tavatonta siinä olisi, jos jotakin sattuisikin. Yhden luutnantin henki
ei ole niin kovin kallisarvoinen kapine, että sitä kannattaisi surra.
Jos joskus syöksyn alas, niinkuin epäilemättä ennemmin tai myöhemmin
teenkin, niin tuskin siitä kukaan välittääkään.
Luutnantin ääni oli hyvin, hyvin murheellinen.
— Ei, se ei saa tapahtua, minä en tahdo! Hyi, kuinka te olette häijy,
kun puhutte tuollaisia. Minä rupean itkemään.
Kyyneleet kohosivat jo Kyllevin silmiin.
Silloin Veikko-Ilmari hätääntyi.
— Älkää nyt sentään huoliko. Enhän minä sitä tarkoittanut. Naurakaa
taas, niin en koskaan enää puhu näin.
— Lupaatteko?
— Lupaan. No, kas noin.
Tyttö hymyili taas veikeästi.
Luutnantti taivutti tytön luokseen, huulet lähenivät taas huulia, pari
millimetriä oli taas vain väliä...
Silloin kaikuivat taas askeleet, tällä kertaa todelliset, proosalliset
vahtimestarin askeleet.
— Kello on neljä. Galleria suljetaan.
He olivat molemmat kavahtaneet pystyyn. Kyllevi katsoi rannekelloaan.
— Juupeli sentään! Noin paljon. Ja minun kun piti puoli neljältä... Nyt
minä lähden lavistamaan, ja ihan viivana!
— Odottaakahan nyt, minä tulen saattamaan.
— Kittiä vielä! Minun täytyy lähteä oikein sassiin nyt. Älkää unohtako
tädin syntymäpäivää ylihuomenna. Hei!
Kyllevi huristi jo portaita alas. Äkkiä hän kääntyi ja huusi ylöspäin:
— Minulla on nähkääs möötti yhden toisen pojan kanssa nyt. Fazerilla.
Moints.
8.
— Oho, olettepa te nyt myrtyneen näköinen, sanoi Kyllevi ja istuutui
hieman hengästyneenä marmorilevyisen pöydän ääreen eräässä Fazerin
ikkunakomerossa.
Ensio Vaahti puhalsi taiturimaisen savukiehkuran ilmaan.
— Tuskittelen vain sitä, että minun kelloni näkyy ruvenneen käymään
niin perhanasti edellä...
— Hyi, kuinka te voitte käyttää noin rumia sanoja naisen läsnäollessa,
nuhteli Kyllevi ystävällisesti. — Voin muuten ilmoittaa teille,
että olin Ateneumissa, joten minä tuota noin olen taasen tiedoissa
ja taidoissa vähän edistynyt, jos niin passaa sanoa. Minä nimittäin
aionkin ruveta lukemaan taidehistoriaa.
— Mitä hittoa! sanoi Ensio Vaahti. — Jos kerta muutatte alaa, niin
ruvetkaa sitten lukemaan lääketiedettä. Se vasta jotakin on.
— Pyh pihkaa, sanoi Kyllevi.
Mutta Ensio Vaahti innostui.
— Vakuutan teille, että te sopisitte erinomaisesti lääkäriksi. Te
olette päättäväinen ja tarmokas, teillä on tarkka huomiokyky ja hyvä
supliikki. Ja ajatelkaa, miten mielenkiintoisille aloille lääketiede
viime aikoina on ulottanut tutkimuksensa. Psykoanalyysi esimerkiksi on
jotakin tavattoman hauskaa. Ja suggestioni-ilmiöt sitten! Suggestioni
on tulevaisuuden taidetta, jos niin saa sanoa. Tulkaapas, neiti Selin,
ylihuomenna minun kanssani kuuntelemaan tohtori Lo Mahran esitelmää
suggestionista ja katselemaan, miten koko Helsinki antautuu hänen
kokeiltavakseen. Vakuutan, että se on mielenkiintoisempaa kuin mikään
taidenäyttely konsanaan. Tulettehan?
Kyllevi oli Vaahdin kaunopuheisten sanojen aikana hajamielisesti
silmäillyt ulos Kluuvikadulle. Näytti siltä, kuin hänen kavaljeerinsa
innostunut puhe olisi mennyt kokonaan ohi hänen korviensa. Vähitellen
hän irroitti katseensa vastapäätä katua olevan kellokaupan
kylttikellosta ja suuntasi hajamielisen haaveilevat silmänsä Vaahtia
kohti.
— Sanoitteko te jotakin?
Ensio Vaahti hymyili enkelimäisen kärsivällisesti.
— Kysyin, haluatteko tulla kanssani ylihuomenna tohtori Lo Mahran
esitelmää kuuntelemaan.
— Ylihuomenna? sanoi Kyllevi uneksivalla äänellä. — Ei, silloin minä en
voi tulla.
— Niinkö? sanoi Vaahti surullisesta, ja hänen kauniit kasvonsa
synkkenivät. Hän oli hemmoitellun lapsen näköinen, jolta kielletään
namusia.
Syntyi hetken vaitiolo. Kyllevi silmäili taas itsepintaisesti
Kluuvikatua. Ja Ensio Vaahti poltti savukettaan maailmantuskainen ilme
suupielissään.
Ylä-Fazerin kaikilta pöydiltä kuului kuppien kilinää ja iloisten äänten
sorinaa. Mutta eräässä ikkunakomerossa vallitsi haaveellinen hiljaisuus.
Vihdoin Vaahti katkaisi äänettömyyden.
— Tahdotteko te kahvia vai suklaata? kysyi hän.
— Suklaata luonnollisesti, vastasi Kyllevi. — Sen te muuten varsin
hyvin tiedätte.
— Minulla on muuten jo vähän kiire, sanoi Ensio. — Pitäisi mennä
luennolle.
— Kiire! sanoi Kyllevi halveksivaisesti. — Jumala loi aikaa eikä
puhunut kiireestä mitään. On muuten epäkohteliasta, että herroilla on
kiire, kun he ovat ulkona naisseurassa.
Kyllevi avasi palttoonsa napit ja pani turkiskauluksensa
tuolinselustalle. Sitten hän otti muhvistaan käsilaukun ja
käsilaukustaan pienen peilin ja rupesi järjestelemään hatun alta
esiinpistäviä kiharoitaan. Näytti siltä, kuin hän olisi aikonut
asettautua asumaan Ylä-Fazerille loppupuoleksi päivää.
Ensio katseli häntä silmät onnettoman rukoilevina.
— Mitä varten te ärsytätte minua?
— En minä ärsytä.
— Juu.
— Ei.
Keskustelu päättyi uudelleen. Kyllevi katsoi taas ulos ikkunasta. Hän
ei oikein voinut käsittää, miksi hänen ajatuksensa koko ajan kieppuivat
sen Ateneumin Edelfelt-salin ympärillä. Hänen silmissään väikkyi koko
ajan jotakin sinistä, hän näki edessään sinisen lentäjän-univormun ja
uskollisen siniset silmät, jotka anoivat ja pyysivät...
Sitten hän äkkiä havahtui, kun tarjoilijatar asetti suklaakupin
hänen eteensä ja leivostenmyyjätär lähestyi kukkuroillaan olevan
tarjottimensa kanssa. Ei, hiisi vieköön koko haaveilemisen. Ei nyt
ollut sellaiseen aikaa.
Hän katseli Ensiota ja huomasi, että tämäkin oli ruvennut silmäilemään
ulos ikkunasta. Silloin hän raivostui. Nuoret tytöt tahtovat kyllä
mielellään istua ja katsella unelmoiden ulos ikkunoista. Mutta he
suuttuvat vallan kauheasti, jos heidän kavaljeerinsa menettelevät
samoin. Ja Ylä-Fazerilla on kavaljeerilla kaikkein vähimmin lupa olla
hajamielinen ja haaveksivainen.
Siksi Kyllevi tähtäsi murhaavimman katseensa Ensiota kohti ja sanoi
ääni oikeutetusta kiukusta ja ivasta väristen:
— Teille taisi varmaankin jäädä puheenkerä taskuun, herra lääketieteen
kandidaatti.
— Mitä varten te olette tänään noin julmettuneen tuppisuu, jos saan
luvan kysyä?
Ei vastausta. Ensio Vaahti silmäili vain yhä tarkkaavaisemmin
Kluuvikatua.
Silloin Kyllevi löi nyrkkinsä pöytään, niin että lusikat kilahtivat ja
kermavaahto läikkyi kupista teevadille.
— Mitä te oikeastaan mulkoilette, häh?
Ensio käänsi hitaasti silmänsä Kylleviä kohti ja katseli levollisesti,
joskin samalla hieman hajamielisesti hänen kiukusta punoittavia
kasvojaan.
— Seurasin vain neidin taidehistoriallisen katseen viitoittamaa
suuntaa. Ja minun täytyy ihmetyksellä tunnustaa, että Kluuvikatu
on todellakin satumaisen kaunis juuri tässä valaistuksessa. Nuo
ihmeelliset valöörit, nuo valojen ja varjojen vaihtelut...
Nyt Kyllevin kärsivällisyys räjähti kokonaan.
— Suu tukkoon, ja vähän sassiin! Älkää enempi nokkaanne naputtako!
Hän kokosi kuumeisella vimmalla kauluksensa ja muhvinsa ja
käsilaukkunsa.
— Nyt minä lähden! Moints!
Ensiolla oli täysi työ saadessaan hänet rauhoittumaan.
— So so, sanoi hän lepyttävällä äänellä. — Älkää nyt huoliko.
Leikillänihän minä vain... Istutaan rauhassa ja puhutaan mukavia. Eikös
niin? Esimerkiksi siitä uudesta Valentino-filmistä. Mitenkäs olisi, jos
menisimme sitä tänä iltana katsomaan. Vai eikö teillä ehkä ole aikaa?
— Valentino! — Kyllevin silmät loistivat ja hän istuutui innoissaan
uudelleen paikalleen. — Totta kai me lähdemme katsomaan Valentinoa, ja
ihan viivana vielä. Voi jukrapoo, hän on hurmaava! Tiedättekö te, minä
suorastaan jumaloin häntä, hän on minun ihant...
Ensio naurahti ja silitteli hellästi Kyllevin kättä. Kyllevi ei ollut
mitään huomaavinaankaan, vaan antoi hänen silitellä.
— Te jumaloitte häntä, sanoi Ensio ymmärtäväisesti. — Luonnollisesti te
jumaloitte häntä. Mutta voitteko selittää minulle miksi? Voitteko te
antaa psykologisen analyysin tunteittenne motiiveista?
— Psykologisen analyysin! Kyllä teidän kanssanne käskee. Mitä varten
teidän oikeastaan aina pitää olla niin riivatun psykologinen, sitä en
käsitä. Ettekö te tiedä, että me tytöt emme jaksa olla psykologisia?
Ensio hymyili.
— Anteeksi. Unohdin kokonaan. Kun te tytöt ette jaksa olla edes
yksinkertaisen loogillisia, niin tietysti ette kykene olemaan
psykologisia, mikä on paljon monimutkaisempaa. Mutta antakaahan kun
yksinkertaistutun asian. Mikä teitä Valentinossa erikoisesti viehättää?
Kyllevi tuumi hetkisen.
— Ulkonainen...
— Oletteko te todella niin pinnallinen?
— Älkää keskeyttäkö minua. Ulkonainen ja sisäinen olemus yhdistettyinä.
Hänen mystillisesti välähtelevät silmänsä, hänen vakava ja hieno
hymyilynsä, hänen joustava vartalonsa, hänen ratsastamisensa, hänen
tanssinsa ja hänen suutelemisensa. Hänen ritarillisuutensa, hänen kuuma
intohimonsa ja hänen romanttinen surumielisyytensä. Tuo sympaattinen
koruttomuus ja rehellisyys koko hänen olemuksessaan, missä ulkonainen
kuvastaa sisäistä ja missä voi lukea sielun väreilyt kuin avoimesta
kirjasta. Tuota aivan erikoista miehekkyyden ja poikamaisuuden
yhdistelmää, sitä me tytöt rakastamme. Ymmärrättekö te mitä minä
tarkoitan?
— Kiitos. Täydellisesti. Teillähän on kerrassaan loistavat retoriset
lahjat! Te olette sitäpaitsi aivan vastustamattoman suloinen, kun te
innostutte noin.
Kyllevi katsoi hetkisen kriitillisesti Ensiota.
— Teillä on muuten paljon samoja ominaisuuksia kuin hänellä, sanoi hän
kuin ohimennen.
Ension kasvot kirkastuivat.
— Todellako? Tuo sympaattinen koruttomuus ja rehellisyys, sielun
väreilyt kuin avoimessa kirjassa, miehekkyyden ja poikamaisuuden
yhdistelmä?
— Top tykkänään! Parasta että työnnymme nyt ulos, muuten tulette vielä
enemmän itserakkaaksi kuin mitä te jo muutenkin olette.
He painuivat alas Fazerin rappusia, ja Ensio haki päällysvaatteensa
naulakosta.
— Hei hellumarei! huudahti Kyllevi. — Teillähän on uusi tyköistuva
päällystakki! Ja knalli sitten vielä. No, nytpä te vasta näytätte
filminäyttelijältä. Teihin voisi oikein pihkaantua!
Ensio suorastaan säteili. Hän saattoi Kylleviä kotiin Esplanaadia ja
Erottajaa pitkin kuin nuori lumoava satuprinssi pientä Tuhkimoansa.
Hän jutteli ja nauroi, ja hänen valkeat hampaansa kiilsivät hänen
hymyillessään. Hän oli varma siitä, että kaikki tytöt kääntyivät
taakseen ja katselivat häntä.
Hän seurasi Kylleviä sisälle porraskäytävään saakka. Siellä hämärässä
hän äkkiä kumartui Kyllevin puoleen hymyillen vastustamatonta ja
voitonvarmaa hymyilyään.
— Mitä te ajattelette? kuiskasi Kyllevi pelokkaana. — Jokuhan voi koska
hyvänsä tulla.
Mutta Ensio kietoi käsivartensa lujasti ja määrätietoisesti hänen
vyötäistensä ympäri.
— Kyllevi, äänsi hän hiljaa ja hänen silmänsä välähtivät. — Pikku
Kyllevi!
Kyllevi pysyi hiljaa kuin hiiri hänen syleilyssään.
Hänen raikkaat, pyytävät huulensa lähenivät Kyllevin passiivisen
epävarmoja huulia, ne lähenivät lähenemistään, kunnes oli vain muutaman
millimetrin ero.
Silloin katuovi äkkiä aukesi ja joku tuli sisälle.
Kyllevi huudahti säikähtyneenä ja työnsi Ension luotaan. Sitten
hän huomatessaan kuka tulija oli syöksyi vinhaa vauhtia rappusia
ylös. Ensio tyköistuvine palttoineen ja knalleineen hävisi jonnekin
porraskäytävän hämärään.
Tulija oli Elvi.
9.
Hovineuvoksetar Lacksonin syntymäpäiväkutsuilla oli paljon arvokkaan
näköisiä ja kunnioitusta herättäviä tätejä ja setiä, joten Kyllevi
pysyi alussa hyvin hiljaisena ja harvasanaisena. Päivällispöydässä
Veikko-Ilmari istui häntä vastapäätä Elvin vieressä, mutta hän ei
uskaltanut sinne juuri vilkaistakaan. Elvin paljonpuhuva katse oli
ollut hänen kauhistuksensa sitten toissapäivän, jolloin tuo onneton
porraskäytäväkohtaus sattui.
Kyllevi huomasi kuitenkin, että Elvillä ja Veikko-Ilmarilla oli
tavattoman hauskaa keskenään. Elvi rupatteli ja nauroi koko ajan, ja
Veikko-Ilmari katseli häneen herkeämättä sivultapäin kauniine sinisine
silmineen ja suu hellässä hymyssä, kuten Kyllevistä tuntui. Elvillä oli
uusi tummansininen silkkipuku, joka puki häntä erinomaisesti. Hänen
paljaat olkapäänsä ja käsivartensa loistivat valkeina ja täyteläisinä,
hänen kapeat kasvonsa olivat hienot ja kalpeat, hänen intelligentit
silmänsä täynnä eloa ja vilkkautta.
Hänellä on kypsän naisen kaikki houkutuskeinot, ajatteli Kyllevi
katkerasti, vaikka hän kuitenkin varsin hyvin tiesi, ettei Elvi
ollut kuin kahdenkymmenenkuuden ikäinen. Mutta kun itse on vasta
seitsemäntoista vanha, niin silloin kaksikymmentäkuusi on jo kypsä ikä.
Kyllevi huomasi, miten Mia-täti koko ajan paikaltaan pöydän päästä
katseli Elviä ja luutnantti Launoa noin erikoisen suojelevasti ja
siunaavasti, ymmärtäväinen hymy huulillaan, niinkuin vanhoilla tädeillä
usein on tapana katsella nuorta ihmisparia, joka heidän luulonsa mukaan
on »löytänyt toisensa». Mia-tädin suopea ja myhäilevä katse raivostutti
Kylleviä vielä enemmän. Hän tunsi, miten kiukku ja mustasukkaisuus
kasvamistaan kasvoivat hänen povessaan.
Olihan Launo tosin toissapäivänä Ateneumissa yrittänyt suudella
häntä, mutta samaahan oli Vaahtikin kohta sen jälkeen yrittänyt tehdä
rouva Lacksonin paraatirapuissa. Ja Kyllevin vaisto sanoi hänelle,
että nuoret miehet ylipäänsä varsin kernaasti tahtovat suudella
pieniä kokemattomia tyttölapsia, tällaisilla suudelmilla kuitenkaan
tarkoittamatta mitään erikoisen vakavaa. Ja kun Kylleville itselleen
hänen omatuntonsa sanoi, että hän oli suhteissaan nuoriin herroihin
viime aikoina menetellyt hieman häilyväisesti, niin eihän hän saattanut
olettaakaan muuta kuin että nuoret herrat tavallisesti maksoivat
tytöille samalla mitalla takaisin.
Päivällisen jälkeen, kun muut joivat kahvia salissa, Elvi vei
Veikko-Ilmarin omaan huoneeseensa hieman erilleen muista. Kyllevi
seurasi tarkasti heidän hommiaan avonaisesta ovesta. He keskustelivat
vilkkaasti ja istuutuivat molemmat vieretysten Kyllevin sohvalle.
— Noo, mitä varten pikku Kyllevi on niin miettiväisen näköinen tänään?
kysyi Mia-täti hyväntahtoisesti ja istuutui hänen viereensä.
— Minun sydämeni on kovasti ylösmurheellistutettu, sanoi Kyllevi hieman
hajamielisesti, irroittamatta katsettaan pariskunnasta Elvin huoneen
sohvalla.
— Lapsi parka, sanoi Mia-täti hellästi. Hänen alituinen hellyytensä
kiusasi Kylleviä.
— Olen nimittäin tässä jauhanut erinäisiä kysymyksiä, mutta mitäpä
minusta mullikasta on niitä asioita selvittelemään.
— Pikku Kyllevi on tainnut opiskella kovin vakavasti viime aikoina,
sanoi Mia-täti.
— Kittiä vielä, täti kulta! En minä ole opiskellut yhtään. Olen vain
istunut Fazerilla ja leffandessa kaiket päivät. Olen suuttunut koko
opiskelemiseen. Se on minusta ihan yhtä turhaa kuin että sialla on
sarvet ja torpparin hevosella kaksi häntää.
— Ei mutta Kyllevi, kuinka sinä tuolla tavalla puhut, sanoi Mia-täti
moittivasti. — Pitää harrastaa hyödyllisiä ja vakavia asioita.
— Minä harrastan Valentinoa nykyään, sanoi Kyllevi. — Täti menisi
vain kerrankin häntä katsomaan, niin täti pihkaantuisi heti paikalla.
Tietääkös täti, hänellä on sellainen autuaallinen pususuu, niin että
oikein hemasee. Justiinsa niinkuin tuolla luutnantilla tuolla Elvin
sohvassa.
— Elvi on niin kovasti iloisen näköinen tänä iltana. Oikein sydäntä
lämmittää, kun hänen onneaan katselee, sanoi Mia-täti hempeästi.
— Mitä myrkyn pakanaa täti oikein meinaa? Minusta Elvi on aika
retkunsekainen katsella, kirjava kuin kanan kylki.
Ja Kyllevi nousi päättäväisesti seisomaan.
— Nyt minä lähden tästä travaamaan, silmät killillä katselen kaikki
mitä talossa hommataan.
Kyllevi lähti hitaasti luovimaan ympäri salia, Elvin huone salaisena
päämaalinaan.
Elvi ja Veikko-Ilmari keskustelivat juuri kaikessa rauhassa
autosuggestionista, kun Kyllevi lähestyi.
— Tohtori Lo Mahra on nero, kerrassaan nero, sanoi Elvi. — Ihailen
häntä aivan tavattomasti. Suren kovasti, etten päässyt hänen
esitelmäänsä tänään, mutta seuraavalla kerralla varmasti menen.
Varmasti sinäkin innostuisit, Veikko-Ilmari, jos vain tahtoisit.
— Tuskin, sanoi Veikko-Ilmari hajamielisesti.
Hän oli huomannut Kyllevin ovella.
— Tulisit vain kerrankin häntä kuuntelemaan, sanoi Elvi rukoilevasti.
— Minua surettaa, että sinä tässä asiassa olet niin välinpitämätön,
meillä molemmilla kun aina muuten on ollut niin samanlaiset
mielipiteet... Jassoo, Kyllevi. Haetko sinä jotakin.
— Tulin vain katsomaan tätä sinun mielenkiintoista sohvaasi,
Elvi-kultaseni, sanoi Kyllevi hieman pisteliäällä äänellä. Tahtoisin
nimittäin niin hiivatin mielelläni tietää, onko se rokokoota vai
rousseauta, vai mitä tyyliä se on.
— Se on empireä, sanoi Elvi. — Se sinun varsin hyvin pitäisi tietää,
sinä kun olet lukevinasi taidehistoriaa.
— En minä enää lue taidehistoriaa. Se on jo voitettu kanta. Olen
päättänyt muuttaa alaa ja lukea lääkäriksi.
— Niinkö? naurahti Elvi. — Kolmannen kerran tänä syksynä! Mitähän sinä,
lapsikulta, vielä ennätätkään, ennenkuin lukukausi päättyy!
Myöskin Veikko-Ilmari nauroi.
— Kun yliopiston tiedekunnat loppuvat, niin te kai menette
talouskouluun ja käsityökursseille, sanoi hän. — Sitenhän loppuu niin
monen siivettären yliopistollinen odysseia.
Kyllevi loi Veikko-Ilmariin vihaisen katseen. Uskaltaakin, senkin
mokoma, ajatteli hän itsekseen, mutta ei sanonut mitään. Seisoi vain
ovenpieleen nojaten ja tuijotti pariskuntaa sohvalla.
Elvi löi Veikko-Ilmaria kepeän leikillisesti poskelle.
— Herra luutnantille tietysti kelpaisi parhaiten juuri sellainen
talouskurssin läpikäynyt rouva, joka osaisi laittaa hyvää ruokaa, vai
kuinka? Mutta minäpä näytän, ettemme me naismaisteritkaan niin vallan
takapajulla ole, mitä taloudellisiin avuihin tulee. Odotahan, niin käyn
hakemassa sinulle kahvia sekä mokkatorttua, jonka todistetusti itse
olen valmistanut alusta loppuun saakka.
Elvi loi koketin silmäyksen Veikko-Ilmariin ja lähti saliin.
Kyllevi murjotti yhä ovensuussa. Häntä harmitti, kun Veikko-Ilmari ei
puhunut mitään.
— No, mitäs varten te istutte siinä niin tuppisuuna ja killitätte
kulmienne alta? kysyi Kyllevi viimein.
— Minäkö? sanoi Veikko-Ilmari ikäänkuin äkisti havahtuen mietelmistään.
— No te juuri, kukas muu. En suinkaan minä tässä seiniltäkään kysellyt.
Kyllevi istuutui hänen viereensä sohvalle.
— Sanokaahan minulle, mitä te pidätte Arma Wallista, kysyi hän hetken
kuluttua.
Veikko-Ilmari katsoi häneen hieman ihmetellen.
— Arma Wallista! Kuinka niin?
— Kysyin nyt muuten vain, noin lystikseni.
— Onhan hän aika hauska tyttö, sanoi Veikko-Ilmari.
— Jaaha, sanoi Kyllevi. — Mitä te sitten pidätte Irja Heimosta?
— Kyllä hänkin minusta on noin kokolailla mukava.
— Entä Mairesta?
— Hän on suloinen. Ehdottomasti.
— Jassoo, no hyvä! sanoi Kyllevi ja istui hetkisen totisen näköisenä.
Sitten hän äkkiä kysyi, kuin ohimennen, mutta hieman väreilevällä
äänellä:
— Mitä te pidätte Elvistä sitten?
— Elvistä! Tietysti minä hänestä pidän. Kuinkas muuten.
— Niin mutta kenestä tytöstä te pidätte kaikkein eniten? intti Kyllevi.
Veikko-Ilmari hymyili salaperäisesti.
— Kaikkein eniten? Tiedättekö te, sitä minä en todella osaa sanoa. Minä
pidän heistä kaikista.
— Pidättekö te kaikista? Herran pieksut sentään, silloinhan te olette
oikea don Quixote!
— Don Quixote?
— Niin juuri, ettekö te tiedä. Se espanjalainen setä, josta Mozart on
tehnyt oopperan. Kai te hänet tunnette? Minä en tosin ole nähnyt sitä
oopperaa, mutta minä luulen, että hän oli kanssa semmoinen joka — joka
— joka piti heistä kaikista!
Veikko-Ilmari nauroi täyttä kurkkua.
— Ahaa, te tarkoitatte don Juania! Kiitos kunniasta!
Elvi palasi tuoden kahvia.
— Ole hyvä, Veikko-Ilmari, sanoi hän. — Jos sinäkin tahdot, Kyllevi,
niin saat mennä salista noutamaan. En saanut kuin kaksi kuppia
kulkemaan.
— Kiitos, Elvi kultaseni, join juuri äsken, kun istuin rakkailemassa
Mia-tädin kanssa.
Elvi nauroi.
— Saako luvan kysyä, mistä kantasanasta »rakkailla» johtuu, kysyi hän.
— Tuleeko se sanasta rakas vai sanasta rakkari?
— Molempi parempi, sanoi Kyllevi.
Veikko-Ilmari selaili Elvin valokuva-albumia, ja Elvi nojautui
tuttavallisesti hänen ylitseen katsellen hänkin Parisin-matkalla
ottamiaan kamerakuvia.
— Muistatko, Veikko-Ilmari, tuota suloista pientä puistoa
Montmartressa? Siellä vietimme ihanan kevätillan, muistatko? Kastanjat
kukkivat ja läheisestä kahvilasta kuuluivat tangon sävelet. Sinä olit
ostanut minulle vanhalta kukkienmyyjättäreltä pienen orvokkikimpun,
joka tuoksui lumoavasti...
Kyllevi pani merkille, miten Elvin ja Veikko-Ilmarin katseet kuin
muistojen kyllästyttäminä upposivat toisiinsa.
— Ohoo, tokaisi Kyllevi, teillä näkyy olleen yhteinen menneisyys,
huomaan minä!
Elvi rypisti otsaansa, mutta Veikko-Ilmari käänsi nauravat kasvonsa
Kylleviä kohti.
— Siitäkö tuntuu, pikku Kyllevi-neiti! Mutta ehkä sen sijasta meillä
molemmilla, teillä ja minulla, on yhteinen tulevaisuus! Mitä te siitä
arvelette?
— Hahahaa! nauroi Kyllevi täyttä kurkkua. — Kylläpä te osaatte!
Kyllevin silmät loistivat. Ja hän rupesi äkkiä innostuneena hoilaamaan:
Hamppari loikki
maantien poikki,
ja lakki oli kaheliansa,
juu!
— Niin meillä Joutsenlahdessa päin lauletaan, selitti hän. — Ja sitten
siellä lauletaan yhtä toista kaunista laulua, jota punakaarti aina
veisasi, nimittäin että »Köyhä Suomen kansa...» No, mitä te nyt minuun
noin tuijotatte niinkuin lehmä uutta navetanovea?
— Ehkä olet ystävällinen ja hieman hillitset itseäsi, pikku Kyllevi,
sanoi Elvi. — Kuten ehkä kuulet, soittaa Mia-täti juuri Schumannia
salissa, joten vieraittemme mielestä sinun punakaartilaislaulusi
varmasti vaikuttaisivat häiritseviltä.
— Pyh pihkaa, sanoi Kyllevi. — Sinä nyt aina olet noin nokka solmussa,
kun minä yritän pitää hauskaa.
— Älä huoli kiivastua, sanoi Elvi rauhallisesti. — Tahdoin vain
varoittaa sinua, ettet uudelleen tekisi samanlaista skandaalia kuin
silloin osakunnassa. Tai kuin toissa päivänä meidän rappukäytävässä.
— Elvi! huusi Kyllevi ja sävähti tulipunaiseksi.
— Niin, ajatteles, Veikko-Ilmari, jatkoi Elvi mitään piittaamatta. —
Tulin kotiin päivällisille ja tapasin äkkiarvaamatta paraatirapuissa
Kyllevin suutelemassa erästä tuntematonta herraa, jolla oli tyköistuva
musta palttoo ja knallihattu. Mikä skandaali! Ennenkuulumatonta!
Nyt se pamahti!
Kyllevi kalpeni äkkiä ja katseli Veikko-Ilmariin. Hän kohtasi
Veikko-Ilmarin ällistyneen, surullisen, sinisen katseen. Kyllevistä
tuntui, kuin hänen sydämensä olisi jähmettynyt hänen rinnassaan, kun
hän näki tuon katseen. Nyt oli kaikki lopussa!
Kyllevi ei yrittänytkään puhua mitään, ei selitellä. Hän jätti Elvin ja
Veikko-Ilmarin vieretysten istumaan empire-sohvalle ja juoksi tiehensä.
Hän hiipi läpi salin, missä Mia-täti yhä soitteli Schumannia, ja päätyi
lopulta Nissen huoneeseen.
— Mikä sinun on? kysyi Nisse, joka käväisi savukkeita noutamassa. —
Mitä varten sinä täällä yksinäsi murjotat?
Kyllevi yritti nauraa.
— Minun rupesi tekemään niin hassusti mieli laulaa sitä laulua. Ja Elvi
sanoi, että minä häiritsin. Mutta täällähän ei kukaan kuule.
Ja Kyllevi alkoi:
Köyhä Suomen kansa
raappi varpaitansa.
Kärsimysten malja jo
kukkuroillaan on!
— Eikös ollutkin hauska viisu, vai mitä, Nisse? Ja tämän
punakaartilaisten lauluun valkoiset lisäsivät:
Kärsimysten malja
on täynnä rapakaljaa!
— Eikös ollutkin nerokasta, vai mitä, Nisse? Hahahaa!
— Kyllevi, sinähän olet hullu!
10.
— Meine Damen und Herren, bitte, kommen Sie hierher!
Tohtori Lo Mahra loi hypnoottisen, voimakkaan katseensa kuulijakuntaan,
ja siellä täällä rupesi henkilöitä nousemaan mennäkseen lavalle
kokeiluvälineiksi.
— Tämä on huiman intresanttia, sanoi Kyllevi. — Mutta en minä sentään
uskalla mennä.
— Te olette varmasti erinomainen meediumi, vakuutti Ensio Vaahti. —
Tulkaa te mukaan vaan.