Kuta enemmän Robert van Rensselaer mietiskeli Daisyn kuolemaa, sitä
ikävämmältä se hänestä tuntui. Antelias kun oli, ei hän olisi
hetkeäkään epäillyt lähettää tytölle pari tuhatta dollaria. Mutta jos
hän nyt koettaisi tehdä sen, voisi hän joutua kaikenlaisiin
epämiellyttäviin selkkauksiin.
Kuolleelta ei voitu tavata mitään, joka olisi ilmaissut, kuka hän oli
eläissään ollut. Jos van Rensselaer olisi turvautunut poliisin apuun
vainajan lasta etsiessään, olisi siitä piankin noussut häväistysjuttu.
On niin paljon ihmisiä, jotka ovat valmiit uskomaan rikkaasta miehestä
pahaa. Sitä paitsi oli vielä useita henkilöitä elossa, jotka tunsivat
hänen suhteensa Daisyyn. Tietysti eivät he sitä enään muistelleet näin
kauvan jälkeenpäin. Mutta ennen pitkää he kumminkin alkaisivat tehdä
johtopäätöksiänsä. Ja sitten siitä syntyisi supatusta koko kaupungissa.
-- Jos hän kääntyisi jonkun yksityisen etsivän poliisin puoleen
saadakseen asiasta selkoa, herättäisi sekin epäluuloa. Eihän sellaiseen
väkeen ollut ensinkään luottamista, ajatteli hän. He voisivat nuuskia
esiin salaisuuden, ja kuka tietää, mitä sitten tapahtuisi.
Ei ollut varsin hauskaa ajatella oman lihansa ja verensä kärsivän
puutetta. Mutta herra van Rensselaer lohdutti itseään sillä, että
ihmiset kyllä tytöstä huolen pitäisivät, ja kun ei tämä missään
tapauksessa ollut ylellisyyteen tottunut, ei hän ehkä tuntisikaan
oloansa niin tukalaksi. Sitäpaitsi oli hyvinkin luultavaa, että, jos
tytölle lähetettäisiin rahoja, ne vaan houkuttelisivat tätä
tuhlaavaisuuteen ja muihin kiusauksiin.
Ja niin hän tuli siihen loppupäätökseen, että hänen velvollisuutensa
oli antaa asian raueta ja jättää se unhotuksen valtaan.