Olen nyt kertonut niin paljon Robert van Rensselaerin aikaisesta
nuoruudesta, että luulen lukijaini saaneen selvän käsityksen siitä,
kuinka nämät hauskat päivät vietettiin. Kaikkiaan -- oma ja
ystävättäriensä asunto, klubit, automobiilit ja polo-hevoset
lukuunotettuina -- nousivat ystävämme menot noin kolmeensataantuhanteen
dollariin vuodessa. Jos hän olisi ollut ensiluokan runoilija,
säveltaiteilija jumalan armosta tai uutta sanomaa ihmiskunnalle
julistava profeetta, olisi yhteiskunta suonut hänelle hengenpitimiksi
ainoastaan noin tuhannennen osan tästä summasta. Kieltämättä näyttää
yhteiskunta siis pitäneen häntä yhtä suuriarvoisena kuin tuhatta
tuollaista varjo-olentoa yhteensä.
Tätä suloista aikaa kesti noin kolme vuotta. Mutta sitten eräänä
kirkkaana talvipäivänä sai Robbie käskyn saapua isänsä konttooriin.
Siellä oli näillä kahdella pitkä ja vakava keskustelu.
-- Kuulehan nyt, Robbie, alotti isä, minä en ole tähän saakka sanonut
sanaakaan, vaikka sinä olet tehnyt jotenkin paljon tyhmyyksiä. Minun
mielestäni se on luvallista jokaiselle nuorelle miehelle, ainakin
jonkun aikaa, ja minun täytyy tunnustaa, ettet sinä koskaan ole mennyt
liiallisuuksiin. Minun mielipiteeni on, että poikani täytyy saada
kaikkea, mikä gentlemannille kuuluu. Mutta nyt sinun pitäisi alkaa
saada jo kylliksesi. -- Vai kuinka itse luulet?
Robbie hymähti miettivänä. Sitä hän ei vielä ollut ikinä ajatellut.
-- Tiedät kyllä, jatkoi isä, ettei elämä ole pelkkää huvittelua. Meillä
on myöskin vakavat velvollisuutemme täytettävänä täällä maailmassa --
velvollisuudet yhteiskuntaa kohtaan.
-- Niin, sanoi Robbie, epäilemättä. -- Kunhan se vaan ei olisi niin
hiton ikävää!
-- Se voi alussa tuntua siltä, sanoi isä, mutta lopuksi se usein rupeaa
huvittamaankin.
-- Niin, kyllä kai, myönteli Robbie epäillen.
-- Minun tarkoitukseni on, sanoi isä, että sinä heti alat valmistua
johonkin tehtävään yhteiskunnassa. Sinä olet katsellut jo jotenkin
paljon elämää ja ymmärrät kyllä, mitä minä tarkoitan. Et voi koko
ikääsi olla vaan isäsi poika, sinun täytyy ajatella itse puolestasikin
tulla joksikin. Minä voin jonakuna kauniina päivänä kuolla kupsahtaa,
ja silloin tarvitaan välttämättä joku ottamaan asiat hoitoonsa. Sinä
voit myöskin saada halun mennä naimisiin -- johan se on sinulla kaksi
kertaa ollutkin (Robbie punastui), ja kun sinulla itselläsi kerran on
perhe, tulet näkemään sen odottavan sinulta itseltäsi jotakuinkin samaa
kuin sinä olet saanut minulta. Elämä on taistelua, poikani, ja kullekin
ihmiselle koittaa kerran hetki, jolloin hänen täytyy itse ottaa osaa
tähän taisteluun.
Robbie ei koskaan aavistanutkaan isänsä voivan olla sellaisen
filosoofin, ja alussa tämä tuntui hänestä naurettavaltakin. Mutta
heidän keskusteluaan jatkui myöhään iltapäivään, ja ennenkuin he
erosivat, oli Robbie selittänyt olevansa valmis täyttämään muutamia
velvollisuuksia yhteiskuntaa kohtaan.