Johtaja oli jo alusta alkain hyvin huonolla tuulella mennessään
kokoukseen. "Pyrstötähden" matka oli täytynyt siirtää huomiseen,
sitäpaitsi oli häntä heitetty kivellä päähän muutama minuutti sitten.
Mainitsen erityisesti tämän kivenheittämisjutun, koska kuten ennen olen
viitannut, eräs vastenmielinen tapaus sattui myöhemmin kokouksen
kestäessä.
Nyt istuivat siis kokouksen osanottajat lokakuun iltana pitkän pöydän
ympärillä. Heitä oli kaikkiaan kahdeksan miestä -- seitsemän heistä
kalpeita, vapisevia, hermostuneina hypistellen hattujaan, ryppyjen
uurtamin kasvoin, jotka todistivat pitkistä, työssä ja puutteessa
vietetyistä vuosista, vainottu, harhaileva katse silmissään -- tämän
katseen metsästäjät kyllä tuntevat, vaikka eivät koskaan pane siihen
huomiota.
Herra Robert van Rensselaer oli nyt neljänkymmenen vuotias gentlemanni,
lihavahko, kasvot punertavat, vaikka eivät suinkaan liian värikkäät.
Hän oli aina ollut huomiota herättävän näköinen -- nytkin olisi häntä
voinut luulla joksikin valtiomieheksi -- tai vähintäin kenraaliksi.
Hän oli vähän kalpea ja äänensä värähti silloin tällöin kokousta
avatessaan. Hän alkoi, niin sanoakseni, alusta. -- Hän kuvaili, kuinka
suuria tappioita tehdas oli kärsinyt ja että se vasta äskettäin oli
alkanut tuottaa hyötyä. Hän puhui uusista koneista ja ilmoitti niitten
kunkin hinnat. Asetti nähtäville valtavan paperikasan ja koetti
selittää, kuinka uudet koneet olivat lisänneet työpajojen tuotantokykyä
ja että ne ajan pitkään vaikuttaisivat palkkojen ylennyksen. Sitten
siirtyi hän puhumaan terästankojen hinnasta, osoitti markkinain tilan
piirretyillä kuvioilla ja näytti selvästi, minkälaisia hintoja olisi
odotettavissa. Tätä kaikkea -- esitelmä kesti lähes kaksi tuntia --
kuuntelivat läsnäolijat jännitetyllä tarkkaavaisuudella.
Sitten sai puheenvuoron eräs työmiesten edustaja, pieni, laiha,
mustapartainen unkarilainen. Hän joutui piankin pois itse asiasta ja
alkoi puhua ruokatavarain hinnoista, työväen asemasta, puheenjohtajan
silminnähtäväksi harmiksi. Tämä koetti palauttaa häntä asiaan takasin
ja alkoi taas selailla papereitaan. Niin keskustelivat he pitkän ajan
ihan tuloksitta. Herra van Rensselaerin kiukku oli monta kertaa vähällä
puhjeta ilmi.
-- Te puhutte täällä työmiesten ehdoista, huudahti hän vihdoin
naputellen lyijykynällä pöytään. Millä minä voin niitä parantaa?
Sanotte, etteivät he voi elää palkoillaan. Kuka voi oikeastaan sen
kysymyksen ratkaista? Mikä riittää toisen tarpeisiin, ei riitäkään
toiselle. Otaksukaa työmiesten tuhlaavan suuren osan palkastaan
väkijuomiin, ja sitten tulevat he väittämään, etteivät voi elää.
Otaksukaa -- --
Mutta tässä keskeytti johtaja puheensa, rypisti julmistuneena otsaansa
ja jatkoi muuttuneella äänellä:
-- Mutta ei maksa vaivaa keskustella näistä asioista. Minä olen
koettanut selittää teille tavaramarkkinain tilaa ja kuinka suuret
kustannukset ovat yhtiön suoritettavina. En voi tehdä tässä asiassa
enempää. Teidän täytyy ymmärtää meilläkin olevan huolemme ja että
osakeyhtiökin voi joutua häviölle. Taloudelliset lait ovat yhtä pätevät
yhtiöihin kuin yksityisiinkin nähden. Niidenkin olemassaolon ehdot ovat
rajoitetut.
Johtaja vaikeni, ja pian alkoi työväen lähetystön puheenjohtaja puhua
ja huomautti:
-- Me emme ole havainneet yhtiöllä olevan mitään hätää.
Johtaja katsoi tiukasti häneen.
-- Mitä te tarkoitatte?
-- Minä tarkoitan, vastasi mies matalalla äänellä, että kuka tahansa
voi saada selvän käsityksen työväen tilasta kävelemällä tunnin ajan
kaupungin kaduilla. Tiedän täällä toissa päivänä lapsen kuolleen
nälkään. Mutta en ole kuullut kenenkään yhtiön herroista kärsineen
puutetta.
Johtajan kasvot lensivät tummanpunaisiksi.
-- Aijotteko te ruveta hävyttömäksi, karjasi hän.
-- En ensinkään, vastasi työmies, syvän hiljaisuuden vallitessa hänen
ympärillään. Mutta puhuittehan tekin äsken häikäilemättä työmiesten
juoppoudesta.
-- Riittää, huudahti johtaja, tämä alkaa tosiaankin mennä jo liian
pitkälle. Paras on tehdä asiasta selvä heti paikalla. Olkaa hyvät ja
heretkää vähäksi aikaa lörpöttelemästä ja kuulkaa tarkkaan, mitä minä
sanon! Näin: että Hungervillen tehtaat kuuluvat Robert van
Rensselaerille eikä kenellekään muulle, olkoon se sitten vaikka
ammattiyhdistys; että niitä hoidetaan ihan niinkuin Robert van
Rensselaer tahtoo niitä hoidettavan; että hän käyttää niitä oman
mielensä eikä kenenkään muun mielen mukaan; että palkat, joita siellä
maksetaan, ovat hänen mielestään kohtuulliset; ja että se, joka ei ole
palkkoihin tyytyväinen, koettakoon onneansa muualla. Menkää tiehenne ja
kertokaa tämä tovereillenne -- älkääkä enään ikinä, jumal'auta, tulko
minun omaan konttooriini minua solvaamaan!
Hän vaikeni, raivosta tulipunaisena. Ammattiyhdistyksen jäsenet
istuivat muutaman sekunnin ja tirkistelivät vuoroin häntä ja toisiaan.
Vihdoin nousivat he ja lähtivät huoneesta.
Johtaja heitti kiukkuisen katseen suljettua ovea kohti.