Kului tunti -- pari. Aamu alkoi sarastaa ja päivän valo tunki himmeänä
ikkunoista sisään. Van Rensselaer yhä huusi ja ulvoi, vaikka hän oli jo
niin väsynyt, että tuskin pystyssä pysyi.
Taas temmattiin salongin ovi auki, ja kapteeni tuli sisään. Hän oli
hyvin kalpea, mutta tyyni ja päättäväinen.
-- Nyt on kaikki ohi, sanoi hän. Ilman apua olemme hukassa.
Van Rensselaerin silmät hehkuivat kuin mielipuolen.
-- Mitä tarkoitatte? huusi hän.
-- Tulkaa ulos katsomaan, kuului vastaus, ja van Rensselaer hoiperteli
kannelle. Hän nojasi salonkiin vievän käytävän oveen ja tirkisteli
ympärilleen villin näköisenä, ensi hetkessä käsittämättä muuta kuin
oman rajattoman kauhunsa.
Ympärillä oli kuohuva sekamelska, ja alus hyppelehti kuin kaarnapala
vuorenkorkuisten aaltojen välissä. Milloin oli se alhaalla aallon
pohjalla syvässä laaksossa, melkein kuohuihin haudattuna, ja van
Rensselaer oli kauhusta tukehtumallaan; milloin vyörähti mahtava
aaltovuori nostaen aluksen harjalleen, yhä korkeammalle, huimaavaa
vauhtia, aina vaahtoiseen huippuun asti, ja vesi kiehui, sähisi,
vihelsi ja kohisi hänen ympärillään.
Sellaisen aaltovuoren harjalta voi van Rensselaer vihdoin oikein nähdä
ympärilleen, ja huuto takertui hänen kurkkuunsa. Tuskin puolen
peninkulman päässä heidän edessään oli rannikko, villi, autio, tuhoa
uhkaava rannikko terävine huippuineen ja armottomine kallioineen.
Tämä näky sai van Rensselaerin unohtamaan loputkin ihmisarvostaan. Hän
nyyhkytti, hän valitti ja olisi heittäytynyt pitkäkseen kannelle, jos
ei vaisto olisi pakoittanut häntä pitämään kiini ovipielistä, jotka
olivat hänen ainoat tukensa. Että seisoi siinä elävänä, terveenä ja
askel askeleelta ajautui kuolemaa kohti, että oli avuton leikkikalu
sokeitten luonnonvoimien käsissä -- se ajatus oli toki liikaa! Hän ei
enää koettanutkaan hallita itseänsä. Pelko teki hänestä eläimen,
narrin. Hän kirkui, hän nauroi, hän nyyhkytti. Ja hänen sanoissaan ei
ollut enään mitään tolkkua.
Hän seisoi koko ajan tähdäten katseillaan mustia kallioita. Jo kuuli
hän aaltojen kohinan niitten murtuessa rannikkoa vastaan. Se oli
läpitunkeva, raju ääni, kuten aina luonnonvoimain otellessa keskenään.
Kerran vaan kääntyi hän ja näki silloin miehistön viimeisin voimin
ponnistelevan aluksen pelastamiseksi viskaamalla ankkurin mereen. Hän
näki laivan pyörähtävän, ankkurin ottaessa pohjaan. Mutta kun aallot
nostivat sen harjalleen, rusahtivat köydet poikki kuin langat, ja alus
joutui tuuliajolle.
Sen perästä näki hän miehistön yrittävän saada venettä vesille. Hän
hyökkäsi heti esiin ja odotti sivulla sormellaankaan heitä auttamatta,
hän seisoi vaan pidellen kiini köysistä miesten puuhaillessa. Mutta
heti kun hän näki heidän saavan veneen ulos, tyrkkäsi hän erään heistä
syrjään ja hyppäsi itse siihen. Toisia tuli perässä, ja pian kuului
huuto: "Enään ei oteta ketään." He etenivät aluksesta, kiikkuivat
hetkisen aalloilla, mutta sitten syöksi suuri hyökylaine veneen kumoon.
Van Rensselaer nousi pian veden pinnalle, puoleksi tukehtuneena,
haukkoen ilmaa tuskasta mieletönnä. Vene ei ollut kaukana, ja parilla
vedolla ui hän ihan sen viereen. Eräs merimies oli lähellä, ojensi
kätensä ja tarttui hänen jalkaansa, jossa koetti pysytellä, mutta
toinen potki hurjistuneena -- potkasi pois hänet, syvyyteen potkasi
hänet. Ja vihdoin riippui hän yksin kiini myrskyssä ajelehtivan veneen
laidassa.
Alkoi hirvittävä taistelu. Aallot melkein tukehuttivat hänet ja
uhkasivat joka silmänräpäys kokonaan haudata hänet kylmään syliinsä.
Hän ponnisteli epätoivoissaan pysyttääkseen päänsä veden pinnalla,
aaltojen ajellessa häntä yhä lähemmäksi raudanlujaa rannikkoa vasten.
Hän tuijotti kauhulla tätä hirviötä, joka seisoi valmiina iskemään
hampaansa häneen, musertamaan hänet.
Nyt se oli jo ihan lähellä. Hyrskyjen kohina kuului selvästi hänen
korviinsa ja täytti hänen sielunsa kauhistuksella, huumasi hänet --
tämän värisevän, elävän tomuhiukkasen. Sitten hän äkkiä tunsi
uppoavansa -- syvälle laaksoon. Hän tunsi itsensä sinkautettavan ylös
ja alas, kiikutettavan ikäänkuin olisi istunut puunlatvassa -- ja
sitten kävi kulku ylöspäin, yhä ylemmäs aina aallon vaahtoiselle
harjalle asti. Hän kirkui, väänteli ja paiskeli itseään -- ikäänkuin
kamalan painajaisen kynsissä. Mutta aalto tarttui häneen -- hän tunsi,
kuinka se otti kiini hänet ja veti mukanaan, ensin hitaasti, sitten
nopeammin -- ja nopeammin -- nuolen nopeudella -- ja vihdoin viskasi
hänet kallioihin.
Rikkiruhjotuin kasvoin, särkynein jäsenin ja pää murskana makasi hän
siinä. Ja viimeinen elonkipinä sammui hänessä -- elon, josta hän oli
niin rajattomasti nauttinut niin kauvan kun sitä hänessä rahtunenkin
oli jäljellä.