Kello yhdeksän illalla, aluksen ollessa kahdenkymmenen penikulman
päässä Sandy Hookista kävi seurue pöytään salongissa.
Herra van Rensselaerin päivälliset kuuluivat niihin asioihin, joita ei
hevillä unohda, samoin oli hänen ruokasalinsa laita.
"Pyrstötähdellä" oli kaksi loistosalonkia. Toinen, josta nyt aijomme
kertoa, oli valaistu lukemattomilla sähkölampuilla, joiden valo
heijastui kristallista ja hopeasta. Yhdellä seinällä oli tarjoilupöytä,
loistavana ja säteilevänä. Toisilla seinillä oli maalauksia
luonnollisessa koossa, hehkuen lämpimissä väreissä, jommoisia ainoastaan
suuri taiteilija uskaltaa käyttää. Aiheet olivat otetut Decameronesta
-- kauniita puutarhoja, ylhäisiä herroja ja naisia sen ajan mukaisissa,
komeissa puvuissa; ja heidän päänsä yllä leijaili kuolemattomia
olentoja, joista he uneksivat, hattaraisia näkyjä, runoilijan
mielikuvituksen esiin loihtimia.
Ja pöytä sitten! Herra Robert van Rensselaer ei ainoastaan ollut
amerikalainen miljoonamies, hän oli myöskin mies, jolla oli hienosti
kehittynyt maku, paljon matkustellut mies, asiantuntija. Jokainen esine
hänen pöytäkalustossaan oli valmistettu erityisen piirustuksen mukaan,
useimmat niistä olivat kuuluisan Germainin tekoa. Pöydän molemmissa
päissä seisoivat kukkakorit täynnä verrattoman kauniita intialaisia
orchideoja. Jokaisen kuvertin vieressä oli silkille käsin maalattu
ruokalista. Se lupasi erinomaisen aterian, ainoan laatuaan.
Herra Robert van Rensselaerin viinit olivat arvoituksena pääkaupungin
hienostolle. Hän tuotti niitä ulkomailta, joltain omistamaltaan,
tuntemattomalta maatilalta -- jos ei hän tilannut niitä suoraa päätä
itse paholaiselta. Riittäköön kun sanon, että jokainen mies ja nainen
New-Yorkissa luopui mieluummin mistä huvista tahansa saadakseen maistaa
Hungervillen tehtaitten johtajan viinejä. Kun häneltä kerran niistä
kysyttiin, hymyili hän vaan rakastettavalla tavallaan ja sanoi: "On ne
parle pas de cela!" [Sellaisesta ei kannata puhua. Suom. muist.]
Liemen jälkeen tarjottiin pullo ihmeellistä madeiraa ja senjälkeen,
ikäänkuin alkusoitoksi, pieni lasillinen kuivanmakuista sisilialaista
viiniä -- yleisesti tiedettiin erään pankinjohtajan luvanneen palkinnon
sille, joka voisi toimittaa hänelle tarkempia tietoja tästä viinistä.
Seuraava viini oli burgundilaista, type cate de Nuits, jolla oli
luonteenomainen maku, muistuttava bordeuxta, täyteläistä, tulista,
vähäsen "enveloppe" [verhottua. Suom. muist.], mutta erinomaisen hienon
makuista.
Paistin kera tarjottiin sampanjaa, sellaista, jota joskus on
kuolevaisen sallittu unelmissaan aavistaa, joka ei ole rahalla
ostettavissa.
Väliruuan ohella tarjottiin bordeauxta, Saint Estephea. Sitten seurasi
toisenlaisella merkillä varustettua sampanjaa. Ja jälkiruuan kera
uudenlaista portviiniä, syvän purppurapunaista väriltään. Hänen armonsa
Petiteboursen herttua kohotti lasinsa katsellen sitä kauvan tutkivasti.
Seurue odotti hengitystään pidättäen hänen tuomiotaan, sillä hänen
armonsa oli kuuluisa viinien tuntija.
-- Magnifique, huomautti hän miettivästi. C'est d'un goût savoureux,
d'une grande rondeur! Corsé, mou Dieu! [Oivallista. Hyvänmakuista,
kovin täyteläistä. Paksua, jumalani. Suom. muist.]
Sellaisia olivat viinit. Huomautamme vaan vielä pienestä,
salonginviereisestä huoneesta, josta näkymättömän kvartetin hurmaavat
säveleet kuuluivat. Päivällisillä olevaa seuruetta ei kynäni kykene
kuvailemaan -- yksin rouva Dyemandustin puvun kuvailemiseen
tarvittaisiin jo kokonainen luku. Yhtä vähän uskallan yrittää kuvailla
keskustelua. Ihmisyyden kukat, ja niiden sieluun sytyttämässä kipinöitä
viini, jota jumalatkin kadehtisivat! -- Kenties löytyy kirjailijoita,
jotka kykenisivät heidän keskusteluaan kuvailemaan -- minä sitä en voi.