja ajoi hevosen rappujen eteen.
"Pitänee jo häntä lähteä" — sanoi Aapo verkalleen — "no hyvästi nyt
vähäksi aikaa — tänä iltana olen kotona." Näin sanoen hyppäsi Aapo
kärryihin ja läksi ajamaan pitkin kujasia.
"Lykkyy ja onnia, lykkyy ja onnia!" huusivat Maili ja Santu.
"Kiitoksin!" vastasi Aapo.
"Kunhan vaan ei tuo rymäläinen ajaisi hevostani märäksi", sanoi Santu
Matille.
* * * * *
Ajaessaan Aapo ajatteli: "kyllähän alussa onni oli suotuisa, mutta
miten lopullakin käynee... Ajetaanpas kerran oikein sulhasiksi...
pannaan käsi puuskaan kupeelle, noin... ja ruumis vinoon kiessin
oikean puolista kolkkaa vasten... No ruuna... nyt ajetaan sulhasiksi.
— Kylläpä pahuus vieköön minulla onkin vähän noin liikaa tavaraa
päälläni... Vaikka lähtisin Ameriikkaan, niin ei kukaan tietäisi
kaihotakkaan... Mitä joutavia taas ajattelenkaan..." Sitten taas hän
ei ajatellut mitään... Ajoihan vaan sulhasiksi. Mitä lienee kotvan
taaskin ajatellut mutta viimein aatokseen vieri kaikenlaisia maailman
asioita: "että kyllä noilla rikkailla on hyvä elää, ei huolta ollenkaan
— syövät ja juovat vaan... Entäs vallassääty — nauttii vaan suuria
palkkoja, juovat hienoja renskoja ja muita viinejä, syövät herkkuja ja
vaatettavat itsensä purppuralla ja kalleilla vaatteilla... Talonpojan
ja mökkiläisen elämä on aivan toista, eläminen niukanlaista, välistä
ei ruokaakaan pöydällä, ei vaatteita kunnollisia ja juomana — Luojan
puhdasta vettä... Hm... Niin, tasan ei ole jaettu onnen lahjat...
Mutta mikä hiisi se saattanee tuommoiset pienet herrat ylpeiksi... nuo
vallesmannit ja komisaariukset ja muut... Olisipa lysti tietää tokko
ajattelevat Luojaa olevan ensinkään... Mutta kyllä se niin on, että
on olemassa kaikkein Herra... Kyllähän täällä eletään ja rehmitään
eritavoilla, mutta kun kerran pannaan nokka ylöspäin, niin silloin
rehmimiset ovat lopussa... Niin, se on tässä matoisessa maailmassa...
Kaikki käy ylösalasin... Kah! tuoltapa näkyy jo kaupunkikin — — —
Täytyy käydä Rihmasen puodissa ostamassa kultasormus, naula pompommia
tahi karamellia... Niin ja pitäähän se ostaa vielä pullo viinaa
tuomisiksi puhemiehelle."
Selkä suorana, kovasti ajaen kääntyy Aapo suurelta kadulta
poikkikadulle ja häviää kauppias Rihmasen katuportista pihalle.
Pihalle päästyään Aapo sitoo hevosen kiinni saraimen seinässä olevaan
renkaasen, ottaa harjan länkien alta ja viskaa heiniä hevosen eteen...
Puhdistaa vaatteensa heinistä, asettaa hatun kallelleen päällänsä ja
parantelee "maniskan" ja "raakun" asemaa.
"Annas käyn puotiin ostoksiani ostelemaan, kerkiäähän sen viina-pullon
sivumennessäkin ostaa... Vaikka häntä näin tuttuun puotiin menee
piharappuloita myöten, eihän tuosta pahaksi pantane... Kyllä tämä
kartano sentään maksaakin, kun kaikki ovetkin ovat lakeeratut ... Hyvää
päivää!"
"Päivää, päivää. Mitäs Aapolle kuuluu?" sanoo isäntä ystävällisesti.
"Mitäs isännälle pitää panna: kahvia, sokuria, rinkilöitä, räänikoita,
vai tupakkia... Vai tuomisia lapsille... Vai mitä?" uteli puotipoika
Aapon korvanjuurella.
"No eihän tässä nyt mitään erinomaisia kuulu, läksin vaan täällä
puodissa pistäytymään ja pieniä ostoksia ostamaan (puotipojalle)...
Eihän tässä nyt ole kiirettä... kerkiäähän .. —"
"Juho! annappas Aapolle sikari ja tulta." Sanoi isäntä puotilaiselle.
Ilomielin otti Aapo vastaan tarjotun sikaarin... koetteli näppilöillään
mitä lajia tupakkaa se sisälsi... Kasteli sitten huulillaan, purasi
terävämmän pään poikki ja asetti mukavasti huulilleen ja otti
puotilaisen antamasta tulitikusta tulen. Hetkisen aikaa Aapo istuskeli
ääneti ja katseli vaan toisten ostoksia, mutta sitten rupesi hän
kummeksimaan "miten kohteliaita täällä kaupungissa ollaan... Mistäs
se nyt tuo äsken tullut puotilainen tiesi minua isännäksi nimittää...
Kysyttiin kuulumiset, annettiin tupakkaa .. (isännälle) Mutta kyllä
näillä tupakoilla onkin toinen maku kuin meidän lääväntakaisilla... On
totta vieköön..."
"Se on tietty se... Nämä onkin niitä Borgström'in pruuna priima
sigarreja... oikein Helsingistä asti tuotuja... Katso Juho älä kaada
riiskryynejä maahan... Niin, kyllähän niitä polttelee" kehui isäntä.
"Vai Polströmin ruuna riima sikaaria nämä on" — saneli Aapo, katsellen
omituisesti mielissään sikaariaan — noita tavallisia niin kutsuttuja
"lautamiehen sikaaria".
"Mitäs isännälle pitää?" kysäsi puotilainen uudestaan.
"Tottahan tässä jotakin ostaa pitää" — tuumaili Aapo ja kysyy hyvin
hiljalleen puotilaiselta: "onkos teillä sormuksia?"
"On meillä kultasia, hopeisia ja tumpaakkisia... On semmoisiakin
missä on priljantti-kivetkin kannoissa... on meillä kaikenlaisia..."
laverteli tuo liukaskielinen puotilainen.
Pitkän ajan kuluttua oli Aapo ostanut ostoksensa, mitkä tuossa tiskillä
sievissä paperipusseissa vierettäin olivat. Siinä oli viidenkymmenen
kopeekan maksava "tumpaakkinen" sormus, puoli naulaa "pompommia" ja
"karamellia", puntti papirossia y.m. sulhaismiehelle kuuluvaa tavaraa.
"Kuulkaahan isäntä! Mitäs nämä tavarat nyt yhteensä maksavat?" kysäsi
Aapo imeskellen vielä melkein loppuun palanutta sikaarin päätä.
"Maltahan — kyllä selvä tehdään... yhteensä maksavat nämä... nämä ...
trump... trump (isäntä laskeissaan toisen käden sormilla naputti tiskin
laitaan ja oikean käden sormilla trumputti huuliaan vasten) — — — viisi
markkaa.
"Näinköhän hyvä isäntä sopisi panna kirjaan muistiin siksi aikaa, kun
tulen maksamaan... Kyllä minulla nytkin olisi rahaa, mutta näin nyt
niinkuin sulhaismiehellä pitäisi rahoja olla vähän enemmän käsillä...
Ymmärrättehän!"
"Jaa, jaa... No miksi ei... Kyllähän sitä rahaakin olisi aina tarvis...
Vaan sama se... Näin isäntämiehillehän sitä pitää uskoa... Kirjoita
Juho päiväkirjaan... taikka anna kirja tänne, minä itse kirjoitan."
"Se on vasta hyvä isäntä..." lausui Aapo.
"No tässähän se vasta on paras isäntä koko näillä tienoin... Tulkoon
vaikka kuka ja mistä, kaikille sitä vaan tavaraa annetaan, eikä kysytä
enempää rahalla vai rullatta sitä ostetaan... Tässähän se on vasta,
isäntä!" Kiitteli eräs ostajista.
Kun Aapo oli tavaransa pistänyt osaksi taskuihinsa osaksi sisälle,
sekä hyvästit oli jättänyt, huudahti isäntä vielä: "Asipo! muistathan
häätarpeesikin meillä ostaa!"
"Kyllä, kyllä! — Hyvästi nyt vaan!"
Hevosensa luokse päästyä päästeli Aapo verkalleen ohjat renkaasta irti
ja sitoi selustin renkaasen kiinni... kiinnitti selustin hihnat...
asetti mäkivyöt paikalleen, joiden tehtyä virkahti: "sulhasmiehellä
pitää olla tiukat valjaat... Se on niin ilkeä kun valjaat höllöttää...
tsjoo... kun häntä nyt pääsis kärrille (piharengille)... No jäämme
terveiksi!... Ruuna, juokseppas nyt vielä vähän matkaa... Kohta
olemme perillä... Mutta helkkarin kohteliaita, vaan ollaankin
täällä kaupungissa... Jos Mäkelän ukolle juttelisin, niin ei hän
uskoisi... Mitäs sikaaria ne taas antoivatkaan minulle... ruuna!...
En muista, olkoot mitä olkoot, mutta hyviä vaan oli... Otetaanpas
papirossipuntti esille... Kylläpä on korea paperi päällä... Mitäs
tässä seisoo räntättynä: 25...s...ty...ek...tykki se on... Pe... tit...
Petit Canon... Raivola... Maistetaanpas... Hyviä on... Naa... naa...
ruuna!... Kas! Mihin!" — Ja Aapo kopeloi kädellään poveaan, taskuaan
— "Kas peijakas! Viinapullo unohtuikin ostamatta... Mitä nyt vien
puhemiehelleni tuomisiksi... Enkä kehtaisi takaisin kääntyä, kun jo
pari virstaa on kaupungista tultu... Eihän sille mitä... Täytyy muuten
hyvitellä..."
Tuota Aapo nyt rupesi tuumimaan: "mitenkä näiden asioiden kanssa
oikein käynee, kun nainen tuli hänelle ensimmäiseksi vastaan Mäkelän
pihalta lähtiessä... Mikä häntä tuota Ruotu-Mariakinn siihen aikaan piti
liikkeellä... Mutta jospa noiden vanhojen uskoissa ei olekaan mitään
perää... eikä niissä olekaan... Kuka tuolla astunee... miespuolelta
näyttää... Onkohan... no sepähän onkin — puhemieheni: Sipro Sukkela...
terveeksi!"
"Terve, terve! Mihin matka, vai... vai kierroksiin panemaan?"
"Sinnepäin tässä olen aikeissa... Ensin aioin käydä luonasi sinua
puhemieheksi rukoilemassa, mutta onneksi tulitkin vastaan... Mutta älä,
veli hyvä, pane pahaksi... Rihmasen puodista lähteissäni oli vielä
mielessä, että pitäisi sille puhemiehelleni ostaa tuomisiksi — jotakin
karkeampaa, vaikka kumina-viinaa, vaan siihen paikkaan se unehtuikin...
Jos suvaitset, niin ota hevonen... se ja käy hakemassa, minä sillä
aikaa tässä odotan sinua... Asiaa vaan ei saa kesken jättää."
"Älä häntä nyt ole noin hädissäsi tuon viinapullon suhteen, kunhan
asia toimitetaan loppuun, kerkiäthän sittenkin juotot panna; enkä minä
juomista enää paljon välitäkään, olen aikonut käydä raittiusseuraan...
Ei se olisi hullumpaa, ei se olisi hullumpaa... Minä nousenkin
kärryihin ... Anna mennä!"
"Sinä raittiusseuraan! — Ole häntä nyt jo lörpöttelemättä... Voipihan
tää ihminen olla raitis, ilman seuraan käynnittäkin... Mutta
raittiusseura ei kuulu tähän... Mitäs olet tuumannut asiastani?...
Na.. naa ruuna!"
"Että se käypi päinsä, siitä olen varma... Vanhan tytön! Naittasivathan
sen huonommillekin kuin sinunlaiselle miehelle ... Tullessani Liisa,
tuo ristilapseni, olikin muun perheen kanssa perunoita kaivamassa."
"Sehän sopiikin mainiosti. Ensin menemme pellolle puhuttelemaan Liisaa
ja sitten vasta menemme äidiltä ja veljiltä lupaa kysymään."
"Onkos sinulla tarvittavat tavarat ostetut, niinkuin sormus, kaulahuivi
ja makeisia?"
"Kaikki on varustettu... Mutta tokkohan saan myöntävää vastausta, kun
saavat tiedon köyhyydestäni?
"Siitä minä pidän huolen ett’eivät varallisuudestasi saa mitään tietoa."
"Tuossa näkyy jo kylä ja tuolla etempänä Liekari... Oikein
sydänpohjukka tanssii ja pampattaa...
"Mikä siinä lieneekin oikein... Aivan hyvästi muistan, kun
minäkin menin Riittaani kosimaan, niin se tuntui niin oudolta ja
kummalliselta... ja sydänala, se lekkui ja keikkui kuin mikähän ikään."
"Tpruu... tpruu... Nyt siis olemme perillä... Panenkohan tuohon aitaan
kiinni?"
"Hypätään sukkelasti kärryiltä alas... Sulhasmiehien näet täytyy
näyttää vähän rivakammilta liikkeissään."
"No, puhemies! Lähdetään tuonne pellolle keskustelemaan."
"Mennään vaan... Taikka annas kun minä kutsun ristityttäreni tänne
aitauksen luokse... Ristityttäreni, Liisa lapseni!... Tulehan tänne,
minulla olisi hiukan puhumista sinulle!"
Liisaksi puhuteltu pitkävartaloinen nainen kohousi toisten viereltä
peruna-vaoltansa ja harvalleen asteli Aapon ja puhemiehen luokse.
Aitauksen toiselle puolelle päästyään kysäsi hän: "No mitä se
kummillani on asiaa?... Hyvää päivää!"
"Terve, terve!"
"Eihän tässä, ristilapseni, juuri ole mitään erinomaisempia, muuta kuin
sinun parastasi katsoessani satuin saamaan... sopivan elämän turvan
sinulle, vaeltaessasi tämän matosen maailman läpi... Aina on mielessäni
ollut se kallis lupaus... kummilupaus, minkä tein sinun ollessasi —
tuommoisena parin vaaksan suuruisena mukulana... Miksi ei se pahoittasi
kummin mieltä, kun kylässä sanotaan: 'no eipä tuolle sinunkaan
ristityttärellesi sulhasia kuulu'... Käypihän tuo jo rinnallekin
pahasti... Mutta nyt tuosta pulasta päästäkseni toimitin sinulle
sulhasen... Tunnetko?... Vai et!... No sepä kumma!... Tätä kutsutaan
Autiolan Aapeliksi eli oikeammin Aapo Sipreetin poika Autiolaksi,
Järvenpään kylästä — vauras eläjä..."
"Käykää vieraat nyt tupaan... Käykää nyt... Eihän tässä vilussa kuka
nyt käy olemaan", kehoitteli Liisa iloisena.
"Eihän tässä sentään mikä vilu... Vaan kun käsketään, niin käydään Aapo
vaan pois tupaan... Asiat ovat hyvällä alulla!"
Ennenkuin sulhaset sisään saapuivat, oli jo Liisa kerennyt kuiskata
äitinsä korvaan: "sulhasia tulee... Katsokaa onko silmäni liassa...
Onko luvukseni... Entäs kaulahuivini... Panenko sen ruuturaitaisen vai
sinikirjaisen hameen päälleni... Keittäkää hyvä äiti kahvi ehk'edes
valmiiksi... Joutuin joutuin..."
"Hyvää päivää kuomaseni!" toivotti puhemies Liisan äidille. — "Meiltä
on elävä kateissa... Läksimme etsimään kadonnutta ..."
"Vai niin, vai niin — — — Olkaat hyvät ja käykää istumaan... Liisa
lapseni! tulehan vieraille näkyviin... Kylmä ilma... No kun nuo meidän
ovat hakanneet märkiä halkoja, ettei tulikaan ota syttyäkseen..."
"Mitäs vieraille muuta kuuluu?" kysäsi Liisa, joka äsken kamaristaan
pirttiin astui juhlapukimessaan, punaraitaisessa hameessa, silkkihuivi
päässä, "raaku" röijyssä sekä "mansetit" kalvosimissa.
"Mitäpä tässä muuta kuuluisi... Kutsukaapas Ylli-veikkosikin tähän,
jotta saisimme asian toimittaa koko perheen kuullen... Vai mitä Aapo?"
kysäsi puhemies.
"Parasta taitaa olla!" vastasi Aapo harvaan, istuen selkä suorana ja
imien ahkerasti savuja hopeahelaisesta ruplan ja polttinan maksavasta
piipustaan.
"Ylli-veikon" tupaan tultua alotti puhemies Sukkelan Sipro keskustelun:
"No rakkaat ystävät! mitäs sanotte asiaan... Niinkuin jo Liisalle
ilmoitin olemme me morsiamen kysyjiä... Ja tässä on sulhanen varakas
talon — isäntä, toiseltapuolen pitäjää... Ette taida kukaan tuntea...
No sepä on vaan kumma ettei näin varakasta — isäntää, jolla on
läävässään kymmenen lypsävää lehmä-mullikkaa ja..."
"Jo nyt pistää pahuus valeeksi... Vaan omaksi synnikseenhän tuo
tehnee... Sipro! ei liiaksi, ei liiaksi, mikä vaan tavallista on...
Mitä sinä siitä hiehon rapukasta lu'it, eihän siitä mihin ole," —
oikasi Aapo puhemiehensä kehumista.
"No elähän sinä tartu puheesen. Tunnenhan talosi juurtajaksain ...
Kolme komeaa hevosta ja..."
"Ei liiaksi Sipro! — ei liiaksi; mikä vaan kohtuullista... Varsahan se
kolmas..."
"Toistakymmentä lammasta, viisi sikaa... niistä on yksi karju, yksi
emakko ja muut örttejä... Kolme kanaa...!"
"Sipro! Ei liiaksi, ei liiaksi, parahiksi vaan..." Näinköhän tuo panee
kissamirrinkin luetteloon... Annahan painan jalallani pohkeesensa...
"Älä häntä enään valehtele!" kuiskasi Aapo hiljaa puhemiehensä korvaan.
"Ime piippuasi!" ärjäsi puhemies äkäisesti Aapolle... "Mitäs tuumaatte
talosta... Eikö ole talossa talon tarpeet... Ja ristityttäreni pääsee
vielä emännäksi taloon... Päättäkääs nyt asiasta, minä olen sanonut
sanottavani."
"Minä en virka mitään... Mitä vaan Liisa lapseni itse sanot... Tyydytkö
menemään vai...?
"Äiti! Kyllä minä lähden... mitäs veikko sanoo?"
"Minun puolestani saat myöskin tehdä, kuten parhaaksi näet."
"Siis ei muuta kuin sormus esille Aapo! Ja — kaulahuivi päähän...
Sitten harjakkaita — juomaan!" — lausui puhemies tyytyväisenä hykertäen
käsiään. Samalla astuu joku vieras sisään.
"Hyvää päivää taloon!"
"Päivää, päivää! — Mitä kauppiaalle kuuluu?... Onko lehmäkaupat
onnistuneet?" — kysäsi Liisan veli äsken tulleelta lehmäkauppiaalta.
"Tule pois Ostolainen harjakaisille!" kehoitti puhemies.
"Mille harjakaisille?"
"Sulhasia sitä ollaan... Kaupat on päätetty ja...
"Aapoko se sulhanen on... no onneksi olkoon — — — Liisalle myöskin
lykkyy ja onnea!"
"Ostolainen, tulehan tänne kamariin, minulla on sinulle puhumista
muutama sana?" lausui morsiamen veli.
Kamariin päästyään kysäsee talon isäntä Ostolaiselta: "tunnetko tuota
sulhasta?"
"Miksi en minä häntä nyt tuntisi — naapurikylän miestä...?"
"Lieneeköhän niin varakas, kuin Sukkelan Sipro kehuu?"
"Varakas — — — Köyhä kuin rotta... lieneekö ainoatakaan elävää... jos
porsas ja kissa lienee muuta ei mitään... Vai varakkaaksi itsiään
kehuvat... Aika hunsvotit... Johan minä kummeksin, jotta tälle
Aapollekohan ne nyt noin tietämättä tyttärensä lupaavat."
"Hunsvotit! — Aika valehtelijat vielä päällepäätteeksi... Kyllä lähetän
heidät sinne mistä ovat tulleetkin ja kehtaa tuo Sukkelan Siprokin...
naapuri ja kaikki — tuommoisia kommervenkkia pitää... Ei viittä
kopeekkaa maksa koko mies, thyi... koko mies!"
"Tunteneeko Sipro Aapon taloa paremmin kuin sinä ja moni muu. Aapo kun
panee hyvät juotot, niin Sipro heti valmis mies toimeen."
"Lähdetään sitä sulhasta puhemiehineen katsomaan oikein silmästä
silmään... (Aapolle ja Siprolle). Mitä varten te oikein lähditte
narraamaan kunniallisia ihmisiä — häh... Vai vielä rikkaaksi kehutte
itsiänne, taikka sulhasta... Mene vaan sisar rukka tämän sulhasen
kanssa, niin saat jo pitkin tulevaa talvea saha olalla liikkua
pitäjällä puita sahaamassa."
"Nyt on hiisi merrassa — lähdetään" – sanoi Aapo.
"Ole vaiti — ei näin helpolla; kun pauhaava koski vyöryy alas
vuorenharjanteelta, samoin minäkin karkaan tuon hoikkasäärisen
sikasaksan kimppuun" — vastasi puhemies.
"Äiti, korjaa kahvikupit pois... Ei yhtään pisaraa enään näille ..."
"Mistä sinä niin äkkiä mielesi muutit isäntämies... Älä itke Liisa
tyttöseni... Ei Aapo sinua hylkää, ellet, niinkuin muutkin Eevan
jälkeiset, syö sanaasi. — (Kauppiaalle.) Paholainenko sinut lennätti
tänne panettelemaan ja konttia kantamaan... Katsokaa eikö sulhanen ole
terve... punaset posket... siniset silmät... älkää hyvät naapurit tätä
miestä uskoko..." vakuutti yhä puhemies.
"En minä ole tullut tänne riitaa nostattamaan, enkä olisi ryhtynyt
virkkamaan mitään, ell’ei isäntä olisi kysynyt minulta Aapon
varallisuuden laitaa. Mitään aavistamatta puhuin minä totuuden mukaan...
Enkä luule valehdelleeni, kun isännälle ilmoitin, ett’ei sulhasella
tätä nykyä ole kuin kissa ja porsas... Olenko puhunut perättömiä Aapo?"
"Välistä on asiat niin ja näin... Lähdetään pois Sipro! Olen kuin
tulisilla hiilillä", lausui Aapo kuiskailin puhemiehelle.
"Parasta taitaa olla kun lähdette koettamaan onneanne muualla", sanoi
ivallisesti isäntä.
"Tulevat vielä viattomia ihmislapsia narraamaan ja häpeään
saattamaan... Nyt on ihmisiä jo pihamaalla... Kaikki tahtovat nähdä
sulhasta ja samalla utelevat milloinka tupakaiset pidetään... Liisa
lapseni! mene pois jo näkyvistä... Toivoisin että semmoiset sulhaset
olisivat kaukana..." torui emäntä.
Suruisen näköisenä pujahti Liisa kamariinsa.
"Ei ollut onneksi sinulle Aapo rukka —" lausui puhemies ivallisella
äänellä. — "Vaan kyllä saamme toisesta paikasta, kun vaan haluamme...
Emme vielä olo tähän tyttöön sidottu... Lähdetään Aapo tästä
kohteliaasta talosta ..."
Hyvästiä sanomatta astuivat Aapo ja puhemies Sipro Sukkela pihalle.
En ole saanut tietää, tokko Aapo lienee uudestaan koettanut kosia, vai
eläneekö vanhana poikana Autiolassaan.