Siinä hän makasi tiedotonna koneen jyskyessä ja laivan kyntäessä
aaltoja yli kuohuvan lahden. Vasta kun he olivat saapuneet aavalle
merelle, ja jättiläisaallot kohahtelivat laivaa vastaan, heräsi hän
äkkiä siitä, että alus kallistui syrjälleen. Töytäyksestä oli hän
kierähtänyt tuolilta lattialle. Hän tarttui pöytään ja pääsi vaivoin
jaloilleen. Kaikki hänen ympärillään huojui ja aluksen reuna melkein
kosketti vettä. Meri möyrysi oudosti, huumaavasti, eikä mies alussa
oikein ymmärtänyt, mihin oli joutunut.
Ovi aukeni, ja kapteeni astui sisään.
-- Nyt olemme ulapalla, sanoi hän äreästi. Mihin te aijotte mennä?
-- Yhdentekevä, vastasi toinen. Antakaa mennä, mihin tahdotte, kunhan
jätätte minut rauhaan!
-- Hyvä! sanoi kapteeni. Ohjataan sitten koilliseen. Se suunta on
varmin myrskyssä. Huomenaamulla varhain olemme karien ulkopuolella.
Ilta kului, aurinko laski, tuli pimeä. Myrsky yhä yltyi. Van Rensselaer
oleskeli edelleen salongissa, yksin kauhunsa kera. Tunnin toisensa
perästä istui hän kokoonkyyristyneenä tuolillaan väristen kuin
kuumetautinen tai makasi tunnotonna keinuvalla lattialla. Siten vietti
hän suurimman osan yöstä, aavistamatta, mitä ympärillään tapahtui. Hän
ei kuullut ohivyöryviä, kohisevia aaltoja, jotka nostivat aluksen
pilvenkorkuisille harjoilleen ja löivät kumisten keulaan. Hän ei
tiennyt kapteenin tuskan valtaamana seisovan yövartijana, neljän miehen
epätoivoisina ponnistellessa ruorissa pitääkseen laivaa pystyssä.
Ylimalkaan hän ei ajatellut eikä tuntenut mitään, ennenkuin alus
törmäsi jotain vastaan, ja sen perästä kuului ruskava, kitisevä ääni
ikäänkuin koko alus olisi haljennut keulasta perään saakka. Vasta
silloin katsahti hän tylsästi ylös ja huomasi laivan liikkeitten
muuttuneen siten, että se nyt kallisteli kyljeltä toiselle ja aallot
löivät raivokkaammin kuin ennen.
Salongin ovi temmattiin auki, ja kapteeni syöksyi sisään.
-- Keula on murtunut! oihki hän. Kone on pilalla!
Robert van Rensselaer tuijotti höperön näköisenä häneen.
-- Mitä te sanotte? kysyi hän.
-- Keula on murtunut! ulvoi toinen, ja hänen äänensä kuului yli myrskyn
mylvinän.
-- No, mitä sitten? kysyi van Rensselaer. Mitä se mulle kuuluu?
-- Me olemme hukassa! huusi kapteeni. Ettekö te tajua sitä? Me
ajaudumme -- me syöksymme kallioita kohti.
Van Rensselaer puristi pöydän syrjää tuijottaen kapteeniin. Hän toisti
puoliääneen itsekseen tämän sanoja, ikäänkuin ne eivät vieläkään olisi
hänelle selvinneet:
-- Ajaudumme? Syöksymme kallioita kohti?
Mutta sitten hän yhtäkkiä huomasi villin, kauhistuneen katseen
kapteenin silmissä ja hyökkäsi häntä päin.
-- Me emme saa syöksyä! Hulluhan te olette! Tehkää edes jotain!
Pysäyttäkää!
Kapteeni huomasi hänen olevan juovuksissa. Mutta hänen siinä
seisoessaan, alkoikin pelästys karkoittaa viinanhöyryjä hänen päästään,
aivankuin innostus oli tehnyt edellisenä iltana.
-- Missä me olemme? huusi hän. Missä me olemme?
Peloittava täräys vavistutti koko alusta. Se keikahti syrjälleen, ja
molemmat miehet seisoivat parin sekunnin ajan tuskan ja jännityksen
valtaamina.
Seuraavassa hetkessä nousi se taas pystyyn, ja kapteeni vastasi:
-- Me olemme Mainen rannikolla, noin viisikymmentä penikulmaa maalta.
Mutta me olemme tuuliajolla emmekä voi tehdä mitään. Jos ei apua tule,
olemme hukassa.
-- Apua täytyy tulla! huusi van Rensselaer, joka vihdoinkin ymmärsi
asian oikean laidan. Oletteko te hullu! Se on mahdotonta!
Hän töytäsi ovelle, kapteeni seurasi perässä. Sitä avatessaan täytyi
hänen kyyristyä alas myrskyn kauhean raivon edessä. Ulkona oli
pilkkopimeä, mutta tuuli oli kuin elävä olento, joka kiukuissaan pieksi
häntä kasvoihin, ja vihmova kuohu pisteli ihoa kuin neulalla. Van
Rensselaer näki juuri raketin lentävän kannelta halkaisten pimeyden.
Sitten hoiperteli hän takaisin salonkiin.
Asema oli hänelle täysin selvillä, ja kuoleman kauhun edeltä saivat
kaikki muut tunteet väistyä. Hän hoippui ympäri, horjahti aina aluksen
kallistuessa puolelta toiselle, pudisteli nyrkkejään taivasta päin ja
kirkui tuskasta mielettömänä:
-- Jumalani! Jumalani! Se ei ole mahdollista! Se on valhetta! Pelasta
meidät! Mitä pitää meidän tehdä?
Näin vaikeroi hän, kunnes kapteeni inhoten jätti hänet ja poistui
kannelle velvollisuuttaan täyttämään.
Mutta van Rensselaer ei huomannut kapteenin lähtöä. Hän jatkoi
epätoivoista kävelemistään tuskasta mielipuolena. Kaikki oli hänessä
kuollut, paitsi villi, eläimellinen itsensäsäilytysvaisto -- jos
hänessä yleensä muuta oli koskaan ollutkaan. Hän tahtoi elää, hän
tahtoi päästä maihin, olihan hän sadanmiljoonan dollarin omistaja --
niin, se hän oli! Mahdotonta hänen nyt oli hukkua kuin pyydykseen
joutunut rotta! Hän kirkui, hän huusi jumalaa avuksi -- hän itki -- hän
rukoili -- hän kirosi. Ja yhä raivosi myrsky hillittömällä voimalla, se
ulvoi, se mylvi hänen häkkinsä ulkopuolella kuin petoeläin, joka tahtoi
saada hänet kynsiinsä ja syöstä pienen aluksen turmioon. Ja häntä,
pyydykseen joutunutta rottaa, ei kukaan kuullut, vaikka hän kirkui ja
raivosi niin, että vaahto suusta valui.