En tahdo väittää aaltojen itsetietoisesti ja tarkoituksella kohdelleen
van Rensselaerin ruumista siten kuin ne tekivät. Ihan sattumalta vaan
eivät ne tänään antaneet hänelle hetkeksikään rauhaa, vaan hakkasivat
alituiseen häntä kiviä vasten; aalto toisensa perästä vyöryi tarttuen
häneen ja yhä vimmatummin ne pieksivät ja kierittelivät häntä, kunnes
hän enään ei ollut ihmisolennon näköinenkään. Vasta illan tullen, kun
tuuli tyyntyi, löysivät ne alempana rannalla pienen hiekkasen poukaman
ja ajoivat hänet sinne.
Se oli rauhaisa paikka, ja koko pitkänä kuutamoisena yönä ei sinne
kuulunut muita ääniä kuin aaltojen huutoja toisilleen heidän
viskellessään kuollutta ruumista edestakaisin välissään. Ja aamun
koittaessa oli se turvonnut, sinertynyt ja makasi puoliksi hiekkaan
hautaantuneena.
Aurinko yleni, mutta yhä makasi ruumis peittämättä, kunnes
kokonainen armeija pieniä olentoja alkoi lähestyä sitä; ne olivat
kömpelöliikkeisiä olentoja, varustetut pitkillä aseilla, joita
heiluttelivat eestakaisin ilmassa. Yksi niistä kiipesi piankin kuolleen
kasvoille ja iski kyntensä sen huuliin, ja tämän perästä seurasi toisia
niin pian kuin suinkin pääsivät.
Ja harvinainen saalis se olikin! Enemmän kuin neljänkymmenen vuoden
ajan oli läpi koko maan etsitty tavaroita, jotka olisivat kylliksi
harvinaisia ja kallisarvoisia Robert van Rensselaerin käytettäväksi.
Ajatelkaa vaan niitä maljallisia kallisarvoisia viinejä, joita oli
haudattu tähän ruumiiseen! Niitä monia laatikollisia harvinaisia
sikareja, joista se oli saanut hienon tuoksunsa! Ostronit,
metsänriista, ihmeellisesti maustetut kastikkeet, loppumattomat herkut
ja ruokalistat hienoine, ranskalaisine, silkille maalattuine nimineen!
Eikö tuhansittain miehiä ja naisia ollut työskennellyt näitä
tavaroita valmistaakseen, jotta niitä sitten voitaisiin kristalli- ja
hopea-astioissa tarjota tälle kallisarvoiselle ruumiille --
työskennelleet vaatettaakseen sitä, valmistaakseen sille asunnon ja
raivatakseen jokaisen kiven sen tieltä? Ja nyt lepäsi se hiekassa
nälkäisen rapujoukon syötävänä.
Koitti toinen päivä. Iltapäivällä sattui kaksi kalastajavenettä
soutamaan ohi. Eräs miehistä huomasi ruumiin, nousi toverinsa kera
maihin ja huusi toisessa veneessä olijoille, että jokin laiva
luultavasti oli joutunut haaksirikkoon, ja että he soutaisivat
rannikkoa ylöspäin nähdäkseen, löytyisikö jotain.
Sitten meni hän kuolleen ruumiin, tai oikeammin, sen jäännöksen luo.
Vaatteet sillä olivat koskemattomat, ja hän alkoi tutkia niitten
taskuja. Sai ensin käsiinsä erinomaisen kultakellon, jonka van
Rensselaer oli ostanut Genuasta tuhannen kahdeksansadan dollarin
hinnasta. Se herätti hänen uteliaisuuttansa, ja hän alkoi kiireesti
tarkastella toista taskua, josta löysi lompakon, sisältävän vähän rahaa
ja muutamia käyntikortteja. Niistä oli kirjoitus jo puoleksi hävinnyt,
mutta tarkkaan katsomalla voi siitä kuitenkin vielä saada selvän.
Kalastaja huudahti:
-- Hyvä jumala, tässähän on Robert van Rensselaerin nimi!
-- Kuka on Robert van Rensselaer? kysyi toinen kummastellen.
-- Etkö sinä koskaan ole kuullut hänestä puhuttavan? Sehän on rikkain
mies tässä maassa.
Täynnä kunnioitusta katseli puhuja kuollutta ruumista. Mutta hänen
toverinsa astahti vähän taaksepäin ja sanoi:
-- Haisee se kumminkin kuin tuhannen helvettiä!