Puolen yön tienoissa nousivat vieraat kannelle.
Ilta oli viileä, mutta hurmaava. Tähdet kimaltelivat kuin timantit, ja
kevyet mainingit meressä nousivat ja laskivat aluksen kiitäessä
päämääräänsä kohti ja laineiden loiskiessa kehtolaulujaan sen laitoja
vastaan.
Van Rensselaer ja hänen vieraansa istuivat lämpimiin peitteisiin ja
saaleihin käärittyinä keskustellen tai katsellen merelle. Mutta pian he
nousivat ja alkoivat kaksitellen kävellä kannella. Isäntä käveli
hurmaavan neiti Paragonin rinnalla. Kun tätä hetken päästä alkoi
paleltaa, menivät he yhdessä salonkiin.
"Pyrstötähden" toinen salonki oli ihastuttava huone. Mutta me
mainitsemme vaan yhden osan siitä, itämaisen sokkelon, mattoineen,
silkkiverhoineen ja lamppuineen, joka levitti vienoa valoa ympäri
huonetta.
Neiti Paragon, tumma, raukea kaunotar, pitkine, mustine silmäripsineen
ja viekottelevine katseineen vaipui kevyesti huoahtaen erääseen
sohvaan. Hän oli puettu tulipunaiseen pukuun, tehty pehmeästä,
kevyestä, ihmeen kauniista kankaasta ja oli lumivalkeine käsivarsineen,
pyöreine kauloineen ja kuvankauniine olkapäineen elävä taideteos,
sangen vaarallinen miehen katsella.
Herra Robert van Rensselaer istui kumartuneena häntä kohti ja
keskustellessaan ahmi silmillään edessään olevaa ihanaa näkyä. Herra
Robert van Rensselaer oli juonut sangen paljon kalliita viinejään.
Voi olla joku, joka ei kykene ymmärtämään tämän kohtauksen runollista
puolta, joku, joka väittää, ettei neiti Paragon ole lempeä,
helläsydäminen nuori nainen, vaan henkilö, joka älyää, mitä tekee.
Robbie huomasi sen myöskin, varsinkin kun hän oli ollut tilaisuudessa
keskustella tästä isänsä kanssa jo monta kertaa.
Rahallisessa suhteessa oli neiti Paragon tuskin kyllin arvokas hänelle.
Mutta hän piti itseään jo tarpeeksi rikkaana voidakseen ottaa huomioon
tämän kauneudenkin.
Ja hänen puheensa sai lentoa, sanansa kävivät yhä hellemmiksi. Ja neiti
Paragon loi häneen hiukenevia katseita, kunnes hän vihdoin uskalsi
tarttua tämän käteen. Ja neiti Paragon salli hänen pidellä kättään,
jonka paljas kosketuskin sai hänen sydämensä nopeammin sykkimään ja
teki hänet kaunopuheliaaksi.
Hän sanoi neiti Paragonille kuinka kauvan jo oli tätä ikävöinnyt,
kuinka hurmaava tämä hänen mielestään oli. Käsivarsi puoleksi hänen
vyötäistensä ympärillä, toiselle polvelleen vaipuneena, tunnusti hän,
mitä ei enään voinut salata -- että rakasti häntä koko sielullaan. Ja
kun ihmeellinen, verraton neiti Paragon, sädehtien kauneudesta, vastasi
hänelle kuiskaten, painoi hän tämän intohimoisesti rintaansa vasten ja
suuteli hänen poskiaan ja huuliaan.
Kun hilpeä seurue tuli salonkiin, kaasi herra van Rensselaer viiniä
laseihin pöydällä seisovasta karahviinistä. Ja kun kaikki parin
minuutin perästä olivat sinne kokoontuneet, vei isäntä herra de Veren
-- sukkelapuheisen herra de Veren -- syrjään ja kuiskasi hänen
korvaansa muutamia sanoja, joiden johdosta hän kovin hämmästyneenä löi
kätensä yhteen.
Heti sen jälkeen piti herra de Vere pienen puheen, niin
vastustamattoman leikkisän, että vieraat olivat nauruun pakahtua. Ja
isännän seisoessa punastuneena kuin koulupoika, suosionosoitusten
yllättämänä, kaatoivat hänen vieraansa sampanjaa laseihin ja joivat
myöhään yöhön tulevan rouva Robert van Rensselaerin onneksi. Jo koitti
päivä, kun he vihdoinkin erosivat, ja taivas alkoi valjeta Marylandin
rannikon yllä, jonka ohi "Pyrstötähti" juuri viiletti matkallaan länttä
kohti.