alustustasi, mikä se on, aivan kovin pitkäksi, sillä muuten ei jää
ollenkaan aikaa tanssiin sitten perästäpäin, sanoi Kyllevi rukoilevalla
äänellä.
— Sinä häpäiset itsesi, Kyllevi! huusi Elvi. — Eikö sinulla ole yhtään
aatteellisia harrastuksia? Oletko sinä tosiaankin niin tylsä, että
sinä tulet osakuntaan vain tanssimaan ja melua pitämään, niinkuin
sen pahempi niin monet keimailunhaluiset ja tyhjät helsinkiläiset
perhetytöt tekevät? Jos sinä todellakin luulet...
— Mutta enhän minä niin tarkoittanut, sanoi Kyllevi onnettomana. — Minä
olisin tahtonut vain pikkuruikkusen...
Mutta Elvin sanatulva ei ollut enää estettävissä.
— Jos sinä todellakin luulet, että osakunnan kokoukset ovat vain
tanssimista ja flörttailemista varten, niin silloinhan ne vain
saavat vettä myllyynsä, jotka juuri julistavat, että nainen ei sovi
yliopistoon. Tiedätkö, en olisi todellakaan uskonut, että sinä olet
noin pintapuolinen ja...
— Hyvästi nyt, tyttäret, sanoi Nisse.
— Minä lähden lavistamaan Pölyyn. Minä en kestä tätä enää.
Ja Nisse lähti.
— Säästä puheesi osakuntaa varten, älä sitä nyt jo meille pidä, sanoi
Maire. — Vai onko tämä ehkä jonkinmoinen kenraaliharjoitus?
Elvi nousi.
— Nyt minä menen lopettamaan sen alustuksen, ja teen sen niin pitkäksi
että keskustelukysymys kestää koko yön, eikä kukaan ihminen ehdi
tanssia kierrostakaan, sen takaan.
— No hyvä! julisti Kyllevi. — Silloin minä en tule koko osakuntaan.
Menen mieluummin sinfoniakonserttiin, koska minulla on sinne
ylioppilaslippukin jo valmiiksi jonotettuna.
— Ole tulematta sitten, sanoi Elvi ovelta. — Ei suinkaan sinua siellä
liioin kaivatakaan.
Mutta silloin Kyllevi äkkiä muisti jotakin.
— Elvi, kuulehan! huusi hän. — Tuleeko sinne se luutnantti?
— Kuka luutnantti?
— No älä nyt ole olevinasi. Se lentäjä tietysti, jolla oli niin
autuaallinen hymyily.
— Vai Veikko-Ilmari! Tulee hän, tulee tietystikin minun puhettani
kuulemaan, sanoi Elvi ja meni huoneeseensa.
— Hei hellumarei! huusi Kyllevi. — Kyllä minäkin silloin sinne tulen.
Ja ihan viivana vielä!
6.
Kyllevi istui osakunnan kokoussalissa Elvin puhetta kuuntelemassa. Tai
oikeastaan hän ei paljoa kuunnellut, istui vain tuolillaan ja väänteli
päätään koko ajan. Hän katseli sivulleen ja taakseen ja tähtäsi
katseensa ovelle päin joka kerta kun se aukeni ja joku myöhästynyt
kansalainen tuli varovaisesti sisään. Mutta hän ei kaikesta päättäen
nähnyt sitä henkilöä, jota hän haki, sillä sitä myöten kuin aika kului,
kävi hän yhä nyrpeämmän näköiseksi.
Lopulta hänen oli enää mahdotonta hillitä itseään, ja kun Elvi samassa
lopetti lennokkaan alustuksensa ja keskustelu rupesi kankeasti ja
verkalleen pääsemään käyntiin, nousi Kyllevi varovaisesti tuoliltaan ja
hiipi klubihuoneen ovea kohti.
Aivan ovensuussa istui Nisse, ja Kyllevi kuiskasi hänelle ohimennessään:
— Eikö sen luutnantin pitänyt tulla tänne, vai kuinka?
— Piti kyllä, sanoi Nisse. — Mutta hän soitti äsken, ettei hän
pääsekään Santahaminasta ihan kokouksen alkuun. Hän lupasi tulla vasta
vähän myöhemmin. Mitä sinä hänestä tahtoisit?
— Enpä juuri mitään erikoista, sanoi Kyllevi välinpitämättömästi ja
luisui nokkelasti ovenraosta klubihuoneeseen.
Klubihuoneen sohvapöydän ympärillä istuivat Irja Heimo, Arma Walli
ja Maire. He olivat ottaneet huolehtiakseen tarjoiluhommista ja
pitivät itseään senvuoksi etuoikeutettuina istumaan kokouksen aikana
klubihuoneessa rupattelemassa.
— Morjens tytöt! sanoi Kyllevi. — Minun täytyy tulla tänne vähän
huokaamaan. Siellä sisällä rupesi jo maistumaan sangen pöpörältä. Mitä
te hommaatte?
Kyllevi istuutui sohvalle siten että saattoi nähdä avoimesta ovesta
suoraan eteiseen.
— Me perustamme yhdistystä »Miehet pois yliopistosta», sanoi Arma. —
Toivottavasti sinäkin liityt jäseneksi.
— No ihan viivana vaan, sanoi Kyllevi.
— Saako sen yhdistyksen kokouksissa tanssia?
— Kyllevi, sinä olet patentti! julisti Maire.
— Totta kai siellä tanssitaan, sanoi Irja Heimo. — Nimittäin jos siihen
ylipäänsä liittyy miesjäseniä.
— Muuten minä en vaan piittaa koko yhdistyksestä, sanoi Arma.
Kassahuoneen puoliavoimesta ovesta tunkeutui samassa neitosten
sieraimiin sakeata tupakansavua. Osakunnan piintyneimmät vanhatpojat
istuivat siellä kuten tavallisesti ja polttelivat piippujaan.
Kuuluipa sieltä hiljaista laulunhyrinääkin:
Kun Jerikon muurit ne valloitettiin,
ei naisia tarvittukaan.
— Tuo oli Jukka Jakkulan ääni, julisti Irja Heimo. — Hävytöntä laulaa
tuollaisia.
Osakunta kun naisilta valloitettiin,
ei suutamme soitettukaan,
vaan yksin me nurkassa murjotettiin
ja poltimme piippua vaan.
Tytöt katselivat ovelle päin vihasta leimuavin silmin. Vain Kylleviä
nauratti. Kertosäkeet tunkeutuivat heidän korviinsa selvinä ja
voimallisina:
Hiis vieköhön naiset nyt vaan,
hiis vieköhön naiset nyt vaan!
— Ihan sappi kiehuu, kun tuollaista täytyy kuulla, sanoi Arma.
Ja Maire virkkoi levollisesti:
— Halveksikaamme heitä viisi minuuttia.
— Tarvitsisivat selkäänsä joka sorkka ja sormi, julisti Kyllevi.
Samassa ilmestyi Jukka Jakkula klubihuoneeseen jotakin lehteä hakemaan
sanomalehtihyllyltä. Hän hymyili ja nyökytti ystävällisesti päätään
neitosille, mutta he eivät olleet häntä huomaavinaankaan.
— Kuinka siellä sisällä on asiat? kysyi Jakkula Tauno Aavikolta, joka
juuri tuli kokoushuoneesta.
— Ilmari Kielo par'aikaa pitää suuren puheensa naisylioppilaita
vastaan. Mutta Elvi Lackson ja Tellervo Ilokeimo pitävät urhoollisesti
puoliansa. Ilma suorastaan väreilee intohimoisesta väittelystä.
— Aijai, tuumi Jakkula joviaalisesti. — Pitäisiköhän sitä Kielon poikaa
mennä auttamaan...
Silloin tyttöjen parissa syntyi levottomuutta. Jakkula tunnettiin
taitavaksi puhujaksi, jonka ironisia letkauksia kaikki pelkäsivät.
— Jos Jakkula oikein rupeaa myrkyttämään, niin hän saa kaikki naurajat
puolelleen, kuiskasi Maire touhukkaana. — Ja kuinkahan Elvin silloin
käy?
— Hänet täytyy estää menemästä sisälle, keinolla millä hyvänsä, sanoi
Irja.
Jakkula oli juuri menemäisillään kokoushuoneen ovesta sisälle. Tytöt
istuivat neuvottomina.
Silloin Kyllevi äkkiä keksi keinon. Hän katseli Jakkulaa mielistelevin
silmin ja rupesi laulamaan:
Tule tänne, poika kulta,
anna suuta mulle!
Ei tuo mamma torune,
ja ei tuo synti olle!
— Ei mutta Kyllevi! sanoi Maire kauhistuneena.
Mutta Jakkula kääntyi ovella eikä mennytkään sisälle ottamaan osaa
keskusteluun.
— Tahdoin vain osoittaa, että kyllä täälläkin osataan eri viisuja,
sanoi Kyllevi Jakkulalle. — Te kun lauloitte niin hemasevan kauniisti
tuolla kassahuoneessa äsken.
Irja teki tilaa Jakkulalle viereensä sohvalle.
— Istukaa nyt kiireimmäksi aikaa, kehoitti hän suloisesti hymyillen.
Jakkula vilkuili sivulleen eikä oikein tiennyt mitä tekisi, mutta
sitten hän kuitenkin istuutui tavalliseen flegmaattiseen tapaansa.
Tytöt huoahtivat helpotuksesta.
Mutta kassahuoneesta kuului taas piippuapolttavien vanhojenpoikien
surunvoittoinen sävel:
Siks tyttöjen turha on aatella meit'
ja hurmaten katsella päin.
Jakkula loi kaipaavia silmäyksiä ovelle päin. Hän oli unohtanut
piippunsakin sinne pöydälle. Mutta tytöt piirittivät hänet joka taholta.
On syömmemme kylmä kuin jää,
on syömmemme kylmä kuin jää,
ei hehkumahan sitä voi sytyttää,
se kylmä vain on niinkuin jää.
Sanat kuuluivat taas kiusallisen selvinä kassahuoneesta. Ja Jakkulasta
rupesi tuntumaan hieman kuin hän olisi kavaltanut vanhat uskolliset
veljensä jäädessään tänne neitosten pariin.
— Onko totta, herra Jakkula, kysyi Irja Heimo, — että osakunnan kaikki
kaikessa, meidän yhteinen ystävämme Viljo Holm on joutunut sotaväkeen?
— Totta on, kruunun pöksyissä paseerailee poika nykyään. Osakunnassa on
jo pantu toimeen rahankeräyskin, jotta hänelle tilattaisiin »Sotahuuto».
— Mainiota! huusi Irja.
— Minäkin avustan viidellä pennillä, jahka tästä rikastun ja
köyhtymästä lakkaan, sanoi Kyllevi.
— Hyvä on, sanoi Jakkula. — Pienimmätkin avustukset otetaan
kiitollisuudella vastaan. Kestääköhän kovinkin kauan, ennenkuin te
täytätte lupauksenne? Tarkoitan vain, että jos se Holmin poika olisi
vähän niinkuin päässyt pois armeijasta silloin jo.
— Ei ole tietoa, sanoi Kyllevi. — Kun on niin haljusti käynyt, että
Jumala unohti ne markanlantit minun kelkastani. Hei hellumarei, olisipa
minulla miljoona markkaa, niin mitäs muuta kuin ostaisin auton,
ottaisin äijän ja lähteä huristaisin ulos maailmalle!
Kyllevi oli innoissaan hypännyt pöydälle istumaan. Huoneeseen oli
vähitellen kokoontunut useita osakuntalaisia, jotka eivät viitsineet
mennä keskustelukysymystä kuuntelemaan, vaan olivat tulleet osakuntaan
vain huvitellakseen ja tavatakseen tuttavia. Ja Kyllevi näkyi olevan
jokaisen huomion esineenä.
— Vai autoko se teidän päämääränne tässä elämässä on? kysyi Jakkula.
— Niin justiinsa. Hyvässä kunnossa oleva vähänkäytetty auto. Ostettu
vanhanpiian huutokaupasta. Mitäs minun on paremmalla väliä, vanhan
ryssänlesken. Ja se mieskin voisi sitten samalla olla sofföörinä,
eli kuinka sitä hienosti sanotaan, minä nähkääs olen vähän niinkuin
maakalaistunut siellä Peräkulmalan puolella.
Jakkula nauroi katketakseen.
— Jaaha, hyvä tietää, sanoi hän. — Nykyaikaisen nuoren siivettären
korkein toivomus on siis mies ja auto. Luvut jätetään luonnollisesti
kesken, kun nämä päämaalit on saavutettu. Varsin havainnollinen
esimerkki keskustelukysymystä varten tuolla sisällä.
— Miten mielenkiintoista, neiti Selin! puuttui Tauno Aavikko puheeseen.
— Te siis avoimesti tunnustatte tahtovanne niin pian kuin suinkin
päästä naimisiin.
— Kyllä vallan, mutta en tietenkään teidän kaltaisenne poikaklopin
kanssa. En minä pikkuisista mammanpojuista ja räkänokista piittaa. Ei,
minusta ei mies ole mies eikä mikään, ennenkuin se on kolmekymmentä
täyttänyt!
Kaikki purskahtivat nauramaan, ja Aavikko lensi tulipunaiseksi.
Mutta Kyllevi tunsi olevansa kuin kotonaan. Hän istui tyytyväisenä
pöydällä ja heilutteli jalkojaan ilmassa.
— En minä vaan kenenkä kanssa tahansa naimisiin mene, älkää luulkokaan.
Kyllä sillä minun tulevalla miehelläni pitää olla kreivinkruunu ja
häntä perässä, muuten minä heitän hänet huuthelkkariin. Ei ränttää
rookkia sitä räämiä, kun ei se muutenkaan miltään maistu.
— Rakas Kyllevi, älä viitsi huutaa noin kovasti, kuiskasi Maire hänen
takanaan. — Sinun meluamisesi kuuluu varmasti kokoussaliin.
— Älä sinä Maire häiritse minun räkninkini sekoitusta. Minä olen niin
pirunmoisen riehaantuneella päällä juuri nyt!
— Se on oikein se, ei saa häiritä häntä, huusi Kosti Kaipiakin. —
Tiedättekö te, neiti Selin, te olette suurenmoinen! Lyön vetoa siitä,
ettei osakunnalla moniin aikoihin ole ollut niin hauskaa kuin nyt.
Osakunnan pojat piirittivät kilvan Kyllevin. Hän oli täydelleen
voittanut heidät.
— Kesyttämätön villivarsa jostain Peräkulmalasta, kuiskasi Kosti Kaipia
Jakkulalle. Ihastuttavan alkuperäinen. Kerrassaan hurmaavan maakalainen!
— Hm, hm, sanoi Jukka Jakkula. — Vaarallinen otus. Suuren maatilan
ainoa perijä. Saa nähdä kuka meidän osakuntamme pojista hänet sieppaa.
— Kun ei vaan jonkin vieraan osakunnan hurmaaja ehtisi väliin, sanoi
Kaipia synkkänä. — Näin jentan tässä yhtenä päivänä Fazerilla sen
adonismaisen medisiinari Vaahdin kanssa. Tiedäthän, se pitkäkoipinen,
suloisesti hymyilevä nulikka, johon kaikki böönat pihkaantuvat.
— Aijai, sanoi Jakkula ja kävi murheellisen näköiseksi.
Kokoussalista työntyi vähitellen yhä lisää osakuntalaisia. Jakkula
rupesi jo pelkäämään että sinne vähitellen ei jäisi keskustelua
jatkamaan muita kuin inspehtori ja kuraattori sekä alustaja itse.
Kyllevi oli kaiken keskustana. Hän lausui peittelemättä julki
suuttumuksensa sen johdosta, että keskustelukysymyksen pitkittymisen
tähden ei saatu tanssia. Hän innostui opettamaan muille erästä tanssia,
jonka hän vakuutti olevan tavattomasti muodissa Peräkulmalassa ja jota
tanssittiin laulun säestyksellä. Sen nimi oli »Kerenski».
Kerenski se leipoi
hapantaikinan,
suolaksi hän aikoi
köyhän Suomen maan.
Ai ai, Kerenski...
Silloin Kyllevi äkkäsi luutnantti Launon, joka hänen huomaamattaan oli
tullut sisälle ja jäänyt seisomaan ovensuuhun.
Kyllevi pysähtyi keskelle lattiaa ja huusi yli huoneen:
— Hei hellumarei, luutnantti!
Kyllevi harppasi Launon luokse ja puristi kättä.
— Hyvää ehtoopäivää, pruukataan sanoa.
— Hyvää ehtoota, neiti Selin. — Mitä teille kuuluu?
— Siinähän se minun elämäni roikkuu kuin hantuuki naulassa, sanoi
Kyllevi. — Entä mitä teille yläilmoihin kuuluu?
— Vanha rauha! Kaunis ilma ja vähän kärpäsiä.
— Eikös sentään tunnu jukran jännältä liidellä siellä korkealla pilvien
yläpuolella? kysyi Kyllevi silmät loistaen vilkasta mielenkiintoa.
Luutnantti Launo hymyili. Kyllevi ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka
teki hänelle samanlaisen kysymyksen.
— Sitä tottuu kaikkeen, sanoi hän. — Kuten ehkä tiedätte, on
ensimmäinen päivä hirressäkin aina pahin.
— Mutta ajatelkaa miten hirveätä, jos sattuisi jokin onnettomuus! sanoi
Kyllevi silmät suurina.
— Mitä vielä. Ei niitä niin vain satu.
— Juu-u, intti Kyllevi. — Sanomalehdissä puhutaan ehtimiseen
lento-onnettomuuksista. Minusta ei mikään ole niin kauheata
kuin ajatella nuoren soman upseerin makaavan ruhjottuna maassa
koneensirpaleiden alla.
Kylleviä värisytti. Mutta Veikko-Ilmari naurahti.
— Tiedättekö te, neiti Selin, että kun kaikki ympäri käy, niin kyllä
täällä maan päällä on paljon vaarallisempi olla kuin ilmassa. Ainakin
minua peloittaa paljon enemmän maata omassa sängyssäni kuin liidellä
jossakin yläilmoissa.
— Ohoo?
— Sillä täytynee kai teidän tunnustaa, että kuolee paljon enemmän
ihmisiä sängyissä kuin lentokoneonnettomuuksissa. Eikö totta?
Tämän sanottuaan luutnantti Launo lähti kokoushuoneeseen kuuntelemaan
keskustelukysymystä.
Kyllevi seisoi hieman nolona ja katseli hänen jälkeensä. Pitääköhän tuo
minua narrinaan, ajatteli hän ja suutahti.
Mutta hetkistä myöhemmin hän jo taas kieppui ylinnä klubihuoneessa,
missä osakunnan pojat kilvan koettivat saada häntä riehaantumaan.
— Sanoitte että »Kerenski» nykyään on muodissa Peräkulmalassa päin,
sanoi Tauno Aavikko. — Ettekö te osaisi mitään muuta hauskaa laulua
sieltäpäin?
— Voi jusupätkä, kyllä minä niitä osaan, ja niin vesmoja, että te
varmasti kuuntelisitte vaikka viikon syömättä. Esimerkiksi »Luostarin
kellot», joka on niin liikuttava että minua aina rupeaa itkettämään,
tai »Isontalon Antti» tai »Melperi lähti sotaan».
— Mutta ei noin surullisia. Tahtoisimme kuulla jotakin hauskaa.
— Kyllähän minä hauskojakin osaan. Tästä laulusta minä etenkin kovasti
tykkään...
Kyllevi hyppäsi tuolille seisomaan ja aloitti laulunsa kuulijakuntansa
suureksi riemuksi:
Sielläpä vasta hauskaa oli
Kilu-Kallen häissä,
sielläpä vasta hauskaa oli,
morsiankin oli päissään...
Kukaan ei ollut huomannut, että keskustelukysymys juuri oli loppunut ja
kokous julistettu päättyneeksi. Ovi kokoussaliin oli Kyllevin laulaessa
avattu, ja kynnykselle jäivät inspehtori, professori Dahlius, sekä
kuraattori ja osakunnan muut pomot hämmästyneinä seisomaan.
Kyllevin laulu katkesi äkkiä kesken. Hän tuijotti inspehtoriin ja
inspehtori tuijotti häneen. Mutta vielä enemmän kuin inspehtorin
kunnianarvoisa professorinnaama kauhistutti häntä se sanomatonta
paheksumista kukkuroillaan oleva katse, jonka Elvi professori
Dahliuksen takaa tähtäsi häneen.
Huoneessa oli äkkiä syntynyt haudanhiljaisuus. Kukaan ei puhunut
mitään. Kunpa he edes sanoisivat jotakin, toruisivat tai huutaisivat,
ajatteli Kyllevi itsekseen. Mutta tämä kammottava vaitiolo!
Kyllevin entiset kuulijat olivat noloina vetäytyneet sivullepäin
ja yrittivät näyttää siltä, kuin ei heillä olisi mitään koko asian
kanssa tekemistä. Kyllevi huomasi äkkiä seisovansa tuolillaan
ihan ypöyksin keskellä huonetta, kaikki hirveän vakavat katseet
kohdistettuina itseensä. Hän jähmettyi kauhusta ja silmäili ympärilleen
ikäänkuin jotakin apua anoen, mutta kaikkien kasvot ilmaisivat tylyä
säälimättömyyttä.
Kyllevin silmät täyttyivät vähitellen kyyneleillä.
Silloin apu äkkiä tuli. Luutnantti Launo tunkeutui hitaasti mutta
varmasti esille Elvin ja inspehtorin ohitse ja suuntasi askeleensa
Kylleviä kohden. Veikko-Ilmarin kasvot olivat hieman kalpeat, mutta
levolliset. Hän tuli suoraan Kyllevin luo ja sanoi rauhallisella
äänellä, kuin ei mitään olisi tapahtunut:
— Tahtoisin näyttää teille erään Pekka Halosen talvimaiseman. Se on
tässä viereisessä huoneessa.
Hän tarjosi kätensä Kylleville, ja tyttö hyppäsi alas tuoliltaan. He
menivät yhdessä kassahuoneeseen, ja Kyllevi oli pelastettu.
Puolisen tuntia myöhemmin hän tanssi shimmyä luutnantti Launon kanssa
kokoussalin parketilla ja oli yhtä iloisen ja huolettoman näköinen
kuin aina ennenkin. Hän nauroi heleästi ja ääneensä kavaljeerinsa
keskustelulle, ja hänen silmänsä loistivat lapsellisen viattomina.
Mutta kun Elvi tanssi Kosti Kaipian kanssa heidän ohitseen, painoi hän
äkkiä katseensa lattiaan. Hän ei uskaltanut kohdata Elvin katsetta!
7.
Seuraavana päivänä oli Kyllevi Selinillä ja Veikko-Ilmari Launolla
kohtaus Ateneumin edustalla. He olivat nimittäin tutkiessaan Halosen
talvimaisemaa osakunnassa yht'äkkiä havainneet, että heidän teki mieli
katsella enemmän Halosen maisemia ja paljon muitakin kauniita tauluja.
Ja Kyllevihän ei ollut koskaan ennen käynyt Ateneumissa...
— Kyllä te olette sentään huissin visu, kun tahdotte minua hiukan
sivistää, sanoi Kyllevi porraskäytävää ylösnoustessaan. — Nämä
»Haaksirikkoiset» minä kyllä muuten olen jo ennen nähnytkin, niin
että katsellaan mieluummin näitä muita. Jos nimittäin teillä sattuisi
olemaan vähän niinkuin kiire lentämään...
Veikko-Ilmari vakuutti, ettei hänen tarvinnut tänään lentää ollenkaan.
Hän ylipäänsä teki paljon kaikenlaista muutakin kuin lensi.
— No, totta kai, kyllä minä sen ymmärrän. Katsokaa, en minä sentään
niin kollo ole kuin päältä näyttää. Jaaha, tässä on sitten ne Ruotsin
kuninkaat ja heidän arvoisat prouvansa. Kylläpä ovat totisen näköisiä.
Tuokin pitkänaamainen herra tuossa ihan kuin professori Dahlius eilen
illalla. Ai niin, oli koko lailla metkaa eilen osakunnassa, eiköstä?
— Metkaa?
— Niin juuri, sitten loppupuolella nimittäin, kun saatiin tanssia.
Minä en yhtään uskalla ajatellakaan sitä, mitä aikaisemmin tapahtui.
Se oli pöyristyttävää. Mutta minä nyt kerta kaikkiaan olen semmoinen
hunsvotti, että minä aina panen maailman kirjat sekaisin. Ja kun
ne toiset vielä hassuttivat minua hoilaamaan. Senkin hävyttömät
koirankuonolaiset jättivät minut sitten vielä sinne yksin tuolille
keskelle lattiaa. Selkäänsä tarvitsisivat, ja oikein isän kädestä.
Niin, se vasta oli makkaratemppu, se minkä teitte, kun pelastitte minut
kliisteristä. Kiitos ja kunnia teille siitä, luutnantti. Te olette
jukulauta ainoa kenslemanni koko sakissa.
Ja Kyllevi puristi lujasti Veikko-Ilmarin kättä.
— Älkää viitsikö turhia, sanoi Veikko-Ilmari ja säilytti Kyllevin kättä
omassaan. — Ei suinkaan se asia lopultakaan niin kovasti vaarallinen
ollut. Mutta älkää sentään toiste huoliko laulaa sellaisia lauluja
seurassa, ettehän? Kättä päälle, eikö niin?
Kyllevi punehtui hieman. Mutta katsoi sitten suoraan Launon sinisiin
silmiin ja sanoi:
— Olkoon menneeksi sitten. Koetan ainakin parastani. Taisi se olla
vähän pahasti tehty eilen, vaikka en minä tässä suotta viitsi
murhettakaan kantaa. Elvi tietysti on raivonnut koko aamupäivän, kun
minun piti olla semmoinen tomppeli. Vihdoin julistin hänelle, että nyt
minä lähden lavistamaan kaupungille, sillä minulla on treffi teidän
kanssanne, ja sitten minä paiskasin oven kiinni hänen nokkansa edestä.
— Kerroitte siis Elville...
— Että minulla oli möötti? No totta kai, ihan viivana. Minua
rupesi lopulta harmittamaan, kun hän istui kuin pataässä sen
rokokoo-kirjoituspöytänsä ääressä ja vain haukkui. Oli ihan oikein,
että hän sai tietää sen, hän kun kuulemma on niin hassun pihkaantunut
teihin.
— Mitä?
— Niin Maire ainakin väittää. No, herranpieksut, kannattiko tuosta nyt
noin punastua. Vai ehkä tekin olette pihkassa häneen?
— Tämä Rembrandtin vanha munkki on suurenmoisen hieno, eikö teistäkin?
sanoi Veikko-Ilmari.
Ja sitten he kulkivat ääneti parin huoneen läpi.
— Taide on sentään huissin intresanttia, julisti Kyllevi viimein.
— Paljon mukavampaa kuin juridiikka. Minä rupeankin lukemaan
taidehistoriaa ja heitän pellolle koko lain.
— Onneksi olkoon, sanoi Veikko-Ilmari. He olivat pysähtyneet Munchin
uimakuvan eteen.
— Hyi olkoon, sanoi Kyllevi. — Nuo herrassöötingit tuossa ovat niin
apposen alasti, ettei niitä ilkiä katsellakaan.
— Erinomaisen etevä taulu, minun mielestäni, sanoi Veikko-Ilmari. —
Mutta taiteen ja siveyden suhteesta en tahdo mennä väittelemään, siinä
asiassa voitte ammentaa itsellenne oppia dosentti Kaunosen luennoilla.
Kyllevi lensi kuin perhonen taululta taululle, ihastui välittömästi
nähdessään jotakin oikein kaunista ja lausui peittelemättä julki
paheksumisensa, jos jokin taideteos ei ollut hänen mieleensä.
Luutnantti Launo ei lopulta saanut paljonkaan aikaa taulujen
katselemiseen, hänen täytyi alituisesti seurata katseellaan tuota
reipasta ja elämäniloista pientä olentoa, joka kieppui västäräkkinä
hänen edessään.
Edelfelt-salin keskellä oli sohva, ja he kävivät siihen istumaan.
Vahtimestarit olivat äkkiä kadonneet, ja mitään muuta yleisöä kuin he
tuskin galleriassa näin arkipäivänä olikaan.
Luutnantti painautui hyvin likelle tyttöä ja osoitti hänelle seinällä
riippuvia naisten muotokuvia.
— Tiedättekö te, että te olette minulle paljon elävämpi kuin kaikki
nämä ihanat naiset tässä ympärillä. Teidän punaiset huulenne ovat monta
vertaa houkuttelevammat kuin heidän maalattu hymyilynsä. Te olette
minusta monta vertaa kallisarvoisempi kuin kaikki nämä kallisarvoiset
taideteokset täällä. Teidän silmänne, jotka kimaltelevat kuin elävät
tähdet, teidän poskenne, jotka punoittavat kuin hienot omenat, teidän
ruskea tukkanne...
Kyllevi katseli häneen suurin, ihmettelevin silmin. Tuolla tavoin ei
kukaan mies ollut hänelle vielä puhunut! Tämähän kuulosti ihan kuin
runolta, niin kaunista se oli. Ja luutnantin ääni väreili niin pehmeänä
ja kiehtovana. Se ääni soi Kyllevin korvaan melkein kuin musiikki.
Mutta sitten luutnantti kietoi kätensä tytön vyötärön ympäri, ja hänen
huulensa lähentelivät tytön huulia. Lähentelivät ja lähentelivät,
kunnes oli vain pari millimetriä jäljellä.
Silloin Kyllevi äkkiä riuhtaisi itsensä irti.
— Joku varmaan tulee. Kuulin askelia. Veikko-Ilmari heristi korviaan.
Ei kuulunut askelia.
Hän tavoitteli uudelleen tyttöä.
— Kyllevi!
Kyllevistä tämä oli niin oudon juhlallista, ettei hän tiennyt, pitikö
hänen itkeä vai nauraa. Hän päätti nauraa.
— Hahahaa! Mitäs vielä, sanoi puotipoika ja pani taas sokeria suuhunsa!
— Mutta Kyllevi, kuulkaahan toki.
Luutnantin ääni oli rukoileva.
— Kyllevi, tiedättekö te, että parin viikon perästä minä matkustan ja...
— Niinkö? No, jos ikävä tulee, niin paiskatkaa postikortilla.
— Mutta minä lähden...
— Kirjeet vastataan kirjeillä ja valokuvat valokuvilla, jatkoi Kyllevi
säälimättömästi.
— Mutta minä lähden lentokoneella, ja siitä voi tulla aika vaarallinen
matka.
Kyllevi kävi äkkiä vakavaksi.
— Mitä? Ette suinkaan vain tarkoita, että voi sattua jokin onnettomuus?