Tähän tapaan hän ajatteli lakeijan auttaessa häntä pukeutumaan
päivällistä varten. Sitten meni hän ulos ja istui automobiiliinsa.
Puolen tunnin kuluttua oli hän satamassa. Oli auringonnousun aika, sade
oli tauonnut, ja joki väreili kullankarvaisessa hohteessa. Van
Rensselaer hengitti ahnaasti raikasta merituulta noustessaan
automobiilistaan ja astuessaan huvialustansa kohti. Se oli jo lähtöön
valmiina, ja kapteeni seisoi maihin vievällä käytävällä.
-- Kaikki kunnossa, sir, sanoi kapteeni.
-- Ovatko kaikki tulleet? kysyi isäntä.
-- Jo puoli tuntia sitten, sir.
-- Hyvä! Irroittakaa!
Komennushuudot kajahtivat, ja herra Robert van Rensselaer meni
peräkannelle, jossa tusinan verran naisia ja herroja istui vaippoihin
ja nuttuihin kääriytyneenä ihailemassa kaunista näköalaa. He ottivat
isännän vastaan nauruilla ja iloisilla huudahduksilla. Ja syytä heillä
oli tunteakin itsensä onnellisiksi, sillä koko Amerikassa ei löytynyt
toista van Rensselaerin vertaista isäntää.
Ja vieraat olivat isännän arvoisia. Siellä oli verraton rouva
Dyemandust, kahdenkymmenenkahden miljonan ja koko hienoston
hallitsijatar, siellä oli rouva Miner Gold, viidenkymmenenseitsemän ja
puolen omistaja; oli Victor de Vere, seurapiirien maun määrääjä ja
sukkelin mies koko kaupungissa; Pidgin, suuresta terästrustista ja
Mergem, kahdenkymmenenkahden rautatien omistaja. Siellä oli neiti
Paragon, johon koko kaupunki oli hullaantunut, ja hänen armonsa
Petiteboursen herttua, huomattava ranskalainen vieras, joka kerta
toisensa perään vakuutti neiti Paragonin olevan "ravissante -- un
miracle!" [Hurmaava -- oikea ihme. Suom. muist.] On melkein liikanaista
rohkeutta mainitakaan sellaisia henkilöitä jossain romaanissa.
-- Kesken kaikkea, sanoi rouva Dyemandust äkkiä, kuinka olette
menetellyt lakon suhteen?
-- Lakon? huudahti herra Robert van Rensselaer kummastuneena -- sen hän
oli jo kokonaan unohtanut. -- "Pyrstötähdellä" ei ole mitään lakkoja!